Pohdintaa ja oleskelua

28.5.14 klo 11.45 Kasar devissä

Kokkailin aamulla puuroa talon yhteisessä keittiössä, vaihdoin pihan ”huvimajassa” syöden muutaman sanan naapureideni kanssa (vain säästä puhuttiin, päiviteltiin,kuinka Delhin ja Varanasin tienoilla on jo liian kuuma, ja ylistettiin tämän paikan täydellistä keliä), pesin makuualustani, joka oli junaöiden jäljiltä tahmean hikisessä kunnossa, kuuntelin musiikkia ja mietin päiväohjelmaa.

Mitään kovin kummoisia aktivitettejähän täällä ei ole. Se on tämän paikan ainoa heikkous reissaajan näkökulmasta. Toisaalta henkeäsalpaavien maisemien ihastelu riittää aika pitkälle tuomaan sisältöä päivään. Oikeastaan ainoa, mitä täällä voisi tehdä, olisi vuokrata mopo ja kierrellä lähitienoita. Niin monet reissaajat tuntuvat tekevän. Itse en kuitenkaan taida siihen leikkiin lähteä. Meillä on Kallen kanssa niin uskomattoman huono mopotuuri; joka toinen vuokrauskerta mopo on hajonnut. Siksi yleensä pysyttäydymme pyörissä, mutta täällä ei vissiin kukaan pyöriä vuokraa.

Tämä Flower housen porukka on mukavan asiallista: kaikki viihtyvät omissa olissaan, tuhertelevat vihkoihin piirroksia tai kirjoittelevat koneella. Vaikuttavat luovilta tyypeiltä. Yleisesti täällä on näkynyt kuitenkin vähän liikaa (no liikaa ja liikaa, reissajakulttuuri on täällä aika maltillista) myös ”Rishikesh reissajaa”, nuorta ”maailman valloittaja” porukkaa. Kuuntelin äsken sattumalta Pelle miljoonan ”Rinkkakansa tulee” kappaletta ja siitä tuli osuvasti mieleen porukka, joka istui eilen ravintolassa viereisessä pöydässä ja retosteli kokemuksillaan. Kappaleessa lauletaan humoristisesti muun muassa:

”Pois alta, täältä tullaan, rinkkakansa, uusi uljas rotu valkoinen. Mutsi laitoit rinkkaan visan ja pullaa. Näillä eväillä teemme sen, maailman vallankumouksen.”…”Onks mitään eksottisii huumeita, pyhää puuta, jonka juurella vois valaistua”…”Kulttuuri on siistii jee, me digataan teitä, elämä on kevyttä ja iisii, viihdyttäkää meitä.”

En voi tietenkään täysin poissulkea itseäni tästä porukasta, tuntea olevani jotenkin parempi, rinkkakansaan kai minäkin kuulun. Näin vanhemmiten olen kuitenkin jo suhteellisen nöyrä reissaaja, Intia on myös opettanut nöyryyttä, etenkin sen syrjäseudut. Nuorempana ehkä minullakin oli enemmän tuota asennetta kuin joillakin nuorilla täällä, että paikalliset olisivat reissaajia varten ja heidän pitäisi olla aina mukavia matkailijoille. Tuo ”viihdyttäkää meitä” on kyllä niin osuvasti sanottu, ja se, kuinka jotkut reissaajat suhtautuvat kulttuuriinkin kuin vain viihteeseen. Se on hienoa jos se on erikoista ja siitä poimitaan vain parhaat osat päältä. Nuorena reissasin Kaakkois-Aasiassa ja siellä onkin vahvana yllä rakenteet, joissa reissaaja saa rahalla niin palveluita kuin ystävällisyyttäkin. Siellä pidin aivan normaalina, että maksaessani saan hyvää palvelua ja minulle ollaan mukavia. Niinhän se on läntisessäkin palvelukulttuurissa, on asiakas ja myyjä. Ei kai tässä ole mitään väärää? Ei kai periaatteessa, mutta asetelma on silti hieman eri kuin tilanteessa, joka sijoittuu länteen, varsinkin jos puhutaan köyhemmistä reissaajakohteista. Vaikka lännessäkin on palveluntarjoaja ja asiakas, ihmiset ovat silti usein vain siinä tilanteessa tuossa roolissa, pian he ovat taas eri rooleissa. Köyhemmissä reissaajakohteissa roolit ovat pysyviä, on länsireissaaja palveleva, ja hänen rahoistaan suorastaan riippuvainen myyjä ja reissaaja, jolla on hyvin tarkat mieltymykset, ja hän vie rahansa helposti muualle jos ei ole tyytyväinen. Kaikissa maailman massaturismi tai pitkälle kehittyneissä reppureissauskohteissa on sama asetelma. Ihmiset jakaantuvat ”te ja me” ja kukaan ei haluakkaan rikkoa asetelmaa, koska se on kummallekin hyödyllinen, vaikka sen eettisyys ehkä silloin tällöin mietityttääkin kumpaakin osa puolta. Joskus ihmiset rikkovat rajoja ja ystävystytään aidosti ”bisneksen” ulkopuolella, mutta se on harvinaista ja hankalaa.

Sitten on näitä kohteita, joissa yritetään suhtautua ihmiseen kuin ihmiseen. Niin länsireissaajat yrittävät kuin paikallisetkin, kumpikin on vielä kiinnostunut toisistaan. Mutta suoraan Rishikeshistä tai muista reissaajaghetoista tulleet tuovat tänne ”minulle tänne heti, voin maksaa vaikka enemmän” kulttuuriaan, ja suhteet bisnesmäistyvät nopeasti. Tässäkin kohteessa huomaa jo pientä molemminpuolista kyllästymistä, ja tekemisissä ollaan pääosin vain rahan kautta. Muutamat paikalliset kyllä moikkaavat kadulla ja selvästi haluavat toivottaa tervetulleiksi kyläänsä. Toivottavasti tämä kohde ei enää tästä kasva! Pienissä paikoissa reissaajien ja paikallisten suhteet usein säilyvät hyvinä.

Pidän nyt pienen tauon tässä pohdinnassa ja lähden syömään.

Klo 14.10

Oma nettini lakkasi toimimasta, joten tulin syömään wifi paikkaan. Vielä paluu edelliseen aiheeseen: Millä tavoin olen oppinut nöyryyttä Intian syrjäseuduilla? Siellä herää siitä harjakuvitelmasta, joka saattaa reissaajaghetoissa muodostua: kaikki ei pyöri matkailijoiden ympärillä. Kaikkia paikallisia ei aina edes kiinnosta ulkomaalaiset. Miksi pitäisi kiinnostaa? Intiassa tosin ongelma on usein päin vastainen, kiinnostaa liikaakin. Mutta koillisen heimoalueilla he suhtautuivat usein välinpitämättömästi. Suhtautuminen voi olla myös sitä, että olet toisen luokan kansalainen. Sinua palvellaan viimeiseksi kaupassa, koska sinua vähän kummeksutaan. Suoranaista muukalaispelkoakin saattaa esiintyä. Me ei sitä kohdattu, mutta Nagalandissa ihmiset olivat suhtautuneet vihamielisesti tuttavaamme norjalaiseen. Toiseuden kohtaamisessa muutkin reagoimistavat siis ovat yleisiä kuin: onpa mahtavaa, kivan erikoista. Reissaajilla on usein itsellä tuo asenne, että kaikki on niin hienoa, mutta he ovatkin tänne erilaisuuden keskelle itse päättäneet tulla. On eri asia, kun omalle kotiseudulle ilmestyy jotain outoa, kun itse ei ole voinut vaikuttaa tuon oudon ilmaantumiseen. Siksi on aivan ymmärrettävää jos kaikki paikalliset eivät aina pidä matkailijoista. Pelle miljoonan kuvailemat reissaajat ajattelevat kaiken voivan pyhittää rahalla: totta kai paikalliset pitävät meistä, koska tuomme rahaa. Ei se kuitenkaan aina näinkään mene, ja mielestäni on hyvä, ettei mene. Ei raha voi aina määrätä kaikesta!

En tiedä ihailisinko pienien kylien ihmisiä, jotka ajavat reissaajat tiehensä. Pohjois-Laosissakin näin kuulema tapahtuu usein, vaikka seutu on niin köyhää, että varmasti tarvitsisi matkailurahoja. Siinä on jotain hienoa. He ovat itseriittoisia. Eivät kaipaa ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta, onko kyse kuitenkin enemmän pelosta kuin terveestä ylpeydestä? Eikö toiseutta voi kohdata menettämättä jotain itsestään? Jos Intiankin koilliset pikku kylät aukenisivat yhtäkkiä matkailulle, heidän tanssinsa, pukeutumisensa ja taiteensa valjastettaisiin matkailun tarpeisiin. Menetettäisiinkö silloin jotain alkuperäisestä? Vai vahvistaisiko matkailijoiden kiinnostus kulttuuria, auttaisi sitä säilymään? Vaikeita kysymyksiä. Sanoisin, että matkailu ei ole yleensä ongelma jos se on vain elinkeino muiden joukossa ja jos paikka on auennut matkailulle pikku hiljaa. Tälläkin kylällä ihmisillä on myös lukuisia muita tapoja tulla toimeen: maanviljelystä ja kaupankäyntiä. Kylä on myös tottunut meihin outoihin länsituristeihin jo 70-luvulta lähtien, joten ei olla äkkiseltään tuotu mitään uusia tuulahduksia. Sinänsä tämä kylä ei ole hyvä esimerkki turismin muuttavasta vaikutuksesta, koska paikka ei ole varsinaisesti edes kovin syrjäinen, iso kaupunki on lähellä ja rikkautta on sen verran, että kaikilla on puhelimet ym. vehkeet, joilla pysyä perillä maailman menosta.

Kyllästyin nyt tähän pohdintaan, kyllähän tässä tulikin jo tarpeeksi. Nyt lähden etsimään hyvää ja luonnonrauhaisaa lukupai

……………….

29.5.14 klo 9.10

En saanut tuota eilistä sekavaa pohdintaani verkkoon, koska wifi-yhteys katkesi juuri silloin. Voi olla, että tässä omassa majapaikassanikin olisi wifi, vaikka ei se kyllä huoneeseen asti näy riittävän, pitää kohta kysellä. Turhaan metsästän wifejä ympäri kyliä jos se löytyy ”kotipesästänikin”.

En ole vielä löytänyt viihtyisää lukupaikkaa. Luonnon keskellä olisi upeita maisemia, pieniä vaaroja, joilla tuulee niin, ettei ainakaan olisi hyttysiä. Siellä ei kuitenkaan ole paikkaa, jossa istua. Maassa mönkii liikaa muurahaisia ja ties mitä pientä eläjää. Välillä olen oleskellut kuistillani, kuten nytkin, mutta ei tässä kauan kestä olla. Kuistillani on linnunpesä ja sieltä kuuluu hermoja raastavaa ja sydäntä särkevää sirkutusta aina jos viivyn tässä hetkenkin pitempään. Emolintu keikkuu tuossa läheisellä oksalla ja katselee minua pää kallellaan syyttävästi. Se ei uskalla viedä poikasilleen ruokaa, vaikka olen siirtänyt tuolini terassini äärimmäiseen nurkkaan.

Keskellä pihaa on sängyn tapainen lepopaikka, mutta siihen paistaa aurinko liian kuumasti, huvimaja taas on täynnä muita reissaajia ja paikan ainoa riippumatto koko ajan varattu. Ongelmansa kullakin. Eihän tämä nyt tosiaan varsinainen ongelma ole, mutta kerroin nyt siitä, kun eilinen päivä kuitenkin meni vaeltaessa paikasta toiseen ja etsiessä oleskelu paikkoja. Ei ollut oikein muutakaan puuhaa. Illalla söin täällä omassa majapaikassa iltapalan. Virendra isäntä oli pistänyt parastaan ja kantoi pöytään lukuisia eri kippoja ja kuppeja täynnä maittavaa pöperöä. Meitä oli syömässä noin 8 henkeä, melkein kaikki israelilaisia. Sain kuulla, että minulla on venäläinen aksentti. Ei kait siinä, mutta he yleistivät sen kaikkiin suomalaisiin, minkä virhepäätelmän yritin korjata. Mielestäni hyvin englantia puhuvilla suomalaisilla, ja yleensähän he puhuvat hyvin, on lähes britti aksentti.

No niin. Nyt tuo emolintu uskalsi käydä pesällään, vaikka istun edelleen tässä. Ehkä se ymmärsi minun olevan sen ystävä, kun hätistelin äsken pois kissaa, joka väijyi pesää. Ei kissalla kyllä olisi ollut mitään mahdollisuuksia kiivetä pystysuoraa kiviseinää, mutta kovasti se ylöspäin kuikuili, joten katsoin parhaaksi vähän sähistä sille. Oli kyllä harvinaisen komea kissa: vaalealla pohjalla pikimustia täpliä vierivieressä ja hyvin solakka ruumis, sinänsä harmi ajaa tuollainen esteettinen elukka tiehensä.

Vähän turhan unelias paikkahan tämä näin yksin on, ei mitään parhaita yksinäisen ihmisen reissukohteita. Kaikki ovat jo valmiiksi porukoissa, ovathan issejä, ja lähinnä vain istuvat ja lääryävät. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksin, mutta jotain pientä ohjelmaa pitäisi kehitellä…

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

5 kommenttia

  1. kallesan Reply

    Lärveiset Badrinathiin kulkevalta tieltä. Loputonta rallia! Vaikka väittävätkin: ’Enjoy the valley, it’s not a ralley’. Alkaa jo Kasar Devin tekemättömyys kiehtoa – vaihdetaanko paikkaa? 3000 tosin lähestyy, madellen mutta silti. Perille päästyäni en enää vaihtaisi. Pian nähdään! Jatkahan tuumailuja, erinomaista laatupohdintaa reissauksen metafysiikasta.

    • anssku Reply

      Sielläkin noita ihania runollisia tienvarsikylttejä! :) Kiva jos tykkäsit pohdinnastani! En tiedä, ovatko muut tykänneet? Ehkä se oli vähän päätelmästä toiseen epäloogisesti hyppivää?

      En kyllä vaihtaisi sun kanssa paikkaa ihan heti, sen verran sain tarpeekseni busseilusta Arunachalissa. Mutta voisin kohta vaihtaa paikkaa muuten. Äkkiä päivät kyllä kuluu, mutta alkaa vähän kyllästyttää tapahtumattomuus. Muilla on hauskaa, kun he viihdyttävät toinen toisiaan, mutta itse en jaksa huonolla englannillani mennä mukaan. En sitä paitsi ymmärrä, miten he jaksavat jauhaa loputtomasti eri reissupaikoista, arvostella niitä.

      No, luonto jaksaa sentään edelleen kiinnostaa. Tänäänkin tuijottelin apinoita, lintuja ja perhosia. Jos huomenna on oikein akytiivinen olo, saatan vuokrata mopon…tai sit hyppään jeeppin ja piipahdan Almorassa…Milloin olitkaan tulossa tänne ”eedeniin”?

  2. Marika Reply

    Tykkään miekii sun pohinnoista ja blogista!! :)

  3. kallesan Reply

    Jos huomenna koittais laskeutua paratiisiin :) tuon Almoran tummaa leipää tullessani ja pistähän kauppalistaa tulemaan niin toteutan toivehet sikäli mikäli suuri maailma myöten antaa! Nyt syömään – Karnaprayagista kuulemisiin.

Kommentoi