Ashramissa vilkastuu, ja suomalaisia putkahtelee

Lauma amerikkalaisia tyttöjä syöksyy hissistä ulos. ”Ooo, ouuu my God” he henkäilevät kerrostasanteellamme, ja heidän päänsä pyörivät joka ilmansuuntaan heidän ahnehtiessaan näkymiä. Aika hengästyttävähän tuo maisema on vesineen ja loppumattomine palmupuineen. Kun astumme alhaalla hissistä ulos, aula on täyttynyt hissiä jonottavista intialaisista matkailijoista valtavine kapsäkkeineen.

Ohittaessamme majoitusjonon, se kiemurtelee noin viiden kymmenen metrin matkan aina vanhalle jättipuulle asti. Lähes kaikki ovat valkoisissa, joten porukka on suurimmaksi osaksi Amman kiertueelta palanneita. Heidänkin täytyy jonottaa uusi huone. Elleivät he sitten satu ”omistamaan” kämppää. Sain kuulla, että suuren kertalahjoituksen antaneet saavat ikuisen oikeuden asuntoon ja ruokaan, jopa länsimaalaiseen ruokaan. Asuntoa ei sinänsä varsinaisesti omisteta, sillä jos olet muualla, joku toinen asuu siinä.

Kiihkeästä ja odottavasta tunnelmasta huomasi Amman saapuneen. Moni muukin oli saapunut hänen vanavedessään. Kun on enemmän ihmisiä, on myös enemmän töitä. Jo aamuvarhaisella ihmiset huitelivat pihalla edes takaisin laittaen paikkoja valmiiksi kaikkialta maailmasta Amman syliin saapuvia varten. Valtavia tuolipinoja kannettiin, astioita kuivattiin pöydillä huikean pitkät rivit ja me vihannestenpilkkojat saimme heilutella veitsiä urakalla. Olimme porkkanakomppaniassa ja koko parituntisen viiltelimme, halkaisimme, kuutioimme ja kaikin tavoin taistelimme porkkanoita vastaan. Ne ovat sen verran kovia vihanneksia, että saadakseen niistä pieniä salaattikuutioita, saa käyttää voimaa. Työnjohtaja-tätimme on tiukka pomo. Hänellä oli tarkat ohjeet, kuinka porkkanan päästä ei saa heittää vihreää osaa pois kuin millin verran. Eräs mies sai moitteet, kun hän oli leikannut juuripäästä pois pienen palan, sitä vastoin, että siitä piti vain pyöräyttää veitsen kärjellä aavistus. Myös porkkanakuutioiden koko oli keskeistä. Salaattiin niiden piti olla hyvin pientä silppua ja taas keittoihin aavistus isompia. Minullekin sanottiin kerran ”Nämä ovat vähän liian isoja. Tee pienempiä, ” vaikka itse en huomannut mitään eroa Kallen porkkanoihin nähden, joita pidettiin esimerkillisinä.

Vihannestaiston jälkeen suuntasimme ruokajonoon länsimaalaiseen kahvilaan. Kuulin siinä odottaessani suomenkieltä. Vaihdoin pari sanaa, sillä en ollut puhunut kenenkään kanssa sitten suomalaisten ipanoiden. En ole ollut hiljaisuudessa – jolloin rintaan kiinnitetään lappu tiedoksi muille, ettei aio sinä päivänä kommunikoida kenenkään kanssa – mutta olin kyllästynyt yrittämään ilmaista itseäni englanniksi. Vihanneksia pilkkoessa olin meditatiivisesti keskittynyt vain työhön, sekä syömään mahdollisimman huomaamattomasti muutamia porkkanapaloja.

Myöhemmin suomalainen mies, jonka kanssa olin vaihtanut parisen lausetta, tuli istumaan pöytäämme. Hän oli tullut tänne pyörällä Mumbaista! Itsekin olen kaikenmoista kokenut reissaajaurallani, mutta tuo on kieltämättä sellainen tempaus, mihin minusta ei olisi. Hyvin kunnioitettavaa! Liikenne tässä maassa on niin kaaottista, etten pärjäisi pyörällä sen seassa. Enkä tiedä olisiko liikenne edes pahin haaste, vaan ylikiinnostuneet ihmiset. Voin vain kuvitella, millaista huomiota matkapyöräilijä herättää. Tässä maassa ei tarvitse pienemmillä kylillä kuin kuoria hedelmä hieman eri tavoin kuin paikalliset, ja saa ympärillään kummastelevan yleisön. Viimeksi junassa puhaltaessani ilmapatjan tavarahyllyn pehmikkeeksi, ihmiset meinasivat reväyttää niskansa seuratessani tarkkaan toimintaani.

Suomalaisia sikiää kuin sieniä sateella! Monet ovat todenneet täällä olevan hyvin paljon suomalaisia. Jotkut ovat jopa kysyneet ”miksi teitä on niin paljon.” Olemme ajatellet mielessämme, ettei meitä nyt niin paljon ole. Olen päivittäin kuulostellut suomenkieltä ympäriltäni ja on mennyt päiviä, kun en ole kuullut kenenkään puhuvan minulle rakasta äidinkieltäni. Jos vertaa siihen, kuinka paljon täällä on ranskalaisia tai saksalaisia, ei suomalaisia ole mitenkään hämmentävän paljon, tai ainakaan tähän mennessä ollut.

Olimme kertoneet toisillemme reissujuttuja niin Intiasta kuin muualtakin Aasiasta. Seuralaisemme oli tarinoinut, kuinka vaikeaa hänen oli päästä pyörällä pois Mumbaista. Hän oli kuvaillut hauskasti, kuinka hän oli viimein löytänyt oikean sillan joen yli ja, kuinka poliisi olivat yrittäneet estää häntä ylittämästä siltaa. Sittemmin pöytäämme ilmaantui toinen suomalainen, ja vähän ajan päästä taas toinen. Ensiksi ilmaantunut esittäytyi Taaviksi. Ajattelin hänessä olevan jotain tuttua, kunnes ymmärsin nähneeni hänen kuvansa jossain nettilehtiartikkeleissa. Kalle yksi päivä katseli netistä, mitä tästä paikasta on kirjoitettu ja sattumoisin silmäili noitakin artikkeleita. Itsekin taisin sivuta yhdessä blogijutussani Taavin ympärille noussutta kohua. Kirjoitin siitä silloin vain pari lausetta ja nytkään en jatka pitemmästi, sillä tuollaisia kohuja on turha ruokkia. Sitä paitsi juttu on jo vanhentunut. Sen verran keskustelussa sivuttiin tapahtumaa, että kysyessäni ”onko ashramin toiminta kasvussa”, taavi kertoi viime vuonna olleen pienen notkahduksen ”koska siinä oli sitä kaikenmoista juttua.” Ehkä hän tarkoitti ennemmin Gayatrin julkaisemaa kirjaa elämästään ashramissa kuin omaa osaansa. Niin tai näin, ymmärrän kyllä tällaisessa ihmisyhteisössä syntyvän aina monenmoisia juoruja. Joskus juorut saattavat kasvaa ja kasvaa ilman mitään totuusperää. Voin hyvin kuvitella, kuinka tämä paikka saattaa pahimmillaan olla kuin eurooppalainen hovi 1600-luvulla, jossa juonitellaan, mustamaalataan toista, mielistellään toista ja solmitaan monenmoista liittoumaa. Parhaimmillaan tämä on tietenkin vain henkisten etsijöiden yhteisö, jossa konkreettisesti parannetaan maailmaa. Kulissien takana saattaa sattua ja tapahtua, mutta niistä minun ei onneksi tarvitse tietää mitään, minun ei tarvitse tietää kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Voin kääntää katseeni vain siihen suuntaan, missä näen oikeasti ihailtavia piirteitä, saavutuksia ja aitoa inhimillisyyttä.

Ja niitähän olen nähnyt. Taas tänään sain kuulla, kuinka paljon ashrami on oikeasti vaikuttanut köyhien ihmisten elämään Keralassa. Pyöräilijä-kirjailija lausahti ”Onhan se uskomatonta, miten paljon yksi ihminen voi oikeasti saada aikaan.” Hän oli ollut tsunamin jälkeen rakentamassa uusia taloja. Hän oli nähnyt, kuinka täällä oli noussut vauhdilla uutta mökkiä ja kotinsa menettäneet epätoivoiset ihmiset olivat tuota pikaa päässeet aloittamaan alusta. Toinen suomalainen taas oli vieraillut Amman rakennuttamassa sairaalassa. Häntä oli kierrätetty rakennuksissa ja hän oli omin silmin nähnyt kymmenissä huoneissa käynnissä olevat leikkaukset. ”Olihan se aika hurjan näköistä, kun siellä pöydillä oli vain ihmisiä maha auki,” hän totesi ja jatkoi hämmästyneensä tehtyjen leikkausten määrää. Amma siis kustantaa sairaaloissaan lukuisien köyhien hoitokuluja ja leikkauksia.

Kysyessämme, mistä rahat tulevat, saimme kuulla monenmoisista itse itseään ruokkivista keksinnöistä. Amman järjestö esimerkiksi maksaa jollekin kalliit lääkärin tai juristin opinnot ja valmistuttuaan, tämä entinen opiskelija taas kustantaa kahdelle muulle opinnot. Kun hän on itse saanut ilmaisen koulutuksen ja rahakkaan työpaikan, hänellä on varaa laittaa hyvä kiertämään. Näin koulumaksuista muodostuu pyramidi ja koko ajan useampi opiskelija saa korkeakoulututkinnon. Varsinaiset rahalahjoitukset tulevat kuulemamme mukaan enimmäkseen lännestä. Usein lännessä järjestetyt halaustilaisuudet ovat tuottavia. Hyväntekeväisyydessä on tavallista epäillä, menevätkö kaikki rahat kohteisiin. Nuo suomalaiset, jotka olivat olleet/ovat sisäpiirissä, olivat vakuuttuneita rahojen perille menosta. Aivan kaikkia rahoja ei tietenkään voi pistää suoraan menemään, sillä tällaisella valtavalla organisaatiolla täytyy olla aina hieman myös säästöjä jos tulee yllättäviä menoja, niinhän vaikkapa esimerkiksi suomalaisilla taloyhtiöilläkin on.

Mennessämme pyykkivuoroomme, katolle ilmestynyt uusi lakanoiden viikkaaja oli taas ”yllättäen” suomalainen. Hän oli ollut jo pitempään ashramissa, mutta emme olleet törmäilleet, sillä hän oli ollut Amman kiertueella. Hän oli kulkeutunut Amman helmoihin vähän pitemmän reitin kautta. Tavallisin tarina tuntuu olevan, että ihmiset ovat ensin nähneet Amman Suomessa ja sitten suunnanneet tänne hänen syliinsä. Tuo mies oli kuitenkin ensin kiinnostunut Tiibetin buddhalaisuudesta ja hän oli pyörinyt paljon Dharamsalan seuduilla. Hän oli myös Suomessa perehtynyt buddhalaisuuteen, opiskellut sitä ja ollut suunnittelemassa Lappiin jonkinmoista mietiskelykeskusta. Hän ei tuntunut oikein ymmärtävän itsekään, miksi sitten yhtäkkiä oli kiinnostunut Ammasta, hänen opetuksistaan. Mies selitti ”ei kai se oikein järjen asia olekaan, se on sellainen tietty tunne, joka on vetänyt tänne ja saanut jäämään. Ostin jopa asunnonkin, tai käyttöoikeuden, joka maksoi miljoona rupiaa.”

Monenmoista tarinaa. Joku on menettänyt työpaikkansa ja kulkeutunut tänne etsimään uutta suuntaa. Joku on jäänyt eläkkeelle, halunnut tehdä jotain repäisevää vielä viimeisinä elinvuosinaan, myynyt talonsa ja muuttanut tänne. Itse olen sikäli poikkeava, että olen tullut ashramiin näkemättä Ammaa koskaan. Suurin osa ihmisistä on nähnyt Amman ensin kotimaassaan, vaikuttunut syvästi, ja tuntenut suurta tarvetta seurata guruaan Intiaan. Minä kuulin Ammasta Kallelta ja tulin ashramiin oikeastaan enemmän tämän kiehtovan yhteisön, hienojen maisemien ja edullisuuden vuoksi kuin itse Amman.

Nämä kaikki korkeat talot ovat rakennettuja hiekan päälle! En välttämättä olisi halunnut kuulla huonoista peruksista, sillä vakiopainajaiseni on seisominen korkean rakennuksen huipulla sen sortuessa. Tosin jos nämä ovat reilu 10-vuotta pysyneet pystyssä, ehkä ne vieläkin pysyvät. Ammalle oli alun perin sanottu ”6-kerroksinen talo on maksimi korkea”, mutta Amma oli kehottanut huolettomasti ”rakentakaa korkeampia.” Nyt nämä ovat noin 13- kerroksisia ja 20-kerroksinen talo on suunnitteilla jos siihen saataisiin rakennuslupa. Tänne siis odotetaan vuosi vuodelta enemmän vieraita! Talojemme hissi on kovassa käytössä, sillä sinne mahtuu vain 5-henkeä. Toinen samankokoinen hissi on ollut useita päiviä rikki. Eilen kipusin neljä kertaa tänne 13-kerrokseen portaita, kun en jaksanut seisoa hissijonossa. Tehokasta kuntoilua! On muutenkin mieltä rauhoittavaa käyttää portaita, sillä hissit ovat hyvin ahtaat, tunkkaiset, niissä soi koko ajan sama pianomusiikki ja sama naisääni toteaa kerrosten numerot ja kulkusuunnan.

Saa nähdä mikä päivä näen Amman! Tänään en jaksa mennä, koska ashranmi pursuilee porukkaa, tunnelma on hyvin hektinen.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi