Intia-dekkari, osa 5

Viides luku

Juha

Kurkistelin oven saranoiden kohdan hyvin kapeasta raosta Mohinin ja pojan tanssia, välillä he katosivat näkökentästäni. Poika kävi hörppimässä pahaa aavistamatta teetään ja palasi jälleen tanssittamaan naista. Länsimaalaisia tansseja poika ei hallinnut ja Mohinillekin paritanssi näytti olevan vain etäisesti tuttua. Hän selitti olleensa joskus britti-henkisissä juhlissa, jossa uskaliaammat vieraat olivat tanssineet pareittain. Välillä poika halusi esittää naiselle yksintanssia, jonka liikkeet hän oli oppinut Bollywood-elokuvista. Sitten oli Mohinin vuoro tanssia pojalle ja poika meni sohvalle katselemaan esitystä. Vaikka poika näytti hyvin innostuneelta kyseisestä viihteestä, hänen silmäluomensa alkoivat painua. Mohini vaihtoi soittimesta hyvin rauhallisen ja hitaan kappaleen ja jatkoi itsensä keinuttelua sen tahtiin. Pian hän näytti minulle vaivihkaa peukaloaan ylös päin. En ymmärtänyt, miten hän oli arvannut minun seuraavan,mutta olin tyytyväinen asioiden etenemiseen.

-Älähän kultaseni anna lopun teen jäähtyä, mohini lausahti ja nosti mukin raukeasti sohvalla löhöävän pojan huulille.

-Jotenkin minua alkoi niin väsyttämään, poika mutisi

-Ehkä tee virkistää. Juohan reippaasti. Näytän sinulle, kuinka hyvä aviovaimo huolehtii miehestään, Mohini sanoi ja möyhi tyynyjä pojan takana mukavampaan asentoon.

-Voi olla, että olen tulossa sairaaksi tämän vetoisan talon vuoksi. Ojennappa minulle tuo peitto.

Mohini peitteli pojan ja peiton lämpö viimeisteli sen, ettei enää muuta tarvittukaan, vaan poika uinahti tyytyväisen näköisenä.

Munalukon avain löytyi helposti pojan taskusta ja pian nainen tuli vapauttamaan minut.

-Olipas se tanssia, otatko uusiksi minun kanssani, myhäilin.

Mohini ei vitsiäni ymmärtänyt vaan kivahti meillä olevan kiire. Hän alkoi penkoa kiivaasti kaappeja.

-Täällä jossain pitäisi varmasti olla vanhoja vaatteita. Kartanossa on kuitenkin aikanaan työskennellyt paljon palvelijoita. Tuskin kukaan on viitsinyt nähdä vaivaa vaatteiden hävityksen suhteen. Alahan etsiä, mutta toimikin hiljaa, ettei kokki herää. Kyseessä ei ole mikään länsimaalainen unilääke, joka vei tajun kankaalle, vaan vain miedosti rauhoittava rohdos.

Nousin yläkertaan penkomaan kaappeja ja pian teinkin löydön. Huikkasin Mohinin paikalle ja vaihdoimme yllemme tavalliset köyhän intialaisen asusteet, jopa kumisia varvassandaaleja myöten. Kultaiset korunsa Mohini tunki huolella vaatteidensa peittoon piiloon.

-Katso, Mohini kehoitti ja osoitti seinälle ripustettua vanhaa karttaa.

-Tämän kartan jälkeisistä ajoista asutus on tietenkin hieman lisääntynyt, mutta yhä kylät puiston alueella ovat luonnonsuojelun vuoksi pieniä. Julkistaliikennettä siis tuskin on, ja yksityisten autojen varaan emme voi laskea. Emme tiedä tuleeko autoja enää näin illalla ja jos tuleekin ne eivät välttämättä huoli meitä kyytiin. Diwalin juhlijoilla on varmasti jo ennestään väkeä pursuilevat pirssit.

-Kuinka me sitten pääsemme rannikolle? Selitit meidän pyrkivän rantaa kohden, mutta et kuinka.

-Mikä menee aina merelle?

-Joki, mutta emmehän kartan mukaan ole lähelläkään jokea?

-Satuin näkemään autonikkunasta tänne tullessamme puropahasen, joka varmasti myöhemmin yhtyy tuohon kartan isompaan virtaan.

-Mutta mistä saamme veneen?

-Se onkin vielä vähän epäselvää. Tuskin venettä saamme, mutta etsitään jotain kelluvaa. Ensin ajattelin, että ottaisemme tuon paksun tammisen pöydänkannen, mutta sieppaajat ehkä arvaavat aikeemme jos huomaavat sen puuttuvan. Sitä olisi myös aika painava kantaa, vaikka luulenkin joenuoman olevan lähellä. Kuulin ikkunastani aamulla vaimeaa veden ääntä.

Katselimme etsivästi ympärillemme, auoimme kaappeja ja tutkailimme huonekaluja. Lautan kyhäily yläkerran komeron muovijakkaroista veisi liian kauan.

-Ahaa nyt sain idean, Mohini huudahti pyrkien kuitenkin vaimentamaan innostunutta sävyään, ettei herättäisi nukkuvaa kokkia.

-Kun katsoin sinuun ulkomaalaiseen, mieleeni muistui, kuinka turistit usein kelluvat meren rantaaalloissa vanhoilla autonrenkailla. Tähän kartanoon näytti kuuluvan parikin pirssiä ja iso autokatos. Jos meillä on hyvä onni, katoksen peräältä löytyy renkaita. Nyt vaudilla ulos katsomaan!

Meillä vangeilla ei ollut pienintäkään vaikeutta päästä ulko-ovesta, sillä se ei ollut lukossa. Juoksimme kohti autokatosta. Riemumme oli rajaton, kun huomasimme katoksen takana autonrengastornin.

-Yleensä kellunta tapahtuu sisäkumeilla, mutta nyt meillä ei ole aikaa ottaa sisäkumeja pois ja täyttää niitä. Kai nämä näinkin pysyvät pinnalla?

En ollut asiasta yhtään varma, sillä ulkokumi on tiheää ja painavaa kumia ja, mietin jaksaisiko se kannatella meitä.

-Osaatko uida? Kysyin Mohinilta.

Tämä katsoi minua kuin järjenköyhää.

-Ei juuri kukaan intialainen osaa, yleensä eivät edes kalastajat, kuinka siis minä yläluokkainen sisämään kasvatti olisin oppinut.

En katsonut tilannetta sopivaksi ylpeilyyn sillä, kuinka meillä Suomessa tuhansien järvien maassa suurin osa hallitsi uimataidon. Päätin kuitenkin palata asiaan vielä myöhemmin. Koin olevani jonkinmoinen suomalaisen kulttuurin lähettiläs ja minua oli loukannut se, ettei Mohini vielä missään vaiheessa ollut tahtonut tietää maastani mitään. Hän ei oletettavasti tiennyt Suomesta kuin Nokian, tiesiköhän edes Suomen olevan itsenäinen valtio. Monet intialaiset tuntuivat luulevan Suomen kuuluvan Iso-Britanniaan, kuullostivathan England ja Finland lähes samoilta englanniksi äännettyinä.

Valitsimme renkaista pari, joissa pikaisen tunnustelun perusteella näytti olevan aavistus ilmaa myös sisäkumeissa. Lähdimme vierittämään niitä veden liplatusta kohden. Äkkiä Mohini pysähtyi.

-Sain ajatuksen, hän huudahti ja lähti juoksemaan takaisin taloa kohden.

Yritin huutaa hänen peräänsä, että hän tulisi takaisin, sillä meillä ei ollut aikaa hukattavaksi. Vilkaisin kelloa ja huomasin Krishnan viipyneen jo parisen tuntia. Kello oli jo yli yhdentoista illalla. Päättelin Diwalin juhlinnan jatkuvan ainakin puoleen yöhön, mutta pelkäsin uhkapelaajien palaavan aiemmin jos heillä ei olisi ollut onnea pelipöydässä. Mohini tuli takaisin juosten ja huikkasi nyt olevan kiire.

-Taisin herättää kokkipojan. Vieritetään nämä renkaat äkkiä tämän autokatoksen suojissa kohti jokea, onneksi pusikot alkavat heti pihan reunasta.

Kun olimme päässeet puskien suojiin, kurkkasin lehtien takaa ja näin kokin ilmestyneen kuistinportaiden valon alle hämmentynein ja säikähtänein ilmein. Koko piha oli kuitenkin pilkkopimeä ja kasvit suojasivat meitä, joten hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia huomata pakenemistamme. Kokilla ei myöskään ollut hajua aikaistamme, joten hän luonnollisesti oletti meidän suunnistaneen tielle, ja lähti pinkomaan sitä pitkin pois päin meistä.

-Entä jos hän soittaa Dirashille ja Krishnalle? Kysyin pelästyneenä.

-Ei soita. Vein kaikki puhelimet, mukaan lukien sen, josta tämä kaikki alkoi. Voimme vielä myöhemmin tarvita sitä pantiksi hengestämme.

En ymmärtänyt mitä Mohini tarkoitti. Adrenaliinin eritykseni esti selkeän ajattelun, mutta rohkaisi ja antoi puhtia toimintaan. Tarmokkaasti vieritin autonrenkaani jokeen ja kahlasin virtaan nilkkojani myöten.

-Tämähän on yllättävän lämmintä. Tästähän voi tulla mukava kuutamouinti.

Mohinin mielestä vesi oli kylmää, mutta silti hän asteli siihen päättäväisesti ja yritti pitää rengasta paikallaan päästäkseen kyytiin. Joen voima tempoi meitä ärhäkkäästi mukaansa.

-Sidotaan tällä huivillani renkaamme yhteen, ettemme ajaudu erilleen, Mohini huudahti joen pärskeiden keskeltä.

Uitin oman renkaani aivan hänen kulkupeliinsä kiinni ja saimme sidottua huivin jonkinmoiselle solmulle yhdistämään pikku paattejamme.

Heti renkaisiin istuuduttuamme, virta kaappasi meidät pyörteisiinsä. Täysikuusta huolimatta vesi näytti hyvin mustalle ja juuri ja juuri näimme eteemme. Toivoimme, ettei edessä olisi mitään isompia kuohuja. Vitsillä heitin haluavani laskea alas vesiputousta, mutta Mohini otti huomautukseni tosissaan. Hän nauroi kysessä olevan vain vaatimaton joensivuhaara. Saisimme olla kiitollisia puron maltillisuudesta, sillä kiivaampi virta muodostaisi meidät uppeluksiin vetäviä pyörteitä. Tosin edessä olisi vielä varsinainen Kali-joki ja sen kiivautta emme voineet kuin arvailla. Mohinin mielestä sen ei kuitenkaan pitäisi ärjyä koskena kuin ainoastaan sadekaudella.

Olin aluksi nauttinut rengasmäestämme, mutta nyt minua paleli. Olimme lipuneet virrassa jo useamman tunnin ja aluksi lämpimältä tuntunut vesi pisteli märissä jaloissani, sekä käsissäni aina joutuessani ohjaamaan rengasta huiskimalla vettä, tai asettamalla käden sivuperäsimeksi. Ehdotin Mohinille rantautumista, mutta hänen mielestään oli ehdottomasti liian aikaista. Meidän pitäisi päästä yön pimeinä tunteina mahdollisimman kauaksi, sillä aamun valjetessa emme voisi enää seilailla. Herättäisimme liikaa huomiota. Meidän piti käyttää hyväksi yön suojaava viitta ja puiston hiljaisuus yöaikaan. Intiassa ei koskaan voisi olla täysin varma yksinolostaan, lähes aina joku näkee, mutta tuolla hetkellä todennäköisyydet olivat puolellamme.

Metsä joen molemmin puolin sirisi viidakkoisia ääniä ja vesi paattini alla liplatti tasaisen päättäväisesti. Katselin tulikärpästen leikkiä rannan pusikoissa. Välillä näin lepakkomaisten olentojen viuhahtelevan joen ylitse. Mohini väitti, etteivät lepakot tiedä hyvää hindulaisten uskomusten mukaan, mutta minusta nuo olennot näyttivät kuin yönkuninkaallisilta. Niissä oli jotain hyvin majesteetillista, kun ne hallitsivat öistä maisemaa. Niiden mustat aaltomaiset siivet piirtyivät siluetteina tähtitaivasta vasten ja pieni pyöreä pää nousi ylväästi koholle niiden napatessa ilmasta hyönteisiä.

Aika oli kuin pysähtynyt. Tuntuukohan kuoleman hetki juuri tältä, kaikki hidastuu ja aika-avaruus venyy, mietin. Joki näytti koko ajan samankaltaisen mustalta, kuin yöjyvanalta, joka jäi vanhan autoni moottorista lumihangelle. Rannan metsiköstäkään ei suurta vaihtelua silmälle saanut. Vilaisin kelloani ja kohta vilkaisin uudestaan, vain pari minuuttia oli mennyt. Voisin vannoa menneen kauemmin. Yritin viritellä Mohinin kanssa keskustelua.

-Olisivatkohan he oikeasti tappaneet meidät, jos olisimme jääneet?

-Kuka tietää. Jos johonkin voi luottaa niin siihen, ettei intialaiseen politiikkoon voi luottaa.

-Mitähän he tekevät, kun huomaavat meidän kadonneen?

-Raivostuvat ja pelkäävät oman selustansa puolesta. Jos meillä karkaamista ennen olikin kohtalaiset mahdollisuudet jäädä henkiin, nyt ne ovat menneet. Vaikka meillä ei ole samanmoista kasvojen menetys kulttuuria kuin vaikkapa Japanissa, meidänkin kulttuurissamme häpeällä ja kunnialla on tärkeä sijansa. Krishna ja Dirash kokevat suurena nöyryytyksenä ja henkilökohtaisena häpeänä karkaamisemme. He tulevat luultavasti tekemään kaikkensa selittäessään, ettei syy ollut heidän ja kiemurrellakseen pois vastuusta. Säälin syvästi kokkipoikaa, sillä todennäköisesti kaikki kaatuu hänen harteilleen. Voimme olla myös varmoja siitä, että sieppaajamme pistävät kaiken likoon löytääkseen meidät ja palauttaakseen kunniansa.

-Kerrohan lisää tuosta kunniakulttuurista. Nyt kun olen pakotettu jäämään tähän maahan joksikin aikaa, haluan edes yrittää ymmärtää sitä.

-No, esimerkiksi jos autoilija ajaa jalankulkijan päälle ja tämä loukkaantuu vakavasti, syyllinen kuljettaja saatetaan repiä autosta ja hakata pahanpäiväisesti. Katsotaan, että hän on menettänyt kunniansa kuskina ja hänen pitää hävetä. Nyrkein hänet pakotetaan häpeämään. Kuski tuskin yrittäisikään pyytää anteeksi, ja toisaalta ei hänen anteeksipyyntöään edes odoteta. Anteeksipyyntö katsottaisiin olevan yhtä tyhjän kanssa tuossa tilanteessa, sillä kuskin pitää kärsiä teko nahoissaan, hävetä selkäsaunaa ja sitä kautta katua.

Olimme hetken hiljaa ja tuijottelimme ohi lipuvia muuttumattomia maisemia. Keksin sitten kysäistä.

-Jos aikaa tappaaksemme olisimme leikkiä, jossa minä kysyn Intiassa ihnmetyttävistä asioista ja sinä yrität vastata mahdollisimman ytimekkäästi?

Mohini keikutteli päätään myöntymisen merkiksi.

-Miksi Intiaa pidetään niin henkisenä maana, vaikka itse olen tämän parin viikon aikana törmännyt pelkkään kapitalismin vyöryyn? Materian pauhu on tässä maassa kovempaa kuin missään, missä olen aiemmin kulkenut.

-Niin, nykyään maan henkisyys katoaa Intian omien suuryritysten, kansainvälisten ketjujen ja kaikenmoisen rahalla kikkailun taakse. Onhan se henkisyys kuitenkin vahvasti siellä kaiken alla. Jooga, buddhalaisuus, hindulaisuus, Hare Krishna-liike ja monet merkittävät gurut filosofioineen ovat lähtöisin Intiasta. Meillä on vielä nykypäivnäkin merkittäviä guruja, jotka käyvät levittämässä henkisiä ajatuksiaan ympäri maailman, kuten Keralassa kansainvälisessä ashramissaan asuva Amma. Swami Vivekananda oli 1900-luvun alkupuolen suuri hengellinen ajattelija, joka sai suosiota Yhdysvaltoja myöten. Arkipäivän uskonnollisuus, pääosin tietenkin hindulaisuus, on vielä hyvissä voimin. Tulet näkemään sen minustakin, sillä vaikka olen tietyssä suhteissa maallistunut ja myönnän pitäväni kulutuksesta, minulla on kuitenkin lempijumalani. Olen myös brahmiini eli ylimmäistä pappiskastia, joten minua sitoo tietyt säännöt ja velvollisuudet. Tietenkin voin poiketa säännöistä, mutta silloin minulle tulee voimakkaan epämukava olo ja pelkään jotain pahaa tapahtuvan.

-Kuinkahan pahasti olet jumalasi suututtanut ja mitä sääntöjä rikkonut, kun olemme tässä tilanteessa? Vitsailin, mutta en antanut Mohinille aikaa tarttua tähän kysymykseen, sillä se tuntui enemmän järkyttävän kuin huvittavan häntä. Siirryn nopeasti eteenpäin.

-Mietin bungalovini televisiota katsellessani, miksi kaikissa Bollywood elokuvissa tanssitaan niin paljon ja, miksi ne kaikki loppuvat onnellisesti?

-Tanssi kysymys on helppo. Sinä ehkä luulet tanssin keskeyttävän juonenkulun, mutta itse asiassa se vie sitä eteenpäin. Tanssilla kerrotaan usein esimerkiksi, kuinka nainen viettelee miehen. Muuten sitä ei ole soveliasta kertoa. Bollywood-tanssi on yhdistelmä erinäisiä tanssityylejä, siinä on ripaus länsimaistakin omittua, mutta paljon myös vanhoihin temppelitansseihin pohjaavaa. Tietyt ranteiden tai sormien pyöritykset vastaavat tiettyjä tunteita, näyttelijät ikään kuin puhuvat tanssieleidensä kautta. Mitä tulee onnellisiin loppuihin, intialaiset katsojat tahtovat niitä. Elokuviin mennään nauttimaan, ei kukaan iloitse surullisista lopuista. Ihmisten arki on jo liiaksi täynnä epäonnea. Elokuvissa halutaan irtautua arjesta ja luottaa siihen, että jännittävistä naisen ryöstöistä huolimatta, kaikki päättyy hyvin.

-Mitä tarkoittaa monien valmistuotteiden vihreä ympyrä?

Jostain syystä esimerkiksi tässä sipsipussissa on tuollainen mystinen pilkku, näytin taskustani esiin kaivamaani märkää minimalistisen pientä perunalastupussukkaa.

-Se viittaa tuotteen olevan puhtaasti kasvisperäinen, mikä on hyvin tärkeää meille hinduille. Monet hindut kyllä syövät silloin tällöin lihaa, mutta on paljon tilanteita, jolloin lihan syönti ei ole sallittua. Jos esimerkiksi kysessä on uskonnollinen juhla, silloin ei missään nimessä saa syödä lihaa. Meille brahmiineille lihan välttely on vielä tärkeämpää kuin alempi kastisille. Haluamme kunnioittaa kaikkea elämää ja emme tahdo saastuttaa itseämme syyllistymällä tappamiseen. Itse noudatan ehdotonta satvista ruokavalioa, johon liittyy paljon hankaliakin sääntöjä, mutta tunnen sen itselleni oikeaksi. En esimerkiksi saa juoda kuin sellaisen lehmän maitoa, joka on ensin saanut ruokkia vasikkansa ja lehmän pitää muutenkin elää onnellista elämää. Satviseen ruokaan kuuluu paljon raakakasviksia, mutta kaikkea elimistöä kiihdyttävää, kuten sipulia ja valkosipulia, pitää välttää.

-Saatko syödä näitä sipsejä? Kysyin huomatessani sipsipussin olevan avaamaton, joten se ei varmaankaan olisi sisältä kastunut. Näpertelin huvittuneena auki tätä viiden rupian muutaman lastun sisältävää pussukkaa. Lännessä ei tällainen menisi kaupaksi ja ihmiset pitäisivät suorastaan loukkaavana näin pienen tuotteen myyntiä.

Mohini otti kiitollisena vastaan parisen lastua, sllä koko yön jatkuva seilaaminen oli saanut niin hänet kuin minutkin huutavan nälkäisiksi. Ainakin noista lastuista sain elimistööni vähän suoloja, joita se jo kiivaasti vaati saaden pään tuntumaan raskaalta. Siunasin mielessäni tuota Unkle chips valmistajaa naurettavan pienistä pakkauksista, sillä jos pussi olisi ollut isompi, se tuskin olisi unohtunut taskuuni.

Mietin hetken seuraavaa kysymystä. Jotain minulla oli vielä mielen päällä. Ai niin.

-Miksi hindujen ja muslimen välit ovat niin etäiset ja tulehtuneet? Luulisi teidän oppineen elämään sovussa rinta rinnan, kun kerran olette lukuisia vuosisatoja samaa mannerta asuttaneet. Minusta teidän uskontonne eivät edes ole kovin erilaisia, kummatkin te uskotte vahvasti korkeampaan ja kummallakin on omat suuret opettajansa.

-Itse asiassa me tulemme nykyisin melko hyvin toimeen. Jos suhteuttaa maamme kokoon, uskonnollisia kahakoita on verrattain vähän. Myös aikaisemmilla vuosisadoilla tulimme loistavasti toimeen. Moguli valloituksenkin aikana, kunnioitimme toinen toisiamme. Pakkokäännytystä esiintyi vain harvoin. Ongelmana on lähinnä lyhyt välivaihe, joka ajoittuu Pakistanin valtion syntyyn vuonna 1947. Tuo Intian jakautuminen on edelleen syvä haava rinnassamme. Tuolloin muslimit ja hindut joukkoteurastivat toisiaan vaeltaessaan rajan ylitse. Muslimit pyrkivät Pakistaniin ja hindut toiseen suuntaan. Onhan näitä ollut myös muita välejämme repiviä selkkauksia, kuten Ayodhya-temppelikiista, mutta väittäisin kuitenkin suurimman katkeruuden liittyvän noihin Pakistanin irtaantumisen verisiin tapahtumiin. Mitä taas tulee islamin ja hindulaisuuden samankaltaisuuteen, minusta ne ovat niin erilaisia kuin uskonnot voivat olla. Huomaan, ettet ole juuri perehtynyt uskontoihimme. Muslimit uskovat yhteen jumalaan ja me hindut moniin, tai ainakin miellämme jumalilla olevan monia ilmenemismuotoja. Muslimeille on tiukka moraalikoodistonsa, kun taas me hindut olemme asiassa kuin asiassa joutavampia. Esimerkiksi me brahmiinit emme tosiaan mielellään syö lihaa, mutta lopulta jokainen voi kuitenkin tehdä omat valintansa. Itse asiassa meidän hindujen on perinteisesti ollut helppo suvaita islamia, sillä uskomme kaiken lopulta olevan yhtä. Jumalalla on monia eri suuntiin katsovia kasvoja, mutta kaikki ovat kuitenkin samassa päässä. Tietenkin meillä on myös äärihinduja, jotka ovat hyvin tiukkoja uskonnon oikeaoppisuuden suhteen, mutta he ovat asia erikseen. Isäni on äärihinduistisen BJP-puolueen politiikkoja ja he haluaisivat Intiasta ainoastaan hindulaisen.

Yhtäkkiä paattimme kiihdyttivät vauhtiaan ja tupsahdimme keskelle isompaa virtaa. Matka eteni sujuvasti tuossa levessä joessa, mutta välillä törmäilimme hiekkasärkkiin ja juutuimme kiinni. Saimme nousta pois renkaiden päältä ja repiä ne särkiltä. Ruohoiset siellä täällä kasvavat vesikasvimättäät aiheuttivat myös päänvaivaa, sillä ne vaativat pujottelemaan niiden välistä eli ohjaamaan renkaita kuin suksia pujottelurinteessä. Kaarros sinne ja taas kaarros toiseen suuntaan. Välillä virta oli niin leveä, että sen keskelle oli muodostunut jopa isoja saaria viljelysmaineen. Pysyttelimme kuitenkin rannan tuntumassa, emmekä antaneet joen kiskoa meitä ulapalleen, joten saaret eivät muodostaneet ongelmaa törmäilyjen suhteen.

Taivaanreunaan oli ilmaantunut aavistus kalpeaa valoa. Mustat puut saivat rikkaampia muotoja ja epämääräiset möhkäleet paljastuivat mitä moninaisimmiksi kasveiksi. Huomasin joen mutaisessa rantahiekassa siellä täällä puoliksi hautautuneita muovikasseja. Kauempana ohitseni virrassa pyyhkäisi miesten kenkä. Onneksi en ollut yön pimeydessä huomannut, kuinka likainen joki oli. Mohinin mielestä vesi oli harvinaisen puhdasta.

-Katso, voit nähdä kätesi, hän sanoi upottamalla sormensa ranteita myöten veteen. -Gangesissa Varanasin kohdilla näkyvyydestä ei voi edes puhua, vesi on kuin tummaa mitään läpäisemätöntä puuroa. Tämä vesi on puhdasta, koska lähettyvillä asuu vain satunnaisia ihmisiä. Tosin olettaisin meidän kohta saapuvan ensimmäiseen kyläkeskittymään. Älä missään tapauksessa vahingossakaan hörppää vettä rantautuessamme, voit saada viikon mahataudin ja meillä ei ole aikaa sairasteluun. Kolipitoisuudet vedessä ovat melkoiset, koska köyhät käyvät aina aamutuimaan tällaisten virtojen varrella kyykkimässä tarpeillaan. Myös lehmät laiduntavat jokien varsilla, niissä pestään kaikki pyykki ja usein jopa jätevesi johdetaan niihin suoraan.

Kohta näinkin erään vanhan miehen kyykyllään ja lukemassa samaan aikaan aamun Hindutimes-sanomalehteä. Hän ei onneksi huomannut meitä. Hän olisi varmasti hämmennyksissään keikahtanut kumoon jätöksiensä päälle.

-Koska päivä valkenee, meidän on aika rantautua, Mohini käskytti.

Punaisen tulipallon hehkuessa horisontissa ja ensimmäisten epävarmojen säteiden vallatessa hämärän maita, vedimme renkaamme upottavalle joensuistolle. Vajosin polviani myöten mutaan ja pelkäsin varvassandaaleista huolimatta telovani jalkani johonkin terävään.

Rämmimme kohti peltomaata. Pian jalkani kohtasivat tervetulleen kuivan maan. Tuntui hyvältä astella tukevalla maalla ja jättää loputon tasapainoaistiani hämmentävä keinuminen taakseen. Piilotimme renkaamme pusikoihin ja istahdimme hetkeksi peltotyöntekijöiden levähdyspenkille. Nyt olisimme hetken turvassa, mutta vielä ei kannattanut tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Intiassa et ole mitään ilman rahaa, ja meillä ei ollut rupiaakaan. Poliisit olivat vaatineet rahapussini ja passini itselleen ja heille ne olivat jääneetkin. Mohinin muutamat lantit taas olivat menneet sieppaajien taskuihin, varmaankin sittemmin uhkapelipöytään. Minulla oli orpo olo ilman pankkikorttejani ja setelitukkua, sillä tiesin, ettemme voisi luottaa ihmisten armeliaisuuteen tai puhtaaseen auttamishaluun, kuten ehkä lännessä voisimme. Intiassa autettavia oli niin paljon, että monet olivat tottuneet sulkemaan silmänsä kanssaeläjien ahdingolta. Mohini seurasi ääneenlausumattomia mietteitäni ja totesi:

-Emme tietenkään voi edes yrittää kerjätä, sillä se herättäisi liikaa huomiota, etenkin jos sinä valkoihoinen alkaisit kilistelemään kerjuukuppia. Minä voisin totta kai kokeilla, mutta ulkonäköni aiheuttaisi monenmoisia epäilyksiä. Intialaiset näkevät ihmisestä heti, kuka hän on, mihin luokkaan hän kuuluu. Itse lähetän ristiriitaista viestiä, kun hiukset sekaisin ja vaatteet mudassa näytän slummikoiralta, mutta vaalea iho ja pehmeät käteni eivät viittaa kovaan työhön. Kerjääminen on siis turha riski, sillä tuskin saaliimme riittäisi edes junalippuihin.

-Miten sitten saamme rahaa? Minne piiloudumme? Mitä piileskelyn jälkeen? Mikä on pitemmän tähtäimen päämäärämme, emmehän ikuisesti voi paeta? Latelin kysymyksiä pienen paniikin hiipiessä mieleeni.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

1 kommentti

  1. Päivi Tourunen Reply

    Dekkarisi etenee vauhdilla, ja osoittaa perehtyneisyyttä Intian kulttuuriin ja varmaankin myös elämäntapaan. Mielenkiintoista!

Kommentoi