Lentokenttätoilailuja

6.11.13 klo 04.25 Delhi

Missä muualla maailmassa voi olla lentokentällä odotustila, jossa ei ole vessaa? Vessojen puute on hyvin tyypillistä Intialle. Monet kerrat olen juossut maha kippurassa nettipaikasta tai ravintolasta hotelliimme, koska kyseisissä paikoissa ei ole ollut lepohuonetta.

Delhin kentällä on muutenkin asiat vähän uudistuneet. Hyvissä tunnelmissa suunnistimme tänne kentälle jo 22 aikaan illalla, koska tämä on monissa vertailuissa valittu hyväksi kentäksi nukkua. Ei ole enää! Ovivartija ei päästänyt meitä sisälle, sillä varsinaisiin kentän tiloihin pääsee nykyään vasta 5 tuntia ennen lentoa. Eihän missään muualla maailmassa kentän ovella edes tarkisteta lippuja. Lentojen pitäisi nykyään olla liputtomia ja lähes kaikille kentille kuka vaan pääsee kulkemaan ilman lentoakin. Intiassa kodittomat tulisivat varmaan oleskelemaan kentille jos ne olisivat avoimia, ehkä siksi on ymmärrettävää, että liput tarkistettiin, mutta pitäisihän tänne päästä hyvissä ajoin. No, ei meitä sentään aivan uloskaan jätetty. Yhdellä kulmalla oli kaikille vapaa hyvin pieni odotustila, ja siihen kuului vip osio, jonne olisi päässyt maksamalla 100 rupiaa. Tuolla vip-tilassa oli muutamia makuuasentotuoleja, mutta niin vähän, että ne olivat kaikki varattuja. Emme siis nähneet mitään syytä maksaa, ja majoittauduimme ilmaistiloihin riippumattoihin. Eräs länkkäri tuli ottamaan kuvan, kun olimme viritelleet matot roikkumaan ikkunapalkeista. Ongelmana vain oli, että matossani oli punkkeja, ja jossain vaiheessa alkoi kovasti rapsututtamaan pitkästä aikaa. Minulle ei ollutkaan tullut yhtään pattia moneen viikkoon.

Onhan tämä Delhin kenttä hyvin tyylikkään näköinen! Sanoisin, että silmää miellyttävin kaikista näkemistäni kentistä. Välillä on palmua keskellä lattiaa, välillä puusta veistettyä jättielefanttia. Kaikki mainostaulut ovat tietenkin intialaisittain yliampuvan kokoisia, joten ne vähän häiritsevät estetiikkaa, mutta muuten oikein loistelias kenttä. Reissaajaystävällisyys on silti vähän niin ja näin, kuten tuli jo todettua. Ilmaista wifiäkään ei ole, ei mitään perushintaista ruokakauppaa ja vartijat ovat monet vähän tiukkapipoisia. Riippukeinuistamme he eivät tosin keksineet moitteen sanaa. Virkavalta aiheutti meille kuitenkin myöhemmin pieniä ongelmia. Kun olimme menossa passintarkastukseen, meille tultiin ilmoittamaan ”teille tehdään erityistarkastus”. Kuulosti pelottavalle! Eräs vartija suorastaan hykerteli innoissaan, kun jonotimme varsinaiseen passintarkastukseen ja hän odotti meitä sillä aikaa. Hän oli selvästi täysin varma, että nyt tärppäsi, huumeita löytyy varmasti, ja hänen tylsässä työpäivässään kerrankin tapahtuu. Meidät ohjattiin takahuoneeseen, joku miekkonen katsoi pitkästä listasta tietoja ja vertasi meidän paaseja niihin. Mikähän joulupukin toivomuslista se oli? Sittemmin aivan leppoisa setä kuulusteli Kallea. Hän selaili Kallen passia ja kyseli kysymyksiä ”Missä päin Intiaa kävitte?” ”Mitä teet kotimaassa?” Yhtä pian kuin oli alkanutkin, kuulustelu oli ohitse. Setä vain hymyili, vartija, joka meidät paikkaan oli ohjannut, näytti nyrpeältä ja meille toivotettiin hyvät jatkot. Minulta tuo tarkastaja ei kysynyt yhtään mitään! Syy siis selvästi oli, että Kalle oli epäilyttävän näköinen. Kieltämättä hän nukkaisessa villapaidassaan, pitkässä parrassaan ja yhtään liioittelematta 20 kertaa paikatuissa shortseissaan oli hieman joukosta poikkeavan oloinen. Ehkä minäkin vartijana olisin rankannut hänet sivuun, jos joku pitäisi valita. Nähtävästi he tarkistavat aina jonkun joka lennolta vähän tarkemmin. Tavaroita tosin ei edes pengottu erityistarkasti, vain läpivalaistiin myöhemmin. Luultavasti tuon juttutuokion tarkoitus oli vain selvittää, kuinka järkevästi Kalle vastaa kysymyksiin ja siitä päätellä onko hän mahdollinen huumeidenkäyttäjä/salakuljettaja. Mutta kuinka moni salakuljettaja on niin typerä, että on itse aineissa tai pukeutuu rähjäisesti?

Palataanpa tarinassa vielä junamatkaan Guwahatista Delhiin. Ensimmäinen päivä meni oikein mallikkaasti. Intialaiset olivat nähtävästi juhlineet Diwalia ennakkoon, ja kaikki olivat uskomattoman hiljaa koko päivän, tuijottivat vain ulos ikkunasta tai kuuntelivat musiikkia korvalapuilla (edistystä on tapahtunut, ennen kellään ei ollut kuulokkeita, ja musiikki soi kaiuttimista). Lähes kaikki alkoivat jo 19 illalla nukkumaan, joten mekin asetuimme yläpedeillemme hyvissä ajoin ja olimme aivan autuaita seesteisestä tunnelmasta. Noin kolmeen asti yöllä meni mukavasti, mutta sitten inhokkikaupungistani Patnasta kyytiin hyppäsi muutama muori, jotka alkoivat kovaäänisesti juoruilla sänkyni alla. Sen jälkeen koko junaosasto heräille, loisteputket syttyivät ja lapset alkoivat kitistä. Seuraava päivä oli tyypillinen junapäivä monenlaisine häslinkeineen: kauppiaat kulkivat koko ajan edes takaisin tukkien käytävän, juna pysähteli keskelle ei mitään pitkiksi ajoiksi ja välillä junaan hyppäsi esiintyjiä. Virkistävä poikkeustapahtuma oli käärmeenlumoajan ilmestyminen Varanasista. Nämä pillipiiparit ovat viissiin nykyään kohtalaisen harvinaisia, kun intialaisetkin innostuivat hänestä. Suurta huvia herätti, ettei käärme halunnut lumoutua! Vaikka torveen puhaltaja kuinka tökki koria, ei käärme noussut. Lopulta hän aukaisi kannen itse, ja alkoi esitellä käärmettä. Joku heitti käärmettä vahingossa tai tahallaan kännykänkuorella, jolloin käärme vähän sähähti ja aukaisi helttansa. En ole tiennytkään, että kobrakäärmeellä on yleensä kolmiomainen kaulaheltta piilossa, se painuu käärmeen ihonmyönteiseksi jos käärme ei hermostu. Yleensähän noilta käärmeiltä on myrkky poistettu, mutta silti tuli olo ”vie se nyt hieman kauemmaksi, kiva käärme, mutta olen jo nähnyt sen”, kun lumoaja työnsi korinsa melkein nokkaani kiinni. Pakenin seisomaan penkille ja annoin suosiolla muutaman rupian, intialaistenkin perääntyessä puoliksi kauhuissaan puoliksi innoissaan hekotellen.

Oli hassun näköistä, kun kaikilla matkustajilla oli uutuuttaan hohtavat vaatteet, kirkkaat värit, jotka eivät olleet aivan niin kirkkaita enää matkan päätyttyä. Diwalia varten kaikki olivat uudistaneet vaatekertansa, mutta ehkä ei olisi kannattanut pukeutua tuohon saastaiseen junaan ihan parhaimpiinsa. Matka meni toisen päivän iltaan asti aivan mukavasti,- pelasimme korttia, söimme, luimme ja kuuntelimme musiikkia-, mutta ymmärtäessämme junan myöhästyvän pahasti, matka muuttui tuskastuttavaksi. Viimeiset 5 tuntia, minkä verran juna lopulta myöhästyi, matelivat hitaasti, kun yritin väkisin pysyä hereillä. Vähänhän sitä tuli silti torkuttua, sillä kello oli jo lähes 12 yöllä, kun juna viimein saapui määränpäähänsä.

Olimme jännittäneet ehdimmekö metroon, tai ehdimmekö hotelliin sen vuorokauden puolella, mutta kumpaankaan ei ollut enää mitään mahdollisuuksia, joten yllättäen meillä ei ollutkaan enää mihinkään kiire, kun tupsahdimme laiturille. Kaikessa rauhassa etsiydyimme prepaid-taksijonoon, ja Kalle sai meille 200 rupian taksin, joka paljastui autoriksaksi ja sillä huristelimme läpi öisen Delhin tuolta Noidan asemalta Akarashan roadille. Matka kesti vain puolisen tuntia, vaikka kilometrejä oli reippaasti. Mitään ruuhkia ei kuitenkaan ollut ja leveät tiet olivat hyvin hiljaiset, riksa pääsi kiihdyttelemään kunnolla. Delhi ei nuku koskaan, mutta kyllä se päiväiseen vilinään nähden rauhoittuu keskiyöllä.

Olimme tavoistamme poiketen varanneet hotellin, koska halusimme paikan, jossa olisi 24 tunnin check out. Nämä hotellit ovat Delhissä harvassa. Netissä googletimme hotelleja, löysimme lupaavan ja maksoimme sen luottokortilla. Tämä oli suuri virhe, olihan se toisaalta mukava, että yön pimeydessä oli hotelli valmiina, mutta Intiassa hotellin varaaminen vain on sulaa hulluutta. Huone on aina aivan eri näköinen kuin kuvissa, et voi tietää hiljaisuustasoa ja mitkään hotellitiedot eivät pidä paikkaansa. Saimme nyt karvaasti kokea nämä hatarapäisyydessämme jo unohtamamme faktat. Heti hotelliin astuessamme, meille sanottiin, että juuri kyseinen hotelli on täynnä, mutta voimme siirtyä viereiseen saman omistajan hotelliin. Siirryimme tuonne aivan eri rakennukseen, jossa luki isolla respassa ”check out time 12.” Alkoi hirveä taistelu, saisimmeko 24 tunnin oleskeluluvan. Omistaja väitti vain kivenkovaa ”ei meillä ole vuorokauden check outia, olette käsittäneet väärin.” Kalle piti kuitenkin pintansa ja sanoi ”onko teillä wifiä, voin näyttää, kuinka varaussivulla luvataan tämä palvelu.” Ei ollut wifiä, mutta heidän konettaan sai käyttää ja Kalle löysi sekä kuitin varauksestamme, missä luki 24 h että CHOBS palvelun tiedot kyseisestä hotellista. Olisi siinä luullut jo omistajan menevän hiljaiseksi ja myöntyvän, kun tiedot papereissa seisoivat! Yhä hän kuitenkin väitti, että virhe oli tapahtunut. Oliko se sitten meidän virhe? Tietenkin se oli tuon varauspalvelun virhe, mutta totta kai hotelli oli asiasta enemmän vastuussa kuin me. Mitään anteeksi pyytelyä ei tippunut vain sinnikästä väittelyä, Kalle säilytti kuitenkin hyvin asialinjan ja lopulta saimme omistajan ylipuhuttua, että lähtisimme 18 seuraavan päivän iltana. Tyypillistä intialaisille on juuri tämä, ettei osata myöntää virheitä tai pahoitella asioita. Jos sitten jäädään tappiolle, kostetaan asia jollain tavoin. Nytkin saimme selvästi paikan huonoimman huoneen: kuumasuihku ei toiminut, huoneen alapuolella tiellä oli jokin älämölö temppeli ja Kallea jyrsivät luteet sängyssä.

Olimme aamusta hyvin väsyneitä lyhyen ja rauhattoman yön jälkeen, mutta shoppailimme silti ahkerasti koko päivän. Pysyin hereillä kahvin voimin, mutta nyt sen teho on haihtunut ja olen kuoleman väsynyt. Kohta koneeseen. Toivottavasti pystyn siellä edes torkahtamaan. Helsingissä huomisen Oulun aamulentoa odotellessa sentään pitäisi päästä testaamaan kentän uusia kapselisänkyjä.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi