Intia dekkari, seitsemäs luku

Aamu valkeni Gokarnan kaupungissa kauniina. Kukko kiekaisi jossain kaukana ja temppelimusiikin luritukset kantautuivat huoneeseen vaimeana kaikuna. Juha heräsi itseään rapsutellen. Tarkempi huomio kroppaan, osoitti hänellä olleen yönaikana seuraa sängyssään. Seura ei kuitenkaan valitettavasti ollut tuo kaunis nainen toisella puolen huonetta. Hänen Juha olisi kyllä mielihyvin sallinut pureskella itseään, mutta sänkykavereita olikin ollut useampia, eikä kyse ollut tytöistä. Öiset vierailijat olivat jättäneet tervehdyksensä hänen jalkoihinsa ja olkapäihinsä. Komeaa punaista paukamaa oli peräperään, kuin jonkinmoista helminauhaa.

-Mitä v..tua? Juha mutisi itsekseen.

Mohini heräsi tähän tupinaan ja katseli huvittuneena Juhan rapsuttelua, joka näytti siltä kuin tämä olisi kapinen kulkukoira.

-Mistä olen saanut näitä patteja? Oliko täällä yöllä hyttysiä?

-Nuo näyttävät aivan petipunkkien puremilta. Joskus sängyissä asustelee luteitakin pienempiä punkkeja. Ne eivät ole vaarallisia, mutta puremat ovat kiusallisen kutisevia.

Juha kirosi uudestaan. Hänen kärsivällisyytensä tähän maahan olisi kohta kulutettu loppuun.

Mohini lupasi kipaista Juhalle apteekista Cetirizinea, joka hillitsisi kutinaa. Kun hän palasi takaisin, Juha oli vaipunut entistäkin suurempaan epätoivoon. Hän istui nurkassa ja mökötti.

-Nyt tämä saa riittää. Otan yhteyttä Suomen suurlähytystöön. Kerron kaiken ja he saavat järjestää minut pois täältä.

Juha lateli päättäväisesti.

-Minkä kaiken ajattelit kertoa? Luuletko heidän uskovan sinua? Vaikka he uskoisivatkin, onko heillä halua aiheuttaa maiden välistä selkkaus sinun vuoksesi? Ei sinua kuitenkaan saada maasta ilman intialaisten viranomaisten apua ja mistä suurlähetystösi voi tietää, keihin viranomaisiin voi luottaa, ketkä eivät ole BJP:n talutusnuorassa? Olet kuitenkin vain yksi pieni merkityksetön ihminen, joten miksi he uhraisivat vuoksesi valtavasti aikaa ja rahaa? Varsinkin ollessa todennäköisempää, että tarinasi juontuu psykoosista. Et olisi ensimmäinen länsimaalainen matkailija, joka on seonnut maassamme liiallisen pilven polttelun takia. Sijaintisikin viittaa siihen, sillä tämä kylä on eräänlainen kannabismekka.

-Et ymmärrä länsimaalaista ajattelua yksilön tärkeydestä. Ehkä teidän maassanne yksi ihminen ei ole mitään, mutta meidän maassamme arvostetaan ihmisyyttä. Jokainen on tärkeä, ja Suomen kansalaisuus suojelee minua maailmallakin. Suomen hallitus on useissa kriiseissä lennättänyt kansalaisiaan pois hätätila-alueilta.

-Puhut kansalaisista. Varmasti on harvinaista, että yhtä ihmistä lähdettäisiin auttamaan. Jos olisit julkisuuden henkilö tai muuten vaikutusvaltainen, ehkä sitten, mutta en jaksa uskoa sinusta tavallisesta tallaajasta välitettävän.

Juha ei enää sanonut mitään. Nojaili vain seinään myrtyneen näköisenä. Välillä hän tupisi itsekseen YK:n ihmisoikeuksista, ja kuullosti kuin lukisi ulkomuistista jotain mantraa. Mohini pelkäsi Juhan oikeasti sekoavan. Intia koetteli usein länsimaalaista, vaikkei mitään erityistä sattuisikaan. Maa oli niin kaaottinen, meluisa ja vilkkaudessaan iholle käyvä, että monille yksi käväisy Intiassa riitti iäksi. Mohini oli itse asunut muutaman kuukauden Lontoossa perheensä kanssa hänen veljellään ollessa siellä bisneksiä, ja osasi siksi verrata maataan länteen ulkopuolisen silmin. Jos oli tottunut läntiseen järjestelmällisyyteen, Intian hektisyys ja epäloogisuus, iski tajuntaan tehden tuhojaan heikompi hermoisille. Mies oli tähän mennessä vaikuttanut niin tasapainoiselle ja jämäkälle, että tämän murtuminen tuli Mohinille täytenä yllätyksenä. Hän syytti kaikesta petipunkkeja. Tuskainen kutina oli varmasti ollut viimeinen pisara, joka esti Juhan järkiperäisen ajattelun. Ehkä mies siitä asettuisi, kunhan Mohinin antamat pillerit vaikuttaisivat.

Hän mietti hetken hakisiko apteekista myös kasan rauhoittavia, mutta pyörsi ajatuksensa. Intialaisista lääkkeistä ainakin kolmaosa oli kopiolääkkeitä, joten niiden kanssa piti olla varovainen. Juuri rauhoittavien kaltaiset lääkkeet saattoivat olla mitä vain. Joko ne eivät tehoaisi ollenkaan, niissä olisi tuplamäärä tehoainetta tai niissä olisi jopa vaarallisia sivuaineita, kaikki oli mahdollista. Hän siis hakisi Juhalle näitä pillereitä vasta viimeisessä hädässä. Nyt hän jättäisi Juhan tokenemaan itsekseen ja lähtisi kaupungille asioille. Hänellä olisi paljon tekemistä. Nähtävästi asioiden hoito kaatui tässäkin tapauksessa naisihmisen harteille, kuten yleensäkin intialaisessa perheessä. Aviovaimo oli pilari, joka kannatteli koko perheen taloutta, taikoi vähät rahat riittämään, vaikka perheen mies usein teki parhaansa tuhlatakseen kaiken korttipeleihin, juomiseen tai vain kavereiden kanssa kaupungilla maleksimiseen ja loputtomaan teen litkimiseen pienissä ravintoloissa.

Länsimaalaiset istuivat Prema-nimisissä kuppilassa ja ryystivät herkullisen näköisiä pirtelöitä korkeista laseista. Prema tarkoitti rakkautta, ja jotenkin tästä kylästä huokui tietty – jos ei rakkaus – niin vahva hyväntahtoisuus. Mohinin olisi tehnyt mieli maistaa tuon suositun ravintolan herkkuja, etenkin jäätelöä, joka oli hänen suuri heikkoutensa. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa. Hänen piti löytää tietynlainen kauppa. Intiassa oli aina vaikea etsiä tiettyä tuotetta, sillä pienet kioskit muodostivat sekatavaraliikkeitä, joissa saattoi olla mitä vain tai saattoi olla olematta. Isompia kauppoja oli todella harvassa, ja ruokakaupan löytäisi yhtä todennäköisesti kuin neulan heinäsuovasta. Nyt hän ei onneksi etsinyt kioskitavaraa tai ruokaa, vaan länsimaalaisille reissaajille suunnattua tuotetta. Siksi hän päätti kävellä rantaa kohden, jonka tuntumassa näytti olevan useita hippikojuja. Viimein hän löysi etsimänsä. Hänellä oli aurinkolasit silmillään ja hippivaatteet päällä, joten hän uskoi menevänsä länsimaalaisesta. Varmuuden vuoksi hän ei sanonut mitään, tarttui vain tuotteisiin ja maksoi pyydetyn hinnan, hymyillen ja nyökytellen kauppiaan kysymyksille. Hän ei uskaltanut puhua, ettei korostus paljastaisi häntä intialaiseksi. Hänen täytyisi muistella brittikorostusta, jota oli yrittänyt opetella Lontoossa tai hän voisi yrittää matkia suomalaista, tosin tämä äänsi kaikki vokaalit hyvin hassusti.

Mohini joutui maksamaan ostoksistaan liikaa, koska ei voinut tinkiä. Nyt he olivat jälleen kuluttaneet kaikki rahansa. Sillä ei kuitenkaan ollut enää niin suurta merkitystä, koska löytönsä avulla hän uskoi heidän voivan yöpyä ilmaiseksi. Pientä ruokarahaa he tietenkin tarvitsisivat ja jonkinmoisen laukun, jossa kantaa muutamia vaatekappaleitaan sekä eväsvarantojaan. Pitäisiköhän heidän jälleen kerjätä ulkomaalaisilta vai kannattaisiko hänen myydä korujaan? Jos hän menisi espanjalaisena myymään korujaan paikallisille kultakauppiaille, heräisi kysymys mistä hän on saanut arvokkaita intialaisia koruja. Ehkä olisi parempi jos hän vielä kerran pukisi intialaiset vaatteet yllensä ja menisi rantahiekalle kaupittelemaan koruja intialaisille turisteille. Hekin voisivat vähän ihmetellä korujen korkeaa laatua, mutta hän voisi keksiä peitetarinan, kuinka ne olisivat suvussa pitkään kulkeneita kalleuksia, jotka nyt pitäisi myydä perheen taloudellisen ahdingon vuoksi. Intialaisia matkailijoita tuskin haittaisi kullan hyvä laatu, päin vastoin he olisivat tyytyväisiä voidessaan tehdä onnistuneet kaupat. Lomilta oli hyvin tavallista ostaa tuliaiseksi itselle ja muille näyttäviä koruja.

Hänen matkakumppaninsa oli saanut juuri ja juuri koottua itsensä, kun Mohini pyyhälsi huoneeseen sisään.

-Me lähdetään luontovaellukselle. Mohini ilmoitti ja jatkoi.

-Luonnolla on eheyttävä vaikutus. Se rauhoittaa mielesi.

-Eikö tarkoitus ollut pakoilla niitä sinun roistokavereitasi? Juha mutisi syyttävästi.

-Ensinnäkään he eivät ole kavereitani. En voi sille mitään, että olen isäni tytär ja hän kuuluu noiden kieroutuneiden politiikkojen joukkoon. Toisaalta kaikki johtavat politiikot ovat maassamme enemmän tai vähemmän kieroutuneita, puolueesta riippumatta. Rehelliset politiikot murhataan tai syrjäytetään. Toisekseen pakoilu saa hetkeksi riittää. Mielestämme meidän pitää asettua aloilleen ainakin viikoksi.

Juhasta paikallaan asettuminen kuullosti lupaavalle. Tosin hän ei ollut vielä kuullut koko suunnitelmaa. Mohinin mietteiden paljastuessa, hän reakoi:

-Ei ikinä, ei selkäni kestäisi. Sitä paitsi saisin hyttysiltä jonkun kuoleman taudin.

-Se on ainoa mieleeni juolahtanut keino viipyä pitempään ilman henkiliöllisyyspapereita ja kaiken lisäksi olemattomin kustannuksin. Ota se seikkailuna. Itse olen melkein innoissani. Luulen, että voimme laskelmoida olevamme kutakuinkin turvassa tällä hetkellä. Totta kai sieppaajien juoksupoikia saattaa ilmaantua tänne kaupunkiin kyselemään, mutta tuonne rakentamattomalle ja hiljaiselle rannalle he tuskin osaavat tulla. Sitä paitsi he etsivät intialaista naista ja länsimaalaista miestä, eivät turistipariskuntaa.

Pitkin hampain Juha alistui suunnitelmaan, mitäpä muutakaan hän olisi voinut. Hän oli toistaiseksi hylännyt ajatuksen ottaa yhteyttä suurlähetystöön, sillä Mohinin perustelut olivat tuntuneet kaikesta huolimatta vakuuttavilta. Juha tunsi itsensä kuin piestyksi koiraksi kävellessään Mohinin perässä rantaa kohden. Hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä intialaisten turistien riehakkuudelle heidän kieriskellessä ranta-aalloissa ja aikuisten miesten painiessa keskenään kuin pikku pojat. Myös naisia istuskeli vedessä pitkissä sareissaan poseeraten ylpeästi sukulaismiesten räpsiessä kuvia. Muutaman päivän loma oli intialaiselle perheelle vuoden kohokohta, ja jos varat suinkin sallivat silloin matkustettiin aina jonnekin kotimaan lomakeitaalle. Monet perheet olivat ottaneet tavaksi lähteä säännöllisesti myös sunnuntaisin autoajelulle. Pirssi pakattiin täyteen palvelijoita ja perheenjäseniä ja sen nokka suunnattiin läheisiin temppeleihin, puistoihin tai juurikin rannoille. Sopivasti juuri nyt oli sunnuntai, joten ranta vilisi väkeä ja Mohinin kaupanteolle olisivat erinomaiset puitteet. Nainen käski Juhan odotella rantaravintolan terassilla ja nauttia vaikka kylmää virvoitusjuomaa. Juhan taskun pohjalta löytyneet kolikot riittäisivät vielä juuri jo juuri pieneen lasipulloon. Hassua, kuinka juomat lasipulloissa olivat halvempia kuin muovissa. Hinta perustui nähtävästi lasin kierrätykseen, sillä lasiset pullot jätettiin aina koreihin ravintoloihin tai kioskien eteen. Lasista pulloa ei edes voinut ottaa mukaan jos sen osti kioskista, vaan se piti juoda paikan päällä.

Mohini oli jälleen pukeutunut kuin intialainen. Hän oli käynyt vaihtamassa vaatteita ravintolan vessassa ja toivoi, ettei kukaan ollut pistänyt merkille hänen muuntautumistaan. Hän asteli suoraviivaisesti rannalle ja laski huivinsa hiekalle kaupan merkiksi muiden kaupustelijoiden torjuvista vilkuiluista huolimatta. Muut kaupustelijat eivät tietenkään pitäneet muukalaisen tunkeutumisesta reviirilleen. Eivät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä näkyvä riitely vain karkottaisi mahdolliset ostajat. Kun kauppiaat näkivät Mohinin myyntituotteet, se ei ainaaan vähentänyt heidän epäluuloaan. Ei kukaan koskaan myynyt hiekalla oikeaa kultaa, rannalla kaupiteltiin lähinnä rihkamakoruja ja halpoja lastenleluja.

Hiekka oli pehmeää ja puhdasta. Usein vapaa rantaviiva oli täynnä kaikenmoista roskaa. Jokia käytettiin kaatopaikkoina ja ne kuljettivat rantaan jätettä, joskus roskakärryjä käytiin kippaamassa rannoille. Turistien rannat kuitenkin pyrittiin pitämään puhtaina. Se onnistui lähinnä päivittäisen siivouksen avulla. Edes hauskat eläinten näköiset roskikset, joissa luki ”käytä minua”, eivät houkutelleet intialaisia luokseen. Mohini näki, kuinka taas eräs perheen äiti heitti tyhän sipsipussin huolettomasti olkansa ylitse. Kyllä hän toisaalta ymmärsi näitä ihmisiä. Itse hän oli ollut pitkään samanlainen. Vasta kirjoittaessaan toimittajana artikkelin Mumbain kaatopaikoista, hän ymmärsi kuinka paljon roskaa hänen kaupunkinsa tuotti. Hän oli tuossa yhteydessä perehtynyt myös muovijätteen vaikutuksiin mereen, ja kauhistunut tietoja. Ei hän ennen ollut pitänyt roskaa ongelmana, sillä toisen roska oli toisen aarre. Köyhät tonkivat roskakasoja ja löysivät niistä vielä paljon käyttökelpoista tai kierrätettävää. Intialaisten asenteet roskaan olivat syntyneet ennen muovia. Muovijäte pilasi kaiken. Sitä ennen kaikki jäte oli ollut joko eläintenruokaa, maatuvaa tai helposti uudestaan hyödynnettävää. Muovikin toki voitiin teoriassa hyödyntää, mutta käytännössä sitä tuli vain liian massiivisella syötöllä joka taholta. Muovi päätyi lopulta usein mereen, kuten tälläkin rannalla. Se hajosi pieniksi myrkyllisiksi rakeiksi, jotka kulkeutuivat kaloihin ja lopulta takaisin ihmisiin. Karman laki päti tässäkin, kaikki kiersi. Minkä jätät jonnekin, se tulee vielä joskus sinua vastaan.

Mohini toivoi korunsakin vielä joskus tulevan häntä vastaan, – viimeistään seuraavassa elämässä – sillä ne olivat hänelle rakkaita. Hän oli ympäristöasioita miettiessään saanut pari rannerengasta myytyä. Ehkä se jo riittäisi. Lähtöä tehdessään, viime hetken ostaja rynnisti vielä paikalle ja Mohini sai myytyä hyvään hintaan korvakorunsa. Todella rikkaat intialaiset eivät koskaan osta mitään toisen vanhaa. Nämä ostajat olivat olleet alempaa keskiluokkaa, joten tinkiminen oli ollut armotonta, mutta silti Mohini oli tyytyväinen 6000 rupian saaliiseensa. He söisivät tuolla rahalla pitkään.

Torilta he löysivät paljon hedelmiä. Pikku kioskeista he puolestaan ostivat valtavat määrät suklaapatukoita, sipsipusseja ja keksipaketteja. Aamupalamurot olivat loistava löytö, sillä niissä näytti tuoteselosteen mukaan olevan kaikki tarvittavat ravintoaineet. He neuvottelivat pitäisikö heidän ostaa kattila ja riisiä, mutta heidän löytämänsä kangaskassit pullistelivat jo täysinä. Voisihan toinen heistä tulla myöhemmin täydentämään ruokavarastoja.

Kudle ranta ja kylä jäivät kauaksi taakse, kun matkalaiset suuntasivat kohden kukkuloita. He nousivat jyrkät ja osittain murentuneet betoniportaat, ohi pyhän lähteen – jota ei saanut lähestyä kengät jalassa – ja tulivat aavalle tasangolle. Maa oli laakeaa valkoista kalliota välissään heinikkoa. Kallioon oli piirrelty epäselviä nuolia vaellussuunnan merkiksi. Joogakoulun kohdilta reitti laskeutui ja muuttui kapeaksi metsikköiseksi poluksi. Kivet olivat liukkaita, sillä tiheän metsän siimeksessä asui ainainen kosteus. Pian he laskeutuivat ensimmäiselle rannalle, joka oli nimeltään Om. Rannan nimi perustui om-merkin muotoon kaarineen. Tämä lyhyt tavu itsessään on hindulaisuudessa pyhä ja sitä toistelemalla voi päästä kosketuksiin kaiken olevan kanssa, hyvällä lykyllä voi jopa valaistua. He pysähtyivät rannan ensimmäiseen Namaste-nimiseen kahvilaan juomaan virvokkeita.

Ranta oli kaunis ja laaja, mutta siinä oli yksi vika, sinne kulki tie. Vaeltajat siis jatkoivat tossun eteen heittämistä, kahlasivat upottavassa hiekassa ohi lukuisten ravintoloiden aina uuden polun päähän, ja lähtivät kiipeämään kohden pilviä. Polku nousi hyvin jyrkästi ja pian meri näkyi kaukana alhaalla. Tyrskyisät rantamainingit löivät vaahtona kallioisiin poukamiin. Polku kulki jyrkästi mereen viettävällä heinikkoisella rinteellä. Juhaa huimasi, sillä hän pelkäsi horjahtavansa alas merenvaahtoon ja teräviin kalliokielekkeisiin. Sittemmin reitti muuttui jälleen metsäisemmäksi ja matkalaiset ihailivat puista roikkuvia liaaneja, kitukasvuisia palmuja isoine lehtineen ja jättimäisiä kaktuksia piikkeineen.

Seuraava ranta oli nimeltään Half moon eli puolikuu. Hiekkaa oli vain lyhyt ja kapea kaistale, mutta silti paikka oli hyvin viehättävä. Se piti sisällään vain parisen majataloa heinäkattoisine mökkeineen. Rannalle ei kulkenut sähköjä, joten se näytti olevan vanhempien ja rauhaa rakastavien matkailijoiden suosiossa. Muutamat matkailijat ottivat aurinkoa täysin ilkosillaan suuren kivenlohkareen vieressä, missä lepäsi myös vanha yhdestä puusta veistetty vene puoliksi hiekkaan hautautuneena. Mohini ihmetteli turistien siveetöntä käytöstä. Se herätti hänessä ristiriitaisia tunteita, toisaalta suututti, ja toisaalta hän tunsi pientä haikeaa kateutta heidän vapaudestaan. Oli törkeää olla noin piittaamaton sopivuussäännöistä, mutta tavallaan siinä oli jotain kiehtovaa.

Heillä oli edessään vielä yksi nousu ja lasku. Ensin hyppelyä rantakivillä, kiipeilyä isompien kivien ylitse, sitten jälleen metsikköiselle polulle, ylös kallioille ja askel kerrallaan laskeutuminen rantaa kohden. Asetellessaan jalkojaan luonnonkiviportaille, he saivat hetkeksi näkyviinsä puiden lomasta alhaalla avautuvan rannan. Näkymät saivat heidät suorastaan haukkomaan henkeään. Lahdenpoukama kimalteli kutsuvasti, rantahiekkaa täplittivät kauniit pyöreät kivenjärkäleet kallioineen ja viidakko levitti suojelevat kätensä rannan ympärille, kuin halausotteeseen. Mohini oli ehkä liian vaikuttunut tästä kaikesta luonnon kauneudesta, sillä viimeisellä jyrkällä rinteellä hän sattui valitsemaan askelmansa väärin. Hiekanjyvät kalliota vasten saivat hänen kumisandaalinsa pohjan lipeämään ja hän laski pyllymäkeä viimeiset metrit. Ensin hänestä tuntui, ettei käynyt kuinkaan, mutta yrittäessään varata painoa nilkalleen, siitä sinkoutui sähköiskumaisia kipuaaltoja ympäri kehoa. Mohinin kantaman kangaskassin sisältö oli myös sinkoutunut ympäri hiekkaa ja osa niistä ui pikku lätäkössä kivenkolossa. Juha ryntäsi ensin pelastamaan ruokatarvikkeita. Sitten hän vasta tuumasi hämmentyen.

-Anteeksi, ajattelen aina ensin mahallani, varsinkin, kun olen näin nälkäinen. Kuinka sinun kävi?

-Ei tässä mitään. Saanko ottaa sinusta hieman tukea, kun pompin tuonne hiekan reunaan metsän varjoon?

Juha myöntyi. Hän oli melkeinpä iloinen tästä pakonomaisesta fyysisestä läheisyydestä, sillä nainen oli suihkukohtauksesta asti pyrkinyt pitämään häneen niin henkistä kuin fyysistäkin etäisyyttä. Tämä oli pikku hiljaa alkanut riepomaan Juhaa. Ei kai hän niin vastenmielinen ollut? Kai hänelle pitäisi jokin mahdollisuus antaa naisen suhteen, eikä suoralta kädeltä rukkasia? Ei hän tietenkään ollut mitään varsinaisesti yrittänytkään, olihan hänelläkin jonkinmoinen sopivuustaju. Jos taisteltiin hengestä, ei taisteltu rakkaudesta. Hän kuitenkin vaistosi, ettei nainen oikein arvostanut häntä –arvostus oli varmasti laskenut entisestään hänen aamuisen hermoheikkoutensa vuoksi – ja se otti hänen miehisen kunniansa päälle. Ehkä nainen ajatteli yhä muslimi-poikaa, vaikka tämä oli todennäköisesti vainaa.

Vasta paikan päällä Mohinin suunnitelma avautui kaikessa monipuolisuudessaan ja hän tarkensi aatoksiaan Juhalle. Intiassa on vain harvoja paikkoja, joissa voi turvallisesti nukkua ulkosalla. Tämä ranta oli niin eristyksissä, että se vaikutti varsinaiselta turvasatamalta. Muutama muu metsän helmaan majoittunut reissaaja toisi myös joukkoturvaa. Mohinin suuri löytö olivat riippumatot. Niitä hän oli metsästänyt reissaajavaatekojuista. Riippumatot ovat edullisin ja kätevin mahdollinen patja, ja maasta irti ollessaan ne suojaisivat metsän mönkijöiltä. Hän oli saanut ajatuksen netin keskustelufoorumeilta, joissa oli puhuttu Paratiisi-rannan surkeasta kohtalosta, surettu sen hävitystä, mutta ylistetty sen nykyisyyttä rauhallisena leiripaikkana. Ennen ranta oli ollut täynnä pientä bungalovia ja ravintolaa, mutta ne olivat äkkiseltään revitty maantasalle. Virkavalta oli kyllästynyt rankkaan juhlimiseen, tai lähinnä siihen, että tasaisin väliajoin joku turisti heitti henkensä tipahtaessaan huumeissaan kallioilta. Poliisia syytettiin tästä, vaikka heillä ei ollut mitään kiinnostusta tai mahdollisuutta valvoa syrjäisen rannan tapahtumia. Nyt matkalaiset näkivät menneestä kukoistuksesta merkkinä enää muutamien rakennusten betoniset perustukset ja kyykkyvessasta jääneet valkoiset kaakelit.

Mohini rakasti ajatusta luonnontilaan palautetusta rannasta. Istuessaan tuossa metsänreunan kivellä ja tuijottaessaan maisemia, hän saattoi sielunsa silmin nähdä bilettävän nuorison ja kuulla jatkuvan musiikin jyskeen. Hän saattoi nähdä ravintolat, joiden terasseille kannettiin jatkuvasti lisää juomaa ja turistit, jotka makoilivat laiskoina ravintolan patjoilla. Turistit sotkivat väistämättä rantaa syömällä muoviin pakattuja herkkuja, käyttämällä vessoissa vessapaperia ja juomalla pullovesiä tuottaen pullojen armeijan. Yhtäkkiä tällainen ranta oli kuitenkin palautettu luonnontilaan. Se oli siivottu huolella roskista ja vapautettu rakennusten taakasta. Se saattoi taas hengittää kirkkaine vesineen ja puhtaine hiekkoineen, joita Mohini katseli hymyillen. Tämä oli harvinaislaatuinen poikkeus, sillä yleensä rantarakentaminen vain lisääntyi turistikohteissa. Rannoille ilmaantui yksi majatalo ravintoloineen ja pian rakennukset valtasivat tilaa jopa viidakolta, mikä oli alunperin ollut yksi turismin vetovoimatekijä. Jos rakennettiin liikaa ja liian hienosti, kohta paikka ei enää viehättänytkään reppureissaajia, ja jossain uudella rannalla aloitettiin kaikki alusta.

Juhankin mielestä tällaisessa vapautetussa rannassa oli jotain sydäntä kouraisevan huikeaa. Pitkästä aikaa he olivat samoilla ajatuslinjoilla, tosin toisistaan tietämättä.

Kummankin mietteet palasivat arkitodellisuuteen, muiden reissaajien tervehtiessä heitä. Mohini yritti työläästi nousta tervehtimään, mutta hänen jalkaansa vihlaisi. Reissaajat esittäytyivät pikaisesti – he olivat Venäjältä, Puolasta ja Saksasta – ja kyselivät Mohinin nilkasta. Nainen rauhoitteli muita, ettei hänen ollut käynyt kuinkaan, mutta ei ollut itsekään diagnoosistaan täysin varma.

-Mitä jos tarvitset lääkäriä? Juha hössötti, naisen epävarmuuden vaistoten.

-Niin ei kerta kaikkiaan saa käydä. En pystyisi tällä nilkalla vaeltamaan takaisin noita lukuisia polkuja ja jos tilaamme venee hakemaan, olemme taas rahallisesti tyhän päällä.

Nainen pyöritteli nilkkaa varovasti ja tunnusteli sitä helpotusta tuntien. Luita ei selvästikään ollut poikki. Mohini muisteli, mitä hänen iso-isänsä ayurveda-tohtori olikaan kertonut nyrjähdysvammoista. Harmikseen hän ei saanut mieleensä yhtään lääkekasvia, jonka tietäisi auttavan nimenomaan nyrjähdyksiin. Hän muisti kuitenkin Aloeveran helpottavan monenmoisia iho-ongelmia ja päätti kokeilla laskisiko se nilkan turvotusta. Nilkka oli punainen ja paisunut, joten Mohini käskytti Juhaa etsimään Aloeveraa.

-En minä tunnista sitä.

Juha protestoi, eikä häntä huvittanut ollenkaan kiivetä takaisin kukkulalle.

-Se on hieman kaktusmainen kasvi. Hmm, osaako joku selittää tarkemmin?

Puolalainen tyttö sanoi tunnistavansa piikkimäisen, hienosti joka suuntaan avautuvan Aloeveran ja hän lupasi lähteä Juhan oppaaksi. Puolalainen oli innoissaan Mohinin kasvitietoudesta ja sanoi itsekin haluavansa oppia itämaisista rohdoksista, koska ei enää luottanut länsimaiseen lääketieteeseen. Juha luotti sen verran länsimaalaiseen tapaan, että sitoi nilkan puristussiteeseen huivilla. Venäläisten ja saksalaisten vetäydyttyä omaan leiriinsä, Mohini nilkutti etsimään itselleen hyvää leiriä. Paljonhan heillä ei ollut tarpeita, joista leirin kyhäilisi. Saksalaisilla näytti olevan jopa teltta ja sen eteen huolella rakennettu tulisija trangia-keittimineen. Mohini sitoi oman mattonsa puuhun lähelle rantahiekkaa. Hän halusi merituulen hyväiltäväksi, etteivät hyttyset häiritsisi yöllä. Hän laski kassinsa puunjuurelle, tonki sieltä ison suklaapatukan ja kiipesi mattoon tuijottamaan meren aaltoja.

Maton paikka oli loistava myös siksi, että siitä voisi tarkkailla kaikkia rannalle saapuvia. veneellä saapuvat näkisi niin kaukaa, ettei veneestä puolestaan ehtisi erottaa heitä ennen kuin he vetäytyisivät metsän siimeksiin. Tämä oli tietenkin puhtaasti teoreettista pohdintaa, sillä Mohini ei uskonut sieppaajien löytävän heitä. He olivat jättäneet hyvin vähän johtolankoja itsestään. Jos sieppaajat olivat organisoineet etsijöitä Gokarnan kaupunkiin, heidän hotellinsa voisi ehkä muistaa heidät. Mutta sekin edellyttäisi valokuvien esittelyä, pelkkien nimien kyseleminen ei hyödyttäisi näitä vainukoiria. Sitä paitsi heidän hotellistaan kerrottaisi heidän jatkaneen matkaansa itään. Hän oli kirjoittanut isoon hotellikirjaan seuraavaksi kohteeksi Chennai.

Naisella oli paha identiteettiongelma. Pitäisikö hänen edelleen esittää espanjalaista? Hän oli unohtanut päällensä intialaiset vaatteet, mutta se ei matkailijoiden suhteen olisi ongelma, sillä joskus turistit halusivat pukeutua, kuten paikalliset. Hän voisi sanoa halunneensa eläytyä intialaisen naisen osaan. Nämä turistit täällä olivat nimenomaan elämysmatkailijoita, he etsivät äärikosketusta kaikkeen paikalliseen, joten he ymmärtäisivät kyllä. Ongelmia tulisi jos rannalle sattuisi oikeasti espanjalainen, eikä nainen osaisi espanjan kieltä. Mitä jos hän olisi rehdisti intialainen? Reissaajat varmasti kummeksuisivat hänen matkailuaan suomalaisen kanssa. Hän voisi kuitenkin esittää olevansa länsimaalaistunut intialainen. Sittemmin hän sai kuningasidean. He voisivat näytellä pääosaa kielletyssä rakkaustarinassa. Länsimaalainen mies ja intialainen nainen, suku joka ei hyväksy suhdetta ja yhteinen pakomatka. Se olisi niin romanttista, että he varmasti saisivat muut matkailijat puolelleen. Näin muutkin voisivat olla varpaillaan mahdollisten kutsumattomien vieraiden suhteen. He voisivat muodostaa tänne eräänlaisen suojalinnakkeen, ja muut reissaajat olisivat heidän turvamiehiään. Heidän suojelijansa voisivat pitää silmät ja korvat auki vieraillessaan kylässä, ja varoittaa heitä jos kuulisivat epäilyttäviä kysymyksiä. Olisiko se noiden ystävällisten ihmisten hyväksikäyttöä? Mohini tunsi pienen piston omassatunnossaan, mutta lohduttautui sillä, ettei todennäköisesti mitään kuitenkaan tapahtuisi.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi