Hirrrrveä kaupunki

24.10.13 klo 9.00

Viimeksi kehuin valtionlaitoksia. Yleisesti Intian rautatiet ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka valtavat valtion instanssit voivat toimia uskomattoman hyvin. Intiassa on 7025 juna-asemaa, vetureita 8330 ja vaunuja 204 034. Vaikka järjestelmä on uskomattoman massiivinen, silti useimmat junat ovat ajoissa, junien varausjärjestelmät toimivat, junat ovat todella harvoin rikki yms.

Olemme matkustaneet Intiassa junilla todella paljon. Väittäisin tehneeni ainakin 50 junamatkaa, Kalle pari kymmentä enemmän. Koskaan junat eivät ole olleet tuntia enempää myöhässä ja usein miten ne ovat lähteneet minuutilleen! Nyt kuitenkin valtion rautatiet pettivät meidät ja mitä pahimmassa paikassa! Juna on 10 tuntia myöhässä ja me olemme pikku kaupunki pahasessa nimeltään New Jalpaigur, ja täällä ei ole kerrassaan mitään. Täällä on ainoastaan iso juna-asema, sen lähellä hotellia ja kuppasta ravintolaa, näiden takana levittyy slummialue ja ruuhkaiset kujat taynna liikennetta ja pikku putiikkia. Siliguri on iso kaupunki ja aivan lähellä, joten siellä voisi lähteä käymään , mutta sekin oli hyvin järkyttävä kaupunki. Sain siitä eilen uuden inhokki kaupunkini. Ennen Berhanpuri on kuvannut minulle intialaista kaupunkia pahimmillaan, nyt se on Siliguri. Voi olla, että vaikutelmaa pahensi se, kun tulimme viehättävästä ja rauhallisesta Sikkimistä. Vastakohtaisuus sai kaupungin näyttämään entistä pahemmalta, mutta kyllä se intialaistenkin kaupunkien kastissa vain oli harvinaisen liikennekaaottinen, roskainen, köyhä, slumminen, täynnä kerjäläisiä ja ilmansaasteita. Sikkimissä kukaan ei kerjännyt lukuun ottamatta Gangtokin satunnaisia passiivisia kerjäläisiä.  Hyvinvoivaa aluettahan se muutenkin oli, ihmiset olivat suorastaan terveyden perikuvia. Mietin, kuinka siellä on terveydenhuolto järjestetty, sillä ihmisillä ei näkynyt mitään raajavikoja, ihottumia, kasvaimia tai muita perussairauksia, joita muualla Intiassa näkee jatkuvasti katukuvassa.

Nyt siis olemme päivän jumissa täällä hirveällä tuppukylällä. Junamme lähtee 6 aikoihin ja jos se ei myöhästy enempää, sen pitäisi olla 2 yöllä perillä. Toivottavasti se myöhästyisi lisää! On aikamoinen painajainen olla tuntemattomassa Intian kaupungissa keskellä yötä. Mihinkään hotelliinhan sitä ei voi lähteä kävelemään. Ryöstetyksi tulemisen mahdollisuus olisi suuri ja hotellien henkilökuntaa olisi vaikea saada hereille, vaikka he yleensä eteisessä nukkuvatkin. Näillä ihmisillä on usein sellaiset unenlahjat, etteivät he herää, vaikka tavarajuna ajaisi päältä. Viime yönäkin nukuin huonosti, kun käytävillä lauleskeltiin ja huudettiin, mutta en usko sen ketään muuta häirinneen. Inhoan näitä hotelleja, missä asuu pysyvästi paljon paikallisia. Ehkä he ovat hotellin työntekijöitä, ehkä omistajan kodittomia sukulaisia, kuka tietää, mutta usein he pitävät uskomatonta meteliä.

Eilenkin meillä oli hieman huonoa junaonnea. Onnistuneen bussimatkan jälkeen kiirehdimme asemalle, sillä meillä oli hyvät mahdollisuudet ehtiä junaan, joka menisi noin 10 kilometrin matkan New Jalpaiguriin. Ostimme liput, kysyimme oikean laiturin ja kiiruhdimme junaan. Pian se lähtikin liikkeelle. Hetken olimme tyytyväisiä ”sehän meni hyvin, ehdittiin ja päästiin istumaankin.” Välittömästi Kalle kuitenkin pohti, miksi juna lähti eri suuntaan kuin hänen suuntavaistonsa sanoi. Hän tarkisti asian  kysymällä vierustoveriltamme ja tämä viittoi ”ei tämä juna mene sinne, vasta seuraava, joka tulee tälle samalle laiturille.” Juna oli jo huomattavassa liikkeessä, kun päätimme, vielä ehdimme ulos. Kalle hyppäsi ensin ja teki aivan onnistuneen alastulon. Kun minun vuoroni tuli, vauhti oli kuitenkin taas aavistuksen kiihtynyt. Heitin ensin rinkkani ja siihenkin meni pari ratkaisevaa sekunttia aikaa. Kun itse hyppäsin, vauhti oli jo sellainen, että päädyin kyllä jaloilleni, mutta välittömästi sen jälkeen kierähdin pyllylleni. Tein siis hyvin näyttävän laskeutumisen, joka sai välittömästi yleisöä! Minuun ei sattunut yhtään, mutta kaikki kerääntyivät kauhistelemaan. Nousin vauhdikkaasti ylös ja lähdimme juoksemaan toiseen junaan, joka paikallisten mielestä oli menossa haluamamme kohteeseen ja kaikesta päätellen juuri lähdössä. Juna oli kohtalaisen täynnä ja käynnissä, mutta ei se tietenkään mihinkään lähtenyt. Kuski oli kadonnut jonnekin. Ohjaamon ovi oli auki, ja virrat päällä, siinä olisi ollut oiva tilaisuus helppoon junan ryöstöön. Odottelimme 20 minuuttia, minkä jälkeen toiselle raiteelle pyyhälsi juna. Kanssamatkustajamme osoittelivat, että sillä pääsemme oikeaan kohteeseen. Vaihdoimme junaa siis vielä kerran, tällä kertaa emme sentään vauhdista.

Tein tuossa mahalaskussa junalaiturille sen ratkaisevan virheen, etta hyppasin ovesta kohden suoraan eteen pain. Kaikki kokeneet junasta hyppaajat astuvat ensin kynnykselle, joka on lahes maan tasalla ja sitten ottavat pitkan askeleen junan menosuuntaa kohden. En vain siina kaiken kiireen keskella ehtinyt harkita hyppyasentoani. Seuraavalla kerralla, kun saavuimme oikealla junalla New Jalpaiguriin, ja naytti etta junaan on tunkeutumassa paljon kyytilaisia sisaan, joten meidan oli ehdirttava nopeasti ulos, testasin tata parempaa tyylia onnistuneesti, tosin hyvin hitaasta vauhdista.

Loysimme nyt nettipaikan ja lisailin tahan aamulla kirjoittamaani tekstiin muutaman jutun. Nyt vain tapamme aikaa tassa ”viehattavassa” kaupungissa. Lahdimme asemalta pois etsimaan rauhallista oleskepaikkaa, kun siella oli niin mieleton melusaaste, mutta ei ole hiljaisuutta vielakaan loytynyt. Asken asetuimme hetkeksi eraalle asuinkujalle petoniportaiden paalle, mutta saimme niin alyttomasti huomiota, ettemme siina pitkaan viihtyneet. Yritin nukkua sanomalehtien paalla, mutta kaikki kyselivat ”onko jokin ongelma.”

Punkkimme olivat koko Sikkimin reissun ajan niin kauhuissaan kylmyydesta, ettei meille tullut yhtaan pattia. Luulen jopa, etta ne kuolivat viileyden vuoksi. Nyt heti taalla lammossa on alkanut hieman rapsututtamaan. Voi olla, etta toistaiseksi kyse on vain hyttysista, ainakin naissa nettipaikoissa noita inisioita pesii aina. Toivon mukaan emme saa uusia punkkeja tai vanhat jo kuolleet punkkimme eivat jalleen virkoa henkiin. Ne ovat niin ihme otuksia, etten ihmettelisi vaikka ne heraisivat kuolleista.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi