Intia dekkari, osa 2

Ei tästä mitään mestariteosta ole kehkeytymässä, mutta kirjoittamista voi oppia vain kirjoittamalla ja mielestäni pystyin tässä toisessa osassa viemään kerrontaa jo vähän korkeammalle tasolle kuin edellisessä. Kunnon jännitysnäytelmä tästä on ainakin tulossa! Varautukaa siis mielikuvitusrikkaaseen pyöritykseen!

Päivät lipuivat Goalla verkkaisesti ja tahtomattani rannan uninen tunnelma tarttui myös minuun. Joka päivä kävin syömässä eri ravintolassa ja ruokien herkullisuusvertailu oli keskeisin ohjelmani. Tietenkin olin myös vuokrannut skootterin, koska kaikki kehottivat minua tekemään niin, enkä kestänyt joukkopainetta. Kun kaikki tolkuttivat, että se on Goalla ”must”, katsoin helpoimmaksi kokeilla mopolla huristelua. Kätevästihän sillä pääsi siirtymään rannoilta toisille ja kurkkaamaan myös kaupunkien keskustoja. En silti ymmärtänyt, miksi minun pitäisi asettaa pääparkani alttiiksi ilman kypärää huristelulle mutkaisilla ja moninaisia yllätyksiä tarjoavilla teillä. Goan liikennettä pidettiin Intian mittakaavassa rauhallisena, mutta kyllä siinä minulle oli kaaosta aivan tarpeeksi, joten luovuin ajopelistäni päivän vuokrauksen jälkeen. Siirryin takaisin riippumaton rauhaan ja uuteen mielipuuhaani eli tarkkailemaan naapureitani.

Olin tahtomattani alkanut kiinnostumaan nuorista hipeistä kuin jonkinmoisena sosiologisena tutkimuksena. Olin nuoruuden hairahduksena opiskellut myös hetken sosiologiaa ennen kuin siirryin tekniselle puolelle. Ymmärsin siis, että tuo reissaileva nuoriso muodostaa jonkinmoisen alakulttuurin. Oudointa olivat satunnaiset vanhat hipit, heitä en osannut luokitella mihinkään kategoriaan. En voinut käsittää, mitä yli 50-vuotiaat pitkätukat tekivät parikymppisten parissa ja asumassa alkeellisissa bungaloveissa. Nuoret tuntuivat pitävän heitä eräänlaisina guruina ja heidän matkatarinoitaan kuunneltiin mykistyneen kunnioituksen vallassa hiekalla ringissä istuen ja kitaran rämpytys taustalla soiden. Kerran menin minäkin mukaan ja täytyy myöntää kokemuksen olleen hämmentävä. En niinkään jaksanut kuunnella vanhojen rastapäiden lätinöitä, koska kaikissa oli sama juoni, kuinka he olivat käyneet niin syrjäisissä kylissä, missä ei kukaan valkonaama koskaan ja, kuinka he olivat tavanneet toinen toistaan erikoisempia paikallisia. Sitä vastoin minua kiehtoi nuoriso. Kun ihmisiin tutustui, he vaikuttivat olevan ihmeen monilahjakasta porukkaa. Kaikilla oli kuitenkin jollain tavoin keskeytynyt elämä: kuka oli jättänyt koulun, kuka saanut töistä potkut, kenellä oli katkennut läheinen ihmissuhde.

Monet parikymppiset olivat sitä mieltä, että heille on elämässä oleellisinta vapaus ja hieman huvittuneena yritin kyseenalaistaa tätä näkemystä. Minullekin oli nuorena maistunut vapaus ja olin saanutkin nauttia siitä opiskelujen lomassa, sillä opintotahti salli hyvin jatkuvat haalaribileet ja kaupungilla rymyämisen. Olin ollut valmistumisen jälkeen myös muutaman kuukauden työttömänä, joten tiesin, mitä tuollainen pelkästään itselle eletty elämä on sekä hyvässä että pahassa. Hetken aikaa vapauden keveys hurmaa, mutta pian se painaa enemmän ja enemmän. Yritin selittää työelämään turhautuneille nuorille, kuinka työ ei aina vie vapautta. Jos teet sitä, mikä on tavalla tai toisella intohimosi, se luo sinulle vapauden, tarjoaa kehykset, muttei aitausta. Toisaalta kyllä ymmärsin reissaajien turhaumaa. Heidän oma yhteiskuntansa ei halunnut heitä, se suhtautui heihin täysin välinpitämättömästi ja kuin hyödyttömään ylijäämään. Se oli kyllä kouluttanut heidät, valanut heihin lapsena tulevaisuudenuskoa, mutta lopulta vain kääntänyt kylmästi selkänsä ja kohauttanut olkiaan. Tässä nyt vain sattui käymään näin: tuli huono taloustilanne ja teille ei ole tarvetta. Totta kai nuoriso kääntää tilanteen päälaelleen, he eivät haluaisikaan töitä vaan vapauden. Näin kieltämällä he voivat säilyttää itsekunnioituksensa ja terveen inhimillisen ylpeyden.

Minut itsenikin oli kipattu yli laidan. En ollut kuitenkaan niin surullinen omasta puolestani kuin itseäni selvästi nuorempien reissaajatovereiden. Olin ehtinyt hankkia työkokemusta ja siksi tiesin aina jotain työtä löytäväni. Minua kymmenisen vuotta nuoremmilla oli kuitenkin hankalampaa. Espanjalaiset tytöt kertoivat, kuinka heillä puhutaan jopa kadotetusta sukupolvesta, jolla viitataan suoraan, kuinka tietyn ikäluokat katsotaan olevan epäkelpoja enää koskaan työelämään. Jos ei ole nuorena päässyt töihin, kukaan ei palkkaa enää vanhempanakaan. Tullessani Goalla mielsin nuorison ja vähän vanhemmatkin hipit tyhjäntoimittajiksi, joiden elämänasennetta en voinut käsittää. Nyt ymmärsin, ettei tilanne ole noin mustavalkoinen. Osa porukasta on tietenkin juhlimassa ja pitämässä riehakkaasti hauskaa, mutta toinen osa on kuin työnnetty tänne. He ovat ylijäämää, turhaa painolastia, jonka läntinen yhteiskunta on oksentanut Goan hiekoille. Näillä rakennemuutos pakolaisilla ei ole muuta paikkaa kuin kiertää maailman edullisia reissausghettoja, koska oma maa ei keksi heille mitään käyttöä, ja nuoruuden rauhattomuus ja energia estää neljänseinän sisälle hautautumisen.

Salaperäinen puhelin oli jäänyt bungalovini hyllykön nurkkaan, sillä olin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisistä. Olin aina ollut enemmän kiinnostunut koneista kuin ihmisistä, joten tilanne oli harvinainen. Tämä outo maa oli kai sekoittanut pääni lopullisesti. Tietty empatia, jota tunsin rannan nuorisoa kohtaan, oli minulle myös poikkeavaa. Ehkä kaikki johtui vain siitä, että olin itsekin jäänyt työttömäksi, ja puhtaasti itsekkäistä syistä olin halunnut puida nyky-yhteiskuntaa reissaajatovereideni kanssa. Olin halunnut päästä purkautumaan siitä, kuinka kaltoin minua oli kohdeltu ja, kuinka raivoissani olin syrjäyttämisestäni. Niin sen täytyi olla, olin varmasti halunnut vain itse käsitellä omaa agressiotani. Lempipuolueeni Kokoomus sanoisi, ettei mikään pakota nuorisoa kulkemaan kuin irtolaiset. Heidän pitäisi vain jäädä omaan maahansa, yrittää sinnikkäämmin löytää töitä ja ennen kaikkea uskoa omiin kykyihinsä. Mistä itseluottamus omiin kykyihin syntyy? Sisältäpäin tietenkin, jos et itse usko ei kukaan muukaan usko. Eikö siihen kuitenkin tarvita edes hitunen ulkoaohjattavuutta? Pystyykö itse arvostamaan itseään jos koko maailma lähettää viestiä, kuinka sinusta ei ole mihinkään?

Lopulta kyllästyin näihin pohdintoihin, meni jo liian henkeväksi, olenhan kuitenkin teekkari enkä mikään humanisti. Tulkoon toimeen omillaan tuo nuoriso, niin olen minäkin aina joutunut raivaamaan esteet tieltäni. Intialainen yhteiskunta ympärilläni myös kannusti tämän suuntaiseen ajatteluun. Katsoessani rannan kauppiaita, korvanpuhdistajia ja kengänkiillottajia, ymmärsin kuinka loputon ihmisen mielikuvitus on jos hänen vain on kertakaikkisen pakko selviytyä. Kyllä tämäkin nuoriso vielä löytää oman potentiaalinsa, heissä on niin paljon, ettei maailmalla ole varaa menettää heitä, eikä toisaalta heillä maailmaa. Saadakseni ajatukseni irti tästä ihmeellisestä alakulttuurista, joka repi mietteitäni kahteen eri suuntaan, empatiasta halveksuntaan, otin taas puhelimen käsiini.

Jokin salapoliisitarina puhelimeen liittyi. Voisiko se olla merkittävää todistusaineistoa? Oliko vain puhdas sattuma, että helikopterissa kuolleet olivat samoja ihmisiä kuin puhelimen nimilistassa? Saattoihan näinkin olla, sillä ehkä ihmisiä yhdisti tietty ammattitaito ja he olivat siitä syystä lentämässä samaan konferenssiin. En ollut muistanut lukea lehdestä, minne he olivat matkalla. Kaivoin lehden esiin ja haeskelin tietoa silmäilemällä tekstiä nopeasti läpi. Kyllä, he olivat todellakin matkalla seminaariin, jossa oli tarkoitus keskustella Intian räjähdysmäisen väestönkasvun tuottamista ongelmista. Tapaamiseen oli heidän lisäkseen tulossa vain muutamia vähäpätöisiä virkamiehiä ja asiantuntijoita. Ylemmällä tasolla väestönkasvun ongelmat eivät kiinnostaneet intialaisia päättäjiä, sillä valtava ihmismassa nähtiin enemmän voimavaraksi kuin uhaksi. Luin kriittisen kolumnin, jossa esitettiin intian koulujen opetuksen tason huononemisen olevan tietoinen valinta, sillä lukutaidottomia ihmisiä olisi helpompi ohjailla. Valtava köyhien ja oppimattomien massa muodosti halpatyövoiman, jonka avulla voitiin kilpailla edullisesta työstä jopa kiinalaisten kanssa.

Tunsin piston omassa tunnossani, kun en ollut toimittanut löytämääni kännykkää eteenpäin. Vaikka se ei olisikaan todistusaineistoa, se voisi olla omistajalleen käyttöesineenä korvaamaton. Jos joku varaton ihminen oli pudottanut sen, hänellä saattaisi mennä pitkä aika uuden luurin säästämiseen. Tilanne oli eri kuin lännessä, missä teinit saattoivat kadottaa ja rikkoa puhelimia tarkoituksella, saadakseen uuden ja hienomman. Päätin toimittaa puhelimen eteen päin, mutta sitä ennen tonkisin esiin sen salaisuudet lukuisista teksti- ja kuvatiedostoista. Aukaisin oman puhelimen ja käynnistin hindi-englantisanakirjan, jonka avulla tulkitsin tekstejä, joita muuten en ymmärtänyt.Onneksi hindi oli sentään omilla aakkosillani eikä sen alkuperäisellä kirjoitusasulla, joka oli kyllä kauniin kiemuraista, mutta omiin silmiini täydellistä sekasotkua.

Pikku hiljaa puhelin piirsi eteeni uskomatonta tarinaa. Tuon laitteen kätköistä paljastui kertomus niin suuresta rakkaudesta kuin myös huikeasta poliittisesta pelistä. Puhelimen omistaja oli kuvien kaunis hindunainen ja hän oli ammatiltaan toimittaja, joka oli mennyt rakastumaan muslimi mieheen. Puhelin oli täynnä hiedän kiihkeää ajatustenvaihtoaan siitä, olisiko avioliitto koskaan mahdollinen ja pitäisikö heidän vain katkaista kaikki siteensä sukuun. Nainen ja mies olivat nähtävästi tutustuneet naisen serkun kautta, koska serkku ja tuleva rakkaus liikkuivat samoissa poliittisissa piireissä. Miespuolisen serkun suositukset eivät kuitenkaan vakuuttaneet naisen perhettä siipan kelpoisuudesta, sillä sulhanen oli etelästä eli hyvin tummaihoinen ja kaiken lisäksi muslimi. Muslimien ja hindujen avioliitto oli nähtävästi edelleen enemmän tai vähemmän tabu jopa yläluokkaisten keskuudessa.

Miten tämä kaikki liittyi tuohon suurempaan kuvioon eli poliittiseen valtapeliin? Näppäilin puhelinta kärsimättömästi ja vaadin sitä paljastamaan kertomuksen aukot. Vihdoin parin lehtiartikkelikuvan ja toimittaja-naisen ja serkun välisten viestien läpi rämpimisen jälkeen, pystyin päättelemään tarinan punaisenlangan. Kaikki liittyi erään pikku puolueen suunnitelmiin ajaa yhden lapsen politiikkaa. Tuon puolueen piirissä oli ymmärretty, kuinka Intian manner pullisteli kuin liian täysi ilmapallo ja olisi koska vain valmis paukahtamaan. Intian väkiluku tulisi lyömään Kiinan ennätykset aivan lähivuosien, ja luonnon kestokyky ylittyisi niin roimasti, että luonto tavalla tai toisella yrittäisi pudistella ihmistä kimpustaan. Ehkä tulisi laaja tautiepidemia, ehkä nälänhätä, vuorenvarmasti tapahtuisi monenmoista ikävää ellei perhekokoja pystyttäisi nopeasti pienentämään. Tämä oli Uusi Intia-puolueen ydinviesti. Kukaan ei kuitenkaan ollut kuunnellut pienen puolueen sanomaa. Nämä politiikot olivat sittemmin ryhtyneet tyypillisiin panostustoimiin, sillä ainahan politiikka on eräänlaista kaupankäyntiä, kuin neuvottelua uhmaikäisen lapsen kanssa. Voi käyttää joko kiristystä, uhkailua tai lahjontaa. Kun he eivät olleet saaneet asialleen huomiota virallisten kanavien kautta, he olivat päättäneet selvittää vastustajiensa heikkoudet ja iskeä niihin.

Seuraavaksi homma menikin kiinnostavaksi. He olivat onkineet selville monta likapyykkiä johtavan puolueen toiminnasta, mutta päättäneet iskeä vain yhteen pahimmasta. Uusi Intia-puolue oli pistänyt toimittaja-naisen asialle selvittämään hämäräperäisyyksiä liittyen edellisen vuoden Uttarachandin tulviin, joissa oli kuollut tuhansia pyhiinvaeltajia ja paikallisia. Monsuuniaikaan pohjoisessa tulvii usein, mutta tuon vuoden tulvat olivat tavanomaista pahemmat ja lukuisat tiet ja kylät olivat huuhtoutuneet virran vietäviksi. Huhuttiin, että pohjoisen patohankkeet olisivat pahentaneet tulvia, koska jokien virtaa oli pyritty rajoittamaan. Johtavan puolueen eli BJP:n politiikot olivat esittäneet lehdistossä tiukkoja mielipiteitä patohankkeita vastaan jo ennen tulvia, vedoten jokien pyhyyteen. Uskonnollisen kansan syvimpien rivien suosiota tavoitellakseen he olivat näyttävästi vastustaneet teollisuuspamppujen aikeita rakentaa Gangesin alkulähteille patoaltaita. Poliittinen herkullisuus oli siinä, että todellisuudessa he olivat kulissien takana antaneet hankkeelle hiljaisen hyväksyntänsä ja saaneet tästä hyvästä jopa vesivoimayritysten lahjustahoja. Jos tämä olisi paljastunut, kansat syvät rivit olisivat teilanneet hallitsevan puolueen.

Poliittinen vyyhti alkoi siis pikku hiljaa purkaantua silmieni edessä kuin vanhan aikaisesta kamerasta esiin vedettävä filmirulla. Mutta minne unohtui rakkaustarina? Kun johtavan puolueen korviin oli kantautunut, mitä Uusi Intia puolueen riveissä oli kalasteltu päivänvaloon, he säikähtivät. Vaalit olivat juuri lähestymässä eikä heillä ollut varaa huonoon julkisuuteen. Uusi Intia-puolue oli tarkoitus pelästyttää hiljaiseksi ja toimittaja-tytön isä, joka sattumoisen kuului BJP:n vaikutusvaltaisiin hahmoihin, keksi hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Tyttö oli etääntynyt suvustaan, valinnut häpeällisen ammatin, eksynyt vääriin poliittisiin piireihin ja kaiken huipuksi mennyt rakastumaan muslimi mieheen, joten lapsi pitäisi palauttaa järjestykseen. Tytön isä järjesti taitavan mekaanikon, jonka ainakin piti olla taitava, peukaloimaan helikopteria. Kopterin ei suinkaan pitänyt pudota, vaan mekanikon oli tarkoitus vain laittaa koneen automaattiohjaus pakkosyötölle. He olisivat sittemmin etäohjanneet helikopterin pienelle lakshadweepien saarelle, ikään kuin symbolisena eleenä, ettei Intia kaipaa heidänlaisiaan politiikkoja. Hetkellinen saarille karkoitus olisi toiminut myös vahvana pelotteena johtavan puolueen voimasta, ja samalla selvittänyt koneessa matkustavalle sulhaselle, millaiseen mahtisukuun hän yritti sekaantua.

Viimeiset seikat sain selville isän tyttärelleen lähettämistään anteeksipyyntöä anovista viesteistä. Toimittaja-tytär oli kuitenkin isän anteeksipyyntöjä kiinnostuneempi, oliko hänen sulhasensa tosiaan koneessa. Hän oli nähtävästi jaksanut toivoa ihmettä, eli sulhasen syystä tai toisesta jääneen koneesta. Tytär oli kyllä lukenut kihlattunsa nimen sanomalehden listasta, mutta sekään ei ollut vienyt häneltä kaikkea toivoa vaan hän rukoili viesteissään isäänsä varmistamaan asian, sillä ainahan sattui virheitä ja ruumiita ei ollut vielä virallisesti tunnistettu. Mohini-tytär ei viestejen perusteella koskaan ollut ehtinyt saada vastausta, kun jotain odottamatonta oli tapahtunut. Viimeisissä viesteissään isä varoittelee tytärtään tuhoamaan puhelimen todistusaineiston ja menemään vähäksi aikaa maan alle piiloon, kunnes tilanne rauhoittuisi. Hän yrittäisi omasta takaa tehdä parhaansa puoluetovereidensa rauhoittamiseksi, mutta varoitteli, ettei hänenkään valtansa ole rajaton. Isää ei oltu kutsuttu puolueen salaiseen palaveriin, mutta hän oli kautta rantain kuullut eräiden tahojen vaativan pieleen menneen helikopterihankkeen kaikkien todisteiden hävittämistä, joiden joukkoon tytärkin valitettavasti kuului.

Isä siis kehotti tytärtään piileskelemään ja lupasi järjestää lennon pois maasta, mutta nähtävästi näiden suunnitelmien jälkeen oli sattunut jokin yllättävä käänne. Mitä minulle siis jäi käteen kahlaamastani loputtomasta viestiviidakosta? Oli tapahtunut poliittinen dominoilmiö, jossa pieniä sotkuja oli yritetty paikkailla ja korjausyritykset olivatkin johtaneet paljon isompiin sotkuihin. Kaikessa oli kyse poliittisesta maineesta ja kunniasta, sekä sen säilyttämisestä. Kauaksi taustalle olivat jääneet politiikan ydinasiat eli lainsäädäntö ja yhteiskuntaa parantavat hankkeet, vaikka kaiken liikkeellepaneva voima olikin ollut Uusi Intia-puolueen hyvää tarkoittava ehdotus. He olivat kuitenkin sortuneet painostukseen, josta ei koskaan hyvä seuraa, ei ainakaan jos toisella poliittisella hiekkalaatikko leikkijällä on kädessään paljon isompi lapio.

Teoria puhelimen omistajan mahdollisesta vähävaraisuudesta romuttui sen sileän tien, kun ymmärsin omistajan olevan politiikon tytär. Puhelin oli avannut silmieni eteen sellaiset maisemat, että olin hetken aivan pökerryksissä. Mietin nykypuhelinten syvimpää olemusta. Miten tuollaiseen pieneen laitteeseen mahtuu kokonainen elämäntarina, oikeastaan useammankin ihmisen kohtalot? Tuollainen vanhanaikainenkin luuri pystyy kätkemään sisäänsä lukuisia kuvia ja tekstitiedostoja, jotka eivät edes poistamalla häviä lopullisesti. Uudenaikainen älypuhelin tietenkin pistää vielä paremmaksi, vie kerronnan aivan uudelle tasolle. Katsoin hetken omaa älykästä puhelintani ja mietin, mitä se minusta kertoisi. Puhelimista oli muodostunut meille ihmisillä kuin sosiaalisuuden ja persoonallisuuden jatkeita. Tuijotin omaa vaatimattomalta näyttävää luuria ja pohdin sen olevan siinä kädessäni kuin jonkinmoinen uskollinen kumppani, seuralainen, joka ei koskaan väsy minuun.

Vastuu puhelimen tarinasta painoi harteillani. Pelkäsin, mitä olikaan tapahtunut toimittaja-naiselle, johtavan politiikon tyttärelle. Päätin siltä seisomalta lähteä kylän poliisiasemalle, ja saada vastuun siirrettyä toisaalle, leveämmille hartijoille. Olin suomalaisena oppinut luottamaan poliisiin, joten en epäröinyt vähääkään tehdessäni tämän siirron. Tätä päätöstä tulisin katumaan lukuisia kertoja seuraavien kuukausien aikana!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi