Intia Dekkari, luku 9

He voisivat tilata venekyydin, he voisivat muuttaa ulkonäköään ja vaeltaa niitä polkuja, mistä tulivatkin, tai he voisivat tehdä Mohinille kellukkeet kuivuneista kookospähkinöistä ja uida seuraavalle rannalle. Vaihtoehtoja oli lukuisia. Vielä päivän verran pakomatkalaiset käyttivät voimiensa keräämiseen ja suunnitelmien puntarointiin.

Jälleen yhden päivän kääntyessä iltaan, he olivat päässeet yhteisymmärrykseen seuraavista askeleista ja korkeammista päämääristä. Venekyydin he olivat sulkeneet pois, koska venetaksi saattaisi tulla kertoneeksi heistä sieppaajille. Heistä jäisi selkeä jälki. Uiminen oli kiinnostanut Juhaa, mutta ei uimataidotonta Mohinia. Vaikka kellukkeet toimisivatkin, rantakallioiden ja kivikkojen väliset pyörteet voisivat olla liian voimakkaita. Saksalaiset tulivat kertoneeksi huhusta, jonka mukaan kukkuloilla kulkisi tie. Asia oli helppo tarkistaa puolalaisen reissaajan puhelimen verkosta, ja tiehän siellä selkeästi meni, vieläpä hyvin lähellä. He liuttivat karttaa eteen päin ja huomasivat lauttareitin kulkevan ”Jumalan omalta rannalta” Aghanashini niemelle, josta varmaan kulkisi paikallisbusseja juna-asemalle.

Kukkuloille kiipeäminen ja tien etsintä voisi olla oma haasteensa. He joutuisivat myös kävelemään useita kilometrejä lauttarannalle. Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että pakolaisten kannattaisi kiertää Gokarnan kylä mahdollisimman kaukaa. Tätä vaellusreittiä myöten he voisivat lähteä heti etelään, eikä heidän tarvitsisi edes lähestyä kaupunkia. Siinä olivat lyhyen tähtäimen päämäärät pähkinänkuoressa. Entä sitten heidän tavoitteensa kaiken kaikkiaan? Nyt päästiinkin visaisten kysymysten äärille. Matkalaisille teki hyvää pallotella näkökantojaan muiden reissaajien kanssa, koska he olivat itsekin vielä täysin pimennossa tavoitteidensa suhteen. Juhan mielestä heidän pitäisi paljastaa patohankkeen korruptio ja tietenkin myös kopteriturman todellinen syy – tosin jälkimmäisestä hän ei maininnut muille reissaajille – kansainväliselle lehdistölle. Heidän sieppaajansa pelkäsivät juuri tätä, ja siksi olisi hyvin nautinnollista paljastaa heidän korttinsa. Kostaa koko puolueelle ja heidän juoksupojilleen tämä järjetön ajojahti, jonka uhreiksi he olivat joutuneet. Mohinin mielestä se ei kuitenkaan hyödyttäisi pitkällä tähtäimellä.

-Mitä oikeutta pelkkä tieto toisi kopteriturman omaisille? Eivätkö ”Uusi-Intia”- puolueen jäljelle jääneet rippeet ansaitsisi jotain konkreettista hyvitystä?

Hän kysyi ääntään madaltaen Juhalta.

Heillä oli edelleen pahan onnen puhelin, tuo tärkeä todistuskappale. He päättivät siirtää kaiken sen aineiston muistikortille ja lähettää kortin postissa Mohinin siskolle. Samalla Mohini lähettäisi siskolleen kirjeen, jossa kertoisi olevansa kunnossa. Sisko oli varmasti hyvin huolissaan, sillä Mohini ei ollut pystynyt lähettämään tälle minkäänmoista elonmerkkiä itsestään Arambolin rannalla puhutun puhelun jälkeen. Nainen koki siskon olevan ainoa ihminen maaimassa, johon hän pystyi täysin ja varauksetta luottamaan. Hän tiesi siskon laittavan muistikortin hyvään talteen katsomatta sen sisältöä.

Puolalainen reissaaja-tyttö oli lähdössä piakkoin Keralaan. Mohini antoi tällä sähköpostinsa tunnukset ja tyttö lupautui kurkkaamaan Mohinin postit. Pakomatkalaiset ostaisivat heti tilaisuuden tullen itselleen uuden sim-kortin Juhan väärennetyn passikopion turvin. Intiassa jopa valmiiksi maksetun puhelinliittymän hankintaan tarvittiin henkilöllisyystodistus ja osoite Intiassa, mutta näiden vaatimusten suhteen ei oltu turhan tarkkoja ja osoitteen saattoi keksiä. Mohini otti ylös tytön puhelimennumeron, johon ilmottaisi myöhemmin oman numeronsa. Kaikki hymyilivät ajatukselle, kuinka sieppaajat koluaisivat Keralan laajan osavaltion, tutkisivat sen kuuluisat takavedet, asuntolaivat ja luonnonsuojelualueiden vaelluspolut, löytämättä jälkeäkään pakenijoista. Karkulaiset lähes toivoivat takaa-ajajien tarkkailevan heidän sähköpostejaan ja pystyvän paikantamaan kirjautumistiedot, sillä näin he voisivat johtaa heitä harhaan.

Riippumatoissaan loikoillen Juha ja Mohini jatkoivat keskustelua vielä kahdestaan.

-BJP:n kuuluisi maksaa uhrien omaisille hyvitystä, mutta eihän se tietenkään sitä vapaaehtoisesti tee.

Mohini pohti ja Juha jatkoi.

-Väärältä tuntuu myös, kuinka Uusi Intia-puolue on kirjaimellisesti haudattu kopteriturman uhrien myötä. Heillä tuntui olevan niin hyviä ajatuksia, että jonkun niitä pitäisi viedä eteenpäin.

-Niin, heillä oli monenmoisia konkreettisia kamppanioita väestönkasvun vähentämiseksi, esimerkiksi ehkäisyvalistusta ja he jopa jakoivat ilmaiseksi ehkäisyvälineitä. He myös levittivät tilastotietoa siitä, kuinka nousevalla keskiluokalla on yhä useammin vain kaksi lasta ja pyrkivät tekemään tästä ihaillut tavoitetilan. Koulutukseen viittaaminen tuntui purevan hyvin. Jos on vähemmän lapsia, heidät on varaa pistää hyviin kouluihin.

He haaveilivat vielä, kuinka rikkaina ja vaikutusvaltaisina, kokoaisivat Uusi Intia-puolueen rippeet ja rahoittaisivat puolueen uuteen nousuun. Jos he kiristäisivät BJP:ltä rahaa muistikortin aineistoon vedoten, he voisivat saada kasan kahisevaa, mutta se olisi luultavasti liian vaarallista. Oikeastaan he halusivat säilyttää muistikortin vain kiinnijäämisen varalta, se olisi heidän henkivakuutuksensa. He voisivat sanoa, että aineisto julkaistaisiin kolmannen henkilön taholta heti jos heille sattuisi jotain ikävää. Miten muuten he voisivat saada tuolta jättimäisen rikkaalta hindupuolueelta varoja? Mohini tiesi hänelle kuuluvan lain mukaan muhkea perintörahasto ja hän olisi mielellään valmis uhraamaan nämä likaiset rahat hyvän asian puolesta. Perhe ei kuitenkaan varmasti luovuttaisi hänelle näitä rahoja. Ne olisivat hänen myötäjäisensä eli hän pääsisi niihin kiinni vasta mentyään naimisiin perheen sopivaksi katsoman miehen kanssa. Voisikohan hän jollain tavoin huijata isältään rahat?

Mohini tuijotteli kirkkaita tähtiä ja antoi ajatustensa lentää. Pian hän naurahti itsekseen. Juha kysyi syytä tirkahdukseen.

-Mietin vain, mitä Krishna-jumalan äiti ajatteli kurkatessaan poikansa suuhun ja nähtyään siellä koko maailmankaikkeuden.

Kieltämättä siitä syntyi hauska mielikuva. Kaikki planeetat ja tähdet uiskentelemassa siellä sulassa sovussa pojan hampaiden välissä. Loputtomasti mustaa niin pitkälle kuin silmä kantaa ja kokonainen toinen tiodellisuus siinä pelkästään suun avaamisen päässä. Koska äidillä ei ollut mitään käsitystä tuon kujeilevan pillipiiparipoikansa jumalallisuudesta, mahtoi hän hämmästyä kerrassaan. Kurittomalla ja tyttöjä kiusaavalla paimenpojalla oli yhtäkkiä hanpaankolossaan tieto koko universumista.

-Onkohan tuolla jotain?

Juha kuiskasi vaimeasti ja katseli tutkivasti yön mustalle taivaalle.

-Hindulaisuuden mukaan tuo ei ole oleellinen kysymys. Me kaikki olemme tuolla ja täällä. Koko universumi on joka tapauksessa yhtä, joten ei ole mieltä tutkia, kuinka se on jakaantunut. Sielumme voi kuollessaan vaeltaa, minne tahtoo, vaikka tuonne tähtiin. Voimme vapautua kaiken kiertokulusta ja loputtomista uudelleen syntymistä vasta, kun olemme oppineet tarpeeksi, vasta katsottuamme Krishan suuhun ja ymmärrettyämme koko maailman kaikkeuden olemuksen eli sen yhtenäisyyden.

Seuraavana päivänä.

Tuuli pyyhki Juhan vaalean takatukan kutittamaan vasten postia. Hän nakkasi päätään sivulle ja pystyi taas keskittymään pelkästään kiinnipitämiseen. Hän purisi nyrkki hikisenä lämpimän pölyistä metallitankoa junan ovenpielessä. Jalkansa hän oli kiilannut pienelle portaalle ja yritti siten hakea vakaata asentoa. Maisemat pyyhkivät ohitse. Junan puksutellessa hiljakseen, Juha lähes nautti maisemista, jotka tulivat moninaisina maaseudun tuoksuina iholle. Kun kulkupeli kiihdytti, Juha tunsi adrenaliiniryöpyn sylkevän lävitseen. Hän yritti perääntyä istumaltaan kynnykseltä syvemmälle sisälle, mutta Juna oli niin täynnä, ettei hän juuri pystynyt nojautumaan taaksepäin. Kaiken kolkkeen ja jyskeen lävitse, hän huusi Mohinille.

-Aika hurjaa. Muistahan pitää kinni.

Mutta Mohini näytti kuin ei olisi millänsäkään. Huolettomasti yhdellä kädellä hän tarttui ovenpieleen ja jutteli samalla vieressään seisovalle muorille. Täti rouskutteli paahdettuja pähkinöitä töttöröksi kääritystä sanomalehdestä, viskoen kuoria ympäriinsä. Hän tarjosi Juhallekin pähkinöitä, mutta tämä ei uskaltanut irrottaa otettaan putkista, ja tyytyi vain pudistelemaan päätään.

Juna oli syöksynyt ja madellut kauniiden vesistöisten maisemien lävitse. Maisemat olivat kukkulaisia ja välillä juna oli sukeltanut tunneliin. He kulkivat kuuluisaa Konkanin rataa, joka oli rakennettu Mangaloresta Mumbaihin. Se oli valmistunut vuonna 1998 vaikeista ympäristöolosuhteista huolimatta vaivaisessa seitsemässä vuodessa. Joku matkustajista luennoi Juhalle tätä tietoutta. Juha oli hyvin vaikuttunut, sillä olihan hän insinööri ja ymmärsi, minkälaisia valtavia ponnisteluja vaati synnyttää yli 700 kilometriä kiskoja noin lyhyessä ajassa. Kyllä intialaiset jossain joskus onnistuvankin. Yleisesti hän ihaili paljon enemmän kiinalaisten rakennustaitoa, kuin intialaisten, sillä intialaiset rakensivat usein tehottomasti. Tätä ei passaisi mennä sanomaan intialaiselle, sillä Intian ja Kiinan välillä näytti vallitsevan kova taloudellinen kisa, lähes samanmoinen jännite kuin kylmän sodan aikaan idän ja lännen välillä. Takana seisova mies hakkasi Juhaa olkapäille ja vaati kääntymään. Juha yritti saada selvää mitä hän sanoi, mutta sanat hukkuivat tuulen suhinaan ja vaunun hälyyn. Mies viittoi vaunuun päin ja siirtyi itse muutaman sentin. Juha ymmärsi miehen tahtovan hänen siirtyvän, mutta hän ei itse nähnyt siihen enää mitään syytä. Hän oli alkanut viihtymään oviaukossa, se oli sitä paitsi ainut paikka, missä mahtui istumaan. Hän hymyili miehelle vain rauhoittavasti ja teki kädellään eleen, jolla viittasi pärjäävänsä hyvin. Mies nosti kulmakarvojaan ja virnuili kaverilleen, mutta ei sanonut enää mitään.

Juha tuijotti vehreinä aaltoilevia kukkuloita ja moninaisten kasvien kirjoa. Yhtäkkiä kumpareet katosivat, kaikki katosi. Maa tuntui aukeavan hänen allaan.

-Hetkinen, minne kaikki katosi? Nousiko juna lentoon?

Suunnaton tyhjyys aukeni heti hänen kumisandaaliensa alla ja hän pystyi näkemään kymmeniä metrejä alas laaksoon ja joen uomaan. Juha hiissasi takapuoltaan niin kauaksi junan lattialla kuin hänen kiinnipitävät kätensä ja ihmisten kenkämeri antoi myöten.

Silta oli hyvin kapea ja ennen kaikkea korkea. Näytti kuin kiskojen ja valtavan pudotuksen välissä ei olisi juuri mitään, ei ainakaan tarpeeksi turvaa luovaa tilaa. Juna huojui ja silta huojui. Koko maailma oli menettänyt otteensa ja tuntui leijailevan irtonaisena. Jos Juha katsoi vain suoraan oviaukosta ulos, hän kohtasi taivaalla liitävät pilvenhattarat ja tunnelma oli kuin unessa, hän lensi unimaailmassaan.

-Tämä on varmasti huikeampaa kuin Titanicissa.

Hän karjui värisevin äänin Mohinille.

-Se oli 64 metriä korkea Panval Nadin silta ja ylitimme puoli kilometriä leveän laakson.

Ilmoitti nuori mies ylpeästi Juhalle junan saavuttaessa taas kiinteää maata alleen. Mies kuullosti siltä kuin olisi itse omin käsin rakentanut sillan. Intialainen kansallisylpeys nosti päätään. Mies tuntui odottavan kehuja kieli pitkällä, joten Juha ei nähnyt mitään syytä tuottaa pettymystä. Muutamin lyhyin sanoin hän ylisti tuota insinööritaidonnäytettä. Mies oli tästä niin otettu, että kuultuaan vielä laimean kyllä vastauksen kysymykseen ”rakastatko Intiaa”, kutsui heidät veljensä luokse kyläilemään.

Mies sanoi suuntaavansa Delhiin. Hän oli menossa veljen luokse kuukaudeksi tai mahdollisesti pitemmäksikin aikaa kyläilemään. Hän kertoi, kuinka Intiassa on aivan tavallista, että sukulaisia vain ilmaantuu pitemmäksikin aikaa nurkkiin asumaan. Jos jollakulla suvusta menee huonosti, on muilla velvollisuus auttaa häntä. Bisneksien kannalta on usein hyväksi vaihtaa maisemaa ja käydä haistelemassa ilmaa potkasisiko onni jossain toisessa kaupungissa. Mies oli viimeisen puoli vuotta kierrellyt etelän sukulaisilla ja he olivat tukeneet ja auttaneet häntä. Nyt hänellä oli valmiina bisnesidea Delhiä varten ja hän tarvitsi vain aluksi vähän lainaa veljeltään.

-Vaikka veljesi majoittaisikin sinut mielellään, oletko varma hänen haluavan vaivoikseen kaksi ventovierasta?

Juha kysyi.

-Eihän me olla enää vieraita. Olemme jo tutustuneet ja nyt olemme ystäviä.

Mies totesi.

Hän jatkoi tarinoimalla, mitä kaikkea veli omisti ja, kuinka hienossa talossa hän asui. Mies kuullosti pelkästään ylpeältä ja innostuneelta veljen menestyksen puolesta, ei yhtään katkeran kateelliselta. Juhalle tuli mieleen suomalainen perikateus ja hän ihaili miehen asennetta.

Matkalaiset olivat ajatelleet pysähtyä Mumbaissa. Mohinilla olisi opiskelukaupungissaan tuttuja, jotka voisivat auttaa heitä. Asian kypsyttelyn jälkeen, Delhi tuntui kuitenkin viisaammalta vaihtoehdolta, sillä Mohinin ystäviä ei olisi hyvä sotkea siihen vaaralliseen poliittiseen keitokseen, jossa pakomatkalaiset lilluivat. Delhi olisi myös sopivan pohjoisessa, mikä kävisi hyvin Mohinin päässä itäviin ajatuksiin matkatoverinsa järjestämiseksi pois maasta. Juhastakin pääkaupunki kuullosti hienolta, siihen asti, kunnes hän kuuli paljonko sinne on matkaa.

-Onko tämä teidän maa aivan loputon?

Hän tiuskasi ja jatkoi.

-Miksi tämä juna taas seisoo tässä asemalla? Mitä ihmettä oikein odotamme? Ei ihme, että matkat kestää jos junat ei liiku.

Hiki puski Juhan ohimolle ja katossa vimmatusti surraavat tuulettimet eivät osanneet tehdä työtään kunnolla. Tuulettimet kyllä yrittivät parhaansa, mutta täydessä vaunussa ihmiset estivät ilmavirtausten etenemisen.

-Siis meinaatko oikeasti matkustaa tässä vaunussa vielä kaksi vuorokautta? Miten täällä voi edes nukkua?

Juha kysyi ihmetellen heidän uudelta ystävältään, jonka nimi oli Rakesh.

-Olen kyllä yleensä matkustanut yöt luokassa, jossa on omat sängyt. En ole täällä alimmissa vaunuissa matkannut kuin lyhyitä etäisyyksiä, mutta nyt minulla ei ollut varaa paremman luokan lippuun. Kyllä minä täällä pärjään jos toisetkin pärjäävät. Pitää vain taistella itselleen hyvä paikka. Kerran ystäväni kertoi nukkuneensa koko yön eteisen käsienpesualtaan alla.

-Eihän täällä tälläkään hetkellä mahtuisi mihinkään makuuasentoon.

Juha mutisi.

-Yöksi hiljenee varmasti hieman, odota vain. Eivät intialaisetkaan niin hulluja ole, että mielellään matkustaisivat keskellä yötä näissä luokissa ellei heidän ole aivan pakko. Vain he jäävät jäljelle, joilla on tärkeitä sukujuhlia tai kiireisiä bisneksiä heti seuraavana aamuna. Kun kohta tulemme Mumbaihin, se imaisee suurimman osan tästä porukasta.

-Kerro jotain Mumbaista.

Juha kärtti Mohinilta ja jatkoi.

-Bombay kuullostaa jotenkin taianomaiselta. Tuohon sanaan kätkeytyy paljon idän mystiikkaa. Minulle tulee siitä mieleen vahvasti tuoksuvat mausteet, norsut ja värikkäät basaarikujat. En tosin tiedä miksi juuri nämä mielleyhtymät, mutta niiden ollessa niin voimakkaita ilman, että olisin koskaan edes käynyt kaupungissa, mielestäni paikan nimeä ei olisi kannattanut muutttaa. Tiedätkö, kun nykyään puhutaan kaupunkibrändeistä? Bombaylla olisi paljon vahvempi ja myönteisempi brändi kuin Mumbailla. Se kytkeytyy myös siirtomaa-ajan loistokkuuteen, kun taas Mumbaista mieleen nousee ainoastaan valtavat slummit. Miksi ihmeessä nimi mentiin muuttamaan?

-Juuri tuon siirtomaa-ajan vuoksi. Koska se oli brittien keksimä nimi, intialaiset eivät halunneet saada nimen myötä ainaista muistutusta alistuksen ajoistaan. Monia kaupunkien nimiä on intialaistettu itsenäistymisen jälkeen, esimerkiksi Calicutista tuli Kozhikode.

-Minkälainen kaupunki Mumbai on nykyään?

-Intialaiset sanovat sitä mahdollisuuksien kaupungiksi. Se on meille eräänlainen villi länsi, jossa kaikki on mahdollista. Köyhästä voi tulla rikas jos hänellä vain on hyvä onni ja toimiva bisnesidea. Tietenkin monet joutuvat pettymäänkin. He vain raatavat ja raatavat ja silti joutuvat asumaan hökkelikylissä, jossa usein sairastuvat saasteiden ja olemattoman viemärijärjestelmän vuoksi.

Mohini selitti ja Rakes alkoi innokkaasti puhumaan heidän päälleen.

-Älähän sinä tyttö mustamaalaa Mumbaita. Mitä väliä, että siellä on köyhyyttä, siellä on kuitenkin myös maailman rikkaimpia ihmisiä. Siellä on sellaisia kauppakeskuksia ja pilvenpiirtäjiä, että länsimaalaisetkin katsovat suu auki. Jos ei olisi muuta syytä olla ylpeä tästä jättiläisestä niin ainakin elokuvat ovat sellainen. Mumbain Bollywoodista tulevat Intian parhaat leffat. Muillakin kaupungeilla on omia elokuvastudioitaan, kuten Chennailla Kollywood, mutta Bollywood leffat ovat ylivertaisia. Tiesittekö, että Intiassa tuotetaan maailman eniten elokuvia?

Junan valot syttyivät, mistä matkalaiset huomasivat ulkonakin hämärtyneen. Pian juna pysähtyi Mumbain asemalle. Mohini ja Juha miettivät, hyppäisivätkö kyydistä. He päätyivät kuitenkin jäämään ja ajattelivat tarvitsevansa uudet junaliput. Mohini säntäsi lippuluukulle, mutta huomasi jonon liian pitkäksi. He eivät ehtisi jonottaa lippuja ennen kuin juna taas lähtisi. Rakesh rauhoitti heitä tiedolla, ettei lippuja useinkaan tarkisteta alimmissa luokissa. Alimmat luokat ovat niin täynnä, ettei konduktööri jaksa puskea itseään ihmismassojen lävitse. Ihmiset olivat kyllä purkaantuneet junasta Mumbain laiturille, mutta uutta porukkaa oli tulvinut sisään. Käytävät olivat olleet hetken yhtä hullun myllyä ja matkalaiset olivat iloisia, kun olivat ehtineet pelastautua tavarahyllyille istumaan. Juha katseli ihmeissään, kuinka hänen allaan ihmiset parveilivat edes takaisin, karjuivat toisilleen, naiset kikattivat hätäisesti ja miehet mulkoilivat toisiaan sekä tuuppivat hartioillaan. Pieni käsirysykin syntyi, kun kaksi nuorta miestä ei päässyt sopuun, kumpi oli ehtinyt penkille ensin. Lopulta he jakoivat sen sulassa sovussa ja kummatkin tyytyivät istumaan puolella pyllyllä.

Kun juna nytkähti liikkeelle, häly laantui kuin taikaiskusta. Kaikille oli löytynyt oma paikka, vaikkakaan ei varsinaista penkkiä, ja ihmiset rupattelivat rauhallisesti.

Mohini osti puriksi kutsumansa kikherne salaattipöperön junaan astuneelta kauppiaalta, joka kannatteli ruokaa valtavassa korissa päänsä päällä. Mohini kielsi Juhaa ostamasta tätä herkullisen näköistä mausteista tuoreruokaa ja tämä joutui vain nälkäisenä katsomaan vierestä. Sipulit ja salaattiainekset oli pilkottu todennäköisesti kadun reunassa kaiken pölyn ja roskan seassa, joten Juhan herkkä maha ei kestäisi tätä tuoreruokaa.

-Mitä minä sitten voin syödä iltapalaksi? En voi alkaa nukkumaan tyhjin vatsoin, jos täällä karjavaunussa nyt ylipäätään voi nukkua.

Juha valitti.

-Ostat jotain juuri paistettua tulikuumaa ruokaa.

Mohini valisti.

-Ei tällä kukaan myy sellaista. Olen nähnyt kaupan vain tahmaisia piirakoita, valmiiksi pilkottuja hedelmäsiivuja, sulanutta jäätelöä ja oransseja jälkiruokia, joista en edes tiedä mitä ne ovat. En kai voi syödä mitään noista.

Hän huokasi toivottomana.

-Seuraavalla asemalla juokset kioskille niin kovaa kuin jaksat ja etuilet ronskisti. Sinulla on hyvät mahdollisuudet ehtiä ostamaan keksejä tai sipsipussi. Usein kioskien vieressä joku myös paistelee roti-leipiä tai omelettejä. Tarkkaile kuitenkin junan vihellystä, että ehdit juosta takaisin.

Oli jo myöhäisilta, kun juna jarrutti Barodan asemalle. Useimmat Mumbaista kyytiin nousseet jäivät siellä pois ja heidän tilalleen junaan ryntäsi vain kourallinen ihmisiä. Heti oviaukon vapauduttua ihmispaineesta, Juha ampaisi kioskille. Hän ehti juuri ostaa ison sipsipussin, kun kuuli vihellyksen. Hän ei kuitenkaan ollut varma kuuluiko se juuri hänen junastaan vai jostain muusta. Hän päätti vielä ehtiä ostamaan houkuttelevan kuuman rotin, johon sai mukaan pienen muovipussin linssikastiketta eli daalia. Kauppiaan kaivellessa vaihtorahoja, Juha näki junansa nytkähtävän liikkeelle.

-Voitko pitää kiirettä, junani lähtee.

Juha tokaisi hermostuneesti kauppiaalle.

Tämä ei kuitenkaan pyynnöstä hetkahtanutkaan, penkoi vain kaikessa rauhassa taskunpohjiaan.

-Pidä sitten loput.

Juha tiuskaisi ja lähti juoksemaan kohti junaansa.

Juna eteni jo rivakkaa kävelyvauhtia, mutta Juha sai sen silti kiinni ja onnistui astumaan rappusille ilman suurempaa ongelmaa. Auttavaiset kädet ojentuivat oviaukosta häntä kohden ja hänet kiskaistiin sisälle.

-Se oli lähellä mister.

Joku naurahti.

Rakeshin tarinat kävivät kuin iltasadusta. Juhan mielestä niissä oli enemmän mystiikkaa kuin lapsuutensa saduissa. Heidän uusi ystävänsä aloitti.

– Kävin etelän reissullani Chidambaramissa yöpymässä.

-Huomaatko vielä mitään vaikutusta?

Mohini kysyi.

Juha oli äimänkäkenä.

-Mitä vaikutusta millään kaupungilla on mihinkään? Mitä oikein tarkoitatte?

-Hindu-uskomusten mukaan pelkkä Chidambaramin näkeminen saa valaistumaan.

Mohini selvitti, Rakeshin jatkaessa.

-Meillä on myös kaupunkeja, joissa syntyminen auttaa vapautumaan kaiken kiertokulusta ja jos haluaa laskea aivan varman päälle kannattaa kuolla Varanasissa. Lukuisat hindut vaeltavat Varanasiin ja majoittuvat eräänlaisiin saattohoitopaikkoihin. Monet näistä kuoleman majataloista ovat hyvin ankeita. Siellä vain virutaan likaisilla patjoilla kuumissa huoneissa ja odotetaan, milloin kuolema korjaa. Kunnon hindut ovat kuitenkin varsin riemukkaita loppuun asti, sillä he tietävät kohta tietävänsä. Luja usko valaistumiseen saa unohtamaan kärsimyksen. Varanasissa kuolema leijuu vetten ja temppelien päällä, se kietoutuu rumpujen pärinään ja suitsukkeiden savuihin. Se laskeutuu ruumisnuotioidentuhkana vasta pestyjen ja kuivumassa roikkuvien pyykkien päälle. Kuolema ei kuitenkaan ole pelottava vaan lohdullinen ja juhlava.

Vaunullinen ihmisiä asettui nukkumaan kuka mihinkin. Muutamat yrttivät kiivetä katolle, mutta toiset kielsivät heitä. He vetivät katolle ikkunan kautta yrittäneet housunlahkeista takaisin. Ennen oli tavanomaista matkata junankatolla, mutta nykyään se oli ankarasti kielletty. Sehän ei tietenkään tarkoittanut, etteivätkö ihmiset yhä silloin tällöin istuneet junien katoilla, mutta tapa oli huomattavasti vähentynyt rangaistuksien vuoksi. Juhan sänky oli metallisen kova ja ruuvien kohdat painoivat selkää, silti hänen oli helppo nukahtaa junan rauhalliseen keinuntaan. Delhi oli kilometri kilometriltä lähempänä, eivätkä matkalaiset tienneet majoittaisiko Rakeshin veli heidät, ja minne muualle he voisivat paperittomina ja lähes rahattomina mennä.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi