Intia Dekkari, luku 8

 

Päivät rannalla olivat kuluneet verkkaisesti. He olivat loikoilleet riippumatoissaan ja lukeneet muilta reissaajilta lainaamiaan kirjoja. Juha oli uinut kuntouintia meressä ja nauttinut taistelusta virtauksia vastaan. Venäläiset reissaajat olivat vaatimalla vaatineet heitä illallispöytään kanssaan, koska olivat kokkailleet aivan liikaa. Iltaisin oli soiteltu kitaraa, tehty räiskyvä nuotio ja tunnelma oli ollut lämminhenkinen. Jotkut olivat hakeneet lisälämpöä pilven polttelusta, jotkut Vanhan munkin rommista.

Keskipäivän aurinko porotti kuumasti. Laiskasti reissaajat ja pakolaiset viruivat kuka rantahiekalla kuka riippumatossaan. Yhtäkkiä unelias ilmapiiri rikkoontui. He kuulivat kaukaa veneen ääntä. Moottorivene lähestyi kovien pärskeiden ryöpytessä perämoottorista. He näkivät kiikareiden linssien välähdyksen, kun paatista tiirailtiin heitä. Mohini ja Juha säikähtivät ja pelko lamaannutti heidät hetkeksi. Ensin he vain tuijottivat lähestyvää venettä toivoen sen kaartavan viime hetkellä heidän rantansa ohitse. Veneen kokka kuitenkin osoitti horjumattoman päättäväisesti suoraan heidän suojapaikkaansa kohden. Käärme oli tulossa rikkomaan heidän Paratiisi-rantansa rauhan. Pakolaiset itse eivät osanneet toimia, mutta muut reissaajat hätääntyivät heidän puolestaan ja kehoittivat piiloutumaan. Kaikki reissaajat vetäytyivät metsänreunaan ja alkoi yleinen häsellys kuin muurahaispesässä tunkeilijan sohaistessa sitä. Kaikki ehdottivat eri piilopaikkoja tai jopa juoksemista syvemmälle metsän siimekseen. Juoksemaan pinkaisu kuitenkin todennäköisesti pistettäisiin merkille veneestä ja paikalta karkaaminen olisi syyllisyyden tunnustus.

Pakomatkalaiset kokivat parhaaksi neuvoksi piiloutua saksalaisten telttaan rinkkojen ja muun tavarakuorman alle. Mohini ja Juha ryömivät telttaan, asettuivat seinustaa vasten ja heidän päälleen kasattiin moninainen röykkiä peittoja, rinkkoja ja muuta roinaa. Saksalaiset voisivat sanoa teltan toimivan heidän varastonaan. Onneksi teltta ei näkynyt merelle, sillä näkösuojana oli iso kivenlohkare, muuten kiikaroitsijat olisivat voineet seurata esitystä ja peli olisi heti menetetty.

Jännitys tiivistyi, kun veneen keula karahti hiekkaan. Kaikki toivoivat, etteivät etsijät olleet osanneet ensimmäisellä tähystyskerrallaan laskea, kuinka paljon porukkaa oli paikalla. Jos he olivat laskeneet, he huomaisivat kahden puuttuvan. Onneksi laskutaito ei kuitenkaan ollut intialaisten vahvuuksia. Muille reissaajille tuli täytenä yllätyksenä, että kaksi etsijöistä olivat poliiseja ja vain yksi siviilivaatteinen. Nähdessään poliisit, he epäilivät hetken Mohinin ja Juhan tarinan paikkansapitävyyttä. Olisiko virkavalta lähetetty etsimään tavallisia rakastavaisia? Vaikka he epäilivät, ja supisivat keskenään, he päättivät kuitenkin olla lojaaleja rakastavaisille. Poliisi oli kaikkien Gokarnalla pössyttelivien yhteinen vihollinen, joten he eivät tunteneet mitään tarvetta uskoutua sille. He olivat kuulleet niin paljon tarinoita poliiseista, jotka lavastivat kannabislöytöjä saadakseen ulkomaalaisilta lahjuksia, etteivät luottaneet virkavaltaan. Hippien suurempi epäluulo poliisia kohtaan kuin pakolaisten tarinaa kohtaan, koitui siis Mohinin ja Juhan pelastukseksi.

-Onko täällä näkynyt tämän näköisiä henkilöitä?

Vanhempi poliiseista meni heti suoraan asiaan.

Reissaajat olivat tutkailevinaan huolella valokuvia, ja tarkastelun jälkeen kielsivät nähneensä kumpaakaan kuvien henkilöistä.

-He ovat saattaneet muuttaa ulkonäköään, katsokaa vielä.

Kehoitti toinen poliisi.

Kun leppoisalla keskustelulla ei saatu mitään aikaiseksi, poliisi kovensi otettaan.

-Teillä on täällä varmasti jossain piilotettuna kannabista. Tulemme ens kerralla koirien kanssa vierailulle. Alkaako nyt muisti virkistymään? Jos sattuisi tulemaan mieleen jotain tästä pariskunnasta, me voimme ehkä unohtaa kannabiksen etsinnät.

Venäläinen reissaaja oli avaamassa suunsa, mutta muut reissaajat vilkuilivat häntä tiukasti ja lähimpänä ollut pukkasi tämän kylkeä varoittavasti.

Olitko sanomassa jotain nuori ystäväni?

Vanhempi poliisi kysyi.

-Öhöm..olin vain kysymässä, mitä he ovat tehneet?

Soperteli venäläinen.

-Se on poliisi asia, mutta jos välttämättä haluatte tietää, voin paljastaa sen verran, että he ovat kansainvälisentason rikollisia, merkittävä uhka maamme turvallisuudelle. Oikeastaan voisi sanoa heidän olevan terroristeja.

Reissaajien mieliin tulivat Juhan ja Mohinin lempeät kasvot –Juhan lapsellisen pyöreä naama ja Mohinin rehellisyyttä huokuva kauneus – ja mahtipontinen luonnehdinta terroristeiksi, sai heidät melkein purskahtamaan nauruun. Vain vaivoin he saivat pidettyä ilmeensä peruslukemilla.

Sillä välin, kun poliisit olivat jututtaneet reissaajia, siviilivaatteinen oli nuuskinut ympäristöä. Hipit vilkuilivat, kuinka tuo kauluspaita-herra tonki röyhkeästi heidän tavaroitaan ja kurkisti jopa teltttaan. Hän käveli ympäriinsä maata potkiskellen kuin etsien kirjaimellisesti johtolankoja.

-Miksi teillä on kahdeksan juomakippoa tuossa nuotionne ympärillä jos teitä on vain kuusi?

Ryntäsi kauluspaita-mies esittämään kiperän kysymyksen.

-Täällä oli eilen pari irtokoiraa ja tarjottiin niillekin vettä. Kunnioitamme kaikkea elävää.

Puolalainen reissaaja keksi, ja toinen hippi lisäsi.

-Ne ovat sitä paitsi kertakäyttömukeja, joten ainahan niitä tulee epähuomiossa otettua uusia.

Poliisit tutkailivat reissaajia tiukasti ja tuntuivat vaistoavan, etteivät nämä kerro kaikkea. Koska mitään hyvää syytä – edes tekosyytä – ei pidätykseen kuitenkaan keksitty, poliisit päättivät vetäytyä. Ilman kiukkuisia uhkauksia he eivät kuitenkaan luovuttaneet.

-Palaamme vielä. Kadutte, ettette kertoneet meille suosiolla, mitä tiedätte pariskunnasta. Kyllä me tiedämme, että te tiedätte. Kuulimme varmalta taholta, kuinka suomalainen mies ja intialainen nainen ovat majoittuneet juuri tänne esittäen rakastavaisia.

Lateli vanha konstaapeli.

-Tarkkailkaa heitä niin huomaatte kyllä, ettei heidän välillään lempi leisku. Pyytäkää vaikka suutelemaan niin huomaatte heidät huijareiksi.

Tirskahti nuorempi poliisi.

Kaikkein myrtynein lähtijä oli siviiliasuinen. Hän uhkasi järjestää rannan tuntumaan säännöllisesti parioivan venee. Hän pelotteli myös kauko-ohjattavalla lennokillaan, jolla voisi vakoilla heidän poltteluaan, käräyttää heidät huumeista ja saada pitkäksi aikaa intialaiseen vankilaan, joka ei olisi mikään mukavuuslaitos.

Kuullessaan poliisiveneenmoottorin enää hyvin kaukaisena hurinana, pakenijat kömpivät teltasta esiin. Muiden reissaajien välille oli puhjennut tällä välin syvä juopa. Saksalainen pariskunta ja puolalainen tyttö olivat Juhan ja Mohinin puolella ja keskittyivät haukkumaan poliisia ryöppyävin litannioin, kun taas venäläinen pariskunta asettui vastahankaan. Juhan oikoessa teltan edessä itseään, venäläinen nuori mies tiukkasi.

-Alahan selittämään. Minä en aio jäädä takiasi kiinni pössyttelystä ja toisaalta en aio sitä lopettaakaan. En kyllä uskonut sanaakaan, mitä se kauluspaitamies puhui lennokistaan. Ei intialaisilla sellaisiin olisi varaa. Hän on vain katsonut liikaa vakoiluelokuvia. Silti vaadin selityksen, olemmeko jonkinmoisessa vaarassa ja mitä ihmettä te olette tehneet saadaksenne tuollaiset nuuskijat peräänne?

Venäläinen tyttö katsoi tarpeelliseksi lisätä tähän vielä.

-Ette tosiaan näytä kovin rakastuneilta. Ehkä sinä voisit olla, välillä lähes kuolaat tuon naisen perään.

Hän nyökkäsi Juhaa kohden.

-Mutta et sinä. Kuka sinä oikein olet?

Hän kohdisti huomionsa teltasta putkahtaneeseen Mohiniin.

-Saammeko hetken aikaa jutella keskenämme?

Mohini kysyi reissaajilta ja jatkoi.

-Selitämme kohta kaiken. Olette kyllä ansainneet vastauksia, sillä olemme hyvin kiitollisia siitä, mitä juuri teitte puolestamme.

Juha oli jäänyt miettimään, oliko hänen ihastuksensa todellakin niin näkyvää. Toisaalta hän myös kyseenalaisti, pitikö edes naisesta. Hän ihaili tämän kauneutta ja neuvokkuutta, mutta vieroksui monia tämän tapoja. Mohini oli esimerkiksi kieltänyt häntä nukkumassa jalat Ganesha-patsaan suuntaan. Puolalainen reissaaja tyttö oli tuonut Mohinille tämän pyynnöstä kyliltä pienen Ganeshan ja Mohini oli tehnyt siitä alttarin. Juha oli lähes säikähtänyt, Mohinin huudahtaessa kiellon osoitella jaloilla patsaan suuntaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä väliä sillä oli, mihin päin hän riippumatossaan jaloillaan potkiskeli.

Nainen herätti Juhan ajatuksistaan tahtomalla neuvotella, mitä he kertoisivat ja mitä jättäisivät kertomatta. He olivat samaa mieltä reissaajien ansaitsevan jonkinmoisen selityksen. Hippien oman turvallisuuden vuoksi heille ei kuitenkaan kannattanut kaikkea kertoa. He päättivät kertoa tarinasta jonkinmoisen siistityn version. Mohinin olisi parasta aloittaa avaamalla esirippua omaan kohtalokkaaseen elämäänsä.

Venäläiset jättivät leirin, sillä eivät jaksaneet odotella selityksiä. He tiesivät hyvin pienen poukaman ennen edellistä Puolikuu-rantaa ja sanoivat vetäytyvänsä sinne, koska olivat tulleet Intiaan polttelemaan ja eivät halunneet vaarantaa oikeuttaan tähän huviin. Intian huumelainsäädäntö oli ristiriitainen, sillä se tuomitsi tiukasti kaikki huumaavat aineet ja niiden pelkästä hallussapidosta saattoi saada pitkiä vankeusrangaistuksia. Toisaalta juuri kannabis oli yrtti, jota oli perinteisesti polteltu hindujuhlissa ja seremonioissa. Edelleen Intiassa oli muutamia laillistettuja kannabisputiikkeja, jotka olivat saaneet virkavallan siunauksen ja niistä yrttiä sai hankkia täysin vapaasti. Tällainen kauppa löytyi esimerkiksi itä-rannikon Purista, jossa oli niin pyhä temppeli, ettei ulkomaalaisilla ollut lupaa astua sinne. Venäläiset siis lähtivät omille teilleen, mutta muut istuivat piiriin rantahiekalle innokkaina kuulemaan Mohinin tarinan. Niinpä nainen kertoi:

Kotikaupunkini on Delhi, mutta muutin sieltä Mumbaihin opiskelemaan kirjallisuutta. Salassa luin myös journalistiikkaa, vaikka vanhempani eivät olisi näitä opintoja hyväksyneetkään jos olisivat tienneet. Perinteisissä piireissä katsotaan yhä, ettei naisen kannata opiskella kuin sellaista, mikä lisää hänen arvoaan avioliittomarkkinoilla. Isäni on lähtöisin kulttuurisuvusta ja hän katsoi kirjallisuuden minulle hyväksi, koska se laajentaisi maailmankuvaani. Naisen yleissivistys on omassa kastissani tärkeä meriitti kumppania haettaessa. Hassua sinänsä, kuinka korkeaa koulutusta jopa vaaditaan vaimokokelaalta, mutta myöhemmin naisen ei välttämättä anneta hyödyntää osaamistaan millään tavoin. Aivan kuin koulutuksen tarkoitus olisi vain tehdä aviomies ylpeäksi älykkäästä vaimostaan. Tietenkin jotkut miehet ovat vapaamielisiä, ja sallivat naisen tehdä töitä, mutta yhä on aivan liian paljon niitä, jotka eivät sitä hyvällä katsele.

En haluaisi jäädä kotiäidiksi. Opiskelin lehtialaa, koska ajattelin sen antavan valmiuksia tiettyyn työhön, toisin kuin kirjallisuus. Kun minulla olisi selkeä pätevyys, tulevan mieheni olisi vaikeampi kävellä sen ylitse, jättää osaamiseni huomiotta ja sulkea minut keittiönnurkkaan. Kirjoittelin opiskelujeni ohella muutamia artikkeleita lehtiin. Niistä pidettiin kovasti ja rohkaistuin etsimään aina vain värikkäämpiä ja vaikeampia aiheita. Nähdessäni tulevien vaalien mainoksia kadunkulmissa, päätin kirjoittaa jotain poliittista. Halusin eroon naistoimittajia vaivaavasta leimasta, kuinka me kirjoitamme vain keveistä aiheista ja etsin jotain painavampaa. Päädyin serkkuni kautta tutustumaan ”Uusi Intia” puolueen kokoukseen, missä elämäni suunta heitti kuperkeikkaa. Jo puolueen sanoma teki minuun vaikutuksen. He painottivat ympäristöasioita ja halusivat vähentää Intian väestönkasvua, solmien puheissaan nämä kaksi teemaa taidokkaasti yhteen. Vielä suuremman vaikutuksen minuun teki heidän puheenjohtajansa Mustafa. Serkkuni ja tämä poika olivat entuudestaan tuttuja, eri uskonnollisesta taustastaan huolimatta, joten minut esiteltiin Mustafalle. Kävin artikkelinkirjoittamisen ja siihen tehtävän taustatyön varjolla useissa heidän kokouksissaan. Istuin takarivissä ja katselin Mustafan palopuheita. Minulle ei jäänyt paljonkaan mieleen hänen puheidensa sisällöstä, koska katsoin vain ihaillen hänen rauhallista ja vakuuttavaa esiintymistään. Hän osasi ottaa kuulijansa. Hän piti lauseiden väleissä tehotaukoja, antoi sanoman upota kuulijaan, osasi välillä nostaa äänenpainoaan ja toisaalta myös laskea sitä tunteisiin vetoavissa kohdissa niin, että kuulijan piti keskittyä höristämään korviaan.

Artikkelini koski pienten puolueiden selviytymistä ja vaikutusmahdollisuuksia isojen jaloissa, ja tietenkin sitä varten oli aiheellista haastatella ”Uusi Intia” puolueen puheenjohtajaa. Huomasimme heti Mustafan kanssa, että meidän oli helppoa jutella toisillemme. Olimme kaksin kahvilassa ja tilanne olisi voinut olla hyvin vaivaannuttava. Yleensä maassamme nainen ja mies eivät tapaa pelkästään kahden julkisissa tiloissa elleivät ole naimisissa tai muuten sukua keskenään. Mustafa oli kuitenkin halunnut tavata kahdenkesken ja olin jännittyneenä suostunut siihen. Nykypäivän Intiassa tällainen on sentään mahdollista moderneissa kaupungeissa, kuten Mumbaissa. Tosin liikkuu tässäkin Intian vapautuneimmassa kaupungissa puistoissa siveyspoliiseja, jotka käyvät kuhertelevien nuorten parien kimppuun. Olin odottanut kahvilakeskustelun olevan puolin ja toisin jähmeää, mutta Mustafa olikin luonteva herrasmies ja sai minutkin rentoutumaan. Ensin hän hauskuutti minua monilla tarinoilla puolueen perustamisvaiheen kommelluksista, mutta myöhemmin keskustelut saivat vakavamman sävyn. Mustafa arvosteli BJP:n kaksinaamaisuutta ja tuli maininneeksi esimerkkinä pohjoisen patohankkeet, joita se oli uskonnollisista syistä näkyvästi vastustanut, mutta kuitenkin kulissien takana lahjusrahojen vuoksi tukenut.

Minua tietenkin kauhistutti nämä esimerkit BJP:n kieroiluista, koska olin kasvanut äärihindu perheessä. Isäni oli tuossa puolueessa jopa merkittävä hahmo. Noiden keskusteluiden jälkeen päätin tutkia tarkemmin Mustafan esttämiä syytöksiä. Sain kerättyä laajasti todistusaineistoa, joka tuki väitteitä. Minulla oli jopa kopiotositteita tilisiirroista, jotka olivat tehty patoja rakentavalta energiafirmalta puolueen tilille. Mietin, millaisen jymyuutisen tästä kirjoittaisin. Isot lehdet eivät ehkä olisi uskaltaneet julkaista sitä, mutta kyllä sen pienempi päivälehti olisi riemusta hihkuen halunnut. Olisin saanut näyttävän lähtölaukauksen toimittajanuralleni. Olin vielä sen verran keltanokka toimittajapiireissä, etten ymmärtänyt olla varovainen. En ymmärtänyt, ettei vastataho antautuisi taisteluitta. Olin juuri aikonut julkaista materiaalini, mutta joku olikin saanut selville nuuskimiseni ja minua alettiin ahdistella. Ensin sain vain uhkaavan puhelinsoiton, mutta en juurikaan välittänyt siitä. Viime hetkellä ystäväni ehti varoittaa minua, kuinka minut aiotaan siepata, ja ehdin vielä tuolla kertaa pakoon.

Nousin junaan ja suuntasin Goalle, koska se oli ainoa mieleeni tullut paikka, jossa yksinäinen nainen voisi asua hotellissa ilman suurta kummeksuntaa. Kyllähän sielläkin minulta tiukattiin, miksi matkustan yksin, mutta kuittasin kyselyt pelkällä hymyllä. Rannalla yritin sulautua paikallisiin kauppiaisiin, koska en halunnut enempää kysymyksiä ja minun piti tienata. En ollut nopean lähdön vuoksi ehtinyt nostaa rahaa ja olin sen varassa, mitä minulla sattui pussissani olemaan. Korttia en tietenkään enää uskaltanut käyttää, sillä en tiennyt, voitaisikonko minut jäljittää tilitietojen perusteella.

Olin siis päässyt Goalle asti pakoon, mutta lopulta he kuitenkin saivat minut. Luultavasti he löysivät minut puhelimeni perusteella, sillä en tuolloin vielä uskonut heillä olevan valtuuksia jäljittää puhelimia ja puhuin luuriini jatkuvasti. Lopun voisinkin kertoa pikakelauksella, sillä alatte selvästi olla kärsimättömiä tärkeimmän kysymyksen suhteen. Haluatte tietää oletteko vaarassa vai ette. Jos olen täysin rehellinen, minun täytyy tunnustaa, etten tiedä. En tiedä edes, kuinka vaarassa minä ja Juha olemme. He sieppasivat meidät – Juhan koska hän oli löytänyt todistusaineistopuhelimen – ja pitivät vankina, mutta eivät paljastaneet tarkempia suunnitelmiaan. Luulen, etteivät nuo juoksupojat Dirash ja Krishna edes tienneet, mitä meidän päämme menoksi oli ylemmällä taholla kaavailtu. Kuten voitte ymmärtää, emme halunneet jäädä nöyränä odottamaan suuren ja tuntemattoman tuomarimme käden heilautusta.

Koska karkasimme, olemme sinetöinneet kuolemanvaaramme, mutta toisaalta meillä on hyvät mahdollisuudet kadota tähän valtavaan maahan. Kaikki riippuu siitä, kuinka hyvät etsintäverkostot sieppaajillamme on, ja kuinka ovelia itse olemme. Meidän pitäisi nyt punoa juonia, kuinka kiemurtelemme ulos heidän verkoistaan. He ovat jo heittäneet katiskansa tämän rannan ylle, mutta emme ole vielä uineet katiskan loukkuun. Hyvä puoli on, että me tiedämme heidän pitävän rantaamme silmällä, mutta he eivät voi olla varmoja meidän olevan täällä. He ovat luultavasti saaneet edellisiltä rannoilta vain epämääräisen vihjeen meidän kävelleen tähän suuntaan. Heillä menee aikaa, kun he penkovat Gokarnan kylän ylös alaisin ja tutkivat tarkoin jokaisen rannan.

-En usko teillä reissaajilla olevan mitään syytä huoleen.

Puuttui Juha Mohinin tarinaan.

-Teillä ei ole mitään konkreettista tietoa puoluetta vastaan. Kerroimme teille tahallaan patohankekorruptiosta vain summittaisesti, sillä teidän ei ole hyväksi tietää liikaa. Tähän kuvioon liittyy myös toinen poliittinenskandaali, mutta siitä teidän ei tarvitse kuulla ollenkaan.

-Halusimme olla teille rehellisiä, sillä olette auttaneet meitä paljon. Jos nyt haluatte muuttaa muualle tai haluatte meidän häipyvän, ymmärrämme kyllä.

-Kuinka kauan ajattelitte vielä viipyä täällä?

Kysyi puolalainen.

-Varmaankin parisen päivää riittää.

Mohini aprikoi.

-Entä jos he oikeasti tulevat koirien kanssa etsimään? Ette voi piiloutua telttaan tai kukkuloille jos heillä on koiria?

Kauhisteli saksalainen poika.

– Koulutetut poliisikoirat ovat harvinaisuus Intiassa, joten heillä menee useampi päivä jos he yrittävät hankkia niitä. En tiedä, miksei poliisien työpareina näe koiria, kuten lännessä. Ehkä maassamme ei arvosteta kyseistä eläintä. Se on totuttu näkemään vain kaduilla jätteitä penkomassa. Muslimit pitävät koiria jopa hyvin epäpuhtaina ja siksi välttävät koskemasta niitä.

Mohini selitti.

Reissaajat rauhoittuivat Mohinin ja Juhan selityksistä. Uteliaisuuttaan he olisivat tahtoneet tietää enemmän, mutta pakolaiset katsoivat parhaaksi olla kertomatta. Mohinin tarinan jälkimainingeissa puhkesi yleinen puheensorina ja kaikilla oli oma näkemyksensä, mitä pakolaisten tulisi tehdä. Ehdotuksia palloteltiin puolin ja toisin. Äkkiseltään rannan tunnelma oli kuin yrityshautomossa, siellä sun täällä syttyi monenmoista idealamppua. Ilmapiiri oli hämmentynyt, mutta ei enää lainkaan pelokas. Mohini ja Juha tunsivat taas saaneensa muut puolelleen ja olivat helpottuneita. Jos heidät olisi välittömästi ajattu pois Paratiisista, he olisivat ehkä juosseet käärmeen virittämään ansaan.

Ihmiset puhuivat toistensa suuhun, kuinka Intia oli korruptoitunut. He olivat aina tienneet kaiken pyörivän lahjuksilla, mutta nyt vasta asia oli konkretisoitunut heille. Kaikki olivat pitkän linjan reissaajia, joten Intia oli heille matkailumaana hyvin tuttu. Oli kuitenkin eri asia olla matkailija Intiassa kuin paikallinen, ja harvoin turisti törmäsi näin läheisesti paikallisten ongelmiin, kuten he Mohinin tapauksessa olivat tehneet. Usein intialaisten ja länsimaalaisten kohtaaminen rajoittui ostotapahtumiin tai siirtymiseen paikasta toiseen. Raha oli aina suhteen välissä, joten saman viivan ”ihminen ihmiselle” kohtaamisia sattui harvoin. Nyt reissaajat olivat äkkiseltään päässeet sisälle Mohinin maailmaan ja he olivat sekä ymmällään että kiinnostuneita.

-Mitä tarkoitit, kun puhuit siveyspoliisista?

Kysyi puolalainen tyttö.

-Poliisi tai vartija saattaa partioida puistoissa ja nähdessään suutelevia pareja, huitaista heitä pampullaan. Pariskunta ajetaan väkivallalla uhaten pois puistosta. Joskus nuorten nimet otetaan ylös ja vanhemmille ilmoitetaan. Esiaviollisia suhteita tai seurustelua ei vieläkään katsota maassamme hyvällä, vaikka rakkausavioliitot ovatkin monissa piireissä lisääntymään päin. Juuri Mumbaita pidetään muualla intiassa sukupuolimoraalin rappionkehtona, sillä kaupunki on täynnä moderneja yökerhoja, joissa näkee länsimaalaisittain pukeutuneita naisia juhlimassa. Suurien kaupunkien kaduilla silmiin osuu paljon sarit ja huivit hylänneitä naisia, joita vanhemmat muorit katsovat tuomiten ja nuoret miehet paheksuvasti, mutta samalla himoiten.

-Kerroit ihastuneesi Uusi-Intia puolueen johtajaan Mustafaan. Mitä hänelle tapahtui?

Jatkoi tyttö kyselyitään.

Mohini näytti musertuneelta, mutta onnistui kokoamaan itsensä ja kiertämään kysymyksen.

-Sen kun tietäisin. Otan siitä heti selvää päästessäni täältä. Haluaisin lukea sähköpostini, sillä siellä saattaa olla monenmoista tietoa. Minulla ei kuitenkaan ole puhelimessani nettiä.

-Lainaa minulta.

Tyttö tarjoutui.

Mohini oli jo ottamassa vastaan puhelinta, kun Juha kehoitti harkitsemaan.

-Ei kai sähköpostia voi jäljittää?

Mohini ihmetteli.

-On se periaatteessa mahdollista. Emme tietenkään tiedä, minkälaisilla valtuuksilla sieppaajat ovat liikenteessä ja mitä osaamista heillä on. Tiedän, kuitenkin, että sähköposti tallentaa paikannustiedot siitä, mistä sähköpostiin on kirjauduttu. Jos he pystyvät hakkeroitumaan postiisi, he kyllä näkevät missä olemme.

-Voinko kuitenkin tehdä yhden jutun netissä?

Mohini kysyi tytöltä ja jatkoi.

En ole vieläkään päässyt temppeliin. Minun oli tarkoitus käydä Gokarnan kuuluisassa Shiwa-temppelissä ja kylältä löytyisi Ganeshallekin omistettu paikka, mutta en nyt uskalla lähteä. Olen kuullut puja-seremonian olevan mahdollista nykyään myös netissä. Se ei tietenkään vastaa alttarin ääressä tehtävää pujaa, saati temppelivierailua, mutta olisi tyhjää parempi. Käyn sytyttämässä virtuaalisen suitsukkeen ja lausun toiveeni.

-Tehoaako tuo?

Puolalainen kysyi epäillen.

-Uskon, että kun jumalille antaa jotain, hekin antavat meille. Hindulaisuus on eräänlaista vaihtokauppaa jumalten kanssa. Papit ovat yleensä tarpeen, sillä he osaavat parhaiten lepyttää jumalat ja saada heidät suosiollisiksi. Toivon jumalani kuulleen minua ilman pappiakin, sillä lupasin lahjoittaa tämän kylän temppelille muutaman tuhat rupiaa jos selviämme koettelemuksestamme ehjin nahoin ja saan vielä aloittaa elämäni alusta.

Ilta hiipi Gokarnan Paratiisi-rannalle vaivihkaa. Yhtäkkiä matkalaiset huomasivat auringon kajon vaaleat rippeet taivaanrannassa ja meren värin muuttuneen hopeisen tummaksi. Oli aika kömpiä leireihin ja kokkailla iltapalaa. Mahat raukean täynnä Mohini ja Juha kiipesivät mattoihinsa ja tuijotelivat vielä hetken saksalaisten sytyttämän nuotion viimeisten kipinöiden leikkiä yötaivasta vasten. Juha pyöritteli mielessään, ottaisiko puheeksi heidän välinsä, jotka olivat Juhan tulkinnan mukaan lähentyneet. Kuten Mohini oli ennustanut, luonnon läheisyys oli rauhoittanut Juhan mieltä. Nytkin hän huomasi olevansa lähes tyytyväinen asioiden tilaan. Hän kuunteli viidakon suhinamaista konserttia, katseli leijuvaa kipinätanssia ja haistoi meren suolaisan tuulahduksen. Pimeys ympärillä oli täydellisen mustaa lukuun ottamatta nuotion ja tähtien himmeää valoa, mutta pimeyden vaippa ei tuntunut pelottavalta, päin vastoin se sulki hänet turvalliseen syliinsä. Turvallinen olo oli myös riippumaton ansiota, siinä hän oli kuin lapsi kehdossaan tai kapaloissaan, kuin suljettuna omaan maailmaansa.

Koska Juhan mieli oli ollut seesteisempi, hän ei ollut ärsyyntynyt naisen jatkuvista toimintasuunnitelmista. Toivon mukaan myöskään hän ei ollut ollut viime päivinä hermostuttanut naista, ainakin hän oli yrittänyt käyttäytyä hyvin. Hänestä tuntui, että nyt hänellä olisi mahdollisuus ottaa ratkaiseva askel ja lähentää heidän välejään, kunhan vain uskaltaisi. Tilanne olisi mitä otollisin, sillä muut olivat jo menneet yöpuulle ja Mohini tuntui olevan omissa mietteissään. Hän katseli naista ja mietti tämän näyttävän poikkeuksellisen rentoutuneelta. Hänen aina valpas ja itsetietoisen tiukka ilmeensä oli pois valahtanut ja hän näytti liitelevän haaveissaan.

-Mohini?

Juha aloitti varovaisesti.

-Hmm?

Nainen vastasi poissaolevasti.

Juha ymmärsi naisen haluavan jatkaa unelmointiaan, mutta päätti silti yrittää rohkeasti. Hän tiesi katuvansa myöhemmin jos ei olisi edes yrittänyt tehdä aloitetta naisen suhteen. Tässä olisi nyt kaikki romanttiset kehykset tähtitaivaineen. Hänen pitäisi vain löytää oikeat sanat. Mitenhän olisi jonkinmoinen teekkarivitsi? Hän yritti muistella, kuinka oli opiskeluaikoinaan lähestynyt naisia baareissa, mutta totesi, etteivät kuluneet iskurepliikit oikein sopineet tilanteeseen. Hän päätti edetä varovaisen tunnustelevasti.

-Mitä oikein mietit? Minustako haaveilet?

Hän virnisti poikamaisen valloittavasti ja yritti metsästää Mohinilta hymyä.

Nainen kuitenkin hymähti vain laimeasti ja näytti sisäänpäinkääntyneeltä. Juha mietti itsekseen:

-Mikä näitä intialaisia naisia oikein vaivaa? Miksi he kaikki ovat niin etäisiä, sekä miesten suhteen että oikeastaan koko ulkopuolisen maailman? Pihojensa edustoilla he saattavat tapella kovaäänisesti miestensä tai naapurien kanssa, mutta aina julkisissa tiloissa he ovat hyvin vetäytyviä, aina jossain miestensä tai poikiensa taka-alalla.

Ääneen hän kysyi:

-Miksi te intialaiset naiset olette niin hiljaisia? Tosin sinä olet kyllä yleensä liiankin puhelias…Tarkoitan hiljaisuudella oikeastaan sellaista ylikorostettua vaatimattomuutta.

-Eivät nuoret tytöt oikeastaan enää ole vaatimattomia. Intiassa on kasvamassa uusi naisten sukupolvi, joka on kaikkea muuta kuin nöyrää. Itse olen vähän sellainen väliinputoaja. Olen oppinut arvostamaan naiseutta, mutta silti minulle on painotettu sukupuolten välistä suurta eroa. Anteeksi jos suhtaudun sinuunkin sen vuoksi välillä etäisesti. Hyvin kasvatetun tytön ei pidä päästää miestä liian lähelle, ei henkisesti eikä fyysisesti.

-Olit hyvin lähellä minua silloin, kun piilouduimme telttaan. Ei se silloin sinua haitannut. Taisit jopa pitää siitä?

Juha heitti kiusoittelevasti ja sai Mohinin huokaamaan syvään.

-Se oli silloin pakkotilanne. Pidän kyllä sinusta Juha. Sinussa on jotain miellyttävää yksinkertaista rehellisyyttä. En kuitenkaan halua sinulta muuta kuin kumppanuutta. Meidän täytyy puhaltaa saumattomasti yhteen hiileen jos aiomme selvitä tästä sotkusta. Siihen ei tarvita enää mitään ihmissuhdesotkua.

Juha oli hetken mykistynyt näin selväsanaisista rukkasista, mutta päätti silti suhtautua torjuntaan kevyesti. Heillä olisi edessään vielä pitkä yhteinen matka. Hänellä olisi monta tilaisuutta kääntää naisen pää, saada tämä lankeamaan viehätysvoimansa edessä.

-Kerronpa sinulle jotain, mistä äsken haaveilin. Se saattaa selventää sinulle käsityksiäsi minusta.

Mohini tuumasi ja jatkoi:

-Ensin haaveilin, kuinka Mustafa olisi hengissä ja muuttaisimme jonnekin syrjäseudulle, jossa meitä ei tunneta. Voisimme mennä salassa naimisiin. Todennäköisesti Mustafa on kuitenkin kuollut. Minun on myönnettävä halusin tai en, että on äärimmäisen epätodennäköistä, ettei hän olisikaan ollut pudonneessa helikopterissa. Sittemmin päädyin aivan toisenlaiseen tulevaisuudenskenaarioon, mutta surumielisesti se toi lohtua. Tiedätkö Vrindavan kaupungin? Et varmaan, sillä se ei ole kovin turisoitunut paikka. Se on temppelikaupunki Uttar Pradeshissa Delhin lähettyvillä. Suunnittelin, että muuttaisin sinne ja esittäisin leskeä. Jos Mustafa on kuollut, tunnen itseni kuin leskeksi. Tuo Vrindavan kaupunki on virallinen leskien kaupunki ja kaikkialta Intiasta vaeltaa leskiä sinne. Jos muuttaisin tuonne ja laulaisin muiden leskien kuorossa surumielisiä ja pyhiä lauluja, saisin temppeleiltä parisen kymmentä rupiaa päivässä. En ole tottunut elämään noin vähällä, mutta eläisin mielummin rutiköyhänä kuin pakkoavioliitossa, johon joudun jos joskus palaan perheeni pariin. Kiertelisin leskien kanssa kaupungin lukuisissa temppeleissä laulamassa ja ehkä esiintyisin myös junissa. Saisin varmasti välillä syödä ilmaiseksi, sillä kaupungissa toimii lukuisia avustusjärjestöjä. Ihmiset lahjoittavat, koska säälivät perheiden hylkäämiä entisiä vaimoja. Jos aviomies kuolee, miehen perhe ei välttämättä halua huolehtia leskestä. Yleensä nainen ei ole myöskään tervetullut palaamaan lapsuuden perheensä huomiin, sillä avioliiton kautta naisen katsotaan siirtyneen miehen sukuun. Kaikkien sukulaisten lyödessä ovensa kiinni huonoa onnea tuovan lesken edessä, tällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suunnata Vrindavaan.

-Leskien kaupunki. Kaikkea ne tässä maassa keksii.

Juha mutisi unisesti.

Pian nukkumatti yllätti kummatkin pakomatkalaiset. Mohini kuuli vielä unen ja valveen rajamailla kaukaista veneen hurinaa, mutta ääni ei onneksi voimistunut. Kohta se vaimeni ja Mohini antoi itselleen luvan vaipua syvemmälle unitilaan. Juuri ennen putoamistaan unenhaaviin, hän pohti: entä jos takaa-ajajat tulevat yöllä ja yllättävät meidät? Miten ylipäätään pääsemme lähtemään tältä rannalta, sillä sieppaajilla on varmasti jonkinmoinen väijytys Gokarnan kaupungissa?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi