Kukitettu juna Konkanin rata

Joudun nyt pistämään kaksi postausta peräkkäin, enkä valitettavasti saa kuvia tänne. Lainattiin eräältä intialaiselta pojalta nettiä, joka on hidas ja, joka voi loppua koska vain. Loistavaa kuitenkin viimein päästä verkkoon!

 

 

 

 

9.01.15

Mumbaissa aamu aukeni kirkkaana. Intian valo on uskomattoman voimakas. Suomen pimeydestä suoraan tulleena sen laittoi erityisesti merkille. Lentokoneen laskeuduttua jokaisesta pienestä ikkunasta tunki silmiä häikäisevä valonsäde. Kapteeni kuulutti päivän olevan hieman sumuinen, mutta itse huomasin vain auringon, tai lähinnä se säteet. Tänään on ollut jopa eilistäkin kirkkaampaa, vaikka aurinkoa ei suoranaisesti näe. Jos katsoo riksoja ja katukivetysten välistä urheasti ponnistavia puita, vaikuttaa kuin aurinko paahtaisi sinitaivaalta. Itse taivaalle tuijottaessa, se hohkaa kuitenkin vain valkoista valoa. Tämän mystisyyden syy on varmaankin pienhiukkasverhossa, joka leijailee kaupungin yllä, mutta yllättävän sinnikkäänä valo senkin läpäisee.

Minulta on toivottu paikallisten haastatteluja, mutta niitä ei vielä ole tulossa. Yövyimme muslimialueella, jossa ei juuri osattu englantia, joten keskusteluyritykset jäivät tynkäasteelle. Hotellimme henkilökunta kyllä puhui hieman englantia, mutta ei ymmärtänyt sitä lainkaan. Kalle kysyi ”Kuinka ilmastointi lähtee päälle?” ja hän sai käteensä wifi tunnukset. Hän sanoi myös ”Voisitteko antaa uuden osoitteemme äiti amman ashramiin jos kitaraa yritetään tuoda tänne?” He eivät kuitenkaan reagoineet mitenkään selityksiin, kuinka kitara oli kadonnut ja, kuinka se mahdollisesti vielä ilmaantuisi heidän ovensa taakse. Ainoa kommentti oli ”Minulla on talo vain kilometrin päässä äiti Amman talosta, siis vain kilometrin.” Mies näytti hyvin kaihoisalta kertoessaan kodistaan. Onhan se surullista, että niin monet tässä maassa joutuvat töihin kauaksi kotiseudultaan! Kyllä minäkin olisin mieluiten ”jumalan omassa maassa” Keralassa kuin tässä rikkaassa mutta liian hektisessä kaupungissa. Sattui hyvin, että metromme, johon hyppäsimme oli omistettu juuri Keralan matkailulle. Ulkoa se oli maalattu upean vihreäksi ja käsitti valokuvia kumpuilevista teeviljelmistä ja sisältäkin juna oli yhtä Keralan kulttuurin mainosta Kathakali esityskuvineen ja viidakkoisine äänimaailmoineen.

Istun nyt Lokmanya Tilak asemalla ja oloni on tyytyväinen, sillä mahani on täynnä chiliomelettiä ja univelkakin on poispyyhkäisty. Hotellimme oli lopulta varsin mainio, sillä hotellipoikien kovaäänisestä kailotuksesta ja minareetin aamuöisestä kutsusta huolimatta, siellä nukkui lokoisasti. Eihän hotellihuoneelta lopulta paljon muuta voi vaatia kuin kunnon yöunia, se on sen tärkein tehtävä. Jos se ne pystyy antamaan, kaikki muu on toissijaista. Näin jälkikäteen olen myös tyytyväinen kulkeutumiseemme sinne. Harvoin lentokentältä pääsee hotellille 10 rupialla! (tämän kurssin mukaan 75 rupiaa on euro) Oli loistavaa, kuinka rupuset paikallisbussit huristelivat aivan kentän vierestä, vaikka usein niiden pääsy tuollaisten hienojen kenttien lähelle on estetty. Bussimatka ei edes kestänyt kuin vaivaiset 10 minuuttia, tosin sittemmin kävelimme pitkästi, mutta se johtui vain hotellin nimen muutoksesta, sekä Kallen piirtämän kartan katoamisesta kitaran mukana.

Hotellimme Aviva kustansi yhdeltä vain 10 euroa, mikä on tämän kaupungin hintatasoon nähden vähän. Dormihuoneen sängystäkin joutuu pulittamaan täällä usein 8 euroa ja dormeja on ylipäätään hyvin vähän. Ääribudjetilla siis mennään! Kohta hyppäämme junaan, joka ei toivottavasti myöhästy enempää kuin tällä hetkellä taulussa olevat 2,5 tuntia, ja siinä säästämme mukavasti yöpymisen. Ruokaa pitäisi vielä löytää jostain. Tällä hetkellä mahani on mukavan täynnä, mutta junaan olisi hyvä olla eväitä. Totta kai junassa on oma keittiö, mutta sen antimet ovat uskomattoman tulisia, siis chilisiä. Pidän kyllä tavallisen tulisesta ruuasta, mutta etelä-intialainen junasapuska ylittää tuon määritelmän mennen tullen.

Nyt sitten hieman faktaa. Mumbai on rakennettu alun perin lukuisille saarille. Nykyään kuitenkin saaret ovat maansiirtojen myötä lähes kadonneet. Likaisia kanavia näkee siellä täällä. Yhä vieläkin Mumbai näyttää kartassa niemelle, joka työntyy mereen. Itse kaupungissa merellisyys näkyy esimerkiksi siten, että kilometrien pituinen hiekkainen rantaviiva on suosittu ulkoilu-ja tapaamispaikka. Se on monille varmasti henkireikä, jonne pääsee karkuun kaupungin liikenneruuhkia ja saa nauttia vapaasta tilasta. Puolet tämän kaupungin väestöstä asuu slummissa! Tilanpuute on siis monille ihmisille aikamoinen stressitekijä. Kaupunki on alkujaan saanut nimensä naispuoliselta jumalattarelta, mikä ei kyllä ole mitenkään harvinaista. Lähes kaikki Intian kaupungit ovat nimetty jumalien, hindumytologian tai pyhien jokien mukaan. Mumbai ja Delhi kilpailevat vuorotellen maan suurimman kaupungin tittelistä ja tällä hetkellä Mumbai taitaa olla johdossa. Delhi saa häviäjänä lohduttautua sille vastikään myönnetyllä maailman saastuneimman kaupungin arvonimellä.

10.01.15 klo 16.15 Niin, sen sokeri asian unohdin. Muistin kieltäytyä maidosta teessä, mutta unohdin mustaan teehen kuuluvan kolme lusikallista sokeria. Makeus saa irvistelemään, mutta ehkä pitkän junamatkan jälkeen on hyväksikin nostaa kunnolla verensokeria. Olen unohtanut myös, kuinka tässä maassa ei koskaan saa ottaa yhtään kulmistaan ryppyistä seteliä vastaan. Otin 50 rupian setelin, jossa oli aavistuksen omainen repeämä ja sain Kallelta moitteet, ettei kukaan huolisi sitä eteenpäin. Omelettikauppiaalle se ei kelvannutkaan, mutta kyllä sen vielä joku huolii. Eivätköhän nämä maan tavat taas pian palaudu mieleeni!

Nyt pitäisi etsiä jokin majapaikka, mikä voi tuottaa ongelmia, sillä täällä Calicutissa on juuri nyt jonkinmoiset festifaalit. Kalle lähti katselemaan hotellia ja minä jäin hörppimään teetä vahtien tavaroitamme.

Mumbain asemalla ihastelimme kukitettua junaa. Satojen metrien junassa oli jokainen vaunu kieputettu täyteen kukkariipusta ja -seppelettä. Juna oli hyvin näyttävän näköinen kukkaisväriloistoineen! Se oli pyhiinvaellusjuna, joka oli matkalla Biharin pyhiin kaupunkeihin. Mustapaitoja, joilla oli usein turbaani ja kukkaseppele päässään, parveili asemalla. Mustapaidat ovat suurissa joukoissa vaeltavia miehiä, jotka tiettyyn aikaan vuodesta käyvät pyhiinvaelluskierroksen ja heitä näkee pääosin juuri täällä etelässä. Kyse ei siis ole fasisteista, kuten toisen maailman sodan aikaan! Asemalla oli myös innokkaita kolikon kerääjiä. Kävin vessassa ja kaivelin kolikoita kaulapussistani. Äkkiseltään vessan rahastaja huudahti ”mikä raha tuo on?” Hän oli nähnyt kourassani Brunein kolikon. Älkää kysykö, miten se oli eksynyt matkaan, jotenkin se oli kotona piiloutunut rupioiden sekaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun totesin ”voit pitää sen,” ja annoin vielä kaupanpäälliseksi kymmenen eurosentin kolikon. Kallekin sai lahjoittaa viiden sentin eurokolikoita keräilijöille. Kerääjät ovat usein valmiita maksamaan noista kolikoista, mutta eiväthän ne todellisuudessa ole meille minkään arvoisia, joten lahjoitamme niitä aina ilmaiseksi. On mahtavaa, kun jonkun voi tehdä noin helposti iloiseksi. Käsien omistajat, joihin kolikoita tyrkkäämme ovat usein liikuttavan onnellisia, aivan kuin olisimme tehneet suurenkin palveluksen.

Junassa keskustelimme nunnan kanssa, joka asuin jonkinmoisessa retriitissä täällä Calicutissa. Hän luki jatkuvasti raamattua, teki siitä muistiinpanoja ja oli alleviivannut paksun kirjan täyteen huomion arvoisia kohtia. Sanoin olevani kristitty, jonka jälkeen hän oli hämmentynyt, miksi menemme Amma ashramiin. Hän yritti kehua meille jotain kristittyä yhteisöä, minne olisi parempi suunnata. En keskustellut hänen kanssaan kovinkaan pitkään, sillä hänellä oli voimakas aksentti ja toisaalta hänkään ei ymmärtänyt minua. Se tuli kuitenkin selväksi, että hän oli hyvin harras kristitty. Hienoa oli, kuinka hän kristillisesti antoi jotain jokaiselle junakerjäläielle.

……..

18.30

Olemme viimein hotellihuoneessamme. On ollut pitkä päivä, sillä juna oli yli 8 tuntia myöhässä! Sen piti olla perillä jo aamutuimaan, mutta astuimmekin junasta ulos huojuvin jaloin kuin vasikat kevätlaitumelle iltapäiväauringon jo himmetessä. Nukuin junassa hyvin, mutta olo oli noin pitkän matkan jälkeen silti nuutunut. Kun vain istuu tai makaa 26 tuntia, jalat tuntuvat ihanan voimattomille taas liikkeelle lähtiessä. Toisaalta kävely tuntuu hyvälle, itse luotu liike tuntuu riemastuttavalta. Sitä osaa arvostaa uudella tavoin tukevaa maata jalkojensa alla ja tilaa kävellä. Calicut eli Kozhikode vaikutti heti ensinäkemältä varsin miellyttävälle isolle kaupungille. Se oli mukavan vehreä ja pääteitä sivusi viehättäviä kapeita kävelykujia.

Junassa saimme tietää pääsevämmekin Lakkadiiveille! Olimme jo varautuneet menemään ensin Ammaa tervehtimään. Nyt kuitenkin palasimme alkuperäiseen suunnitelmaan eli lähdemme huomenna aamusta parin yön risteilylle, sitten yövymme jälleen tässä Calicut kaupungissa ja suuntaamme junalla Sri Sai Baban yhteisöön. Amma siis jää myöhemmäksi, sillä SaiBaban ashramiin Andraan on järkevintä mennä nyt, sillä keväämmällä siellä on liian kuuma. Kalle sai lainattua junassa eräältä intialaiselta puhelinta ja soitettua Spotrs-toimistoon. He olivat löytäneet maksamamme rahat! Yhtäkkiä kuulosti, ettei asioissa olekaan mitään ongelmaa. Kalle on käynyt toimiston kanssa koko syksyn pitkää sähköpostivaihtoa, lähettänyt yli 30 viestiä ja matkantilaamiskäytännöt ovat sujuneet hyvin nihkeästi. Useisiin posteihin ei edes vastattu. Nyt meidät kuitenkin toivotettiin iloisesti tervetulleiksi huomenna aamulla satamasta saaria kohden seilaavalle alukselle!

Intiassa on enemmän matkapuhelimia kuin vessoja. He ovat siis todellista puhelinkansaa ja asiat hoituvat parhaiten soittamalla, kuten Lakkadiivienkin tapauksessa. Silti täältä on ulkomaalaisen hyvin vaikea ostaa puhelimen sim-korttia. Ennen ohje oli: sinulla täytyy olla pysyvä osoite Intiassa. Nykyään sääntö kuuluu: sinulla täytyy olla paikallinen henkilötunnus. Näin siis ainakin Keralassa. Säännöt varmasti vaihtelevat hieman osavaltioiden mukaan, mutta joka tapauksessa säädöksiä on kuulemamme mukaan tiukennettu kaikkialla. Blogin kirjoittelulleni tietää vaikeuksia jos emme saa omaa nettiä! Yleisiä nettipaikkoja on enää harvassa ja wiwi kahviloita on vaikea äkkiseltään löytää, niitä on lähinnä vain hienoilla alueilla isoissa kaupungeissa.

Meillä on nyt loisto hotelli. Tämä pulitti 780 rupiaa eli yläkanttiin, mutta huone on aivan Eurooppa tasoinen. Parasta on paikan henkilökunta, joka on hyvin ystävällistä ja he lupasivat jopa auttaa Kallea ostamaan sim-kortin. Porsaanreikä puhelinliittymän ostossa on: jos sinulla on paikallinen kaveri, voit ostaa kortin ilman omia henkilötunnuksia. Jospa se siis onnistuisi!

Junasta vielä sen verran, että se puksutteli kuuluisaa Konkanin rataa. Tuosta rataosuudesta tuli vasta Yle:llä dokumentti, joka käsitteli ikimuistoisia junamatkoja. Rata rakennettiin aikoinaan kapealle maakaistaleelle hyvin kumpuilevaan ja soiseen maastoon. Yli 700 kilometriä kiskoja taottiin paikoilleen alle 7-vuodessa. Rataa lukuisine tunneleineen ja korkeine siltoineen pidetään huikeana insinööritaidonnäytteenä! Nukuin monien maisemien ohi, mutta vielä aamulla herätessäni ja mennessäni ovensuuhun roikkumaan, saatoin ihailla laajoja vesistöjä, riisinviljelysaltaita, korkeita kukkuloita ja vehreää puustoa. Maisema näytti kuin näyttikin aivan Keralan matkailumainokselle, vaikkakin tuolloin olimme vielä Karnatakan puolella. Satunnaiset tiilitehtaat ja sähkövoimalat rikkoivat luonnon rauhaa, mutta hyvin paljon tuolla välillä oli vielä säilynyt villiä metsää. Alue oli lähes tropiikkia ja keksin säännön, kuinka aidon viidakon voi määrittää: yhdellä vilkaisulla et näe vierekkäin saman lajin puuta tai pensasta. Lajirunsaus on siis vaikuttavaa! Ihmiset usein ihailevat teeviljelmien vehreyttä ja pitävät tuota luontoa kauniina. Saattaahan sekin olla kaunista, mutta mitään varsinaista luontoa se ei ole, vaan ihmisen voimakkaasti muokkaamaa maisemaa, kuten suorassa rivissä kasvavat kookospalmuviljelmätkin. Itse olen aina vannoutunut villin luonnon ihailija! Ehkä se liittyy jotenkin suomalaisuuteeni, olen metsien kansaa. Olen esimerkiksi huomannut brittien ihastelevan usein peltomaisemaa ja maaseutumaisuutta. Itselle ”suureksi maisemaksi” (vrt. suomalainen tutkimusmatkailija ja kansatieteilijä Sakari Pälsi) käy vain koskematon luonto, tai erittäin harvoin esteettistä voi olla jos ihmisasumukset ovat täydessä harmoniassa ympäristönsä kanssa. Näin on harvoin, mutta joskus pieni heinäkattoinen mökki tilkun kokoisine viljelyksineen keskellä ei mitään näyttää kuin sulautuvan ympäröivään maisemaan.

Juuri, kun junan keikutus alkaa laantua, olemme suuntaamassa laivaan. Heti huomenna aamulla hyppäämme paattiin ja suuntaamme Minicoy:n saarta kohden. Lakkadiivit ovat pohjoinen osa Maledivien Atollia, ja itse Minicoy on hyvin lähellä Malediivejä. Ne eivät kuitenkaan ole itsenäisiä, kuten Malediivit vaan kuuluvat Intialle. Ne ovat Union territorio, joka tarkoittaa niiden johdon istuvan Delhissä. Kuinkahan Delhistä käsin voidaan päättää noin omaleimaisen alueen asioista? Ihmiset tuolla ovat muslimeja, mutta alun perin saarilla on ollut jopa matriarkaaista eli äitivaltaista kulttuuria. Alkoholi saarilla on ankarasti kiellettyä, joten se viittaisi tiukkaan islamiin. Lakkadiivit olisi viimeinen Intian ”lääni”, joka Kallella puuttuisi kokoelmastaan. Sitten hän olisi käynyt kaikkialla Intiassa ja tehnyt muistiinpanot jokaisesta osavaltiosta ja union territoriosta.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi