Serranon perheen jäljissä, osa 2.

3.06.2013, 21:45

Olen unohtanut sanoa, että emme kokkaile lihaa, mutta nuudelit ja kuskus kuullostivat oikein hyvälle. Syömme kyllä joskus lihaa jos sitä meille tarjotaan, mutta nykyään emme enää itse kokkaile siitä mitään. Tämä olisi Espanjassa aika haastavaa, tällainen puolittainenkin vegeruokavalio jos olisimme ravintoloiden varassa, mutta onneksi pää osin laitamme itse ruokamme. Kinkkuhan on täällä suosiossa, samoin kana, niistä tehdään monenmoista tapasta ja pääruokaa.

Nyt tyydyn vain sanomaan, että olemme aika hienossa paikassa. Tämä on Tarragonin vanhaa kaupunkia ja meillä sohvasurffaus paikka aivan sen ytimessä, 1400-luvulta peräisin olevan romaanilaisen katedraalin läheltä. Unohdin sanoa, että parisen päivää sitten tulimme Katalonian läänin puolelle, Valenciana jäi kauaksi taakse. Aluksi en huomannut kuin erittäin pahan hajun, joka johtui varmaan tietystä puupelloille levitetystä lannoitteesta ja kaupassa kieli oli aavistuksen eri kuuloista, nyt kuitenkin on tullut vastaan aivan omanlaista kulttuuria. Oikeastaan nyt tunnen ensimmäisen kerran, että olen Espanjassa ylipäätään törmännyt jollain tavoin omakseen erottuvaan kulttuuriin! Siitä kuitenkin lisää huomenna.

4.6.

Pikkuinen migreenin poikanen iski taas, kun pidämme välipäivää. Valenciassakin oli puoli päivää pientä päänsärkyä, heti kun olimme pysähtyneet paikoilleen. No, nyt alkaa jo hieman helpottaa ja on siis hyvää aikaa kirjoitella tätä blogia.

Olemme nyt siis taas aivan oikeassa talossa. Onhan se vaihtelua ja ylellistä, kun vertaa telttaelämään. Jossain välissä hehkutin leirielämän viehättävyyttä, mutta onhan se toisaalta aika kuluttavaakin. Se on sellaista loputonta hääräilyä! Koko ajan saa puuhastella jotain, tulee mieleen lapsuuden majaleikit. Ensin laitetaan teltta pystyyn, sitten puhalletaan nukkumapatja, sen jälkeen etsiskellään koko ajan laukuista tavaraa milloin mitäkin varten, esim jos halutaan kokkailla tai mennä uimaan tai suihkuun, jossain vaiheessa täytyy usein pestä pyykkiäkin ja tiskata ym.

On hauska seurata, kun paikalle tulee uusi asuntovaunu. Siinä ihmiset alkavat kasata pihaansa milloin minkäkinlaista olohuonetta tuoleineen ja pöytineen. Vaunu täytyy peruuttaa tasaisesti kiilojen päälle ja se saa aikaan usein pientä säätämistä ja vilkasta käsillä huitomista. Jotkin tuovat jopa kukkia ja mattoja mukanaan ja laittavat niiden avulla vaununsa edustan oikein kodikkaaksi. Jotkut nauttivat silmin nähden tästä kodinrakennuksesta, jollakin se taas tuntuu menevän helposti tappeluksi. Jotkut menevät kaikenlaisessa somistelussa ja ”täydellisen illan rakentelussaan” jopa huvittavankin pitkälle. Kun käveltiin illalla edellisellä leirintäalueella, huomasimme vanhahkon pariskunnan, jotka olivat laittaneet monenmoista vilttiä ja tekonurmikon tapaista vaununsa eteen, siihen paksuilla pehmusteilla vuoratut tuolit käännettynä merelle päin, soimaan stereoista jokin romanttinen italian kielinen kappele, punaviinilasit käteen ja ruuaksi jotain tosi monimutkaisen ja hienon näköistä paistosta.

Eilisestä päivästä: Cambrilsiin asti kaikki sujui hyvin. Pysähdyimme sinne ostamaan vettä Liddlistä. Kauppa oli ääriään myöten täynnä saksalaisia. Voin hyvin kuvitella heidän aatoksensa, he ajavat autolla ja huomaavat tutun kaupan ”Hei, tuolla on Liddli, mennään sinne, kun sieltä ainakin saa tätä minun lempijuomaa.” Ehkä saksalaiset ja britit olivat valinneet liddlin, koska tuntevat tuotteet ennestään. Meistä on kyllä usein jännä mennä kauppaan, jossa on aivan uusia tuotteita ja muutenkin kaikki erilaista, mutta nähtävästi joihinkin turisteihin vetoaa tuttu ja turvallinen. Jopa ostoskärryt olivat loppuneet kaupan pihasta niin mieletön ryysis kaupassa oli! Siitä jo uumoilimme, että kysessä taitaa olla aikamoinen rysä ja parasta olisi kiertää ranta kaukaa. Meidän karttaamme olikin merkattu sopivan oloinen tie, itse asiassa sama väylä, jota oltiin tultu siihenin asti. Turisti-infossa oli sanottu ”tuo on tosi mukava tie, se jatkuu Tarragonaan asti ja liikennettä ei ole liikaa.” Ohitimme siis Camprilsin ja jatkoimme ylös autoramppia, jonne päin ohjattiin Tarragonaan. Kahden moottoritien välissä piti jatkua meidän tiemme. Yhtäkkiä tämä N340 kuitenkin katosi! Olimme aika ihmeissämme. Onhan tiet täällä ennenkin menneet vähän eri kohdista kuin karttaan on piiretty tai muuttuneet vaikkapa hiekkateiksi, mutta eivät ne suoranaisesti ole kadonneet, jos ne on karttaan selkeästi merkitty. Ensimmäinen reaktiomme oli, että kyllä se varmaan jatkuu tuolla kohta ja lähdimme vain eteen päin ympyrästä ainoaa tietä, joka ei ollut moottoritie, vaikka se lähtikin väärään suuntaan. Vähän ajan päästä totesimme ”ei tästä kyllä käänny mitään tietä, menemme koko ajan enemmän väärään suuntaan.” Jouduimme palaamaan takaisin päin ja Kalle kävi erään leirintäalueen respasta kyselemässä. Mies oli vain todennut ”niin, se tosiaan katoaa tuo tie”, aivan kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä tai edes hitunen huvittavuutta.

Leirialueelta meidät neuvottiin takaisin Cambrilsiin ja jouduimme kuin jouduimmekin pyöräilemään kaiken turismitykityksen läpi. Ainoa hyvä puoli oli, että rannalla oli vapaasti käytettäviä piknikpöytiä puiden varjossa ja se oli hyvä kokkailupaikka. Kaikenlaiset rihkamamyymälät ja liian kalliit kahvilat jatkuivat loputtomiin. Rantabulevardi oli leveä ja pitkä ja siellä pyöräili, rullaluisteli ja käveli koko ajan vastaan monenmoista matkailijaa, rannallakin alkoi jo olla touhua, vaikka vesi onkin vielä kylmää.

Ajattelin, että varmaan kohta tulee vastaan hyvä pissapusikko, kun en halunnut maksaa vessakoppimaksuja. Sain kuitenkin odottaa pusikkoani pitkään. Lähes 20 kilomerin verran oli täyteen rakennettua rantaa ilman minkäänlaista luonnonympäristöä. Kaikki oli kyllä nätiksi laitettua hyvin hoidettuine puuistutuksineen, mutta aloin jo kaivata oikeaa luontoa. Oikeastaan koko tämä itärannikko on pitkälle rakennettua ihmisympäristöä. Kaikki on viimeisen päälle mietittyä, liikenneympyrätaiteineen ja suihkulähteineen. Mihin on unohtunut vapaatila? Luonnontilat ovat mielestäni parasta vapaata tilaa. Kai sitä ihminen kaipaa jotain tilaa mikä ei ole läpensä kaupallista tai jotain varten laitettua tietynlaiseksi. Turismiympäristöissäkin täällä häiritsee se, että ne ovat jotenkin liian viimeisen päälle mietittyjä. Niistä ikään kuin huokuu ”turistit haluavat nähdä nättejä kukkapenkkejä” tapaiset ajatukset.

Onhan täällä luonnonpuistoja, mutta niitä on harvakseen ja nekin ovat kuin ihmistä varten tehtyjä ”virkistysalueita”. Niissä risteilee paljon polkuja a jopa autoteitä. Ne ovat kuin vain haluttu jättää näytteille ”tällaista luontoa meillä on joskus ollut.” Kaikenlisäksi ne ovat usein mailla, joita ei voisi muutenkaan hyödyntää. Esimerkiksi nyt viimeisimmän leirintäalueemme läheisyydessä oli ydinvoimala ja sen lähimetsä oli julistettu suojelualueeksi. No, kuka nyt siellä valtavien sähköisesti rätisevien voimalinjojen alla haluaisi asuakkaan? Leirintäalueemme slogan oli ”missä mukavuus kohtaa luonnon”. Se ei luultavasti edes tarkoittanut tuota luonnonpuistoa, vaan leirintäalueen välitöntä luontoa eli lähinnä istutuksia. Sitaatti kuvaa kyllä hyvin täkäläistä suhtautumista, luonnon kohtaamisen täytyy tapahtua helposti. Ja toisaalta se viestii siitä, että luonto ja mukavuus voisi joskus olla vastakohtaparit. Huomaan kyllä tässä suomalaisuuteni, että arvostan vapaita metsiä ja luonto ei merkitse minulle tuollaisia ihmisen istuttamia Bonsai puita.

Sanoisin, että tämä Tarragona on hienoin ja miellyttävin kaupunki, missä olemme tällä reissulla olleet. Valenciakin oli kaunis, mutta hyvin persoonaton. Kaupungissa minua ei häiritse rakennettu ja suunniteltu ympäristö, päinvastoin pidän erikoisesta arkkitehtuurista, katutaiteesta ja hyvin suunnitelluista puistoista. Meren rannalla tällainen suunnitelmallisuus häiritsee ihan eri tavoin. Ehkä siksi, että meri on niin voimakas luonnonelementti kuin vain voi olla, samoin rantakalliot hiekkoineen, ja sitten jos sen vastakohtana on korkeat tornitalot, loputtomat kivilaatoitetut kadut ja modernit patsaat niin siitä seuraa liian voimakas ristiriita, ainakin minun esteettistä aistiani (joka yleensä kytkeytyy juuri villiin luontoon) se häiritsee. Odotan jo innolla, että pääsemme Caminon pyhiinvaellusreitille, jossa pitäisi olla paljon metsää ja kaunista luontoa. Mutta nyt tämä luonnosta paasaaminen saa riittää ja mennään tarinassa eteen päin.

Kun olimme selvinneet Cambrilsin rantareitille, ajaminen sujui vauhdikkaasti. Ranta oli ihanan tasainen ja vain yhdessä kohdin meidän piti kysyä tietä. Kun turismialue päättyi ja vastaan tuli tehdas, tie kiersi tuon tehtaan muutaman mutkan kautta, mitä ei ollut merkitty. Eräs skootteri mies sanoi kuitenkin, että hänkin on menossa Tarragonaan päin ja pystyimme seuraamaan häntä parin käännöksen verran. Tarragonan kaupungissa manailin ”miksi heidän pitää asua juuri vanhassa kaupungissa”, kun sain työntää pyörääni mäkiä ylös. Ei noita rinteitä onneksi kuitenkaan kovin montaa ollut ja pian olimme tämän pikku kukkulan harjalla, jolloin mieleni muuttui ja olin erittäin tyytyväinen isäntäperheemme asumispaikkaan. Nämä ovat kuulema tämän kaupungin halutuimpia taloja ja ymmärrän kyllä miksi. Muurin sisäpuoli on alle kilometrin mittainen säteeltään ja koostuu lukuisista pienistä kujista, talot ovat vanhoja kivitaloja ja kaikki vähän eri värisiä, on kauniita parvekekoristeluita, seinämaalauksia ym.

Lupailin eilen, että kertoisin hieman katalonian kulttuurista. En ole siihen vielä kovin syvälle päässyt, mutta sen olen havainnut, että heillä on voimakas ”me henki”. Jo se, että he tuntevat olevansa oma ryhmänsä ja oma kulttuurinsa, on tehnyt minuun vaikutuksen. En ole ollenkaan vakuuttunut, että tässä maassa edes olisi mitään voimakasta omaa espanjalaista kulttuuria. Ainakaan itse en ole sitä vielä löytänyt. Ymmärrän hyvin, miksi Katalonia haluaisi itsenäistyä ja isäntäpariskuntamme mielestä se voisi olla aivan realistisestikin mahdollista. Ulkopuolisen silmiin se näyttää kyllä jokseenkin mahdottomalta, mutta se kertoo myös osaltaan kulttuurin voimakkuudesta, että heillä on vahva usko omaan erityislaatuisuuteensa ja sen tulevaisuuteen. Emäntämme Anna kertoi seuraavaa: ” Muut espanjalaiset eivät oikein arvosta meitä ja he pitävät meitä epäluotettavina. He ovat myös hieman kateellisia meille, koska meillä menee taloudellisesti paremmin kuin muualla. Katalonian kieli on minulle tosi tärkeä. En ymmärrä keneltä se on pois, että haluan puhua oman äitini kieltä, se on osa identiteettiäni. En minäkään halua estää jos joku haluaa puhua espanjaa. Siitä huolimatta meidän kieltämme on aina sorrettu. Jos esimerkiksi koululuokalla yksikin lapsista puhuu espanjaa, koko luokan opetus tulee järjestää espanjan kielellä.”

Katalonian kulttuuri nojaa siis paljolti kieleen. Haluaisin vielä kysyä mitä muuta omaleimaista heillä on. Kyllä heillä selvästi on esimerkiksi jonkinlainen oma ruokaperinteensä, joka on hieman erilainen kuin muualla maassa. Eilen söimme loistavaa perunaomelettia ja hyvin erikoista mustalla viinietiikalla maustettua tomaattikeittoa. Tämän kaupungin perinteisiin kuuluu ihmispyramidi harrastus. Ihmiset opettelevat tekemään torneja itsestään mitä erilaisin muodostelmin ja sitten järjestetään esityksiä. Saatamme mennä illalla katsomaan tämän taidon harjoittelua. Täällä on parikin eri kerhotilaa, jossa he harjoittelevat joka ilta. Tuo pyramidiharrastus on hyvin katalonialainen asia, se ei rajoitu pelkästään vain tähän kaupunkiin. Voi olla, että sitä on muuallakin Espanjassa, mutta täältä se on saanut alkunsa. Pyramidien intensiivinen harrastaminen kertoo jotain tästä kulttuurista. Mihin täällä ryhdytäänkin, siinä halutaan olla todella hyviä. Ehkä se selittää sen, että maakunta pärjää taloudellisesti kohtuu hyvin.

Koska isäntäpariskuntamme laittoi meille eilen perinneruokaansa, olemme luvanneet tänään tehdä jotain suomalaista. Selasimme netissä suomalaisten perinneruokien listaa ja suurin osa oli sellaisia, joita ei voinut ajatellekaan, kuten lipeäkalu tai rössipotut, mutta lopulta haaviimme jäi kesäkeitto ja rieska. Ostimme kaupasta paljon tuoreita vihanneksia keittoa varten ja rieskaan haluan pistää kaurahiutaleita, koska kaura on aikalailla suomalainen juttu ja toisekseen se pehmentää rieskaa mukavasti. Kaurahiutaleissa oli aikamoinen metsästys, mutta onneksi ne lopulta löytyivät kiilattuna murojen ja myslien välistä, niiden pimennosta.

Tässä blogikirjoittelun välissä pidin pientä taukoa ja kävimme tuossa äskettäin katsomassa amfiteatterin ja pari Paulin (isäntämme) katumaalausta. Hän on täällä varmaan arvostettukin taiteilija, koska on saanut tehdä keskeisille paikoille kaupunkiin maalauksia kiviseiniin. Emäntämme opettaa psykologiaa, mutta on juuri nyt sabaattivapaalla. Paul opiskelee taiteensa teon ohella myös arabian kieltä. Hän kertoi meille eilen kiintoisaa tarinaa, kuinka monet espanjalaiset ovat arabeille läheisempää sukua kuin haluaisivat myöntääkään ja kulttuuri on paljon velkaa arabeille. Niinhän se on, maurit jättivät tänne jälkensä..öö..en nyt muista milloin, mutta monen sadan vuoden ajan he olivat täällä suurimmassa osassa Espanjaa vallassa. Arkkitehtuuri saa ainakin olla kiitollisuuden velassa heille.

Eipä tässä nyt muuta. Tekstiä olisi enemmänkin, ellei kone olisi välillä leiponut kiinni ja osa tekstistä kadonnut. Huomenna pikku kylään noin 50 km Barcelonan alapuolelle ja sieltä junalla Barcaan, josta olemme varanneet hostellin aivan kaupungin laitamilta. Löysimme viimein kartan, jonne hostellitiemme oli merkattu. Turisti-infon setä sanoi ”se on salaista aluetta, siksi se ei näy kaikissa kartoissa, se on niin hienoa.” Jospa se olisi! 7 km sinne saa polkea kaupungin läpi. Vähän jo hirvittää Barca, kun kaikki ovat pelotelleet ”Espanja on muuten turvallinen, mutta Barcassa tulee aina ryöstetyksi.” Kun olimme Alicantessa isäntämme luo piti tulla toinenkin surffari, mutta hän laittoi viestiä, että häneltä oli viety passi ja rahat Barcassa ja siksi hän ei tulekaan. Kyllä näitä siis sattuu, no onneksi huomenna olemme vielä turvassa kylillä. Barcassakin varmaan säilymme hengissä, kunhan olemme varuillaan. Tuskin se vaarallisempi kuin vaikkapa Manila. Inhoan kyllä kaupunkeja, missä
saa olla koko ajan varuillaan. No, ei pidä kantaa paljon rahaa mukanaan. On meille jopa yksi isäntämme sanonut ”tulette pitämään kaupungista”, muut ovat vain varoitelleet, ettei sinne kannata mennä.

5.6.

Klo 18.05 Vilanova i la Geltru

No, huh huh. Nyt on kyllä vähän erikoisempi majapaikka. Kaikkea sitä näkee, kun sohvasurffausta harrastelee! Onhan sitä tällä reissulla jo nähnyt omalaatuisia koteja, kuten asuntoveneen ja tavallaan edellinenkin paikka oli erityinen upean sijaintinsa ja seinät täyttävän taiteen vuoksi. Nyt olemme meksikolaisen tatuointitaiteilijan kommuunissa. Kuulin vasta tuossa matkalla kävellessämme tänne päin, että isäntämme asuu kommuunissa. Odotin jotain vanhaa, homeista ja romahtamispisteessä olevaa omakotitaloa. Pienellä kauhulla odotin myös, että talo pursuaisi porukkaa ovista ja ikkunoista. Mutta ei, kummatkin arvaukset menivät totaalisesti pieleen. Vastaani tupsahti nurkan takaa tuiki tavalliselta näyttävä kerrostalo. Astuessamme rappukäytävään, vaikutelma muuttui: heti rapussa oli hipin näköistä nuorta paria raahaamassa tavaroita sisään, rapussa kaikki lukot olivat murrettu useaan kertaan. Ovet olivat hurjan näköisiä, kun niissä oli lukkojen kohdalla monenmoista reikää ja potkujälkeä. Tässä vaiheessa ajattelin ”mihinhän sitä on taas tultu”. Vaikutelmani muuttuivat kuitenkin vielä kertaalleen, kun isäntämme avasi oman ovensa. Astuin aivan tavallisen näköiseen huoneistoon. Kaikki oli siistiä ja mikä ihmeellisintä täysin uuden näköistä. Lattia oli kauttaaltaan vaaleaa parkettia ja seinät hohtivat valkoisuuttaan.

Isäntämme asuu yksin tässä huoneistossa, joka koostuu kolmesta huoneesta ja keittiöstä. Hän kertoi, kuinka valtasivat tämän talon ja sen jälkeen porukkaa on tullut koko ajan vähän lisää, kohta kaikki huoneistot alkavat olla asuttuja. Täällä on väkeä ympäri maailman: Espanjasta, Marokosta, Senegalista, Kuubasta, Turkista jne. Heillä on poliisin kanssa sopimus, että he saavat asua täällä ainakin kolme vuotta jos pitävät talosta huolta. Ennen valtausta tänne oli murtauduttu jatkuvasti ja talo oli ollut poliisille oikea murheenkryyni. Nämä ovat nähtävästi niitä uusia kerrostaloja, joita on nousukaudella rakennettu ja ne ovat sitten jääneet myymättä. Pankki tämän nyt kuulema virallisesti omistaa, mutta he käyvät neuvotteluja jonkun muun tahon kanssa ja omistajuudessa on pientä epäselvyyttä.

Kun isäntämme muutti tähän, talossa ei ollut vettä eikä sähköä. He olivat kuitenkin saaneet ne toimimaan. He olivat itse tehneet sähkötöitä. En oikein ymmärtänyt, miten vesi ja sähkökin voi olla ilmaista, mutta niin se kuulema vain on.

Nyt täytyy lähteä etsimään ruokapaikkaa, varmaan poikkeuksellisesti syömme ulkona. Emme nyt jaksa pitkän päivän jälkeen enää etsiä ruokakauppaa ja kokkailla. Illalla yritän kirjoitella lisää…

klo 19.11

Ainoa puute kämpässä tuntuu olevan, ettei keittiössä ole vesiraanaa. Kalle kävi äsken vessassa pesemässä tomaatteja, kun hän kokkailee niitä ja ranskanperunoita uunissa. Itse söin äsken burgeriaterian, kun en mahani ei enää malttanut odottaa saavansa jotain täytettä.

Kalle kävi tuossa äsken raportoimassa, mistä he ovat jutelleet. Isäntämme oli vähän valoittanut elämäntarinaansa. Hän oli aikanaan tullut Meksikosta Itävaltaan turistiviisumilla naisystävän vuoksi. Suhteen loppuessa, hän oli miettinyt, minne sitä lähtisi. Hänen viisuminsa oli loppunut ajat sitten, mutta se ei estänyt häntä matkustamasta maitse Espanjaan. Hän valitsi Espanjan ilmaston vuoksi ja koska osasi jo valmiiksi kieltä. Hänellä ei ole ollut mitään ongelmia poliisin kanssa, vaikka hän on laittomasti maassa. He ovat joskus kysyneet häneltä ”teetkö töitä” ja kun ovat saaneet kieltävän vastauksen he ovat tyytyväisiä. Joskus poliisi on udellut ”miten sinulla on sitten varaa asua täällä”, mutta tyytynyt vastaukseen, kun Chester- isäntämme on sanonut ”asun tuossa valloitetussa talossa.”

Totta kai Chesterin, kuten muidenkin täällä, on jotain tehtävä. Tarvitseehan sitä rahaa ruokaankin, vaikka asuminen olisikin ilmaista. Hänellä on tuossa yhdessä huoneessa tatuointivälineet ja kai hän joskus siinä ottaa asiakkaita vastaan. Yllättävän paljon sitä kuitenkin saa ilmaiseksi asioita! Tätä olen aiemminkin usein ihmetellyt. Tällaisessa talossa asuminen, joka ei varsinaisesti kenenkään ole, ei tietenkään ole keneltäkään pois. Chester on dyykannut kaikki huonekalutkin täällä. Hän ihmetteli, mitä kaikkea ihmiset jättävätkin roskisten viereen. Talouskriisi muka ja silti ihmiset heittävät kaikkea hyödyllistä menemään! Minäkin olen jatkuvasti pyöräillessä nähnyt hyväkuntoisia huonekaluja kadulla, sellaisia, että jos näkin niitä Suomessa, omisin ne heti itselleni.

Nyt ihan muihin aiheisiin. Kaksi sankaria, jotka ovat mahdollistaneet matkamme, ansaitsevat muutaman rivin. Tässä vaiheessa on korkea aika kertoa hieman pyöristämme. Jos kilpapyöriä, jotka vilahtelevat ohitsemme, voisi verrata sulavalinjaisiin urheiluautoihin, meidän pyörämme vertautuisivat lähinnä traktoreihin. Ne ovat jäykkiä ja raskaita, mutta varmoja ja vakaita. Hitaasti, mutta itsevarmasti ne kantavat meitä selässään kohti päivän päätepisteitä. Toisin kuin Italian pyörät, ne ovat olleet jämäkkää tekoa. Minun pyörästäni on irronnut kertaalleen poljin, mutta se on ollut ainoa ongelma. Kallen pyörässä taas raksuu vaihteet ja muutenkin se etenkin aamusta pitää aina pientä kapinaääntä, mutta sinnikkäästi sekin pieni pyörä jaksaa kantaa taakkansa. Kumit pyörissä ovat usein katukivetyksillä tai yhtäkkisillä vauhtihidasteilla kovilla, mutta nekin ovat lujempaa tekoa kuin uskalsimme haaveillakaan. Kalle varinkin odottaa aina vieläkin, että kumi puhkeaa heti jos tiellä on pari piikkikasvia tai jos joudumme ajamaan hetken hiekalla, mutta ”Musta piru” (olen ristinyt pyörän tällä nimellä) aina vain jaksaa yllättää hänet. Minun pyöräni Kalle risti Sinihomejuustoksi ja se on itse nautinto ajaa aina niin kauan, kunnes tulee jyrkkä ylämäki. Tässä vaiheessa sen 6-vaihdetta tuntuvat riittämättömille ja vaihdan usein Mustaan piruun. Mustan pirun vaihteita en edes osaa laskea, toisella puolen taitaa olla seitsemään asti, mutta toisella puolen on vain epämääräisiä pykäläpiirroksia, joiden kaikilla kohdin vaihde ei jaksa vaihtua.

Luulen, että edellinen isäntämme Paul oli vähän pettynyt rakkaisiin ystäviimme. Hän oli selvästi odottanut, että meillä olisi huippupyörät ja hän pääsisi keskustelemaan pyörien hienouksista kanssamme. Hänellä itsellään nimittäin oli viimeisen päälle hieno kilpapyörä. He olivat ajatelleet, kun lukivat Kallen postin ”jaa, pyöräilijöitä, heidät meidän täytyy ehdottomasti majoittaa.” (he eivät olleet aikaisemmin majoittaneet juuri ketään) Koska he paljastivat tämän aatoksen meille ja eivät kuitenkaan puhuneet kanssamme juuri mitään pyöräilystä, päättelin, että Paul oli vähän yllättynyt pyörävalinnastamme. Hän katseli niitä tosi arvioivasti tänä aamuna, kun haimme ne varastosta. Hän myös tarjoili meille läjää työkaluja omaksemme, nähtävästi olettaen, etteivät pyörämme kestä yhtään ja meidän pitäisi koko ajan korjailla niitä. Emme ottaneet noita työkaluja, koska ei meille oikein olisi mahtunut minnekään. Voihan se hyvinkin olla, että niille olisi ollut vielä käyttöä. Mutta toistaiseksi olemme erittäin ylpeitä pyöriemme kestävyydestä!

Tänään tulimme taas reilu 50 km ja osasimme sujuvasti. Muutaman kerran piti karttaa tulkita otsarypyssä, mutta lopulta löysimme reitit ilman suurempia hikeentymisiä. Tällä kertaa rantatie meni mukavan suoraan, eikä puikkelehtinut asuinalueiden läpi. Onhan näitä leveitä laatoitettuja rantateitä ollut tavallaan aivan miellyttävä ajella. Välillä turismihäslinki ärsyttää, mutta kyllä se aina hetkiksi hiljeneekin. Välillä rannalla on oikein paikallistakin tunnelmaa, kuten tänään petangekisat. Sinänsä rantatie on ihana, että koko ajan voi ihailla meren välkettä ja merituuli viilentää ylellisesti. Nyt nämä pitkät rantakaistat saavat meidän osaltamme huomenna loppunsa, kun otamme junan Barcelonaan ja sieltä suuntaamme sisämaahan.

Tarragonan ihmistorniesityksestä jäi kertomatta, että se oli kyllä vaikuttava. Menimme katsomaan erään seuran harjoitusta (niitä on monia ja seurat kilpailevat keskenään). Oli vähän hirvittävääkin katsoa, kun pienet lapset kiipeilivät korkealle toistensa hartioille. Pienimmät kiipeilijät, jotka olivat noin 5-vuotiaita, menivät aina tornin huipulle. Korkein torni, jossa oli alhaalla aikuisia miehiä, sitten teini-ikäisiä ja huipulla aivan pikku ipanoita, taisi olla 7-kerroksinen. Se alkoi jo huojua pelottavan näköisesti, kun viimeiset kiipeilijät asettuivat paikoilleen ja viimeisin ipana kiipesi muiden yli. Kilpailuissa he saavat kuulema pisteitä erilaisista suorituksista, kuten käden nostamisesta ylös pyramidinhuipulla.

Vielä tästä talosta. Ei tämä sinänsä mikään kommuuni ole, että kaikki ihmiset eivät selvästikään tunne toisiaan. Osalla on kuitenkin ovi auki rappukäytävään koko ajan ja he vierailevat toistensa huoneistoissa. Oma isäntämme on selvästi halunnut enemmän yksityisyyttä ja hän on asentanut oveensa kunnon lukonkin ja ovi on koko ajan kiinni. Hyvä niin. Jossain huoneistoissa näytetään soittavan kitaraa ja muita soittimia. Itselle uni on aina tärkeää ja varsinkin nyt, kun on ollut niin pahat migreenit, joten vähän pelkään saankohan nukuttua. Kalle kuitenkin rauhoitteli minua, että todennäköisesti täällä on aivan hyvä nukkua. Asukkaat eivät kuulema useinkaan metelöi, koska sopimukseen kuuluu hiljaiselo. Jos viereisten talojen naapurit valittavat, kommuunilaisten sopimus poliisin kanssa raukeaa. Jospa he siis osaisivat olla asiallisesti ja etenkin hiljaa!

Huomenna tosiaan aamujunalla Barcaan. Nyt katson saisinko tämän tekstin nettiin. Chesterillä on lukuisia tunnuksia alueen langattomiinverkkoihin. Joku talosta on hakkeroinut tunnukset ja jakanut muille asukkaille, aika solidaarista!

6.6.

Neuvottomuus ja epätietoisuus! Chester sanoi meille ”Kyllä kaikkiin juniin voi ottaa pyöriä”. Rautatieaseman täti sanoi ”Vain Regular ja Express juniin saa ottaa pyörät.” Nettisivuilla puhutaan, että lähijuniin saa ottaa pyöriä ja yöllä meneviin. Ota nyt näistä selvää! Kaikki ovat hieman eri mieltä. Mikä huvittavinta juna-aseman eri työntekijätkin sanoivat toinen toista ja toinen toista. Eivätkö he itsekään tiedä omista säännöistään?

Haluaisimme mennä Intercity junalla Burgosiin, koska tuo kyseinen juna olisi edullinen ja Burgosista lähtisi sopiva pyhiinvaellusreitti. Näyttää kuitenkin siltä, ettei tuohon junaan ole sallittua ottaa pyöriä. Kalle lähti vielä kerran juna-asemalle selvittelemään asioita, vaikka eivät he tietenkään osaa sanoa juuta eikä jaata. Tarragonan isäntämme sanoivat Kataloniasta ”täällä ihmiset ovat kovia tekemään töitä ja asiat ovat hyvin organisoituja.” No, junat eivät ainakaan ole. Tosin junaverkkohan on maan laajuinen. Missään muualla matkailukohteissamme junakäytännöt eivät ole olleet näin epäselviä! Italiassakin junan tiedoissa oli vain pyörän kuva, silloin kuin siihen sai ottaa pyörän. Pyöristä kyllä maksettiin erikseen, mutta melkein kaikkiin juniin ne sai ottaa.

Meillä on nyt muutamia eri vaihtoehtoja. Mahdollisuus a: hyppäämme vain Intercityn kyytiin ja jos joku valittaa pyöristä, esitämme tietämätöntä. Joko he antavat meidän jäädä junaan tai sitten lennämme ulos. Pahimmassa tapauksessa saamme sakot, mutta niitähän ei yleensä tarvitse maksaa. (tai ehkä pahimmassa tapauksessa tarvitsee, jos he kirjaavat passimme tiedot ylös) vaihtoehto b. Menemme jonnekin lähikaupunkiin, jonne lähijunalla pääsee ja aloitamme pyhiinvaelluksen sieltä. Huono puoli on, että näistä paikoista Santiago De Compostelaan on vielä niin pitkästi, että tuskin ehtisimme sinne koskaan. c. Lähdemme vain heti pyöräileen ilman junailuja. Tämä on aika lailla poissuljettu mahdollisuus, sillä Barcelonan välitön ympäristö on hyvin kukkuloista, sanoisinpa melkein vuoristoista. d. Katselemme bussivaihtoehtoja. Niissäkin vain kuulema on tosi vaihtelevat käytännöt ottavatko he pyöriä, satunnaisesti ottavat ja toisaalta eivät. Siinä kai ne mahdollisuudet olivat. Yöjunaa tuskin voimme harkita, koska ei niitä näytä menevän juuri näillä reiteillä. Niissä pyörät pitäisi kaiken lisäksi purkaa osiin ja junassa pitäisi ottaa oma hytti, joka tulisi kalliiksi.

Päivän tapahtumista: Chesteri saattoi meidät aamulla juna-asemalle, koska matka oli hyvin sokkeloinen. Olin ensin luuullut Chesterin asunnon sijaitsevan laitakaupungilla, mutta sittemmin selvisi juna-aseman sijaitsevan hieman syrjässä. Chesterin vallattu kerrostalo oli itse asiassa vain 10 minuutin kävelymatkan päässä ydinkeskustasta. Se sijaitsi hyvällä keskiluokkaisella asuinalueella. Saa nähdä kauanko he siinä saavat asua! Vaikka heillä kuinka on sopimus poliisin kanssa, jokin muu taho saattaa tulla väliin, esimerkiksi sähköyhtiö. Kun puhuimme kävellessä asemalle ”taitaa tulla kuuma päivä”, Chester totesi ”onneksi minulla on ilmastointi.” Jos kaikissa muissakin asunnoissa on ilmastointilaitteet ja kaikki alkavat niitä pitää päällä, talon sähkölasku on pian niin huima, että kyllä sähköyhtiö huomaa varmasti jonkun vievän sähköä. Poliisit selvästi luulivat heidän asuvan talossa ilman sähköä, koska Chester kehotti illalla laskemaan verhon alas (täällähän ne ovat täysin valotiiviitä käteviä metallikaihtimia) jos laitan valon päälle. Loistokkaat olot hän oli kyllä itselleen järjestänyt! Ruuankin hän kuulema usein saa ilmaiseksi. Tämä maa on selvästi roskisruokadyykkarin paratiisi, sillä ruokaa kuulema usein jätetään aivan esille dyykkareita varten kauppojen takapihalle, ei siis edes välttämättä laiteta roskiin asti. Sieltä saa sitten aivan vapaasti käydä hakemassa kenenkään puuttumatta asiaan. Suomessahan suurin osa kaupoista suhtautuu dyykkaamiseen kuin suureenkin rikokseen ja lukitsevat huolella roskiksensa.

Junalippua ostaessamme katsoimme meillä olevan 6 minuuttia aikaa. Uskoimme hyvin ehtivämme. Jouduimme kuitenkin raahaamaan pyörämme hisseillä ja portaita myöten eri laiturille. Hississä jouduin kääntämään pyöräni pystyyn ja oven auetessa alhaalla, en saanut pyörää enää normaaliasentoon, vaan se keikahti nurin. Takapää oli niin raskas tavaroiden vuoksi, etten saanut pyörä yhtään tasapäinon, vaanse vääntäytyi suoraan pystyyn ja nurin. Kaiken lisäksi alhaalla hissin edessä oli vielä jonoa, äitejä lastenvaunuineen. Oli siinä sitten vähän noloa taistella väkisin nukkuma-asentoon haluavan pyöräni kanssa. Kalle oli tällä välin kantanut oman pyöränsä portaita. Mutta vielä oli päästävä ylös. Taas oli edessä prtaat ja aika kului koko ajan. Kalle lähti kantamaan pyörää ja minä laukkuja, Kalle kuitenkin kompastui portaissa jalkansa verille. Hän pystyi jatkamaan matkaa, mutta kaikessa tässä ja minun pyörän laukkujen irrotuksessa oli mennyt niin paljon aikaa, että juuri kun saavutimme laituritason, näimme junan ovien sulkeutuvan. Minuutti lisää niin olisimme ehtineet! Siinä sitten katselimme, että toiselta laiturilta olisi myös lähdössä juna. Aikaa lähtöön oli 5 minuuttia. Emme sitten viitsineet riskeerata, että olisimmeko siihen ehtineet, pyörien raahaus olisi ollut niin työlästä. Odotimme kiltisti omalla laiturillamme, kun olimme siihen kerran pyörät saaneet, junaa joka saapui 20 minuutin päästä. Saimme pyörät nostettua junaan helposti ja kiinnitettyä seinän viereen, jossa oli jo ennestään yksi pyörä. Tietenkin tämä pyöräilijä jäi ennen pois ja jouduimme siirtämään pyöriä. Yhdessä vaiheessa myös aseman puoli muuttui ja ovi, jonka tukkeena pyörämme olivat, aukesi. Kallen piti sitten jälleen muuttaa pyöriemme paikkaa.

Barcelonassa suunnistaminen sujui ihmeen hyvin. Emme eksyneet kertaakaan! Pyöräteitäkin oli mukavasti siellä täällä ja kartan mittakaava oli niin suppea, että hostellimme, joka oli näyttänyt kartassa olevan ikuisuusmatkan päässä, olikin kohtuu helposti saavutettavissa. Alle tunti meillä meni pyöräillessä kaupungin läpi tänne ”Eko hostellille”. Viimeinen kilometri oli jyrkkää ylämäkeä, mutta siihen asti oli ollut hyvin tasaista, joten jaksoihan tuon matkan hyvin taluttaa pyörää. Hostelworldin arvosteluissa hostelli oli saanut miinusta ainoastaan sijainnistaan. Monet valittivat tämän olevan liian kaukana, mutta ihan hyvin tänne mielestämme kulkeutui. Bussejakin näyttää kulkevan aivan ulko-oven eteen. Täältä on loistavat näköalat muuhun kaupunkiin, sillä tämä on arviolta ainakin 150 metrissä.

Olemme nyt kuuden hengen dormissa. Viime yönä minulla oli vaikeuksia nukkua kovan patjan vuoksi. Mitä voi odottaa roskiksesta löydetyltä patjalta? No, hänen muut huonekalunsa olivat kyllä aivan laadukkaita. Odotukset nukkumisen suhteen ovat siis korkealla, vaikka kyllä tiedostan riskit dormihuoneen suhteen. No, hyvä patja ainakin on. Naapureista en vielä tiedä, kun ketään ei ole näkynyt. Kaikki sängyt on kyllä varattuja. Pari suomalaista näin äsken keittiössä, olivat vuokranneet auton ja olivat Marokkoa kohden menossa.

Olen jakanut matkamme kahteen etappiin. Nyt olisi ensimmäinen suoritettu! Olemme saavuttaneet Barcelonan. Vain viimeiset 40 km tulimme junalla, muuten pyöräilimme lähes 500 km. Ainakin saman verran olisi vielä edessä, mutta saa nähdä minne päin tie meitä kuljettaa.

7.6.

Barcelona

Olemme nyt päätyneet ”Camino catalan por san juan de la pena” reittiin. Ei me tuota reittiä myöten koskaan Santiagoa saavuteta, mutta Renfe, eli Espanjan rautatieyhtiö, pilasi nämä haaveemme. Toisaalta olisikin ehkä ollut liian tavanomaista meille kulkea perinteinen Camino reitti. Mehän olemme aina kaikessa vastarannankiiskejä! Yleensä haluamme tehdä asiat tavallamme ja vähän eri tavoin kuin muut. Olemme kuin keskiajan pyhiinvaeltaja munkki Loyola Ignatius, joka päätti kulkea Santiago vaelluksen toiseen suuntaan. Mekin kuljemme sitä nyt vain etelästä kohti pohjoista ja hieman viistosti kohti länttä. Aikamme ei mitenkään riitä saavuttamaan päätepistettä tuota kautta. On reittimme kuitenkin noin 250 km pitkä, sen lähtöpiste on Tarrega ja päätepiste Jaca. Pähkäilimme tässä äsken pitkään, että valitsisimmeko lähtöpailkaksi Montserratin, mikä olisi virallisesti tuon reitin aloitus, mutta sinne ei mene junaa Barcelonasta. Lähettyville eli 20 kilometrin päähän kyllä menisi juna, mutta sitten joutuisimme pyöräilemään pitkään jyrkkää ylämäkeä, kaupunki olisi aika jylhissä maisemissa. Kartta pöydälle levitettynä laskimme etäisyyksiä ja suhteutimme niitä jäljellä oleviin päivin. Päätimme olla realisteja ja valita lyhyimmän reitin.

Toisaalta valitsimme myös varmimman vaihtoehdon. Olemmekohan tulleet vanhoiksi, kun välttelemme turhia riskejä? Nuorenmpina olisimme ehkä vain hypänneet Burgosin junaan ja katsoineet mitä tapahtuu. Nuorempina olisimme myös telttailleet missä vain luonnon keskellä, nyt taas olemme olleet vain leirintäalueilla. No, ehdimme kyllä vielä telttailemaan myös ”villisti”. Toisaalta on kai se luonnollista, että kun ikää tulee lisää mukavuus ja helppous hakuisuus lisääntyy. Tuleehan sitä kaikkia vaivojakin, kuten minullakin nyt tämä päänsärkyily, joka painostaa valitsemaan helpompia vaihtoehtoja.

Barcelonasta: Ihan leppoisalta kaupungilta tämä on ainakin päiväaikaan vaikuttanut! Ei täällä leijunut mikään sellainen uhkaava tunnelma kuin vaikkapa Manilassa Filippiineillä. Varmaan ryöstöt ja muut rikokset tapahtuvat pääosin illalla tai yöllä. Pyöräilimme tänään ristiin rastiin tätä kaupunkia. Ei tämä niintylsähtä vaikuttanut kuin esim Valenia, jotain mielenkiintoista tässä oli. Pyöräilyyn oli varattu ihania leveitä, parhaimmillaan 5 kilometriä pitkiä pyöräkaistoja, jotka menivät suoraan autoteiden välissä. Ongelmia tuli jos risteyksiä tuli vastaan, välillä pyöräkaistat saattoivat kadoita tai yhtyä kävelyteihin. Koko kaupunki oli myös täynnä leveitä aukioita, joista lähti joka suuntaan teitä. itse en olisi noista suunnikkaan muotoisista aukioista hahmottanut yhtään, mihin mikäkin tie jatkui, mutta Kalle löysi taitavasti oikeat reitit. Kävimme katsomassa pyöreän Placa de toros monumentalin, joka oli vanha härkätaistelu areena, Placa de toros les arenesin, jossa sai nousta hissillä korkeuksiin ihailemaan kaupunkia ja jalkapallostadioni Camp Nou:n, jossa Barcelonan kuuluisa joukkua pelaa.

Eilen jo katsastimme katedralin, jota on rakennettu kymminiä vuosia. Tuo La sagrada familia kirkko on kaupungin kuuluisampia nähtävyyksiä ja sitä on rakennettu jo kymmeniä vuosia. Päämäärä olisi saada se valmiiksi 30-vuoden aikana. Se oli vaikuttava korkeine kapeine torneineen ja kaiverruksineen, jotka vaikuttivat kuin piparkakkutalolta. Toinen puoli rakennuksesta näytti kuin kallioon veistetyltä, siinä oli monenmoista jylhää ja näyttävää kuviota. Nuo kadut olivat aivan täynnä turistimassaa.

Muutenkin kaupunki vaikutti hyvin suositulta turistikohteelta, On kai tämä Pariisin, Rooman ja Lontoon jälkeen Euroopan suosituin matkailukohdekaupunki. Pyörillä oli vilkkaimmilla kaduilla vähän vaikea sukkuloida, koko ajan sai pujotella ihmismassojen välistä. Jatkuvasti sai olla tarkkaavainen ja ennakoida ”nyt ohitan tuon koiraa ulkoiluttavan sedän oikealta, nyt mahdun juuri pujahtamaan tuon pylvään ja lastenvaunuja työntävän naisen välistä.”

Kalle on ristinyt tämä maaksi ”joka on jäänyt siestalle”. Kyllähän sen taas huomasi tuosta, kun yritti selvitellä junia, että kukaan ei oikein osaa sanoa mitään ja kaikki suhtautuvat vähän laiskasti ”hällä väliä” asenteella. Espanjalaiset ovat aika surkeita kaikkien ohjeiden kanssa. Löytyihän tästä maasta jokin koko Espanjaa yhdistävä kulttuurinen piirre! Niin kuin jo olen aiemmin sanonut, en ole oikein löytänyt omintakeista espanjalaista kulttuuria. Katalonialainen identiteetti oli/on vahva lähinnä siksi, että he itse uskovat itseensä. Mutta Espanjaa ei oikein yhdistä kuin härkätaistelu, mikä sekin on paljolti kielettyä, ja flamenco. Ehkä löydän vielä pikku kyliltä aitoa Espanjaa, kun kohta sinne suuntaamme. Italiassakin lääni-identiteetti oli vahva, ihmiset tunsivat itsensä ensisijaisesti vaikkapa toscanalaisiksi, mutta myös samalla italialaisiksi. Täällä ei tunnu olevan oikein mitään Espanjalaista, mutta ehkä piilotettu kulttuuri vielä avaa minulle salaiset porttinsa…

8.6.

Tarrega

Aamulla herääminen otti vähän koville. Emme olleet edes valvoneet kovin myöhään, alkuillasta maistelimme Sangriaa Feet up mellow eco hostellimme terassilla. Ennen kymmentä kävimme pikaisesti yksillä läheisessä baarissa ja minä voitin pelikoneesta kasan voitonriemuisesti kiliseviä kolikoita. Silti olin herätessä hyvin väsynyt, varmaankin johtuen edellispäivien migreenistä. Hyvästelimme kuitenkin nopeasti tuon hostellin, joka oli ollut aivan toimiva kokonaisuus, lukuun ottamatta sitä, ettei heillä ollut ekoilustaan huolimatta mitään juomavesijärjestelmää. Voiko olla ekohostelli jos kaikki joutuvat kantamaan kaupasta vetensä muovipulloissa? No, roskienlajittelu hostellissa sujui kohtuu mallikelpoisesti ja suihkuvesi lämpeni aurinkopaneelilla. Espanjassa kierrätys näyttää kyllä muutenkin toimivan yllättävän hyvin jos vertaa vaikka Italiaan. Paljon enemmän täällä on eri jätteille tarkoitettuja roskiksia. Niitä on ihan yleisesti kadunkulmissa, Italiassa oli vain satunnaisesti jossain ostoskeskuksissa. Siisti maa tämä Espanja on muutenkin! Olen unohtanut mainita, kuinka täällä on mielestäni yllättävän puhdasta. Toscana on ”puhtainta” Italiaa ja silti sielläkin näkyi enemmän roskia teiden varsilla ja kaduilla kuin täällä, millä seuduilla olemme nyt kulkeneet. Ihmiset pitävät myös kotinsa uskomattoman siisteinä, kaikki sohvasurffaajien asunnot ovat olleet viimeisen päälle järjestyksessä.

Onneksi kaikki meni aamulla putkeen, koska en olisi jaksanut mitään isompaa säätämistä. Pyöräilimme noin 45 minuutin matkan halki nukkuvan Barcelonan. Vain takseja näkyi liikenteessä aamulla seitsemän tienoilla, oli ihanan tyhjät tiet huristella pyörillä jyrkkiä mäkiä alas. Aamun raikkaudessa nenääni tipahteli muutama sadepisarakin, mutta onneksi taivas ei revennyt. Ainoa mutka matkassa oli, että polkaisimme ensin vahingossa väärän rautatieaseman eteen. Se oli hyvin komea rakennus, jonka seinässä edelleen julistettiin ”Renfe”, mutta se oli kuitenkin poistettu käytöstä. Hetken aikaa pyörimme noilla kulmilla ja katselimme, että eihän täällä kyllä näy mitään aseman näköistäkään tönöä. Kun kysyimme eräältä naiselta, hän osoitti 10 metrin päähän metrotunneliin, että siellä on myös asema. Näin Kalle oli jo alkanut arvelemaankin, että myös kauemmaksi matkaavat junat lähtevät tuolta maan alta. Sain hetken aikaa torkkua aseman penkillä, kunnes juna porhalsi eteemme. Taulusta katsoimme, ettei juna viipyisi asemalla edes täyttä minuuttia, joten meille tuli kiire nostaa pyörät kyytiin. Tietenkin juuri tuossa kyseisessä junassa oli jyrkkä kynnys ja minun pyöräni kaatui taas pyllylleen. Muutamat reippaat partiolaiset junassa kuitenkin olivat, kuten heidän sanontansa kuuluu ”aina valmiita” auttamaan ja he nostivat pyöräni kyytiin.

Noista partiojohtajista siis oli iloakin, mutta muuten he olivat hieman rasittavaa porukkaa. Vaunu oli nimittäin täynnä myös pientä partio-poikaa. Emme olleet ehtineet yhtään valikoida vaunua, mihin nousemme, sillä niin kiire meillä oli vain hypätä kyytiin. Heti eteisessä kyllä huomasimme ”nyt taisi tulla vähän vikatikki.” Ensin olin iloisesti huvittunut. Katselin vaunun takaosassa lattialla ringissä istuvia partiolaisia, joista osa soitti kitaraa ja osa lauloi. Pienimmät ja villeimmät pojat taas hyppivät penkeillä ja juoksivat käytävää edes takaisin. Heillä tuntui olevan ratkiriemukasta! Olihan heidän energisyytensä vähän aikaa jopa hauskaa seurattavaa. Monilla pojilla oli kädessään joukko lankoja, joista he yrittivät punoa korua, mutta se meni enemmänkin toisten huitomiseksi näillä naruilla. Suurta innostusta partiolaisissa herätti Kalleen pyörään tarttunut oudon näköinen otus, joka muistutti jonkinlaista yöperhosta. Pojat könysivät lattialla ja kurkkivat otusta päät pyörien joka suunnalta. Seuraavalla asemalla kyytiin nousi vanha hippi. Tämä setä soi meille ihanan hengähdystauon, kun hän sai tarinoillaan pojat asettumaan hetkeksi paikoilleen ja hiljentymään. Setä soitti heille jotain pilliä ja, kun pojat osoittivat hänelle outoa otusta, tämä hippi otti perhosen kouraansa ja kävi seuraavalla asemalla vapauttamassa sen pusikkoon.

Sisämaassa luonto muuttui heti hieman vehreämmäksi. Ohitimme lukuisia loivasti kukkulaisia peltoja niitä reunustavine puurivistöineen. Vain Barcelonan välitön ympäristö oli korkeaa ja vuoristoista. Juna halkoi monia kukkuloita, sukelsi niiden sisään. Hyvin pian pinnanmuodot tasoittuivat ja ympäristö näytti ihanteelliselta viljelymaastolta. Toivottavasti maa tästä edespäinkin malttaa pysyä aloillaan eikä lähde ”aaltoilemaan”. Pienet aaltomaiset kukkulathan tuovat pyöräilyyn vain vaihtelua, mutta helpostihan maisema siitä sitten aina kehittyy vähän liiankin jylhäksi.

Olimme katsoneet netistä, että yöpaikkamme on aivan rautatieaseman vieressä. Googlemappi oli kuitenkin heittänyt sen hieman väärään paikkaan. Saimme kerran kysyä neuvoa, mutta lopulta löysimme helposti. Kalle kiipesi rakennuksen yläkertaan ja tuli pian takaisin ”En ole aivan varma ollaanko oikeassa paikassa, siellä käytävillä vaeltelee vain kehitysvammaisen näköisiä ihmisiä.” Vähän ajan päästä kipusimme uudestaan katsomaan ja löytyihän paikan vastaava henkilökin lopulta. Tämä on nähtävästi jonkinlainen vammaisten palvelutalo, jossa majoitetaan myös pyhiinvaeltajia. Pyhiinvaeltajille on muutama oma huone. Aika laitosmainen paikkahan tämä on! Ei mitenkään kodikas. Oleskelutilassa on silti kiva pingispöytä ja huone on iso ja kohtuu siisti. Ei mikään huonopaikka, kun hinta on vain 10 e ja aamupala kuuluu hintaan. Tosin näitä majataloja pitäisi olla myös ilmaisia, mutta ei tietty just tällä kylällä. Huomenna reittiä eteenpäin, tästä alkaa pyhiinvaelluksemme. Toivottavasti reitti on edes jotenkin merkitty! Meillä ei ole karttaa kuin tästä Katalonian läänistä ja lääni loppuu lähitienoilla. Ehkä huomisen olemme vielä Katalonian puolella.

9.6.13 Algerri

Kokeilen nyt huvikseni vähän erilaista kirjoitustyyliä. Kerron tarinani vaihteen vuoksi preesenssissä.

Syömme aamulla ruokalassa paahtoleipää, hedelmiä ja muroja. Paikalla ei juuri muita näy ja muutenkin laitos vaikuttaa kolkon hiljaiselta. Edellisenä iltanakin käytävät olivat kaikuneet tyhjyyttään. Olen iloinen, että pääsemme jatkamaan matkaa, majapaikka oli ollut aivan toimiva, mutta tunnelmaltaan jotenkin kylmäkiskoinen. Tarrega kaupunkina vaikutti mukavalta lukuisine tienvarsipenkkeineen. Penkit viestivät hyvin, kuinka kaupungissa on iltaisin tapana kokoontua kylille istuskelemaan ja tervehtimään tuttavia. Nimesin paikan hengailijoiden kaupungiksi.

Suuntaamme pyöriemme nokat kohti puistoaluetta, jonka vierestä camino (meidän caminomme, näitähän on lukuisia) reitin piti neuvojen mukaan lähteä. Sieltä löytyy yllättäen kartta ja viitta, joka osoittaa reitin alun. Olemme iloisesti yllättyneitä tuosta viitasta, koska Espanjassahan on tunnetusti huonosti merkitty mitään teitä. Tie on hiekkapolkua, mikä aluksi vähän hirvittää meitä, mutta pyörämme vaikuttavat kuitenkin kestävän. Poljemme idyllistä kapeaa tietä, lehmän lanta tuoksuu ja teiden reunalla kukkivat unikot. En osaisi kuvitella enemmän maaseutumaista maisemaa! Kun vastaan tulee kanava, sen uomaa reunustaa kukkameri. Ihania luonnonvaraisia kukkia, jotka kukoistavat luonnonniityllä kenenkään niitä sen kummemmin kasvattamatta.

Äkkiä tie haarautuu kahteen eri suuntaan. Juuri tuossa risteyksessä ei ole mitään merkintöjä reitistä. Vähän matkan päässä aikaisemmin on ollut jonkinlainen viitta ja Kalle palaa tulkitsemaan sitä, vaikuttaa että suunta olisi vasempaan. Missään ei näy yhtään elävää sielua, joten emme voi kysyäkään keneltäkään. Päätämme vain luottaa onneemme ja lähdemme tuota reittiä. Tie on välillä muhkuraista kivenmurikkaa täynnä ja pyörämme pomppivat rajusti, etenkin alamäessä. Onneksi tie on pinnanmuodoiltaan suhteellisen tasaista, välillä hiekka muuttuu koostumukseltaan hienommaksi ja siinä on aikalailla mukava ajella. Ketään ei tule vastaan ja olemme aivan kahdestaan noiden peltojen ja muutamasta puusta koostuvien pikku metsikköjen keskellä. Keli on hieman hämmentävä, sillä valon kirkkaus lähes häikäisee ja silti taivas tihkuttaa vettä. Toisaalta pieni sumuinen sade tekee ilmasta ihanan raikkaan.

Tulemme viimein taas risteykseen, jossa hiekkatie yhtyy asvalttitiehen. Etsimme merkkejä reitin jatkumisesta, mutta mitään taulua ei näy. Päättelemme, että valitsimme sittenkin aiemmin väärän reitin, sillä lähtökaupunkimme näyttää siintävän horisontissa. Olimme tulleet jossain vaiheessa vähän takaisin päin. Päätämme siirtyä ajamaan asvalttitietä, sillä onneksemme tiennumero löytyy juuri tuon risteyksen kohdilta. Numeron avulla pystymme paikantamaan itsemme karttaan. Asvalttitien maisemat ovat tylsiä verrattuna hiekkapolkuun, mutta matka edistyy joutuisammin ja mikä parasta, meidän ei tarvitse olla epävarmoja oikeasta reitistä.

Tie on hyvin suora ja pitkä. Tien loppua ei voi erottaa, vaikka kuinka yrittää. Väreilevästä ilmasta horisontissa ja siitä, kuinka tie ikään kuin vain näyttää pienenevän pienenemistään, ja häipyvän kolmiomaisesti pakopisteeseen, voi päätellä tien jatkuvan kauemmaksi kuin silmä kantaa. On jokseenkin kummastuttava tunne pyöräillä tällaista tietä. Jos tiellä ei ole edes mitään maamerkkejä, kuten kylttejä, tuntuu kuin pyörä ei liikkuisi ollenkaan. Jos tienvarressa on taloja, liikkeen huomaa, koska ilokseen voi laittaa merkille jonkin talon lähestyvän ja sitten jäävän taakse. Jos kuitenkin vain yrittää tuijottaa horisonttiin ja odottaa sen lähestyvän, ehtii mieli tylsistyä moneen kertaan.

Loppumatkasta sade alkaa yltyä. Ohitamme pienen aution näköisen mökin, jossa on kuisti. Päätämme kaartaa sen pihaan pitämään sadetta. Kalle miettii ”jos siellä kuitenkin asuu joku.” Minä totean ”eikä asu, kaikki asumattomuuden merkit on nähtävillä ja mitään autoakaan ei ole pihassa. Näin korvessa ei kukaan voi elää ilman autoa.” Mökki on lähempää tarkasteltuna hyvin pieni. Astumme sen kuistille ja huomaamme, että se on kuitenkin asutettu! Kukko kiekaisee meille tervetulotoivotuksensa. Mökissä asuu vain yksinäinen kukko. Joku sen omistaa, sillä sille on tuotu maissintähkiä ja vettä. Pidämme hetken sadetta, mutta emme malta odottaa sen laantumista kokonaan.

Poljemme vähän matkaa, kunnes sade taas yltyy. Kaarramme toisen autioituneen rakennuksen eteen. Tällä kertaa kysessä on kartanon kokoinen rakennelma, joka on lähes sortunut. Emme uskalla mennä kovin kauaksi sisälle, sillä kattopalkit ovat kaartuneet uhkaavan näköisesti ja sekin osa kattoa, mikä on vielä jäljellä, on selvästi romahtamassa hetkenä minä hyvänsä. Pidämme sadetta kynnyksen kohdalla ovensuussa. Pien lähdemme taas polkemaan, keli alkaa pikku hiljaa kirkastua. Nälkä kurnii jo vaativasti ja etsimme epätoivoisesti ruuanlaittopaikkaa. Mitään istumapaikkaa ei kuitenkaan teiden reunoilla näy. Seuraavalla kylällä törmäämme bussipysäkkiin, joka saa toimia keittiönämme. Epävakaan sään vuoksi, pysäkin katos on tervetullut. Teemme pastaa tomaattikastikkeella, tomaateilla ja oliiveilla ja maustamme sen basilikalla. Katsomme bussipysäkin aikatauluista, että bussilla pitäisi mennä seuraavaan kylään eli kohteeseemme vain 5 minuuttia. Olimme tyytyväisiä, että matka on loppusuoralla, sillä sää on ollut niin hankala.

Viimeisten kilometrien aikana ei enää sada. Tie nousee hieman, eräs loiva nousu kestää melkein puolisen tuntia. Vähän ennen Algerria, oikealle puolellemme ilmaantuu näyttävä kukkula rivistö. Rannikolla pienet vuoret ovat olleet vaaleaa savea ja kiveä, niissä on ollut korkeintaan muutamaa ruohotupsua. Täällä kukkulat ovat vihreämpiä, joissakin kasvaa jopa korkeita puita. Nuo kukkularivistöt ovat hienot, sillä ne nousevat toistensa takaa ja muodostavat pitkän letkan. Ne ovat huipultaan myös hienon pyöreän mallisia.

Algerrissa ei näy yhtään ihmistä missään. Ristin sen kissojen kyläksi, sillä kulkukissat tuntuvat vallanneen paikan. Monet rakennukset ovat huonossa kunnossa, joten päättelken muuttoliikkeen suuntautuneen kaupungista pois. Löydämme majapaikan, mutta ovi on lukossa. Menemme viereiseen ravintolaan ja he näyttävät onneksi olevan samaa porukkaa kuin majatalon pitäjät. Mies selittää, että hänen poikansa pitää pyhiinvaeltajien majoituspalvelua vapaehtoisesti. Hänen vaimonsa selittää meille intensiivisesti pitkät litanniat, mistä emme ymmärrä mitään. Mies lähtee avaamaan meille majatalon ovia. Saamme oman kerroksen, jossa on useita huoneita, keittiö, vessa ja suihku. Ketään muita ei tietenkään ole paikalla. Ymmärrämme miehen puheesta lähinnä vain sen, että 5 euroa olisi sopivaa lahjoittaa, avain pitää pudottaa laatikkoon lähtiessämme ja sitä ennen avain pitää pitää koko ajan taskussa, ettei se katoa. Aika hyvin ymmärrystä tuokin siihen nähden, ettei mies puhunut sanaakaan englantia.

Illalla käymme kävelemässä kaupungin katuja, edelleenkään ei näy kuin kissoja. Siestan jälkeen kylä tuntuu heräävän hieman henkiin. Näen ikkunasta vanhuksien tervehtivän toisiaan kadulla. Yhtään kauppaa emme kylältä löydä. Eivät ne olisi auki kuitenkaan, kun on sunnuntai, mutta huomenna aamusta olisimme voineet tarvita kauppaa.

Nimitän tätä paikkaa kissakylän lisäksi, kirkonkello kyläksi, sillä ne helisevät ja kumisevat jatkuvasti. Hieno ääni, mutta toivottavasti se yöksi lakkaa!

10.6.13

Laitan nyt vain tämän edellispäivän kirjoituksen tänne. Nyt olemme Tamarite de Litera nimisessä pikku kaupungissa. Tunnelma on huomattavasti eloisampi kuin edellisessä paikassa, lähes kaupunkimainen. Kirjoittelen illalla lisää, mutta tuskin saan heti tekstiäni nettiin. Nettipaikat tuntuvat olevan täällä maaseudulla harvassa. Nyt onneksi löysimme Wifi-kahvilan.

10.6.13 Tamarite de litera

Lähdimme aamulla suosiolla asvalttitielle, emmekä yrittäneetkään etsiä kinttupolkua, joka olisi virallinen vaellusreitti. Maastopyörillä ja vähillä kantamuksilla tuota hiekkareittiä voisi olla miellyttävä pyöräillä. Meidän ajokit eivät kuitenkaan oikein sovellu sinne. Jos reitit olisivat paremmin merkittyjä, voisimme kyllä aina vähän matkaa tunnelman vuoksi ajaa polkuja myöten. Nyt kuitenkin eksymisvaara on niin suuri, ettemme halua lähteä sinne seikkailemaan. Luultavasti jossain vaiheessa joudumme kuitenkin vähän aikaa ajamaan tätä reittiä myöten, sillä nettikarttojen perusteella, isoja teitä ei pääse joka kylille kuin kiertämällä mutkien kautta.

Tämän päiväinen ajourakkamme oli lyhyt, alle 20 km. Keli oli mitä parhain, joten oikeastaan olisi ollut mukava polkea pitemmästikin. Olimme kuitenkin laskeskelleet, että meidän pitäisi olla jo keskipäivällä perillä, että ehtisimme pestä pyykkiä ja pyykit ehtisivät kuivua. Niiden pitää ehtiä päiväsaikaan kuivua, sillä yöllä on aina sellainen viileys ja kosteus, ettei silloin kuivu mikään.

Alkumatka oli pitkälle tasaista, mutta sitten tuli vastaan muutamia ylämäkiä. Yksi mäki erityisesti oli haastava, mutta jaksoin juuri ja juuri kiivetä sen harjalle. Tuo nousu kesti reilu 10 minuuttia ja oli jo kohtalaisen jyrkkää maastoa. Huomaan, että kuntoni alkaa pikku hiljaa nousta. Erityisesti hapenottokyky on vähän parantunut, en enää hengästy aivan heti. Äsken katsoimme kartasta, että nousimme tänään 150 metriä ylös päin. Reissun loppupuolella olisi tarkoitus käydä yli 1000 metrissä, joten vielä on paljon kipuamista. Maasto ei mitenkään yksisuuntaisesti nouse koko ajan, vaan välillä se laskee ja sitten taas nousee. Huomenna Berbegal olisi 500 metrissä ja sinne nousu alkaisi melkein merenpinnan tasolta. Voi olla, että kierrämme kylän, sillä seuraavassakin kylässä on pyhiinvaeltajien majatalo, ja se on alavammilla mailla. Tosin jos ajamme seuraavaan kylään, matkaa tulee lisää 15 km. Välillä saa tasapainoilla sen kanssa, onko helpompaa ja järkevämpää ajaa pitemmästi ja tasaisella, vai lyhyemmästi ja jyrkempää nousua. Sitten, kun kunnon vuoristot tulevat muutaman päivän päästä vastaan, lyhennämme suosiolla päivämatkaa. (siis keskimääräisestä 50-70 km)
Saavuimme siis tähän kylään jo ennen 12 keskipäivällä. Meillä oli osoite, missä alberguen pitäisi sijaita. Eipä siinä kohdin tietenkään mitään majatalon näköistä näkynyt. Kävimme kysymässä ravintolasta ja he ohjasivat ajuntamentoon (ehkä kaupungintalo) kyselemään tarkemmin. Ensimmäinen ihminen pöytänsä takana nyökytteli ymmärtäväisesti, kun ojensimme hänelle pyhiinvaelluspassimme, mutta hän viittoi kuitenkin jatkamaan yläkertaan. Kalle lähti kiipeämään portaat ylös ja minä menin vahtimaan pyöriämme. Vähän ajan päästä poliisiauto ajoi pihaan, ja poliisi-setä kysyi minulta jotain. En ymmärtänyt mitään muuta kuin ”albergue” sanan. Osoittelin sitten rakennuksen yläkertaan päin merkiksi, että Kalle on siellä selvittämässä asiaa. Poliisi häipyi myös rakennuksen sisälle. Jäin kummissani katsomaan perään: ei kai tämä sentään poliisi asia ole! Vähän ajan päästä Kalle ja poliisi tulivat peräkanaa ulos rakennuksesta. Kalle sanoi ”seurataan tuota poliisiautoa, poliisi lähtee näyttämään meille rakennuksen.” Onneksi rakennus ei ollut kaukana, sillä auton perässä ei ole pyörillä mikään helppo pysytellä. Poliisi esitteli meille paikan ja antoi avaimen. Iloksemme hän totesi, ettei yöpyminen maksa mitään.

Nämä alberguet näyttävät eilisen ja tämän päivän perusteella olevan parhaat päivänsä nähneitä, hieman nuhjuisia rakennuksia, joille ei enää muuta käyttöä ole keksitty. Tämän paikan vessat ja suihkut ovat sentään remontoitu selvästikin vastikään ja ne ovat siistissä kunnossa. Muuten rakennus on vähän heitteille jätetyn oloinen: lattia painuu paikoin lommoille ja seinistä maali hilseilee. Edellisessä paikassa oli hyvä keittiö, täällä ei ole sellaista ollenkaan, mutta onneksi meillä on oma trangia. Patjat täällä vaikuttavat paljon paremmilta kuin edellisyön paikassa, aina joka yöpaikassa on omat vahvuutensa.

Saimme pestyä pussillisen pyykkejä ja kiinnitettyä pyykkinarun tuohon pihalle. Nyt en taida jaksaa loppureissun aikana enää käsin pyykkailla, on siinä aina sellainen urakka. Yritän ainakin löytää koneen jostain. Poliisiauto kävi taas äsken tuossa pihassa. En ymmärrä miksi. Ehkä hän halusi varmistaa, että meillä on kaikki hyvin, tosin hän ei tullut edes sisälle. Outoa muutenkin, että tällaisesta majatalosta vastaa kylän poliisi. Voi tietenkin olla, että koppalakki kävi pihassa aivan muissa asioissa. Tämä talo, jossa albergue on, käsittää myös muita tiloja. Päivällä yläkertaan kiipesi paljon afrikkalaisen näköistä porukkaa. Ehkä täällä asuu myös maahanmuuttajia. Meillä on täällä joka tapauksessa aivan omat erilliset tilat. Hassua, että nämä asumukset ovat aina niin tilavia ja aina olemme näissä kahdestaan. Nytkin täällä on kolmessa huoneessa 6 sänkyä, eli majoituskapasiteettiä olisi 18:sta. Tänä aamuna näimme ensimmäisen kerran muita pyhiinvaeltajia. He olivat juuri saapumassa kissakylään. He hihkuivat meille innostuneesti kovaan ääneen ”hola hola” ja huiskuttivat käsillään vilkkaasti. Tuntui, että ei kai se nyt noin mahtavaa ole, mutta ehkä heistä oli uskomattoman riemukasta törmätä muihin vaeltajiin, kun meitä ei montaa tällä reitillä ole.

Jes, Huescassa ollaan! Täällä on taas kaikki kaupunkielämän mukavuudet, kuten ruokakaupat, ja ennen kaikkea pullovesi. Yritin kylillä keittää niiden kemikaaleille maistuvaa raanavesilitkua, mutta eihän siitä kloorin maku poistunut. Tulimme taas hienojen maalaismaisemien läpi ja saimme lasketella huikeita alamäkiä. Taas oli hienoja kallionlohkareita ja vihreää kukkulaa, sekä punaisenaan kukkivia unikkopeltoja. Matkamme tänne kaupunkiin kesti vain vaivaisen tunnin, vaikka kilometrejä oli reilu 15. Se kertoo hyvin, kuinka vauhdikkaita mäkiä matkalla oli. Tosin aluksi saimme hieman kiivetäkin, mutta vain muutaman nyppylän verran ja sitten pääsimme jälleen laskemaan. Nyt olisi suunnitelmissa tappaa aikaa parisen tuntia, koska albergue aukeaa vasta iltapäivällä. Sitten voisi laittaa ruokaa ja vähän kierrellä kaupungilla. Viimeksi meillä oli hyvät puitteet, sillä albergue oli remontuitu siistiksi, saa nähdä millainen paikka nyt on kyseessä. Kävimme jo ulkoa päin kurkkaan sen, ja yllätys oli suuri, kun kysessä ei ollutkaan vanha romahtamispisteessä oleva talo, vaan uusi parakki. Laitan tähän nyt eilisen kirjoitukseni:

………………..
11.6.13 Klo 20.25 Pueyo de Fanadas

Tänään oli kohtalaisen rankka päivä. Meidän oli tarkoitus vaeltaa Pertusaan, mutta toisin kävi. Yksi pyhiinvaeltajien majatalo olisi ollut Berbegalissa, mutta sen olimme jo ennakolta ajatelleet kiertää kaukaa. Olimme tosiaan päättäneet kiertää, mutta lopulta tie nousi ennen risteämistään melkein tuonne kukkulakylään asti. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi varmaan ollut viisainta kavuta sinne. No, ilta on kuitenkin aamua viisaampi ja tuossa vaiheessa emme vielä tienneet parastamme. Laskelmoimme pääsevämme helpommalla jos polkasemme vielä 13 kilometriä Pertusan kylään, sillä tuo kylä olisi kivasti alhaalla laaksossa ja myös taas lähempänä seuraavan päivän kohdettamme.

Matka Pertusaan kesti paljon kauemmin kuin olisi kuvitella saattanut. Laskimme alas laaksoon, jossa oletin kylän sijaitsevan. Laaksossa lainehti kuitenkin vain loputtomasti viljapeltoa ja sikalat haisivat kitkerän pistävälle. Saimme pyöräillä laakson tasaista ja viivasuoraa tietä vielä reippaat puoli tuntia, kun laakso loppui ja eteen ilmestyi loivasti nouseva ja kaartava tie. ”Mihin se kylä on kadonnut?” ihmettelimme. Sieltähän se kuitenkin lopulta mutkan takaa ilmestyi. Kylä vaikutti täysin autioituneelta. Kaarroimme pyörillämme kirkon pihaan, sillä usein majatalot ovat kirkon vieressä. Nämä ovat myös niin onnettoman pieniä kyliä, että kaikki mahdollinen ”toiminta” on keskittynyt kirkkoaukiolle. Tuossa kylässä tämä toiminta tarkoitti ainoastaan pikkiriikkistä kahvilaa. Menimme sinne kyselemään neuvoja. Kahvilan pitäjä selitti kovasti ja lopulta saatiin hänen sanomansa tiivistettyä ”no albergue.” Tuo majatalo oli lopettanut! Törkeää sinänsä, että olimme saaneet turistitoimistosta listan majapaikoista, missä tuokin albergue mainittiin. Olimme myös katsoneet netistä, jopa paikan osoite oli mainittu pyhiinvaeltajien nettisivuilla! Olimme turhautuneita, etenkin kun tähän pettymykseen lisäsi vielä päiväiset ongelmamme. Tuolloin olimme etsineet turisti-infoa kartan vuoksi Monzon kaupungista ja jopa tiekyltit olivat ohjanneet meidät tiettyyn paikkaan, jossa toimisto oli sulkenut ovensa. Jos toimisto lopetetaan, miksi tienviittoja ei revitä irti? Tämä maa kaipaisi kyllä päivitystä monen asian suhteen! Mitään tietoja ei jakseta saattaa ajan tasalle!

Olimme jo lähes kaikkemme antaneita juodessamme virvoitusjuomia Bertusan ainoassa kahvilassa ja pohtiessamme, mitä tekisimme. Jotenkin kuitenkin löysimme lisää energiaa. Kahvilan omistaja sanoi, että 15 kilometrin päässä Pueyo de fananas kylässä olisi majoitusta. Lähdimme siis vielä polkemaan. Päivä oli kuumimmillaan, jostain syystä täällä on neljän tienoilla päivän hikisimmät hetket. Virta alkoi loppua pitkien ylämäkien vuoksi, mutta pysähtelimme välillä juomaan vettä ja istumaan varjoon ja saimme siten koottua itsemme. Minulla on teoria, jonka mukaan ihmisellä on kaksi energiavarastoa. Hän on tietoinen vain ensimmäisestä, mutta jos se loppuu jäljellä on vielä toinen piilovarasto, joka vaikuttaa pieneltä, mutta se venyy venymistään tarpeen mukaan. Silloin jos sinusta tuntuu fyysisen suorituksen aikana, että olet aivan loppu, et oikeasti ole vielä lähellekään kuitti. Sen jälkeen, kun alat inhoamaan mitä teet, tiedät ottaneesi piiloenergiat käyttöön. Silloin niitä on vielä paljon jäljellä. Kun taas yhtäkkiä huomaat olevasi loistotuulella, tämä on ensimmäinen varoitus, että alat oikeasti väsyä. Kun sinua alkaa huvittamaan ja naurattamaan kaikki mahdollinen, voit varautua joutuvasi piakkoin oikeasti lopettamaan suorituksen.

Olimme juuri luisumassa tuohon nauruvaiheeseen, kun saavuimme viimein tähän kylään. Säästimme tämän hekotteluvaiheen siihen, kun olimme jo asettuneet aloillemme. Aloimme sitten katselemaan sängyn päällä espanjan sanakirjaa, kun täällä ei kukaan tunnu yhtään englantia osaavan, ja siinä oli niin koomisia sanontoja, ettemme voineet kuin nauraa. Vähemmän väsyneenä ne tuskin olisivat olleet aivan niin ratkiriemukkaita.

Päivän parhaat hetket: Näimme kurkien lukuisat pesät käytöstä poistetuissa sähköjännitetolpissa. Nämä olivat sellaisia leveitä metallihäkkyrä torneja, ja linnut olivat nähtävästi päättäneet, että niihin saisi hyviä pesiä. Isoja pesärakennelmia oli mieletön määrä, jokaisessa pylväässä oli vähintään kymmenen, ja pylväät jatkuivat jonossa pellonreunaa aina kauaksi horisonttiin. Näimme myös Pyreneiden valkoiset huiput! Oli jännä kontrasti, kun ilma oli älyttömän kuuma ja yhtäkkiä näimme kaukana korkeuksissa kylmyyttään hohtavaa jäätä. Hienoa oli tietenkin myös viimein saavuttaa tämä albergue. Se oli helppo löytää, sillä kylä koostuu arviolta 40 talosta. Talot nousivat rykelmänä peltojen keskeltä. Tuossa seinällä on kuva kaikista kyläläisistä ja Kalle laski heitä olevan 53. Ei mikään valtava kylä! Näillä seuduilla on ollut paljonkin näitä kyläpahasia. Ovathan ne idyllisiä ja ihanan hiljaisia, mutta arjestamme tekee hankalaa kauppojen puute. Tässäkään kylällä ei tietenkään ollut yhtään kauppaa. Onneksi saimme syödä ravintolassa bocadillot eli patongit. Niitä ne tässä maassa syövät naurettavuuteen asti. Tulimme tänään 70 km eli 3 pyhiinvaellusetappia! Huomenna olisikin sitten vain lyhyt pyrähdys eli vaivaiset 15 km, varmaan jäämme kuitenkin tuonne Huescaan, koska se on ainut isompi kaupunki tässä lähettyvillä. Harmi, kun emme pysty kantamaan paljon ruokaa mukanamme, vain yhden aterian verran, muuten voisimme olla pitempään täällä kylillä. Olisimme myös voineet majoittua luontoon, silloin kun voimat meinasivat loppua, mutta meillä ei ollut tarpeeksi vettä.

12.6.

Nyt on varastoitu valtavat määrät ruokaa! Tuntuu kuin sitä olisi menossa erämaahan kilvoittelemaan. Ostettiin muun muassa perunamuussipusseja, nuudelipaketteja, valmispastaa kuivamuonapusseissa, tomaattikastikepurkkeja, mehutölkkejä, linssejä, kikherneitä, myslipatukoita tms. Yritettiin ostaa mahdollisimman paljon ruokia, jotka veisivät vähän tilaa, olisivat kevyitä ja ravitsevia. Kaikki ”lisää vain vesi” ruuat ovat hyviä, kun ne usein turpoavat valmistuessaan moninkertaisiksi. Eri asia, kuinka terveellisiä nämä valmispakkaukset ovat, mutta kaikkea ei voi huomioida. Yritimme kyllä valita perunamuusseistakin sen, jossa olisi eniten perunaa ja yllättäen löysimme pakkauksia, joissa oli 99 prosenttia pottua.

Nyt joku vanha setä ilmestyi tänne meidän albergueen antamaan meille paljon kaikenlaisia ohjeita, joista ei oikein irtoa mitään. Jostain syystä meidän piti siirtää laukkumme tuohon hyllylle. Nyt hän antaa neuvoja kaupan ja huomisen reitin suhteen. Mies, joka päästi meidät tänne sisälle, selitti jo nuo samat litanniat. Arvelisin ainakin näin. Huvittavaa, kun näille ihmisille sanoo, ettei puhu espanjaa, vain englantia, ne selittävät kahta kauheammin ja ottavat kädet avuksi viittoiluun. Kalle tosin alkaa jo joitain sanoja ymmärtämään, mutta hänenkin kieliopintojaan sotki katalonia. Edellisessä läänissä kaikki oli välillä vain kataloniaksi, koskaan ei voinut tietää, mikä olisi espanjaa mikä kataloniaa. Nythän olemme Aragonin läänissä ja se tulee tässä jatkumaan ainakin viikon verran. Lääneillä on täällä paljonkin väliä. Paul ja hänen vaimonsa olivat kauhuissaan, kun sanoimme, että Suomessa on monesti läänijakoa muutettu. Täällä tuollainen uudistus olisi sula mahdottomuus. He vaikuttivat hieman järkyttyneeltä jo ajatuksestakin. Oli hauska kuunnella, kun he luonnehtivat eri alueen ihmisiä: Andalusiassa on Espanjan onnellisimmat ihmiset, Galicia läänissä sisäänpäin kääntyneimmät jurottajat ym. Hirveitä stereotypioitahan nämä ovat, mutta voihan niissä jotain perää olla.

Nyt tuo kovasti selittävä mies lähti. Olimme tosiaan jo aiemmin saaneet neuvoja. Päivällä mies aukaisi meille tämän paikan ovet ja alkoi kovasti ohjeistamaan meitä. Hän selitti juurta jaksain missä mikäkin on. Olimme vain ”ok, hmmm”, mutta valpastuimme, kun hän lätkäisi sormensa karttaan ja alkoi luetella ”no supermercado, no supermercado”. Hän osoitteli kartasta paikkoja, joissa ei olisi kauppaa. Mitä, pitäisikö meidän paastota kolme päivää? Mehän kuolemme nälkään! Päätimme sitten oikopäätä lähteä ostamaan kauppaan mahdollisimman paljon evästä. Kuten olen aiemmin sanonut, pyörälaukkumme tilat ovat hyvin rajalliset. Nyt kuitenkin luin taas yhden kirjan loppuun ja olen aiemmin jo jättänyt 2 kirjaa pois, joten niistä on tullut tilaa. Pienellä mielikuvituksella ja suurella järjestelmällisyydellä, saamme varmaan tuota kuivamuonaa mahtumaan kyytiin. Ongelma vain on, että näillä suunnitelmilla olisimme viimein kylässä, jossa on kauppa, sunnuntaina, jolloin se ei tietenkään ole auki. Pitää varmaan vielä muokata suunnitelmia. Nyt meillä olisi ainakin kahdeksi päiväksi eväät, ehkä kolmeksikin. Aragonin pohjois-osissa on laaja luonnonpuistoalue, jonka läpi pyhiinvaelluspolku menee. Meidänkin on tuolloin pakko suunnata polulle, sillä teitä ei mene koko alueella.

Olisi ehkä ollut järkevää korjata täällä Kallen pyörää. Se pitää koko ajan pahempia ääniä, polkimissa tai keskiössä on jotain ongelmaa. Hyvin sillä kuitenkin vielä ajaa, joten emme nyt saaneet aikaiseksi etsiä korjaamoa. Toivottavasti emme tule vielä katumaan tätä siirtoa! Nyt mäet pahenevat koko ajan ja pyörämme joutuvat oikeasti lujille.

Eipä tässä muuta. Majapaikkamme on nyt pienessä parakkimaisessa tönössä, joka on korkeiden kerrostalojen välissä ja näyttää näin kuin niiden varastorakennukselta. Täällä on uudet ja siistit tilat. Rakennus on tehty vasta 2011, joten se ei ole vielä juurikaan (no yhdessä nurkassa näkyy kyllä vähän mustaa pistettä) ehtinyt homehtua, kuten perinteisesti alberguet.

13.6.13 klo 12.30

En tiedä johtuuko 13:sta päivästä vai mistä, mutta nyt meillä on ollut rutkasti epäonnea. Istun tosi pienen kyläpahasen kuivuneen suihkulähteen reunalla ja odoittelen Kalle saapuvaksi takaisin. Joudun varmasti odottelemaan ainakin parisen tuntia, sillä Kallen täytyy ensin löytää huoltamo, missä saa rikkoutuneen renkaan irti pyörästä, liftata Huescaan, etsiä kauppa, jossa myydään pyörän ulkokumeja, liftata takaisin ja vaihtaa kumi. Kallen pyörä siis hajosi, kuten viime jutussani vähän pelkäsinkin. En olisi kuitenkaan arvannut, että ulkorenkaaseen tulee reikä. Ehkä siihen on osunut jotain terävää ja paljon on varmasti vaikuttanut lisääntynyt paino.

Ajattelimme ensin itse irrottaa renkaan, mutta työkalumme eivät oikein sopineet siihen. Oli meillä kyllä säädettävä jakoavain, jonka olisi pitänyt sopia, mutta sillä ei saanut tarpeeksi tiukkaa otetta, kun rengasmutterit olivat jumittuneet. Tuloksena tästä sähläyksestä oli vain, että nyt lempihousuni ovat aivan ketjurasvassa, ja sitä on vähän joka puolella muuallakin.

Ihmiset täällä eivät ole kovinkaan avuliaita! Pidämme kyllä siitä, kontrastina Intiaan, etteivät kadulla kulkijat ota mitään kontaktia. Kukaan täällä ei koskaan tule tuosta vain juttelemaan. Se ei haittaa, viihdymme kyllä omassakin seurassamme. Italiassakin oli samalla tavoin. Suurena erona Italiaan on kuitenkin se, että siellä he auttoivat aina jos meillä oli pienikin ongelma. Täällä kukaan ei oikein tosissaan halua auttaa. Ihmiset suhtautuvat vain kohteliaan etäisesti jos heiltä kysyy apua tai neuvoa. Totta kai he jotain sanovat, mutta mahdollisimman lyhyesti ja lähtevät jatkamaan matkaansa. Italiassa he ottivat usein tosissaan asiakseen auttaa. Luulen, että jos osaisimme espanjaa vastaanotto olisi paljon lämpimämpi, ei näin kylmäkiskoinen. Italian kieltäkään emme kyllä osanneet, eli täytyy vetää johtopäätös, että täällä suhtaudutaan ulkomaalaisiin ja ”väärää” kieltä puhuviin paljon epäluuloisemmin.

Yritimme äsken lainata eräältä maajussilta työkaluja, hänellä olisi niitä varmasti ollut, sillä hänellä oli iso autotalli. Hän kuitenkin vain viittoi, että pitäisi mennä läheiselle huoltamolle. Toiselta sedältä neuvoa kysyessämme, hän vain huitoi Huescoon päin ja pyöritteli päätään, kun näki Kallen takarenkaan, josta sisäkumi pursusi ulos ulkokumin repeytyneestä kohdasta. Jos täällä oltaisiin oikeasti ystävällisiä, olisihan joku voinut lähteä autollaan vaikka käyttämään meitä Huescassa. Ei sinne ole kuin 13 km ja näyttää, ettei tällä kylällä kenelläkään kovin tähdellistä tekemistä ole. Täällä näkyy vain vanhempaa, jo eläkeiän saavuttanutta porukkaa, jotka seisoskelevat kirkon edessä ja juoruavat. Äsken kaduille ajoi pakettiauto, joka tööttäili joka mökin edessä. Jostain talosta kömpi vanha setä, ja mitä muuta hän ostikaan autolta kuin tietenkin patonkia. Varmaan kyseessä oli juuri patonkikauppias, tuskin autossa muuta edes myytiin. Täällä syödään vaaleaa patonkia varmaan jopa enemmän kuin Ranskassa!

Nyt tänne kaartoi taas jokin kauppa-auto, näyttää veden myyjältä. Miten heillä on varaa järjestää kaikki palvelut niin, että ne tuodaan tänne alle 100 ihmisen kylille? Suomessa kauppa-auto ei ole kannattava edes isommissa taajamissa.

Tästä piti tulla lyhyt päivä. Seuraavaan kohteeseen eli Boleaan olisi ollut vain reilu 20 km matka, mutta juuri tässä keskivaiheilla sattui tämä äkkipysähdys, joten saa nyt nähdä, kuinka tämä päivä tästä vielä venähtää. Eihän meillä kyllä mihinkään ole kiire. Pääasia, että Kallen pyörä saataisiin kuntoon. Tietenkin saattaa vähän jossain vaiheessa tulla pitkä aika jos joudun koko päivän istumaan tässä kivimuurilla. En voi liikahtaa minnekään, sillä Kalle jätti tavaransa tähän ja nyt minulla on siis kahdet isot kantamukset, joita minun voimat ei riitä liikuttamaan.

……………….

Bolea klo 17.55

Selvisimme tänne Bolean kylälle! Löysimme langattoman yhteyden, joka toimii vain keskellä kylän erästä kapeaa kujaa. En nyt siis kirjoittele pitemmästi tässä kujalla. Varmaan vielä illalla jatkan tarinan loppuun, joka jäi päivällä kesken. Voi olla kuitenkin, ettemme pääse nettiin nyt moneen päivään. Tällä kylällä on jopa 500 asukasta, mutta vielä pienempiä on edessä päin.

13.6.13 Klo 19.40 Bolea

Kalle sai kuin saikin pyöränsä korjattua. 1,5 tuntia häntä odottelin muutan kymmenen asukkaan kylässä, jossa ei näkynyt edes ravintolaa. Yleensä joka pienemmässäkin kylässä on ravintola, johon ihmiset illalla siestan jälkeen kokoontuvat rupattelemaan. Kaikissa näissä pikku kylissä ihmiset ovat mönkineet koloistaan viimeistään 8 aikaan illalla ja menneet istuskelemaan puistoihin, ravintoloihin tai vain kadun varsille. Jokin ihmeellinen sosiaalisuuden huipentuma heille on aina tuohon aikaan! Kaikki puhuvat kovaäänisesti, takovat toisiaan selkään ja pelaavat erilaisia pelejä, kuten lautapelejä, korttia tai jalkapalloa.

Espanjalaiset osoittivat yllättävää avuliaisuutta, sillä Kalle pääsi liftaamaan Huescaan edes takaisin ja sai huoltamolta työkaluja lainaksi. Tosin toiseen suuntaan kyydin tarjoajana olivat olleet ranskalaiset tytöt ja Huscasta pois päin hän oli saanut jonkin aikaa odotella pysähtyvää autoa.

Viimeiset 3 kilometriä olivat hirveää kiipeämistä, sillä tämä kylä on 600 metrissä. Aamupäivällä olimme laskeneet pitkään alaspäin ja sitten oli ollut lähes tasaista, joten saimme aloittaa kiipeämisen kohtuu alhaalta. Jos olisi ollut viileämpi keli, olisin varmaan jaksanut polkea. Nyt aurinko porotti kuitenkin niin koko kehon sulattavasti, että sain taluttaa viimeiset metrit. Eilen ja tänään on vielä 19 aikaan illalla ollut 35 lämmintä! Onneksi aamupäivä on aina vähän viileämpi. Yhdeksään asti vallitsee aamunraikkaus ja lämpö pysyttelee alle 20 asteen, sen jälkeen äkkiä lämpenee, mutta yleensä ennen 12:sta lämpö ei nouse 30 asteeseen. Onneksi saimme puolet reissustamme pyöräillä ihanteellisessa säässä eli noin 20 asteen lämmössä. Nämä helteet ovat nyt aivan tuore ilmiö.

Saapuessamme Boleaan, seurasi taas pientä hämminkiä. Löysimme helposti alberguen, joka ei onneksemme ollut aivan kukkulakylän huipulla. Seuraavaksi täytyi lähteä metsästämään paikan avainta. Edellisessä kylässä kovasti neuvova setä olisanonut, että avaimen saisi tietystä baarista. Lähdimme siis etsiskelemään tuota baaria. Koska kylä on pieni, baari käveli meitä vastaan heti korttelin päässä. Kävimme siellä esittelemässä pyhiinvaelluspassejamme ja tiedustelemassa avainta. He kuitenkin ohjasivat meidät kaupungintalolle. Tuolla he taas löivät kyllä leimat passeihimme, mutta käännyttivät takaisin baariin. Ei auttanut selittää, että juuri tulimme sieltä! Näin nämä baari ja kaupungintalo palloilivat meillä edes takaisin! Hyvä sentään, että ne olivat lähekkäin, ettei meidän tarvinnut pitkästi tarpoa. Baarissa näytti olevan vaikeuksia edes ymmärtää, mitä haluamme. Eikö se nyt ole päivänselvää ymmärtää, mistä on kyse jos näytän pyörän avaintamme ja sanon, että haluamme tällaisen alberguehen? Mutta ei, äijät vain selittävät kilpaa Kallelle jotain. Palasimme siis vielä kerran kaupungintalolle ja nyt siellä oli täti, joka viimein lupasi tulla aukaisemaan oven. Kun kävelimme takaisin alberguehen, meidät juoksi kiinni myös eräs setä joka oli ollut baarissa. Hän oli nähtävästi löytänyt avaimen! Samaan aikaan tätikin tuli vastaan ja ojenteli meitä kohden avaimia. Yhtäkkiä avaimia oli kaksin verroin, vaikka niitä ei aluksi meinannut löytyä yhtäkään!

Mies tuli aukaisemaan meille ovet, mutta sanoi, ettei voi jättää avainta. Se tuntui hieman oudolle, sillä aina ennen olemme saaneet avaimen . Näitä ovia ei saa edes muuten lukkoon. No, ehkä meitä ei kukaan yöllinen varas tule ryöstämään, kun tällä kylällä ei edes asu paljon ketään. Telkesimme oven harjanvarrella, sillä muuten se ei edes pysyisi kiinni.

Kävimme hieman tutkimusmatkalla tässä kylässä. Tämä on kuuluisa kirsikkafestivaaleistaan, jotka järjestetään parin päivän päästä. Päänähtävyys kylässä on korkealle kohoava kirkko, joka on kylän kukkulan huipulla. Kiipesimme sinne, mutta emme päässeet sisälle, sillä ovensuussa kuvattiin jotain matkailumainosta. Jäimme vähäksi ajaksi seuraamaan tätä huvittavaa näytelmää: valkoisiin pukeutunut hovimestari ojenteli juomia rikkaan näköiselle turistipariskunnalle, kuvauspaikan taustalla kohosi huikea vuori ja sivulla oli tuon vanhan kirkon kivinen oviaukko. Äkkiä paikalle ilmaantui myös trubaduurilaulajia, jotka olivat pukeutuneet perinteikkäästi. Selvästi tuo kohtaus oli tarkoitettu johonkin matkailumainokseen. Tuli hyvin epäautenttinen tunne: eihän Espanjassa oikeasti näe missään tuollaista kulttuuria kuin mitä he kuvasivat! Ehkä 100 vuotta sitten olisi voinut olla tuollaista. Aitoa otoksessa ei ollut kuin taustalla kohoavat kauniit maisemat.

Etenemme seuraavat päivät hitaasti, sillä maasto alkaa olla koko ajan vaativampaa. Huomenna lähdemme viimeistään 7 liikenteeseen, että saamme nauttia aamun viileydestä!

14.6.13 Klo 13.00 Sarsamarcuello

Edellinen albergue oli tosi huonosti suunniteltu, vaikka se oli kohtalaiset uusi rakennus. Nukkumatilassa avautuivat isot ikkunat etelään päin ja niissä ei ollut mitään verhoja. Päivällä tuntui kuin olisi kasvihuoneessa ollut ja yöksikään kämppä ei viilennyt tarpeeksi, että olisi ollut hyvä nukkua. Aamuyöstä vasta apposen auki jättämästämme ikkunasta alkoi puskemaan ihanan raikasta ilmaa. Aamulla olin vähän väsynyt, mutta väsymys karisi ihanasti aamun viileydessä.

Kun lähdimme 7 aikaan pyöräilemään, lämpöä oli vasta noin 16 astetta. Alkumetreillä sai olla pitkähihaset päällä, mutta jo puolen tunnin sisällä lämpö kohosi sen verran, että saimme riisua hupparit. Ihanteellinen pyöräilykeli se oli kuitenkin edelleen. Maaston piti korkeuskäyrien ja pyhiinvaellusreitin diagrammin mukaan olla jo tosi haastavaa, mutta jostain syystä etenimme vauhdikkaasti. Voi olla, että asvalttitie kiersi pahimmat kukkulat, joista varsinainen reitti olisi mennyt suoraan ylös. Olimme perillä jo 8.30! Olimme odottaneet, että tuossa 20 kilometrin matkassa menisi paljon kauemmin, sillä olimme uumoilleet joutuvamme kävelemään pitkät pätkät. Itse asiassa jouduimme taluttamaan pyöriämme vain viimeisen puoli kilometriä, joka nousi jyrkästi tänne kylään. Perillä meillä oli tunne, että voisimme vielä hyvinkin jatkaa kauemmaksi. Seuraavan taipaleen pitäisi kuitenkin oikeasti olla tosi vaativa, ja silloin meidän pitäisi mennä vaelluspolulle, joten päädyimme jäämään kylään. Mietimme kuitenkin ”Mitäs nyt?” Meillä oli vielä kuitenkin koko päivä aikaa ja kylässä oli vain pari kirkkoa katseltavaksi, joten niiden töllistelyssä ei loppupäivää saisi kulumaan.

Kiertelimme hetken Sarsamarcuello kylän katuja, sillä kaikki tuntuivat nukkuvan. Herätimme varmaan puoli kylää, kun kävelimme talojen ohitse ja jokaisen mökin koirat riehaantuivat haukkumaan. Lopulta asetuimme istumaan alberguen läheiselle penkille ja vähän ajan päästä eräs nainen tuli tiedustelemaan tarvitsemmeko avaimen majapaikkaan. Meni siis hieman helpommin tämä avaimen metsästys kuin yleensä!

Meillä oli vielä rutkasti energiaa, joten päätimme lähteä pyöräilemään takasin päin ja katsastamaan erään kuuluisan Castillo de Loarre linnan, jonka olimme kaukaa ohittaneet. Kun pääsimme tavarataakoistamme eroon jättäessämme ne albergueen, pyöräily sujui kevyesti, kunnes kohtasimme linnaan nousevat jyrkät ja mutkaiset mäet. Mäen alla luki, että linnaan olisi 4 km. Tuntui ”eihän tuo ole mikään, vaikka joutuisi taluttamaankin.” Sai siinä kuitenkin pitkän tovin pyörää lykkiä ennen kuin oli ylhäällä, vain hetkittäin jaksoimme ajaa pari minuuttia. Raskaus johtui hyvin korkeasta noususta, linna oli yli 1000 metrissä ja lähdimme nousemaan arviolta 300 metristä. Pari kilpapyöräilijää ohittivat meidät kevyesti ja tuli vähän alemmuuskompleksi, mutta lohduttauduin, että heillä on paljon kevyemmät pyörät.

Linna oli kunnon turistinähtävyys. Oli outoa yhtäkkiä täällä tyhjyyden keskellä, missä autojakin näkee vain satunnaisesti, kohdata yhtäkkiä turistibusseja täysissä lasteissa. Toisaalta oli mahtavaa kuulla muutama sana englantia. Eräs muori oli hyvin kiitollinen, kun jaksoimme odottaa taustalla, että hän sai näpättyä linnasta kuvia. Hän sitten vaihtoi meidän kanssamme muutaman sanan. Hän oli jenkeistä, muuten siellä suurin osa tuntui olevan saksalaisia. Ei siellä juuri tuolloin mitään hirveitä turistimassoja ollut, vain pari bussia. Tuokin porukka oli niin hajautunut, ettemme lopulta linnaan kiivetessämme nähneet ketään muita. Yleisesti linna on kuitenkin kuuluisa kohde, mutta nythän ei ole turistikausi vielä parhaimmillaan.

Emme menneet sisään linnaan, sillä sinne olisi pitänyt ostaa liput. Kävimme kuitenkin aivan sen pihassa asti ja kävelimme vähän muurinharjaa, josta oli huikeat näköalat. Takaisin päin oli mahtavan vauhdikasta lasketella! Mutkissa oli vain pakko hiljentää ja kuluttaa jarrupaloja, sillä mutkat kääntyivät niin jyrkästi.

Nyt tänne albergueen tuli muitakin! Tähän asti olemme aina olleet näissä yksin. En edes tiedä, ketkä kaikki heistä ovat vaeltajia. Hirveä meluporukka ja jotain he nyt häsläävät tuossa kulkien ulos ja sisään. Sanaakaan englantia he eivät osaa, vaikka sanovat kysyttäessä ”poco, poco.” Poco on käsittääksemme vähän. Sama olisi jos joku kysyisi minulta englanniksi osaanko sitä kieltä ja minä vastaisin suomeksi osaavani. Hassua porukkaa! Monet ilmoittavat jopa ylpeästi, etteivät osaa yhtään englantia. Enhän minäkään siitä kielestä pidä, mutta onhan se nyt niin maailman kieli, että ihmettelen, kuinka näille ihmisille ei ole yhtään sanaa tarttunut mieleen.

Nyt nuo äijät kantoivat toisen keittiön penkkimme ulos ja pistivät sinne tupakalle. Autokin heillä on, joten en tiedä ovatko oikeita pyhiinvaeltajia. Voi tietenkin olla, että joku heidän kaverinsa kuljettaa autolla heidän tavaroitaan. Yksi heistä, joka ensin tuli, ja jolle avattiin ovi, oli kyllä kävellyt pitkästi, sillä hän puuskutti niin kovasti. Välillä tuntui, että voisi joskus olla kiva nähdä näissä alberguissa muitakin ihmisiä, kun kylätkin ovat aina niin hiljaisia, ettei ihmisiä näy kuin siestan jälkeen hetken ajan, ja kukaan ei koskaan sano meille mitään. Mutta nyt ärsyttää, kun tuli tuollaista reuhkaaja porukkaa! Nyt he katosivat ihmeellisesti jonnekin. Toivottavasti he säikähtivät meitä!

Klo 16.21

Kirjoittelen nyt vielä muutaman rivin, sillä viihdyke tälllä kylällä on vähäistä. Olen lukenut kaikki kirjanikin, vain Tiede-lehdissä on muutama artikkeli lukematta. Onneksi Kalle latasi minulle netistä viimeksi, kun se oli tarjolla, Jules Vernen Salaperäisen saaren. Näitä yli 100 vuotta vanhoja klassikoitahan saa netistä ilmaiseksi, harvoin vain oikein pidän klassikoista.

Ajattelimme äsken varmistaa, että löytäisimme aamulla heti oikealle camino-reitille. Seurasimme keltaisia nuolia kivitalojen kulmissa. Nämä nuolet osoittavat pyhiinvaellusreittiä ja niitä on maalattu milloin katupylväisiin, milloin asvaltin pintaan ja ties mihin. Nuolet loppuivat ensin kesken, mutta kylän toiselle reunalle siirtyessämme löysimme niitä lisää. Pääsimme reitille ja lähdimme kävelemään sitä. Kauhuksemme totesimme sen koostuvan isoista kivenmurikoista ja piikkikasveista! Tuota ei miksikään tieksi voinut nimittää, jonkinlainen ura se oli, mutta pyöriä olisi siinä mahdoton edes taluttaa. Vähän matkaa tietenkin voisi kantaa pyöriä tuollaisen vaiheen ylitse. Niinpä kävelimme reittiä aina vain eteenpäin ja odotimme jospa se paranisi. Mutta ei, samanlaista jyrkästi nousevaa murikkapolkua se oli edelleen. Tuumasimme ”Täytyy nähtävästi jälleen vähän hioa suunnitelmia.”

Päätimme, että lähdemme huomenna isoa tietä kohti Jacaa. ”Iso” (tosi hiljaisiahan nuo asvalttitietkin ovat) tie kiertää ainakin kaksinveroisen matkan, mitä olisimme päässeet camino-reittiä myöten. Ei mahda mitään! Jos ajamme 60 km mäkistä maastoa, ei ainakaan illalla käy aika pitkäksi! Voi olla, että siinä menee lähes koko päivä, ja ainakin perille tullessamme olemme niin väsyksissä, ettei tarvitse yrittää kehitellä tekemistä. Varmaan voi laittaa nukkumaan lähes saman tien. Tietenkin jos lähdemme niin aamusta kuin tänäänkin, olemme kyllä varmasti jo päivällä perillä, vaikka maasto olisi haastavaakin. Toisaalta aina voi sattua pyörän hajoamisia ja muita viivytyksiä, joten sikäli hyvä lähteä aikaisin. Viileä ilma myös kannustaa leikkimään aikaista lintua.

Mölyporukka lähti jatkamaan matkaa. Nähtävästi he pelästyivät, kun emme osanneet puhua espanjaa. Ei täällä kyllä paljon eläviä olentoja näy! Edellinen kylä oli kohtuu vilkas, mutta tämä on taas lähes kuollut. Arvioisin, että täällä on korkeintaan 100 asukasta. Taloja on kyllä enemmän, mutta niistä osa on autioitunut. Äsken, kun kävelimme pihalla puolisen tuntia emme nähneet yhtään ihmistä, ainoastaan kissan ja koiran. Jostain syystä viljelijät haluavat asua näissä kyläkeskittymissä. Meillä Suomessahan maajussin talo on aina hänen navettansa vieressä. Täällä taas saattaa olla isojakin sikaloita ja kanaloita ilman mitään asuintaloa. Isännät ja emännät sitten köröttelevät traktoreilla tiluksilleen näistä kylistä joka aamu ja ilta. Tietenkin täällä asuu paljon myös vanhuksia, jotka eivät kulkeudu täältä mihinkään. Varmaan sukulaiset käyvät heille kaupassa, ja joissain kylissä kiertää kauppa-autoja.

15.6.13 Klo 14.45 Santa Cilia de Jaca

Nyt on taas hienot puitteet tässä alberguessa. Tämä on hyvä lopetus tälle pyhiinvaelluksellemme. Eilen oli muuten hyvä paikka, viileä ja iso keittiö, mutta sängyt olivat hyvin pölyiset. Kukaan ei ollut varmaan koskaan tuulettanut patjoja ja niissä oli kaiken huipuksi paksut ja pölisevät viltit. Mitään lakanoitahan näissä paikoissa ei koskaan ole, mutta paremmissa paikoissa on patjansuojukset, joita on selvästi silloin tällöin pesty. Nyt minulla on hohtavan valkoinen patjanpäällys, joten veikkaan, ettei siinä kovin moni ennen minua ole nukkunut. Makuupussithan meillä on, mutta on se silti aina hieman epämieluisaa nukkua pölyisillä tai tahraisilla patjoilla.

Tämän päiväinen vaellus ei ollut yhtään niin rankka, mihin olimme asennoituneet. Olin varautunut äärisuoritukseen ja nyt se jäi asteikolla 1-10, ehkä 7 tienoille. Tultiin kyllä kilometreissä pitkä matka eli reilu 60 km, mutta yli puolet siitä oli alaspäin laskua. Maisemista voisin todeta, että ne yltävät ykköskategoriaan kaikkien pyörämatkojeni suhteen. Se saa jaetun ykkössijan ”kaikkien aikojen parhaat pyörämaisemat” kilpailussani Elban saaren kanssa. En usko, että menetimme hienon luonnon suhteen mitään, vaikka emme päässeetkään oikealle camino-reitille. Alustavasti vähän pelkäsin, ettei ison tien maisemat olisi niin hienoja, ja olin vähän pettynyt, kun jouduimme luopumaan hiekkatie pyöräilystä kansallispuiston läpi. Asvalttitie kuitenkin sivusi myös tuota luonnonpuistoa ja ympärillä oli koko ajan vehreää havumetsää, jylhiä kallion lohkareita ja alhaalle katoavia vuonoja.

Yhdessä välissä kallionlohkareet nousivat huikean korkealle ja niiden huippu häipyi pilven sisään. Toinen lohkareista näytti kuin veistetyltä valtavan temppelin ovelta. Kaukaa katsoinkin, että näkyykö lohkareessa ihmisen kädenjälkiä ja uumoilin näkeväni siinä pylväitä ja kaariholveja, mutta lähempää huomasin sen kuitenkin olevan luonnonmuokkaama taideteos.

Puikkelehdimme pyörillämme loputtomasti alaspäin hurjia kapeita mutkia, ja kapeaa, onneksi hyväkuntoista tietä. Missään ei näkynyt mitään asutusta ja jo ennen virallista suojelualuetta, maisema näytti villiltä luonnolta. Lopultakin sain nähdä aitoa espanjalaista luontoa! Rannikollahan kirjoitin siitä, kuinka olen kyllästynyt rakennettuun ympäristöön. Tätä ennen olin jo pyöräillyt monta päivää luonnonhelmassa, mutta ympäristö oli pitkälle maalaismaisemaa. Paljon sielläkin oli näkynyt villinä kukkivaa niittyä ja pientä pusikkoa, mutta enimmäkseen seutu oli maanviljelyksen hyötykäytössä.

Nautimme huikeista maisemista ja pysähdyimme useaan otteeseen kuvaamaan niitä. Reilun 30 kilomerin jälkeen seurasi muutama tiukka nousu. Olin niiden jäljiltä niin hikinen, että kun vuoripuro ilmaantui näkyviin, päätin pulahtaa siihen uimaan. Vesi oli kristallin kirkasta ja ihanan kylmää. Sain vuoripurosta niin paljon energiaa, että jaksoin polkea seuraavan mäen taluttamatta. Välillä saimme ihailla vuoren rinnettä serpentiininä kiertävältä tieltämme myös alhaalla kuohuvaa leveää jokea. Joka paikkaan tiehen ja liikennemerkkeihin oli kirjoitettu ”viva rio” ja lisäksi jotain, jonka tulkitsimme padon vastustamiseksi. Joki oli nähtävästi suunnitteilla padota, ja ihmiset olivat nousseet vastustamaan tätä hanketta. Toivottavasti sitä ei padota, sillä se oli niin ihanan villinä kuohuva. Varmasti joella on myös virkistysarvoa, sillä eräässä kylässä (joka oli ainoa ja hyvin pieni kylä tuolla välillä, ja varsinaisen puiston ulkopuolella) oli jonkinlainen luontomatkailukeskittymä ja siellä mainostettiin koskenlaskua ym.

Aloimme loppusuoralla jo vähän pelätä, että olemme ohittaneet kylän. Meillä oli niin vauhti päällä, kun leikimme laivanlastausta kaikilla kaupungeilla, joissa olemme matkoillamme yöpyneet. Olimme kyllä varautuneet, että voisimme polkea myös Jacaan asti. Siellä ei tosin olisi ollut albergueta, eikä muutakaan halpaa majoitusta, joten olisimme joutuneet ottamaan junan Huescaan. Nyt tämä kylä kuitenkin tuli lopulta vastaan, ja saimme jättää junailun huomiselle. Huomenna poljemme ensin aamusta 15 km Jacaan ja sieltä otamme junan Huescaan, jossa ehkä majoittaudumme leirintäalueelle tai jos on virtaa lähdemme kohti Zaragozaa ja leiriydymme luontoon. Yksi luonnossa telttailuyö pitäisi kyllä kokea tälläkin matkalla.

Tänne kylillä saapuminen tapahtui ihmeen helposti. Yleensähän majapaikan löytämisessä on ollut kova metsästys. Nytkin kiertelimme muutaman minuutin komean näköisiä kukkaruukkua täynnä olevia pikku katuja. Sitten kysyimme baarista ja he osasivat heti neuvoa ”vain suoraan ja vasemmalle, se on aina auki.” Tuo oli hämmentävää, ettei avainta tarvinnut! Ainahan tässä maassa kaikki lukitaan. Tänne saa nähtävästi kuka vain tulla vapaasti. Ihmeen siistissä kunnossa tämä on siihen nähden, kaikki on hienoksi laitettua. Seiniinkin on maalattu kauniita pyhiinvaeltajien kuvia, karttoja ja kiinnitelty erinäisiä opastauluja. Täällä on erikseen olohuone televisioineenkin. Tosin peritäänhän tästä kyllä 10 euron maksu, joten ehkä he sillä pystyvät pitämään tasoa yllä. Kylä on niin pieni, että nähtävästi sana kiertää aina, kun tänne on ilmaantunut uusia kulkijoita. Nytkään ei mennyt kuin puolisen tuntia, kun joku tiesi tulla rahastamaan meitä.

Nyt tämä meidän pyhiinvaelluksemme oli sitten tässä! Kahdeksassa eri pikku kylässä/kaupungissa ehdimme yöpyä. Santiago jäi siintämään kauaksi horisonttiin, mutta matkahan on määränpää.

16.6.13 klo 9.05

Istumme Jacan rautatieasemalla vehreiden puiden varjossa. Nyt Kalle lähti katsomaan joko lipunmyynti olisi jo auennut. Menimme aluksi sisään rakennukseen, kun ovet olivat auki, mutta laukaisimme jonkin hälytyksen ja siellä alkoi niin kimeä vinkuminen, että oli pakko tulla ulos. Nähtävästi asema ei vielä virallisesti ole auki ja joku oli vain unohtanut lukita ovet.

Pohdimme vielä äsken muuttaisimmeko suunnitelmia ja jäisimmekö kuitenkin tänne Jacaan. Kaupunki näytti viihtyisältä ja leirintäalueitakin olisi lähistöllä. Täällä pohjoisessa viehättää luonnon läheisyys! Tätäkin kaupunkia kiertää joka puolelta havupuiset kukkulat ja kauempana ranskan rajan suunnassa näkyy lumihuippuisia vuorenlakia. Eipä olisi arvannut, että päädymme näinkin pohjoiseen! Pyrened ovat aivan näköetäisyydellä ja Ranskaan vain reilu 30 km.

Tämä on hyvin suosittua pyhiinvaellusseutua. Täällä risteilee useita eri reittejä. Nyt meillä oli ensimmäistä kertaa seuraa alberguessa. Kolme muutakin ihmistä majoittui sinne illan mittaan. He olivat selvästi aivan poikki, varmasti kävely olisi vielä rankempaa kuin pyöräily. Espanjalainen tyttö meni neljältä nukkumaan, heräsi 19 aikoihin vain syömään, ja kohta käpertyi jälleen sänkyyn. Yksi setä saapui jo 14 aikoihin päivällä ja kaatui saman tien sänkyyn kaikki vaatteet päällä, parin sekunnin päästä huoneesta alkoi kuulumaan seiniä tärisyttävä kuorsaus.

Teen nyt vähän yhteenvetoa näistä pyhiinvaellus majapaikoista, jos jotakuta sattuisi kiinnostamaan. Olimme siis 8:ssa eri paikassa, joista kolme maksoi 10 euroa ja niissä kaikissa oli tasokkaat puitteet, kaksi oli ilmaista (toisessa jätettiin vapaehtoisesti 6 euron lahjoitus, kun paikka oli niin siisti ja viihtyisä) ja loput maksoi 5 euroa. Kun katsoimme laajemmin taulukkoa, jossa oli mainittu lähes 100 albergueta, suuurin osa näytti maksavan 5 euroa, monet 8 e ja ehkä vain noin viides paikka oli ilmainen. Suositunmmat camino-reitin paikat, jotka ovat jo lähellä Santiago de Compostelaa, ovat varmastikin yleisesti tasokkaampia kuin monet paikat tällä meidän reitillämme. Esimerkiksi Boleassa ja Tamarite de Literassa siisteydessä olisi ollut toivominen varaa. Pölyä oli vähän joka nurkassa ja Boleassa ensitöikseni luuttusinkin kaikki lattiat. Paikkojen nuhjuisuus selittyi varmasti paljolti sillä, että rakennuksilla on niin harvoin käyttöä ja ne seisovat suurimman osan ajastaan tyhjillään. Vieraskirjojen mukaan niissä oli yövytty vain noin 10 päivän välein näin kesällä ja muulloin vielä harvemmin. Lähempänä Santiagoa paikoissa yövytään päivittäin ja usein niissä pysähtyvät kymmenet ihmiset. Laivanomistaja isäntämme naureskelikin, että reitillä ei voi elokuussa eksyä, kun ihmiset siellä kävelevät pitkissä jonoissa.

Miksi pyhiinvaellus on nykyään niin suosittua? Ei kai se uskonnollisuudesta voi kertoa, kun samaan aikaan kirkkojen jäsenmäärät ovat laskussa? Luulen, että ajassamme on jotain, joka houkuttelee ihmisiä kaikenlaisen mietiskelyn ja rauhoittumisen pariin. Meditaatiokinhan kerää koko ajan enemmän suosiota. Ihmiset haluavat löytää kiireiselle elämälleen vastapainoa. Milloin muulloin ehtisi niin hyvin rauhoittua ja syventyä omiin ajatuksiinsa kuin kävellessä pitkiä matkoja? Voi olla, että harrasteesta haetaan myös liikunnaniloa. Meidän nykyaikainen elämäntapamme on nykyään aikalailla paikallaanoloa, monet tekevät istumatyötä, ja ihminen on kuitenkin luotu kävelemään ja vaeltamaan. Uskon, että pitkään kävely alkaa tuottamaan väsymyksen myötä mielihyvä hormooneja, kuten kaikki rankka liikunta. Pyöräilyssäkin sen usein huomaa, että äkkiä on kaikkeen tyytyväinen olo. Tietenkin monilla saattaa olla myös uskonnollinen motiivi. Jos kyse ei olekaan välttämättä aivan kirkko kristillisyydestä, niin tietynlainen hengellisyyden etsintä materiaalisen elämäntavan tilalle, on varmasti yleinen syy. Kyllähän siinä materia jää taustalle, kun sinun täytyy kantaa kaikkea mukanasi ja näin ollen sinulla ei voi olla paljon tavaraa ympärilläsi. Joudut karsimaan kaiken pois, mitä et aivan välttämättä tarvitse.

Nyt juna Huescaan lähtee. Pitää lähteä nostamaan pyörä sen kyytiin, mikä on aina haastavaa…

klo 15.44 Huesca

Kalle makaa reporankana teltassa, itse luin äsken hameen päällä nurmikolla tiedelehteä ja kuuntelin lasten riemunkiljahduksia uima-altaalla. Tässä leirintäalueen kyljessä on kaikille avoin uimala ja mekin saatiin sinne liput leirintämaksua vastaan. Käytiin jo siellä polskuttelemassa, kun on niin kuuma keli. Aikamoinen vilske siellä kyllä oli, vaikka suurin osa ihmisistä makasikin vain altaan reunalla ottamassa aurinkoa. Lapset uivat innokkaasti ja kaikki vähän eri suuntiin, kaikki saivat koko ajan väistellä toisiaan. Ihanan iso allas kyllä oli, lähes 25 metriä pitkä ja sopivasti viileä vetinen.

Eilisessäkin pikku kylässä oli kaikille vapaa ”maalaisinternet”, mutta nyt täältä ei oikein tunnu verkkoa löytyvän. Alueella piti olla wifi, mutta ei se oikein jaksanut yhdistellä. Hassua, että tuollaisilla muutaman sadan ihmisen kylällä on vapaa verkko. Sanoisin, että se on kehityksen merkki! Nykyään internet on kuitenkin niin tärkeä, että mielestäni on lähes perusoikeus, että ihmisten pitäisi sinne päästä. Tiedän kyllä, että suurin osa maailman ihmisistä on vielä vailla tätä oikeutta, mutta siksi näenkin kehitysaskeleena kaikki tuollaiset täysin vapaat verkot. Netti kuitenkin helpottaa elämää niin monella tavoin ja avaa kaiken näköisiä mahdollisuuksia.

Tänään poljimme vain 15 km Santa ciliasta Jacaan. Jaca oli 200 metriä korkeammalla kuin edellinen kylä, eli 800 metrissä, joten pari tiukkaa nousua tuossa oli, mutta muuten oli hyvin tasaista. Poljimme tuon matkan tunnissa ja vartissa, joten se kertoo, ettei reissu kovin rankka rasti ollut. Huescaan meni junalla parisen tuntia. Koko junassa ei ollut aluksi ketään muita kuin me! Myöhemmin ilmaantui pari ihmistä. Ehkä he olivat hinnoitelleet itsensä vähän ulos, sillä noiden paikallisjunien kuuluisi olla halpoja, mutta silti tuokin maksoi 8 e. Junien hinnat täällä vaihtelee tosi paljon! Niistä voi saada maksaa melkein mitä vain, hienommat junat maksavat maltaita ja paikallisjunan voi joskus saada 4 eurollakin useamman kymmenen kilometrin matkalle.

Asemalla saimme taas ängetä pyörämme hissiin. Minun pyöräni varsinkin on niin iso, että se on tosi vaikea nostaa pystyyn ja saada mahtumaan pieneen hissikoppiin. Suuntasimme heti kohti kaupungin leirintäaluetta. Hinta oli kohdillaan eli 7 euroa naamalta ja tasokin näytti kohtuulliselta, joten laitoimme teltan pystyyn. Tuossa vaiheessa meillä oli jo hirveä nälkä, sillä ruokavarastomme olivat kuluneet lähes loppuun, koska emme olleet päässeet useaan päivään kauppaan. Pelko oli suuri, ettemme nytkään pääsisi ruokaostoksille. Leirintäalueen respan täti väitti, että kaikki kaupat ovat kiinni. Itse kuitenkin muistelin, että olin nähnyt Dian seinässä mainoksen, että se olisi sunnuntaisinkin auki. Toiveikkaina ja nähkäisinä lähdimme etsimään kauppaa. Poikkesimme matkalla syömään pienet falafelannokset, sillä nälkä kurni jo niin kovasti ja toive kaupan suhteen alkoi hiipua sitä mukaan, kun puikkelehdimme keskustassa. Joka ikinen ravintola oli kyllä auki ja niitähän tässä maassa riittää. Jos siis mammonaa on, ei tarvitse nähdä nälkää. Ravintolassa syöminen on kuitenkin lähes Suomen hinnoissa. Tuo pikaruokapaikka oli kohtuu hintainen, mutta ostimmekin vain pienet annokset eli noin neljän euron arvoiset.

Vihdoin saavutimme Dian, jonka olin muistellut olevan auki. Olin kuitenkin nähtävästi muistoissani sotkenut sen jonkun muun kylän kauppaan. Kiinnihän se oli! Samoin oli suljettuna Eroski ja Mercadonna. Kauempana näkyi vielä Liddlin mainoksen ja toiveikkuutemme heräsi jälleen. Kyllähän saksalaisella tehokkuudella kaupan pitää olla sunnuntaisinkin auki. Mutta ei! Olimme jo täysin heittäneet lusikan nurkkaan ja palaamassa kotiin päin, kun näimme ihmisten kantavan muovipusseissa patonkeja. Jostakinhan ne niitä hakivat! Seurasimme ihmisiä ja löysimme lopulta Osca shop nimisen liikkeen. Se vastasi lähinnä meidän R-kioskia, eikä niinkään kauppaa, mutta ainakin saimme jotain mahantäytettä. Siellä oli vain muutamia elintarvikkeita, lähinnä säilyketölkkejä, joten ostimme säilykeherneitä iltaisen perunamuussimme sekaan. Lisäksi ostimme aamuksi keksejä, vähän suklaata tms. Bocadilloa eli patonkia emme tällä kertaa ostaneet. Se alkaa jo vähän oksettamaan, kun sitä tunkee aina joka tuutista. Eilenkin söimme patongin tapaista leipää, kun leipomo oli ainoa kauppa, joka tuli vastaan. Helpottihan se elämää päästä karusta pohjoisesta ihmisten ilmoille, jossa on palveluita! Vielä, kun sunnuntai päivät kiellettäisiin, niin kaikki olisi sujuvampaa. No, nyt on onneksi viikko seuraavaan sunnuntaihin ja varmaan ensilauantaina olemme jossain, missä on kauppa ja voi ostaa ruokaa varastoon.

Lähdemme nyt kaupunkiin etsimään nettiä…

……….

Burgerkingiinhän sitä piti nettiin tulla, ei muualta löytynyt.

Suunnitelmista: huomenna pitkä matka kohti Zaragozaa ja siitä pikku hiljaa kulkeutumista kohti Madridia.

18.6.

Zaragoza

Kiitti kommentista Fvm! Olinkin odottanut, että saisin jotain palautetta. Paljon mukavampi kirjoitella jos joku joskus jättää tänne puumerkkinsä, vaikka pääosin itselleni kirjoitankin.

Tuo espanjalaisten kielikuplassa eläminen oli kyllä hyvä huomio! Saahan sitä elää kuplassa jos omaa kieltään niin rakastaa, mutta mielestäni ei silti saisi halveksia muita kieliä. On vaikea määritellä, mistä halveksiva vaikutelma syntyy, mutta jollain tapaa sen huomaa kaikesta täällä. Vieraat kielet eivät tosiaan näy tässä maassa yhtään mitenkään. Jos täällä asuisi, voisi melkein kuvitella espanjan olevan maailman ainoa kieli! Mielestäni jo se on jollain tavoin väärin, ettei tuotteissa useinkaan ole tuoteselostusta kuin espanjaksi. Totta kai jossain tuotteissa, mitä myydään muuallekin Eurooppaan, on useilla kielillä selosteet, mutta nämä tuotteet ovat vähemmistönä. Tänään ostin allergiaan cetirizineä apteekista ja tuossakaan lääkkeessä ei ollut sanaakaan muulla kiellä kuin espanjaksi. Kyselin myös silmätippoja, mutta en uskaltanut ostaa, kun en ymmärtänyt purkin sepustuksista mitään, ja en näin voinut olla varma, olisivatko tipat olleet sitä mitä etsin. Nämä ovat mielestäni jonkinlaisia laiminlyöntejä kuluttajanoikeuksia kohtaan, mutta ei vielä varsinaisesti halveksuntaa.

Mikä siis olisi esimerkki halveksunnasta muita kieliä kohtaan? No, esimerkiksi jos astun kahvilaan, myyjällä on usein iloinen ja ystävällinen ilme. Hän tervehtii palveluhalukkaasti, mutta suhtautuminen muuttuu saman tien nuivaksi, kun avaan suuni ja puhun englantia. Suhtautumistavan muutoksen voi havaita sekunneissa. Yleensä kaikki myyjät muuttuvat saman tien jos nyt eivät aivan töykeiksi niin hyvin kylmäkiskoisiksi. Voi olla, että heitä harmittaa, kun eivät ymmärrä puhettani. Mutta mitä tuossa yhteydessä nyt ylipäätään tarvitsee ymmärtää? Voin osoittaa sormella croisantteja, joita haluan ja tiedän paljonko ne maksavat, kun hän lyö kassakoneeseen hinnan. Ehkä näille pikku kuppiloiden myyjille vain on niin uusi kokemus, että he eivät ymmärrä jotain puhetta, ja siksi he kokevat sen epämiellyttäväksi.

En nyt tässä yhteydessä jaksa kehitellä muita esimerkkejä, kun en voi ylipäätään kirjoittaa kovin pitkästi. Hieman kielirasistinen maa tämä on joka tapauksessa!

Kirjoittelen nyt naisten suihkun pukuhuonetilassa. Ulkona on tosi ankea keli! Yöllä alkoi satelemaan ja sitä on jatkunut koko päivän. Ei ole oikein telttailu keli, vaikka telttamme pitääkin vettä. Kosteushan sinne kuitenkin kertyy, varsinkin jos kaksi ihmistä siellä pitkään loikoilee sisällä. Onneksi täällä leirintäalueella on myös näitä yleisiä tiloja, vaikka ei tämä pukuhuone mitenkään viihtyisämmästä päästä ole. Täältä saa kuitenkin sähköä koneeseen, ettei akku lopu, kuten viimeksi eilen, kun olin kirjoitellut. Ajattelin kirjoittaa vain muutaman rivin, joten siksi en ollut tallentanut ja niimpä kaikki katosivat. Nyt en tiedä, mitä jaksaisin eilisestä päivästä kerrata, kun tänäänkin on tapahtunut monenmoista.

No aloitetaan kuitenkin eilisestä. Huescan laaksosta pois nousu oli hieman työläs, varsinkin kun pikku tie nousi korkealle kukkulan harjalle. Sitä ei oltu jaksettu paljon oikoa, toisin kuin moottoritietä, joka meni paljon alempana ja suorempaan. Sen jälkeen eteneminen oli kuitenkin helppoa. Tuntui kuin olisi mopolla ajanut niin itsestään pyörä kulki! Helppous johtui uskomattoman pitkistä alamäistä ja myötätuulesta. Eilen taisin tehdä oman pyöräilyennätykseni eli yli 80 km! Zaragozaan ei ollut kuin 71, mutta leirintäalue sijaitsi aivan kaupungin toisella puolen ja oikeastaan aivan sen laitamilla.

Koko päivä oli poikkeuksellisen pilvinen. Iltapäivällä hetkittäin pisaroikin laiskasti, mutta ilman, että se olisi kastellut mitään. Kun lämpö oli lähes 30 astetta, oli jopa nautinnollista, että nenänpäähän tippui silloin tällöin viilentävä sadepisara. Olimme hyvin hikisiä saapuessamme perille, joten pulahdimme välittömästi altaaseen uimaan. Suihkun jälkeen sosialisoimme itsellemme pari tuolia ja puutarhapöydän. Näissä leirintäalueissa on se suuri puute, ettei näissä koskaan ole yhteisiä pöytiä ja tuoleja. Kaikki ihmiset tuovat omat kalusteensa. Vuokramökkien kuisteilla on kuitenkin usein jotain tuoleja. Niinpä hain nyt erään tyhjän mökin pihasta meille istumapaikat. Myöhemmin hain vielä pöydänkin, että pääsimme sen ääreen syömään patonkia, jugurttia, sipsejä ja Gouda juustoa ja juomaan valkoviiniä. Kun siinä kaikessa rauhassa evästimme, naapuri teltan muori veti herneen nenään, kun olimme lainanneet hänen pyykkinaruaan. Olimme laittaneet siihen vain ainoastaan uikkarimme ja narulla oli kyllä paljon tilaa. En ollut varsinaisesti edes ajatellut sen olevan heidän narunsa, kun se kulki metrin päässä teltastamme. Joillakin ihmisillä on ihmeellinen omistusvietti! No, laitoimme sitten oman narumme hänen narunsa alapuolelle, samaan tolppaan kiinni. Nyt siinä oli sitten kaksi pitkää narua ja kummassakin pari vaivaista vaatekappaletta.

Kun avasin silmäni tänä aamuna, näin ensitöikseni valtavan etanan parin sentin päässä. Se ryömi telttakankaidemme välissä. Kun telttamme on vain pari metriä leveä, se oli lähes ihollani. Tarkkailin kiinnostuneesti sen mönkimistä edes takaisin. Se huitoi sarvillaan kokeilevasti sinne tänne ja oli selvästi eksyksissä, sillä se lipui vuorotellen ylös päin ja jälleen alas. Myöhemmin Kalle pelasti etanan kuljettamalla sen paperin päällä puun juurelle. Kun lähdimme kaupunkiin päin pyöräilemään, Kalle varoitteli ”väistähän etanoita”. Juri samaan aikaan, kun hän näin huudahti, näin vanhuksen keräämässä jotain pussinsa tien poskesta. Tarkempi tarkastelu osoitti, että hänellä oli kädessään iso muovipussillinen etanoita ja hän noukki sinne lisää heinikosta. Surkuhupaisaa, kun toinen yrittää pelastaa näitä elukoita niin samaan aikaan, toinen noukkii niitä ruuakseen. Varmaan täti aikoi syödä etanat. Mitä muutakaan hän olisi niillä tehnyt?

Tässä penkillä on niin huono kirjoittaa, että laitetaanpa pikakelaus päälle. Ostimme kaupungilta työkaluja pyöriämme varten (eivät ole vielä rikki, mutta kaikkeen on syytä varautua niiden kanssa), sekä tietenkin ruokaa (olemme nauttineet suuresti ruokakaupoista). Kävimme katsomassa tämän kaupungin kuuluisimman katedraalin, joka oli lähes yhtä näyttävä kuin Barcelonassa, vaikkakaan ei niin korkea. Omaleimaista siinä oli mosaiikkimaisen värikkäät kupolin koristeet. Loppumatkasta sateli kunnolla ja kastuimme aika pahasti. Kun pääsimme leirialueelle, sade vain kiihtyi. Illaksi on kuitenkin luvattu poutautuvaa, joten pesimme pyykkiä. Kerrankin oli ilmainen pyykkikonepesu! Ei tuo kuitenkaan näytä poutautuvan. Miten koskaan saamme pyykkimme kuivaksi? Ilman lämpökin on viileä, varmaan vain 17 ja yöksi kylmenee entisestään.

Huomisen suunnitelmat eivät ole vielä täysin selkiintyneet. Eteen päin kuitenkin lähdemme, nythän pysähdyimme jopa pariksi yöksi. Zaragozan puolen miljoonan asukkaan kaupungista käteen jäi vain uskomattoman huonot teiden asvaltit (yleensähän espanjassa tosi hyvät tiet), hyvä leirintäalue, monimutkainen asemakaava eli paljon suunnikkaan muotoisia aukioita, joista lähtee joka suuntaan teitä, muutamia mukavia pyöräteitä, ihanan paljon kauppoja tms.

19.6.13 klo 15.16 Calatorao

Istumme Calatoraon junapysäkillä, ja hytisemme kylmissämme. Tänään on ollut vain 15 astetta lämmintä, tai paremminkin kylmyyttä!

Eilen illalla keli pisti parastaan meidän kiusaamiseksemme. Koko päivänhän se oli sadellut, mutta illasta iski vielä pienimuotoinen myrsky. Tuuli repi telttamme melkein irti maasta ja sade piiskasi siihen painaumia. Yhdestä saumasta vähän tiputteli muutamia pisaroita sisäänkin, mutta muuten teltta piti veden mallikkaasti. Tuon rankkasadekuuron jälkeen osa kiinnityskepeistä oli irronnut, sillä maa oli muuttunut mutavelliksi. Vaikka kiinnitystappeja kuinka hakkasi syvemmällä, niissä ei ollut enää mitään pitoa. Kävin sitten vielä ennen nukkumaan menoa, hakemassa pusikoista pari isoa kivenjärkälettä ja naulitsin niiden avulla telttamme kiinni. Kalle suunnitteli tuolla välin reittiämme seuraavalle päivälle. Kalle vastaa meillä paljolti suunnistuksesta ja kaikesta maantieteeseen liittyvästä, minä taas enemmän arkisista käytännön asioista. Oli lähes hupaisaa seurata, kuinka ankea tunnelma oli hiipinyt leirikyläämme. Kaikki ihmiset istuivat autoissaan kaiken kattavaa kosteutta paossa ja näyttivät nyrpeiltä. Naapurimme, jotka olivat kuin maansa myyneitä, selittivät joillekin muille, kuinka heidän kotimaassaan olisi nyt helleaalto. ”Että pitikin tulla tänne,” paistoi kaikesta heidän käytöksestään.

Kalle oli eilen äkäisenä tutkailtuaan karttoja ”Eihän tässä osassa maata pääse mihinkään muuten kuin moottoriteitä”. Huomattiin, että meidän pitäisi kiertää tänään lähes 20 km pitemmästi kuin suorin reitti olisi. Mitään pienempää tietä ei kerta kaikkiaan mennyt ollenkaan Zaragozasta Calatoraohon! Jouduimme siis tänään kiertelemään monen pienemmän kylän kautta. Aamu jo aukeni synkkänä ja kylmänä, vain reilu 10 oli lämmintä alkuaamusta, joten uumoilimme piakkoin satavan. Sinänsä saamme olla kiitollisia, että lopulta vain puolessa välissä matkaa iski rankka kuuro. Kastuimme litimäriksi, mutta pian alkoi tuulemaan ja kirkastui, joten tuuli kuivasi vaatteet nopeasti.

Suuntasimme ensin Salillas de jalon asemalle, sillä ajattelimme, että olisi lopulta sama nousta jo siitä junan kyytiin. Laitoimme siellä ruuat ja oli mahtavaa saada lämmintä mahaansa siinä kylmyyden keskellä. Sittemmin päädyimme, että sama kuitenkin jatkaa seuraavaan kylään, sillä emme tarenneet jäädä pysäkille yli kahdeksi tunniksi odottelemaan. Oletimme, että tässä kylässä olisi asemarakennus. Aivan samanlainen katoksellinen penkki täällä kuitenkin vain oli kuin edellisellekin pysäkillä!

Äsken tähän ilmestyi ystävällisen oloinen setä selittämään. Hän kertoi moneen kertaan, kuinka juna lähtee vastakkaiselta raiteelta ja liput voi ostaa junasta. Hyödyllistä tietoa, mutta turhaan hän selitti sen miljoonaan kertaan. Kun yhteistä kieltä ei ole, ihmiset jotenkin luulevat, ettemme käsitä yhtään mitään. Totta kai nyt käsimerkeistä osaamme jotain päätellä. Jos setä osoittaa raidetta, josta juna lähtee, ei nyt ole kovin vaikea vetää johtopäätöstä, mitä hän yrittää viestiä. Kalle oli jo äsken viemässä laukkujamme valmiiksi toiselle raiteelle, mutta setä totesi ”ei vielä”. Hän ei päästänyt meitä vielä siirtymään oikealle laiturille. Nyt pitää lopetella, että Kallelle jää vielä illaksi akkua.

20.6.13 klo 10.42 Arcos de Jalon

No niin tarina jatkuu siitä, mihin eilen jäin. Taidokkaasti on taas reissu meitä riepotellut, moneen kommellukseen kuljettanut ja toisaalta paljon antanutkin.

Odottelimme tuolla asemalla junaa vielä vähän aikaa, sillä se oli muutaman minuutin myöhässä. Kuuntelimme samalla setien ja pappojen kiivasta poliittista keskustelua. Meitä neuvonut setä osallistui siihen jonkinlaisessa sovittelijan roolissa, hän hakkasi kiivaiten huutavia välillä rauhoittelevasti olalle. Minulla on ollutkin espanjalaisista kuva, että heillä on temperamenttia. Rauhallista kansaahan tämä kuitenkin yleensä on, kovia selittämään, mutta leppoisan oloisia. Vanhemmat ihmiset saattavat kuitenkin helposti näyttää suuriakin tunteita jos keskustelun aiheet menevät tarpeeksi provosoiviksi. Nyt keskustelussa vilisivät sanat ”Eurooppa, euro, Espanja, Kreikka.” Ei ollut vaikea kuvitella mistä he keskenään kiivailivat, selvästi oli kyse euron kriisistä ja Espanjan kuralla olevasta taloudesta. Ei täällä yleisesti paljon olekaan näkynyt tämä surkea taloustilanne. Luulisi, että näkyisi vahvemmin. Vain pari pientä mielenosoitusta olemme nähneet ja muutamia seinäkirjoituksia, joissa tuomitaan kapitalismi ja vannotaan sosialismin nimeen.

Olimme katsoneet aseman aikatauluista, että juna menisi Arcosiin asti. Yllätys olikin suuri, kun Kalle sanoi konduktöörille ”Arcosiin” ja lipunmyyjä lausahti ”ei tämä juna mene sinne.” Siis ei mene! Taas suunnitelmamme menivät sekaisin, eivätkä suinkaan ensimmäisen eivätkä viimeisen kerran tuona päivänä. ”Mihinkähän tämä juna sitten kenties on matkalla,” tiedustelimme. Saimme vastaukseksi, että pisimmillään sillä pääsee Arizaan. Meillä ei ollut aavistustakaan, missä tuo kaupunki olisi, mutta päätimme mennä sinne, oikeassa suunnassa se olisi kuitenkin. Konduktööri antoi ymmärtää, että se olisi aivan Arcosin vieressä.

Junassa alkoi ihanasti nukuttamaan. Koska olimme olleet koko päivän raikkaassa ilmassa, yhtäkkinen lämpö sai kaikki jäsenet ihanan raukeiksi. Torkuimme tuon reilun tunteroisen. Perillä ajattelimme katsoa, että menisikö junia vielä tuona iltana eteenpäin. Mutta seuraava juna olisi tullut vasta usean tunnin päästä ja noihin aikatauluihin ei edes voinut täysin luottaa, sillä eiväthän ne edellisenkään junan kohdalla olleet pitäneet paikkaansa. Päätimme siis lähteä polkemaan. Karttamme loppui sopivasti juuri tuohon kylään, joten meille ei ollut aavistustakaan, kuinka pitkästi Arcosiin olisi matkaa. Päättelimme, ettei matkan pitäisi kovin paha olla, sillä se olisi vain kolme junapysäkkiä ja pysäkin välit junalla ovat usein 5-10 minuuttia. Kävimme ensin kaupassa ostamassa iltapalaa ja olimme iloisia, kun tuolta kylältä löytyi helposti kauppa.

Sittemmin lähdimme etsimään tietä pois kaupungista. Ensin ajoimme kylän toiseen päähän ja totesimme ”ei täältä mihinkään pääse, tämä tiehän loppuu pysty suoraan nousevaan kallioon.” Sen jälkeen suuntasimme toiseen suuntaan, siellä oli jopa tiekylttejä, mutta ne ohjasivat vain Zaragozaan, joka oli täysin väärä suunta. Päättelimme, että jos lähdemme vastakkaiseen suuntaan ja sinne mihin kiskot johtavat, liikumme ainakin oikeaan suuntaan. Sopivasti vastaan tuli tietyöläisiä, kysyimme eräältä heistä tietä. Hän puhui yllättävästi englantia! Hän selitti ”Ai pyörillä teidän pitäisi päästä..hmm..vaikeaa. Jos menette tuota moottoritien huoltotietä, pääsette ehkä seuraavaan kylään asti. En ole varma, kuinka pitkälle tie johtaa. Voitte myös mennä radanvartta, siitä pääsee aika pitkälle. Onnea matkaan!” Lähdimme ensin yrittämään junanraiteen viertä, mutta polku oli niin kivinen, että käännyimme heti takaisin. Haaveilimme, että menisimme moottoritielle, vaikka se olisi kiellettykin, mutta vaikka se meni aivan vieressä, emme hahmottaneet kuinka sinne pääsee. Meidän ja moottoritien välissä oli korkea peura-aita.

Pohdiskeltuamme tienvalintaa pitkään, päädyimme moottoritien huoltoväylään. Se oli hiekkatietä, mutta kohtalaisen hyväkuntoista. Vähän matkan päässä se muuttui leveäksi asvalttitieksi ja olimme riemuissamme. Iloa ei kestänyt kuitenkaan pitkään, sillä äkkiseltään tuo asvaltti vain kapeni ja päättyi ruohoiseen ojaan. Onneksi palaamalla hieman takaisin, pääsimme risteykseen, josta ohjattiin toiselle kylälle ja näimme, että sieltä luultavasti olisi liittymä moottoritielle. Olimme lopen kyllästyneitä näihin kyntöpolkuihin, jotka vielä kaiken lisäksi päättyvät yllättäen kuin seinään, joten päätimme uskaltaa moottoritielle. Tuolla tiellä ei edes ollut kovoin vilkas liikenne. Mitä järkeä tänne korpeen on rakentaa moottoriteitä? Tietenkin juuri siinä vaiheessa, kun tie kapeni tietöiden takia, alkoi rekkoja suhahdella ohitsemme. Piti aina pysähtyä ja painautua kaidetta vastaan, että rekat varmasti mahtuivat ohittamaan meidät. Sittemmin tie oli juuri leventynyt taas ihanasti ja meillä oli hyvä ajokaista, kun poliisi ilmaantui taaksemme. Se ajoi ohitsemme ja vilkutti pysähtymisen merkiksi. Pelkäsimme saavamme kunnon nuhdesaarnan ja isot sakot! Poliisit olivat kuitenkin hyvin ystävällisiä ja avuliaita. He vain neuvoivat meidät oikealle reitille, kun selitimme eksyneemme.

Poliisien neuvoma liittymä pois moottoritieltä ja läheiseen kylään, oli aivan lähettyvillä. Harmillista vain, että tie, johon he meidät ”pakottivat” oli taas onneton hiekkapolku. Emme olleet edes täysin varmoja olimmeko löytäneet juuri oikean polun. Kysyimme vanhoilta isänniltä, jotka käppäilivät meitä vastaan tiellä koiriensa kanssa. Oli kyllä harvinaista nähdä noilla teillä joku elävä olento! Ensimmäisellä hiekkatiellä emme olleet nähneet yhtään ketään. Papat nyökkäilivät, että kyllähän tästä pääsee. Tuossa vaiheessa takanamme oli kuitenkin jo niin pitkä päivä, aamulla 60 km ajoa, sitten junamatka, taas 10 km ajoa ja eksymisiä, että päätimme päättää päivän tuohon. Oli ollut hieman puhe, että yöpyisimme pitkästä aikaa hostellissa, mutta kello oli jo 20 pintaan, joten hotelli yö noin myöhään olisi mennyt vähän hukkaan. Sitä paitsi mitään varmuutta ei edes ollut, että seuraavasta pikkukylästä olisi hostellin tapainen löytynyt. Katselimme maastoa ja totesimme sen ihanteelliseksi telttailulle. Emmehän olleetkaan vielä koko matkalla telttailleet ”villisti” luonnon helmassa. Näimme hyvin pienen hiekkapolun, jota lähdimme seuraamaan. Se kulki kivisen ja vehreän hiekkakumpareen taakse ja jonkinlaisen lammassuojan ohi. Luonto oli hyvin kaunista oranssine savineen, kumpuina etenevine kallion lohkareineen ja pikkuisine luonnonniittyineen. Ensin tutkimme, voisimmeko jotenkin hyödyntää vanhaa idyllisen näköistä savesta tehtyä karjasuojaa. Talon ympäristö oli kuitenkin heinästä niin umpeen kasvanut, että sitä oli vaikea lähestyä. Sittemmin harkitsimme leiriytymistä keskelle pikku tietä, siinä olisi ollut suurin piirtein tasaista. Ajattelimme kuitenkin, että jos paikallinen isäntä huristelee traktorilla aikaisin aamulla tietä niin hänhän pian ajaa telttamme päältä. Löysimme lopulta kalliolta saven keskeltä kohtalaisen tasaisen paikan. Sieltä oli hyvät näköalat ja toisaalta meitä ei voinut havaita mistään suunnasta.

Koko iltana ei onneksi satanut ja saimme teltan kuivana pystyyn ja saimme nauttia iltapalaa kallionkielekkeellä istuen. Yöllä vähän ripsi, mutta ei onneksi paljon ja mikä parasta, ei tuullut yhtään, joten oli ihanan hiljaista. Yö sujui muuten mukavasti, mutta aamuyöstä olin mielettömän ilmankosteuden vuoksi, kylmissäni. Aamulla juuri, kun yritimme purkaa telttaa, alkoi laiskasti pisaroimaan. Sade loppui pian, mutta jouduimme pakkaamaan teltan täysin märkänä ja savisena.

Seuraavaan kylään eli Santa Maria de Huerta oli yllättäen vain kilometri. Asemalla näimme, että juna lähtisi vasta parin tunnin päästä. Ajattelimme ensin pyöräillä, sillä maaston ei vielä pitäisi olla täysin mahdotonta, mutta meillä ei ollut mitään karttaa. Turistitoimisto ei tietenkään ollut auki ja kysyessämme eräältä sedältä, hän vain pudisteli päätään, kun sanoimme, että pyörillä pitäisi päästä. Nähtävästi näiden kylien väliä ei taas olisi kulkenut kuin moottoritie! Niitä epämääräisiä hiekkapolkuja kyllä menee, mutta niissä eksyy ilman karttaa ja setä ei edes alkanut neuvomaan meitä sellaiselle. Päätimme siis odotella junaa. Nyt tulimme tuolla viiden minuutin kestävällä junalla tänne Arcosiin. Meidän ei edes tarvinnut maksaa tuosta! Matkaa oli siis varmasti alle 10 km ja olisimme hyvin voineet pyöräillä sen jos teitä vain olisi mennyt. Täältä eteenpäin emme edes haaveile pyöräilevämme, sillä maasto muuttuu taas mäkiseksi.

Nyt siis jatkamme täältä junalla suoraan Siguenzaan, jossa meillä on pariksi yöksi sohvasurffausmajoitus. Mahtavaa päästä sisätiloihin lämmön vuoksi. Tänäänkin on ollut vain 15 lämmintä. Ehkä se vielä iltapäiväksi vähän lämpenee. Eilen oli päivän lämpimin hetki noin 19 astetta.

21.6.

Siguenza

Junamatka sujui mukavasti ja nopeasti. Tosin pyörille ei junassa taaskaan ollut mitään paikkaa. Espanjalaisissa junissa junan ja pyörän yhteiselossa ei ole mitään järkeä! Nytkin parissa viimeisessä vaunussa oli pyörän kuva, ikään kuin ne olisivat pyörävaunuiksi tarkoitettuja, ja silti niissä ei ollut mitään erityistä pyöräoastoa. Junavirkailija sanoi meille, että pyörän pitäisi laittaa jotenkin kiinni, koska juna heiluu. Mitenpä ne nyt siihen junaeteiseen saa kiinni, varsinkin kun ovet aukenevat vuorotellen kummallekin puolelle? Kalle totesi ”Käykö jos minä istun siihen viereen ja pidän niistä kiinni?” Se tuntui sopivan virkailijalle.

Siguenzassa meillä oli runsaasti aikaa ennen kuin sohvasurffaaja emäntämme olisi kotona. Kalle etsi ensin kuumeisesti turisti-infoa, että saisimme tämän uuden läänin kartan sekä tämän kylän kartan. Siesta-aika oli lähestymässä, joten siksi Kallen täytyi ravata katuja kiireisesti, että hän ehtisi ennen sulkemisaikaa. Minä jäin tuolla välin kahvioon istumaan ja vahtimaan pyöriämme. Kalle ehti juuri ja juuri löytää infon ja saada kartat. Sen jälkeen menimme toiseen kahvilaan istumaan, syömään jäätelöä ja pyörimään netissä. Kalle lähetteli taas kerran Madridiin sohvasurffauspyyntöjä, tuossa vaiheessa hän oli jo laittanut niitä menemään 15 kappaletta. Minä kävin tuolla välin hieman kuvailemassa kaupunkia ja ihailemassa läheistä katedraalia.

Meidän oli helppo löytää kylän kartasta emäntämme katu, sillä tämä on jälleen hyvin tiheästi asuttu ja siksi suppealla alueella oleva pikku kaupunki. Talot ovat vierivieressä ja paljon on luonnonkivipintaista vanhaa keskiaikaisen tyylistä rakennusta. Vaikeudet ilmenivät siinä, kun yritimme paikallistaa oikean talon numeron. Istuskelimme pitkään erään talon edessä, jonka numero sopi saamiimme ohjeisiin, mutta mikä silti oli lopulta väärä. Tässä ristesivät kaksi saman nimistä katua ja olimme juuri väärässä kadun osassa. Mystistä! Kaksi selvästi eri katua haaroittuivat oudosti. Kaiken lisäksi talojen numerot menivät 1,5,7 jne, eli ilman järjen hiventäkään. Oikeaa taloa ei lopulta ollut kadunpuolelta numeroitu ollenkaan, joten ei ihme, ettemme löytäneet sitä. Onneksi emäntämme antama puhelinnumero toimi ja Kallen onnistui soittaa hänelle.

Illalla emäntämme, eli Sarah 39-vuotias matematiikan opettaja, oli kutsuttu baarin avajaisiin ja hän pyysi meidätkin mukaan. Tunnelma paikassa oli hyvin hilpeä! Ilmaista olutta tarjoiltiin kursailematta ja eteemme tuotiin monenmoisia tapas-tarjottimia. Emme olleet tähän mennessä paljon tapaksia maistelleet, sillä ne ovat niin pieniä suupaloja, ettei niistä oikein varsinaiseksi lounaaksi tai illalliseksi ole. Emme oikein olleet ymmärtäneet koko tapas-kulttuuria! Nyt kuitenkin hoksasin, että ovathan ne verrattomia naposteluun illanistujaisissa. Oli kyllä hyvä tilaisuus päästä maistelemaan erilaisia tapaksia. Useimmat niistä olivat pieniä leipäsiä, joiden päälle oli laitettu erinäisiä täytteitä. Joskus ne saattoivat kuitenkin olla myös pallon muotoon leivottuja, ja sisällä oli esimerkiksi juustoa tai lihaa. Tarjolla oli myös vartaita, joihin oli pujotettu ohkaisia lihaleikkeleitä. Kai nämäkin voi tapakseksi laskea, jos sanalla tarkoitetaan kaikenmoista rasvaista pikku purtavaa.

Pieniä oluttuoppeja sai tosiaan hakea tiskiltä aivan vain talon laskuun, koska kuuluimme baarin omistajan ystäväporukkaan. Yritimme kyllä aluksi maksaa juomia, mutta aina joku huikkasi tiskille, että ”he kuuluvat tähän porukkaan” tms, ja kielsivät meitä maksamasta. Varmaan ainakin puolet baarin asiakkaista joivat talonlaskuun. Se kertoo hyvin, kuinka laajoja ystäväporukoita tällaisilla kylillä syntyy. Täällä on 5000 asukasta, mikä tuntuu paljolta verrattuna pohjoisen sadan asukkaan kyliin, mutta silti täälläkin kaikki näyttävät tuntevan toisensa.

Juuri kukaan muu porukasta ei puhunut englantia kuin emäntämme ja hänkään ei kovin hyvin. Hän kuitenkin aluksi yritti kääntää muun porukan kysymyksiä meille englanniksi, siis toimia jonkinlaisena tulkkina. Sittemmin paikalle ilmaantui miespuolinen ”lentoemo” ja hän puhui tietenkin hyvin englantia. Hän jutteli vähän aikaa Kallen kanssa. Pian ihmiset menettivät mielenkiinnon yrittää kommunikoida kanssamme, kun emme ymmärtäneet heidän espanjaansa. Yllättäen Kalle kuitenkin löysi yhteisen kielen musiikista erään kitaristin kanssa. He soittelivat yhdessä kitaroilla Led Zeppeliniä, jonka biisejä kummatkin osasivat ja monenmoista bluesia.

Kun välillä olen valittanut, etten ole löytänyt mitään espanjalaista kulttuuria, nyt on ainakin eräs kaikkia espanjalaisia yhdistävä seikka avautunut. He rakastavat hengailla yhdessä suurissa porukoissa iltaisin baarin edustoilla tai puistoissa. Eikä se ole niin kuin Suomessa kesäiltoina, että joskus lähettäisiin jonnekin, vaan he lähtevät joka ilta. Onhan tällainen hengailukulttuuri yhteistä kaikille välimeren kansoille, mutta Espanjassa se on ehkä viety vielä pitemmälle. Täällä pikku kaupungeissa ja kylissä ulos ei lähdetä välttämättä edes tietyn porukan kanssa, vaan koko kaupunki kokoontuu yhdessä pitämään hauskaa ja vaihtamaan päivän kuulumisia. Tietenkään kaikki eivät välttämättä ole aivan yhdessä paikassa (paitsi 100 asukkaan kylissä), mutta kaupungilla kierrellään, vaihdetaan paikkaa, ja ihan vain kaduilla pysähdellään koko ajan juoruilemaan joka toisen vastaantulijan kanssa.

Kun olen sanonut, että espanjalaiset suhtautuvat meihin ulkomaalaisiin usein vähän nuivasti, olen antanut heistä ehkä vähän väärän kuvan. Kyllä he keskenään ovat hyvin seurallisia, iloisia, avoimia ja käsittämättömän sosiaalisen oloisia. Kadulla kävelevällä tutulle pysähdytään aina antamaan poskisuudelmat, toista taputellaan hartijoille ja eleet ovat aina vimmaisen innostuneita.

Eipä tässä muuta. Nuo baarin avajaiset olivat kyllä hauska kokemus! Hupaisaa oli, että siellä oli paljon lapsiakin mukana juoksentelemassa jaloissa ja mussuttelemassa lihavartaita. Eräs nainen oli tullut sinne jopa vauva maharepussaan. Siellä kitaramusiikki raikas, välillä puhjettiin laulamaankin ja yhteisöllisyys oli huipussaan!

22.6.

Hita klo 15.20

Istumme pikku baarissa Hitassa, joka on 830 metrin korkeudessa ja, jossa asustaa reilu 500 kyläläistä. Kalle tilasi yhden oluen, että kehtasimme istua pöytään ja kiinnittää koneemme pistorasiaan. Pian pöytään tuli kuitenkin lisää olutta ja pekoni tapaksia. Joku tuntematon oli tarjonnut meille. Emme yhtään edes tiedä kuka!

Kylä on tunnettu keskiaikais-festifaaleistaan ja turistit tulevat tänne Madridista kylän kauneuden vuoksi. Täältä on huikeat näköalat joka suuntaan, paljon vanhoja kivitaloja, kivimuureja ja jyrkästi nousevia katuja. Katujen päällyste on nättiä vaaleaa luonnonkivimukulaa. Kunnon kivikaupunki, jonka kovuus vaikutelmaa pehmentää lukuisat puut ja kukkaistutukset.

Eilen kävimme Sarahin kanssa kävelemässä läheisillä metsäpoluilla melkein parin tunnin lenkin. Hän johdatti meidät tuonne menninkäisten asuinsijoille jylhien kallioiden varjoihin. Nuo polut olivat samoja, joita historian kirjojen mukaan myös Cervantes oli samoillut ja kirjoittanut niiden innoittamana kuuluisan Don Quijote teoksen, jota usein myös ensimmäiseksi romaaniksi nimitetään. Espanjassa kuulema jokainen jossain muodossa tuntee tämän tarinan, on joko lukenut sen lapsena sarjakuvana tai katsonut elokuvana. Harvempi on lukenut itse teosta, mutta kaikki tietävät nämä seikkailut. Toinen tärkeä henkilö, joiden seuduilla olemme viime päivinä kuljeskelleet, on 1700-luvun taidemaalari Francisco Goya, joka oli romanttishenkisyydestään huolimatta jo ekspressionismin uranuurtaja. Goya asui suurimman osan eliniästään Madridissa, mutta kulki jonkin verran myös tässä ympäristössä.

Nyt on siis nähty luontoa urakalla! Tänään vielä pyöräilimme erään luonnonpuiston läpi. Sarah sanoi ”Luulen, että meillä on eniten villiä luontoa Euroopassa.” Itse en sanoisi, että Espanja pinta-alaan suhteutettuna olisi kovin suurilta osin luonnontilassa, mutta onhan tämä suuri maa, joten tietenkin myös luontoa on kaiken kaikkiaan paljon. Veikkaisin kuitenkin, että Suomessa on enemmän metsää, jopa luonnontilaista, jos suhteutetaan pinta-alaan.

Siguenza sijaitsi yli 1000 metrissä, joten olimme uumoilleet kukkuloiden jo riittävän. Ajattelimme maaston laskevan pikaisesti Siguenzan jälkeen. Mutta väärässä olimme! Heti saman tien kylän jäädessä taakse, pyörän nokka osoitti kohti taivasta. Pian kaupunki näytti olevan kuin alhaalla laaksossa. Nousimme korkealle sen yläpuolelle, ainakin 1400 metriin. Kukkulat ottivat meiltä heti aamusta luulot pois! Sittemmin saimme kyllä laskea pitkästi, ainakin 20 minuutin ajan. Maasto ei sen jälkeen ollut mitään täysin mahdotonta: noin 10 minuutin nousu ja 3 minuutin lasku. Näin mentiin pitkään. Hetkittäin kukkuloiden harjalla oli jopa tasaista. Pahin vaihe oli kuitenkin vielä edessä. Jadraque kylässä piirtyi horisonttiin pilvien keskelle uljas linna. Mietimme, että onneksi tuonne ei tarvitse kiivetä. Kylän jälkeen tie alkoi kuitenkin yllättäen kaartaa kohti linnaa. Odotimme koko ajan milloin tie haarautuu pois päin ja pääsisimme laskemaan. Tie kiipesi kuitenkin melkein linnalle asti ja siitä eteemme vasta piirtyikin laiskan pyöräilijän kauhukuva: valtava kukkula, jonka kylkiä myöten tie kiipesi yhä ylemmäksi serpentiinimäisesti. Ennen tuota koetusta vastaan tuli onneksi kuin tilauksesta lähde. Saimme vilvoitella siinä ja täyttää juomapullomme. Tästä virkistyneenä, jaksoimme nousta tuon valtavan kukkulamöhkäleen päälle pysähtymättä. Oikeastaan vasta sen jälkeen tuli pahin koetus, koska tie nousi loputtoman loivasti. Mutkittain kiertävä tie on aina helpompi nousta, koska voi kuvitella seuraavan mutkan takana koettavan laskun, mutta suora nousu ei anna mitään toivoa. Tuossa välissä luovutin hetkeksi taluttamaan. Emme löytäneet netistä mitään korkeustietoja tuosta paikasta, mutta sanoisin sen olleet ainakin 1600 metrissä. Sen jälkeen olemme jälleen laskeneet reilusti ja kohti Madridia suunta on edelleen laskeva, tosin Madrid on vielä 667 metrissä, mutta eihän se enää tunnu miltään näiden korkeuksien jälkeen.

Onhan se toisaalta kiinnostavampaa polkea, kun on hieman pinnanmuotoja. Viivasuoratie alkaa usein nopeasti pitkästyttämään. Pieniä kukkuloita saa siis mielellään olla. Pidän siitäkin, että vuoria on näköpiirissäni, kunhan ne eivät vain eksy pyöräni eteen. Nyt on kyllä ollut monessa suhteessa ihannemaisemaa! Tietkin ovat taas mahtavan rauhallisia. Pitää nyt nauttia tästä teiden valtiaana olosta, sillä tilanne tulee varmasti vielä muuttumaan lähempänä Madridia. Nyt suuntaamme Guadalajaran lähistölle ja pistämme sinne pusikkoon teltan pystyyn. Tuonne kaupunkiin olisi enää 20-30 km, joten pitää nyt tappaa täällä
karamellimaisessa (kaikki on niin nättiä) kylässä aikaa. Luonnonhelmaan ei kuitenkaan voi mennä telttailemaan kovin aikaisin, vaan pitää odottaa iltaa. Pitää myös pysähtyä hyvissä ajoin ennen kaupunkia, että sopivia telttapaikkoja löytyy.

Nyt ilmat ovat taas lämmenneet. Ulkona noin 28 eli hyvin tarkenee! Pyöräilykeliksi on jo liiankin kuumaa, mutta onneksi aamut ovat aina viileitä, tänäänkin oli vain 14 astetta. Sarah väitti, että Sizuenga on Espanjan kylmin paikka, mutta luulisin kyllä aivan vuoristossa olevan vielä kylmempää. Joka tapauksessa siellä oli sopivan raikasta vaikka aurinko paistoikin, jos taas ei paistanut, siellä oli lähes kylmä.

Saimme sohvasurffauspaikan Madriiin! (Kalle sai lähettää 16 pyyntöä) Sen lisäksi olemme myös leirintäalueella ja hostellissa. Madridiin on kyllä kivasti aikaa, aiomme olla siellä lähes viikon. No niin..pitää päästää Kalle nettiin, kun hän tylsistyy espanjankielisen sanomalehden seurassa.

23.6.

Nyt on ollut kyllä vaihderikas päivä. Se alkoi kummituskartanon pihasta ja päättyi Madridin kansainväliselle lentokentälle.

Eilen kymmenisen kilometriä Hitan jälkeen, aloimme metsästämään yöpaikkaa. Löysimme heti lupaavan, mutta hylkäsimme sen, koska se oli niin lähellä kylää. Jatkoimme vielä matkaa parisen kilometriä, mutta maisema oli pelkkää peltoa. Tulimme katuvaisiksi ”siellä olisi kyllä ollut hyvät tilukset, ei me taideta parempaa paikkaa löytää”. Niinpä käännyimme takaisin, ja sukelsimme pyörinemme pienelle metsäautotielle. Sen päässä oli ränsistynyt kartanorakennus, joka oli ehkä joskus ollut hotelli. Talo oli hyvin vanha, ja kierreltyämme sitä, huomasimme jonkun kunnostavan tönöä. Tiilipinoja oli paljon ja joissain seinissä oli jo uutta muurausta, valtavia holvirakennelmia oli myös tuettu metalliputkin. Paikassa oli kuitenkin niin kuollutta ja tuoreita ihmisjälkiä ei ollut, että tuumimme hankkeen olevan tauolla. Löysimme villiintyneestä puutarhasta tasaisen paikan, josta ei näkynyt mihinkään suuntaan. Koska paikka oli pengermäpenkeistä, joista ei ollut kuin kivireunuksen jäljellä, päätellen ollut kasvimaa, kerrankin teltta oli helppo kiinnittää. Usein leirintäalueella saamme hakata kivikovaan maahan teltan metallikepit isoja kiviä hyväksi käyttäen.

Alkuilta sujui mukavasti eväitä syöden ja lueskellen koneelta e-kirjoja. Oli hyvin hiostava, joten emme pystyneet laittamaan nukkumaan niin aikaisin kuin olisimme halunneet. Viimein 22 tienoilla oli sen verran viilentynyt, että pystyimme haaveilemaan nukkumisesta. Olimme juuri saaneet päät tyynyyn, ulkona oli hieman hämärtynyt ja kaikkialla oli mukavan hiljaista, kunnes kuulimme auton äänen aivan vierestä. Kohta auto pysähtyi, sammui ja kuulimme jonkun paiskaavan ovet kiinni. Sen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan mitään. Kuvittelimme jo ihmisen, kuka hän olikaan, lähteneen, jättäneen autonsa vain parkkiin. Yhtäkkiä telttamme läheltä alkoi kuulua rapisevia askeleita. Oksat katkeilivat kenkien alla ja kuuntelimme kauhistuneina koko ajan lähestyviä laahaavia askelten ääniä. Yhtäkkiä telttaa potkaistiin. Selvisimme lamaannuksestamme ja huudahdimme automaattisesti ”hola”, kuten täällä on tapana kohdatessa tuttuja tai tuntemattomia. Kalle kurkkasi teltan suusta. Siellä oli setä joka selitti ” Minä näin kaksi polkupyörää ja olin aivan ihmeissäni. Tämä ei ole julkista aluetta.” Nämä sanat olivat ainoita, joita ymmärsimme hänen puheestaan, sillä hän puhui vain espanjaa. Sedällä kuitenkin onneksi sopi, että leiriydymme siinä yhden yön ja lähdemme aamulla. Kiittelimme sitten vain kovasti. Emme edes tienneet oliko hän rakennuksen omistaja. Luultavampaa oli, että hän vain sattui paikalle. Pikku kylillä ihmiset ovat äärettömän uteliaita ja puuttuvat toistensa asioihin.
Keskiyön aikoihin musiikki alkoi pauhata. Emme koskaan saaneet selville, mistä tuo musiikki kuului! Se kuulosti kuin konsertille, mutta rakennuksen lähettyvillä ei ollut mitään muuta kuin peltoa. Tien toisella puolella muutaman sadan metrin päässä kyllä kohosi kylä, mutta yöllä musiikki kuulosti soivan aivan telttamme vieressä. Kummitukset selvästi pitivät bileitä vanhassa kartanossa! Koko kyläkin oli vain parin sadan asukkaan tuppukylä, joten ei uskoisi siellä mitään isompia konsertteja pidettävän, varsinkaan sellaisia, jotka kestävät koko yön. Musiikki soi ainakin klo 24-04. Jossain vaiheessa kaivoin korvatulpat ja sain vähän paremmin nukuttua. Eipä uskoisi, että keskellä kukkeinta maaseutua, pelkkää peltoa ja metsää, joutuu kärsimään kaupunkimaisen biletyksen äänistä!

Aamulla maasto oli hyvin kukkulaista Guadalajaraan asti. Maasto ei sinänsä noussut eikä laskenut, aaltoili vain kukkulamaisesti. Aina edellisestä alamäestä sai onneksi hyvät vauhdit seuraavaan ylämäkeen. Pyöräni on niin painava, että se säilyttää hyvin liike-energiansa.

Tänään oli ehkä reissun pahimmat suunnistusvaikeudet! Ne johtuivat siitä, että tiellemme osui liian monta isoa kaupunkia. Guadalajarassa oli pistetty eräs tie kiinni korkeilla aidoilla, joiden yli ei voinut kuvitellakaan kipuavansa. Tuosta syystä saimme haeskella oikeaa reittiä. Kun viimein pääsimme liikenneympyrään, joka oli Kallen kartassa, yhtä tietä ei vain mennytkään. Onneksi huomasimme korkeilta rampeilta, että rekkavarikkojen ja varastohallien välissä menee tie moottoritiensuuntaisesti. Pääsimme ajamaan pitkään tuota ”teollisuustietä”. Yhdessä vaiheessa se loppui umpikujaan, mutta löydettiin rakennusten takaa uusi reitti. Usein moottoritien vieressä on juuri huoltotie tai teollisuustie, joka on loistavan hiljainen pyöräilyyn! Nämä ovat vain hyvin epävarmoja teitä, sillä ne saattavat päättyä.

Vähän ennen Alcala de Henaresia, joka on Cervantesin syntymäkaupunki, jouduimme polkemaan hiekkatietä. Ei olisi uskonut, että olimme vain muutaman kilometrin päässä 200 000 asukkaan kaupungista ja vain noin 30 km päässä miljoona kaupunki Madridista, niin maaseutumaista maisema taas äkkiseltään oli. Tie oli tosi kivistä kärrypolkua ja välillä se sukelsi jopa puiden keskelle. Siellä tuli jonossa vastaan maastopyöräilijöitä, joille reitti oli varmaan unelmien täyttymys. Meillä ei kuitenkaan ole pyörissä minkäänlaista jousitusta, joten pyörät olivat vähän liian kovilla tuollaisessa ”körö körö kirkkoon” kyydissä. Onneksi pain km päässä tie muuttui asvaltiksi, ja kitinästä huolimatta pyörämme olivat kestäneet koettelemuksen.

Alcala oli turistimassoista huolimatta oikein viihtyisän näköinen kaupunki. Näimme Cervantesin syntymäkodin ja kuuluisat patsaat sen edessä. Toinen patsas esittää Don Quijotea ja toinen Sancho Panchaa, ja he istuvat puiston penkillä keskustellen kiivaasti. Monet matkaajat kuvauttivat itsensä patsaiden seurassa.

Jos edellisestä kaupungista oli vaikea päästä pois, tästä oli vielä haastavampaa. Olimme kyllä saaneet turisti-infosta jonkinlaisia ohjeistuksia, mutta heidän mainitsemiaan teitä ei kerta kaikkiaan vain ollut missään. Kävimme Burger kingissä syömässä, kun se oli matkan varrella, ja sen jälkeen saman tien olisi pitänyt jatkua moottoritien vierustaa, mutta eipä se vain pitkälle jatkunut. Lopulta annoimme periksi ja sukelsimme autojen sekaan moottoritielle. Olihan siellä vähän vilskettä siihen nähden, että tähän asti olimme saaneet ajella melkein yksistään ”teollisuusteitä” ja aamusta ihania tyhjiä maaseututeitä. Hyvin siellä kuitenkin pärjäsi, kun vain pysytteli tienreunassa. Tällä kertaa koppalakitkaan eivät sattuneet paikalle, vaikka heitä tässä maassa paljon näkeekin.

Madrid läheni nopeasti, mutta mitä lähemmäksi tulimme, sitä mielettömämpiä tie hässäkät olivat. Jos teitä menee useammassa kerroksessa, sukeltaa toistensa ali ja menee kuin solmuun, miten tällaisista teistä voi hahmottaa, mihin ne kulkevat? Jostain ylhäältä rampeilta yritimme aina tähyillä ”jos jatkaisimme tuota tietä, se kiertää tuolta, ja hmm..miten me sitten pääsemme tuolle toiselle kaistalle.” Aivan mahdotonta touhua! Nostan kyllä hattua sille joka on tullut Madridiin pyörällä pelkkien turistikarttojen avulla. Onko paikalla tällaisia sankareita? Kalle oli vielä vähän parannellut karttaa omin piirroksin googlemapin avulla, mutta eipä siitä silti ottanut selkoa, kun kaikkia teitä ei ollut numeroitu. Liikenneympyröissä ei ollut aina teiden numeroita, joskus ei edes tienviittoja. Olimme varmaan puolisen tuntia erään huoltamon pihassa piirtämässä netistä karttoja ja yrittämässä paikantaa itsemme niihin. Sen jälkeen kiertelimme puolisen tuntia edes takaisin monikaistaisia ja useampi kerroksisia teitä, kunnes annoimme periksi. Tiesimme leirintäalueen olevan lähellä, mutta meillä ei vain ollut mitään mahdollisuutta löytää sinne. Jospa sitä olisi edes mainostettu, mutta ei! Koska lentokenttä oli ainoa, johon oli koko ajan opasteet, sain kuningasidean ”mennään sinne yöksi”. Kenttä oli myös mukavan lähellä, verrattuna vaikkapa keskustaan, jonne olisi tietenkin voinut suunnata hostelleja etsimään. Ilmainen yö ja päivän saattaminen päätökseen houkuttelivat! Löysimme kentälle helposti ja nyt vain toivomme, ettei kukaan vartija tule häiriköimään meitä yöllä tai kysymän lippuja. Harvinaistahan tämä on, mutta on kyllä olemassa muutamia vastenmielisiä lentokenttiä, joilla nukkuminen on kielletty, kuten Bergamon kenttä tai tiettyjä hyvin harvinaisia kenttiä, joissa kysytään liput, kuten Delhin kenttä.

Kuvittelimme, että täällä voisi olla myös mukavia palveluita, kuten langaton yhteys tai ruokakauppa, mutta valitettavasti tämä on hyvin pelkistetty kenttä, tai sanoisinko kaupallinen. Kyllä palveluita rahalla on saatavilla, mutta ei oikein mitään ilman. Jopa istumapenkkejä on hyvin vähän. Jotenkin hyvin vaatimaton kenttä suuresta koostaan huolimatta!

Kalle meni häiriköimään turisti-infon ihmisiä kysymyksillään ”Kuinka täältä pääsee pyörillä keskustaan.” Varmaan totuus on, ettei pääse. Törkeää rakentaa kaupunki niin täyteen moottoriteitä, ettei muille teille jää tilaa! Ei tänne lentokentällekään luultavasti pääse kuin moottorikaistoja, niitä ainakin me suosiolla tulimme, ja muita emme nähneet. Vaikka pyöräily on tässä maassa kovassa suosiossa, liikenne on rakennettu silti autojen ehdoilla.

Nyt Kalle tuli takaisin ja oli selvittänyt, että yhden ei-moottoritien pitäisi mennä keskustaan. Sekin on kyllä aivan moottoritien näköinen, itse asiassa ajoimme tänään sitä, mutta ehkä sillä sitten nopeudet ovat hitaampia. Nyt alkaa pyöräilyt käydä vähiin! Kunhan vain selviydymme huomenna Madridin keskustaan, lopun pitäisi olla helppoa, sillä tulemme pyörimään sen jälkeen suppealla alueella. Viimeistään 29 päivä myymme pyörämme ja 30 päivä menemme bussilla Alicanteen. Pyöristä on tullut jo paljon kyselyitä sohvasurffaajien myyntipalstalla, kun laitoimme niin alhaiset hinnat. Pääasia, että pääsemme niistä eroon! Nyt pitäisi etsiä jotain ruokaa ja sitten rauhallinen nukkumapaikka.

24.6.13 klo 13.37 Madrid

Makoilen täällä hohtavan valkoisissa lakanoissa omassa huoneessamme pikku pensionaatissa. Onhan se ylellistä päästä oikeaan sänkyyn ja omaan rauhaan nukkumaan parin epämääräisissä paikoissa pelkällä ilmapatjalla nukutun yön jälkeen.

Vietimme Madridin kentällä reilu 12 tuntia. Ei se mikään kummoinen kenttä ollut, paljon hienompia on tullut nähtyä, mutta sopihan tuo kodiksi yhden yön ajaksi. Kalle löysi illalla lopulta netinkin, kuten varmaan lukijat pystyivät päättelemään blogini ilmestymisestä. Se toimi tietyllä suppealla alueella ja sitä ei mainostettu mitenkään. Infon setä vain sanoi ”tuolla kellarikerroksessa joskus toimii netti.” Epämääräistä! Maksullisia langattomia oli tietenkin enemmänkin saatavilla ja kaikilla aivan poskettomat hinnat. Muistaakseni 5 e puoli tuntia. Eihän tuossa tietenkään sitten kannata missään mainita, että ilmainenkin yhteys on, koska kuka sitten enää käyttäisi maksullista. Vesiautomaatista voisin myös antaa myönteistä palautetta kentälle. Pitkä miinus sen sijaan tulee olemattomista tuoleista. Delhin kentällä esimerkiksi on nojatuolinurkkauksiakin, joissa voi löhöillä ja pistorasiat tietokoneelle ovat saatavilla. Siellä on myös tuoleja, joissa pääsee lähes makuuasentoon. Tuolta kentältä noista tiloista ei löydetty edes tavanomaista jakkaraa. No, toisaalta mieluummin laitoimmekin patjan lattialle kuin olisimme yrittäneet istualleen nukkua, mutta alkuillasta olisi ollut mukava istuskella muualla kuin kivilattialla.

Koko iltana tai yön aikana kukaan ei häiriköinyt meitä, kukaan ei ylipäätään noteerannut meitä mitenkään. Äkkiseltään kuitenkin aamulla 5.35 virka-asuinen setä tuli sanomaan ”buenos dias” ja jotain käsittämätöntä. Vilkaisin kelloa ja totesin, että eiköhän ne 9,5 tunnin yöunet alakin riittämään ja samahan tästä on nousta. Olivatkohan vartijat yön aikana aina välillä vilkaisseet meitä valvontakameroistaan ja tuohon aikaan aamulla saaneet viimein vedettyä johtopäätöksen ”eipä noilla taida olla lentoa mihinkään, kai ne pitäisi käydä potkimassa ylös?”

Kun olimme suorittaneet pikaiset aamupesut ja syöneet vähän aamupalaa, (vain eväsjämiä: pähkinöitä,suklaata ja korpun tapaisia leipäsiä) aurinko ilmaisi olemassa olonsa ensimmäisillä hailakoilla säteillään. Aamunvalo on täällä hyvin kuultavaa ja ensin vain taivas valostuu, etenkin kaupungissa näyttä rakennusten varjoissa aluksi hämärältä. Valonmäärän lisääntyminen kävi yhtä äkkiä kuin aina ennenkin, mutta lämpö jostain syystä vitkutteli. Edellisenä aamuna saattoi riisua hupparin jo 8 jälkeen, mutta tänään vielä 9 tienoilla oli hyvin viileää. Kun lähdimme lentokentältä puoli seitsemän aikoihin polkemaan kohti keskustaa, lämpö oli vain 11 astetta ja kädet olivat nopeasti pikku kohmeessa. Vaikka Madrid on jonkinlaisella tasanteella, ikään kuin korkean ja pitkän dyynin päällä, johon mahtuu muitakin lähistön kaupunkeja, loivia mäkiä oli silti mukavasti. Nyt nuo mäet olivat sikäli tervetulleita, että keho lämpeni niitä ylöspäin ponnistellessa.

Edellispäivän tie sekoilut tuoreessa muistissa, päätimme suunnata vain opasteiden mukaan kohti Madridin keskustaa. Heti ensimmäisessä liittymässä neljä tietä näyttivät menevän keskustaan, vaikka kaikki haarautuivat eri suuntiin. Valitsimme sen, joka saattaisi mahdollisesti olla olematta moottoritie. Jollakin oli ollut tällainen näkemys. Kyllähän se kuitenkin vilkkaaksi moottoritieksi paljastui. Suuntasimme kuitenkin rohkeasti autojen sekaan, sillä emme keksineet muutakaan vaihtoehtoa. Eilen olimme saaneet illasta pyöräillä moottorikaistoja lentokentälle kaikessa rauhassa kenenkään puuttumatta asiaan. Nyt kuitenkin poliisit ilmestyivät jälleen kuin tyhjästä! He pysähtyivät erääseen moottoritien liittymään odottelemaan, että lähestyisimme heitä. Jätimme pyörät kauemmaksi parkkiin ja Kalle lähti kartan kanssa jututtamaan poliiseja. Poliisit eivät olleet yhtään osanneet sijoittaa meitä kartalle! Eipä se siis ihme, ettei täällä itse osaa kartoilla suunnistaa, kun eivät osaa paikalliset poliisitkaan. Ongelma on, että on mahdoton tietää missä milloinkin on kartalla menossa jos teiden numeroita ei aina paikan päällä ole mainittu. Paikallisina nämä kytät osasivat kuitenkin neuvoa meidät oikealle tielle. Se lähti aivan selkämme takaa muutaman metrin päästä. Tuo oli taas ”via servicio” eli jonkinlainen huoltotie, ja se muuttui pian koko kaupungin läpi kulkevaksi leveäksi, mutta hitaaksi valtatieksi. Tie kulki useiden asuinalueiden läpi, mutta aivan viivasuoraan, joten suunnistaminen oli naurettavan helppoa. Noin 1,45 minuuttia meiltä meni pyöräillä hotellimme, minne ei kyllä vielä tuolloin päässyt sisällä. Törmäsimme ovella suomalaisiin, jotka totesivat ”hyvä paikka muuten, mutta huone on homeessa ja olemme vähän sairastuneet siitä.”
(nyt sitten saimme saman huoneen kuin noilla suomalaisilla tytöillä, mutta ei täällä mielestämme haise homeelle)

Meidän piti melkein kolmisen tuntia tappaa aikaa puistoissa ja ravintoloissa. Haimme kaupasta aamupalaa ja menimme syömään sitä puistoon aurinkoiselle penkille. Ilma oli hieman lämpenemässä, mutta vieläkin vähän hytisin kylmästä, lämpö oli tuolloin 16 asteen luokkaa. Puisto oli jonkinlainen koirapuisto, vaikka sitä ei edes ollut aidattu mitenkään. Ihmiset päästivät siellä koiransa juoksemaan irrallaan ja eräs piski yritti koko ajan kerjätä minulta leipää. Noita monenmoisia hauvoja oli hauska seurailla, kun ne innokkaasti pyörivät toistensa ympärillä tai haistelivat joka puunjuuren.

Nyt keittelemään ruokaa puistoon.

24.6. Klo 20.24

Kirja, kirja, kirja. Jos näin kutsun, rynnistäisiköhän jostain esiin suomen kielinen kirja? On jo pitempään ollut tämä ”vapaa-aika” vähän tylsää, kun ei ole ollut lukemista. Siksi on tullut kirjoiteltua tätä blogiakin näin innokkaasti. Onhan siinä pieni mahdollisuus, että seuraavassa hostellissa olisi kirjahylly ja siellä minua odottamassa mikä tahansa suomenkielinen teos. Kohtahan se matka on lopussa, mutta olisi mahtavaa jos olisi vielä näille muutamalle illalle luettavaa ja lentokentälläkinhän se on aina parasta ajankulua.

Ajelimme äsken päämäärättömästi pyörillä. Lähdimme summassa tiettyyn suuntaan, kiertelimme siellä ja lopuksi vasta paikallistimme itsemme kartalle. Tuli käväistyä Itä-Madridissa ja lopulta aivan ydinkeskustassakin. Hita oli kuin piparkakkutalo koko kylä, sitä vastoin Madrid on omalla säröisemmällä tavallaan kaunis. Kaiken keskiö oli kyllä viimeisen päälle laitettua, mitä nyt kaiken ihmismassan takaa pystyi näkemään, mutta kaupungin reunamilla on mukavasti tiettyä rosoisuutta. Mukavasti täällä on kaikenlaisia pikku aukioita penkkeineen ja puistoalueita. Keskusalue oli kyllä uskomatonta matkamuisto putiikki, kahvila ja ravintola tykitystä. Ihmisvilinä oli niin kovaa virtaa, että hyvä jos pyörillä sekaan pystyi tunkemaan. Kävimme kurkkaamassa Palacio realin ja sen takaisen Almudenan katedraalin, jotka ovat selvästi kovimpia nähtävyyksiä täällä, tietenkin Pradon taidemuseon lisäksi. Tosin vielä tiheämpi ihmismeri oli ostoskaduilla kuin noiden nähtävyyksien ympärillä, joten siitä voisi päätellä shoppailun ja ravintoloissa istuskelun olevan kuitenkin Madridin suurimpia vetonauloja. Yöelämä kai täällä on hyvin vilkasta, emme ole sitä vielä menossa katsastamaan, mutta ehkä jokin ilta.

Olimme tyytyväisiä, ettei pensionaattimme ollut noilla täysin tukkoisilla kaduilla. Nyt kuitenkin katsoimme, että huominen hostellimme onkin juuri tuonne hässäkkään päin, No ehkä se ei aivan ytimessä ole. Sinänsä olisi kyllä ollut sama jäädä tähän, että nyt meillä on oma huone 10 eurolla ja huomenna maksamme 8 e neljän hengen dormista. Emme kuitenkaan ensin ymmärtäneet, että tästä kaupungista voi saada huoneen niinkin halvalla ja ehdimme aiemmin varata dormin.

Tämä on muuten loistava paikka, mutta pyöristämme tuli vähän ongelmia. Olimme päivällä jättäneet ne eteisaulaan, missä ne eivät varmastikaan olleet kenenkään tiellä. Hostellin henkilökunta oli luvannut, että voimme jättää ne siihen. Nyt kuitenkin tullessamme pyörälenkiltä, eräs nainen ovella kielsi ”ette voi tuoda pyöriä sisään” Yritimme kysellä, mihin muuallekaan ne jättäisimme, hostellilla ei ollut mitään pihaa. Nainen piti kuitenkin päänsä. Pian hostellin henkilökuntaa tuli paikalle. He alkoivat tappelemaan tuon naisen kanssa, väittelemään kiivaasti. Näytti kuitenkin, että nainen voittaisi, joten ehdotimme, että jos otamme pyörämme huoneeseemme. Jouduimme kantamaan niitä 3 kerrosta ja mahduttamaan ne pikku kämppäämme! Hostellin täti sanoi naisesta ”hän on aivan hullu, hän puuttuu aina joka asiaan”. Kai näitä kerrostalokyttiä on aina joka maassa. Kaiken lisäksi nainen ei ollut tyytyväinen siihenkään, että otamme pyörät huoneeseen, vaan oli hyvin huolissaan, että käytävään tulee kantamisesta naarmuja. Hän jäi vielä pihaan huutamaa, kun vetäydyimme huoneeseemme. Nyt Kalle haluaa koneelle, hänelläkin on kuolettavan tylsää..

24.6.13 Klo 10.36

Espanjan koululaitoksesta:

Söimme äsken taas koirapuistossa, jossa oli lähettyvillä myös koulu. Koululaiset käyttivät tuota samaa sisäpihaa ulkoilualueenaan. Heillä oli menossa jonkinlainen juoksukilpailu ja he ravasivat tuota aukiota ympäri. Heistä lähti aivan uskomaton äänimaailma, kun he kannustivat toisiaan juoksemaan. Eilenkin samalla tavoin keskipäivällä osa koululaisista vain leikki ja kisaili pihalla. Milloin he ehtivät oppimaan? No, espanjan koululaitos ei yleisesti olekaan niitä tehokkaimpia tai parhaiten menestyneitä. Siinä, missä suomalainen koulu on vuodesta toiseen Pisa tutkimuksen huipulla, espanjalainen on käsittääkseni aika hännillä. Mistähän tämä johtuu?

Muistelenpa mitä matematiikan opettaja Sarah selitti. Nämä tarinat valaisevat mielestäni paljon. Hän kertoi ”Minulla on paljon oppilaita, jotka ennen inhosivat matematiikkaa, mutta nyt he rakastavat sitä. Me menemme usein ulos keksimään erilaisia pelejä, katsomme televisiota tai olemme tietokoneella. Minun jokainen tunti on erilainen ja pyrin tekemään niistä hauskoja. Jos opetan kaksi tuntia, toisen pitää ainakin olla hauska. Jos lapsilla on ensin tosi kivaa, sen jälkeen he jaksavat keskittyä vähän aikaa, vaikka ei olisikaan niin hauskaa. Me hassuttelemme tosi paljon. Kerran me teimme esimerkiksi laulun matematiikalle. Eihän siinä mitään järkeä ollut, mutta näin saan lapset pitämään matematiikasta.”

Tuntuu, että kaiken päämäärä on lasten viihtyminen. Eihän siinä mitään vikaa ole, että viihtyy koulussa, mutta ulkopuolisen silmin näyttää, että heidän koulunsa on vain pelkkää hauskanpitoa. Toisaalta joku japanilainen koulu on varmasti liiankin kuivaa puurtamista. Jonkinlainen välimuoto on varmasti oppimisen kannalta paras. Ehkä se on juuri suomalaisen koulun menestyksen salaisuus, että meidän kouluissa saa välillä myös leikkiä, mutta kuitenkin paljon kouluajasta käytetään myös keskittymiseen itse oppiaineisiin.

Voisin kirjoittaa vielä vähän muistakin keskusteluista joita käytiin. Puheenaiheet sivusivat tätä lamaakin. Sarah sanoi ”Monilla ei ole enää varaa käydä ulkona syömässä tai juomassa.. ja he syrjäytyvät kaveriporukoista. Tässä kaupungissakin alkaa olemaan koko ajan enemmän ja enemmän köyhiä. Jotkut ovat ajautuneet itsemurhaankin. Perhe on nyt entistä tärkeämpi, se auttaa ja tukee taloudellisesti ja muutenkin. No, kyllä se vasemmistolainen vallankumous varmasti tulee, uskon tilanteen vielä muuttuvan. Miten muuten Suomessa suhtaudutaan Fidel Castroon ja kumppaneihin, vihataanko heitä?” Ensinnäkin tuosta, että on jännä, miten espanjassa ravintoloissa istuminen on elämän yksi tärkeimmistä nautinnoista. Jos siihen ei enää taloudellisesti kykene, jää kaikesta syrjään. Meillä se on niin päin, että vain oikeasti hyvätuloiset syövät ja juovat säännöllisesti ravintoloissa. Täällä se on kuitenkin kuulunut kulttuuriin, että lähes joka ilta kokoonnutaan terasseille ja on suuri menetys ja varmaan häpeäkin, jos joutuu jättäytymään pois näistä kokoontumisista.

Toisekseen tuosta vasemmistolaisuudesta Etelä-Amerikassa. Kuinka selittää Suomen perinteistä puolueettomuutta ja median vapautta? Täällä mediassa ei nähtävästi ole yhtä vahvaa puolueettomuus pyrkimystä, koska Sarah sanoi, kaikkien lehtien ja televisiokanavien toitottavan, kuinka pahoja miehiä vasemmistolaisjohtajat ovat. Yritin selittää historiasta käsin ”Suomi on aina joutuvat tasapainoilemaan idän ja lännen välillä, erilaisten aatteiden välillä, siksi meille on syntynyt vahva perinne pyrkiä löytämään tietty neutraalius, ja asioiden takaa eri näkökulmat.”

Itsemurhista puhuttaessa, tulimme maininneeksi, että suomalaisilla on kyseenalainen kunnia keikkua näidenkin tilastojen huipulla. Sarah oli aivan kysymysmerkkinä ”miksi, teillähän menee taloudellisestikin niin hyvin.” Niin..ehkä vain liikaa kylmyyttä ja pimeyttä. Ehkä liikaa yksinäisyyttä. Tuota yksinäisyyttä päädyimme painottamaan, ja sitähän espanjalaisten on varmasti vaikea käsittää, kun täällä ollaan niin äärimmäisen seurallisia, ja kaikki vedetään mukaan porukkaan.

Madridista, emäntämme sanoi ”Opiskelin siellä, mutta en enää koskaan muuttaisi sinne. Inhoan sitä, että joudun koko ajan miettimään, tunnenko tuon ihmisen vai en, ketä tervehtiä ja ketä ei.” Niin, pikku kylillä, kuten tuolla Siguenzassa on tapana tervehtiä kaikkia vastaantulijoita, ja täällä se on mahdotonta, kun ihmismassa vyöryy kaduilla vastaan. Itse silti pidän tästä kaupungista. En ehkä muuttaisi näin valtavaan metropoliin, mutta vieraillessa tämä on kiintoisa kohde.

Outo metropoli tämä on sikäli, että kaikki kaupat ja liikkeet aukeavat niin myöhään, aikaisintaan yhdeksältä aamulla. Eilen, kun pyöräilimme 7.30 maissa kaupungin läpi, vain satunnaiset kahvilat olivat auki. Lähes kaikki liikkeet olivat rautaristikoilla suljettuja! Oli vähän sellainen olo, että ”mitä, mitä, onko tämä 6 miljoonan asukkaan kaupunki?” Muissa maailman megaciteissä, kuten Lontoossa, Bangkokissa tai Delhissä olisi ollut jo kunnon hyörinä käynnissä. Jopa kadut olivat tosi hiljaisia! Äsken kun lähdimme 9 aikoihin kauppaan, ovessa oli lappu: aukeaa 9.30. Mikä aika se tuo on aukaista ruokakauppa ja vielä keskellä viikkoa?

Nyt kohta vaihtamaan hostellia…

26.6.

Eilen kiertelimme puistoja ja joimme muutama kaljan. Eräässä ravinolassakin kävimme olusella, kun löysimme verrattoman tarjouksen eli 0,70 euroa pieni tuoppi. Tuolla söimme myös espanjan perinteiset ”Brava” lohkoperunat, joihin oli laitettu päälle paljon majoneesimaista kastiketta ja tulista tomaattikastiketta.

Nukuin tosi huonosti, joten saa nähdä mitä tänään jaksan tehdä. Meillä on neljän hengen dormi ja kumpaanimme ovat periaatteessa rauhallista porukkaa, mutta ala puolellani nukkunut korealainen häiritsi untani varmaankin tahattomasti. Tämä kerrossänky on tosi huteraa tekoa ja tarkoitettu selvästi seinän viereen, sillä kaidekin on vain toisella puolella. Kun isokokoinen korealainen kieriskeli koko yön, sänkyni huojui puolelta toiselle. Tuntui kuin laivassa olisin ollut! Odotin koko ajan hänen rauhoittuvan huoneilman viilentyessä, mutta hän vain jatkoi kääntyilyään ja sängyn huojuttamista koko yön. Vasta aamun sarastaessa sain aikaiseksi vaihtaa sänkyä eli kömpiä Kallen viereen. Hänellä oli rauhallinen alakertalainen ja kaiken lisäksi sänky sain tukea seinästä, joten toisen liikkeet eivät tuntuneet.

Tänään olisi ohjelmassa, jos vain jaksan, käydä katsomassa iltasella alennuslippujen aikaan Prado museo, ja pari pyörienostajaa tulee myös luomaan arvioivan katseensa meidän ajokkeihimme. Nyt päiväajaksi ei oikeastaan ole mitään suunnitelmia. Ruokaahan sitä pitää taas jossain puistossa keitellä. Olemme toisen aterian syöneet nyt aina ulkosalla, mutta toisen valmistaneet itse. Eihän se ruokakauppa ruokakaan halpaa ole, aika Suomen hinnoissa, mutta paljon halvempaa kuin ravintolaeväs. Tässä kaupungissa tosin on hyviä ravintolatarjouksia, etekin pikaruuan suhteen.

Ihan hirveä kaupunki pyöräilyyn! Menihän se silloin, kun tulimme tänne 7 aikaan aamulla, kun liikenne oli vielä rauhallista. Näin päivisin niin autotiet kuin kävelykaistat, ovat kuitenkin aivan tukossa! Tukkoisuusaste riippuu tietenkin vähän kaupunginosasta. Sol-alueella on aivan mahdoton muuta kuin kävelyvauhtia tasapainoilla pyörällä ja jatkuvasti hypätä pyörän päältä taluttamaan. Kun taas puistoissa tai niiden ympäristössä, kuten Parque santander puiston vieressä (itse puistossa ei edes saanut pyöräillä) saattaa mahtua ajamaan. Alueet, joissa ei juuri ole liikkeitä, vain asutusta, ovat yleensä suhteellisen rauhallisia. Näissä kävelytiet ovat kuitenkin niin kapeita, että riittää jos yksi täti hyppää jostain eteen, niin hänen taakseen saa pysähtyä ja pähkäillä kummalta puolelta tädin kiertäisi. Autotiet näillä alueilla ovat myös niin kapeita, että niillä mahtuu juuri ja juuri yksi auto ajamaan, siksipä nämä kadut ovat usein yksisuuntaisiakin. Pyöräilijän kiusana ovat siis kaikenlisäksi myös lukuisat yksisuuntaiset tiet!

Äsken ajoimme autojen seassa bussikaistaa myöten ja siinä pääsi vihdoin ja viimein vähän nauttimaan vauhdistakin. Katsoimme mallia harvalukuisista muista pyöräilijöistä, jotka huomioliivit päällä vain sukkuloivat mieletöntä vauhtia autojen seassa. Ideana on selvästi pysyä autojen tahdissa, ettei häiritsisi ketään hitaudellaan. Ydinkeskustan läpi vievä Gran Via, joka muuttuu meidän hostellimme kohdalla Calle de la princes, kaduksi on harvoja leveitä teitä, joissa pääsee oikeasti etenemään, jos tosiaan uskaltautuu autojen sekaan.

Suuntasimme ensin eräänlaiseen panttilainaamoliikkeeseen, jotka kuulema edustavat kirpputoreja täällä. Siellä myytiin aivan uudenveroista tavaraa, jonka ihmiset olivat joskus pantanneet. Enimmäkseen siellä oli elektroniikkaa, mikä oli pieni pettymys, sillä olimme kuvitelleet tuolla olevan jotain vaatteitakin. Kirjakorista löysimme kuitenkin tasan kaksi englannin kielistä kirjaa, joten reissu ei ollut turha. Englantihan ei ole täällä mitenkään suosittu kieli, joten sinänsä oli ihme, että tuolla sadan kirjan joukossa oli edes pari english kirjaa. Minähän en juuri nauti englanniksi lukemisesta, enkä juuri edes osaa lukea tällä kielellä, mutta kirjan tuska oli niin kova, että tuokin tuntui löydöltä.

Yritimme löytää Fresco nimistä ravintolaketjua, jossa olimme syöneet Barcelonassa. Eilen jo olimme törmänneet yhteen suljettuun Frescoon ja tänään ajoimme pitkän matkan kaupungin läpi löytääksemme toisen, mikä sekin oli sulkenut ovensa. Miksi tuo ravintolaketju ei päivitä sivujaan? Olimme tuoreeltaan netistä katsoneet osoitteet, mutta selvästi paikat olivat menneet konkurssiiin jo vähän aikaa sitten. Tyypillistä espanjalaisuutta tällainen epämääräisyys ja laiskuus päivittää tietoja!

Eilen näimme pienen mielenosoituksen. En yleensä kysele tuntemattomilta mitään, vaan Kalle saa hoitaa teiden kyselyt yms. Nyt kuitenkin alkoi kiinnostamaan sen verran tuo iskulauseiden huuto ja hieno mellakka tunnelma, että kysyin eräältä mieheltä, mistä on kyse. Hän selitti ”ihmiset eivät ole pystyneet maksamaan vuokriaan ja nyt hallitus aikoo heittää heidät pihalle kodeistaan.” Alue oli hyvin kalliin näköistä seutua, joten en yhtään ihmettele vuokrien maksuista syntyneitä ongelmia, sillä vuokrat ovat varmaan nousseet nopeasti koko ajan. Monet meidän sohvasurffaaja isännistä ovat sanoneet, etteivät espanjalaiset helposti lähde kaduille osoittamaan mieltään, koska ovat siihen liian laiskoja. Samoinhan se on meillä Suomessakin, me lähdemme ehkä vielä laiskemmin liikkeelle minkään asian puolesta. Rajansa se on kuitenkin ihmisten kärsivällisyydelläkin. Uskon kyllä, että kansasta riippumatta, kaikki ihmiset lähtevät protestoimaan jos heiltä vain viedään tarpeeksi. Ihmisen sopeutuvaisuushan on meidän lajikehityksen salaisuus. Yleensä ihminen sopeutuukin lähes mihin vain, mutta ei kuitenkaan perustarpeiden riistoon, eikä niihin tarvitsekaan sopeutua. Oikeus kattoon päänpäällä on kuitenkin perustarve. Kyllä se vallankumous vielä tulee! Saattaa hyvinkin olla, että se alkaa juuri tästä maasta! ”Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin ois huomispäivänä, kansat kuin veljet keskenään.” Itse odotan kyllä innolla jonkinlaista vallankumousta, mieluiten vasemmistolaishenkistä. Mutta en tietenkään mitään Neuvostoliiton tapaan, vaan aitoa vasemmistolaisuutta, jossa kansa (ei mikään puolue) oikeasti ottaa vallan itselleen ja sanoo ”seis, nyt riittää” äärimmäiselle rajattomalle kapitalismille. Rahan käytössä välineenä, ostossa ja myynnissä, kuluttamisessa tms, ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta sille on vain asetettava tiukemmat rajat. Miksi täydellisen vapaakaupankin pitäisi olla kaiken päämäärä, kun se kuitenkin johtaa vain tiettyjen ihmisryhmien hyväksikäyttöön? Nämä hyväksi käytetyt ja riistetyt eivät ikuisesti hyväksy osaansa, kyllä heillä joskus loppuu kärsivällisyys. Täällä Madridissakin näkee aika paljon köyhiä kerjuulla kauppojen edessä, tai jopa kadulla nukkujia (ei heitä muualla Espanjassa onneksi näkynyt). Köyhillä ja kurjilla vain kestää aikansa liittyä yhteen, löytää toisensa, koska suurin osa heidän ajastaan menee hengissä pysyttelyyn. Köyhyys myös usein pakottaa tiettyyn itsekkyyteen. Mutta kyllä sekin päivä vielä tulee, kun he yhteen liittyvät…

Voi myös olla, että vallankumous lähtee vähän rikkaampien keskuudesta, vaikkapa alemmasta keskiluokasta. Ne, jotka ovat aina olleet köyhiä, ovat tottuneet osaansa, mutta ne jotka nyt äkkiä lama aikana köyhtyvät, eivät niin helposti sopeudu uuteen tilanteeseen. Siihen, etteivät he enää pystykään kuluttamaan kuin ennen. Kuluttamisen tilalle tulee vain tyhjyys. Eihän kulutuksen vuoksi eläminen sinänsä hyväksi olekaan, mutta ihmiset eivät välttämättä osaa löytää tilalle mitään muuta. Mitä tässä meidän maailmassa voi lopulta tehdä ilman rahaa, kun kaikki vapaa-ajanviettotavat ym maksavat? Voihan sitä lopulta tehdä asioita ilman rahaa, mutta vaikeaksi se on tehty…No, tällaisia pohdintoja tällä kertaa. Heräsikö kellään mitään ajatuksia?

27.6. klo 11.41

Toinen huonetoverimme lähti jo kaupungille. Toinen kuitenkin makaa vain sängyllään, kuten hän on tehnyt lähes koko ajan. Kun hän on hereillä, hän näppäilee konettaan ja naureskelee itsekseen tietokonepeleilleen ja jos hän nukkuu hän raapii unissaan itseään ja saa koko sängyn hyppimään. Tämä korealainen myös levittää tavaroitaan aivan minne sattuu. Hänen housunsa löytyivät eilen Kalen sängystä ja sukkansa sänkyportaalta. Toisen huonetuolin hän on myös varannut tavaroilleen. Sehän näissä dormeissa on aina vaarana, että saa erikoisia huonekumppaneita. Yleensä meillä on ollut kyllä tosi hyvä tuuri, ja ei tuo korealainenkaan pahimmasta päästä ole. On hän ainakin hiljainen. Hän alkaa aikaisin nukkumaan ja nukkuu kellon ympäri. Jos hän on hereillä, hän ei sano kellekään mitään, syventyy vain koneeseensa.

Tänään vaihdamme majapaikkaa Pohjois-Madridiin Chamartin alueelle. Jospa se olisi miellyttävää seutua! Olen jo vähän kyllästyyt tämän nykyisen alueemme tukkoisuuteen ja tässä ei ole välittömässä läheisyydessä edes ruokakauppaa. Eilen kävimme Parque del buen retiro puistossa ja sen läheisillä asuinalueilla ja tuo seutu näytti vähän rauhallisemmalle ja jollain tavoin mielyttävälle. Puisto oli ihanan hämyisä, puut varjostiva tehokkaasti luoden tiheän lehväskaton paahtavan auringon ja siitä kärsivien maanelävien väliin. Puiston nimi tarkoittaa suoraan käännettynä Hyvän eläköitymisen puistoa ja voin hyvin kuvitella, että siellä olisi viihtyisää eläkkeellä vaeltaa. Puisto oli myös kohtalaisen iso, vaikkei aivan Madridin isoimpia. Eräs sohvasurffaaja testasi siellä minun pyörääni ja ihastui siihen. Hän varasi sen itsellään. Kauppojen kunniaksi hään tarjosoi meille kaljat asunnollaan. Sieltä pyöräilmme takaisin hostellille ja pian toinen pyörien katselija tuli koeajamaan Kallen pyörän. Hän suhtautui siihen ensin vhän kriittisesti, sillä hänen mielestään etupyör heilui sivuttain. Kaikenlaista vikaahan tuossa pyörässä on, mutta tuo oli kyllä jo aivan uusi keksintö. Lopulta paljastui, että heilumisen tunne oli luultavasti johtunut laattakivikadusta. Kun hän ajoi asvaltilla, hän tuli ihastuneena takaisin ”tämähän on tosi nopea, otan kyllä tämän.” Noista pyöristä on kisailtu ankarasti! Niistä on tullut paljon viestiä, mikä johtuu varmaan pilkkahinnoista. Lupasimme kummatkin yhteensä 60 e ja erikseen 40 e. Erikseen ne nyt lopulta tuli myytyä, tai siis ostajat varasivat pyörät, emme ole vielä luovuttaneet niitä. Kummatkin ostajat olisivat kyllä halunneet myös toisen pyörän. Espanjassa ei nähtävästi ole tapana myydä käytettyjä tavaroita niin halvalla kuin Suomessa. Panttilainaamossakin kaikki oli yllättävän kallista ja vanhat ruosteiset pyörät ovat näyttäneet keskimäärin maksavan 80 e.

Kävimme eilen katsastaan Pradon ja tänäänkin varmaan suuntaamme jonnekin taiemuseoon…Metsästämme tänään myös Frescoja, jotka olisivat yhä pystyssä. Kalle teki 4 uutta karttamerkintää niistä. Emme luovuta ennen kuin joku löytyy!

27.6. Klo 12.15

Se löytyi! Taas kävimme ensin katsomassa yhden osoitteen, jossa Frescco oli sulkenut ovensa. Viimein tämä ravintola löytyi Calle de las fuentes kadulta. Miksi halusimme ehdottomasti syödä juuri Fresccossa, vaikka Madrid on tulvillaan muitakin ravintoloita? Täällä vain on mielestämme niin loistava hinta-laatu suhde. Kyllähän 10 eurolla syö muuallakin, monenmoisissa paikoissa, mutta yleensä sillä saa vain yhden lautasellisen ja vain tietynlaista evästä. Täällä on tosi monipuolinen salaattipuffee, johon kuuluu pizzaa, perinteistä espanjalaista makaroniruokaa, jäätelöä, leipää, hedelmiä, jälkiruokia, virvoitusjuomia ja kahvia. Kaikkea saa hakea mielensä mukaan niin paljon kuin lystää. Kaiken lisäksi tilat ovat hyvin siistit ja ilmastoidut.

Kalle tuossa vielä tankkailee ja samalla arvuuttelee ikkunan ohi lipuvien ihmisten kansalaisuutta. Paljon on ruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä. Suomalaisia olemme yrittäneet pongailla pukeutumisen ja olemuksen perusteella. Yleensä heidät tunnistaa kaukaa, mutta juuri tänään emme ole heihin törmänneet, tai onnistuneet erottamaan omaa kansaamme ihmismassasta.

Aamupäivämme alkoi mukavasti, kun heti ensimmäisellä kadulla pulu tiputti Kallen repulle kunnon ammukset. Se istui korkealla lyhtypylväässä ja selvästi tähtäsi juuri Kallen reppuun. Lopputuloksena ei ollut mikään pieni linnun kakkatahra, vaan valtava löysä lammikko. Meillä ei ollut mitään paperia mukana, mutta onneksi suihkulähde sijaitsi lähellä. Kalle suuntasi sinne repunpesupuuhiin ja sai kattialanpesu sienellämme, joka sen jälkeen joutui roskiin, hangattua reppunsa puhtaaksi. Tuumasimme ”intialaiset pitäisivät tätä hyvänä enteenä.” Hyväähän se tälle päivälle tiesikin, sillä löysimme tämän lempiravintolaketjumme! Sol-alue, jonka läheisyydessä olemme, on yleisesti täynnä vain erilaisia pikaruoka paikkoja, kuten Mc donalsia, Burger kingiä ja KFC:tä. Hieman säälittää matkailijat, jotka haluaisivat löytää sieltä perinteistä espanjalaista ruokaa. Kyllähän sitäkin tästä kaupungista löytyy, mutta aikaa haeskeluun täytyy käyttää ja täytyy lähteä hieman kauemmaksi tästä pahimmasta turismipyörityksestä. Tässä ravintolassakaan ei paljon perinteistä ole, lukuun ottamatta makaroniruokia ja Gazbacho-keittoa, mutta emme juuri nyt traditionaalista ruokaa kaivanneetkaan. Olemme onneksi päässeet nauttimaan niitä sohvasurffaajien kautta.

Eilisestä museoreissusta: Museo oli iltaisin 18-20 täysin ilmainen! Olimme varautuneet maksamaan, sillä museon kotisivut olivat espanjalaisittain niin sekavat, että sieltä sai käsityksen tuolloin vallitsevan vain alennuskausi. Goyan ”musta kausi” oli mielenkiintoinen. ”Saturnus syö poikansa” ja muut tämän kauden synkät ja kauhua heijastavat maalaukset, ainakin herättivät tunteita ja ajatuksia, kuten taide parhaillaan tekee. Lukuisat 1700-luvun mahtipontisen muotokuvat, sotamaalaukset tai raamattuaiheiset teokset, taas aiheuttivat lähinnä voimakkaan tylsistymisen. Ovathan ne taidollisesti huikeita, mutta niissä ei ole mitään syvempää ajatusta. Velasguez:n kuuluisimmat työt olivat aivan jännä nähdä, koska ne olivat niin tuttuja taidehistorian kirjoista. Esimerkiksi työ, jonka nimeä en muista, mutta missä on hovin lapsia etualalla ja tyttö, jolla on hyvin leveä reunuksinen hame ja hänellä herkkät ilmeikkäät kasvot. Työ oli käsittääkseni poikkeuksellinen, koska yleensä lapsia ei tuohon aikaan pidetty tarpeeksi tärkeänä aiheena maalaukselle, heistä tehtiin korkeintaan muotokuvia.

Nyt lähdemme katsastamaan Oopperatalon ja pari muuta postikorteista tuttua rakennusta aivan vain ajankuluksi, koska voimme mennä isännällemme vasta parin tunnin päästä.

Klo 17.50

Kalle juttelee uuden isäntämme kanssa Espanjan työllisyystilanteesta. Kuulostaa vähän haastavalle keskustellulle, kun hän saa sanoa aina saman asian montaa eri kiertotietä, että isäntämme ymmärtäisi. Äsken hän yritti kysyä ”Onko yleistä (common) että Espanjasta lähdetään Britteihin töihin, mutta isäntämme ei ymmärtänyt ”yleistä” sanaa ja hän sai sitten kierrellä ja kaarrella ennen kuin molemmin puolinen ”ahaa elämys” syntyi. Isäntämme myönsi, että kyllä nuoret ja koulutetut lähtevät täältä paljon Englantiin ja Saksaan. Hän oli itsekin työskennellyt vähän aikaa Lontoossa, silloin kun oi ollut vielä työelämässä. Nyt firma, jossa hän oli työskennellyt oli vissiin mennyt konkurssiin.

Olemme asuinalueella, joka on korkeiden ja modernien pankkirakennusten varjossa. Näyttää, että tämä olisi jonkinlainen bisnesmaailman keskittymä, mutta toisaalta asuintalot ovat hyvin vaatimattomia tavallisia kerrostaloja. Tuossa vieressä on kaksi toisiaan kohti kallistuvaa korkeaa taloa, jotka julistautuvat tekstein pankeiksi, ja ovat useissa kaupunkiesitteissä.

Isännällämme on hyvin tilava asunto: kolme makuuhuonetta, olohuone, keittiö ja useita kylpyhuoneita. Monesti olemme Espanjassa törmänneet ihmisiin, jotka asuvat yksin näissä usean huoneen kämpissä. Täytyykö tästä vetää johtopäätös, että Espanjassa asutaan tilavasti, vai että sohvasurffaajamme ovat olleet tavallista rikkaampaa sakkia? En tiedä, isoja asuntoja tällä tuntuu kuitenkin olevan paljon. Näyttää, ettei perusyksiöitä tai kaksioita edes rakenneta.

Söimme Frescossa itsemme aivan ähkyyn ja kulutimme siellä aikaa melkein parisen tuntia. Yhdessä vaiheessa eräs setä kiinnostui pyöristämme. Hän alkoi venyttelemään jalkojaan Kallen pyörää vasten ja sitten hän katseli joka puolelle ympärilleen aivan kuin tarkistaakseen huomaako kukaan. Viimein hän näki meidät ravintolan ikkunan takana ja puistelimme hänelle päätämme, kun hän oli selvästi kiinnostunut tavaroistamme pyörien päällä. Lähtihän hän siitä sitten jatkamaan matkaa. Huvittavasti tämä laitapuolenkulkija yritti huomaamattomasti venytellä pyöräämme vasten ja sillä tavoin päästä tavaroiden lähelle, mutta vaikutelma ei oikein onnistunut, koska hän ei ollut kovin urheilullinen. Turvalliselta kaupungilta Madrid on vaikuttanut, mutta ajaahan äärimmäinen köyhyys tietty ihmiset kaikenlaisiin näpistyksiin. Katukuvassa näkyy niin tosi tyylikkäästi pukeutunutta bisnesmiestä ja naista, kuin myös rakennusten edessä pötkötteleviä kodittomia.

Fresccon jälkeen suuntasimme oopperatalon, joka ei näyttänyt kovinkaan ihmeelliselle, ohitse kohti erästä vanhaa kirkkoa ja palatsia. Tuossa kirkon edessä kuuntelimme matkaoppaan, harvinaista kyllä, englanninkielistä selitystä Filipp toisen seikkailuista ja laajasta valtakunnasta, jossa jopa Filippiinit nimettiin Filipin mukaan. Opas kertoi paljon myös hovielämästä, jossa aina joku myrkytettiin ja meneillään olivat toistuvasti vallanperimystaistelut. Olisihan Espanjan historia varmasti aika mielenkiintoista. Itse en muista siitä juuri mitään. Mutta tuollaiset turistikierrokset eivät oikein antaisi minulle mitään, sillä ymmärrän edelleen sen verran huonosti englantia, että väsyn nopeasti kuuntelemaan sitä. Tosin välillä jos vertaan omaa kielitaitoani keskiverto espanjalaisen taitoon, tuntuu, että sehän on aivan hyvä. Sanavarastoni on varmasti paljon rikkaampi, mutta nämä espanjalaiset osaavat jotenkin sujuvasti kikkailla harvoillakin sanoillaan ja käyttää puheessaan mielikuvitusta. He sanovat asiat monesti vähän hassusti, mutta silti täysin ymmärrettävästi. Etuna heillä on myös, että espanja ja englanti ovat kuitenkin latinapohjaisia ja he voivat sanoa unohtamansa sanan omalla kielellään ja vain toivoa, että keskustelukumppani osaa päätellä sen englanniksi. Jos puhun suomea, siitä ei paljon päätellä, vaikka se on etuna, että espanjalaiset ääntävät englantia, kuten suomalaiset, esim lämpötiloissa ”miinus”, he sanovat vain ”miinus”, eivät ”mainus”, kuten britit.

Ehkä viikko Madridissa on vähän liikaa, mutta emme keksineet enää muitakaan suunnitelmia. Olihan meillä mielessä kaikenlaista, kuten käydä Toleidossa, joka on Madridista etelään päin, mutta sieltä ei olisi päässyt pyörien kanssa Madridiin junalla. Renfe on kyllä sotkenut useimmat loistosuunnitelmamme! Tulimme kuitenkin pohjoisesta päin, joten emme olisi mitenkään ehtineet kahteen kertaan ajaa Madridin läpi pyörillä ja hermotkaan siihen eivät olisi riittäneet. Nykyinen isänämmekin, joka on intohimoinen pyöräilijä ihmetteli, kuinka onnistuimme tulemaan Madridiin pohjoisesta. Muista suunnista tänne tulee kuulema vähän pienempiäkin teitä, etenkin idästä. Meillä oli mielessä myös käydä Madridista käsin kimppakyydillä Portugalissa, sillä tuon maan poisjääminen oli pieni pettymys. Se oli kuitenkin alussa ehdoton osa päämääräämme. Mutta nuo kimppakyydit eivät täällä näyttäneet olevan niin edullisia kuin Suomessa. Alicanteenkin mietimme kimppakyytiä, mutta Kalle onnistui löytämään edullisen bussin, joka on vain 15 e. Bussiyhtiönsivut eivät tietenkään espanjalaisittain toimineet, ja hän sai kikkailla eilen myöhään yöhön, että sai liput tilattua. Tilaus ei onnistunut englanninkielellä, vaikka sivut sai enkuksi! Kieli piti muuttaa espanjaksi ja piti perustaa oma tili ennen kuin onnistui, siis suora luottokorttimaksu ei käynyt.

On tämä monissa käytännön asioissa aika toimimaton maa! Kartat ovat surkeita, teitä ei ole aina numeroitu, tienviittoja puuttuu, kevyenliikenteen väylät kaupungeissakin loppuvat kesken katukivetykseen, talojen numerot etenevät epäloogisesti, kaikki informaatio unohdetaan päivittää, ravintoloissa annetaan aina liikaa rahasta takaisin jne. Italialainen pyörien ostaja oli ihmeissään kun sanoimme ”Italia on niin hyvin organisoitu maa. Mielestämme siellä asiat toimii paremmin kuin Espanjassa!” Hän oli varmaan tottunut kuulemaan moitteita Italiasta, sen huonosta organisoinnista. Toscanan ja Umbrian alueilla kaikki kuitenkin oli hyvin mallikasta, ehkä etelä olisi vähän erilainen.

Klo 10.17

Meillä oli kyllä uskomattoman hyvä tuuri kelien suhteen! Nyt oli poikkeuksellisen kylmä alkukesä, kesäkuu oli kuin toukokuu yleensä. Keskimäärin meillä oli noin 20-25 asteen pyöräilykeli, loppumatkasta alkoi olla kuumempaa, ja jouduimmekin pyöräilemään vain aamusta. Reilu viikko sitten oli muutaman päivän kylmä kausi eli vain 15 astetta ja öisin jopa alle 10. Tämä ei pyöräilyä haitannut, mutta öisin teltassa saimme hytistä. Vain muutamana päivänä koko reissusta satoi ja silloinkin yleensä yöllä, ainoastaan kaksi kertaa pyöräillessä kastuimme litimäriksi. Nyt alkaa säiden puolesta olla jo liian kuuma pyöräilyyn, siksi onkin kohta hyvä kotiutua Suomeen, jossa harvoin edes kesäisin on tuskaisen kuumaa. Täällä on nyt viime päivinä ollut iltapäivästä 35-38 astetta. Heinäkuussa on kuulema usein jopa yli 45. Nyt viilennystä tuovat vielä raikkaat yöt eli kello 22 jälkeen lämpö alkaa pudota ja vähän ennen auringon nousua se on yleensä vain 14 astetta. Ehkä heinäkuussakin täällä olisi mahdollista pyöräillä jos liikkuisi vain aamun ensimmäisinä tunteina, tai aivan pohjoisessa on myös hieman siedettävämpi keli.

Eilen kävimme lähipubissa katsomassa Espanja-Italia jalkapallo-ottelun loppuosion, joka ei kyllä meinannut loppua laisinkaan. Ensin mentiin jatkoajalle, sitten toiselle ja vielä pilkkukisaankin, joka eteni pitkään tasatilanteessa. Tunnelma baarissa alkoi olla jo hyvin kärsimätön, kun Espanjan voittoa ei alkanut kuulumaan. Ihmiset kävelivät edes takaisin, raastoivat hiuksiaan, nostivat epätoivoissaan käsiään pystyyn ja pyörittelivät päätään. Aluksi kaikki jaksoivat raahautua ulos tupakalle, mutta lopulta kaikki röökailivat baarissa, sillä kukaan ei malttanut jättää ruutua. Tuli ihan nuoruusajat mieleen, kun baari oli täynnä savua. Itseäni tupakan tuoksu ei niin häiritse, mutta Kalle oli jo aika ärsyyntynyt ja yski keuhkojaan pihalle. Kyllä itsekin jälkeenpäin aina huomaan jos olen röökin savulle altistunut, että kurkkuun pistää, mutta tuolla hetkellä se harvoin minua haittaa.

Oli mahtava seurata tunnelmaa, kun Espanjan pelaaja viimein laukoi ratkaisevan maalin. Ihmiset pomppivat ilmaan, taputtivat toisiaan harteille, huusivat kurkkusuoraan ja hakkasivat käsiään raikuvasti yhteen.

Tänään olisi tarkoitus käydä kurkkaan Dalin maalauksia ja sieltä suunnata puistopiknikille muutaman sohvasurffaajan kanssa. Nämä kummatkin ohjelmanumerot ovat kuitenkin vasta illalla. Nyt päiväksi meillä ei ole oikein mitään tekemistä, mutta varmaan lähdemme kaupungille pyörimään. Tällä kertaa otamme metron alle, sillä vaikka matka on vain 10 km niin eteneminen on pyörillä hidasta ja ennen kaikkea stressaavaa, kun saa puikkelehtia autojen seassa.

Eilisestä talouskeskustelusta: isäntämme Carlos oli sitä mieltä, että useimmat espanjalaiset pitävät virheenä euroon liittymistä. Ennen euroa heillä meni mukavasti ja kaikilla oli paljon rahaa. Nyt he eivät pärjää kilpailussa, kaikki on myös kallistunut aivan älyttömästi. Pesetojen aikaan he olivat maksaneet tästä asunnosta euroissa 60 000 ja nyt tämä makaisi 300 000 e. Carlos totesi ”Eihän siinä ole mitään järkeä, tämä on sama asunto, kunto on jopa huonontunut, ja nyt tämä maksaisi noin valtavan summan, kohta kellään ei ole varaa mihinkään.” Vaikea sanoa, mutta mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen, että euro olisi tuonut vain pahaa Espanjalle. Onhan se varmasti esimerkiksi avannut sille monenmoista kauppaa, helpottanut vientiä yms. En ole mikään talousasiantuntija, mutta Suomenkin kohdalla kaikki, jotka paremmin tietävät, aina vakuuttelevat, kuinka paljon Suomi on saanut eurosta etuja, tuskin siitä siis pelkästään haittaa on ollut Espanjallekaan. Se, että Espanja on nyt tässä tilanteessa on paljolti korruption vika. Kyllähän täällä on paljon rikkaita ja silti valtio on köyhä, ihmiset siis kiertävät veroja. Voi olla, että veronkierto on jopa niitä suurimpia ongelmia, ja siitä alamäki on lähtöisin..

30.6.13 klo 09.45

Ihastuimme totaalisesti Retiro-puistoon! Ensimmäisen kerran kävimme siellä vain näyttämässä pyörimme ja ostajaehdokas ajoi pikku lenkin. Olimme tuolloin vain puiston eräällä laidalla. Toissa päivänä päätimme suunnata koko päiväksi puistoon. Oli ollut puhetta, että Andrea eli minun pyörän ostaja tulisi sinne myös kämppistensä ja sohvasurffaajiensa kanssa. Lopulta kävi kuitenkin niin, että ei heitä kuulunut ja vietimme monta tuntia vain kaksistaan puistossa, välillä vaihdellen varjoisalta penkiltä vielä varjoisammalle. Tuumimme, että olikohan tuolloin hieman viileämpi päivä, sillä puiston tiivis viherkatos siivilöi kivasti liiallisen auringon kuumuuden. Vasta isäntämme Carlosin ja Stefanien (amerikkalainen surffaaja joka myös majoittuu nyt täällä Carlosin luona) tullessa puistoon ja lähtiessämme kävelemään kohti rautatieasemaa, huomasimme kuinka paljon viileämpi puistossa oli ollut kuin muualla. Aurinko paahtoi todella kuumasti, kuten nyt kaikkina Madridin iltapäivänämme.

Rautatieasema oli uskomaton! Ulkoa päinkin se oli kaunis ilmestys, mutta ei sinänsä kovin poikkeava. Sisällä asemalla oli iso puutarha, melkein kuin viidakko! Onhan sitä ennenkin asemien koristeena tullut nähtyä monenmoista kukkaa tai jopa yksittäistä pientä palmua, mutta tuolla oli korkeita palmupuita ja hyvin paljon muutakin viherkasvia. Asemarakennuksille tyypillistä melusaastetta poisti tehokkaasti veden lorina ja sumusateen suhina.

Kävimme aseman Burger kingissä lukemassa sähköpostimme ja varmistamassa, että Andrean porukka ei ollut tulossa. Osa surffaajista ei ollut osanneet päättää, mitä haluavat tehdä ja sitten he olivat vain kadonneet jonnekin. Me suuntasimme tuolta asemalta Reina Sofiaan katsomaan Dali näyttelyä. Paikalla oli paljon muitakin, joilla oli samat aikeet. Carlos sanoi, että museoon olisi toinenkin sisäänkäynti ja niimpä lähdimme hänen perässään, mutta kadotimme hänet pian. Kiersimme koko rakennuksen, mutta Carlosta tai toista sisäänkäyntiä ei vain näkynyt. Tullessamme takaisin pääovelle, jonot olivat vain pidentyneet. Asetuin jonottamaan, muiden mennessä etsimään Carlosia. Pian tämä löytyikin ja aloimme jonottelemaan, tuumien ”äkkiähän tämä etenee”. Oikeastaan koko jonotustouhu oli typerää, sillä museo oli ilmainen tuohon aikaan. He halusivat nähtävästi vain kontrolloida väkimäärää, mutta voisihan sen tehdä muullakin tavoin, kun antamalla kaikille paperilipukkeen jostain luukulta. Hirveää tuhlausta jaella näitä turhia papereita. No, siinä kuitenkin odottelimme jonon hännillä ja juuri muutamaa ihmistä ennen, meille tultiin sanomaan ”nyt on täyttä, mutta voitte saada lipun seuraavalle ajalle”. Jostain syystä koko jonon eteneminen pysähtyi vielä 15 minuutiksi, vaikka hyvinhän he olisivat voineet jaella lippuja valmiiksi. Kun saimme liput kello oli vasta vähän yli 20 ja meillä oli lupa mennä sisään vasta 21, joten lähdimme Kallen kanssa syömään jotain pientä. Löysimme bocadillon ja kaljan yhteensä 3 eurolla. Näitä yhdistettyjä ruoka ja juomatarjouksia tässä kaupungissa kyllä riittää! Carlos ja Stefanie odottivat meitä kivimuurilla istuen ja mekin istuimme vielä vähäksi ajaksi. Museon edessä sisäpihalla kävi melkein samanlainen huiske kuin pikkukylillä aina tuohon aikaan: lapset juoksentelivat pallon perässä, jotkut pelasivat sulkapalloa, skeittasivat, pikkuipanat nahistelivat keskenään jne. Erona oli nyt vain, että turisteja oli seassa paljon, suurin osa istui aukion reunamilla terasseilla. Hassua, että näinkin isossa kaupungissa on usein tietyillä alueilla illalla melkein kuin kylämäinen tunnelma! Siellä ”koirapuistossa” (lähellä ensimmäistä yöpaikkaamme) oli aamupäivästäkin hyvin yhteisöllinen meno.

Carlos meinasi pitkästyä museossa kuoliaaksi ja hän kyseli meiltä ihmeissään ”Pidättekö te museoista?” Totta kai vastaus vaihtelee: on museoita, joissa nukahtaa, mutta on myös uskomattoman hienoja museonäyttelyitä. Tuo kyseinen näyttely kuului ehdottomasti viimeksi mainittujen joukkoon. Miten tuollaisen väritykityksen, runsaiden yksityiskohtien, painajaismaisen kauhun, unenomaisen mielikuvituksen ja lähes psykedeelisten näkyjen keskellä voi pitkästyä? En sanoisi, että Dalin työt välttämättä kaikki olisivat kovin kauniita tai miellyttäviä, värimaailma tosin on aina kaunis, päinvastoin aiheet usein kuin painajaisesta ja niissä on usein ahdistavakin tunnelma. Ne ovat kuitenkin hyvin voimakkaita teoksia! Olimme Kallen kanssa hyvin innoissamme, harvoin olemme olleet noin kiinnostuneita mistään näyttelystä. Olimme hyvin väsyneitä, joten jos näyttely olisi koostunut sellaisista teoksista kuin vaikkapa Goyan alkukauden tuotanto, emme varmasti olisi jaksaneet katsoa kaikkea. Nyt kuitenkin kiersimme huolella joka salin läpi, vaikka näyttely oli hyvin laaja. Dalin kuuluisin teos, jossa on valuvia kelloja, oli suositulle taululle tyypillisesti, hyvin pieni. Mona Lisakinhan on pienempi kuin monet kuvittelevat. Jotenkin kai sitä ihmismieli mieltää ”suuren teoksen” myös konkreettisesti suuren kokoiseksi ja siksi on usein yllättävää jos teos okin vaatimattomampi mittasuhteiltaan.

Seuraava päivä meidän oli tarkoitus viettää täällä Chamartin alueella, mutta Kalle keksi lähteä metstämään GT-pyöräliikettä. Hän löysi netistä yhden liikkeen Madridin alueella, joka oli tietenkin toisella puolen kaupunkia. Liike oli sen verran lähellä keskustaa, että Andrean taas laittaessa viestiä ”miten olisi piknikki tänään?”. Päätimme, että samahan se taas on suunnata Retiroonkin, kun olisimme kuitenkin sillä suunnalla. Lähdimme pyörillä matkaan, sillä metrolla kulkeminen on lopulta kuitenkin aika kallista (noin 2 e kerta) ja eihän sillä joka paikkaan pääse. Edellisenä päivän olimme menneet bussillakin, mutta niissä on aina opettelu mikä menee mihinkin.

Löysimme pyöräliikkeen helposti. Se oli alueella, jossa virtasi kaupungin joki, joten tuli sekin nähtyä. Joella on hauska tarina. Edesmennyt pormestari oli katsellut kartalta muita Euroopan suurkaupunkeja kateellisena: Lontoolla on Thames, Pariisilla Seine, Budapestillä Tonava. Hän oli tuuminut ”Kyllähän meilläkin joki pitäisi olla.” Kohottaakseen Madridin tähän oikeiden kaupunkien kastiin, joilla on arvonsa mukainen joki, hän oli teetättänyt keinotekoisen joen. Siinä se nyt virtasi, kun ylitimme sen pyörillämme ja evästimme salaattia lounaaksi sen varressa puistossa.

Harmillisesti GT-liikeessä ei ollut Kallen toivomaa pyöränosaa. He olisivat voineet tilata sen, mutta siihen olisi mennyt monta päivää. Ehkä Kallen pitää vain yrittää tilata osa tähän ”kotipyöräänsä” netistä. Se vain olisi ollut aika edullinen tuossa liikkeessä.

Iltapäivän vietimme taas, kuinkas muutenkaan, kuin Retirossa. Olimme edellisenä päivänä jo kierrelleet sitä laajasti, nähneet järven ja suuren monumentin, lukuisia suihkulähteitä ym, mutta edelleen puistosta paljastui uusia alueita. Vaikea kuvailla puiston kokoa muuten kuin, että se on valtava, isompi kuin normi asuinalue. Laajempi kuin 20 jalkapallokenttää. Kun Andrea kumppaneineineen viimein saapui, he johdattivat meidät kristallipalatsille. Tuotakaan palatsia emme olleet aikaisemmin löytäneet. Se muodostui hienoista lasimaisista kuvuista, jotka näyttivät menevän toistensa sisään, kuin palatsia katsoi ulkoa päin.

Kiertelimme ja kaartelimme aluksi puistoa, kun etsimme Andrean kavereita, mutta lopulta he liittyivät joukkoomme. Istuimme piknikille eräiden puiden mukavan synkkään varjoon. Eräs poika oli käynyt Intiassa ja oli taas lähdössä sinne, joten Kallella ja hänellä riitti jutunjuurta ja minäkin pistin aina mielipidettäni sopivaan väliin.

(Nyt pitää lopettaa, kun täytyy alkaa pakkailemaan. Jatkan juttua myöhemmin.)

Klo 17.20

Tarina jatkuu. Edellisen illan Dali-näyttelyn innoittamana päätimme seuraavana iltana katsastaa myös viereisen rakennuksen modernin taiteen näyttelyn, jossa kiinnosti lähinnä Picasso. Näimme Picasson synkkä aiheisen mustavalkoisen ”Guernican”, joka tuntui olevan museon vetonaula. Olihan siinä hienoa asettelua ja muotokieltä, mutta suuremman vaikutuksen tekivät vähemmän tunnetut Picassot. Pidin eniten hänen alkukauden kubismistaan, eli analyyttisestä kubismista, jossa hän oli vasta lähtenyt tarkastelemaan, kuinka esineitä ja asioita voisi hajottaa yksinkertaisiin muotoihin ja tarkastella niitä yhtä aikaa useasta perspektiivistä. Kun kubismi viedään niin pitkälle, että esittävyys lähes katoaa, aihe on vain kolmiota ja muuta sekavaa muotoa, en enää pidä siitä kovinkaan paljon. Nuo tietyt Picassot, joista saattoi hahmottaa ihmishahmon tai vaikkapa kitaran, olivat loistavia!

Istumme nyt bussissa matkalla kohti Alicantea. Tänään kävimme vain kiertelemässä paria markettia. Ensin huomasimme vahingossa Chamartinen alueella paikallisen markettikadun, jossa oli hyvin halpaa vaatekasaa. Paljon oli niitä kasoja, joissa oli isot laput ”kaikki vain 2 e” ja ihmiset penkoivat innoissaan näitä kasoja, joissa saattoi olla monenmoista vaatetta. Osa tuntui mielestäni aivan hyvälle kankaalle ja ompeleet olivat huolella tehty, toisin kuin Intiassa halvoissa marketeissa, mutta vaatteet eivät olleet yhtään oman tyylisiäni niin ei sitten tullut ostettua mitään. Uimapuvun lopulta ostin, enkä edes aivan ilmaiseksi, mutta Suomessa ne ovat niin huippukalliita että siihen nähden 10 e oli edullinen. Kaikenlaista alusasua tms olisi tuolta saanut jopa eurolla. Toinen marketti oli hyvin turisoitunut eli tuolla Rastrossa ei ollut oikein mitään oikeasti halpaa. Tavarat olivat kuitenkin todennäköisesti laadukkaampia kuin edellisellä marketilla, ainakin 10-20 euron vaatteet näyttivät korkea laatuisilta. Koruja sieltä sai kohtuullisen edullisesti. Onnistuin ostamaan yhden käsikorun parilla eurolla. Tuo Rastro oli valtavan laaja, ja siellä saisi varmasti hyvin kulumaan kokonaisenkin sunnuntai iltapäivän, mutta me ei pyöriemme ja kassiemme vuoksi, käyty siellä kuin pikaisesti. Kävimme vuorotellen kiertämässä 20 minuutin ajan. Itsestäni parasta olivat alueen lukuisat katusoittajat. Etenkin yhdellä nuorella pojalla oli hyvä meininki, kun hän oli tehnyt laukustaan rummun, hakkasi toisella jalalla tamburiinia, soitti banjoa ja lauloi nopealla temmolla. Hyvin useat ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan häntä, vaikka yleisesti Madridissa ollaan varmaan kyllästytty katusoittajiin, kun heitä on niin paljon. Tuo soittaja poikkesi kuitenkin joukosta niin paljon, että hän oli varmaan erikoisuutensa ja reippaiden otteidensa vuoksi, tienannutkin mukavasti.

Puistossa kokkailun jälkeen, suuntasimme kohti bussiaseman metroa, johon olimme sopineet tapaamisen pyörän ostajien kanssa. Aluksi meidän oli määrä tavata tyttö, joka ostaisi Kallen pyörän. Huomasimme paikan päällä, että tuolta metroasemalta oli lukuisia sisään ja uloskäyntejä. Tuijottelimme metrotunnelin edustalla olevaa karttaa ja tuumimme, miten ihmeessä löytäisimme tytön. Olimme jo lähdössä eteenpin, kun sattumalta tämä ostaja vain putkahti näkyviin. Hän oli hyvin tyytyväisen oloinen kauppoihin, kun Kalle vielä kiristeli pyörän jarrutkin ja neuvoi hänelle pari kikkaa, kuinka ”Mustan pirun” kanssa pärjää. Toivottavasti hän on myös vielä tänä iltana tyytyväinen ostokseensa, kun on ajanut pyörällä pitemmästi. Eipä siinä mitään isompaa vikaa ollut, mutta olihan se aika raskas pyörä ja vaihteet raksuivat helposti.

Toisen pyörän ostajan oli määrä tulla bussiasemalle, jonka sisälle yksi tuon metron uloskäynti myös johti. Hänellä ei olut edes puhelinta käytössä, joten mietimme, kuinka hän löytää meidät isolta asemalta. Kalle lähti häntä vastaan metron uloskäynnille, jolle otaksui hänen ehkä ilmestyvän. Minä jäin lukemaan kirjaa. Äkkiseltään joku istui viereeni ja tervehti. Melkein säikähdin, sillä en ollut tottunut, että joku yhtäkkiä tervehtii, kun olin asennoitunut kaikkien ihmisten olevan tuntemattomia. Se oli Andrea eli minun pyöränostaja. Hän oli kierrellyt pitkään valtavaa asemaa, mutta viimein huomannut minut. Pyörän myyminen ja luovuttaminen hänelle sujuivat nappiin ja näin olimme vapautuneet noistakin maallisista taakoista. Hyvinhän nuo pyörät virkansa hoitivat! Ne olivat paljon kestävämmät kuin Italian pyörät ja edes renkaat eivät puhjenneet kertaakaan, mutta alkoivat ne nyt jo olla siinä kunnossa, että loppumatkasta sai koko ajan varoa, mitä ne keksivät. Kalle ei enää juuri uskaltanut koskeakaan satulaansa, kun se lähti aina vähäisestäkin nostosta puoliksi irti.

Nyt istumme bussissa viitisen tuntia ja sitten seuraa viimeinen yö Espanjassa. Menemme saman sohvasurffaajan huostaan, jonka nurkkiin jätin rinkkani…

………………

Laitoin nyt tähän aiemmin tänään kirjoittamani tarinat. Nyt olemme Alicantessa ja bussimatka sujui reistailevasta ilmastointilaitteesta huolimatta mukavasti. Täällä meillä on hyvin ylelliset oltavat. Kaunis laavalappu palaa tuossa sänkyni vieressä ja Arttur on valmiiksi petannut meille puhtaat lakanat. Hän tarjosi meille monenmoista alkoholipitoista juotavaakin heti, kun astuimme ovesta sisään, mutta itse pitäydyin nyt vesilinjalla, kun tuli Madridissa istuttua niin monella puistopiknikillä. Kalle otti tarjouksen vastaan ja istuu nyt olutlasin ääressä parvekkeella rupatellen Artturin kanssa. Isäntä kertoi, kuinka täällä oli ollut vasta tunnelmalliset fiestat ilotulituksineen ja vesileikkeineen. Kaikki fiestat meillä nyt jäivät väliin, mutta osataanhan sitä Suomessakin juhlia erinäisillä kesäisillä festareilla. Huomenna nauttimaan rantaelämästä. Veden pitäisi olla viimein uimakelpoisen lämmintä. Rannikkoilmaston huomasi kyllä heti lämmöstä ja kosteudesta. Madridissa oli tähän aikaan yöstä jo tosi viileää, mutta täällä on melkein kuin päivällä. Madridin juomavettä kyllä jäin kaipaamaan. Carlos sanoi sen olevan parasta Espanjassa ja kyllähän se eri tavoin raikkaalle maistui kuin esimerkiksi tämä rannikon vesi. Oli jotenkin ristiriitaista, että noin isossa kaupungissa ihmiset täyttivät jatkuvasti vesipullojaan puistojen raanoista ja näissä pikku kaupungeissa vesi on hädin tuskin juomakelpoista.

1.7.

Barcelonassa oli toissa päivänä pidetty suuri Katalonian itsenäisyys konsertti. Carlos tuumasi ”Ei Espanja anna heille koskaan itsenäisyyttä, alue on taloudellisesti liian tärkeä. Jos Andalusia haluaisi itsenäistyä, kukaan ei luultavasti vastustaisi. Kaikki kannattaisivat sitä riemulla.” Niin, onhan tässä maassa suuret taloudelliset erot. Nyt täällä rannikolla taas huomaa, kuinka hyvin voivaa seutua tämä on. Madrid taas oli hyvin jakautunut. Kaupungissa liikkuu suuret rahat, mutta läheskään kaikki eivät pääse niistä osalliseksi. Tuossa kaupungissa köyhyys näkyi vahviten, mitä missään muualla, missä kuljimme. Kaupungissa on kuitenkin vielä kohtuullinen työllisyystilanne ja siksi sinne muuttaa paljon väkeä muualta. Andalusiassa on kuulema täysin mahdoton saada työtä, Galiciassa juuri ja juuri mahdollista jne, kaikissa lääneissä on vähän erilainen talous-ja työllisyystilanne.

Oli hupaisaa kuunnella, minkälaisia käsityksiä Carlosilla oli Pohjoismaista. Hän sanoi ”Skandinavian valtiot ovat enemmän kuin valtioita. Tarkoitan,että siellä huolehditaan kansasta.” Hänellä oli varsin ruusuinen käsitys Suomestakin. Piti siinä sitten vähän korjailla, että on meilläkin omat ongelmamme. Hehkutimme, että koulutus on edelleen ilmaista ja siinä olemme kaikin puolin onnistuneet. Mutta terveydenhuolto on aika retuperällä, ja se ei millään muotoa ole enää ilmaista. Kalifornialainen Stefanie oli tosi kiinnostunut kuulemaan, minkälaisena me pidetään amerikkalaisia ihmisiä. Kalle sitten luetteli, että ovathan jenkit vähän turhan pelokkaita poliittisesti, itseään täynnä kansakuntana, mutta ihmisinä ihanan avoimia tms. Kun olin jo nukkumassa Kalle oli viritellyt hyvät keskustelut Stefanien kanssa amerikkalaisesta politiikasta ja kaikenlaisesta salailusta. Stefaniella oli tosi sinisilmäinen asenne kaikkeen ”Totta kai Kennedyn murha on ratkaistu, ei siinä ole mitään epäselvää, Oswald se oli. Ei WTC:n iskuihin liity mitään salakähmäistä, terroristit ne hyökkäsivät.” Kalle oli lähes järkyttynyt tällaisesta hyväuskoisuudesta, koska hän itse epäilee aina amerikkalaisen politiikan taustavaikuttimia. Usein hän menee mielestäni ehkä liiankin pitkälle salaliittoteorioissaan, mutta ei tuollainen täydellinen kritiikin puutekaan hyvä ole. Tyttö oli kaiken huipuksi vielä journalisti! Heidänhän pitäisi osata olla hyvinkin teräväkielisiä, penkoa asioiden takaa totuus.

Nyt kun reissu on lopussa, voisin tehdä yhteenvedon parhaista paikoista:

Tarragona: Ihanaa vanhaa taloa, hyvin säilynyttä arkkitehtuuria. Historiallinen keskusta oli kaupungin sydän ja sen ympärille oli rakentunut modernimpi kaupunki. Kaupungissa yhdistyi pikku kylän viihtyvyys sekä suuremman kaupungin palvelut. Kaupunki henki vanhaa roomalaista tunnelmaa!

Santacilia de Jaca: Ihanan pieni kylä. Lopetimme tänne pyhiinvaelluksemme ja se oli sopiva päätepiste, koska siellä mieli lepäsi rankan koetuksen jälkeen kauniissa luonnonmaisemissa. Alberquemme ikkunasta näkyi lumihuippuiset vuoret ja kaikki oli vehreää.

Murillo de gallepo. Pyöräilimme vain tämän paikan läpi. Alue oli uskomattoman kaunista luonnonpuistoa leveine jokineen, koskineen, pienine vesiputouksineen ja korkeine kallion lohkareineen. Tämän kyläpahasen kohdalla oli Reino niminen kalliomuodostelma, joka oli hyvin näyttävä. Valtavat lohkareet nousivat patsasmaisesti tavoittelemaan taivaita.

Siguenza. Pikku kaupungissa oli ihanan yhteisöllinen ja lämminhenkinen tunnelma! Se oli ihanasti korkealla, ja sieltä näkyi niin alas laaksoihin kuin vielä ylemmäksi kukkuloille. Arkkitehtuuri oli jälleen uskomattoman hienoa vanhaa kivitaloa. Parasta paikassa oli, että metsäiset polut lähtivät aivan kaupungin takapihalta ja sieltä pääsi helposti samoilemaan Cervantesin poluille.

Hita. Kylä oli hyvin pieni, mutta ikimuistettava. Kylä oli laitettu nätiksi kuin piparkakkutalo. Se oli kuin lasten satukirjasta. Se näytti kaukaakin tarumaiselle, sillä se nousi täysin pyöreän ja korkean kukkulan rinteelle. Vaikka ympäröivä maastokin oli aika epätasaista, kauempaa näytti kuin kukkula nousisi aivan tyhjästä ja huimasti nouseva mäki oli kuin kananmunan puolikkaan muotoinen. Itse kylä oli täysin yhtenäistä vanhaa arkkitehtuuria luonnonkivitaloineen ja Rooman aikaisine temppelin jäänteineen. Kylä koostui vain muutamasta jyrkästi nousevasta tiestä ja leveästä aukiosta, joka oli kaupungin sydän baariterasseineen, aurinkokelloineen, patsaineen jne.

Siinäpä ne parhaiten mieleen jääneet paikat. Tästä Alicantenkin merellisestä- ja lomakeidastunnelmasta kyllä pidän. Tämä tuntuu Madridin jälkeen myös ihanteellisen kokoiselle kaupungille. Madridissakaan ei tosin suurempaa vikaa ollut, paitsi ehkä juuri se suuruus. Uskomattoman viihtyisien puistojen ansiosta se lähes pääsi listalleni, mutta tippui sieltä kuitenkin pois järkyttävän liikenteensä ja tunkkaisen kuumuutensa vuoksi.

Tänään olemme vain käyneet ostamassa ruokakaupasta evästä tälle päivälle ja illaksi lentokentälle, sekä uineet meressä. Oli ihanteellisen lämmintä vettä, virkistävää, muttei kylmää. Muualla kaupungilla kävellessämme ihmettelimme, missä kaikki ovat ja, että tämähän olikin rauhallinen kaupunki. Rannalta ne ihmiset kuitenkin löytyivät, etenkin turistit. Ranta oli aivan täynnä aurinkotuolia ja siellä kävi mieletön kuhina. Ei tuo ihmismäärä kuitenkaan meren kauneutta onnistunut pilaamaan ja meressä oli muutenkin hyvin tilaa, kun suurin osa palvoi aurinkoa hiekalla.

Keskiyöllä olisi lento Suomeen. Voi olla, etten enempiä tässä blogissa turise, ellei sitten ole hyvin tylsää kentällä. Saa antaa palautetta, kysyä eri paikoista, kysyä pyöräilystä Espanjassa (loistava maa pyöräilyyn liikenteen rauhallisuuden vuoksi. Alueilla, joilla liikuimme, oli hyvin hiljainen liikenne, lukuun ottamatta tietenkin isojen kaupunkien ympäristöä. Parhaimmillaan sai ajaa puolisenkin tuntia näkemättä yhtään autoa ja aivan tavanomaista oli, että jokunen auto suhahti ohi noin viiden minuutin välein.) tai muuten vain kommentoida!!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi