Kasar devissä

klo 13.15 Kasar devissä

Havunneulaset tuoksuivat ja hiekkainen polku tuntui hyvältä kenkien alla, kun tänä aamuna hyppäsin viimeisimmän menopelini kyydistä, ja lähdin vaeltamaan pientä polkua majapaikkaani. Ilma oli raikas ja kaunis kuin joka puolella loistavat kukkaset. Linnut visersivät aamukonserttiaan, aurinko paistoi jo lämmittävästi ja metsä ympärilläni huokui rauhaa. Vähän toista kuin Delhissä! Vaikka matka tänne oli olut rankka, olin polkua laskeutuessani hyvin onnellinen, että olin taas päätynyt tänne. Jonkinmoinen ”eedenhän” tämä on, kuin ihmisen alkukoti ennen syntiin lankeemusta, jos nyt tällainen raamatullinen vertaus sallitaan.

Kuinka lopulta selviydyin tänne? Palatkaamme ajassa eiliseen iltapäivään. Lounaspaikkaa haeskellessani, törmäsin jälleen papaan. Hän sanoi tietävänsä hyvän ilmastoidun ravintolan ja nimitti sitä vuorien korvikkeeksi Delhissä, pakopaikakseen keskipäivän kuumuudelta. Päädyin hänen kanssaan tuonne ravintolaan ja hän tilasi meille kaljat pienestä vastustelustani huolimatta. Kyllähän huurteinen maistui tuossa kuumuudessa, mutta minulle ei oikein sovi edes yhden kaljan juonti keskipäivällä, tulen siitä aina vain väsyneeksi. Keskustelu eteni suurin piirtein samoin kuin edellisellä kerrallakin: papa luennoi opetuksiaan ja minä kuuntelin sujuvasti. Selvisi, että hänen ”masterinsa” oli Osho ja hän oli ollut aikanaan 6-vuotta tuolla ashramissa. Valveutuneimmat lukijat varmaan osaavat arvata mihin suuntaan keskustelu siirtyi, kun hän alkoi puhumaan Oshosta ja rakkaudesta. Olihan tuo huvittava kokemus: ei minua ole ennen tuollainen ”hengen mies” yrittänyt iskeä, ja vielä omituisella koktaililla henkisyyden kautta fyysiseen.

Hän halusi välttämättä maksaa koko ateriani ja juomat. Papalla oli askeettinen olemus, mutta ei hän selvästi mikään köyhä ollut. Hän selitti rahasta huolettomasti ”Juuri nyt minulla on rahaa, sitten kun sitä ei ole, teen sitä lisää.” Tietäisinpä itsekin, kuinka rahaa voisi tuosta vain tehdä! Se on kyllä helpompaa Intiassa kuin monessa muussa maassa, koska täällä vapaayrittäjyys on sallittua. Papa halusi välttämättä muistoksi minusta aurinkolasini. Koska olin muutenkin ajatellut ostaa uudet noiden naarmuttuneiden tilalle, luovuin niistä mielelläni. Sittemmin hän lausahti ”haluan antaa sulle vastalahjan” ja katosi hetkeksi. Tullessaan takaisin hänellä oli mukanaan kokoelma sormuksia, joita sanoi joskus kaupittelevansa, ja sain valita niistä yhden hänestä muistoksi. Aivan hauska tyyppi, kova nauramaan ja mukavan hullu olemus, mutta hengellisyydestään huolimatta hän ei ollut päässyt eroon tietystä intialaisille miehille ominaisesta ”tungettelevaisuudesta.” (ei osaa pitää kohteliasta etäisyyttä)

Olin ajatellut nukkua pienet päiväunet, mutta papan jaarittelujen ansiosta en lopulta ehtinyt nukkua. Minun piti vielä ehtiä hankkia uudet aurinkolasit ja evästä tulevalle matkalle. Löysin metropysäkin helposti. Miksipä en olisi löytänyt, sehän oli suoran tien päässä? Niin, mutta olen usein kokenut, kuinka paikat ovat vain kadonneet, yhtäkkiä ne eivät ole olleetkaan siellä, missä muistelin. Tämä taikatemppu perustuu uskomattoman huonoon suuntavaistooni. Lippuluukulla oli niin pitkä jono, että siinä kesti reilu 20 minuuttia. Miksi Delhin metrossa ei ole nykyaikaisia lippuautomaatteja? Joitakin koneita olen joskus nähnyt, mutta niistä ei saa kertalippuja. Ei mitään järkeä tuollaisessa lippuluukussa, paitsi työllistävä vaikutus! Metron suunnat olivat uskomattoman hyvin merkitty, minäkään en voinut erehtyä, kun kyltti osoitti selvästi tiettyyn portaikkoon päin. Tuolta laiturilta lähti kahdenlaisia junia, sillä linja ristesi eräässä kohdin, mutta näyttötaulu kertoi selvästi, mikä juna menee mitäkin pysäkkiä kohden. En nähnyt metrossa pysäkkikarttaa, koska se oli niin pienellä ja ihmisiä seisoskeli edessä. Kun Vihar pysäkkejä alkoi tulla, mietin että toivottavasti Anand viharilla ei ole mitään toista nimeä. Intialaiset rakastavat nimetä paikkoja useilla eri nimillä tai lempinimillä. Järkeilin kuitenkin, että eiköhän metropysäkkien nimet ole pakko nimetä jämptisti. Tuihan se Anand viharikin lopulta näyttötauluun ja pääsin astumaan ulos. Ensin kaikki näytti hyvin selkeälle. Seurasin vain kylttejä, jotka viittasivat ”bus terminal” suuntaan. Metrotunneli opasteineen, ja siisteine kioskeineen näytti niin hienolle, että minulla oli kovat odotukset itse asemankin suhteen. Ajattelin siellä ehkä olevan ilmastoidun pikku ravintolan, jossa voisin syödä iltapalaa. Yhtäkkiä opastekyltit loppuivat. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, kysyin toiselta, mutta kaikki viittoivat eri suuntiin. Näin vilkkaan tien toisella puolen hienon rakennuksen, onka oletin olevan terminaali, en vain tiennyt kuinka sinne pääsisi. Ihmisten neuvoissa oli ongelmallisinta, että he viittoivat oikealle ja sanoivat ”to left side.” Käveltyäni hetken edes takaisin ja aavisteltuani, että paikka on hyvin lähellä, turhauduin ja otin riksan. Riksakuski tienasi tuolla kyydillä varmaan elämänsä helpoimmat 20 rupiaa, sillä asema oli vain 200 metrin päässä.

Mutta millainen asema? Bussia kuin merenmutaa, mutta ei mitään järkevää järjestystä. Laiturit oli kyllä numeroitu, mutta ei nimetty mistä lähtee mihinkin. Asema oli muutenkin yksi järkyttävämmistä koskaan näkemistäni! Kukaan ei edes huudellut paikkojen nimiä, kuten yleensä. Ei ollut mitään selkeitä lippupisteitä. Muutamia koppeja oli, mutta niistäkin ensimmäiset osoittautuivat vain ”puhelimella soittokopeiksi.” No, rauhallisesti vain talssin laitureiden sekamelskassa, olihan minulla vielä rutkasti aikaa, koska kello ei ollut kuuttakaan. Olin tähtäämässä seitsemän bussiin. Kyselin ja sain vastaukseksi epämääräisiä käden heilautuksia. Lopulta löysin erään lippukopin, josta tosin ei myyty lippuja. Ensin virkailija sanoi ”ei täältä mene busseja Almoraan.” Kun sanoin tarkistaneeni netistä, että pitäisi mennä ja kysyessäni olenko Anand vihar asemalla, virkailija tulikin yhtäkkiä toisiin aatoksiin. ”Niin, täältä ei mene tuollaista bussia Almoraan”, hän sanoi osoittaen paikan ainoaa oikeasti bussia muistuttavaa menopeliä. Kai sen nyt olin jo tuossa vaiheessa arvannut: jos paikalla on satoja juuri ja juuri koossa pysyviä romukasoja ja yksi kunnon bussi, kuinka todennäköistä olisi ollut saada lottovoitto astua juuri tuohon ylelliseen bussiin. Olin jo ehtinyt siihen mennessä kauhistua bussien tasosta ja päästä ensijärkytykseni yli, joten tuossa vaiheessa oli vain helpotus vihdoin kuulla, että busseja todella menee. Tuntui jo hyvin toissijaisella, minkälaisesta bussista oli kyse. Kun sain nyhdettyä virkailijalta tiedon, että bussi on tosiaan lähdössä seitsemältä ja tulee joillekin läheisistä laitureista, olin tyytyväinen. Jaksoin jopa huvittua siitä, että virkailija kirjoitti minulle ylös bussin numeron länsimaalaisin numeroin, ja jokaisessa bussissa oli tekstiä vain hindiksi.

Vähänkin paremmilla seuduilla Intiassa, kuten esimerkiksi Assamissa, noita yksinkertaisia traktorilta kuulostavia ja kuorma-autolta näyttäviä busseja näkyy enää vain paikallisliikenteessä. Uttarachand on kuitenkin ”syvintä Intiaa”, maatalouspainotteista eli ei siis kovin rikasta. Valtiolla on nähtävästi varaa hankkia vain satunnaisesti uusia busseja. Kukaan ei jutellut minulle asemalla mitään ja sain olla täysin rauhassa. Eräs nainen vain totesi heittämistäni banaanin kuorista ”käy siirtämässä ne pois tuosta, joku voi liukastua niihin.” Olikohan nainen katsellut vähän liikaa piirrettyjä? Eräs bussi oli jo puolillaan porukkaa, kun rahastaja lopulta vaivautui huutelemaan Almoraa ja minäkin sain herätyksen, että bussi on jo paikalla. Minulle osoitettiin etupenkkiä, joka oli yksinistuttava. Arvoin paikan hyviä ja huonoja puolia. Loistavasti jalkatilaa ja jalat saa nostettua ”moottoripatin” päälle. Ei ketään vieruskaveria, joten taattu rauha. Hyvä näköala, mutta toisaalta ehkä liiankin hyvä, näkee hurjat ohitukset läheltä. Etupenkiltä myös lentää komeasti pienessäkin jarrutuksessa, koska edessä on vain tyhjää, ei toista penkkiä, josta ottaa kiinni. Päädyin kuitenkin siihen, että myönteisiä puolia on enemmän kuin kielteisiä ja varasin paikan. En vain tiennyt ottaa laskelmissani huomioon sitä, että penkki on toisiaan lähes moottorin päällä ja etenkin pienellä vaihteella ajettaessa se tärisi epämiellyttävästi saaden kaikki sisäelimet liikkeelle. Jostain syystä selkänoja tärisi enemmän kuin itse istuin, joten yritin olla nojaamatta ja loppu matkasta keksin suhteellisen mukavan asennon: käännyin selkä menosuuntaan, nostin jalat penkille ja nojasin rinkkaani.

En varsinaisesti nukkunut koko matkalla, mutta pari kertaa torkahdin lyhyesti. Kuuntelin musiikkia ja katselin öisiä maisemina. Eiväthän ne niin jylhät olleet kuin Arunachalissa, mutta kauniita kuitenkin. Bussi aloitti kiipeämisen kukkuloille vasta viiden viimeisen tunnin aikana, sitä ennen oli ollut hyvin tasaista ja leveät tiet. Eipä tuossa kukkulatiessäkään vikaa ollut. Se oli kapeudestaan huolimatta loistokunnossa ja mitään vaaratilanteitakaan ei ilmennyt.

Almorassa minulla oli uskomattoman hyvä tuuri: heti kun hyppäsin bussista, viereen ajoi auto, josta huudettiin ”Kasar devi.” Kyseessä ei ollut jeeppi eikä taksi, vissiin jonkinmoinen epävirallinen taksi. He vaativat 300 r, mut sain tingittyä 200 r ja hyppäsin kyytiin. Jeeppi olisi tietty ollut halvempi, mutta sitä olisi saanut odotella. Mielestäni 200 ei ollut paha hinta puolen tunnin matkasta, etenkin kun olin lopulta ainoa kyytiläinen.

Äsken söin ruhtinaallisesti pitemmän kaavan mukaan. Tilasin sekä aidon mustan kahvin että jasmin vihreän teen, ja ison veg koftan. Söin paikan kalleimmassa ravintolassa, koska sen puutarhasta on niin loistonäkymät alas laaksoihin. Lueskelin siellä samalla ja lekottelin kankaisessa aurinkotuolissa. Varmaan tulen täällä myös itse kokkailemaan, koska mökkeihin Flower housessa kuuluu keittiö. Nyt sain kuitenkin huoneen, jossa ei ole keittiötä eikä vessaa, koska muut olivat varattu, huomenna saan vaihtaa parempaan.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi