Ihana Meghalaya

Laitan nyt nettiin nämä Cherrapunjeen tekstit. Nyt olemme taas Guwahatissa intialaisten (khasi heimoa on jo nyt ikävä) seassa ja Diwali hässäkän keskellä. Näitä festivaaleja on kyllä tässä maassa aivan liikaa! Kaikki juhlat saavat nämä isot kaupungit aina täydellisen kaaoksen valtaan. Nyt meni taas bussilla yli tunti madella kaupungin läpi, kun kaikki olivat lähteneet ostoksille Diwalin kunniaksi ja monenkirjavat ajoneuvot tukkivat tiet. Diwalin pitäisi olla valon juhla, mutta se tuntuu nykyään olevan ennen kaikkea ostosjuhla. Koko kaupunki on yhtä markkinahumua! Tosin valoshowt ja ilotulitepamauksetkin ovat suosittuja. Valot ovat jollain tavoin mauttoman näköisiä: vain eri värisiä roikkuvia valonauhoja, ei mitään järjestystä valokoristelussa, useat vielä välkkyvät epileptisesti. Huomenna vielä lisää Meghalayan läänistä, joka teki meihin lähtemättömän vaikutuksen.

28.10.13 klo 13.20 Sohra eli Cherrapunjee

Eilen illalla saimme ihastella pitkästä aikaa oikeasti vaikuttavaa nähtävyyttä. Kalle oli lukenut jo vuosi sitten intialaisesta sanomalehdestä, että Shillongissa on Intian suurin lasimoskeija ja kiinnostunut siitä heti. Mihinkään turistiesitteeseen tätä moskeijaa ei kuitenkaan ollut mainittu ja turisti-infossakaan ei heti käsitetty, mitä tarkoitamme. Intialaiset matkailijat eivät selvästikään osanneet mieltää moskeijaa nähtävyydeksi. Lopulta turisti-infon täti ymmärsi, mitä kysymme, ja hän piirsi meille hyvin epäselvän kartan paikkaan ja kirjoitti vapisevalla käsialalla muutamia paikannimiä ohjeistukseksi. Noista teksteistä ei kuitenkaan irronnut juuri mitään.

Suunnistimme laitakaupungille kohti moskeijaa. Äkkiseltään Shillong ei enää näyttänytkään niin tyylikkäältä. Jo alle kilometrin päässä ydinkeskustaa alkoi näyttää hyvin rähjäiselle. Pahinta oli, ettei viemäreitä aina ollut ja likavesi tulvi kadulle. Saimme kenkämme täyteen mustaa lokaa, jonka tarkempaa koostumusta en halunnut ajatella. Välillä sentään oli aivan kävelyteitäkin. Kun googlemapista katsoo näitä Intian katuja ja laittaa kävelyasetukselle, saa usein huvittua tekstistä ”noudata varovaisuutta, tällä reitillä ei VÄLTTÄMÄTTÄ ole kävelykaistoja”. Miten niin välttämättä? Eihän Intiassa juuri koskaan ole!

Kysymällä lukuisilta ihmisiltä löysimme moskeijalle. Kerrankin pitkä kävelylenkki oli vaivansa arvoinen! Moskeija oli, kuten jo sanoin, oikeasti varsinainen ilmestys. Se oli tehty kauttaaltaan vihreästä lasista ja valkoreunuksinen lasimosaiikki muodosti eri kuvioita. Rakennus oli hyvin rokokoo tyylinen eli kevyen leikkisä, jollain tavoin sirorakenteinen ja hienostunut. Mitään kovin pikkutarkkaa kuviota lasit eivät muodostaneet vaan paremminkin sulavalinjaista ja selkeää yksinkertaista pintaa. Islamissahan ei kuvata mitään esittävää, joten kuviot olivat ornamentiikkaa, lähinnä muotojen leikkiä. Rakennus oli vain vuoden vanha, joten sekin varmaan vaikutti, että se oli vielä niin loistokkaassa kunnossa. Tässä maassahan kaikki tuppaa nopeasti rapistumaan. Seutu oli kohtalaisen köyhää. Pikkuiset köyhännäköiset pojat pelasivat krikettiä ja vierittivät autonvannetta moskeijan pihassa, se muodosti aikamoisen kontrastin, koska moskeija näytti suorastaan säteilevän vaurautta suurella koollaan ja ylevällä olemuksellaan.

Tänä aamuna lähdimme taas etsintäretkelle, välillä reissaus on yhtä etsimistä. Tällä kertaa metsästimme bussiasemaa. Kysyimme taas ihmisiltä, mutta tällä kertaa ihmisillä ei ollut niin selkeää kuvaa paikasta, kuin lasimoskeijaa etsiessämme. Sinne he olivat sentään osanneet neuvoa, ainakin seuraavaan käännökseen asti, mutta nyt kaikki opastivat vähän eri suuntiin ja useilla ei ollut mitään näkemystä. Omatoimireissaajan arkea helpottaisi huomattavasti kartta kaupungista! Euroopassa tämä on selviö, eli kartta löytyy aina helposti. Intiassa taas karttoja ei juuri ole, tai jos on ne ovat piirretty turistiesitteen nurkkaan vain esteettisessä mielessä. Nytkin Shillongista oli vain sellainen kartta, jossa ei mainita yhdenkään tien nimiä, vain muutamia koukeroita kuvaamassa teitä ja tärkeimmät rakennukset.

Shillongin viehätys toisaalta oli, että kadut olivat hyvin sokkeloisia, se teki kaupungista viehättävän näköisen. Suunnistus oli kuitenkin laitakaupungilla lähes mahdotonta. Kun meidät lopulta ohjattiin bussiasemalle, jossa ei ollut yhtään bussia, ja se ei selvästi ollut oikea paikka ja olimme kierrelleet kaikki mahdolliset saastaiset rekkaparkit, päätimme ottaa jeepin. Hinnassa ei edes ollut suurta eroa, bussi olisi ollut 40 ja satuimme löytämään jeepin 70 rupialla. Ongelma jeepeissä vain on mieletön ahtaus. Kalle joutui istumaan rinkka sylissä aivan kumarassa, kun hänellä on niin pitkä selkä ja jouduimme matalalle takapenkille. Itse taas en pystynyt nojaamaan kuin välillä ja jouduin kököttämän eteenpäin. Onneksi matkaa oli vain reilu tunti.

Sohran markettialueella ihmettelimme, kun kukaan ei jäänyt pois, sillä Sohran piti olla viimeinen kohde. Olimme hämmentyneitä: olikohan tämä se paikka? Olisiko meidän pitänyt pysäyttää auto? Vähän ajan päästä, kun asutus tuntui hiljenevän, kysyimme  kanssamatkustajalta ”Missä se Sohra on? Oliko se jo tuo äskeinen kylä?” Tuo poika vain osoitteli eteenpäin ja toisaalta myös taakse päin. Emme saaneet hänestä mitään irti, kun kaikkiin kysymyksiin vastaus oli kyllä. Yleensä joka kylällä on kunnon keskusta. Myöhemmin ymmärsimme, että alue levittyy joka suuntaan. Sohraa on siellä ja täällä, on yläkaupunki ja alakaupunki.

Kun näimme lodge kyltin, käskimme kuskin pysäyttää välittömästi. Pelkäsimme, ettemme löytäisi majoitusta jos emme tarttuisi ensimmäiseen tilaisuuteen, koska varsinainen markettialuekin oli jo jäänyt usean kilometrin päähän. Se oli pieni onnenkantamoinen! Sattumalta löysimme kylän edullisimman majapaikan, jossa on myös paikan ainut netti. Kävimme katsomassa myös viereisen lodgen, mutta siellä hinnat olivat aivan pilvissä, kuten tässä läänissä on tapana. Päädyimme tähän By the way, backpacker lodgeen myös siksi, että omistaja oli hyvin mukava. Hän tarinoi kanssamme pitkään ja kertoi elämästään. Hän oli kivasti regee henkinen kaveri: mustat rastat, vähän partaa, soittaa regee henkistä musaa stereoistaan ja näppäilee kitaraa ja jopa hänen skootterinsa on maalattu asiaankuuluvan värikkäästi.

Viimeksi ihmettelin heimojen piileksintää. Täällähän he ovat keskuudessamme! Shillong varmaan sokaisi minut, koska siellä oli niin paljon intialaista turistia. Myös se, että Andamaaneilla totuin heimojen olevan jossain viidakon kätköissä, sai minut ajattelemaan, että tämä väestö olisi pääosin intialaisia. Kun heitä katsoo tarkemmin, huomaa kuitenkin heti, ettei suinkaan inkkareista ole kyse. Kuten viimeksi sanoin, täällä on kolme eri heimoa: garot, khasit sekä jaintiat. Tietenkin heidän lisäkseen on myös varsinaisia intialaisia, mutta he ovat pieni vähemmistö. Meidän isäntämme kuuluu khaseihin, hän kertoi heimojen eroavan toisistaan kielellisesti ja pukeutumiseltaan (lähes kaikki kyllä pukeutuvat länsimaalaisesti nykyään). Muuta hän ei osannut vielä kertoa, mutta pitää ehkä kysellä lisää. Hän kertoi hyvän tarinan, kuinka oli palkannut intialaisen kokin pikaruokaravintolaansa, mutta kokki oli vain lähtenyt lätkimään. Hän sanoi, ettei enää luota intialaisiin, kun ei oikein saa heihin todellista kontaktia. Tämä kertoo hyvin, kuinka erilaisista kulttuureista on kyse. Itse näen erona lähinnä sen, kuinka nämä heimolaiset ovat käytökseltään avoimempia kuin yleensä intialaiset ja he ovat olleet avoimia myös muiden kulttuurien suhteen, sillä tälläkin meidän isännällä on videovuokraamossaan paljon myös länsimaalaisia elokuvia ja hän kuuntelee laajasti erilaista musiikkia.

Tästä Cherrapunjeesta jäi mainitsematta, että tämä oli vielä muutama vuosi sitten maailman sateisin paikka. Nyt viime vuosina sadekäyrät ovat kuitenkin laskeneet jyrkästi metsien hakkuiden seurauksena. Onneksi metsää on kuitenkin vielä ainakin silmämääräisesti paljon jäljellä. On upeannäköistä, kun tästäkin kylästä lähtee noille pikkupoluille ja katselee alas laaksoihin ja horisonttiin: maisema on kukkulaa, mutta hyvin laakeaa. Näyttää kuin joku olisi taputellut hiekkakakkukukkulat tasaisiksi. Ensin kukkulat nousevat jyrkästi, mutta niiden huiput ovat hauskasti aivan tasaisia, jopa hyvin laajalle. Osa kukkuloista on vehreää metsää, osa heinäistä niittyä tasaisine kallioineen.

29.10.13 klo 15.44 Cherrapunjee

Eilen illalla guesthousiimme eksyi hauska espanjalainen. Hän oli matkustanut vähän joka puolella Intiaa liftaillen, kävellen ja yöpyen paikallisten luona. Emme ole ennen tavanneet reissaajaa, joka liftaa Intiassa! Itsekin olemme toki satunnaisesti liftailleet monissa eri maissa, mutta emme koskaan Intiassa. Täällä se ei vain kuulu millään tavoin kulttuuriin, ja usein autot ovat valmiiksi jo niin täynnä, että se voisi olla vaikeaakin. Espanjalainen nimesikin suurimmaksi ongelmaksi mainitsemani, mutta ei nähnyt asiassa muuten mitään ihmeellistä.

Yritimme kysellä tämän Koillis-Intian hintatasoa tarkemmin, sillä Kalle tulee vielä palaamaan tänne. Espanjalainen oli ollut tällä alueella lähes kaikissa lääneissä. Aina hänen vastauksensa oli kuitenkin samantapainen ”en oikein tiedä hotellien hinnoista, koska yövyin mukavan perheen luona.” Hänen tarinansa olivat aina samoja: tutustuin hauskaan kaveriin, ja hän kutsui kotiinsa.

Silloin, kun hän ei liftaile, hän kävelee joka paikkaan. Guesthouse isäntämme yritti sanoa ”Sinne on tosi edullinen paikallisliikenne, ei kannata kävellä,” kun puhuimme espanjalaisen seuraavasta kohteesta, mutta tuo tosi reissaaja vain naurahdellen totesi nauttivansa kävelystä. Hänellä oli viihdyttäviä tarinoita myös Afrikassa reissaamisesta, esimerkiksi kuinka oli liftannut ”terroristien” kyytiin, ja takapenkki oli ollut täynnä aseita ja väärennettyjä passeja.

Mekin harrastelimme jalan toiseen eteen laittoa tänään. Onhan se kävely vähän monotonista, ei aivan minun laji, toisin kuin pyöräily. Luonnon keskellä se on kuitenkin joskus aivan rentouttavaa. Tänään oli niin kiintoisa ympäristö, ettei vaeltaminen tuntunut yhtään pitkäveteiseltä. Menimme jaetulla taksilla kolmen kilometrin matkan markettialueen lähelle, ja lähdimme sieltä suunnistamaan kohti valtavaa luolastoa. Aluksi saimme talssia asvalttitien reunaa, sitten leveän hiekkatien, kunnes tie muuttui pikku hiljaa vaikeakulkuisemmaksi. Viimein hiekka loppui ja tie oli yhtä kiviröykkiötä, johon varmaan oli joskus vielä suunnitteilla tehdä tie. Sitä oli ikään kuin jo pohjustettu, mutta kivet olivat vielä sellaisia kahden nyrkin kokoisia. (hidastahan se täälläpäin on rakentaa teitä, koska kaikki tehdään niin pitkälle käsityönä: kannetaan sepeliä pään päällä, lapioidaan hiekkaa ja jopa murskataan kiveä käsin hakuilla) Lopulta tämä tienpohjakin loppui, ja kaiken lisäksi kuin seinään. Reunalta aukeni vain veden muokkaama syvä rotko. Isäntämme oli antanut meille ohjeet seurata vesiputkea, mutta mitään putken tapaistakaan ei näkynyt. Tien rakennusremontti oli varmaan sotkenut vanhat maamerkit ja isäntämme tiedot eivät pitäneet paikkaansa.

Palasimme taaksepäin ja äkkiseltään huomasimme alhaalla metsässä putken. Kun pääsimme laskeutumaan vesiputkelle, reitti oli helppo löytää, mutta hetkittäin vaikeakulkuinen. Välillä saimme tasapainoilla ruosteisilla vesiputkilla, koska polku olisi ollut niin kivikkoinen ja tiheikön peitossa. Lähempänä luolastoa polku muuttui taas helpoksi, ja joku oli jopa rakentanut aitaa pahimpien rotkojen kohdille.

Luola oli valtava, mutta emme menneet kovin pitkälle, koska meillä oli vain yksi taskulamppu, ja sekään ei kovin hyvä. Luola oli varsinainen luonnonihme, mutta niin olivat nuo maisemat muutenkin. (täällä guesthousissa soi isolla joululaulu ”jingle bells”. No, alkaahan se joulu lähestymään, mutta silti tuntuu aika hassulta) Jylhä kallio vietti tosi jyrkästi alaspäin, usean sadan metrin päässä sijaitsevaan rotkoon, monet kukkulat nousivat mahtipontisesti kuin pilviä tavoittelemaan, mutta lässähtivät sitten tasaisiksi lätyiksi. Kuljeskelimme erään tällaisen kukkulan lähes lakipisteessä, joten reitti oli kohtuu tasaista, mutta vaativuus tuli paikoin rehottavasta kasvillisuudesta: bambuja, liaaneja ja monenmoista lehvästä.

Huomenna lähdemme vaeltamaan muutaman kilometrin matkan metsäguesthousille, jonne ei mene mitään varsinaista tietä. Yövyimme tuossa metsämajassa, uimme läheisessä joessa ja ihastelemme puusiltoja. Tuolla pitäisi olla elävistä puista koostuvia siltoja. Ylihuomenna vaellamme sitten vähän pitemmän matkan, käymme kurkkaamassa Intian korkeimmaksi tituleeratun vesiputouksen, ja palaamme tähän samaan guesthousiin, jossa nyt olemme. Kerrankin tiedossa on siis aivan oikea vaelluslenkki, ei mitään edes takaisin kävelyä!

On kyllä hyväksi vähän reippailla, sillä olen syönyt suklaalevyjä kuin leipää. Ruoka täällä on hyvin yksinkertaista, joten sillä ei oikein lähde nälkä ja mahantäytteeksi tulee syötyä aivan liikaa herkkuja. Viereisessä pikkukuppilassa ruoka on lähes ilmaista, eli 25 rupiaa annos ja pikku ateriat, kuten aamupala vain 15 r, mutta vastaavasti se on ravintoarvoltaan hyvin köyhää: daali (linssikastike) kuin vettä ja ateria koostuu pääosin valkoisesta riisistä.

31.10.10 klo 17.25 Cherrapunjee ja Nongriat

Viime yön vietimme kylässä, josta oli viitisen kilometriä lähimmälle tielle. Kylä oli hyvin erityislaatuinen jos vertaa tyypillisiin intialaisiin kyliin. Tällä alueella tuollaisia kyliä on useampiakin, mutta silti itselleni se oli erityinen, koska en ollut koskaan nähnyt vastaavaa ja pidin paljon kylän tunnelmasta. Kylä oli kuuluisa elävistä puusilloista (näitä siltoja myös lukuisissa muissa tämän alueen kylissä), jotka kulkivat vuolaasti virtaavien ja kirkasvetisten jokien yli. Hienoa paikassa oli myös lukuisat värikkäät perhoset. Katsoi minne vain, joka silmäyksellä näki vähintään pari perhosta. Ne kilpailivat keskenään erikoisimmalla värityksellä ja jopa yöperhoset olivat täynnä monenkirjavaa kuviota. Jotkut olivat päällisin puolin hyvin vaatimattomia, osa näytti kuin kuivilta lehdiltä, mutta kun ne aukaisivat siipensä, siipien sisäpuolelta hehkui väriloiste.

Lähdimme vaeltamaan kylään nähdäksemme nuo oudot puusillat ja nimenomaan uniikin kaksikerroksisen sillan, josta juuri Nongriat oli tunnettu, mutta löysimme reissulta myös paljon muuta. Perhoset ja muut hyönteiset olivat hyvin kiinnostavia tarkkailtavia. Tällä alueella on paljon harvinaisia ötököitä ja kasveja. Hämähäkkejäkin oli taas vähintään yhtä paljon kuin Sikkimin Bhodongissa, ja nyt ne olivat vielä suurempia, ja ennen kaikkea värikkäitä. En ole koskaan nähnyt värikkäitä hämähäkkejä, sillä yleensähän ne ovat mustia, tai lähes mustia. Nyt eräällä lajilla oli siniset jalat, punainen pylly ja valkoisia pilkkuja siellä täällä, eräs taas muistutti vartaloltaan kuin ampiaista, sillä sen kropan malli oli hyvin pyöreä ja oranssimustaraitainen. Hämähäkkifobikolle tuo olisi ollut painajaismainen paikka. Poluilla tuli vähän väliä vastaan ylhäällä verkossaan leijuvia hämähäkkejä, ja usein he olivat rakentaneet seittinsä juuri polun yli, jolloin Kalle joutui huitomaan verkot hajalle vaeltajasauvallaan. Yhdessä vaiheessa pääsimme tarkkailemaan, kuinka hämähäkki kietoi saaliinsa verkkopussiin ja sittemmin mutusteli sitä.

Eilen otimme jaetun taksin, joka toimi myös postiautona jakaen sanomalehtiä ja maitopusseja lähes jokaiseen mökkiin. Menimme tuolla taksilla lähelle Tyrna nimistä kylää, vaelsimme kylään ja sen läpi, josta lähti varsinainen reitti puusilloille ja Nongrian kylään. Patikointi reitti oli pääosin laskeutumista. Koko matkan oli hyvät betoniportaat ja niitä oli kohtalaisen helppo hypellä alaspäin. Erään kylän kohdalla poikkesimme vähän reitiltä ja kävimme kurkkaamassa ensimmäisen puusillan. Näitä siltoja on aikanaan tehty siksi, että ne kestäisivät hyvin monsuunin. Kuollut puu lahoaa nopeasti jos sataa koko ajan, mutta elävä puu vain vahvistuu. Ihmettelin, miten sillan ovat tehty ja Cherrapunjeen isäntämme kertoi: Oksia on pikku hiljaa lähdetty taivuttamaan joen yli ja taipuisista liaaneista on sitten solmittu verkkoa jonkun paksumman oksan ympärille. Siltoja on usein vahvistettu bambuilla tai kivillä.

Uimme tuolla puusillan alla, koska siellä oli hyvin kirkas ja mukavasti virtaava vesi. Jokeen oli muodostunut uintiin ihanteellisia pikku altaita. Ensimmäinen vaellusosio ei ollut kovin rankka, sillä jo alle kolmen tunnin päästä saavuimme Nongrian kylään, vaikka olimme pitäneet monia taukoja. Mitähän tuosta kylästä sanoisi? Siellä oli vain 250 asukasta ja jollain tavoin se oli hyvin idyllinen paikka. Kaikki oli hyvin siistiä, roskan roskaa ei näkynyt missään, rakennukset olivat yksinkertaisia, mutta niistä oli selvästi pidetty hyvää huolta, tietty huolellisuus leimasi koko paikkaa ja kyläläisillä oli selvästi esteettistä silmää kukkaistutuksille ja muulle kauniille. Yleisesti olen sitä mieltä, että intialaisilla ei kansana ole mitään estetiikan tajua, mutta nythän ei ollutkaan kyse intialaisista, vaan khasi heimosta. Paikasta tuli mieleen kuin Kaakkois-Aasialainen kylä, aivan kuin jokin syrjäinen burmalaiskylä. Khaseillahan onkin sukujuuria Tiibetin lisäksi nimenomaan Burmaan.

Olimme saaneet Cherrapunjeen isännältämme evästykseksi vain, että pitää etsiä vihreä talo. Sattumalta törmäsimme siihen lähes heti. Isäntä rakensi parhaillaan uutta majatalorakennusta, joten hän oli kiireisen työntouhussa höylätessään lautoja. Hän ei heti ehtinyt opastamaan meitä majapaikkaamme, joten lähdimme ensin katsomaan tuon kylän puusillan, mikä oli harvinaislaatuisesti kaksikerroksinen. Sillassa kasvoi ihanasti tumman vihreää sammalta ja oksat luikertelivat hienosti muodostaen verkkoa kävelijän suojaksi kummallekin sivuille. Itse astinosa oli taas vahvistettu lukuisilla kivillä ja lisätyillä laudoilla. Siltojen alapuolella aukesi luonnon oma kylpylä, jota ihminen oli muokannut vain parilla betonipadolla, että vesi pysyisi paremmin altaissa. Noissa betonimuureissa oli aina yksi alempi kohta, josta vesi pääsi koko ajan vaihtumaan. Meinasin mennä uimaan, mutta paikalliset pojat olivat vallanneet altaan. He uivat ja samalla pesivät saippualla housunsa. Reippaita lapsia kun itse pesivät pyykkinsä!

Syönnin jälkeen kävimme kävelemässä vielä 20 minuutin matkan eräällä puusillalle, jossa piti myös olla hyvä uintipaikka. (ei lopulta uitu siellä, mutta pääsin vielä seuraavana aamuna uiskentelemaan kylän omiin altaisiin) Jouduimme ylittämään myös aivan hirveän rautavaijereista koostuvan riippusillan. Noita riippusiltoja oli ollut jo aiemmin, mutta ne olivat olleet hyväkuntoisia. Tuo ei ollut oikein priimakunnossa vaan siitä oli katkennut useita vaijereita! Sitä oli tuettu bambuilla, mutta niistäkin osa oli katkennut. Lähes kaikki poikkipuut olivat tippuneet sillan keskeltä ties minne ja siksi vaijerit joustivat kengän alla epämiellyttävästi. Silta alkoi keskivaiheilla myös heilua edes takaisin, mikä vaikeutti etenemistä. Välillä meinasi vähän huimata, kun kenkien alta näkyi täysin estotta alaspäin, jonne oli noin 15 metrin pudotus. Kun olin selvinnyt sillasta ajattelin ”ei koskaan enää”, mutta tänä aamuna jouduin ylittämään sen vielä uudestaan. Tänään se tosin ei ollut niin paha, koska keskityin valokuvaamiseen ja toisaalta pystyin tuudittautumaan ajatukseen ”on se ennenkin kestänyt.”

Nongriatin guesthouse oli hyvin yksinkertainen, mutta ei se maksanutkaan kuin 200 rupiaa yhdeltä, mikä on tässä läänissä edullinen hinta. Paikka sijaitsi 700 metriä tämän Cherrapunjeen alaspuolelkla, joten siellä oli lämpimämpi. Silti yöllä vähän palelin, koska peitto oli hyvin ohut. Yllättävän paljon paikassa oli ollut yöpyjiä, ennen kaikkea ulkomaalaisia reissaajia, melkein joka päivä oli tullut joku porukka vieraskirjan mukaan. Meidän siellä ollessa, paikassa ei kuitenkaan ollut ketään muita. Kylällä oli vain tuo yksi majatalo, mutta isännällä oli kova usko turismin kasvuun, sillä hän laajensi paikkaa. Isäntä oli ylpeä, koska paikka löytyi jo Lonelyplanetista, mihin me taas olimme vähän pettyneitä, sillä luulimme löytäneemme tuon kirjan ulkopuolisen eli harvinaisen reissauskohteen. No, ei kylällä tosiaan vielä turistivirtoja näkynyt ja tuskin tulee massoittain näkymäänkään, sen verran työläs sinne oli päästä.

Tämän päiväinen vaellus oli hyvin rankka! Meille sanottiin, että matkaa olisi vain kolmisen kilometriä tielle, mutta varmasti sitä oli enemmän. Sanoin aluksi, että lähimpään tiehen oli kylästä 5 km, toista kautta siihen saattoi olla hieman vähemmän, mutta kukaan ei käytä sitä reittiä, sillä se on niin työläs. Nähtävästi vain satunnaiset vaeltajat kulkevat tuota kiviröykkiö polkua, sillä se oli lähes umpeen kasvanut. Välillä luonnonkivistä muodostetut portaat olivat aivan leveät ja hyvin näkyvillä, välillä taas lähes hautautuneet heinään ja muuhun pöheikköön. Polku nousi oikeastaan koko ajan, välillä lähes pystysuoraan, välillä loivemmin! Housumme olivat aivan täynnä jotain takiaisen sukulaista, kun konttasimme hämähäkinverkkojen ja korkean heinän keskellä. Lopulta saavutimme tasanteen, josta lähti viimein aivan tasainen polku kohti näköalapaikkaa, josta sai ihailla maailman neljänneksi suurimpia, ja Intian suurimpia, vesiputouksia. Paikalla laidunsi paljon kilejä, ja yksi kiintyi Kalleen niin, että nousi Kallea vasten kuin koirat ja puski päällään Kallen vaellussauvaa, ehkä se luuli Kallea vuohipaimeneksi. Tuossa turismitasanteella oli paljon myyntikojuja ja muuta hässäkkää, mikä tuntui hyvin oudolta neljän tunnin  luontosafarin jälkeen, jolloin emme olleet nähneet yhtään ihmistä ja hiljaisuus oli muutenkin ollut rikkumaton. Turisteissa hyvää oli, että pääsimme erään bussin kyydillä ilmaiseksi Cherrapunjeen keskustaan.

Nyt yövymme vielä rastakaverin majapaikassa yhden yön ja huomenna suuntaamme Guwahatin saastoihin…

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi