Sivasagarissa

klo 18.50, Simaluguri

Täältä korvestahan löytyi maailmankansalaisia. Yleensä Suomi ei sano ihmisille mitään, he vain mieltävät sen olevan Englannin naapurimaa, koska Finland ja England kuullostavat äännettyinä niin samalle. Eräs vanhempi pariskunta oli käynyt Rovaniemellä ja he ylistivät paikkaa.

Olemme pienen vaikkakin vilkkaan kylän rautatieasemalla. Päivä on päättymässä aivan suotuisissa merkeissä. Pääsimme tänne ”parempien ihmisten” odotushuoneeseen, koska kukaan ei kysellyt ovella lippuja. Täällä on kunnon tuuletus ja kohtalaisen puhtaat vessat. Tähänkin päivään on kuitenkin mahtunut kaikenmoista pientä vastusta.

Palatkaamme vielä hetkeksi Majulin saarelle. Turistitoimiston opas kertoi meille monenmoista tarinaa saaren kulttuurista: Saaren uskonto oli uusi visnulaisuus, jossa oleellista oli rukoileminen. He eivät kannattaneet mitään uhraamista, vaan tärkeintä oli rukoilla. Heidän tärkein jumalansa oli Garuda, jonka edessä rukoiltiin äänekkäästi, usein laulettiinkin. Kaikenmoinen naamioteatteri ja tanssi oli tärkeä osa saaren kulttuuria. Saarella oli kolme eri heimoa ja niiden yhteenlaskettu osuus saaren väestöstä oli noin 15 prosenttia, suurin osa siis oli kuitenkin assamilaisia. Opas intoutui selittämään pitkään assamin kielestä. ”Meillä ei ole juoda sanaa ollenkaan, käytämme syödä sanaa kaikesta mitä pistetään suuhun, siis syömme vettä ja tupakkaa. Koska assamin kieli on niin omanlainen, meidän on vaikea oppia hindiä. Muualla Intiassa aina nauretaan jos sanon syöväni teetä.”

Lähdimme tänä aamuna kuuden tienoilla Majulissa kohden lauttarantaa. Kaikki sujui huomattavasti sutjakammin kuin tullessa, menimmehän varsinaista ”virallista” reittiä. Lautta jopa lähti seitsemän aikoihin, joka oli sen varsinainen lähtöaika. Lautta oli tällä kertaa aivan lautan näköinen, ei mikään soutuvene. Vaatimaton ja puinen paatti se kyllä oli, mutta siinä oli katoksen alla aivan oikeat istumapaikat matkustajille. Yhdet pelastusliivit huomasin lautassa, enkä mitään varauloskäyntejä, joten tein aikani kuluksi vähän pelastautumissuunnitelmia. Mittasin vesipullollani lantion leveyteni ja lautan niin sanotun ikkunan leveyden. Juuri ja juuri olisin mahtunut noiden ikkunalankkujen välistä! En ymmärrä miksi intialaisista kulkuneuvoista rakennetaan aina sellaisia ”kuolemanloukkuja.” Busseissa ja junissa on useimmiten kalterit ikkunoissa ja tuossa paatissakin ikkuna-aukot olivat melkein laitettu umpeen. Ei niistä isompi ihminen hätätilanteessa mahtuisi ulos! No tyytyväisenä totesin, että itse olisin juuri ja juuri mahtunut, ja pelastusrengaskin oli kivasti heti pääni yläpuolella, joten minulla olisi ollut hyvät mahdollisuuden selviytyä lautan keikahtaessa. Aika turvallisia kai nuo jokilautat ovat, kun ne eivät voi oikein törmätä mihinkään, hiekkaisessa joessa ei ole mitään kareja, lautta voi korkeintaan juuttua kiinni. Norjalaisen kaverimme lautta oli kaatunut Indonesiassa, mutta joki oli ollut niin matala, että ihmiset olivat ylettyneet seisomaan siinä, ja kellekään ei ollut käynyt kuinkaan.

Reilun parin tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Jorhatiin, jossa kävimme syömässä pikaiset aamupalat ja hyppäsimme bussiin kohti Shivasagaria. Matka kesti vain kolmisen tuntia, joten olimme hyvissä ajoin keskipäivän tienoilla tuossa muinaisessa Ahom kuningaskunnassa. Kuningas oli tullut 1200-luvulla Kiinasta ja perustanut laajan valtakunnan. Tuosta muinaisesta suuruudesta on jäänteenä lukuisia arkeologisia kohteita Sivasagarin kaupungin alueella. Ajattelimme kierrellä niitä urakalla, koska meillä oli hyvin aikaa. Lopulta kävimme katsomassa kuitenkin vain kolme, koska emme saaneet jättää laukkuja mihinkään.

Suunitelmamme oli etsiä hyvä ravintola, syösä siellä ja jättää laukut ravintolan huostaan. Aluksi kaikki sujuikin kuin tanssi. Löysimme vasta eilen avatun ja uutuudessaan loistavan hotelliravintolan, jossa tarjoilija tuumasi ”totta kai voitte jättää laukut, mitä haluaisitte nyt syödä”. Kaikki onnistui mitä ruokalistalta ehdotimme, vettä tultiin kaatamaan koko ajan laseihimme ja ruokaa nosteltiin lautasillemme. Palvelu siis pelasi paremmin kuin hyvin siihen asti, kun olimme maksaneet. Sitten saimme kylmää vettä niskaamme ”emme voikaan ottaa laukkujanne, luulin että laukkuhuoneemme on valmis, mutta se ei olekaan.” Me olisimme voineet jättää ne vain johonkin nurkkaan, ei siinä omia huoneita tarvitse! Olimme juuri arpomassa, kuinka hyvän tipin jättäisimme, mutta nyt jäi ravintolalta tipit saamatta. Olimme alun perin valinneet ravintolan juuri siksi, että he lupasivat ottaa laukkumme! Henkilökunta suositteli viemään laukut rautatieasemalle. He vakuuttivat siellä olevan laukkujensäilytyshuoneen. Kulkeuduttuamme asemalle, meille selvisi, ettei siellä mitään säilytystilaa ole! Ensin saimme heittää laukut odotushuoneeseen, mutta aseman työntekijän ymmärrettyä, että aiomme itse poistua, hän vaati ottamaan laukkumme pois huoneesta. Jouduimme siis raahaamaan reppua ja rinkkaa koko päivän mukana! Aluksi kävelimme rinkkojen kanssa paahtavassa auringossa lämmön lähennellessä 40 astetta. Sittemmin aurinko meni pilveen ja tuli ihanteellinen patikointi keli. Välillä tosin käytimme riksojakin, koska etäisyydet olivat pitkiä. Eräs pyöräriksakuski näytti olevan yli 70-vuotias. Kaikki muut riksat menivät meidän edelle, kun setä polki hyvin työlään rauhallisesti. Alkoi jo säälittää vanha mies. Minkälainen perhe ei päästä tuon ikäistä jo eläkkeelle? Tietty jos on hyvin köyhä suku niin vanhempien ihmistenkin panosta tarvitaan leivän pöytään saamiseksi. Kun setä vei meidät väärään paikkaan, ei mitenkään protestoitu vaan maksettiin, ja vaihdettiin suosiolla kuskia.

Yksi arkeologisista kohteista oli ilmainen, koska se oli vielä toiminnassa oleva temppeli. Muut palatsit ja linnoitukset olisivat maksaneet. Kalle maksoi 100 rupiaa vanhasta teatterista, jossa oli järjestetty monenmoisia ulkoilmatapahtumia. Tuo Ran Garh rakennus on kuuluisimpia Sivasagarin nähtävyyksistä ja sen kuva on monissa Assamin turistioppaissa. Itselle pieni piheys iski tuon rakennuksen porteilla ja en sitten mennyt sisään. Yleensä se on Kalle joka nuukailee, mutta nyt hänen piti kirjaansa varten tutustua paikkaan ja saada siitä kuvia. Luulimme, että samalla lipulla pääsee useimpiin rakennuksiin, mutta seuraavassa linnoituksessa olisi pitänyt jälleen erikseen maksaa, joten tyydyimme räpsimään siitä kuvia ulkopuolelta.

Täällä odotustilassa alkaa olla jo hyvin raukea meininki. Puolet ihmisistä pötköttävät penkeillä. Ihailen intialaisten unenlahjoja! Me varmaan lähdemme vielä haukkaamaan iltapalaa, sillä kello on vasta 20 ja junamme lähtee 22. Katsoimme äsken netistä, että junamme pitäisi olla aikataulussa! Tosin se on lähtenyt liikenteeseenkin vasta tunti sitten, joten kaiken järjen mukaan se ei voisikaan olla myöhässä. Mutta Intiassa on mahdollista jopa, että juna lähtee lähtöasemalta useita tunteja myöhässä.

Hyvästi Assamin kaunis luonto, mutta rasittava yhteiskunta! En ymmärrä, miksi he räjäyttelevät irtautuakseen muusta Intiasta. Eihän tällä maakunnalla ole mitään omaleimaista? Oma vahva kieli, mutta siinä se onkin. Ymmärtäisin jos Arunachal haluaisi irtaantua, sillä siellä on sentään eri uskontokin, ja muutenkin erilliskulttuuri. Mutta eivät he halua itsenäisyyttä, alue on militarisoitunut lähinnä vain Kiinan rajan vuoksi.

Kirjoittelen vielä koosteen Koillis-Intiasta. Laitan infoa hintatasosta, kaupungeista ja kulkemisesta. Mutta nyt hyvästelen teidät rakkaat lukijani ja kanssakulkijani! Jos huomenna junanvaihdon yhteydessä pitää tappaa aikaa, saatan palata naputtelemaan, muuten ”purkaudun” junamatkan koettelemuksista vasta Delhistä käsin, tuosta niin ruuhkaisesta, mutta reissaajalle niin helpon kodinomaisesta kaupungista.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi