Nähtävyyksiä ja paikallista menoa

Hagia Sofian katto ei leijunut, mutta kulta loisti ja maalausten määrä sai pään pyörälle. Kattokupolin kuuluisi näyttää ilmassa pyörivältä, sillä kulta ja siihen upotetut lasinsirut luovat ainutlaatuisen valon. Nyt kuitenkin rakennusteline rikkoi optisen harhavaikutelman ja vaikka, kuinka yritin tiirailla, kupoli ei vain lähtenyt leijailemaan. Hieman sumuiselta se kyllä näytti eli katsetta oli vaikea täysin tarkentaa kupoliin. En oikein pystynyt hahmottamaan milloin se loppui ja mistä se alkoi.

Sisätiloja siis restauroitiin parhaillaan, mikä vähän himmensi paikan loistoa. Vaikuttava rakennus se oli siitä huolimatta, ja nimenomaan sisätiloistaan. Ulkoa Hagia sofia on epämääräinen möhkäle, joka rönsyilee vähän sinne tänne kuin lapsen rakentama legolinna. Se on useita kertoja sortunut maanjäristyksessä ja toisaalta siihen on lisäilty siivekkeitä, joten arkkitehtuurisesta harmoniasta on mahdoton puhua. Kovin esteettinen rakennus ei ole, siinä on kertakaikkisesti liikaa ulokkeita ja laatikkomaista muotoa, sekä ilman mitään keskinäistä tasapainoa siellä täällä nousevaa kupolia.

Kupolit, maalaukset, pylväät ja historialliset taide-esineet tekivät tuon entisen kirkon sisätiloista hyvin vaikuttavan elämyksen. Kiintoisaa oli myös katsella pylväidenpuhdistajia työssään. Taitavan kärsivällisesti he hammasharjan kokoisilla välineillä rapsuttelivat likaa valkoisten koukeropylväiden koristeista.

Rautatiemuseo sijaitsi idän pikajunan päätepisteessä. Museo piti sisällään vanhoja kelloja, kirjoituskoneita, lennätinlaitteita, junanohjaamon yms . Museo antoi hyvin kuvan siitä, kuinka hienoa rikkaiden vaunuissa oli tehdä matkaa teetaukoineen, sametti-istuimineen ja musiikkiesityksineen. Vielä nykyäänkin Pariisista puksuttelevat luksusjunat päättävät matkansa tuolle pysäkille, tosin hienoudestaan huolimatta ne eivät varmasti vedä vertoja historiallisille aatelisten junille.

Menimme maanalaista köysirataa, joka on maailman vanhin rautatiereitti, ylös kukkuloille. Hautausmaa luostareineen olisi maksanut 10 liiraa ja Galatan torni 15, joten vähän liikaa siihen nähden, että kyseessä oli vain pieni hautausmaa ja vanhan linnoituksen torni. Jätimme nämä kummatkin turistipyydykset väliin ja tyydyimme vain kiertelemään alueella, istumaan muurilla ja ihailemaan tornia ulkoa päin. Kyllähän täällä kaupungissa vähän liikaa yritetään näillä nähtävyyksillä rahastaa. Suomessa olen tottunut siihen, että museot ovat puoli-ilmaisia, koska valtio tukee niitä. Täällä nähtävästi kaikki rakennusten ylläpitorahat täytyy saada lipputuloista, tai osittain on tietenkin kyse siitä, että pyydetään, kun ihmiset ovat valmiita maksamaan. Joka tapauksessa monien turistivetonaulojen hinnat hipovat pilviä!

Kävelimme kukkuloilta alas ja suunnistimme kohti taidemuseota. Iskä päätti museon hinnan kuullessaan jäädä teelle, mutta me muut suunnistimme sisään toiveissa saada opiskelija-alennus. Iloksemme totesimme, että jopa Kallen ja minun vanhat opiskelijakortit kävivät, vaikkemme ole olleet opiskelijoita enää aikoihin. Museo oli mukavan tilava, onnistunut esillepanoltaan ja sopivan moderni. Taide oli paljolti surrealismia, eli jossain määrin esittävää. Kukaan seurueestamme ei pidä liian modernista taiteesta, missä on vain muotoja, tai jotain hyvin provosoivaa. Pidimme siis kaikki noista valtavista värikkäistä tauluista, joista saattoi havaita välillä ihmishahmoja, välillä maisemien ääriviivoja. Osa oli tietenkin puhtaasti muotojen leikkiä tai pelkkää rohkeaa siveltimen vetoa, mutta niissäkin oli voimakasta värimaailmaa. Poikkeavasti pidin jopa muutamasta videotaideteoksesta, kuten seinälle heijastetuista lehtipuista, jotka väreilivät hitaasti kuin laiskan tuulen vaikutuksesta.

Mitäs muuta vielä tarinoisin tästä päivästä? Haluaisitte varmaan enemmän paikallisväriä? Nyt ei ole muuta tarjota kuin seuraava kuvaelma: kalastajat muodostivat pitkän letkan Bosborin salmen sillalle. Heitä oli aivan vieri vieressä kalalaatikoineen ja pikku penkkeineen. Kaikilla oli pitkät siimat ja he kurkottivat kauaksi alhaalla siintävän meren puoleen toivoen Ahdilta antimia. Kalan happamuus ja meren raikkaus tuoksuivat kilpaa ja turkoosin veden takana kaupunki nousi kukkuloille tiheänä rakennelmana lukuisine minareetteineen. Raitiovaunussa eräs mies näppäili toisella kädellään älypuhelintaan ja toisella pyöritteli rukoushelmiään. Uskonnollisuuden ja maallistumisen yhteentörmäys! Hieman paikallisväriä ja ikkunoita lokaalien ihmisten elämään tarjosi myös vesipiippuravintoloiden kuja. Turkkilaisilla oli selvästi tapana saapua illalla polttelemaan isoissa porukoissa ja mukavilla sohvilla löhöillenhyvän tuoksuvia vesipiippuja

 

 

kalastajia maailman vanhin junanrata Istanbuli taiteilijan silmin Hagia sofian loistoa

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi