Erikoinen ashram

5.02.15

Kuljemme kapeaa puiden hämärtämää polkua, avaamme ruosteisen metalliportin ja puikahdamme raosta pihaan. Mutta mihin pihaan? Mikä on tuo paikka, jossa vanha mies istuu portinpielessä ja tervehtii meitä nallensa suulla? Hän liikuttaa virttynyttä ja likaisen valkoista nallekarhua, joka pilkistää hänen taskustaan, ja lausahtaa ”hello.” Olen varma, ettei miehestä tai karhusta irtoa yhtään järkevää lausetta. Yllättäen mies kuitenkin vastaa Kallen kysymykseen ”Onko täällä huoneita?”. ”Tämä ei ole majatalo, tämä on ashram. Tällä hetkellä kaikki nukkumispaikat taitavat olla täynnä, mutta voin kysyä pomolta, tulkaa mukaani.” Ashramit näyttävät vainoavan meitä tällä reissulla! Ne vain ilmaantuvat eteemme etsimättä. Vanha keppiinsä nojaava mies kysyy ”mistä maasta olette” ja vastaa itse saman tien omaan kysymykseensä ”Minä olen Saksasta” ja samoin hän, mies nyökäyttää kohden nalleaan.

Saavumme katetun rakennuksen eteen, jossa ihmiset halaavat toisiaan ringissä. ”Pitäisiköhän lähteä, alkaa näyttämään liian pelottavalle”, Kalle toteaa. Mikä lie halaustapahtuma porukalla olikaan vireillään, se on juuri loppumassa. Joku rastatukka lähestyy Kallea. ”Meillä on juuri nyt täyttä, mutta jos teitä kiinnostaa paikan toiminta, voitte lukea kirjamme.” Kyllähän meitä on oudosti alkanut kiehtomaan, mihin salaperäiseen yhteisöön olemme äkkiseltään tupsahtaneet. Olimme vain patikointimatkalla Kudle rannalta Ommille ja päätimme katsastaa, minkälainen majapaikka metsänsiimeksessä hohteli. Yhtäkkiä olimme sitten keskellä halaavia, joogaavia ja puumajoissa asuvia ihmisiä.

Luimme käsin kirjoitetusta opuskirjasta, kuinka heillä on varsinaisia huoneita vain muutamia, mutta ihmiset voivat majoittua myös puihin kiinnitettyihin lavereihin, joissa on hyttysverkkosuoja. Jotkut olivat myös pystyttäneet teltan tai riippumatonverkolla puiden alle. Mielikuvituksellisin maja koostui kuivista banaanipuun ja palmunlehdistä aseteltuna ympyrään näkösuojaksi, oviaukkona toimi lakana, kattoa rakennelmassa ei ollut ollenkaan ja sänkynä näytti olevan jonkinmoiset joogapatjat.

Vilkaisin kirjaa vain lyhyesti. Sieltä hyppäsi esiin lause ”Yhteisömme tarkoitus on tarjota paikka, jossa jokainen voisi kehittää potentiaaliaan, avata mielensä ja…” Kuulosti hyvälle. Olin kuitenkin niin keskittynyt lukemaan kaikenmoisia ilmoituksia ruokatilan seiniltä, etten kauemmin keskittynyt kirjaan. Yhdessä ilmoituksessa todettiin ”tänään on markettipäivä. Lahjoituksia hedelmien ostoon kaivataan.” Ruuan ja aktiviteettien oli tarkoitus toimia ashramissa puhtaasti lahjoituksin. Olenko kyyninen, kun heti kyseenalaistin idean toimivuuden? Entä jos joku ei koskaan lahjoita ruokaa varten? Jos joku toinen antaa aina omistaan ja toinen vain syö yhteisestä korista, eikö tästä seuraa jännitteitä?

Hetken harkitsimme, että olisimme majoittuneet riippumattoihimme tuon yhteisön pihamaalle, mutta meidän olisi pitänyt ostaa kunnon peitot, sillä aamuyöt ovat viileitä. Selkäkin riippumatossa nukkuessa kipeytyy näin vanhalla iällä. Olisi ollut turhan vaivalloista rakentaa oma leiri tuonne, joten tämän kiintoisan excursion jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa.

Koti rannaltamme eli Longilta kesti yhteensä parisen tuntia vaeltaa Om-rannan laitinmaiseen päähän. Yritimme varata majapaikkaa, mutta he eivät suostuneet varmaksi lupaamaan mökkiä meille. Näin kaudella suosituimpien bungalovikylien mökit ovat täynnä ja niissä on niin kova täyttöaste, ettei niitä mielellään varata. Yllättäen Ommilla ei kuitenkaan ollut kovin tukkoista. Monissa paikoissa näytti olevan vapaitakin huoneita. Johtuukohan suhteellinen rauhallisuus venäläisturistien vähenemisestä? Kyllä heitä nytkin täällä parveilee, mutta nähtävästi ruplan heikon kurssin vuoksi vähemmän kuin menneinä vuosina. Tuntuu jopa oudolta, etten ole kuullut vielä yhtään suomenkielistä rupattelua. Kuulostelen aina porukan tullessa polulla tai hiekalla vastaan, mutta aina kuulen vain saksaa, venäjää, italiaa tai ranskaa. Ashramin loppupäivinä tottui siihen, että vähintään joka viides keskustelu ympärillä, käytiin suomeksi.

Näkymiä polkujen varsilta ja rannoilta: kalastajat irrottavat nauhamaisesti hiekalla kiemurtelevasta ja auringossa välkkyvästä verkostaan hopeisia kaloja, nandin eli härkäpatsaan päästä syöksyy pyhää vettä, joka on todellisuudessakin juomavedeksi kelpaavaa, vehreät kukkulat muuttuvat äkkiseltään kuivaksi aroksi ja tunnelma on keltaisen kuivan ruohon ja hiekan keskellä kuin aavikolla, ihmiset joogailevat aamutuimaan meren vesirajassa, koirat kiusaavat leikkisästi hyppelehtien hiekalla vaeltavia lehmiä, Om-ranta muodostaa ylhäältä päin katsottuna kauniita kaaria, hiekkakaistale näyttää kuin joku olisi piirtänyt vauhdikkaan kolmosnumeron.

Kävely kävi tehokkaasta liikunnasta. Neljän tunnin kävelyn, pikaisen salaattilounaan ja uintireissun jälkeen raukeudessani melkein torkahdin riippumattoon. Kyllähän täällä voisi riksallakin huristella, niillä pääsee lähes kaikkialle. Mutta Gokarnan rantojen viehätys on nimenomaan luonnonkauniissa poluissa, jotka yhdistävät rantoja. Sitä paitsi kulkurien pirtaan eivät sovi riksat. Kunnon budjettireissaaja kävelee tai pyöräilee mahdollisimman paljon! Junatkin (no täällä rannoilla niitä ei sentään näe) ovat tietty alimmissa luokissaan edullisia ja kaikkineen kohtalaisen ympäristöystävällisiä. Voi kuitenkin olla, että aikanaan – milloinkahan sekin koettaa, tuskin kovin piakkoin – lähdemme täältä bussilla Bangaloreen, sillä junia on vaikea saada näin lyhyellä varoitusajalla ja junat kiertävät Karnatakan kukkulat, joten ne ovat hitaita.

Postissa ei myydä kirjekuoria! Joku voisi ihmetellä tätä kovastikin, mutta itse en enää osaa, tämä on Intia. Minulle sanottiin kuoria löytyvän vastapäisestä kioskista, mutta ei ollut sielläkään, eikä parissa viereisessä. Luovutin ja palasin postiin askartelemaan itse kirjekuoren vihkostani repimästä paperista. Liimaa oli vähän kaikkialla ja kirjekuoresta tuli hyvin kotikutoisen näköinen, mutta kyllä se asiansa ajaa. Saa nähdä ajaako itse posti. Virkailija heitti korttipinoni ja kirjekuoren huolettomasti takahuoneen pöydänkulmalle. Voin hyvin kuvitella, kuinka ne unohtuvat siihen. Toisaalta, olemme lähettäneet Intiasta 15-20 kertaa kortteja tai paketteja ja vain kerran lähetys ei ole löytänyt perille. Jos Amma kortit eivät jostain syystä koskaan saavu, lupaan lähettää blogini tukijoille uudet. Pistin siis kortit postiin eilen, joten niiden pitäisi tulla perille reilussa kahdessa viikossa. Ilmoitelkaa jos ei näy!

….

6.2.15

Mökissämme tuoksuu navetalle. Ihmekös tuo, sillä matalan aaltopellin toisella puolella naapurissamme asustaa muutama ammu pienessä ja avonaisessa navetassa. Lantakuoppa, joka on tosin peitetty kuivilla lehdillä ja tuhkalla sijaitsee parin askeleen päässä riippumatoistamme. Onneksi olen aina pitänyt lehmien hajusta.

Uusi majamme Om-rannalla vaikuttaa mitä mainioimmalle. Riippumatoille löytyi heti sopivan varjoisat paikat ja mökissä on jopas pieni hyllyntapainen, jonne levittäytyä. Onni siis huonossa onnessa, että eilen katsastamamme bungalovi olikin jo varattu. Tämä on vain 300 rupiaa eli hieman halvempi kuin Long-rannan huoneemme, tosin tässä ei ole omaa vessaa. Longilla eli päärannalla oli kyllä hinta-laatusuhteeltaan halvinta! Rannassakin oli puolensa, sillä vesi oli kirkkaampaa kuin täällä ja hiekkakaistaleet leveitä. Toisaalta turhankin leveitä, kuivalla hiekalla sai tarpoa pitkästi halutessaan uimaan tai naapuriravintolaan syömään ja maa oli kuin juoksuhiekkaa. Tehokasta jalkalihastreeniä. Nyt on tullut muutenkin urheiltua niin, että seuraavat päivät otankin laiskan pulskeasti. Kävelimme jälleen yli vehreiden ja karun kuivien kukkuloiden tänne Ommille asti. Reppuselässä ja aamun aavistuksellisesta viileydestä huolimatta intialainen hienkuivausrätti olisi tullut tarpeeseen.

Pattirykelmät koristavat edelleen käsivarsiani. Hyvällä mielikuvituksella niiden voi nähdä aavistuksen vaalenneen. Ne eivät edelleenkään kutise, eivätkä ole lisääntyneet. Mystistä! Minulla on muutamia eri salapoliisiteorioita, mistä ne putkahtivat. Lähes varmasti syyllinen oli tyyny, joko siinä oli hyvin äkäistä hometta ja kastellessa sen märillä hiuksillani ja asettuessani siihen käsivarsien päälle mahalleen, aktivoin homeen, tai tyynyliinassa oli myrkkypesuaineen jäämiä. Yksi mahdollinen syyllinen on myös hyttysverkko. Ehkä se oli käsitelty liian vahvalla permitiinillä (muistaakseni myrkyn nimi, joka verkkoihin sumutetaan) Jonkinmoista allergista ihottumaa se on selvästi, niin äkkiä se siihen pamahti, kuin taiteilija olisi roiskaissut siveltimestään maalipilkkuja. Punkkien ja muiden ötököiden jyrsimäjäljet ilmaantuvat hitaammin ja niiden tulon kyllä huomaa kutinasta tai nipistyksestä iholla. No, eivätköhän patit siitä pikku hiljaa haalistu! Tohtorilla ei kannata käväistä. Olen käynyt Intiassa reilu kymmenisen kertaa lääkärissä ja aina on määrätty antibioottikuuri. Täällä määräillään huolettomasti antibiootteja vaivaan kuin vaivaan, niitä pidetään ihmelääkkeinä, joita kuuluu aina popsia oli sitten millä tahansa tavalla sairas.

Kalle kehittää itseään kitaristina ja minä henna-taiteilijana. Syömme hyvin ja luemme hyviä kirjoja. Siinä seuraavien päivien suunnitelmat.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi