Intia dekkari jatkuu, kolmas osa

Minulla ei ole aavistustakaan jaksaako kukaan lukea romaani viritelmääni. En ole saanut minkäänmoista kommenttia. Sivuilla on kuitenkin ollut kävijöitä, joten laitetaan tämä kolmas luku tänne ihan vain siksi, että ilmaantuupahan blogiin jonkinmoista sisältöä…

Poliisiasema oli vaatimaton pieni mökki kylänraitilla. Aluksi näytti, ettei ketään ollut paikalla aulan tiedustelutiskin ollessa tyhjillään, mutta löysin mökin kuistilta isomahaisen iäkkäämmän konstaapelin hörppimässä maitoteetä. Hän ohjasi minut pölyiseen takahuoneeseen, jossa nuorempi poliisi oli hautautunut valtavan paperipinon taakse keskittyneenä lyömään hikihatussa papereihinsa leimoja kuin liukuhihnalta.

Vedin puhelimen taskustani ja aloitin hyvin sekavan vuodatuksen. Poliisit eivät tuntuneet uskovan sanaakaan siitä, kuinka puhelin voisi olla merkittävää todistusaineistoa. Kieltämättä tarinani korruptiosta liittyen patohankkeeseen ja helikopterin maahansyöksystä vahinkosabotaasina, kuullostivat kuin suoraan huonosta thrilleri-elokuvasta. Intialaiset rakastavat elokuvia, mutta silti nämä poliisit eivät hypänneet mukaan tarinaani. Vaikka puhuin korruptiosta, minulle ei tullut mieleenikään, että nuo virka-asuissaan luottamusta herättävät kyläpoliisitkin voisivat olla lahjonnalle alttiita. Korruptio oli aina ollut minulle kaukainen ilmiö, jotain mikä on olemassa jossain muualla. En tuntenut Intialaista yhteiskuntaa niin hyvin, että olisin ymmärtänyt lahjontaa tapahtuvan siellä sun täällä, lapsenmielisesti pidin sitä harvinaislaatuisena.

Poliisit lupasivat ylenkatsovasta asenteestaan huolimatta vilkaista puhelinta, ja huojentuneena jätin sen asemalle. Vasta myöhemmin minulle selvisi asioiden todennäköinen kulku tästä eteen päin. Nähtävästi poliisit olivat aluksi suhtautuneet huvittuneesti kertomukseeni, mutta tutkittuaan puhelimen tiedostoja, säikähtäneet. He olivat ymmärtäneet, kuinka isoista asioista oli kyse ja ottaneet välittömästi yhteyttä esimiehiinsä. Vaikka kyläpoliisit olivat nähneet, etteivät asiat luista virallisia kanavia myöten, he olivat tehneet täysin esimiestensä käskyjen mukaisesti. Heille oli luvattu suun sulkemisesta ja ripeästä toiminnasta tukku kahisevaa hyvitykseksi. Niinpä asiat olivatkin lähteneet luistamaan vauhdikkaasti, minkä sain pian huomata, kun riippumaton rauhani rikottiin.

Olin asettunut Arambolin rantaravintolassa mukavasti riippumattoon. Olin tilannut virvoitusjuoman ja syventynyt kirjaani, sekä pilvien laiskaan lipumiseen Kookospalmujen lomassa. Minulla oli pitkästä aikaa oikein letkeä olo, sillä lomaani olisi vielä muutama päivä jäljellä eikä minulla olisi minkäänmoisia velvotteita. Puhelimen tarinan synkkä paino oli kuin pois pyyhkäisty sillä hetkellä, kun luovutin sen poliiseille. Mietin juuri ohimennen noita kyläpoliiseja, kun näin heidän lähestyvän päättäväisin askelin.

Tulehan mukaamme” kehoitti toinen poliiseista. Äänensävy oli ystävällisen kohtelias, mutta samalla hyvin käskevä. Kun hän samanaikaisesti tarttui minua ranteesta, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin seurata. Jätin kirjani riippumattoon, tarkoituksena palata pian lukemaan sen loppuhuipennus. En olisi kuunaan osannut arvata, että juonen viimeratkaisut jäisivät minulle ikuisesti ratkeamattomiksi.

Poliisit olivat hyvin ystävällisiä, enkä haistanut minkäänmoista palaneen käryä. He kyselivät juurta jaksaen, olinko todella lukenut kaikki puhelimen viestit. Toistelin lukeneeni ne ja huokailin juuri siksi tuoneeni puhelimen asemalle. Minulle tuli hassu tunne, kuinka poliisit yrittäisivät saada minut sanomaan, etten olisi ymmärtänyt puhelimen teksteistä mitään tai olisin tulkinnut koko homman vitsiksi. Olin hetken aikaa ylpeä, kun poliisit vihdoin tuntuivat ymmärtävän minun ymmärtäneen. En ollut mikään turha jätkä, kun olin selvittänyt jopa hindinkieliset tekstit. Odotin jopa jonkinmoista tunnustusta poliiseilta. Ehkä he olivat siksi hakeneet minut takaisin, että voisivat kiitella kunnolla ja ehkä palkita jotenkin. Nämä haaveet kuitenkin haihtuivat, kun minut kuljetettiin pihalle ja työnnettiin poliisiautoon. Ystävälliset poliisit jäivät aseman eteen vaitonaisina katsomaan auton perään, kun huomattavasti vähemmän kiltin näköiset kaverit painoivat kaasun pohjaan kapealla kylätiellä.

Ajoimme hyvin pitkään, kunnes viimein ohittaessamme Karwar kaupungin tervetuloakyltit pysähdyimme. Kuikuilin autosta ulos, mutta vieressäni istuva yrmy poliisi kielsi sen. Olin yrittänyt kysellä useaan otteeseen, mitä on tekeillä, mutta en ollut saanut mitään selitystä. Aloin jo pikku hiljaa hätääntymään, mutta pystyin tynnyttämään itseni vilkaisemalla poliisien rauhoittavia uniformuja. Voisi olla pahemminkin, voisin olla jonkin mafian kynsissä, mietin. Poliisit käskivät minut ulos autosta ja huomasin seisovani torimaisella kadulla. Koko kaupunki tuntui olevan yhtä markkinaa, sillä hedelmiä, vihanneksia ja kaloja kaupusteltiin siellä sun täällä joko kojuissa tai maahan levitetyn viltin päältä. Eräs mies myi vain muutamaa kurkkua, jotka oli asetellut taidokkaaksi pinoksi likaisen rätin päälle.Katu oli hyvin vilkas kärryjä perässään vetävine miehineen, vuohia paimentavine naisineen ja lapsineen, jotka puikkelehtivat kaiken ihmis-ja eläinmeren keskellä kepeillä pyöritettävän vanteen perässä, joten olisin hyvin voinut rynnätä karkuun ja piiloutua väkijoukkoon. En nähnyt tähän kuitenkaan mitään syytä, sillä todennäköisesti olin matkalla joidenkin ylemmän tason poliisien juttusille. Uskoin asiantuntemustani tarvittavan. Lähes innostuin tästä mieleen putkahtaneesta ajatuksesta, että ehkä saisin auttaa selvittämään jotain merkittävää rikosta aivan kuin lapsena lukemissani Viisikko-kirjoissa. Rakastin lapsena kirjoja, joissa nuoret auttoivat poliisia ja heistä tuli sankareita.

Tilanteeni näytti kuitenkin olevan kaukana seikkailukirjoista. Tarinoissa poliisit ovat aina hyviä ja luulin niin olevan omassa tarinassanikin. Nyt nämä poliisit kuitenkin luovuttivat minut toiselle porukalle, jotka eivät vaikuttaneet millään muotoa virkavallan edustajilta. Poliisit sanoivat näille kauluspaita miehille jotain painokkaalla ja tiukalla äänensävyllä, johon miehet tuntuivat myöntelevän vakuuttavasti. Kuvittelin heidän sanoneen ”Pidätte hänestä hyvää huolta. Ette kaikesta huolimatta vahingoita häntä,” ja vastapuolen myönelleen ”totta kai”. En tosiasiassa ymmärtänyt hönkäsen pöläystä vaihdetuista virkkeistä, koska ne olivat hindiä, mutta juuri tämänkaltaiselta se kuullosti. Olin lyhyen matkani aikana oppinut jollain muotoa hahmottamaan ihmisten ajatuksia ja tunteita äänenpainoista, sillä olinhan asioinut paljon riksakuskien ja kauppiaiden kanssa, joiden englanti oli huonoa.

Siirryin autosta toiseen ja kulkupelimme näytti suuntaavan kohden Kali river basin luonnonpuistoa. Ajelimme pienellä ja kuoppaisella tiellä, joka muistutti kuin kynnöspeltoa. Istuin jeepin takapenkillä kahden miehen välissä ja löin vähän väliä pääni kattoon tai kallistuin vierustovereitani vasten. Olisikohan ollut fyysisen läheisyyden ansiota vain minkä, mutta paiskautuessani tiukassa mutkassa penkkinaapurini syliin, hän päätti avata sanaisen arkkunsa. Hän esittäytyi Krishnaksi ja sanoin kaverinsa olevan Dirash. Hän pahoitteli saamaani kohtelua ja kysyi, oliko minulla aavistustakaan, miksi he olivat siepanneet minut. Kohauttelin olkapäitäni. Olin lähinnä kummissani siitä, että poliisit olivat luovuttaneet minut, olinhan luottanut heihin. Krishna taisi arvata ajatykseni ja selitti ”Saimme voidella kunnolla niitä kyläpoliiseja, että suostuivat luovuttamaan sinut. Harvinaisen tinkimätöntä väkeä. Toisin kuin ne poliisit, jotka toivat sinut meidän haltuumme, he olivat alusta asti meidän leivissämme. Et varmaan ymmärrä, että Intiassa politiikan lonkerot ylettyvät kaikkialle ja oikeataan politiikkoja ja muuta virkavaltaa ei voi edes erottaa toisistaan. Ne muodostaa tietynmoisen hierarkisen verkoston. Politiikot ja omistavaluokka ovat usein samaa porukkaa, ja jos joku tulee ulkopuolelta, hänen täytyy löytää politiikko kavereita. Homma toimii myös toisin päin, politiikot luovat läheisiä suhteita rikkaisiin ja vaikutusvaltaisiin perheisiin.”

Mies haisi vahvasti beetel-tupakalle, joka oli värjännyt hänen hampaansa punaiseksi. Tulin pahoinvoivaksi katsoessani hänen tupakan jauhantaansa, mutta yritin silti kuunnella kiinnostuneesti hänen opettavaista luentoaan. ”Joko nyt alat ymmärtää”, mies jatkoi, ja hänen toverinsa sieppasi vaudista puheenvuoron. ” Meidän maamme toimii aivan omalla logiikallaan. Kyllähän te lännessäkin painotatte verkostoitumisen tärkeyttä yrityselämässä, mutta tässä maassa tuo termi on viety aivan eri tasolle. Meidän koko maamme hallinto ja toisaalta myös yrityselämä ovat yhtä suurta verkostoa. Jos et tunne oikeita tyyppejä, et voi menestyä. Jos taas osaat vetää oikeasta langasta, sinulle aukeaa rajattomat mahdollisuudet. Olet varmaan kiinnostunut kuulemaan, kuinka kaikki tämä liittyy sinuun?”

Nyökkäilin ja yritin näyttää mukavalle, tiedon arvoiselle kaverille, etteivät he vain piruuttaan yhtäkkiä keksisi lopettaa avautumistaan. ”Kumpa et vain olisi löytänyt puhelinta,” Krihna huokasi.”Tai ainakaan saanut sen tiedostoja auki,” Dirash jatkoi. Nähtävästi meidän täytyy kuitenkin olettaa, että tiedät liikaa. Kyläpoliisit ilmoittivat rutiininomaisesti löydöstäsi eteen päin ja meidän miehemme isommalla asemalla, sieppasi tiedon. Hän taas jatkovälitti sen, ja näin sait toimia konreettisena havainnollistamisesimerkkinä, kuinka äsken kertomani verkostot toimivat. Sinänsä oli hienoa, että saimme samalla testattua Panjimin miehemme luotettavuuden ja hän itse oli tapauksesta hyvin iloinen, sillä hän sai pienen bonuksen nopeasta toiminnastaan. Nyt he pääsevät vaimon ja lapsien kanssa pitkästä aikaa parin päivän lomalle, ja hän saa maksettua nuorimman lapsen koulumaksut. Näin se menee. Eivät poliisit tässä maassa ota lahjuksia vastaan silkasta ahneudesta vaan parantaakseen hieman elämänlaatuaan. Pienelläkin lisärahalla surkeaan palkkaan nähden voi olla mullistava vaikutus elämän edelletyksien parantamiseen.”

Keskustelu oli rönsyillyt sinne tänne, eikä minulla vieläkään ollut tarkkaa käsitykstä, miksi en ollut riippumattoni hellässä huomassa vaan auton sylissä, joka yritti joka kuopassa syleillä minut hengiltä. Auton katto oli painunut pienillä kuopille, lukuisten matkustajien hakattua siihen itseään. Sen ikkunat olivat sivuille aukivedettävät ja rämisivät löystyneissä urissaan. Kuski piti omaa ikkunaansa auki, jolloin hiekkapöly kulkeutui auton takaosaan ja jäi sinne kieppumaan kuin hiekkamyrskyspiraaliksi. Seuraavista sinne tänne poikkeavista puheenparsista, sain punottua itselleni jonkinmoisen selityksen nykyiseen ahdinkooni. Johtavan puolueen julkisivusta huolehtivat poliittiset avustajat olivat saaneet poliisikanavia myöten selville, kuinka puhelin ja minä voisimme tuoda heille epäsuotuisaa julkisuutta. Konsultoidessaan puolueen isompia tekijöitä ja saadessaan nopeat ohjeet hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä, nämä puolueen maineenvartijat, olivat päätyneet sieppaamaan minut. Ei riittänyt, että he olivat saaneet puhelimen itselleen, sillä minä voisin puheillani levittää ikäviä juoruja. Yritin vakuuttaa miehille, ettei minulla olisi mitään kiinnostusta sotkea itseäni tuohon soppaan ja, kuka tarinoitani edes uskoisi. Miehet eivät kuitenkaan halunneet ottaa pienintäkään riskiä lörpön suuni suhteeni. He pelkäsivät minun mahdollisesti myös kopioineen puhelimen tiedostoja itselleni, eivätkä uskoneet kiivasta kieltämistäni. Sieppaajani rauhoittelivat minua ja sanoivat vangitsevansa minut vain siksi ajaksi, kunnes pöy kopteriturman ympärillä laskeutuisi. Lehdistö sai päivittäin tietää erinäisistä skandaaleista ympäri Intian valtavan maan. Kohta kukaan ei enää muistaisi kopterionnettomuutta ja ketään ei ylipäätään kiinnostaisi, sitten he vapauttaisivat minut ja järjestäisivät pois maasta.

En ollut varma uskoisinko vangitsijoideni rauhoittavia sanoja, muttei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin toistaiseksi tuudittautua tähän hataraan turvallisuuden tunteeseen. Mielialaani nosti perille pääsy, sillä vankilani näytti yllättävän viihtyisälle. Se oli ylellinen vanha huvila, joka tosin oli päässyt rapistumaan. Sen pihapensaat rehottivat villeinä ja puut olivat kasvaneet lähes rakennukseen kiinni, kurkotellen oksillaan ikkunoista sisään. Maalipinta oli kuitenkin intialaisittain harvinaisen vähän homeessa, kun vertasi lukuisten mustien läiskien koristamiin taloihin, joita olin matkalla nähnyt ohittamissamme kyläpahasissa. Monien talojen seinät olivat kupruilleet sinne tänne ja niiden alkuperäistä väriä oli lähes mahdoton arvata mustuneen pinnan takaa. Siinä suomalaiset homekoulut olisivat kalvenneet kateudesta vesivahinkokilpailussa.

Kävelimme kohden vanhaa kartanoa ja haistoin ihanan raikkaan maan tuulahduksen. Nuuhkin innoissani ilmaa ja suorastaan ahmin katseellani luonnon vihreyttä. Olin istunut kauan pölyisessä ja likaisessa autossa, matkustanut läpi tunkkaisten kaupunkien, ja tuntui hyvältä seistä pitkästä aikaa jaloillaan ja aistia tyhjä tila ympärilläni. Levitin kädet suoraksi ja nautin tilasta. Sieppaajani ihmettelivät, mitä teen. He eivät ymmärtäneet, kuinka minua oli suomalaisena tilaan tottuneena alkanut ahdistamaan Karwarin markettikadun ja ikkunasta näkemieni kaupunkien ahtaus. Vieri vieressä ihmistä myymässä jotain, värjäämässä vaatteita saavissa, silttimässä hiiliraudalla, kantamassa valtavia paketteja ja ylipäätään vain elämässä kadulla. Ei kadulla kuulunut elää, siellä kuulu liikkua. Tosin vaikka kaikki ainoastaan liikkuisivat, useimmat kaupunkikadut olisivat silti tukossa, tässä maassa oli vain liikaa mopoja, riksoja ja ihmisiä.

Sisällä minut ohjattiin yksinkertaisesti kalustettuun huoneeseen. Askeettisuudesta huolimatta pistin hyvilläni merkille kunnon sängyn ja pienen laatikkotelevision. ”Vessaa sinulle ei nyt valitettavasti ole tarjolla, sillä eräs daami on majoittunut vessalliseen makuuhuoneeseen. Käyt tuossa ämpärillä, suljet sen kannen ja pääset tyhjentämään astian joka aamu, ei se paljon ehdi haista,” selitti Krishna. Mumisin myöntymisen merkiksi, sillä en nähnyt tilanteessa paljon kiittelynkään aihetta. Krisnha oli esittellyt huoneen kuin hotellin johtaja, joka on kutsunut minut vieraakseen. Tosiasiassa huoneella kuitenkin oli sellimäinen tarkoitus, joten en nähnyt mitään syytä olla ylitsevuotavaisen kohtelias. En tietenkään myöskään halunnut ärsyttää sieppaajia, joten tasapainoilin parhaani mukaan näiden kahden asenteen välillä. Joka tapauksessa he voisivat kohdella minua huonomminkin, laittaa maan alaiseen rottia kuhisevaan kellariin, kytkey raudoilla kiinni tai muuta sellaista, mietin ja päätin olla tyytyväinen osaani.

Kun sieppaajat olivat lukinneet oven ja jättäneet minut yksin, tarkastelin huonetta. Pienissä ikkunoissa oli koristeelliset vahvat metallitangot, mikä sopi hyvin vankilahuoneeseen. Alunperin kaltereiden tarkoitus oli varmastikin estää ketään tulemasta sisään, mutta yhtä hyvin ne hoitivat tarkoituksensa toisinkin päin. Intiassa näytti olevan tavanomaista, että ikkunoihin oli hitsattu metalliputkia suojaksi varkaita vastaan. Ikkunoista katseeni kiipesi ylemmäksi seinille. Hieman hataran näköistä kiveä, mutta tuskin sitä ilman työkaluja saisi rikottua. Kokeeksi menin rapsuttamaan kynnelläni seinän laastia, joka tottelevaisesti hilseiliu kengilleni. Kunnon hakku niin olisin ulkona yhdessä yössä, mutta pelkillä kynsillä turhan kivulias ja pitkä projekti. Nuorempana nautin lukea romaaneja, joissa paettiin mitä erinäisimmillä tavoin, mitä tarkemmin vartioiduista vankiloista. Enpä olisi silloin uskonut joskus itse olevani vastaavanlaisessa tilanteessa. Tosin aika lälläri vankilahan tämä oli mukavuuksineen ja kohteliaine vartijoineen, joten vaikkapa Papillonille ei varmasti olisi temppu eikä mikään paeta täältä. Televisio-ohjelman ihmemies taas keksisi jostain nurkasta pätkän sähköjohtoa, toisesta vanhan radion, ja tekisi niistä sellaisen viritelmän, jolla sellin ovi pamahtaisi auki. Haeskelin hetken mahdollisia pomminteko aineksia, mutta olin sentään vain sähköteekkari eli puhdas teoreetikko. Tiesin kyllä miten monenmoiset laitteet toimivat, mutta käytännössä olin aikamoinen poropeukalo. Tyhjästä on myöskin paha nyhjäistä. Kun huoneessa ei kerta kaikkiaan ollut mitään, mistä mielikuvitukseni olisi voinut lähteä kehittelemään suunnitelmia, päätin luovuttaa hetkeksi. Ehkä sitä paitsi oli niin, että minun täytyisi vain odottaa ja kohta olisin jälleen vapaa. Yhtä kokemusta rikkaampana palaisin Suomeen ja viihdyttäisin kavereitani illanistujaisissa tällä hämmästyttävällä tarinallani. Koin hetken mielihyvää, kun mietin, mitä kaverit ja perheeni tästö kaikesta tuumaisivat. Minulla olikin ollut vähän seikkailullisempi loma kuin yleensä Goalle matkaavilla! Tästä itsetyytyväisyydestä huolimatta, en voinut sille mitään, että saman aikaisesti mielen pohjilla välähti myös pieni pelko. Se sukelsi sinne vaivihkaa ja kuin pieni peikko jäi sinne kiehnäämään ja aiheuttamaan epämieluisaa kutinaa. Peikko nimeltä epävarmuus hyppeli mielen perukoillani ja tunki päähäni lukuisia kysymyksiä. Entä jos sieppaajat muuttaisivat mielensä ja katsoisivat sittenkin varmimmaksi hankkiutua minusta eroon? Entä jos he saisivat käskyn ylempää, tottelisivatko he sokeasti käskyä olisi se sitten millainen hyväänsä?

Sain iltapalaksi kupin laihaa daalia, rapeita roti-leipiä ja vähän riisiä. Ennen kuin ehdin tiedustella mitään, tivata kuinka pitkään minua pidettäisiin täällä, ovi suljettiin ja munalukko naksahti kiinni. Vähän ajan päästä Krishna koputti oveen ja lausahti sen lävitse, ”puhutaan huomenna, nuku nyt, hyvää yötä.” Asetuin sänkyyni värikkäiden lakanoiden päälle, vedin ylleni rasvaisen tuntuisen harmaan huovan ja jäin tuijottamaan katon kuviointia. Lampun ympärille oli upotettu kipsikoristeet kuin hienommassakin paikassa. Enkä kartano oli ollutkin joskus rikkaiden ja hienojen ihmisten lomahuvila. Jykevän oven koukeroiset puuleikkauksetkin viittaisivat siihen suuntaan. Jospa joku noista entisaikojen rikkaista tulisi kummittelemaan minulle ja opettaisi seinien läpi leijailun taidon. Huvittelin hetken ajatuksella, kuinka lähtisin käsikädessä lentämään nuorena traagisesti kuolleen ja haamuksi muuttuneen kartanon tyttären kanssa. Kohoaisimme kuin Lumiukko sadussa yläilmoihin, metsien ja kaupunkien ylle, tuosta noin vain jättäisimme taaksemme tämän ahtaan huoneen.

Seinäni takaa kuului askeleita. Siellä se kartanon tytär nyt on, mietin. Taulu seinällä liikahti ja olin kuolla säikähdyksestä. Taulu nousi irti seinästä ja laskeutui taas sitä vasten, kuin hypnotisoituna tuijotin tätä esitystä. Viimein kokosin itseni ja hiippailin taulua kohden. Kohottaessani sitä, näin sen takana pienen reijän, josta pilkisti liikehtivä lusikan varsi. Yhtäkkiä lusikka vetäistiin pois ja tilalle ilmestyi mitä kaunein silmä. Näin aukosta seinän läpi toiseen huoneeseen, tai lähinnä kohtasin tuon silmän. Pitkien ripsien omistaja puhutteli minua englanniksi. ”Kuka olet ja mitä teet täällä?” Olin hyvin häkeltynyt, mutta en nähnyt mitään syytä olla kertomatta tarinaani. Yritin kiteyttää sen muutamaan lauseeseen. ”Vai sinä se olit joka löysi puhelimeni. Enpä olisi uskonut, että se kestää meren aalloissa. Ilmaannut varmaan saman tien paikalle, kun minut oli viety. Huono sinulle, mutta hyvä minulle, että jouduit mukaan tähän tarinaan.”

Nainen esittäytyi Mohiniksi ja paljastui samalla myös toimittajaksi, joka omisti minut seikkailuun syökseneen puhelimen. Hän kertoi, kuinka oli seinän läpi kuullut uuden vangin tulosta ja ollut erittäin utelias suhteeni. Hän oli ihmetellyt suuresti, mitä tekemistä minulla oli koko kuvion kanssa. Iltapalansa mukana tulleella lusikalla hän oli onnistunut kaivertamaan seinään pienen reijän, ja nyt tarinani kuultuaan onnistunut tyydyttämään lehtinaiselle ominaisen uteliaisuutensa. Innostuin mahdollisuudesta kaivertaa myös ulkoseinään reikä, mutta Mohini tyrmäsi ajatukseni. Se olisi kuulema aivan eri vahvuista kuin hapertunut ja laiskasti rakennettu väliseinä. Mohini oli vakuuttunut pakenemisen tarpeellisuudesta. Hän sanoi, että mahdollisuutemme säilyä sieppaajien kynsissä hengissä olisivat noin puolet ja puolet, ja hän ei itse olisi valmis ottamaan noin suurta riskiä. ”Luultavasti tulen syntymään seuraavassa elämässä kunniakkaaseen olomuotoon, sillä olen elänyt sen verran kuuliaisesti, mutta en silti ole vielä valmis sanomaan hyvästit tämän elämän ruumiilleni. Olen liian nuori kuolemaan, koska tuntuu kuin en olisi koskaan vielä todella elänytkään. Tiedän rakastettuni olevan hengissä ja aion löytää hänet, sillä en tunne häntä kuolleeksi.” Mohini puhui kiihkeään sävyyn. Ehkäpä juuri tuolla hetkellä tunsin rakastuvani häneen. Minua ei paljon tarvinnut houkutella mukaan hänen suunnitelmiinsa, sen verran hänen lumoissaan olin. Mohinin mielestä meillä olisi kahdestaan paljon paremmat mahdollisuudet paeta kuin hänellä yksinään, siksi hän oli hyvin kiitollinen ilmaantumisestani. En ymmärtänyt, kuinka voisin häntä auttaa, mutta lupasin tehdä kaiken, mihin suinkin pystyisin.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

1 kommentti

  1. Eila Sankala Reply

    Koukuttaa kivasti.Ehdin jäädä jo odottamaan seuraavaa jaksoa.
    Valaisee sopivasti Intiaakin.

Kommentoi