Kallis, mutta viehättävä kaupunki

27.10.13 klo 9.10 Shillong

Ai, ai, mikä kaupunki. Purit irtoavat kadulta kymmenellä rupialla, mutta majapaikkaa ei tahdo löytyä alle tonnilla. Tämä on suora heijastus siitä, kuinka intialaiset voivat maksaa hotellista mitä vain, mutta ruuan täytyy olla edullista. Jopa rikkaat intialaiset saattavat usein ostaa katuruokaa, koska ruokaan ei haluta tuhlata. Se ei suinkaan tarkoita sitä, etteivät intialaiset arvostaisi ruokaa, vaan ruoka on vain totuttu saamaan puoli ilmaiseksi. Tänne ei ole vielä saapunut se länsimaalainen trendi, joka on havaittavissa suomalaisissakin ruokakaupoissa eli jokaisesta tuotteesta on saatavilla jokin hieman parempi versio, ja ihmiset ostavat näitä parempia laatuja hemmotellakseen itseään tai terveys mielessä. On esimerkiksi tavallista leipää ja sitten on erikoisleipiä, joissa on erityisen paljon kuitua, proteiinia yms.

Ensivaikutelmani kaupungista oli hyvin myönteinen, lähes innostunut. Bussimme ajeli noin 45 minuuttia kaupungin läpi, joten siinä sai jo paikasta yleiskuvaa. Oli uutta hienoa rakennusta, kunnon kokoista kauppaa, ei vain pikku kioskia, mäkisiä katuja, ei juurikaan roskaa, ja sinne tänne oli jopa maltettu jättää puita pystyyn kaupunkikuvaa koristamaan. Kun nousimme bussista, huomasimme että porukkaa oli paljon liikenteessä. Ei kuitenkaan niin kuin tavallisessa intialaisessa kaupungissa, että kaikilla on jokin pörisevä kulkuneuvo, vaan ihmiset kävelivät. Kaupungissa oli jopa muutamia leveitä kävelykatuja!

Viehättävä lomailu tunnelma tuntui villinneet kaupungin, olihan lauantai. Tämä ei kuitenkaan ollut meille hyvä uutinen. Emme olleet yhtään muistaneet sääntöä: jos miljoona kaupungin lähellä alle 100 km päässä on lomailukohde, älä missään nimessä eksy sinne viikonloppuisin. Ei meillä ollut aavistustakaan, että oli lauantai. Täällä viikonpäivät unohtuvat helposti. Lähdimme ensin kahdestaan kiertämään kaupunkia, pian saimme oppaaksemme nuoren miehen, joka oli tullut meidän kanssamme samalla bussilla. Hän oli kuulema töissä Englannissa, mutta siihen nähden hän oli kyllä erikoisen kiinnostunut meistä. Hän otti asiakseen löytää meille majapaikan, ja kulki Kallen kanssa kyselemässä, sillä aikaa kun itse jäin rinkkojen kanssa ravintolaan. Jään usein johonkin laukkujen kanssa jos hotelli ei irtoa helposti, ettei Kallen tarvitse raahata rinkkaa, ja toisaalta rinkat eivät siten voi houkutella komissio miehiä.

Söin hyvän vegeburkerin ja sillä aikaa Kalle oli kiertänyt puoli kaupunkia, opas pojan oli pitänyt lopulta luovuttaa, koska hänen isänsä oli puhelimessa komentanut kotiin. Kalle oli löytänyt meille 900 rupialla huoneen, mikä ei ollut hintansa arvoinen, mutta päätimme ottaa sen, koska useimmat hotellit olivat täynnä. Oli hyvä, että saimme edes jonkun katon päämme päälle! Kalle tosin huomautteli koko illan, kun suihkumme kuuma vesi ei toiminut, emme saaneet kuin yhden lakanan peitoksi ja vessa oli likainen (syövätkö ihmiset suihkussa beeteltupakkaa, kun nämäkin seinät ovat täynnä punaisia sylkyjärkiä?) että ”eihän sitä 900 sadalla voi olettaa…”

Nyt Kalle tuli takaisin uuden huoneen etsintä kierrokselta ja totesi ”aivan hirveä kaupunki.” Minusta tämä näyttää niin hienolle! Tämä ristiriita meillä usein on, että Kallen mielestä koko kaupunki on aina ”aivan järkyttävä” jos hintataso on kallis. Kyllä itseänikin korkeat hinnat häiritsevät, mutta osaan nähdä myös niiden taakse, muut puolet kaupungista: arkkitehtuurin, tunnelman, ilmaston, kiinnostavat nähtävyydet ja hyvät ravintolat. Nämä kaikki mainitut ovat tässä kaupungissa kohdallaan! Jos hinnat ovat liian korkeat, se on vain yksi huono puoli. Tietenkin, jos kaikki kaupungit olisivat näin kalliita, tekisi se meidän Intian matkailusta mahdotonta. Mutta nyt olemme niin hyvin alittaneet budjetin, että ei se haittaa jos se satunnaisesti ylittyy.

Lähdemme nyt kurkkaan yhden huoneen, jonka Kalle löysi 650 rupialla, eli se menisi lähes budjettiimme.

klo 10.30

Nyt ovat muuttosuunnitelmat taas valmiit. Vaihdamme tämän tilavan, mutta nuhjuisen huoneen pieneen ja yhtä nuhjuiseen. Kyllähän se itseänikin vähän ärsyttää, että tuollaisen huoneen pitäisi irrota 300-400 sadalla mistä muualta päin tahansa Intiaa, ja nyt joudumme pulittaan siitä tuplahinnan vain siksi, että tämä kaupunki on intialaisen turistien suosiossa. Syy katujen turistivirroille ei kuulema ole edes viikonloppu, vaan kausi. No, muualla olemmekin nyt saaneet reissata pahimman kauden ulkopuolella, joten ehkä nyt hampaita kiristellen kestämme nämä reissun viimeiset päivät täällä turreseuduilla.

Joku hotelli poika väitti meille, että Koillis-Intia on muuta Intiaa kalliimpi. En jaksa uskoa! Lääneinä nämä eivät mitään kovin rikkaita ole, ja monet ovat väestöltään harvaan asuttuja. Todennäköisesti kalliita ovat vain nämä ns. hill stationit, ja suositut matkailukohteet.

Shillongin aluetta kutsuttu Aasian Skotlanniksi kukkuloidensa vuoksi, jopa itse kaupunki nousee pikku kukkuloille.  Meghalaya taas tarkoittaa sanamukaisesti pilvien kotia, joka tulee siitä, että lääni on hyvin sateinen. Sen ansiosta taas täällä on hyvin paljon järviä, jokia ja vesiputouksia. Eilen näimme bussin ikkunasta kuuluisan Umian järven, joka oli hauska ilmestys lukuisine pyöreine hiekkaisine saarineen. Järvestä ikään kuin nousi pyöreitä hiekkakumpareita ja niissä kasvoi hyvin harvakseltaan satunnaisia puita.

Eilisellä bussimatkalla yhdellä matkustajalla oli kana kyydissä. Silloin tällöin sattuu, että jollain on penkin alla kuljetushäkissä useampikin kana. Mutta tämä oli sikäli poikkeuksellista, että tällä naisella oli kana vieressään penkillä, jossa se vähän väliä kotkotteli. Välillä hän piteli kanaa sylissäänkin ja esitteli sitä ylpeänä kanssamatkustajille, yksi pikku poika alkoi lähes itseä säikähdyksestä, kun kana kotkotteli hänelle ja viuhtoi siipiään.

Meghlayan alue kuuluu kolmelle eri heimolle. Eipä noita heimoja vaan taskaan näy ainakaan täällä alueen pääkaupungissa. Miksihän joka paikassa heimot ovat aina työnnetty piiloon jonnekin maaseudun äärinurkkauksiin? Häpeävätkö intialaiset heitä ja mikä oikeus heillä on ajaa heidät metsiin piiloon, vai haluavatko heimot itse vetäytyä sinne rauhaan muuan maailman vilinältä? Voiko toisaalta olla kyse siitä, että heimot ovat niin sulautuneita muuhun väestöön, ettei heitä edes ulkoisesti tunnista? Ehkä he pitävät postikorttikuvissa näkyviä kansallispukujaan vain juhlissa?

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi