Khasi-heimosta ym.

Suuri ihme tapahtui: Kalle osti puvun! Tuollainen hieno lakeijan asua muistuttava musta puku on aika vastakkainen hänen reissaaja habitukselleen. Tuo heräteostos oli kyllä aivan järkevä, sillä juuri tuollaista persoonallista pukua ei Suomesta saa ja ei ainakaan tuohon hintaan. Kauppiaat kohtelivat meitä kuin olisimme tehneet hyvin suuren ostoksen, vaikka tuo puku oli vain 36 euroa. Kai tuollaiset 3000 rupian ostokset ovat jopa tuollaisissa isoissa vaatekaupoissa aika harvinaisia. Kauppias setä kysyi jopa haluaako Kalle lyhentää housujen lahkeet samaan hintaan. Totta kai tällainen ilmainen lisäpalvelu sopi ja niin puku kiikutettiin Kalle perässä yläkertaan. Jos myyjä tiskin takana oli ollut kohtelias, tuo ompelija oli suorastaan innostunut. Tyytyväisenä myhäillen hän otti Kallesta mitat, piirsi liidulla housuihin merkit, leikkasi yhtään epäröimättä pelkillä saksilla kankaan ja ompeli lahkeet ilman mitään nuppineuloja ja silti viivasuoraan. Ammattimies! Selvästi hänellä ei ollut paljon töitä, kun hän oli niin tyytyväinen tähän työtilauksen ilmaantumiseen. Kovasti hän kumarteli työn jälkeen, oikoi pukua silittämällä käsillään ja asetteli puvun huolellisesti henkariin ja vieläpä pukupussiin.

Piti vielä kirjoittamani Khasi heimosta. Aika pinnalliseksihan tuo tutustumisemme tuohon heimoon jäi, mutta vaikuttivat kyllä tosi mahtavalle porukalle. Tiivistän nyt tähän mitä Cherrapunjeen isäntämme kertoi: Khaseille ovat tosi tärkeitä vanhat kansantarinat, kaikilla Meghalayan heimoilla ovat omat perinnetarinansa ja Khaseilla ne usein selittävät eri ilmiöitä. Esimerkiksi kysymys, miksi beetel on niin tärkeää intialaisille, on saanut oman selityksensä kansantaruissa: Rikas ja köyhä olivat ystäviä ja köyhä vieraili usein rikkaan luona ja viimein tuli köyhän vuoro pyytää ystävänsä vastavierailulle. Hänellä ei vain ollut mitään tarjottavaa rikkaalle. Hän yritti lainata naapureilta, mutta kukaan ei uskonut, että köyhällä voi oikeasti olla rikas ystävä, siksipä he eivät lainanneet. Suuren häpeän vuoksi köyhä surmasi itsensä ja perheensä. Kun rikas tuli kylään, hän oli ihmeissään mitä on tapahtunut, ja surun murtama. Tämän jälkeen jumalat keksivät beetelin, että kaikilla olisi aina jotain vieraille tarjottavaa. (beetel eli purutupakka on hyvin halpaa Intiassa)

Khaseille myös tasa-arvo on tärkeää, he eivät tee mitään eroa tyttö ja poika lapsen suhteen, ja tytöt koulutetaan siinä missä pojatkin jos vain suinkin pystytään. Khasit eivät enää käytä kansallispukuja paitsi sunnuntaisin ja juhlissa. Suurin paikallinen juhla on tanssifestifaali. Heimo on pääosin kristittyjä, mutta monet nuoret käyvät kirkossa vain kerran vuodessa eli jouluna. Khasien taide on kuuluisaa monoliiteistään eli eri kokoisia suippoja kiviä on nostettu pystyyn ja niistä on muodostettu letka, usein kivet ovat värjätty osin valkoisiksi. Khasien käyttöesineistä tunnetuin ja vielä nykyäänkin paljon käytetty on kantokori, jolla on suppilonmuoto.

Vaikka ”täydellisiä” kansallispukuja näkee harvoin, näkee naisilla kuitenkin paljon ruutukangasta. (Kun kysyin puvuista Havgrit osoitti erästä naista, jolla oli muuten perinteinen asu, mutta huivinsa alla perusvillapaita). Ruudut ovat pientä kuviota punaista, sinistä, vihreää tai lähes mitä väriä vain, ja tuon ruutuhameen päällä on usein valtava huivi joka on kiedottu hartioille ja se ulottuu usein lähes vyötärölle.

Näin hän tarinoi kysellessämme heimojen tavoista. Itse luin esitteistä lisää: Meghalayan pääelinkeinoja ovat sementtiteollisuus ja maatalous, myös huonekaluteollisuus on vahvasti esillä. Yhä vieläkin monet elättävät itsensä kantajina, vaikka moniin kyliin on jo tiet. Silti tiettömiäkin kyliä vaikea kulkuisen maaston takana on hyvin paljon ja kaupungissa, etenkin Shillonissa, kannetaan valtavia kuormia päähän sidotulla kantoliinalla, vaikka teitä olisikin.

Tuo sementtiteollisuuden valtava merkitys alueelle näkyi hyvin bussin ikkunasta, kun ajelimme Cherrapunjiin Shillonista. Vähän väliä näkyi louhoksia ja hiekkaa säkkeihin lapioivia ihmisiä. Usein ihmiset asuivat työpaikkansa vieressä eli hiekka- ja kivikasojen lomaan oli syntynyt monenmoista pientä mökkiä. Elämä näissä ”sementtikylissä” näytti köyhältä, mutta taas metsän keskellä sijaitsevissa kylissä näkyi hyvinvointi. Elämä oli vaatimatonta, mutta ei suorastaan köyhää. Vaikea sanoa, kuinka ihmiset noissa metsäkylissä elättävät itsensä. Eivät kai kaikki voi olla kantajia? Paljonhan he viljelevät kaikenlaista. Cherrapunjeen pikku kaupunkikin näytti kohtalaisen hyvinvoivalle: lapset kävivät koulua, ihmiset olivat hyvin pukeutuneita ja ennen kaikkea hyväntuulisia. Ihmisten sivistystaso ilmeni hyvin siinä, että kaikki puhuivat englantia. Totta kai he ovat saaneet käydä pitkälle koulua jos ovat oppineet noin hyvin englantia. Jopa metsäkylissä oltiin hyvin kielitaitoisia ja länsimaalainen musiikki soi stereoista. Eräässä esitteessä sanottiin, että Khasit ovat ”naimisissa” historiallisen menneisyytensä ja perinteidensä kanssa. Siinä oli vähän sellainen sävy, että he ovat vähän turhankin kiintyneitä vanhoihin tapoihinsa. Itsestäni oli kuitenkin hyvin hienoa nähdä, kuinka ylpeitä he olivat omasta perinteestään. Havgrit isäntämmekin ojensi meille lukemiseksi ”Khasiheimon kansantarina” vihkosen ja mainosti sitä hyvin kiehtovaksi.

Olihan se hienoa, että pääsimme vielä näin reissun loppuvaiheessa nauttimaan tuollaisesta oikeasti hienosta paikasta kuin Cherrapunjee ympäröivine kylineen. Tämä Assamin lääni on taas niin ”pimeintä Intiaa”, ettei tästä Guwahatin tienoosta voi oikein sanoa mitään myönteistä. Tuolla Meghalayan maaseudulla hermo lepäsi, mutta täällä alkaa hyvin äkkiä pinna kiristymään. No, myönteistä on, että täällä on ollut helppo tehdä ostoksia, koska Diwali on lähellä ja joka paikassa myydään halpaa vaatetta. Kerron vielä lyhyen tarinan, mikä kuvaa hyvin sitä, kuinka erilainen viereinen lääni oli, aivan kuin oma maansa: Heti rajalla, kun tulimme bussilla Assamiin ja pidimme taon, huomasi, että olemme taas todellisessa Intiassa. Ensinnäkin mieletön rähjäisyys, toisena perusintialaiset ihmiset. Kallelle tultiin heti juttelemaan, tai paremminkin kuulustelemaan häntä. Sitten häneltä kysyttiin, vaikka minä seisoin vieressä ”She is your..?” eli ”hän on sinun..?” Mies siis omistaa naisen! Enhän minä huomiosta pidä ja luovutan sen mielellään Kallelle, mutta ajatuksena on rasittava, että naiselle ei voida edes puhua, hän on vain näkymätön, tai jonkinlainen mukana kulkeva esine. Viereisessä läänissä minutkin otettiin ihmisenä ja jos joku tuli juttelemaan sävy oli leppoisa, ei tunkeileva.

Huomenna lähdemme 33 tuntia kestävällä junalla kohden Delhiä, reissu on siis lähes lopussa…

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi