Kaunokirjallinen kokeilu / Intia dekkari

Kun emme ole nyt reissun päällä, blogiini ei ilmaannu sisältöä. Hyvissä blogeissa on kuitenkin mielestäni oleellista, että ne uudistuvat koko ajan ja tekstiä syntyy tasaisen tappavasti. Itse en koskaan jaksa seurata blogeja, joita kirjoitellaan harvemmin kuin kerran viikossa. Niinpä keksin nyt tällaisen kokeilun. Kirjoittelen tänne aikani kuluksi Intiaan sijoittuvaa jännityskertomusta, josta julkaisen yhden luvun kerrallaan. Palautetta saa ja pitääkin antaa! :)

……………..

Alkunäytös

Nainen seisoo yksin rannalla ja puhuu kiivaasti puhelimeensa, kääntyen vähän väliä pälyilemään levottomasti olkansa ylitse. Hän soittaa siskolleen, joka on ennenkin pelastanut hänet monenmoisesta pulasta, mutta nyt siskonkaan keinot eivät enää riitä. Nainen on sotkeutunut liian isoihin kuvioihin ja pakeneminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Hän on jo pakomatkalla, muttei keksi minne mennä seuraavaksi. Intiassa yksinäisen nuoren naisen on lähes mahdoton matkustaa herättämättä suurta huomiota, varsinkin jos nainen on intialainen. Hinduveljien mielestä hyveellisen naisen ei pitäisi pyrkiä olemaan oman itsensä herra. Heikomman sukupuolen edustaja tarvitsee aina miehistä suojelua kunniansa vuoksi. Köyhempien naisten tapauksessa tilanne on hieman eri, kai heillä ei katsota alun alkaenkaan olevan paljon kunniaa, mitä menettää. Goan rannoilla partioi paljon alempiluokkaisia naisia kaupustelemassa turisteille monenmoista halpatavaraa. Suurin osa heistäkin liikkuu pienissä porukoissa, muttei ole tavatonta nähdä naapuri osavaltiosta Karnatakasta tullutta köyhää naista myyntikoreineen myös yksinään.

Hän oli naamioitunut kauppiaaksi, yrittänyt kätkeä pohjois-intialaisen vaalean hipiänsä huivin alle, laittanut kukkia hiuksiinsa, kuten köyhemmät naiset usein koristautuvat, ja ostanut kassillisen värikkäitä kankaita kaupattavaksi. Kauan valeasu ei menisi läpi, sillä muut kauppiaat olivat jo vilkuilleet häntä kummeksuvasti. Hänen kanssaan oli yritetty päästä juttusille, mutta hän oli leikkinyt mykkää. Nainen puhui vain hindiä, ei Karnatakassa puhuttavaa kannadaa tai Goan ympäristön konkania. Ympäri Intian kyllä ymmärrettiin hindiä, mutta jos hän kommunikoisi sillä kielellä, hän paljastaisi saman tien ulkopuolisuutensa. Porukkaan sulautuminen oli tällä hetkellä hänen ylin päämääränsä. Hän ei saisi herättää minkäänmoista huomiota tai juoruilun aihetta, muuten puheet kantautuisivat pian niiden korviin, joilla oli lonkeronsa lähes kaikkialla.

Tarina mykkyydestä taisi kuitenkin olla virhe, sillä se sai muut kaupustelijat epäilemään, kuinka ihmeessä hän pystyisi myymään turisteille mitään. Nainen huomasi, kuinka he nytkin supisivat keskenään pienessä ryhmässään ja vilkuilivat hänen suuntaansa. Liian myöhään hän huomasi myös toisen ihmisryhmän, joka lähestyi häntä uhkaavasti. Hän ehti juuri ja juuri lopettaa puhelun ja kuulla siskon kiihkeän vetoavat kuiskailut ”Mohini,lupaa olla varovainen,” miesten ollessa enää askeleiden päässä. Äkkiseltään hän ymmärsi hankkiutua puhelimesta eroon. Hän nakkasi sen merelle niin kauaksi kuin jaksoi. Jos miehet eivät tietäisi, mitä hän tietää, olisi pieni mahdollisuus päästä tilanteesta selittämällä. Puhelin taas olisi paljastanut kaiken, sillä hän oli lyhyellä toimittajan urallaan kerännyt juuri tuohon laitteeseen laajat muistiinpanot.

Eräs miehistä tarttui häntä tiukasti olkapäästä ja ravisti. ”Mitä heitit äsken mereen”, hän mylvi. Nainen ei vastannut mitään. Toinen mies rauhoitteli tilannetta ”Se taisi olla Mohinin puhelin, mutta ei se tuossa aaltojen käsittelyssä kauan kestä. Sitä on toivoton yrittää enää löytää. Meri pitäköön omansa.” Miehet lähtivät kiikuttamaan naista rannalta tietä kohden. Polku tielle kulki ravintolapihan lävitse ja ryhmä sai osakseen kysyviä vilkaisuja. Häntä käsivarresta pitävä köriläs päätti keksiä selityksen: Viedään sisko takaisin kotiin, hänelle on löydetty hyvä sulhanen, joten hänen ei tarvitse tehdä enää töitä. Typerä tyttö ei vain haluaisi naimisiin, mutta eiköhän kohta ymmärrä parhaansa.

Mohini huokasi mielessään, olisikin kyse jostain niin yksinkertaisesta kuin naimisiin menosta. Hän ymmärsi vastaanrimpuilun toivottomuuden ja päätti mukautua suosiolla miesten tahtoon. Pelkkiä juoksupoikiahan nämä ukot olivat, heihin oli turha tuhlata enempää energiaa. Hänen ainoa toivonsa oli käyttää hyviä puhelahjojaan siellä, mihin hänet vietäisiinkin, luoda hyvät neuvotteluyhteydet sieppaajiinsa. Onneksi hän sentään tiesi, mistä tässä kaikessa oli pohjimmiltaan kyse. Se hyvä puoli tilanteessa oli verrattuna sieppaajien keksimään tarinaan. Jos hän olisi todellakin menossa naimisiin, edessä olisi suuri ja tuntematon. Mies voisi olla rakastava ja hyvä aviomies, joka hemmottelisi häntä lahjoilla, tai despootti, joka hakkaisi pienemmästäkin syystä. Intialaisen naisen kohtalo on aina ollut suurta arpapeliä, ja kautta historian jonkun muun käsissä kuin hänen itsensä. Koska Mohini oli hyväosaisuudestaan huolimatta intialainen nainen, hänen oli helppo alistua tähänkin kohtaloon, että hän nyt vain oli auton kyydissä, jonka päämäärästä hänellä oli ainoastaan hatara aavistus.

Ensimmäinen luku

Aallot lyövät tyrskynä hiekkaan ja saavat sen sekoittumaan ruskeiksi pyörteiksi. Meren rantavedessä nämä pyörteet kieppuvat hypnotisoivasti. Mieltä rauhoittavaa on toistuva liike. Aina aaltojen vetäytyessä vesi ehtii melkein kirkastua, kunnes taas jättimäinen tyrsky iskeytyy muodostaen kieppuvaa hiekkapuuroa, joka näyttää kuin elävälle olennolle.

Äkkiseltään näen vedessä jotain tuttua. Näyttää kuin hiekka taiteilisi puhelimen. Nyt on kyllä jo taitavaa, mietin tuijottaessani merta epäuskoisena. Pohdin, onko alitajuntani tehnyt tepposet ja näen puhelimia kaikkialla, koska olen juuri saanut Nokialta potkut. Nämä yt-neuvottelut minut Goalle toivat, sillä tunsin tarvitsevani elämässäni pienen irtioton kaikesta, jonkinmoisen miettimistauon, sillä irtisanominen oli tullut suurena shokkina.

En oikein tuntenut sopeutuvani Goalla porukkaan. Kaikki olivat kuin malliesimerkkejä kirjasta ”tältä näyttää yhteiskunnan kelkasta pudonnut nuori.” En ollut enää aivan nuori, vaan jo 30-vuoden paremmalla puolella. En myöskään tahtonut ajatella jääneeni lopullisesti matkasta, sillä Goalle tulo oli elämässäni ehdottomasti vain välivaihe, hyvin lyhyt sellainen. Minusta ei tulisi samanlaista kuin nuo tuolla, pohdin ja nostin katseeni rantaravintolassa sängynmallisilla tuoleilla makarooneina valuviin nuoriin, joiden kovin ponnistus oli jaksaa kääntää kirjoistaan sivua tai tökätä sormensa ruokalistalla eniten miellyttävän evään kohdille. Ei ikinä! Miksi olin edes tullut tänne? Miksi en mennyt jonnekin tavallisten ihmisten lomakohteeseen, vaikkapa Kanarialle, tai ylipäätään jonnekin, missä vain lomaillaan tavanomaisen kaavan mukaan? Näissä kohteissa ihmiset käyvät pelaamassa minigolffia, pulikoivat uima-altaissa ja ehkä osallistuvat parille järjestetylle retkelle. Kaikesta huokuu leppoisa lomailutunnelma, ja silti asiat etenevät johonkin suuntaan, mennään paikasta toiseen ja suunnitellaan päiväohjelmaa. Pitää ehtiä tehdä monenmoista, sillä loma on pian ohi. Goalla minua häiritsee tietty pysähtyneisyys, en ole ennen kokenut mitään vastaavaa. Täällä kukaan ei suunnittele mitään, asiat vain tapahtuvat omalla painollaan, tai useimmiten jäävät tapahtumatta.

Käänsin katseeni takaisin merelle ja siinä se taas oli. Kännykkää muistuttava hiekkainen esine pyöri kiusoittelevasti rantavedessä. Hetken mielijohteesta kahlasin veteen. Työnsin käteni hiekkapyörteiden lävitse ja tavoittelin esinettä. Odotin käteni hamuavan tyhjää, kohtaavan pelkän illuusion, mutta yhtäkkiä kourassani olikin konkreettinen esine. Nostin puhelimen vedestä. Kenenköhän se oli ja kuinka se oli tuonne päätynyt? Se ei selvästikään ollut uiskennellut meressä kuin hetken, sillä suolainen vesi tekee nopeasti tuhojaan. Puhelin näytti aivan ehjältä, sellaiselta vanhalta mallilta, joka kestää vaikka pesukoneen rajun linkouksen. Päätin kuivattaa löytöni ja kokeilla, saanko sen vielä päälle.

Lähdin laahustamaan rantaviivaa myöten kohti hotelliani. Huomasin todellakin laahaavani jalkojani ja säikähtäen Goan velttouden jo tarttuneen itseenikin, muutin tietoisesti kävelyrytmini hyvin rivakaksi. Käteni viuhuivat ylös ja näytin kuin opetusesimerkiltä sauvakävelyvideosta, tosin ilman sauvoja tietenkin. Nuorisojoukko käveli minua vastaan, mulkaisivat kummissaan, mutta tervehtivät kuitenkin raukeat ”namasteet”. Inhosin tuotakin sanaa. Miksei voitu vain reippaasti tervehtiä englanniksi tai omalla kotikielellä, miksi jokaisen ulkomaalaisen tuli omaksua tuo hassu hindinkielinen namaste? Ilmiöstä teki oudon se, että muuten hindinkieltä ei kyllä vaivauduttu opettelemaan. Sieltä oli poimittu vain tuo yksi ja sama tervehdys ja sitä hoettiin niin paikallisille kuin muillekin reissaajille kuin suurintakin mantraa. Se sitoi porukan yhteen ja oli kuin eräänlaista heimokieltä, tosin yhden sanan ilmaisussaan hyvin köyhää sellaista. Kai reissaajat tunnistivat toisissaan hippeyden tuon tervehdyksen kautta, joten piruuttani huikkasin heille pirteän hellon. Sain vastaukseksi torjuvan ja ihmettelevän katseen, josta olin pelkästään iloinen. Nyt olin tietoisesti tehnyt reviirirakoa tuohon porukkaan. Yrittäköön vain tartuttaa minuun sairaan ideologiansa kaiken pysähtyneisyydestä ja elämässä lillumisesta ilman suuntaa tai määränpäätä. He tuntuivat myös rakastavan ajatusta kaiken ykseydestä, näitä keskusteluita olin nyt parin illan aikana joutunut kuuntelemaan majapaikkani ravintolassa. Kaikki on yhtä ja samaa ja jumala löytyy jokaisen sisältä. Kieltämättä pidin tuosta jumaluusajattelusta, mutta kavahdin näkemystä, että sisin jumalani olisi yhtä tuon hippiporukan kanssa.

Vein puhelimen bungaloviini, jos mökkiä nyt tuolla nimellä pystyi kutsumaan. Perinteisesti bungalovit ovat heinäkattoisia ja bamburakenteisia hyvin yksinkertaisia asumuksia. Minun bungalovini nousee kuitenkin korkeammalle tasolle, sillä en pystyisi asumaan missään hiekkaisessa ja homeisessa bambubungalovissa. Oma mökkini oli tehty siististä ja turvallisesta betonista ja se oli sisältä lähes hotellihuoneen kaltainen. Värikäshän tämäkin asumus oli. Intialaisilla oli nähtävästi pakkomielle maalata kaikkien huoneiden seinät aina vaaleanpunaisen imeläksi tai oksettavan mintunvihreäksi. Olin yrittänyt katsella mökkiä, jonka seinät olisivat kliinisen valkoiset, mutta olin luopunut pian toivosta. Kai sitä jossain asioissa pitää joustaa, kun kuitenkin löysin asumuksen, jonka vessassa on oikea pönttö ja suihku ampuu vettä suurin piirtein oikeaan suuntaan.

Olin aluksi tietenkin varannut hotellin ennakkoon jo kotimaasta käsin, mutta huone oli täysin eri näköinen kuin nettisivun kuvissa. Eikä kumma, etteivät kuvat vastanneet todellisuutta, sillä kyseessä oli itse asiassa aivan eri hotelli. Varaamani paikka oli ollut täynnä, joten muitta mutkitta minut siirrettiin saman omistajan eri hotelliin. Yövyin tuolla läävässä vain yhden yön ja seuraavana aamuna sanoin hyvästit. Kierrellessäni muita hotelleja ja etsiessäni kattoa pääni päälle, olin kohdannut hyvin monenmoista huoneviritelmää. Jossain huoneen lakanat olivat täynnä epämääräistä läikkää, vaikka ne vakuutteluiden mukaan oli juuri pesty. Toisessa paikassa kokeillessani suihkun toimivuutta, se ampui veden vaakasuoraan kohti rinnuksiani. Muutamissa paikoissa homeen hajuseinämä nousi eteeni heti oven avattuani, enkä edes pystynyt astumaan huoneeseen.

Löytämäni hotelli oli juuri rakennettu. Pikaisten hotellikierroksieni perusteella olinkin tullut siihen tulokseen, että tämä oli ainoa tae saada edes jossain määrin tasokas yöpymispaikka. Intiassa osataan kyllä rakentaa hienosti, mutta hotelleja ei osata ylläpitää. Valmistumisen jälkeen kaikki jätetään oman onnensa nojaan, rapistumaan pikku hiljaa. Siivoaminen näytti koskevan lähinnä vain lattioiden luuttuamisia. Omassa bungalovissani puhdistettiin päivittäin lattialaatat kiiltäviksi. Siivooja täti tuli hinkkaamaan ne hyvin antaumuksella, mutta siinä missä lattiasta voisi nähdä oman kuvansa, kylpyhuoneen seinäkaakeleiden likakerrokseen voisi puolestaan piirtää kuvansa.

Avasin puhelimen, poistin siitä akun ja pyyhin kosteuspyyhkeellä pois suolaa ja hiekkaa. Monitoimiveitselläni purin puhelimen osiin, jonka jälkeen kuivasin kaikki pinnat huolellisesti ja jätin puhelimen pyyhkeen päälle kuivumaan. Olin tyytyväinen, kun minulla oli jotain jännitettävää. Onhan se ohjelmanumero tämäkin, tuumin. Tylsyyteni keskellä minulle tuotti suurta nautintoa odotus, saanko puhelimen toimimaan vai en. Asiassa oli myös jotain symboolista, vaikka en tarkemmin hahmottanut mitä. En jaksanut lähteä viemään ajatusraennelmaani eteenpäin, mutta jotenkin kaikki liittyi siihen, että olin ikäni toiminut puhelimen parissa ja pakotettuna niistä eroon, kaukana kaikesta, minulla oli taas edessäni puhelin purettuna osiin. Minusta tuntui, että jos saisin tuon puhelimen koottua ja toimimaan, saisin ehkä oman elämänikin rakennettua uudestaan.

Illalla menin vain jotain tehdäkseni istumaan rantanuotiolle muiden reissaajien pariin. Kuten parina edellisenäkin iltana, he puhuivat, missä on Intian parhaat mestat. Tärkeää kuulosti olevan löytää Intiasta paikkoja, joissa olisi mahdollisimman vähän intialaisia. Monien mielestä Goalla oli lomailevia intialaisperheitä jo aivan liikaa. Kyseisellä Arambolin rannalla heitä ei vielä ollut haitaksi asti, mutta Baga ja Calangute olivat jo pilalla. Mielestäni oli jokseenkin kieroutunut ajatus tulla maahan ja vältellä paikallisia. En kuitenkaan sanonut ajatustani ääneen, sillä sisimmässäni olin kuitenkin samaa mieltä intialaisten rasittavuudesta. Lohdutin itseäni, kuinka asiat minun kohdallani olivat toisin. Nuo reissaajat tulevat tänne vuosi vuoden perään ja tietävät, mitä saavat. Kyllä heidän jo pitäisi päästä kulttuuriin sisälle, ja oppia kunnioittamaan paikallisia. Itse olen eksynyt tänne kohtalon oikusta ja vain pariksi viikoksi. Olin vain päättänyt lähteväni kauaksi ja halvalla sinne, minne matkailumainoslehti minut nakkaa. Olin avannut summassa tällaisen lehden, jossa oli rantakohteita, ja tökännyt sormeni Goan kohdille. Olin niin katkeroitunut kaikkeen, että halusin vain kävelemään pitkää hiekkarantaa. Minkämoisen kulttuurin keskellä tuo ranta sattuisi sijaitsemaan, ei tuntunut merkitykselliseltä. Paikan päällä kuitenkin toivoin, että olisin hetken miettinyt myös kulttuuria. Luulin Goan olevan hyvin länsimaalaistunut jatkuvien turistivirtojen vuoksi, mutta todellisuudessa lännestä oli omittu vain roskaruokakulttuuri ja kirkkoarkkitehtuuri. Yhä vielä ulkomaalaisia tuijoteltiin, jos eivät paikalliset niin muualta tulleet intialaiset turistit. Ulkomaalaisen juttusille haluttiin vaikka väkisin, ja reissaajia lähestyttiin tehden tikusta asiaa.

Korvissani soi vieläkin, kuinka joku Manali on niin ”so beautiful, very relaxed place,” kun astuin bungalovini turvasatamaan. Tuosta huoneesta oli tullut minulle oma valtakuntani suojaksi seinien ulkopuolista reissaajienkulttuuria vastaan. Tuntui hassulta, että tunsin jopa enemmän vierautta muita reissaajia kohtaan kuin intialaisia. Intialaiset ovat sentään kunnon bisnesihmisiä, he ymmärtävät ostamista ja myymistä. He eivät koskaan voisi lomailla yhtä pitkään kuin länsimaalaiset turistit, sillä heille työnteko on tärkeä arvo, aivan kuin itsellenikin.

Tartuin puhelimen osiin. Laitoin akun paikalleen ja kiinnitin etukannen pienet ruuvit. Naksauttaessani takakannen paikoilleen, tunsin kutkuttavaa jännitystä, oliko puhelin ehtinyt vahingoittua meriveden rajusta syleilystä. Halvat ovat huvit minullakin, kun tämä tuntuu päivän kohokohdalta, naurahdin. Tekniikka totteli minua kuin ajatus, sillä heti hipaistessani käynnistysnappia, puhelin välkähti iloisesti. Ongelmani oli, etten tiennyt pin-koodia. Kokeilin ensin neljää nollaa peräkkäin ja sen tuottamatta tuloksia näppäilin turhia enää toivomatta toiseksi yleisimmän koodin eli neljä peräkkäistä numeroa. Yllättäen puhelimen ruutuun pamahti tervetuloa toivotus. Olin saanut sen auki. Koska minulla ei ollut mitään lukemista, enkä todellaaan halunnut lainata naapurihipeiltämme mitään intialaisen gurun elämäkertaa, räpelsin puhelinta iltaohjelmanumerona. Sen sisältö oli hyvin outo. Puhelin oli vanha, mutta sen verran uusi, että sillä pystyi ottamaan huonolaatuisia valokuvia. Kuvatiedostoista löysin otoksen virallisen näköisestä paperista leimoineen ja nimiluetteloineen. Viestipuolella näytti olevan vilkasta ajatusten vaihtoa koskien joidenkin politiikkojen tekemisiä. Omista luonnoksista löysin lyhyitä huomioita väestönkasvun ongelmista ja äärihindupuolueen BJP:n lausunnoista asiaa koskien. Siellä oli myös lyhyitä käskyjä itselle, kuten ”Selvitä Virandran osuus!” En todellakaan kaikkea ymmärtänyt, sillä englannin kielen ohella puhelimen tiedostot muodostivat oikean kielten sekamelskan. Suurin osa kirjoitetuista viesteistä olivat kyllä englanniksi, mutta vastaanotetut olivat arvatenkin hindia ja ehkä vielä jotain kolmatta kieltä.

Mielenkiintoisinta oli katsella puhelimen kuvia hyvin kauniista naisesta. Intialaiset ovat innokkaita ottamaan kuvia niin itsestään kuin lähipiiristäänkin ja niinpä minulla oli edessäni hyvin laaja kuvagalleria. Yleensä intialaiset naiset ovat hyvin ujoja, jopa Goalla he uivat kokovartalouimapuvuissaan. Mutta noista kuvista suurin osa oli otettu kotioloissa, joten kuvan nainen poseerasi kameralle rohkeasti ja ihmeen keveissä vaatteissa. Haaveilin hetken aikaa suhteesta intialaisen naisen kanssa. Onko tietty häveliäisyys ja korostettu ujous vain pintaa? Mikälaisia he olisivat oikeasti jos heidän kanssaan pääsisi lähemmin tekemisiin? Tuskinpa koskaan pääsisin, sillä Goallakin naisten porukoissa on aina joku mies vahtimassa, ja kukaan nainen ei vanhuksia lukuun ottamatta koskaan liiku aivan yksin.

Seuraavana päivänä olin lounasaikaan ravintolassa ja minulla oli hyvin tylsää. Kaipailin jopa reissaajatovereideni rasittavaa seuraa, mutta heistä ei kukaan tietenkään ollut vielä puoleen päivään mennessä vaivautunut kömpimään bungalovistaan. Kyseisessä ravintolassa oli vain intialaisia perheitä. Kun eräs intialainen perheen isä ojensi minulle sanomalehtensä lähtiessään, otin sen kiitollisena vastaan. Selailin sivuja, jotka koostuivat Bollywoodin viihdeuutisista, ympäristöä, kuten pilaantunutta juomavettä, koskevista artikkeleista ja suitsutuksesta, kuinka hieno mies uusi pääministeri on. Olin aloittanut lehden luvun tapani mukaan takakannesta käsin, joten etusivun pääuutinen tuli minulle yllätyksenä. Lehti oli koostunut melko tyhjänpäiväisistä uutisista, mutta etusivulta hyökkäsi shokeeraavuudessaan varsinanen uutispommi.

Helikopterin maahansyöksyssä oli kuollut useita pikku politiikkoja, ei siis maan johtohahmoja, mutta tunnettuja tekijöitä kuitenkin. Vilkaisin ajatuksissani listaa kuolleiden nimistä ja oudosti nimet jäivät kummittelemaan takaraivooni. Vasta illalla lähes nukkumatin porteilla, muistini terästäytyi ja näin silmieni edessä löytämäni puhelimen nimilistan. Nimethän täsmäsivät tasan tarkkaan! Unisena kaivoin puhelimen esiin, käynnistin sen ja vilkasin valokuvaa virallisen näköisestä asiakirjasta. Kyllä, juuri samat nimet löytyivät kuolleiden listalta kuin kännykästä, tosin kuolleiden joukossa oli muutama ihminen lisää, nähtävästi politiikkojen avustajia. Joka tapauksessa jokainen valokuvan nimi oli nyt vainaja. Mitä tämä tarkoitti?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

1 kommentti

  1. minä itse Reply

    Testaan onnistuuko kommentointi…

Kommentoi