Intia dekkari, kuudes luku

En tiedä onko tätä romaania järkevää julkaista täällä. Tämä ei kuitenkaan ole millään tavoin valmista tekstiä. Luin luovan kirjoituksen sivuilta neuvon ”Ensin on suostuttava kirjoittamaan huonosti, voidakseen kirjoittaa hyvin.” Olen nyt siis vain naputellut tekstiä tulemaan. Kun olen saanut kokoon ehjän tarinan, juonellisen kokonaisuuden, aloitan alusta. Toisella kieroksella yritän syventää henkilökuvausta ja miljöön kuvaa.

Ehkä julkaisusta ei kuitenkaan ole varsinaista haittaakaan. Hyvin harvat tuntuvat edes löytäneen kirjoitukseni. Tässä siis taas tarinaan jatkoa:
Kuudes luku.

Juha ja Mohini.

Intiassa päivän kylmin hetki on usein juuri auringonnousun aikoihin, tai hieman ennen sitä. Pakomatkalaiset hytisivät kylmästä yrittäessään pestä mutaa pois vaatteistaan vesipumpun alla. Vuorotellen he pomppivat käsikäyttöisen valuurautapumpun tahdissa ylös alas, ja sillä aikaa toinen siistiytyi kirkkaan viileän vesisuihkun alla. Pumppaajalla tuli hetkellisesti lämmin, mutta betonirenkaan päällä vaatteitaan puhtaaksi hankaava toivoi auringon kiipeävän nopeasti korkeammalle. Soveliaisuus syistä he eivät tietenkään voineet riisua kuin päällimmäisiä vaatekappaleitaan, ja peseytyivät pääosin vaatteet päällä.

Vaeltaessaan kapeaa pellonpiennarta ja sittemmin poluksi tallattua tienreunaa, he herättivät kummastusta kaikkialla. Koirat ja apinat sentään ottivat heidät välinpitämättömän hyväksyvästi vastaan, mutta muut ohikulkijat ja talojensa edustoilla istujat jäivät tuijottamaan heidän peräänsä. Ihmiset keskeyttivät arkiset askareensa, he ikään kuin hätkähtivät ja jähmettyivät paikoilleen nähdessään kaksikon. Nainen mietti tehneensä ensimmäisen pienen virhearvion. Hän oli päätellyt heidän herättävän köyhän näköisinä vähemmän huomiota, sillä ainahan ihmiset karttoivat kurjallistoa, käänsivät mielellään katseensa toisaalle. Hän ei ollut kuitenkaan muistanut intialaisten käsitystä valkoisen ihon ja rikkauden erottamattomuudesta. Ulkomaalainen ei saisi olla pukeutunut kuin intialainen köyhä, sillä se herättäisi vain suurta kummastusta. Hänen olisi parempi näyttää rehdisti turistilta. Mitä naiseen itseensä tuli, hänen vankilakartanoonsa hylkäämät vaatteet olisivat eittämättä olleet liian hienot, mutta nykyiset olivat taas turhankin toiseen laitaan. Nainen lisäsi mielessään uusien vaatteiden hankinnan lähitulevaisuuden listalle.

Oli selvää, että he tarvitsisivat jonkinmoisen kulkupelin. He olivat väsyneitä noustessaan joesta jo paljon ennen Bandar wadan kylää ja eksyessään välillä harhateille peltotillkujen viidakossa ja merkitsemättömissä tienristeyksissä. Juha tunsi pienen ärtymyksen heräävän naista kohtaan. Olihan tämä kyllä neuvokas, se oli myönnettävä. Renkailla kelluminen jokea myöten oli ollut huikean älykäs pakosuunnitelma. Heistä ei ollut jäänyt edes mitään hajujälkiä jos sieppaajat yrittäisivät etsiä koirien kanssa. Nyt kuitenkin näytti, ettei naisella ollut aavistustakaan, mitä heidän pitäisi tehdä ja silti hän leikki johtajaa. Nainen oli ominut itselleen auktoriteettiaseman, edes olettamatta hänestä ulkomaalaisesta olevan siihen. Vain osoittaakseen osaavansa hänkin käyttää mielikuvistustaan, mies ehdotti pyörää varastettavaksi.

Yllättäen nainen otti ehdotuksen tosissaan. Totta kai heidän kannattaisi pitää silmänsä auki lukitsemattomien pyörien suhteen. Mohini vain suhtautui hyvin epäilevästi tuohon mahdollisuuteen, sillä maaseudulla pyörä oli arvokasta omaisuutta ja siksi ihmiset lukitsivat ne huolella, tai säilyttivät piilossa pihojensa peräällä. Juha kuvitteli heidän varastavan pyörän, kuinka hän polkisi Mohinin istuessa tarakalla. Se olisi eräällä tavoin romanttista, vain hän ja tyttö – välillään kimpoilemassa melkeinpä vihaa, kuten aina suurten rakkaustarinoiden ensilehdillä – ja taustalla rauhaisa maalaismaisema peltoineen ja vesilammikoineen. Tosin sittemmin hänen mielessään pyörivä elokuva alkoi edetä epämielyttävään suuntaan. Jos pyörävarkaus huomattaisiin pian, omistajan olisi helppo löytää varkaat tästä ainoan tien varrelta. Siinä olisi sitten turha yrittää karkuun vispaamalla polkimia hikihatussa. Omistaja voisi vain kostonhimoisen iloisena ajaa heidän vierelleen skootterilla ja kiilata heidät heidät avoviemäriojaan.

Äkkiseltään Mohini tuntui muistavan jotain.

-Niin, onhan meillä nämä puhelimet. Ne ovat kovaa valuuttaa maaseudulla.

Hän lausahti ja kääri kaulalleen kangasnyyttiin sitomansa kolme puhelinta esiin.

Juha ei heti ymmärtänyt puhelimien arvoa. Eihän niitä voisi edes käynnistää tai sieppaajat voisivat jäljittää heidät teletunnistetietojen perusteella. Luureista ei olisi myöskään kulkupeleiksi, tuskin niillä pystyisi lentämään kuin noita luudallaan.

-Olemme nyt tunnin aikana kävelleet hyvin hiljaisella seudulla, mutta lähestyessämme rannikkoa, liikenne varmasti vilkastuu. Näin aamutuimaan teillä pitäisi liikkua paljon avolavoja, jotka kuskaavat työläisiä töihin. Oikeastaan tuollainen kyyti maksaa vain muutaman rupian, joten kuski on onnensa kukkuloilla jos saa maksuksi puhelimen. Voimme yrittää sopia hänen kanssaan jopa jatkokyydistä, kunhan olemme ensin jättäneet muut matkustajat.

Mohini mietiskeli ääneen.

Kohta matkalaiset saapuivat pieneen kylään ja istuivat tienvarteen odottamaan kuorma-autoja. Niitä jyristelikin muutamia ohi, mutta ne olivat ääriään myöten täynnä. Nuoria miehiä jopa seisoi takapuskurin päällä roikkuen huolettomasti yhdellä kädellä kiinni. Nälkä hiukoi kummankin mahassa ja he haaveilivat kilpaa erinäisistä ruuista. Mohini tahtoi aamupalaksi pulleita vasta paistettuja puri-leipiä keltaisella kikhernekastikkeella. Juha taas haaveili brittäläisestä aamiaisesta munilla ja pekonilla. Hän oli tottunut Goalla olevan kaikkialla myös länsimaalaisia ravintoloita, ja siksi hän yllättyikin tiedosta, ettei niitä varmasti löytyisi seuraavista kaupungeista. Kai edes juna-asemilla olisi jonkinmoisia pikaruokaravintolaketjuja. Mohini sivisti miestä asemaravintoloiden olevan usein kansanruokaloita hyvin yksinkertaisine curreineen ja riisineen. Kummankin heidän täytyisi tinkiä ruokavalioistaan, Mohini tuskin aina saisi satvista ruokaa ja Juhan täytyisi opetella pitämään intialaisista kastikkeista. Tärkeämmältä alkoi kuitenkin tuntumaan, että he ylipäätään jotain ruokaa löytäisivät.

Seuraava kuorma-auto pysähtyi hiekkaisen pölypilven saattelemana ja jarrujen päästäessä pitkän ja tuskaisen ujelluksen. Matkalaiset kiiruhtivat kohden autoa. Mohini selitti, kuinka he olivat tulleet ryöstetyksi ja siksi tarvitsisivat kyydin lähinpään isoon kaupunkiin. Hän kaivoi esiin puhelimista vanhimman, josta oli poistanut simkortin. Puhelin oli vaatimatonta mallia, mutta silti se olisi kyydistä ruhtinaallinen korvaus. Mohini keksi pyytää hieman välirahaa ja niinpä hänen ja kuskin välille syntyi kiivas tinkaaminen. Asiaa ei auttanut se, että oltiin niinkin etelässä kuin Karnatakassa ja etelän mailla ei pidetä hindin kielestä. Useimmat kyllä osaavat sitä välttävästi, koska hindiä on pakko opiskella kouluissa, mutta he puhuvat mielummin omia kieliään. Mohini taas ei osannut mitään paikalliskieliä. Sanalliset kipinät sinkoilivat, kun tinkijät huusivat toistensa suuhun. Viimein päästiin sopimukseen ja yhtäkkiä kummankin kasvoille levisi ystävällinen hymy, erimielisyydet olivat kuin pois pyyhkäistyjä. Onnistuneen kaupan merkiksi keikuteltiin hyväntahtoisesti päitä. Mohini onnistui nyhtämään kuskilta vain 100 rupiaa, mikä oli onneton määrä siihen nähden, että kuski tulisi saamaan luurista vähintään viisinkertaisen summan. Nainen oli kuitenkin tyytyväinen, sillä kyyti oli sovittu peräti perille asti Asnoti nimiselle juna-asemalle ja tuolla vaivaisella setelillä he pystyisivät kummatkin hiljentämään huutavat vatsansa.

Koska kuorma-auton lava oli jo ennestään täynnä, matkalaiset tungettiin ohjauskoppiin. Ohjaajan vieressä istunut suostui kiipeämään ikkunan kautta katolle. Mohinille annettiin naisena paras paikka apukuskin penkiltä, sillä intialaiset miehet osaavat olla herrasmiehiä halutessaan, ja olihan nainen maksanut kyydistä sievoisen summan. Juha taas joutui jakamaan kuskin penkin. Hän yritti ensin vastustella.

-Miten minä voisin mahtua tähän, eihän kuski mahdu vaihtamaan vaihteita, kun vaihdekeppi kiilautuu reiteeni kiinni ja minne pistän jalkani, entä jos polkaisen vahingossa jarrua?

Hän lasketteli tämän ärtyneen puhetulvansa Mohinille, sillä kuski ei osannut englantia. Satunnainen ohikulkija pysähtyi auton kohdille tuijottelemaan, katseli virnistellen Juhan vaivalloisen näköistä ahtautumista kuskinpenkille, nosti peukalonsa pystyyn ja huikkasi iloisesti ”Tervetuloa Intiaan.”

Noin ne aina sanovat, Juha mietti. Jopa Goalla turistin ongelmiin –heidän nykyisestä näkövinkkelistä katsottuna naurettavan pieniin ongelmiin – reakoitiin toteamalla äskeinen lausahdus, tai vaihtoehtoisesti ”Tämä on Intia.” Selittääkö maantieteellisen sijainnin toteaminen ongelmat? Ehkä he tarkoittavat sillä jotain filosofisempaa. Kun Intia kerran on Intia, jotain omanlaistaan ja selittämätöntä, pelkästään tuon maan nimeen viittaamalla annetaan kaiken kattava selitys kummallisuuksille. Silkkaa typeryyttä tämä on, eikä mitään ylevää kulttuuriin kuuluvaa, Juha pohdiskeli ärtyneenä, istuessaan vaihdekeppi reiteen painaen ja tuntien hindumusiikin jyskeen repivän tärykalvojaan. Musiikki pistettiin soimaan heti liikkeelle lähtiessä. Pieni koppi suorastaan pomppi ilmaan musiikin tahdissa. Värikkäillä valoilla koristeltu jumal-alttari konelaudan päällä toi myös oman lisänsä esitykseen välkkyessään kuin discovalot.

He jättivät työntekijät ruman ja haisevan tehtaan eteen ja auton jouset huokasivat helpotuksesta vapautuessaan valtavasta lastistaan. Kuski päätti ottaa autosta kaiken irti, sillä sai harvoin ajaa sillä näin kevein painoin. Hän kaasutteli mutkiin ja kaartoi isommalta tieltä pienelle ja sitten vielä pienemmälle. Asemarakennus oli hyvin vaatimaton. Matkalaiset jännittivät lähtisikö asemalta enää samana päivänä yhtään junaa. Mohini kiiruhti kyselemään tiskiltä junien lähtöaikoja ja Juha katseli ympärilleen ravintolaa hakien. Jono kyselytiskille oli pitkä, mutta Mohini selvitti sen ainoana naisena tuossa tuokiossa. Erinäisissä jonoissa nainen on kuningatar Intiassa. Naiset saavat etuilla hävyttömästi ja järjestelmä toimii lähinnä siksi, että naisia on jonoissa usein vain kourallinen. Tietenkin miehet yrittävät myös hyötyä jonon eteen tunkevista naisista, saada heidät tiedustelemaan asioita puolestaan tai ostamaan heillekin lipun.

Mohini puski itsensä takaisin väkijoukon läpi kohti odotushallin väljempiä vesiä.

-Väkimäärästä päätellen ei uskoisi täältä lähtevän vain yhden junan parin tunnin päästä. Se on sentään menossa oikeaan suuntaan eli etelään päin. Mohini tiedotti.

-Oletko varma, että meidän kannattaa lähteä nimen omaan etelään? Eikö pohjoisille Himalayan vuorille olisi helpompi kadota?

-Luuletko, että voisimme tuosta vain hypätä junaan ja huristella aina Uttarachandiin tai Himancal pradeshiin asti?

-Miksi ei? Eivätkö kiskot kulje aivan Kashmiriin saakka? Juha ihmetteli.

-Kulkee kyllä, mutta ei niin vaudikkaasti kuin olette lännessä tottuneet. Jos hyppäisimme tästä pohjoisen junaan – joista useat eivät edes pysähdy näin pienillä asemilla – saisimme puksutella ainakin kolmisen päivää. Eikä meillä tällä hetkellä olisi edes rahaa noin pitkään matkaan. Mielestäni me tarvitsemme kunnollisen levähdyspaikan, jossa voimme koota voimiamme ja hioa suunnitelmia. Jo vankilakartanossamme minulle putkahti mieleen viihtyisä paikka nimeltään Gokarna, jossa kävin siskoni perheen kanssa lomalla parisen vuotta sitten. Mikä parasta, se on myös pyhä kaupunki ja minun on edottomasti päästävä pian hyvään temppeliin. Tänä aamuna minulta jäi jopa puja-seremoniat väliin.

Juhan mielestä oli hassua, kuinka Mohini oli yhtä aikaa niin rationaalinen suunnitelmissaan ja silti voimakkaan uskonnollinen sielunelämässään. Häntä viehätti suuresti naisen ristiriitaisuus. Nainen oli selvästi elänyt perheessä, jossa oli arvostettu opiskelua ja modernia kehitystä, mutta pidetty silti tiukasti kiinni perinteistä. Juha toi kuin huomaamattaan osan ajatuksistaan julki, joihin Mohini tarttui kärkkäästi.

-Isän mielestä Intian pitää ottaa länsimailta kaikki hyvä, mutta ei esimerkiksi maallistumiskehitystä. Maassamme on hienoa, kuinka omaksumme lännestä vaikutteita, mutta muokkaamme ne oman näköisiksemme. Otetaan vaikka esimerkiksi pikaruokakulttuuri. Mc donalsimme tarjoaa burgereita, joissa on vahvasti intialaiset ainekset, jopa ranskalaiset saa halutessaan mustalla suolalla. Kentucky fried chicken taas tekee Intiassa jopa kasvisburgereita, vaikka muualla se vannoon puhtaasti kanan nimiin. Vaikka arvostelen isääni monessa suhteessa ja olen aina kapinoinut häntä vastaan, olen samaa mieltä Intian avautumisen kohdalla. Maan pitää totta kai katsoa uteliaasti ulospäin, mutta ei pidä nähdä kaikkea lännestä tulevaa edottoman hyvänä, tai juuri Intialle sopivana. Olen ylpeä hindu, kuten isänikin. Meitä erottaa vain se, kuinka hän vannoo Hindustanin nimeen ja itse haluan pitää maani yhtä monikulttuurisena kuin se on nytkin.

Matkalaisilla oli hyvin aikaa rupatteluun, sillä juna oli myöhässä. Huolellisesti he laskivat rahojaan riittäisivätkö ne ruokaan. Mohini oli käynyt taas toisessa jonossa puikkelehtimassa, minkä tuloksena heillä oli liput Gokarnalle ja jäljellä oli vaivaiset 60 rupiaa.

-Muistaakseni Gokarnan asema on aika kaukana rannasta, joten meidän täytyy valita joko tuhlaamme rupiamme ruokaan tai riksakyytiin perillä. Mohini puntaroi.

Tällä kertaa alempi tarve voitti, sillä ihmisen on vain syötävä silloin tällöin. Riksassa istuminen ei ole tarvehierarkiassa perustavalla tasolla. Ehkä he jaksaisivat kävellä jos vain olisivat saaneet mahansa täyteen. Juha tunsi suurta kiitollisuutta upottaessaan hampaansa kuumaan roti-leipään, jota dippaili kullankeltaiseen linssikastikkeeseen. Mohini puolestaan oli ostanut samosa-piiraita ja pyöritteli niitä ruokalan sivupöydältä löytämässään mangokudnissa. Vaikka ruokala oli harmaiden betoniseinien ympäröimä tuoleja täyteen ahdettu tila ilman minkäänmoisia sisustuselementtejä, se oli nälkäisille pakomatkalaisista suorastaan taivas. Siellä tuoksuivat monet mausteet, kuten korianterin raikkaus ja inkiväärin kirpeä tulisuus sekoittuneena pannujen paistohöyryihin. Keittiö oli ovensuussa ja kokilla tirisi pannuillaan yhtä aikaa chiliomeletteja ja rieskamaisia roti-leipiä. Toisella kädellään hän pilkkoi korianteria pieneksi vihreäksi silpuksi levitellen sitä sinne tänne joka paistoksen päälle.

Vettä tuotiin matkalaisten eteen metellinhohteisessa emalikannussa ja kaadettiin kohteliaasti mukeihin. Toisen pöydän keskeltä tarjoilija siirsi heidän eteensä sipuli-limettilautasen. Sipuli oli jo pinnaltaan kuivahtanut ja edellinen syömäri oli sitä varmasti käsin kosketellut, mutta silti Juha rouskutteli sitä hyvällä ruokahalulla. Mohini puolestaan puristeli limettiä vetensä sekaan, mutta kielsi Juhaa tekemästä samoin.

-Uskoisin minun mahani kestävän paikallista vettä, mutta sinun saattaa nousta kapinaan. Jos sinulla on jano, rahamme riittävät vielä juuri ja juuri viiden rupian teehen, tai voit puristella sitruunoita suoraan suuhusi.

-Miten pärjäämme kuuman junamatkan ilman vettä? Pitäisiköhän vain varastaa yksi pullo tuosta kojusta aseman pihalta?

-En sinuna ottaisi riskiä. Tuskin kauppiaat varkautta huomaisivat, kun ovat noin keskittyneitä keskenään juoruamiseen. Mutta jos näkisivät, se olisi typerä syy herättää huomiota. Valkoinen iho ehkä pelastaisi sinut putkalta ja sinut tulkittaisiin typeräksi turistiksi, joka ei vain tiennyt kenelle maksaa. Mutta jäisimme varmasti kauppiaiden mieliin. Todennäköisesti joku sieppaajien juoksupojista käy kyselemässä meidän peräämme tällakin asemalla. Meidän olisi jo pitänyt vaihtaa vaatteita, mutta emme ole saaneet siihen tilaisuutta.

Juhan mielestä oli Mohinilta typerää vedota huomiota herättämättömyyteen, sillä juuri tälläkin hetkellä lähes jokainen aseman silmäpari tuijotti heitä. Pian eräs nuorempi mies lähestyi Mohinia ja tiukkasi tältä jotain hindiksi. Mohini selitti huolettomaan sävyyn ja huiski kädellään Juhaa kohti. Tämä tuntui rauhoittavan miehen ja tämä lähti takaisin kaveriporukkansa huomiin, josta käsin nyökytteli suuntaamme.

-Mitä mies halusi ja mitä sanoit hänelle? Juha kysyi.

-Selitin sinun olevan perhetuttumme lännestä, jolla on it-alan bisneksiä Intiassa. Sanoin saattavani sinua lyhyen junamatkan verran, koska et ole ennen matkustanut junassa ja et löytäisi yksin perille. Länsimaalaisten avuttomuus on yleisesti tunnettua Intiassa, joten selitys saattoi mennä läpi. Tosin hän selvästi ihmetteli pukeutumistasi, mutta tökeröön pukeutumiseen on turistien kohdalla totuttu.

Matkalaiset olivat ostaneet liput alimpaan luokkaan. Heidän rahansa eivät olisi riittäneet paremmille paikoille ja ylempiin luokkiin täytyi niiden täyttymisen vuoksi varata liput jo viikkoja etukäteen. Oli onnen potku, että kyseisessä junassa oli myös alimman luokan vaunuja, sillä kaikkiin muihin vaunuihin olisi kysytty henkilöllisyys, ja kummallakaan ei ollut minkäänmoisia papereita. Tästä tulisi kehittymään vielä haastava ongelma Intiassa, jossa rakastettiin kaikenmoisia kaavakkeita ja virallisia papereita leimoineen. He eivät voisi mennä edes hotelliin ilman passeja tai muita henkilöllisyystodistuksia. Missä he siis yöpyisivät? Toisaalta maailmassa oli varmasti lukuisia maita, joissa henkilöllisyyspapereiden puute olisi täysin ylitsepääsemätön ongelma. Intiassa oli yksi etu verrattuna useisiin muihin maihin, siellä nimittäin oli aina mahdollisuus selittää. Selittäjän puheenlahjat, henkilökemia vastapuolen kanssa ja ulkoasusta pääteltävä yhteiskunnallinen asema, vaikuttivat asioiden lutviutumiseen yllättävänkin paljon, sekä hyvässä että pahassa.

Juha ei yhtään tiennyt mitä odottaa junan suhteen, mutta tiesi mitä ei ollut odottanut junan viimein madellessa asemalle. Hän oli ajatellut sen olevan vain tavallinen juna numeroituine penkkeineen, ei mikään karjankuljetusvaunua vastaava, joka oli ahdettu täpötäyteen ihmisiä kuin sota-aikana. Jonkinmoinen pakolaiskuljetus siitä tuli mieleen, sillä ihmisiä roikkui ovenpielistä ja kaikki tahtoivat junaan sisään kuin heidän henkensä olisi siitä kiinni. Juha mietti hänen henkensä olevan kiinni enemmänkin siitä jos joutuisi tuohon maailmanlopun kulkupeliin, siellähän puristuisi hengiltä. Mohini käskytti Juhaa seuraamaan itseään ja raivasi päättäväisesti reitin kyynerpäillään. Onneksi heillä ei ollut mitään kantamuksia, sillä heidän edessään mies juuttui ovensuuhun kiinni, koska hänellä oli valtava laatikko päänsä päällä. Ihmiset vain sukelsivat miehen käsien alitse tämän kohotellessa laatikkoa entistä ylemmäksi, nostaakseen sen ihmismassan päiden yläpuolelle ja pystyäkseen hyödyntämään katonrajan tilan, joka oli junan ainoaa vapaata tilaa.

Juha oli olettanut paikat numeroiduiksi, mutta junassa oli vain vastakkain pitkiä penkkejä, joissä ihmiset istuivat jopa sylikkäin. Mohini pujotteli jo kaukana käytävän toisessa päässä ja otti huivin kaulastaan kurkottaen laittamaan sen tavarahyllylle. Juha ei ymmärtänyt, miksi nainen teki niin. Katsoessaan avoimista ikkunoista ulos, hän huomasi ihmisten ojentelevan ulkoa erinäisiä vaatekappaleitaan tai reppujaan sisällä jo istuville matkustajille. Juha käsitti ihmisten varaavan paikan itselleen noilla vaatekappaleilla. Hän ei vain ymmärtänyt, mitä ihmeen paikkoja junassa enää oli jäljellä. Nostaessaan katseensa ylemmäksi, hän näki ihmisten kiipeävän tavarahyllyille ja koki ahaa-elämyksenä niidenkin käyvän paremman puutteessa istumapaikkoina.

Mohini oli varannut Juhalle tavarahyllyn toisen pään. Kiivetessään vaivalloisesti hyllylle, Juha oli lopulta tyytyväinen paikasta, sillä suurin osa ihmisistä joutui seisomaan ja ilma alhaalla myös seisoi. Tavarahyllyn lähellä katossa oli nopea tuuletin, jonka ilmavirta kohisi Juhan kasvoille tehokkaasti. Vaikka virtaus oli lempeän lämmin, se sai hapen kiertämään.

-Pidetään sovelias väli toisiimme. Suurin osa näistä ihmisistä ihmettelee nyt jo, mitä intialainen nainen tekee länsimaalaisen miehen seurassa ja hyveellisyyttäni varmasti epäillään. Mohini lausahti siirtyen hyllyllä Juhasta niin etäälle kuin tila antoi myöten.

Juhaa huvitti intialaisten soveliaisuussäännöt. Samaan aikaan, kun oli täysin soveliasta, että pieni lapsi siivosi junan lattioita, ei ollut soveliasta eri sukupuolten ottaa lähikontaktia julkisessa tilassa. Kaikenmoinen koskettaminen tai hellyydenosoitus näytti olevan jopa aviopuolisoiden kesken tabu. Tuokin vanha pariskunta heidän loossinsa alapenkeillä istui kyllä olosuhteiden pakosta kiinni toisissaan, mutta varoi muuten koskettamatta toisiaan. He eivät juuri edes puhuneet keskenään. Junaan noustessaan tai asemalaiturilla kävellessään pariskunnille näytti olevan tavallista, että nainen käveli muutaman askeleen miehensä perässä.

Nyt pakenijoilla oli hyvin aikaa suunnitella seuraavia siirtojaan. He päättivät yrittää myydä vielä yhden puhelimen, jättäen kuitenkin todistusaineistopuhelimen itselleen. Mohini oli suunnitellut myyvänsä myös kultakorujaan. Korut olivat naiselle perinteisesti juuri pahanpäivänvara. Intialainen nainen sai myötäjäisiksi tai häälahjaksi koruja, jotka toivat turvaa jos hän syystä tai toisesta joutui omilleen eikä voinut käyttää miehensä rahoja. Mohini ei ollut naimisissa, mutta hän oli silti saanut erinäisinä merkkipäivinä muutamia tyylikkäitä koruja. Olihan hän yläluokkainen nainen, joten hän tarvitsi kultaa myös osoittaakseen kastinsa.

Ongelmana oli edelleen, mistä he saisivat katon päänsä päälle. Vaikka he saisivat rahaa, he eivät voisi majoittua hotelleihin ilman papereita. Juha muisti hänellä olevan kopio passistaan sähköpostissaan. Hän oli ottanut kopion, koska sitä oli televison matkailuohjelmassa suositeltu varotoimena mahdollisen ryöstetyksi tulon takia. Juha mietiskeli ääneen, voisivatko he hyödyntää hänen passitiedostoaan. Toisaalta sieppaajat saattaisivat lähettää poliiseille tiedot heidän henkilöllisyydestään ja paikallispoliiseja voisi kiertää eri hotelleissa kyselemässä nimiä. Matkaajat olivat edelleen samassa Karnatakan läänissä, missä heidän vankilansakin oli sijainnut, joten sieppaajat todennäköisesti etsisivät huolella lähialueilta. Ennen pitkää pakolaisten pitäisi lähteä kauemmaksi, mutta sitä ennen he tarvitsisivat levähdyskeitaan, jossa selvittäisivät, millaiseen taisteluun vastapelaajaa kohtaan heillä olisi tahtoa ja mahdollisuuksia. Tuo Gokarnan ranta kuullosti Mohinin kuvailemana ihanteelliselta paikalta pysähtyä hetkeksi. Rantoja olisi useita peräkkäisiä ja syrjäisimmille niistä ei menisi tietä, vain pelkkä vaelluspolku. Sinne ei todennäköisesti sieppaajienkaan pitkä koura heti yltäisi, etenkin jos matkalaiset esittäisivät kahta länsimaalaista turistia.

Päivä oli jo pitkällä heidän hypätessään junasta Gokarnalla. He joutuivat nimen omaan hyppäämään pois junan vielä jarrutellessa, koska näkivät ihmislauman asemalaiturilla juoksevan kohti junaa ja pyrkivät sisään sen liikkeestä huolimatta. He halusivat ulos ennen kuin kyytiin tulevat tukkisivat oviaukot, siksi he muiden poisjäävien esimerkkiä noudattaen astuivat varovasti junan portaalle ja ottivat ottivat pitkän askeleen junan tulosuuntaan. Mohini selvisi loikasta ketterästi kuin Gaselli, mutta Juha kompuroi ja esitti komeat kuperkeikat laiturilla istuskelevien suureksi riemuksi.

He lähtivät kävelemään kohti kaupunkia, jonne olisi muutama kilometri. Matkalla tuli vastaan useita iloisesti tervehtiviä reissaajia. Tästä Juha sai ajatuksen. Reissaajien kesken vallitsi useimmiten vahva solidaarisuus ja auttamishenki. Siitä, mikä häntä oli ärsyttänyt Goalla, voisi nyt olla jopa hyötyä. Hän päätti pysäyttää seuraavat ystävällisiltä näyttävät reissaajat, kertoa heille tarinan passin ja rahojen ryöstöstä, ja pyytää pientä summaa rahaa lainaksi. Hän voisi ottaa turistien tilinumeron ylös ja vannoa kunniansa kautta maksavansa heti takaisin, kun vain saisi mammonaa. Hänen ei tarvitsisi edes paljon liioitella epätoivoista ilmettään, sillä hän tunsi itsensä todellisuudessakin jo säälittäväksi. Mohinin ei kannattaisi osallistua näytelmään, sillä se herättäisi vain turhaan kysymyksiä, miksi hän reissaa intialaisen kanssa. Intialaiset turistit sitä paitsi olivat lähes aina rikkaita ja niinpä he eivät lukeutuneet samaan alakulttuuriin länsimaalaisten reppureissaajien kanssa, intialaisia matkaajia jopa karsastettiin. Juha kehotti Mohinia ottamaan hieman etäisyyttä hänestä, esittämään kuin he olisivat keskenään ventovieraat kadunkulkijat. Kun sopivan naivin näköiset uhrit lähestyivät, Juha tervehti heitä inhoamallaan namasteella. Siten hän sai heti aikaiseksi ilahtuneet ja myötämieliset hymyt. Hän lähestyi reissaajia ja lausahti:

-Anteeksi, olisko teillä hetki aikaa?

-Tämä on paikka, jonne tullaan olemaan, ei tekemään. Tänne tullaan aistimaan atmosfääri, joten aikaa on loputtomiin.

Kuului raukean venyvä ääni nuorukaisen suusta.

Juha kertoi tilanteensa ja kysyi:

-Pystyisittekö siis mitenkään lainaamaan?

Juha oli jo varma vesiperästä, koska reissaajien kestohymyt katosivat, mutta kysessä olikin nähtävästi vain aito myötätunto.

-Totta kai, ota tuosta 500 rupiaa, eihän sillä saa kotona Norjassa kuin yhden pikaruoka-annoksen. Enempää ei valitettavasti voida antaa, kun just on itseltäkin kahiseva lopussa ja pitäisi löytää nostoautomaatti. Ei tarvii maksaa takaisin tuota vaivaista summaa, autat sinä sitten puolestat jotain toista. Laitat hyvän kiertämään, tiedätkö?

Näin lateli hippinuorukainen alibaba huosuissaan ja pitkissä rastoissaan. Tyttö hänen vierellään myötäili innokkaana ja hänellä oli yllään reissaajanaisille tyypillinen värikäs ja pitkä tunika. Lopuksi reissaajat totesivat Juhalle yhdestä suusta:

-Nauti!

Ja lähtivät nostelemaan.

Mohini ilmaantui Juhan vierelle ja hymyili helpottuneena. Nyt olisi jälleen yksi ongelma vähemmän. Rannan tuntumaan päästessään, he suuntasivat vaatekojuille. Reissaajavaatteita myytiin omissa pikku kaupoissa tai myyntikojuissa tienlaidoilla ja intialaisille suunnattuja omissaan. Juha olisi mielummin halunnut intialaisen kauluspaidan ja suorat housut, jotka näyttivät olevan kaikilla paikallisillakin, kuin hippivaatteet. Mutta vaikka hän pukeutuisi kuinka intialaisittain tahaansa, hän ei kuitenkaan menisi paikallisesta, joten olisi viisaampi sulautua reissaajien massaan. He siis ostivat heimovaatteet roikkuvine housuineen, harsomaisine värikkäine paitoineen ja kruunasivat asunsa vielä lukuisilla kirkkailla kangasnauhoilla, joita sitoivat käsiinsä. Mohini oli innoissaan muuntautumisleikistä. Hänen oli aina täytynyt pukeutua tietyn perinteisen kaavan mukaan, eli nuoren naisen mekkoon huiveineen ja naimisiin mentyään hänen pitäisi käyttää saria, joka oli eräänlainen kiedottava kangas aluspaitoineen. Olivathan hippivaatteet kyllä uskomattoman huonolaatuista kangasta repeilevine ompeluksineen ja Mohini ei käsittänyt, miksi reissaajat halusivat pukeutua juuri niihin, mutta silti hän aikoi ottaa tilanteesta kaiken irti.

Kaupunki oli täynnä uskonnollista hurmosta. Temppelien vieressä myytiin kookospähkinöitä ja kukkia uhrilahjoiksi jumalille. Vaskiset kellot kalkattivat siellä täällä, kun ihmiset nykivät niitä narusta astuessaan sisään temppeleihin, ja herättääkseen korkeamman voiman huomion. Monilla intialaisilla kulkijoilla oli yllään kaapumainen vaate ja kirkkaan punaisia lankoja käsissään merkkinä siitä, kuinka he olivat eräänlaisella pyhiinvaelluksella. Gokarna oli hindujumala Shivan kaupunki ja häntä tultiin kunnioittamaan läheltä, ja vähän kauempaakin. Shiva oli yhtä aikaa tuhon ja rakkauden jumala, eli hyvin merkittävä herra. Ei Gokarna kuitenkaan mikään Varanasi ollut – joka on pyhimmistä pyhimpiä kaupunkeja lukuisine temppeleineen ja pyhine peseytymispaikkoineen ghatteineen – joten temppelihurmos rauhoittui pian heidän ohitettuaan keskustan pikku temppelit.

He eivät oikein vieläkään olleet varmoja mitä etsivät. Tarvelistalla olisi paikka, johon kallistaa päänsä, saada suoja nopeasti lähenevää yötä vastaan. Juha kehitteli pitemmälle aikaisempaa ideaansa passin kopiosta.

-Jos muuttaisin jollain peruskuvankäsittelyohjelmalla nimen, passinnumeron ja viisuminumeron tuohon kopioon, menisiköhän se täydestä?

-Kuullostaa yrittämisen arvoiselta. Pieni hidaste on, ettei minulla ole minkäänmoista henkilöllisyystodistusta, mutta voisi riittää jos sanomme olevamme naimisissa ja valitsemme pienen ja vähän laiminlyödyn hotellin, jossa hommat eivät ole niin justiinsa. Vielä vähän aikaa sitten hienoissakin hotelleissa nainen merkittiin vain miehen alle, kuin hän olisi miehen omaisuutta. Olen kuitenkin kuullut matkailevilta ystäviltäni käytäntöjen muuttuneen.

Nettikahvila löytyi nopeasti. Vanhana tietokonevelhona Juhalle ei ollut temppu eikä mikään muuttaa passikopionsa tietoja, vaikka koneen ohjelmat olivatkin alkeellisia. Tällä välin Mohini keksi käydä naapurirakennuksessa painattamassa itselleen käyntikortteja. Kortteja varten napsastiin äkkiseltään jopa valokuva ja kohta hänellä oli kädessään liuta hyvin yksinkertaisia, mutta pätevältä näyttäviä käyntikortteja, joita tiesi intialaisten rakastavan. Vanhan kansan ihmisille tällaiset paperilaputkin menivät täydestä henkilöllisyyden osoittamisessa, olihan niissä sentään valokuvakin. Hän oli nimennyt itsensä Mariaksi, koska se oli ainoa hänen mieleensä putkahtanut espanjalaiselle sovelias nimi. Juha taas oli muuttanut etunimensä Voitoksi, koska se kuullosti hänestä mukavan sankarilliselle ja toivon mukaan myös onnellista loppua enteilevälle.

Kylän läheinen Kudle-ranta veti heitä puoleensa, mutta silti he päättivät ensin kokeilla onneaan keskustan hotelleissa. Heillä ei edelleenkään ollut paljon rahaa ja kylässä näytti olevan muutama lupaavan näköinen murju. Juhaa nauratti, kuinka Intiassa majapaikat kutsuvat itseään ”hotelli” termillä, vaikka niiden kyltti roikkuisi ovenpäällä vinossa, ulkoseiniä koristaisivat valtavat hometäplät ja useissa ikkunoissa olisi lasin tilalla vaneria. Pian häntä ei kuitenkaan enää naurattunut. Hän muisti taas vihaavansa kyseistä maata, kun he olivat käyneet katsomassa huoneen, jossa vilisi luteita patjan alla Mohinin kohottaessa sitä, ja likaisesta vessanpöntöstä puuttui kannet.

Toinen heidän katsastamansa hotelli oli sentään vähän parempi. Kaikki oli nuhjuista ja kulunutta, mutta kuitenkin sinne päin puhdasta. Kun he kertoivat tarinan varastateista passeista, työntekijää ei näyttänyt vähempää kiinnostavan. Laiskasti hän vain tiedusteli, olivatko he ilmoittaneet poliisille ja näytti tyytyvän myöntävään vastaukseen. Toinen työntekijä kuitenkin ilmaantui jostain takapiruksi ja vaati, etteivät he voisi viipyä kuin yhden yön ja heidän pitäisi hakea poliisilta todistus rikosilmoituksen teosta. Miehet siinä sitten neuvottelivat keskenään. Mohini huokaisi ja ajatteli näin olevan aina omassa maassaan. Koskaan yksi ihminen ei päättänyt mistään. Oli kysessä kuinka pieni asia tahaansa, siitä piti aina neuvotella ja vääntää kättä jonkun toisen kanssa, usein isommankin lauman. Kiivaiden käsillä huiskimisten jälkeen työntekijät pääsivät sopuun, ettei poliisin todistusta varmaankaan tarvitsisi, mutta heidän pitäisi jatkaa matkaa seuraavana päivänä. Se sopi matkalaisille oikein hyvin, sillä he halusivatkin pois kylän vilskeestä ja rannoille teille tietämättömille.

Mohinia nolotti, että heidän täytyi esittää avioparia ja ottaa yhteinen huone. Uusi espanjalainen identiteetti ei ollut vielä niin juurtunut häneen, että hän olisi päässyt häveliäisyydestä, johon hänet oli kasvatettu. Häntä oli myös pienestä pitäen kehoitettu pitämään etäisyyttä kaikkiin miehiin, paitsi lähimpään sukuun, mutta nyt tuo etäisyydenotto oli haasteellista. Hän yritti parhaansa raahaamalla sänkynsä äärimmäiseen laitaan juhan sängystä. Tämän lyhyen tuttavuuden aikana, kun matkanteko oli pakottanut heidät puhaltamaan yhteen hiileen, hän oli kyllä oudosti oppinut luottamaan Juhaan. Mohini piti tätä melko harmittomana, ehkä jopa hieman yksinkertaisena. Vara ei silti venettä kaada ja niinpä hän vilkuili sängyllään istuen hieman epäluuloisesti juhan taloksi asettumista. Juha viikkasi huolellisesti sängynpeiton nurkkaan hyllylle ja purki muovipussista kartanosta varastetut vanhat vaatteet siloitellen niitä kädellään. ”Siistiähän mies ainakin on”, Mohini mietti. Hänen liikkeissän oli jotain tiettyä kömpelyyttä, aivan kuin intialaisillakin insinööreillä usein on. Kansallisuuksien rajoilla ei tuntunut olevan paljon merkitystä jos puhuttiin ihmistyypeistä, kuten juuri tietokoneilla istuvista insinööreistä. Heitä tuntui määrittävän paljon enemmän tuo mitä he osasivat, kuin minkä maalaisia he sattuivat olemaan. Heidän kiinnostuksensa koneisiin taas jätti tietyn jäljen ruumiinkieleen ja jopa persoonaan. Vai oliko persoona ensin ja sitten rakkaus koneisiin? Näin Mohini pohdiskeli katsellessaan arvioiden Juhan puuhastelua.

-Taidanpa käydä suihkussa, Juha töksäytti.

Hän alkoi muitta mutkitta riisumaan vaatteitaan sängyn vieressä. Hän oli selin Mohiniin ja pyyhe toisessa kädessä, aikomuksenaan kääriytyä heti pyyhkeeseen vaatteiden vähennyttyä. Hän ehti vain heittää paitansa pois, kun takaa kuului pieni kiljahdus. Hämmentyneenä hän kääntyi katsomaan Mohinia, mikä sai tämän vain entistä enemmän tolaltaan.

-Et voi noin vain riisuutua edessäni. Etkö tiedä intialaisten käyttävän peseytyessäänkin kangaskaapua, ainakin jos joku on näkemässä? Aivan alasti voi peseytyä korkeintaan silloin jos on täysin varma yksinolostaan. Loukkaat minua tuolla käytökselläsi.

Mohini saarnasi närkästyneenä henkeään haukkoen.

-Suihku on niin pieni, ettei siellä voi riisuutua. Ajattelin tässä olevan helpompi. Anteeksi, en muistanut teidän intialaisten naisten olevan noin arkoja. Yritän ängetä suihkuun riisumaan loput.

-Naisen kunnialla ei ole mitään tekemistä arkuuden kanssa.

Mohini tuhahti.

Matkalaisten välille jäi pieni jännite. Yllättäen he hätkähtivät siihen, kuinka valtava kuilu erotti heidän maailmojaan. Renkailla ajelehtiessaan, he olivat olleet vain kaksi ihmistä pakomatkalla. Heillä oli yhteinen päämäärä, joka yhdisti heidät ikään kuin yhdeksi toimijaksi. Nyt heti pysähtyessään tilanne muuttui täysin. Kun heidän ei tarvinnut välittömästi miettiä seuraavaa siirtoa, heidän välilleen kasvoi vieraus, ja he eivät keksineet sanomista toisilleen. Mohini päätti antaa kummallekin vähän omaa tilaa ja lähti istumaan internettiin hotellin aulaan. Hän jätti Juhan tuijottamaan huoneen pientä laatikkotelevisiota, josta löytyi vain yksi särisemätön englannin kielinen kanava. Kaikki kanavat, joissa guru paasasi näkemyksiään naama punaisena käsillään maailmaa syleillen ja ne, joissa hytkyteltiin lanteita hindupopin tahtiin, näkyivät tietenkin ihanteellisen teräväpiirteisinä.

Mohini etsiskeli netistä tietoa Gokarnasta. Hän oli itse yöpynyt vain Kudle-rannalla ja paremman laatuisessa hotellissa. Hän kuitenkin tiesi muilla rannoilla sijaitsevan vaatimattomia ja edullisia bambumökkejä. Kansainvälisiltä reissaajafoorumeilta hän kalasteli kiintoisaa tietoa, mutta vasta yhden viestiketjun kohdalla hän pysähtyi. Mohinin aivot raksuttivat kiivaasti. Juuri jotain tuollaista he tarvitsisivat. Ulkomaalainen vain oli niin mukavuudenhaluinen, että hän ehkä kieltäytyisi. Pakko kai tämän oli suostua. Lopultahan koko touhussa oli kyse ei sen vähempää kuin heidän hengestään, vaikka eivät he varmaan kummatkaan olleet tuota faktaa loppuun asti sulatelleet. He eivät olleet ehtineet tosissaan pelätä. Tulisivatkohan post traumaattiset pelkoreaktiot nyt jälkeen päin, kun he viimein pysähtyisivät?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

2 kommenttia

  1. Elina Alaspää Reply

    Jännittävä ja mielenkiintoinen tarina! Maustat dekkariasi ihanasti tietokirja-tasoisella tiedolla, ja samalla oppii sitten itsekin paljon uutta Intiasta! Jatkoa odotellessa :)!

    • Hienoa kuulla, että olet pitänyt tarinastani! :) Mahtavaa ylipäätään saada palautetta, ja vieläpä myönteistä. Kiitti paljon! Yritän saada tarinaani jatkossa vielä enemmän noita tiedon hippusia, kun ”faktoista” on selvästi pidetty…

Kommentoi