Intia Dekkari, osa 10

Kohta tosi elämän Intia-seikkailut odottavat. Nyt kuitenkin vielä yksi luku tätä kaunokirjallista kokeiluani. Todennäköisesti romaanini jää nyt tauolle ja reissusta pyrin kirjoittamaan journalistisia katsauksia ja ashramien elämään ja Aurovilleen. Ensimmäiseksi tosin on luvassa tavanomaisia reissupostauksia Mumbaista ja Lakkadiiveiltä.

Suihkulähteitä, golfkenttä, uima-altaita, kukkaistutuksia ja kuntosali. Juha luuli ensin paikkaa läheisen ostoskeskuksen pihaksi. He olivat tulleet jalan ja onnistuneet kuin vahingossa luikahtamaan portin sivulta, joten talon vartija ei ollut huomannut heitä. Kun vartija juoksi kopistaan heidän peräänsä, Juhalle selvisi Rakeshin veljen asunnon sijaitsevan tuossa valtavassa ja ylellisessä pihapiirissä. Korkeat kerrostalot asettuivat tiiviisti ympyrään ja loivat keskelleen suojaisan sisäpihan. Juhalle tuli tunne kuin hän olisi vankilassa, tosin ylellisessä sellaisessa. Vankila-tunne vahvistui vartijan tentatessa heitä, miksi he olivat vain kävelleet sisään ilmottautumatta ensin.

-Ketä te olette menossa tapaamaan?

Hän kysyi virkaintoisesti ja heilutteli papereita kädessään.

Rakesh sanoi veljensä nimen, ja vartija katsoi asukkaiden listasta, pitikö nimi paikkansa.

-Soitan hänelle ja ilmoitan tulostanne. Varmistan, haluaako hän minun päästävän teidät sisään.

Talon vahtimies lausahti asteen verran ystävällisemmin löytäessään oikean asukkaan nimen listaltaan.

Vierailijat olivat jo kävelemässä sisään, kun vartija huusi heidän peräänsä.

-Minun täytyy kuitenkin vielä katsoa teidän kaikkien paperit ja kirjoittaa nimenne ylös. Laki vaatii, etten saa päästää ketään tästä portista ilman nimen kirjausta.

-Voimme toki sanoa nimemme, mutta nämä kaksi ovat kadottaneet paperinsa.

Rakesh selitti.

-Sitten ei tule mitään.

Vartija laittoi kädet puuskaan ja oikaisi ryhtinsä arvovaltaisen näköisenä. Hän seisoi jämäkästi ja pyöritteli päätään pahoittelun merkiksi, mutta viestien myös, ettei asia lopulta häntä paljonkaan liikuttanut.

Rakesh soitti itse veljelleen. Puhelimeen huutamalla ratkottiin nykypäivän Intiassa ongelmia ehkäpä jopa enemmän kuin kasvotusten. Intialaiset olivat todellista matkapuhelinkansaa, sillä maassa oli puhelimia enemmän kuin vessoja. Rakesh purki veljelleen mieltään öykkärimäisestä vartijasta ja veli huusi luurin välityksellä takaisin, ettei hän itse ollut vastuussa vartijan valinnasta. Hän käski antaa puhelimen tuolle isottelijalle. Rakeshin veli Amit lupasi itse mennä vastuuseen vieraidensa kunniallisesta käytöksestä ja niinpä vartija päästi Juhan ja Mohinin sisään ilman virallisia henkilöllisyystodistuksia. Olivat he tosin vilauttaneet ryppyisiä kopioitaan – Juha passinkopiotaan väärine numerotietoineen ja Mohini toimittajan käyntikorttiaan – ja vartija oli raapustanut tiedot huolellisesti ylös paksuun kirjaansa. Kopiopaperit saivat porttimiehen hieman rauhoittumaan, mutta hän jäi mulkoilemaan vieraidensa perään kulmat kurtussa epäluuloisen näköisenä.

He olivat Gurgaon modernilla asuinalueella, joka oli Delhin rikkaimpia seutuja. Sinne oli noussut nopealla temmolla viime vuosina korkeita ostoskeskuksia ja pilvenpiirtäjämäisiä asuintaloja. Alue oli taattua betoniviidakkoa, nopeiden voittojen perässä rakennettua. Vaikka alue oli noussut kuin tyhjästä, sitä ei silti ollut tarkoin suunniteltu. Gandigarhia Delhistä parisen sataa kilometriä pohjoiseen sanottiin Intian ainoaksi suunnitelluksi kaupungiksi. Vaikka Gurgaon oli rakennettu hätäisesti, siihen oli silti paikka paikoin upotettu paljon rahaa, joten myös yliampuvaa tyylikkyyttä löytyi. Eklaaveiksi kutsuttiin asuinalueita, jotka muodostuivat kehämäisesti asetelluista kerrostaloista ympäröivine muureineen. Näihin alueisiin oli usein panostettu niin paljon, että ne vaikuttivat kuin muusta ympäristöstään irrotelluilta, ja se oli tarkoituskin. Oli tarkoitus luoda asukkaille kuvitelma, että he voivat ottaa etäisyyttä muuhun yhteiskuntaan. He voisivat ottaa hajurakoa katujen roskiin, saasteisiin ja köyhiin. Enklaavien yhteyteen pyrittiin rakentamaan niin paljon palveluita ja viihdykkeitä, ettei asukkaiden tarvitsisi poistua niistä ollenkaan. Miehet tietenkin poistuivat töihin, mutta kotiäidit saattoivat viettää päivästä toiseen näissä linnoitusmaissa tukikohdissa.

Koska Amitin vaimo ei ollut poistunut viikkoon kodistaan, hän otti vieraat innokkaana vastaan. He toivat tervetullutta vaihtelua hänen arkeensa, vieraat olivat kuin vilvoittava tuulahdus ulkoilmaa. Hän oli matkaisia jo eteisessä vastassa ja ojenteli heitä kohden itse leipomiaan jalebeja. Vieraat olivat hädin tuskin ehtineet istahtaa, kun talon emäntä kiikutti heidän eteensä lisää herkkuja. Tarjottimella oli niin rasgulla pyöryköitä kuin myös mithai nimisiä suupalankokoisia leivoksia, joita sanottiin Intian makeisiksi. Juha oli vaivautunut saamastaan suuresta huomiosta ja kiitteli kovasti tarjoilusta. Itse asiassa hän ei edes pitänyt rasgullista, sillä ne olivat oksettavan makeita ja ihmeellisen vetisiä. Kohteliaisuudesta hän kehui niitä ja sai heti järkytyksekseen lautaselleen kolme lisää. Häärätessään vieraidensa ympärillä Amitin rouva Laksmi suunnitteli:

-Jos haluatte, voitte käydä uimassa. Tosin teidän uima-asunne täytyy olla asiallinen eli tarpeeksi peittävä. Tuolla ostoskeskuksessamme myydään naisille polviin ja kyynerpäihin ulottuvia uimapukuja ja miehillekin pitkiä uimashortseja, mutta ehkä teidän ei kannata niitä varta vasten ostaa. Voitte uida vaatteet päällä. Sen jälkeen mieheni Amit voi varmaan esitellä teille talon golfkenttää. Hän on oppinut tekemään varsin sieviä puttauksia ja eilen hän voitti jopa naapurimme Edhasin.

-Kiitos rouva. Käymme varmasti vielä myöhemmin kokeilemassa uima-allastanne, mutta oikeastaan haluaisin ensin tietää, mistä voisin ostaa puhelimen sim-kortin. Olen hukannut omani ja minun pitäisi kipeästi soittaa.

Mohini selitti.

-Te sitten olette hukanneet kaiken.

Amith naurahti ja jatkoi uteliaasti.

-Passinne ja rahanne varastettiin, vai miten se oli?

-Mohini oli jo miettimässä sopivaa selitystä, mutta Rakesh, jota keskustelunaihe ei tuntunut suuremmin kiinnostavan, ehti ensin.

-Niinhän siinä kuulema kävi, mutta oli miten oli, nyt he ovat sukumme vieraana täällä hienossa kodissanne. Voisitko rakas veljeni esitellä hieman paikkoja? Olen utelias näkemään kaiken. Vitsi miten hieno näköala teiltä on tuosta ikkunastakin. Pihalla kulkevat polut muodostavat tuollaisen hienon kierrekuvion ja golfkentän kukkulat ovat mahtavan vehreitä.

-Tule niin esittelen kotimme.

Amith sanoi veljelleen ja he kaksi poistuivat paikalta, muiden jäädessä vielä jatkamaan keskustelua.

-Voit soittaa minun puhelimellani.

Laksimi totesi ystävällisesti hymyillen Mohinille.

Juuri tätä Mohini olikin pelännyt, sillä hän ei tiennyt kuinka kieltäytyisi. Hän ei voisi soittaa tai lähettää viestejä kortilla, jonka osoitetiedot johtivat kyseiseen taloon.

-En minä kehtaa sinun korttiasi käyttää. Voin aivan hyvin ostaa oman.

-Nyt tiedän. Jo muualla asuva vanhin poikani jätti viimeksi tänne yhden kortin, sillä hän vaihtoi uudempaan puhelimeen, johon kortti ei sopinut. Voit aivan hyvin saada sen, sillä siinä on vielä puheaikaa jäljellä ja me muut emme tee sillä mitään. Se on rekisteröity Andhra pradeshiin, mutta ei kai se haittaa.

Laksmi penkoi olohuoneen laatikoita selittäessään. Hän mutisi pistäneensä kortin talteen, muttei muistanut minne. Vihdoin hän hypähti voitonriemuisesti ja piti ojennetussa kädessään sim-korttia kuin voitonmerkkinä. Mohini laittoi kortin puhelimeensa ja näppäili viestin puolalaiselle tytölle. Hän ilmoitti heidän olevan kunnossa ja kyseli, oliko tämä lukenut hänen sähköpostejaan. Yllättävän nopeasti puolalainen vastasi. Mohini ei voinut kuin tuijottaa näyttöä. Hän oli selvästi kalvennut, koska Laksmi kysyi häneltä:

-Mikä tuli? Voitko pahoin?

-E en, sain vain aika odottamattomia uutisia.

Mohini änkytti ja kompuroi ylös huojuvin jaloin. Hän lähti etsimään Juhaa, sillä hänen oli pakko saada jakaa valtava tunnekuohunsa. Mohini tahtoi puhua Juhan kanssa kahdestaan ja ehdotti, että he lähtisivät testaamaan uimapaikan. Muut eivät tahtoneet uida, sillä he eivät olleet koskaan opetelleet taitoa. Vasta tuolloin Mohini muisti, ettei itsekään pysyisi pinnalla. Hän kuitenkin esitti rohkeasti suorastaan rakastavansa uintia ja meni etsimään itselleen puuhaan sopivia vaatteita vähäisestä vaatevarastostaan.

He olivat hädin tuskin astuneet hissiin ja Amithin asunnon ovi oli sulkeutunut, kun Mohini parkaisi.

-Hän elää!

-Niin, kuka elää?

Juha hämmästyi.

-Mustafa tietenkin.

-Kuinka se on mahdollista. Eikö hän ollutkaan kopterissa?

-Oli kyllä, mutta hänen onnistui hypätä mereen vähän ennen kuin kopteri iskeytyi rannikon kallioihin.

-Hänhän on todellinen ihmemies. Tulee mieleen kuin James Bond. Mutta tuohan on hienoa. Olen onnellinen puolestasi. Miksi olet noin järkyttynyt?

Juha halasi Mohinia ja yritti rauhoitella tätä.

-Se oli niin yllättävää, jotenkin jopa kammottavaa saada yhtäkkiä takaisin henkilö, jonka on jo mielessään haudannut. Aivan kuin hän olisi kuolleista noussut. Tietenkin olen hyvin onnellinen ja uskallan taas haaveilla, mutta toisaalta minua pelottaa antaa toiveille sijaa. Tiedätkö, että joskus on hyvin pelottavaa jos omaa pienen toiveenhippusen, niin pienen, että se juuri ja juuri on olemassa? Silloin olisi turvallisempaa ja helpompaa olla ollenkaan toivomatta. Nyt rakkaani paluu elävienkirjoihin, antaa minulle luvan unelmoida yhteisestä tulevaisuudestamme. Tuo tulevaisuus on kuitenkin käytännössä hyvin vaikea järjestää ja tulen surulliseksi, kun mietin kohtalon taas leikkivän kanssamme. Kohtalon jumalatar roikottaa kiusoittelevasti onnen avaimia päämme päällä juuri niin korkealla, ettemme ylety niihin.

Juha oli jo oppinut, kuinka voimakkaan uskonnollinen Mohini oli ja sanoi heidän voivan mennä temppeliin ja tehdä kaikki rituaalit, jotka yleensäkin tuovat rakastavaisille onnea. Tämä sai Mohinin tunnemyrskyn hieman rauhoittumaan. Kohta hän jo uskalsi hymyillä. Hän toisteli onnellisen näköisenä rakastettunsa nimeä istuessaan uima-altaan porrasaskelmilla ja heilutellessaan jalkojaan vedessä. Juha kauhoi altaalla muutaman vedon ja ihmetteli, kuinka ketään muita ei ollut uimassa. Ehkä allas oli enemmänkin luomassa kuvaa ylellisyydestä, kuin todellista liikunnallista käyttöä varten, sillä eiväthän intialaiset juuri koskaan osanneet uida. Tosin Mustafa oli nähtävästi ollut säännön vahvistava poikkeus.

Palattuaan sisälle, heidän emäntänsä ilmoitti.

-Kokkini tulee kohta. Olisiko teillä ehdotuksia, mitä haluatte päivälliseksi?

-Miksi hänellä on oma kokki?

Juha kuiskasi ihmetellen Mohinille ja Mohini supisi takaisin.

-Tällaisiin taloihin kuuluu aina oma kokki, siivooja ja joskus autonkuljettajakin.

Laksmi huomasi Juhan hämmennyksen ja selitti.

-Vaikka pidänkin ruuanlaitosta, en suinkaan halua tehdä sitä aina. En haluaisi olla mikään keittiöpiika. Minulla on paljon tekemistä, kun organisoin tässä taloudessa kaiken ja katson, että asiat tulevat tehdyksi. Palvelijoita täytyy vahtia ja neuvoa, eivät he muuten mitään osaa. Minulla on vielä kaksi kotona asuvaa lasta, jotka näette myöhemmin. Heissä on valtavasti vaivaa, kun valvon heidän tekevän läksynsä ja yritän huolehtia, ettei tyttäreni eksy vääriin piireihin. Eilen minun piti jopa alentua vakoilemaan häntä facebookissa. Toivomme lapsillemme suurta tulevaisuutta. Perinteisesti maassamme pojan pitäisi menestyä aina hieman isäänsä paremmin, nousta seuraavalle yhteiskunnalliselle tasolle.

Televisio oli auki ja mustapartainen oranssiin kaapuun kietoutunut ukko paasasi siellä ankarin sananpainoin.

-Kukas se tuo on?

Juha kysyi.

-Hän on Ramdev ja ei sinänsä minun lempiguruni, sillä hänen sanomansa on turhan väkivaltainen. Hänen mielestään jokaista Intian ja Pakistanin välisissä kahnauksissa kuollutta intialaista kohden pitäisi surmata useita pakistanilaisia. Hänen sanomassaan rakkaus jää vihaa tihkuvan sotapaatoksen jalkoihin, mutta meillä on paljon muita hienoja guruja. Mitkä ovat teidän lempigurunne?

-Tuota noin, en taida tietää yhtään.

Myönsi Juha vaivautuneena.

-Minun suosikkini on Swami Vivekananda, koska hän oli niin laajasti sivistynyt ja julisti eri kansojen välistä ystävyyttä.

Mohini kertoi.

-Miksi teillä on niin paljon guruja? Keitä gurut oikein ovat ja mihin heitä tarvitaan?

Juha ihmetteli.

Mohini ja Laksmi avasivat Juhalle vuorosanoin Intian guruinstituutiota. Pyhiä miehiä oli aina ollut Intiassa ja aina toiset heistä olivat olleet arvostetumpia opettajia kuin toiset, jotkut olivat olleet jopa huijareita. Guruja kaivattiin eräänlaiseksi polun näyttäjiksi, elämäntaidon opettajiksi. Kaikkien aikojen rakastetuimpia guruja olivat Sri Saibaba nuorempi ja vanhempi. Ensimmäinen Sai Baba eli hyvin askeettisesti ja painotti, kuinka kaikki uskonnot ovat samaa. Nuoremman elämänohje oli ”Rakasta ja palvele kaikkia.”

Juha ja Laksmi juttelivat vielä guruista. He vertailivat Intiaa ja länttä, lännessäkin ihmiset etsivät itselleen idoleita, rock-idoleita tai urheilijoita. Gurut olivat samalla tavoin ihailtuja ja kunnioitettuja persoonia. Jotain syvempää heissä kuitenkin oli, ehkä he tulivat asemaltaan lähelle jopa lännen poliittisia johtajia. Vertailukohdan löytäminen oli vaikeaa, sillä lännessä uskonnolliset johtajat, kuten piispat, eivät vain olleet samalla tavoin rakastettuja ja arvostettuja kuin suuret gurut Intiassa. Juha keksi lännessä koko ajan suosiotaan kasvattavien elämäntaitoluennoitsijoiden ja kaikenmoisten valmentajien olevan melkein kuin guruja. Heidän joukostaan voisi vielä joskus nousta läntisen maailman omat gurut jos tuo ”valmennusinstituutio” jatkaisi kasvuaan.

Mohini ei pystynyt paneutumaan keskusteluun, sillä hänen päässään pyöri vain Mustafa. Hän tahtoi naimisiin tämän kanssa, mutta ei tiennyt, kuinka se kävisi päinsä. Intiassa kuoli joka tunti nainen myötäjäisrikosten uhrina, joten naimisiinmeno ei ollut mitään huoletonta puhaa. Häät eivät normaalioloissakaan olleet pelkästään iloinen tapahtuma, vaan siihen liittyi aina omat riskinsä. Se oli totista leikkiä. Vaikka suvut olisivat päässeet kumpaakin osapuolta tyydyttävään sopimukseen ennen häitä, saattoi jomman kumman mielipide muuttua viime hetkillä. Naisen suvun maksamiin myötäjäisiin ei ehkä oltukaan tyytyväisiä miehen suvun puolelta tai naisen suku katsoi joutuvansa maksamaan liikaa. Monemoisia kahnauksia syntyi ja useinmiten syntipukin rooli kaatui morsiamen niskaan. Näin saattoi siis käydä silloinkin, kun puolisot olivat soveliaita toisilleen. Suuremman mittaluokan jännitteet syntyivät silloin, kun kyse oli uskontojen raja-aidat ylittävästä liitosta. Mohini oli kyllä lukenut muslimien ja hindujen välisistä liitoista, mutta hänen omassa suvussaan se oli ennen kuulumatonta. Ylipäätään oli hyvin harvinaista, että mikään suku hyväksyi tällaisen liiton ja yleensä parit joutuivat elämään muusta suvusta eristettyinä.

Eristäminen ei kaataisi Mohinin maailmaa, sillä hän oli muutenkin etääntynyt perheestään. Hänen ajatusmaailmansa oli nykyään liian suvaitsevainen ja avara sopimaan äärihindulaisuuteen. Hän keksisi varmasti keinon pitää salassa yhteyttä siskoonsa, joka oli hänelle ainoa todella läheinen. Ehkä he aloittaisivat Mustafan kanssa elämänsä alusta jossain pohjoisen pienessä kylässä, keksisivät sopivan peitetarinan uteliaita naapureita varten. Heidän pitäisi vain löytää toisensa tästä suuresta maasta, ilman että saisivat takaa-ajajat kintereilleen. Olivatkohan sieppaajat selvillä Mustafan eloonjäämisestä? Jos olivat, miksi he eivät olleet siepanneet tai tappaneet häntä? Oliko Mohinin mies edelleen hengenvaarassa juuri, kun hän oli saanut tämän takaisin?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi