Musisointia ja sevaa

Hindu laulut raikaavat. Jossain joku paukuttaa rumpua. Aamuin ja illoin pidetään kalitemppelissä sekä valtavassa katetussa hallissa pitemmät laulu- ja musisointiseremoniat, mutta nähtävästi myös keskellä päivää joku aina innostuu kunnioittamaan jumaliaan lauluin. Pallontallaajilla oli vuosien takaista keskustelua tästä paikasta ja siellä todettiin ”Käsittääkseni homma ei perustu mihinkään tiettyyn uskontoon.” Kyllähän tämä itse asiassa aika vahvasti hindulaisuuteen kallistuu, siis rituaaleiltaan ja tunnelmaltaan. Kuitenkin pohjimmiltaan tuo kommentin lausunut oli oikeassa. Amma ei kehota ketään vaihtamaan uskontoaan, pelkästään syventämään omaansa. Hän painottaa, kuinka kaikki uskonnot ovat samaa. Tämän ashramin tarkoitus hyväntekeväisyystyön lisäksi on kaikenmoinen henkinen etsintä. Ihmiset yrittävät saada täällä yhteyden johonkin korkeampaan. Se, miksi sitä yritetään pääosin hindulaisuuden keinoin, pohjaa yksinkertaisesti siihen, että sattumoisin olemme Intiassa, maailman suurimmassa hinduvaltiossa.

Iltaisin lauluseremonioihin osallistuu pääosin intialaisia, vain satunnaisia länsimaalaisia. Länsimaalaisia näkee meditoimassa rannalla tai ashramin pihalla vanhojen puiden alla, tai he kulkevat joogamatot kainaloissaan. Monet ovat kyllä omaksuneet piirteitä hindulaisuudesta: useat pitävät rudrakshoja (epätasaisen pähkinän näköisistä helmistä koostuva koru) kaulassa, pukeutuvat valkoisiin ja tervehtivät toisiaan liittämällä kädet yhteen.

Olemme tehneet nyt kahtena iltana sevaa länsimaalaisen ravintolan keittiössä. Olemme kuivailleet astioita ja kiikuttaneet niitä paikoilleen. Työ on ollut mukavan nopeatempoista. En tiedä, mistä astioita riittää niin valtavia vuoria, sillä periaatteessa jokainen pesee omat kipponsa ruokailunsa jälkeen. Intialaisella ilmaisen ruuan puolella lautanen vain huuhdellaan juoksevan veden alla ja lykätään lautaslaatikkoon epämääräiseen läjään, josta taas seuraava ruokailija poimii lautasen. Länsimaalaisella puolella taas on tarjolla tiskiainetta ja hankaussieni ja pesun jälkeen jokaisen tulisi vielä kuivata astiansa riepuihin ja asetella ne hienosti ritilän päälle. Aikamoinen hygienia ero näiden ravintoloiden välillä! Silti olemme kyllä syöneet joka päivä myös intialaisella puolella – itse kuivanneet märkiä lautasia vähän hihansuuhun – saamatta minkäänmoisia mahaoireita.

Olemme tehneet sevaa yhdessä vanhan italialaispapan kanssa ja intialaisen naisen ohjauksella. Nainen on uskomattoman tehokas, kipot vain lentelevät pesuvadista toiseen. Astiat pestään kahdessa eri vadissa ja huuhdellaankin liukuhihnamaisesti kahdessa eri vaiheessa, jonka jälkeen me vielä Kallen kanssa kuivaamme ne. Luulisi tulevan puhdasta, mutta uskomattoman nopeuden vuoksi, joihinkin on jäänyt pientä tahraa vielä kuivausvaiheessakin, ja saamme hinkkailla niitä irti. Tänne kaivattaisiin suomalais-keksintöä eli kuivauskaappia! Se nopeuttaisi hommaa huomattavasti. Suomalaisilla on selvästi ollut näppinsä pelissä kirjastoa suunniteltaessa, siitä tulee niin selkeästi Suomen kirjastot mieleen.

Yllättävän vähän olemme kuulleet suomen kieltä ympärillämme. Eilen se tapahtui tietenkin juuri silloin, kun emme osanneet kuvitellakaan jonkun kuulevan puheemme ja vielä ymmärtävän sen. Arvostelimme pesulan toimintaa. Luimme sen edessä olevalta ilmoitustaululta lappusia, jossa oli tarkkoja ja vielä niitä tarkentavia ohjeita tämän ihmeellisen laitoksen käytöstä. Alusvaatteita ei saanut tuoda pesulaan, kaikki vaatteet tuli tuoda suljetussa pussissa, johon oli päälle kirjoitettu tietyt tiedot, tiistaina pesula oli poistoiminnasta, jos toisi vaatteet aamulla ne saisi tiettyyn aikaan seuraavana iltapäivänä, paitsi…ja sitten seurasi lukuisia poikkeuksia. Marmatimme sekavista ohjeista ja totesin ”Varmaankin on lopulta helpompi pestä vaatteet itse.” Juuri silloin pesularakennuksesta astui ulos nainen joka totesi ”jaa, suomalaisia.” Hän huokasi sen siihen tyyliin, että oli kuullut arvostelumme. Kun Kalle vielä kysyi parilla sanalla pesulan toiminnasta, hän vastasi vain hyvin lyhyesti ykskantaan, kuin todeten ”en jaksa teitä valittavia maamiehiäni.” Emme olleet mielestäni edes pahasuisesti arvostelleet, lähinnä vain huvittuneesti. Täällä on kuitenkin vähän sellainen ilmapiiri, ettei mitään saisi kritisoida. Monet ihmiset ovat yhtä tauotonta hymyä. Erään ikkunan pölyyn portaikossamme (olemme liikuntamielessä usein kiivenneet portaita huoneeseemme, joka sijaitsee 12. kerroksessa) oli raapustettu ”Hymy on meditaation korkein muoto.” Iloisuus on tietty aina hienoa, mutta ei sen mielestäni tarvitse olla pakonomaista.

Sujuvastihan täällä kaikki toimii ottaen huomioon, kuinka valtava ”laitos” tämä on. Tunnelma pihalla on kuin isolla leirintäalueella tai valtavalla yliopistokampuksella! Ihmiset kulkevat edes takaisin ja suuri osa toimittaa jotain työtehtävää, melkein kaikki täällä pyörii vapaaehtoisvoimin. Silti itseäni aavistuksen häiritsee mieletön lapputykitys. Kaikkiallas on ilmoitustauluja, jotka ovat täynnä erilaisia sääntöjä, ohjeita ja kehotuksia. Kaikkien puljujen aukioloajat ovat vähän erit ja emme ole vieläkään oppineet, kuinka ne ovat auki. Pääsääntö on, että kaikki ovat auki aamupäivisin pari tuntia ja jälleen illalla saman verran. Kauppa on kuitenkin auki aivan eri tavoin kuin ruokalat ja mehukioski on vain tunnin silloin tällöin avoinna. Ymmärrän kyllä, etteivät kaupat tai kahvilat voi olla koko ajan auki, koska vapaaehtoisia ei riittäisi tekemään niin pitkää tuntimäärää (usein ihmiset työskentelevät 1-2 h päivässä), mutta aukioloja voisi yhtenäistää. On turhauttavaa lähteä kirjastoon ja todeta ”jaa, se löikin juuri ovensa kiinni.”

Eilen kävin kokeilemassa paikan joogaa. Sen jälkeen oli mahtavan kevyt olo! Oli hyvin haastavaa, mutta silti miellyttävää! Olin tyytyväinen, kuinka pystyin tekemään lähes puhtaasti samat liikkeet kuin muutkin, vaikka viime aikoina olen joogaillut vain harvakseltaan. Vahvuuteni on notkeudessa ja tasapainossa, mutta kehon vahvuutta ja voimaa vaativat liikkeet jäävät minulta aina puolitiehen. Tuo jooga oli hyvin erilaista kuin tähän asti harrastamani. Siinä hengitys ei ollut millään tavoin keskiössä. Painopiste oli astangajoogan tavoin liikkeiden jatkuvuudessa, siirtymisessä ilman taukoja asanasta toiseen. Siinä oli myös ripaus meditatiivisia aineksia. Pariin kertaan laitettiin kädet mahan ja rinnan alueen chakrojen päällä ja lausuttiin pitkään ja hartaasti ”oooooommmmmmmmmmm.” Opettaja oli länsimaalainen, mutta hän oli opetellut hyvin sulavasti laulamaan sanskriitiksi. Muutamaan kertaan hän joikasi kirkkaalla äänellä muutamat mantrat ja myös osa joogaajista yhtyi lauluun.

Pesin äsken kasan pyykkiä ja seuraavaksi siirryn lukemaan tuuliselle parvekkeelle tuohon käytävämme päähän. Siitä aukeaa huikeat maisemat joelle, merelle ja kookospalmulehtoihin. Parasta paikassa on merelle tuoksahtava raikas tuuli. Kelit eivät ole vielä mitenkään tuskaisen kuumat, mutta silti keskipäivän aurinko porottaa paahtavasti. Meri kimmeltää kutsuvasti, kuin seireenien tavoin huhuilisi uimaan, mutta se on säännöissämme ankarasti kielletty. Ehkä vielä joku päivä uhmaamme kieltoa. Aivan rannassa voisi varmasti virroista huolimatta kastautua, ainakin jos menisi ashramin rannasta sivuun, ettei kukaan voisi paheksua. Olen rikkonut myös valokuvauksen kieltosääntöä, mutta vain silloin kun kukaan ei ole nähnyt ja vain syrjäisillä paikoilla.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi