Serranon perheen jäljissä, osa 1

18.5.

Tarkoitus olisi lähteä tiistaina Oulusta kohti Alicantea. Kerrankin on suora lento! Oikeastaan keksin reissun aivan siltä pohjalta, että satuin näkemään Norwegianin mainoksen, josta kävi ilmi, että nyt pääsee edullisesti Oulusta suoraan Alicanteen. Tämä on meille pohjoisen ihmisille suurta ylellisyyttä. Yleensä on pitänyt Ryan airin perässä aina raahautua Tampereelle. Ei ne niinkään ne junassa istutus kilometrit vaan rahan menetys, pihejä kun ollaan, reissua määrittää aina eniten edullisuus. Toisaalta ajattelin myös mainoksen nähdessäni, että Espanjassahan ei ole tullutkaan käytyä. Aikalailla muut itseä kiinnostavat Euroopan maat on tullut kierrettyä. Itä-Euroopasta tosin nyt löytyisi vielä jotain, esim Slovenia, Kroatia ja ehkä Albania.

Reissusta tulee pyöräilyn täyteinen sohfasurffailu- ja telttailumatka. Ensimmäisiksi öiksi meillä on sohvat katsottuna hyvin humoristisen oloiselta nuorelta mieheltä ja vanhemman miehen luota, joka omistaa asuntoveneen. Tuolla asuntoveneessä olisi voinut olla mukava yöpyä parikin yötä, näytti kuvissa niin viihtyisälle tummine puupintoineen, mutta emme kehdanneet kysyä häneltä, voisiko hän säilöä rinkkamme. Samoihin aikoihin vastaili majoituspyyntöömme myös nuori poika, joka jo viestissä ilmaisu myöntyväisyytensä ottaa rinkkani hoitoonsa. Ajattelimme, että asuntoveneessä on aina vain vähän säilytystilaa ja kun toinenkin isäntä oli joka tapauksessa suostunut, sama mennä kahteen eri paikkaan. Nuori sohvan omistaja selitti myös, että tietää pyöräliikkeen, jossa voisi tehdä diilin liittyen pyörien ostoon. Pyörät pystyisi ehkä palauttamaan liikkeeseen vielä Espanjan kierroksemme jälkeen ja saisimme niistä osan rahoista takaisin. Tämä kuulostaisi ihanteelliselle sopimukselle, sillä kielitaidottomana meillä voisi olla vaikeuksia kadulla kaupata pyörämme.

Tämän hetkinen suunnitelma on lähteä Alicantesta itärannikkoa pohjoiseen Barcelonaa kohden. Siitä sitten suuntaamme sisämaahan ja pohjoiseen. Aiomme ”huijata” välillä ja mennä pitkiäkin matkoja junalla. Aikaa on vain reilu 5 viikkoa ja haluan pyörähtää Portugalinkin puolella, joten välillä on varmasti pakko turvautua juniin. En ole kuitenkaan niin kunnianhimoinen pyöräilijä, että tämä kävisi itsetunnon päälle. Olemme aikaisemmin pyöräilleet vain Italiassa parisen kuukautta ja Oulussa hyötyliikunta mielessä. Emme omista autoa, joten joka paikkaan tulee pyöräiltyä lähes päivittäin, sikäli tuntuma polkemiseen pysyy hyvin yllä. Tietenkin on hieman eri asia polkea muutamaa kilsaa Oulun kaupungin alueella kuin matka-ajoa yli 50 km päivässä. Saa nähdä, miten pyöräily lähtee sujumaan, mutta uskon, ettei siinä isompia ongelmia pitäisi kunnon puolesta ilmaantua. Eri asia on sitten millaiset romu pyörät hankimme ja kuinka äkkiä ne leviävät tielle.

Alicantesta tiistaina lisää.

21.5.

Tervehdys Alicantesta! Monenmoista on jo tapahtnut ja kai tämä päivä onnistumisissa plussan puolelle jää, vaikka pientä haastettakin on ollut. Lento meni ihanan sujuvasti. Runsaan jalkatilan vuoksi ja siksi, että sain nostettua jalkani ylös, selkäni ei ehtinyt kipeytyä tuon 4,5 tunnin lennon aikana. Välillä onnistuin hieman torkahtamaankin, silti olin niin väsynyt saapuessamme Alicanten kentälle, että päätin vielä rinkkaamme odotellessamme torkahtaa. Silikonisten korvatulppien ja mukavan penkin ansiosta ehdin vaipua miellyttävään pehmeään horrokseen puolen tunnin ajaksi. Sitten Kalle herätteli minut ja lähdimme jatkamaan matkaa. Etsimme infon ja poimimme sieltä kartan mukaan. Bussipysäkin olivat hieman hämysti rakennuksen yläkerrassa, mutta löysimme helposti hyvien opasteiden avulla. Melkein heti oikea bussi saapui ja tuntui Intian jälkeen ylelliseltä, että bussissa kulki näytöllä pysäkkien nimet. Meillä ei siis ollut pienintäkään ongelmaa löytää oikealle alueelle rannan tuntumaan Olimme sopineet näkevämme isäntämme 13 ja kello ei ollut vielä edes 12, joten meillä oli hyvin aikaa suunnistaa lounaalle. Repivä nälkä kurni jo mahassani, joten halusin ensimmäiseen vastaan tulevaan ravintolaan. Kallekaan ei purnannut vastaan, sillä ravintolan hinnat näyttivät kohtalaisilta. Viidellä eurolla sai burgerin, ranskalaiset ja juoman.

Sitten lähdimme etsimään isäntämme asuntoa. Pysähdyimme ensiksi istuskelemaan hienon näköisen rakennuksen eteen. Ajattelin sen olevan jokin hieno virasto. Kalle tuumaili, että oikea asunto on varmaan tien toisella puolen. Hän muisteli kyseessä olevan asunto numero 2. Vähän aikaa odottelimme asunnon edessä ja katselimme, kun talovahti röökaili putkeen. Espanjalaiset tuntuvat olevan kovia sauhutteleen. Sittemmin saimme tilaisuuden livahtaa taloon sisälle, kun joku muu avasi oven ja portsari häipyi jonnekin. Talo oli hyvin ylellinen ja aavemaisen hiljainen. Nousimme 7 kerrokseen, mutta ihmettelimme, kun ovissa ei lukenut isäntämme nimeä. Kalle viestitteli hänelle ja selvisi, että hän on piakkoin tulossa ja sovimme näkevämme kadulla. Menimme siis takaisin alas. Onneksi menimme kadulle, sillä selvisi, että olimme kokonaan väärässä talossa. Isäntämme heilutteli meille iloisesti kadun toiselta puolen. Itse asiassa kyse oli samasta talosta, jonka portailla olimme aivan aluksi istuneet ja, joka minusta oli vaikuttanut virastolta.

Nousimme isäntämme kanssa hissillä yläilmoihin ja hänen kämpästään oli hienot näkymät merelle ja koko tähän kiinalaiseen kaupungin osaan. Isännällä oli kiire takaisin töihin, mutta sitä ennen hän vei meidät erääseen pyöräliikkeeseen. Hän osoitteli pyöriä nurkassa ja puhui myyjän kanssa, joka oli selvästi hänen tuttavansa. Oltaisiin saatu aivan hyvä diili, mutta pyörät näyttivät sen verran karmaisevilta, että päätimme vielä katsella muualtakin. Pyörissä juuri mikään ei sopinut etsimäämme, niissä oli lähes kaikki pielessä: liian paksut ja pienet renkaat, huono kumara ajoasento ja ei tavaratarakkaa. Kiitimme siis kohteliaasti ja lupasimme miettiä asiaa.

Suuntasimme ensin bussilla Carrefourin tavarataloon. Siellä oli yksi täydellisen oloinen pyörä. Tosin siinä oli hieman heikon oloinen tavarateline, mutta kaikkea ei voi saada.Valitettavasti tuo 28 tuuman renkainen pyörä oli lajinsa viimeinen, joten jouduimme testaileen muitakin ja pähkäileen niiden etuja tai huonoutta. Kun olimme kyselleet myyjiltä kaikki mahdolliset infot ja totta kai tinkineet iso renkaisesta pyörästä, päätimme kuitenkin vielä jatkaa matkaa. Suuntasimme kävellen parin kilsan päähän saman tapaiseen markettiin. Välillä vähän tihkutti vettä, mutta onneksi sade ei jaksanut kuitenkaan kunnolla innostua. Täällä saisi kyllä sadella, kun on niin kuivan näköistä ja suihkustakaan ei juuri vettä pisaroi, mutta ei juuri silloin, kun me olemme taivas alla. Tuossa marketissa ei pettymykseksemme ollut yhtään 28 renkaista kaupunkipyörää! Miksi täällä tykätään onnettoman pienistä renkaista? Yhdessä maastopyörässä tosin oli sopivat renkaat, mutta se oli liian kallis ja emme muutenkaan halunneet tämän tyylistä pyörää. Laahustimme siis takaisin edelliseen tavarataloon, jalat alkoivat jo kipeytyä ja toinen kenkäni hankasi niin, että sain laittaa siihen paperia pehmusteeksi. Kysyimme infosta Ferrandoa, sillä olimme sopineet diilin, että jos tulemme takaisin, tarjous on voimassa kysyessämme tätä henkilöä. Nöyrryimme ottamaan 26 tuuman renkaisen pyörän toiseksi pyöräksemme. Siinä oli myönteistä jämäkkyys ja 6-vaihdetta, pyörä vaikutti kestävältä, vaikkakin jäykähköltä. Emme uskoneet, että enää löytäisimme tältä kylältä kukkarollemme sopivaa matkapyörää, jossa olisi tahtomamme isot renkaat. Kaikki tuntuvat täällä suosivan pikku pyöriä, niitä näkee kaupungillakin eniten, myös maastopyörät ilman tarakkaa ovat suosiossa. Toiseksi pyöräksi otimme sen, joka oli jo aluksi vaikuttanut lupaavalta. Saimme siitä hieman alennusta, sillä se oli kaupassa saanut muutaman kolhun ja takaheijastin oli vähän särkynyt ja takalokasuojassa oli lommo. Tämä parempi pyörä maksoi lopulta 140 e ja huonompi 150 e. Toivottavasti saamme niistä reissumme lopuksi jotain takaisin!

Pyörräillessämme takaisin kämpille, huomasimme heti, kuinka pikku pyörä vaikutti aika raskaalta. Kyllä se tasaisella meni, mutta pienikin nousu tuntui heti. Iso pyörä rullas taas kuin unelma, mitä nyt vaihteet pari kertaa raksahti. Näillä nyt mennään! Jaksamisen ja kunnon mukaan ilman mitään paineita edetään. Tämä ei ole mikään kuntoilu reissu vaan pyöräily edustaa meille loistavaa tapaa nähdä uutta maata paremmin kuin millään muulla kulkuneuvolla. Varmaankin pysähtelemme paljon ja etenemme lyhyitä päivämatkoja. Pyöräilyssä mahtavinta on juuri tietty vapaus ja siinä kokee konkreettisesti olevansa tien päällä!

Alan varmaan aikaisin nukkumaan. Toivottavasti Kalle jaksaa hieman porista isäntämme kanssa, ettemme vaikuttaisi epäkohteliailta. Ei ihme, että väsyttää, kun olen ollut valveilla jo 15 tuntia ja viime yönä nukuin vain nelisen tuntia. Huomenna testailemme ja huollamme pyöriämme, sekä siirrymme uudelle sohvalle asuntoveneeseen. Nyt tämä ei kyllä edes ole sohvasurffausta kirjaimellisesti, koska meillä on ihanat muhkea omat sängyt ja vieläpä oma huonekin. Kalle tulee varmaan kohta kaupasta ja sitten kokkailemme jotain.

22.5.

Klo 13.30

Keinuu keinuu. Istun purjeveneen takaterassilla ja otan aurinkoa. Juuri ja juuri erotan tämän näyttöruudun kirkkaan kelin vuoksi. Eilen oli aika synkkä sää, mutta nyt kesä pistää parastaan. Alan pikku hiljaa tottua tähän keinuntaankin. Aluksi tuntui hieman epämiellyttävälle, kun maa ei pysy yhtään paikoillaan. Nyt tämä alkaa tuntua kuin äiti luonto tuudittaisi minua uneen ja muutenkin hemmottelisi minua lähettämällä
viileän merituulen poistamaan liian kuumuuden iholtani.

Kalle yritti pistää töpselin seinään, mutta se iski kipinää, joten taidan luottaa nyt vain akun voimaan ja kirjoittaa lyhyesti. Onhan näissä purjeveneissä tiettyä romantiikkaa! Tämä on vieläpä hyvin vanha ja puurakenteinen. Tällä laiturialueella, jota kuvaavasti Marinaksi nimitetään (laiturit pitävät narina ääntä aaltojen keinuttaessa niitä) on varmaan satakunta venettä. Osa on mielettömän ylellisiä jahteja ja osa pieniä pikaveneitä. Näitä asuntoveneitäkin, jossa pysyvästi asutaan on lukuisia. Isäntämme vene on siitä vaatimattomimmasta päästä. Arvioisin, että sisätilat ovat noin 15 neliön luokkaa. Kaikki on kuitenkin niin fiksusti järjestetty, että hyvin siellä mahtuu puuhastelemaan. Keittiö on herttaisen minikokoinen ja samoin vessa. Meidän nukkumasohva nurkkaus on kokonaan tummaa puuta ja kangasosat vanhaa ja kulunutta, mutta pehmeää, vihreää samettityynyä.

Kokkailimme äsken tässä veneessä. Sitä ennen kävimme kaupunkikierroksella isäntämme johdolla. Ostimme muutamia työkaluja pyörien huoltoa varten, vaikkakin ne ovat vielä toimineet ihanteellisesti. Aamulla meillä oli pieniä vaikeuksia taas löytää uusi isäntämme. Löysimme kyllä tänne Marinan alueelle ja laitureille, ja yritimme muistella, miltä vene näytti kuvissa. Kaikki näyttivät kuitenkin kohtuu samanlaisilta, joten emme onnistuneet tunnistamaan sitä. Kallen puhelin ei toiminut, joten emme voineet soittaa. Se ei pitänyt espanjalaisesta numerosta. Lopulta vartijakopista Kalle ohjattiin infoon, josta he soittivat isännällemme. Nämä alueet ovat tietty tiukasti vartioituja, joten täällä piti ilmottautuakin tuossa laiturin päässä yhteen koppiin, kertoa ketä menemme tapaamaan. He eivät kuitenkaan siinä kopissa osanneet sanaakaan englantia, joten heistä ei ollut apua oikean paatin etsimisessä. Kuljeskelimme aluksi edes takaisin veneviidakossa pitkin huojuvia laitureita. Sitten vartijakopista onneksi ohjattiin kysymään toisaalta ja saimme veneilijämme tarkan osoitteen.

Espanjassa on paha talouslama, mutta sitä ei kyllä huomaa tällä alueella. Tuossa rannassa on iso kasino ja siinä vieressä miljoonaluokan veneitä. Tämä isäntämme vene on tosiaan vaatimattomampi, mutta varmaan tämäkin pienen asunnon hinnan maksaa. Raha haisee, mutta onhan tämä silti kaunis alue. Ei tätä onneksi ole pröystäilyllä pilattu ja meren kauneutta, kun siinä kelluu hohtavan valkoisia purjeveneitä, olisikaan vaikea millään pilata.

Korkeaa taloa on ehkä vähän liian rannassa, mutta onneksi aivan rantaan on kuitenkin jätetty leveä rantabulevardi kävelyyn. Kohta lähdemme uimaan…

Kello 20.00

Onhan se vähän koomista, että tämä venesatama on rakennettu rikkaiden leikkikentäksi kaikkine mahdollisine palveluineen ja sitten me köyhät pummit lomailemma täällä aivan ilmaiseksi. Nytkin tulimme receptioneen, joka vaikuttaa kuin viiden tähden hotellin respalta. Täällä on tummaa kiiltävää kivilattiaa ja ihanat pehmeät sohvat, joihin lösähdimme. Saimme täältä ilmaiseksi koodin, jolla pääsimme nettiin.

Kävimme päivällä uimassa, vaikka vesi olikin vielä aika vilpoisaa. Meri oli ihmeen kirkasvetinen siihen nähden kuinka iso kaupunki tämä on. (noin 300 000 asukasta) Sen jälkeen vietimme siestaa lueskellen veneessä. Illalla metsästimme pyöränpumppua, mikä osottautui pieni muotoiseksi seikkauiluksi. Ensiksi ostimme pumpun, joka vain päästi ilmat kumista pihalle. Meit tuli pumppailu hommassa auttamaan vanha espanialainen pappa, joka kovasti selitti ja yritti parhaansa mukaan neuvoa, mutta silti hommasta ei tullut mitään. Oli vähän hämmentävää, kun emme ymmärtäneet mitään ja pappa ei käsittänyt, ettemme ymmärrä. Palautimme sitten pumpun kauppaan ja saimme onneksi rahat takaisin. Kalle lähti toisella pyörällä käymään toisessa kaupassa ja minä jäin kahville läheiseen kuppilaan. Sain paistatella ilta auringossa pitkän tovin ennen kuin Kalle palasi. Melkein jo ehdin huolestua. Ei ollut sopivaa pumppua toisessakaan marketissa. Lopulta päädyimme ostamaan kalliin, mutta onneksi toimivan pumpun, ensimmäisestä kaupasta.

Kalle lukee tuossa venekirjaa ja suunnittelee minkälaisen luksusjahdin ostaisimme. Voishan siinä olla tietty viehätys sellaisessakin elämässä. Isäntämme mukaan monet veneen ostajat täällä ovat aluksi haaveilleet lähtevänsä purjehtiin maailman ympäri, mutta juuri kukaan ei oikeasti lähde, kellään ei ole aikaa tai he ovat liian laiskoja. Niin kävi isännällemme itselleenkin. Hän kunnosti yli 60-vuotta vanhan veneensä, maksoi korjauksesta yhtä paljon kuin itse veneestä ja suunnitteli matkaansa pitkään. Lopulta hän kuitenkin pätyi vain asumaan siihen ja käymään kerran kesässä purjehtimassa läheisillä saarilla muutaman päivän.

Huomenna liikenteeseen, ensimmäinen pyöräily etappi edessä, suuntana luultavasti Altea.

23.5.

Nyt ei voi kyllä muuta sanoa kuin, että kai tässä juuri ja juuri vielä elävien kirjoissa häilytään. Jalat eivät tunnu omilta, ihoa kirvelee paikka paikoin ja kaiken lisäksi purjeveneyön ansiosta maailmani keinuu edelleen aina sisätiloihin astuessani. Onneksi tasapainoaistini ei ulkona tunnu häiriintyneen, muuten en olisi pysynyt vilkkaasti liikennöidyn tien reunassa, jota tänään poljimme reilu 50 km.

Alkumatka sujui leppoisasti edetessä laatoitettua ja leveää kävelybulevardia aivan meren tuntumassa. Vielä Alicanten loppuessakin, oli pitkälle helppoa maastoa, vaikkakin tosi ahdasta tietä. Tie mutkitteli loputtomattomien korkeiden lomaosake asuntojen välissä. Mietimme, missä kaikki ne ihmiset ovat, jotka asuvat taloissa. Mutta ehkä lähes kaikki huoneistot olivat tosiaan vapaa-ajan asuntoja ja ihmiset tulevat niihin vain pariksi viikoksi kesässä. Talotolivat korkeita, 15-kerroksisia ja aloimme miettiä, eikö tämä turismi tykitys lopu koskaan. Sitten maisema muuttui kuitenkin äkkiseltään omakotitalo alueeksi, talot olivat hyvin kauniita. Osa taloista oli maisemoitu upeasti savisten kukkuloiden kupeeseen. Talot itsekin olivat vaaleaa savea ja hieman arabivaikutteisia, matalina ne ikään kuin hukkuivat kukkuloiden kupeisiin. Tuo oli hienoa aluetta, mutta todella vaativaa pyöräilyyn. Olimme tehneet sen virheen, että poikkesimme päätieltä. Epämääräisessä turisti-infon kartassa reitti näytti vain seurailevan merta, mutta oikeasti reitiltä haarautui aina lukuisia väyliä eri suuntiin. Jossain vaiheessa eksyimmre liian lähelle rantaa, vaikka olisi pitänyt kiivetä päätietä kukkuloille. Vaikea sanoa kadunko tuota erehdystä! Sen ansiosta olen nyt aivan poikki, reitti imi jo aamupäivästä kaikki mehut. Toisaalta maisemat olivat siellä uskomattomat, kun meri näkyi koko ajan ja talot olivat mielikuvituksekkaan arkkitehtuurin ihmenäytteitä. Itse päätiellä, kun sinne lopulta taluttamalla saimme pyörämme raahattua, ei ollut maiseman puitteissa paljonkaan nähtävää. Vähän ennen Benidormia liikenne alkoi vilkastua, autoja ja rekkoja vain suhahteli ohi ja välillä tuntui aika hurjalta pyöräillä tienreunaa, vaikka siihen vaihteeksi olikin jätetty leveä kaistale, varmaan 3-metrin verran.

Olimme matkalla Alteaan, mutta vähän sitä ennen putkahti näkymään lupaavan oloinen tienvarsi hostelli. Aamupäivän rantakukkuloiden jälkeen oli niin kuollut olo, että päädyimme tämän hostellin hoiviin. Kaaduin lähes saman tien tähän sänkyyn. Äsken kävin kuumassa kylvyssä, mikä tuntui taivaalliselta. Se vetristi ihanasti kipeytyneitä jalkoja. Nyt Kalle houkuttelee, että kävisimme vielä kurkkaamassa Altean läheisen rannan. Ehkä juuri ja juuri saattaisin jaksaa…

24.5.

Olo alkaa tuntua taas pikku hiljaa ihmismäiseltä, kun olen vähän lepäillyt ja syönyt paljon kaikenlaista. Sanoin ehkä vähän harhaanjohtavasti, kun kirjoitin näkyviin ilmaantuneen ”hyvän näköisen hostellin”. Itse asiassa meille hyvän näköinen on huonon näköinen. Lupaava hostelli näyttää nuhjuiselta, vanhalta ja sijaitsee keskellä ei-mitään, silloin sen voi odottaa olevan edullinen. Tämä on sopivasti vähän nuhjuinen ja vaatimaton. Ei tämä nyt korvessa sijaitse, mutta suhteutettuna siihen, kuinka koko tämä alue on vahvasti turisoitunut, voisi sanoa tämän Albirin kylän olevan hieman hiljaisempi ja hostellin sijainti on kaukana rannasta. Pyörräillessämme äsken rantaan (ei Altean rantaan vaan vain tuohon läheiseen) olin kyllä tyytyväinen tähän tienvarsi sijaintiin. Tuolla muualla tuntui olevan niin paljon ravintolaa, että luultavasti siellä on vilkas yöelämä. Äsken kuulimme kyllä täälläkin parin minuutin ajan jonkun discobiisin jytinää ja Kalle lausahti ”ens yö kyllä telttaillaan pusikoissa niin on hiljaista.” Nyt täällä kuitenkin hiljeni. Luultavasti se oli vain parkissa oleva auto. Tuo meidän alakerran bubi vaikuttaa vanhojen setien kokoontumispaikalta, ei miltään yökerholta. Äijät siellä harvakseltaan ja rauhallisesti vaihtavat kuulumisia ja välillä joku lyö pelikoneeseen muutaman kolikon.

Espanjalaiset eivät kyllä ole vaikuttaneet niin kovaäänisiltä kuin tv-sarjoissa, ei mitään Serranon perheen pajatusta. Eilinen isäntämme Santi, joka sopii tähän Serrano teemaan, oli kyllä iso ääninen, mutta kohtuu rauhallinen. Hänen äänensä kajahteli korvatulppieni läpi, kun Kalle ja hän vielä illalla juttelivat minun jo käperryttyä peiton alle. Nukuin muutenkin aika huonosti, koska aamuyöstä korvani juuressa alkoi kuulua Suomen kesästäkin niin tuttu sävel. Hyttyset inisivät niin, että jouduin piiloutumaan makuupussini suojiin, missä tuli sittemmin liian kuuma. Tuota yötä lukuun ottamatta nautin kyllä asunovene episodista. illalla söin leipää istuen kannella ja seuraten kirkkovenesoutajia, sekä katsellen satamaan lipuvia ja sieltä lähteviä aluksia. Ajattelin ”kaikenlaisiin paikkoihin se tämä elämä kuljetteleekin”. Paikassa oli vaikuttavaa lähinnä veneiden määrä ja sokkeloiet laiturit. Vain osassa veneistä asuttiin pysyvästi, osa oli ikään kuin kesämökki käytössä. Silti siellä vallitsi mukava naapurihenki, kaikkia tervehdittiin, meidätkin esiteltiin Santin naapureille ja naapurit tuntuivat vähän katsovan toistensa veneiden perään. Santin venekään ei ollut edes mitenkään lukossa, joten vartijakopista huolimatta kuka tahaansa olisi voinut periaatteessa päästä sinne. Naapurit olisivat kuitenkin varmasti heti huomanneet tällaisen potentiaalisen varkaan, koska kaikki tunsivat kaikki.

Kalle huomasi juuri, että olemme päivän edellä aikataulusta. Olemme sopineet, että sohvasurffaamme Valenciassa ja olisimme siellä kolmen yön päästä. Ajattelimme kuitenkin olevamme vain yhden yön tässä välissä, kunnes äsken äkkiseltään huomasimme, että voimmekin olla kaksi. Tällainen aikataulun hidastus tulee kyllä tarpeeseen jos tiet ovat yhtä haastavia kuin tänään. Huomennakin on kyllä muutamia kartassa pahan näköisiä koukerokohtia, mutta matkaa pitäisi olla vähemmän jos yövymme jo Deniassa, eikä mennäkkään suoraan Miramariin. Kummassakin näissä kohteissa pitäisi olla edukasta eli noin 10 euron leirintäaluetta. Varmaan nyt ainakin aluksi suosimme näitä ihan virallisia leiripaikkoja, sillä tänäänkin näimme vain ihan pari ”wild camping” paikkaa, mihin olisi ehkä voinut teltan pistää. Ne ovat näillä alueilla kiven alla, kun kaikki on niin tiheesti rakennettua. Jokin 10 km ennen Benidormia oli kyllä hetken maaseutumaista kukkulaa, josta olisi jonkin puskan takaa telttakoti irronnut.

Nyt maksamme huoneestamme yhteensä 35 e, mikä on edullista sikäli, että kaikki hostell bookingista löytämämme tämän alueen hostellit ovat olleet yhdeltä henkilöltä vähintään 30 e. Näitä halvimpia hostelleja ei nähtävästi netissä ilmoitella. Nyt kohta nukkuun ja toivottavasti huominen reitti ei eksytä meitä savisiin kukkulaviidakoihin!

25.5.

Eilen oli rankka päivä, mutta tänään sitäkin helpompi. Aloitetaanpa tarina vaikka eilisestä aamusta.

Saimme nukuttua tosi makoisat yöunet rauhallisessa hostellissamme. Aamun ensimmäiset kilometrit luistivat sujuvasti, mutta sitten alkoi pitkä nousu. Välillä ylitimme kanjonin, jonka yli oli korkea silta ja pari tunnelia. Tämän valtavan rotkon yli meni myös vanha hovimainen silta, joka oli poistettu käytöstä eli pääsy sinne oli muurattu umpeen. Silta ja sen ylä puolella nousevat jyrkät kalliojärkäleet olivat vaikuttava ilmestys. Olin kotona katsonut, että tämän rannikon pitäisi olla tasaista! Oli täydellinen yllätys, että Alicantesta pohjoiseen 60-70 km oli enemmän tai vähemmän mäkistä koko ajan. Olin kartasta katsonut tietenkin vain rantaviivan ja en ollut huomioinut, että päätiethän lähtevät kiipeilemään kukkuloille. Useimmiten rannassa ei mene mitään tietä tai jos menee niin se jatkuu vain tasan niin kauan kuin hiekkaranta. Se on turisteille suunnattua rantakatua, joka saattaa äkkiseltään loppua umpikujaan. Sitten pitäisi taas yrittää löytää takaisin isommalle tielle, tästä johtuen luovuimme pian haaveestamme pyöräillä koko ajan merimaisemissa.

Yhdessä vaiheessa nousua oli 20 km putkeen. Se oli kylläkin hyvin loivaa, mutta otti silti kunnon päälle, kun se vain jatkui ja jatkui. Poljin yleensä ylämäet pienemmällä pyörällämme, sillä siinä riittää paremmin vaihteet, vaikka muuten onkin raskaampi. Isompi pyörä on muuten kyllä matka-ajoon huomattavasti sopivampi kuin tuo pienirenkainen jäykkis. Olemme siis pitäneet pyörämme yhteisinä ja vuorottelemme niiden käytössä, että kummatkin saavat välillä ajaa paremmalla pyörällä.

12 km ennen Denyaa olimme jo hyvin väsyksissä. Tuumailimme, että eihän tuo matka olisi mikään Oulun lakeuksilla ja kotipyörillämme ilman kantamuksiasia. Oulussa siihen menisi 45 minuuttia, tuolla arvioimme huokaisten siihen menevän ainakin 2 tuntia. Tie näytti kartassamme niin mutkaiselta, että päättelimme sen olevan vaikeaa maastoa. Nousimme kuitenkin viimeiset voimamme keräten bussipysäkiltä, missä olimme löhöilleet ja lähdimme jatkamaan. Oli mahtava huomata, että onhan tuo mäkistä maastoa, mutta vaihteeksi alamäkeä! Yhtäkkiä tie alkoi kääntyä alas ja taas vain alas. Tuli jo tunne, että laskemmeko maan alle jonnekin rotkoon, kun tie vain syöksyi loputtomasti korkeiden kallionlohkareiden väliin.

Meillä meni Denyan kaupunkiin vain reilu tunteroinen. Leirintä-alueoppaamme kertoi erään edullisen leiripaikan sijaitsevan Denyassa. Emme kuitenkaan yhtään tienneet, missä siellä. Menimme ensin rantaan, koska ajattelimme sieltä löytyvän opastauluja. Mitkään kyltit eivät kuitenkaan ohjanneet minnekään suuntaan ja paikalliset ihmiset eivät tienneet leirintäaluetta. Jouduimme sitten etsimään turistitoimiston, missä siinäkin oli hommansa. Siellä he sanoivat, että paikkaan olisi yli 10 km matka. Siinä oli sitten arpominen lähdemmekö vielä jatkamaan matkaa vai menemmekö läheisempään leirintäalueelle, joka kyllä sijaitsi väärässä suunnassa eli etelässä, josta olimme juuri tulleet. Katselimme karttoja ja päättelimme tien olevan tällä kertaa aivan pannukakkumaista, joten päätimme jatkaa pohjoiseen, kun sinne kuitenkin olimme menossa. Loppumatka sujui kuin itsestään, pyörät vain lensivät tasaisella tiellä. Pian olimme perillä. Respassa oli vähän eri hinnat kuin opuksessamme, mutta emme jaksaneet alkaa tappelemaan, kun olimme niin väsyneitä. Ei hinta kuitenkaan ollut vielkään kuin yhdeltä 10 e, joten se oli budjettimme rajoissa. Säästämme aina siinä, kun kokkailemme ruokamme trangialla itse, joten siksi majoituksessa on vähän pelivaraa. Tietenkin myös se, kun välillä yöpyy ilmaiseksi ihmisten sohvilla vapauttaa varoja muiden päivien yöpymisiin.

Denian syrjäkylillä sijaitseva leiripaikka oli aivan leppoisa. Saimme pystytettyä telttamme rauhaisaan nurkkaukseen ,ja muutenkaan alueella ei vielä kovin kovat hulinat olleet. Asuntovaunuviritelmiä oli kyllä paljonkin, mutta suurimmassa osassa ei ollut asukkeja. Oli hauska tarkkailla ihmisten vaunuja ja asuntoautoja, parhaimmissa oli kolmenlaista erilaista muovikuistia ja kaikenlaista lisäkatosta. Ihmiset olivat rakentaneet noita loman viettopaikkojaan kuin kesämökkimäisiksi ja varmaan monet niistä olivat aivan pysyvästi tuolla paikalla. Kello oli jo niin myöhä saapuessamme leiriytymään, ettemme paljon muuta ehtineet kuin pulahtaa uima-altaassa, naukkailla vähän valkoviiniä iltapalan yhteydessä ja pyörähtää rannalla. Rantatiellä kasvoi lukuisia appelsiinipuita villeinä, harmi vain että niihin hylätyt hedelmät olivat jo kaikki pilaantuneet. Poimin kokeeksi pari, jotka näyttivät kyllä hyviltä ulkoisesti, mutta olivat sisältä käyneen makuisia.

Nukuimme teltaassa paremmin kuin koskaan! Itse varsinkin olen ollut aina huono teltassa nukkuja, ylkeensä aina herään jonkun paikan puutumiseen tai erinäisiin ääniin. Nyt meillä oli kuitenkin paksu Haltin ilmapatja ja tehokkaat silikonikorvatulpat. Kummatkin osottautuivat toimiviksi ja hintansa arvoisiksi! Tästä lähin minulle on kyllä teltassa ehdoton tuollainen kunnon patja, siitä
en luovu koskaan.

Tänään oli hyvin helppo reitti ja lyhyt pyöräily. Silti monenmoista ehti tapahtua. Löysin lopulta yhden syötävän appelsiinin puusta! Eilen olin löytänyt ihania raikkaita ja auringon makuisia aprikooseja hylätyn talon pihassa kasvavasta puusta, jonka edessä lounastimme, mutta appelsiinejä en ollut aikaisemmin onnistunut löytämään. Tai ne kaikki olivat pilaantuneita. En ymmärrä, miksi hedelmiä jätetään puihin liian pitkäksi aikaa! Kuka omistaa nuo lukuisat puut, jotka usein pursuilevat hedelmiä ja suurin osa on jo tipahtanut maahan? Näkee täällä kyllä aidattujakin appelsiinipuupeltoja, joista on selvästi hedelmät puista poimittu. Mutta sitten näkee näitä yksinäisiä ja hylättyjä puita, joita ei selvästi kukaan hoida, minun käy sääliksi näitä puita.

Olinkin juuri miettinyt, että ihmeesti pyörämme ovat kestäneet, kun polkimeni irtosi tielle. Italiassa Kallen pyörällä kävi sama homma, joten olimme jo kaupassa vaatineet polkimien kiristystä, mutta siellä he vain vakuuttelivat niiden olevan ok ja kunnolla kiinni. Yritimme kauan saada poljinta takaisin oikeaan kierteeseen, mutta ei se vain asettunut. Päätimme, että menköön sitten kieroon. Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, sillä olimme vain peltojen keskellä, kaukana mahdollisesta kaupungissa sijaitsevasta pyöräkorjaamosta. Niimpä väänsimme väkisin jakoavaimella polkimen takaisin. Se meni tosiaan aavistuksen kieroon, mutta tuntui pysyvän. Kaupungissa arvoimme, pitäisiköhän yrittää korjauttaa poljin. Korjaamokin löytyi, mutta olisi pitänyt vaihtaa koko poljin osa, joten päätimme luottaa siihen , että ehkäpä tuo oma korjauksemme kestää. Pyöräkorjaaja antoi kumpienkin pyöriemme polkimille elinikää noin 2 kuukautta. Hän sanoi sen niin, että eihän se paljon ole, mutta me otimme sen myönteisesti, sehän oli hyvin luvattu. Siinä ajassahan teemme matkamme.

Yhdessä vaiheessa huomasin, että Kalle oli jäänyt kauaksi taakse. Pysähdyin ja kohta hän lähestyi ”Katso, minulla on uusi älypuhelin”. Hän oli löytänyt maasta puhelimen. Mietimme, pitäisikö puhelin jättää paikoilleen. Odotimme vähän aikaa tulisiko joku sitä etsimään, sitten päätimme ottaa sen mukaamme. Ei sitä kukaan enää maasta löytäisi, joku vain ajaisi päälle. Päätimme viedä sen turistitoimistoon. Seuraavan kaupungin toimisto ei kuitenkaan ollut auki. Olimme jo lähdössä, sillä kello oli 10.15 ja toimiston olisi pitänyt aueta 10. Sitten paikalle kuitenkin ilmestyi kiireisen näköisenä joku nainen. Kalle kävi kysymässä karttoja, mutta olimme jo kuitenkin päättäneet, että laitamme puhelimen omistajalle mielummin sähköpostia kuin jätämme sitä toimistoon. Toimiston täti olisi kuitenkin pitänyt puhelimen itse, ei anna oikein luotettavaa kuvaa, kun töihinkin tullaan miten sattuu. Löysimme puhelimesta sen omistajan todennäköisen sähköpostin ja Kalle pisti jo hänelle viestiä, ei ole kuitenkaan vielä kuulunut mitään. Kalle on kehitellyt päässään huiman salapoliisikertomuksen, kuinka puhelimen omistajalle on käynyt. Puhelimesta oli nimittäin soitettu eilen useita kymmeniä kertoja tiettyyn numeroon ja sen jälkeen ei mihinkään. Puhelimesta löytyy myös jotain ihme tilastoja, nimiluetteloita ja kuvia tietokoneruudusta. Puhelimen omistaja on varmasti saanut selville jotain salaista ja sitten hänet on hoideltu päiviltä. Olemmekohan lukeneet liikaa dekkareita?

Nyt olemme jälleen leirintäalueella. Ensin meille sanottiin tämän maksavan 15 e. Äsken kun Kalle kävi respassa hakemassa nettikoodin, siellä oli kuitenkin eri henkilö, joka totesi ”Tulitteko te pyörillä, ei tämä sitten teille mitään maksa, minäkin aina pyöräilen joka paikkaan.” Saimme siis ilmaisen yöpymisen! Tässäkin leirintäalueella on uima-allas, mutta se oli äsken suljettu. Kohta menen pulahtamaan!

Eipä tässä. Niin kieliasioista piti vielä mainita, kun monet ovat sitä mieltä, ettei tässä maassa voi matkustaa, ellei osaa espanjaa. Tällä alueella ei ainakaan tarvitse osata! Eilenkin, kun pari kertaa eksyttiin, valittiin vain punahipiäisen näköinen ihminen, jolta kysyttiin tietä, niin saatiin ohjeet selkeällä brittienglannilla. Tällä rannikolla on hyvin paljon tänne muuttaneita ulkomaalaisia, näyttää että tietyillä seuduilla on melkein enemmän brittejä kuin enspanjalaisia! Just taas tällä kylällä, Mirepassa, on vähän enemmän paikallisuutta. Mutta välillä on kyllä niin paljon loma-asuntotykitystä ja turistiravintolaa, että tuntuu, ettei niihin kaikkiin voi riittä asiakkaat. Denyan jälkeen olikin vähän aavemainen tunnelma, kun paljon huvilaa näytti olevan tyhjilleen ja ravintoloita suljettuina. Useinkin näillä teillä on hyvin hiljaista, varmaan johtuu siitäkin, että kaikki ajavat autoilla joka paikkaan. Lama ei mielestäni ole vielä näkynyt mitenkään. Ehkä ainoastaan niin, että loma-asuntoa kaupataan vähän joka paikassa, kaikkialla näkee kuvia myytävänä olevista taloista tai huoneistoista.

25.5. klo 21.07

Ollaan kotiuduttu tänne telttaan, Kalle makoilee vieressäni ja rouskuttelee vuorotellen salaattia ja suklaata, hyvää terveysruokaa. Ruokavaliomme on kyllä yleensäkin tällainen, että syömme hyvin terveellisesti (kasvispainotteisesti) ja toisaalta syömme myös paljon herkkuja. Täällä reissussakin pyrimme syömään kikherneitä, papuja ym, mistä saa proteiineja ja toisaalta tummia siemenleipiä, joissa on kuituja tms. Sitten popsimme kuitenkin vähän väliä myös jäätelöä, leivonnaisia ja suklaamousseja.

Ajattelin vielä vähän verrata Espanjaa ja Italiaa, koska viimeksi teimme tällaisen pyörämatkan Italiassa ja näissä maissa vaikuttaa olevan paljon samaa. Samuutta on: lähes samankaltainen ilmasto, paljon hyvin hoidettuja puistoalueita, rakkaus hedelmäpuihin ja oliivilehtoihin, ihmisten tempperamenttisuus, valkoisten kivitalojen runsaus ym. Toisaalta eroavaisuuttakin löytyy. Siinä missä Italiassa kaikki huokuu vanhaa arvokkuutta, tällä on panostettu enemmän uutuuteen. Kummassakin maassa on kiinnitetty huomiota esteettisyyteen, mutta Italiassa se on enemmän pientä ja nättiä, jotain herttaista ja yksinkertaista, täällä taas pyritään enemmän näyttävyyteen. Italian vanhoissa kaupungeissa kadut ovat kapeita, täällä on paljon leveää bulevardia palmureunuksineen. Italiassa on ihania vanhoja luonnonkivitaloja, täällä talot taas ovat useimmiten moderneja ja silloin, kun ne ovat perinteisiä, ne ovat kalkittu valkoisiksi. Myös vaaleanruskea savimainen talonpinta on suosittua. Mutta niin kuin jo sanottu, niitä näkee aika vähän. Hyvin paljon on modernia kerrostaloa ja historialliset keskustat, joita Italiassa on lähes joka kaupungissa ovat täällä harvinaisempia ja alueeltaan suppeita. Suurin ero tuntuu olevan juuri se, että Italian kulttuuri henkiii enemmän iäkkyyttä ja historiaa ja espanjalainen tätä päivää. Jotenkin en ole saanut tästä kulttuurista myöskään niin voimakasta tai omaleimaista kuvaa, mutta voi johtua siitä, että olemme olleet niin turisoituneilla alueille. Tosin niinhän Italian Toscanakin on vahvasti turisoitunut ja silti siellä ollaan hyvin ylpeitä esim omasta ruokaperinteestä ja tämä näkyy ruokakaupoissa, paljon on lähellä tuotettua. Täällä taas on paljon kansainvälisiä ketjuja, kuten Iceland kauppa, jossa on paljon Briteissä tuotettua ruokaa ja kauppa on selvästi heille suunnattu. Niin kuin viimeksi kirjoitin, näillä alueilla on paljon brittiläisiä tänne pysyvästi muuttaneita, tai täällä paljon lomailevia.

Tänään on ollut hyytävä merituuli. Eilenkin tuuli mereltä, mutta ei aivan näin kylmästi. Eilen se oli vain ylellisen vilvoittavaa, tänään se on välistä tuntunut niin hytisyttävältä, että on pitänyt etsiä pitkähihaista päälle. Silti kävin äsken pulahtamassa uima-altaalla. Se oli niin houkuttelevan iso allas ja vesi tuntui käteen hyvin lämpimältä, joten uimaan oli päästävä. Tämä Miramarin Coelius leirintäalue on luokitukseltaan ykkösluokkaa ja sen kyllä huomaa jos vertaa edellisen yön paikkaamme. Uima-allas on paljon isompi, siellä on allasbaari, alueella on iso ravintola, netin sai ilmaiseksi, jokaisessa majoitusruudussa on oma keittiötaso ja vesiallas, suihkut ovat hyvin siistit ja kopit tilavat ym. Denian Los Llanos leirintäpaikassa ei ollut muuta ylellistä kuin pieni allas, muuten se oli hyvin vaatimaton. Ei ihme, että siellä oli niin hiljaista. Täällä taas on hirveä meno päällä! Päivällä kun menin ravintolatilaan, jossa on samalla iso olohuone peleineen ja kirjoineen, katsoon Kallen nettisurffailua, huomasin hänen olevan hätää kärsimässä. Neljä ipanaa pyöri jalkapallopelin ympärillä, joka oli aivan kiinni Kallen pöydässä ja 5 poikaa juoksi hippasta baaripöytien lomassa kiljuen. Täällä on varmasti pari koululuokkaakin, kun lapsukaista riittää niin massoittain. On täällä kyllä perheellisiäkin joukoittain. Eräiltä pikku tytöiltä karkaa koko ajan koiran pentu ja se aina juoksee tänne meidän teltan eteen. Äsken, kun olin juuri löytänyt kankaan, jonka laitoin maahan hiekalle lukupaikakseni, koira tuli ja pissasi ison lätäkön keskelle ”aurinkotuoliani”. Onneksi se ei ollut mikään oma pyyhkeeni, vaan olin tosiaan löytänyt sen tuosta meidän keittiönurkasta.

Ihme kelit tosiaan olleet, kun tavallaan on lämmin ja aurinko paistelee, mutta tuuli on kylmä. Lämpötilakin on vaihdellut 18-25 välillä. Yöllä ja aikaisin aamulla on arviolta vain 12 astetta. Ihanaa, kun olimme tänään niin aikaisin perillä! Pysähdyksistä huolimatta olimme täällä jo 12, tosin kilometrejä olikin varmaan vain vaivaiset 25. Huomenna on taas rankempi päivä, 74 kilsaa luvassa, mutta se on Valencian laaksoa eli pahoja nousuja ei pitäisi olla. Kalle katsoi just kartasta, että eilen pahimmilleen nousimme 250 metriin. Ei kuullosta pahalle, mutta kun sinne noihin lukemiin lähettiin nousemaan aina merenpinnan tasosta ja useaan kertaan. Aina välillä mentiin aivan alas ja sitten lähdettiin jälleen pohjalukemista kiipeämään. Toivottavasti pyörämme kestävät huomisen pitkän päivän!

26.6.

Valencia, eli äännettynä suhahtava ja pehmeä Valenttssia on nyt saavutettu. Kalle juttelee isäntämme kanssa Kiinasta, koska Pepe isäntämme suunnittelee reissua Kiinaan ja Kalle jakaa kokemuksiaan meidän muutaman vuoden takaisesta matkastamme. Isäntämme tuntuu olevan tyytyväinen, että jäi vasta työttömäksi, varmaan harvinainen asenne täällä, nyt hänellä on kuulema aikaa toteuttaa unelmiaan.

Poljimme tänään 75-80 kilometriä, riippuen vähän laskutavasta. Kiertelimme Valencian kaupunkia niin pitkin poikin, että veikkaisin kilometrejä kertyneen kaiken kaikkiaan ainakin tuo 80. Tänään oli kyllä kaikin puolin ihanteellista polkea, keli oli ihanan viileä ja tiet rauhallisia. Culleraa kohti polkiessamme saimme pyöräillä yli 20 km maalaismaista kapeaa tietä, jossa ei tullut koko aikana kuin muutama auto vastaan, talojakaan ei näkynyt yhtään, vain pelkkää appelsiinipuumetsikköä korkeaa kaislamaista heinikkoa, joka ylitti usealla metrillä oman pituutemme, tuli tunne kuin olisi ollut muurahainen ja pientä männikköä. Tuolla maaseututaipaleella tuli jopa hevonen vastaan, jossa kärryissä istui koko perhe kyydissä ja yksi heppa kulki vielä narussa kulkueen perässä.

Uskomattomia asioita, joita tänään kohtasimme: vino liikenneympyrä, jossa toinen puoli oli jyrkästi korkeammalla kuin toinen, se oli siis tavallaan mäessä, Valencian ihmeellisen leveät kadut, joissa oli jopa neljä kaistaa rinnakkain ja ei juurikaan autoja (sunnuntai ja siesta aika) keskellä Valencian kerrostalolähiötä oli yhtäkkiä valtava aukio, joka oli suurempi kuin kaksi Oulun toria rinnakkain ja sen keskellä oli ainoastaan yksi korkea patsas, tuli valtava tyhjyys vaikutelma, meille selitettiin pitkät litanniat espanjan kielellä, vaikka sanoimme heti ettemme osaa espanjaa, pyörämme kestivät ilman mitään ongelmaa näin pitkän matkan. Siinä oli sinäänsä ihmeellisyyksiä riittämiin. Kaiken huipuksi Kalle osasi tänne lähiösokkeloihin, aivan lentokentän tuntumaan, ilman yhtään eksymistä. Pyöräilimme varmaan 2 tuntia Valencian miljoona kaupungin alueella! Yhdessä vaiheessa huomautin Kallella ”nythän tämä kaupunki loppuu”. Olimme taas nousseet yhdelle rampille yläilmoihin ja lähettyvillä ei ollut enää yhtään rakennusta, vain lampaat paimensivat kuivuneessa joenuomassa. Kalle siihen totesi ”noo, nyt ehkä uskallan kertoa, että oikeastaan kyse on eri kaupungista, se ei ole varsinaisesti Valenciaa vaan kaupunki nimeltä Quart de Poblet.” Nyt isäntämme juuri selvittää, että kaupungit ovat kuitenkin käytännössä yhteen kasvaneet. Tämä osa vain on halvempaa ja rauhallisempaa seutua. Ymmärrän kyllä halpuuden, sillä lentokoneet pitävät mielettömää jytinää lentäessään tästä yli. Muuten isäntämme asunto vaikuttaa miellyttävältä, se on tilava ja valoisa.

Illalla ehkä vähän vielä lisää. Olemme nyt täällä Espanja kolmanneksi suurimmassa kaupungissa kaksi yötä ja pidämme vapaata pyöräilystä.

Nyt vasta ymmärrän,kuinka väsynyt olen, kun meinasin nukahtaa puurolautasen ääreen. Kalle jaksaa ihmeesti turinoida Pepen kanssa, hän kertoo lapin pimeydestä ja kylmyydestä. Suomen kylmyysennätys, joka oli muistaaksemme selvästi yli 50 miinusta, tuntui tekevän isäntäämme vaikutuksen. Samoin se, että aivan tavallisina talvina kotikaupungissamme on yleensä vähintään yksi kylmä viikko, jolloin on yli 30 pakkasta. Täällä tuollaisia lukemia on vissiin vaikea kuvitella, kun harvoin lämpö laskee talvellakaan alle nollan.

Toivottavasti tuo lentokoneen jytinä ei häiritse yöuntani! Viime yönä sitä häiritsi aivan eri jytinät. Olin jo 10 aikaan laittamassa nukkumaan, mutta sitten aloin kuuntelemaan ihmisten äänekästä naurua ja kymmenien lasten jalkojen töminää ja päätin, että sama se on vielä yrittää valvoa vähän aikaa. Nukkumisesta ei tulisi kuitenkaan mitään. Kalle oli paikan ”olohuoneessa” netissä ja minä liityin hänen seuraansa. Sittemmin pelasimme vielä pingistä erän. Tuo oli kyllä loistava leirintäalue, kun siellä oli kaikkea tuollaista viihdykettä! Meriaiheinen museokin olisi ollut, mutta se oli juuri tuolloin suljettu. Yritimme 11 aikaan nukahtaa, korvatulppamme vaimensivat hyvin ihmisten kovaäänisen höpinän, mutta sitten yhtäkkiä alkoi mieletön jyrinä. Se oli ilotulitus, mutta ei mikään tavallinen sellainen. Se kesti putkeen 10 minuuttia ja niin kovat pamaukset olisivat varmasti Suomessa kiellettyjä. Telttamme vain hypähteli ilmaan, kun ulkona räjähteli. Lopulta he saivat sen päätökseen. Nukuin muuten mukavasti, mutta keskellä yötä tipahdin patjaltamme ja sitten näin painostavaa painajaista, että patja oli puhjennut. Olisihan se rasittavaa jos noin loistavaan patjaan tulisi reikä, se on niin hyödyllinen meille, mutta ei se nyt mikään maailmanloppu olisi. Unessani se oli kuitenkin jotain aivan hirveää. En edes ymmärrä, miten onnistuin putoamaan patjalta, sillä telttamme on niin pikkuinen, ettei siihen edes muuta mahdu kuin patja ja laukkumme. Laukkujen ja patjan välissä oli ehkä 10 sentin väli ja siihen olin itseni kylki edellä mahduttanut.

Pitäisi varmaan huoltaa pieni pyörämme täällä Valenciassa. Hyvin se on toiminut, mutta nyt se alkoi viimeisillä kilometreillä pitää outoa ääntä. Se ei sinänsä haitannut ajoa, mutta kuulosti mielestäni niin pahaenteiseltä, että haluaisin kiikuttaa pyörän korjaamolle. Kalle vain on aina sitä mieltä, että sitten vasta tehdään asioille jotain, kun on aivan pakko. Pelkään, että se pian hajoaa keskelle ei-mitään ja täällä ei muutenkaan näy niin joka kylällä korjaamoa kuin Italiassa. Jännä sinänsä, että täällä kilpapyöräily on vähintään yhtä kova juttu ja silti pyöräpajoja on vain vähän. Ehkä pyöräilijät huoltavat itse ajokkinsa. Niinhän mekin yritämme tehdä, mutta emme valitettavasti kovin paljon tiedä pyörän korjauksesta. Siitä olen ylpeä, että poljin, jonka väänsimme paikoilleen, on pysynyt. Tuntuu jopa, että se on itsestään asettunut oikeaan asentoon, ei ole enää yhtään kierossa. Joku lukija saattaa naureskella, että miksi emme osta kunnon pyöriä. Olen lukenut niin paljon pyöräblogeja, että tiedän hyvienkin pyörien hajoavan. Tietenkin pyöriin voisi hieman enemmän panostaa ja olisinkin ollut nyt valmis maksamaan enemmän, mutta oikeanlaisia yksilöitä ei tuntunut löytyvän rahallakaan. Niin kuin jo kerroin kaikki olivat maastopyörää tms. En ylipäätään ymmärrä tietyillä tavaroilla/tavaramerkeillä hifistelyä. Monet pyöräilijät ovat juuri sellaisia, että varusteiden pitää olla viimeisen päälle. Ei sitä niillä varusteilla tehdä onnistunutta reissua, paljon tärkeämpää on tietty asenne. Vaikka kaikki olisi viimeisen päälle, silti jokin menee todennäköisesti jossain vaiheessa pieleen, silloin täytyy olla tiettyä joustavuutta ja sitä ei luultavasti ole, jos on luottanut liiaksi täydellisiin varusteihinsa.

27.6.

Oli kyllä tervetullut välillä tällasinen laiskottelu ja hengailu päivä. Koko päivän pyörräillessä, ei usein jaksa edes itse kohteessa enää tehdä mitään. Parhaiten näkeekin pyörämatkan välisiä paikkoja ja lounastauolla erityisesti usein katselemme kaupunkeja.

Menimme metrolla kaupunkiin ja kuljeskelimme vanhan kaupungin turistialueilla. Eilen tuntui, että kaupunki on käsittämättömän laaja, kun kiersimme sen laitamilla, mutta itse asiassa keskusta on kohtalaisen suppea. Tämä on Espanjan paella kaupunki! Se tarkoittaa, että vanhan kaupungin kaikki ravintolakyltin huutavat ”pella paella”. Mekin sitten päätimme viimein syödä jotain pereinteistä espanjalaista. Olihan se jo aikakin, kun olemme olleet maassa jo lähes viikon ja vain kokkailleet omia pastaruokiamme ja ravintolassa syöneet vain patonkeja. Ostimme pikaruoka paellat pienestä ravintolasta mukaamme ja söimme ne kadulla. Ne maksoivat vain 4 euroa ja onneksemme onnistuimme löytämään kasvisvaihtoehdon, vaikka yleisesti kaikkiin paelloihin täällä sekoitetaan mereneläviä. Herkullistahan se oli!

Kävimme katsastamassa Serranon tornit, kuten tähän blogini teemaan sopii. Muiden nähtävyyksien nimeä en pannut merkille, mutta katselin lopuksi rautatieaseman myymälän Valencia kuvastosta, että lähes kaikki opuksen kuvien kohteet tuli nähtyä. Näimme esim kuuluisan suihkulähteen ja useita kirkkoja. Eilen jo näimme ihmeellisen futuristsen rakennuksen, joka on kaikissa kuvastoissa ja postikorteissa. Se oli hyvin modernistinen erilaisine huikeine muotoineen, siinä oli ikään kuin jättisuuri harppusoitin, valtava pallomainen viritelmä ym. Rakennuksessa toimi ainakin merikeskus. Tänään ehkä vaikuttavinta olivat sivukatujen vanhat talot, joissa oli uskomattomia ikkuna ja parveke-koristeluita. Ranskalaistyylisesti valuuraudasta oli muotoiltu monenmoista koukeroa. Ihastun aina näihin mustasta raudasta muotoiltuihin koristeisiin ja nyt koristelu oli viety äärimmäisen mielikuvituksekkaaksi ja yksityiskohtaiseksi. Tässä kaupungissa vanhoissa klassismi- tyylisissä rakennuksissa oli muutenkin enemmän koristelua kuin uusklassismiin yleensä kuuluu. Niissä oli jopa jotain barokkimaista. Minulla on teoria, että rautatieasema aina kuvastaa tietyillä tavoin koko kaupunkia, se antaa viitteitä muustakin kaupunkiarkkitehtuurista ja jopa kaupungin hengestä. Nyt Valencian rautatieasema oli ulkoa hyvin koisteellinen ja näyttävä ja sisätlä viimeisen päälle kliininen. Pidin Valencian kaupungissa juuri rakennusten moninaisuudesta ja mielikuvituksekkuudesta, mutta minua ei oikein viehättänyt tietty äärimmilleen viety siisteys.

Kun olimme kävelleet kaupunkia ristiin rastiin, menimme rautatieasemalle pitämään sadetta. Tarkoitus oli myös löytää turisti-info karttojen vuoksi, mutta sitä ei enää ollut asemalla. Yritin vähän katsella olisiko aseman johonkin nurkkaan unohtunut jokin pahvi tai olisiko missään edes ilmaisjakelulehtiä, joilla voisi vähän suojautua sateelta ja siten päästä etsimään toista turisti-infoa, mutta asemalla mikään ei ollut kerta kaikkiaan yhtään väärässä paikassa ja siellä ei ollut mitään ylimääräistä. Emme jaksaneet lähteä kastumaan, joten info jäi nyt löytämättä, toivottavasti osaamme huomenna pois kaupungista ilman karttaa.

Eilisestä jäi kertomatta, että jouduin tekemisiin poliisin kanssa. Poliisiauto ajoi rinnalleni ja hidasti. Poliisi heristi minulle soermeaan ja ihmettelin, mistä nyt on kyse. Sitten hän osoitti korviani ja näytti äkäiseltä. Ymmärsin, etten saisi kuunnella polkiessani musiikkia. Aika ihmeellisiä sääntöjä täällä ja kaikkeen poliisit jaksavatkin puuttua! Otin kuullokkeet vähäksi aikaa pois, mutta poliisiauton kadotessa horisonttiin, laitoin ne takaisin. Ymmärrän kyllä, että kaupunkiajossa tarvitsen kaiken tarkkaivaisuuteni (varsinkin ison tien ryhmittymiset ovat haastavia), mutta kai sitä nyt suoraa ja tasaista tietä voi ajaa korvalaput korvillaankin. Täällä on vielä niin mahtava, kun tienreunaan on jätetty yleensä kunnolla tilaa, välillä melkein kolmisen metriä. Tosin joskus tien heijastin möykyt vähän häiritsevät ajoa.

Pelasimme äsken isäntämme kanssa yhtä lautapeliä. Nyt vuorossa on kokkailua ja pyörien huoltoa…

28.5.12 klo 15.15

Odottelemme turisti-infon aukeamista Saguntin kaupungissa. Toinen mahdollisuus olisi etsiä netti ja katsoa sieltä karttoja. Turisti-info on kuitenkin sinänsä parempi vaihtoehto, että kartat saa mukaan. Jos nyt vain vilkaisisimme nettikarttoja, selviäisimme ehkä seuraavaan kohteeseen, mutta sitten olisimme taas ilman suunnistusvälineitä. Toivottavasti infosta nyt löytyisi vähän laajemman alueen karttoja. Suppeiden alueiden kartoissa tosin on se puoli, että tiet on merkitty tarkasti. Jotenkin tuntuu hölmöltä nämä suunnistus ongelmat, kun suuntamme on meren rantaa myöten koko ajan samaan suuntaan eli pohjoiseen. Luulisi, että olisi helppoa. Totuus on kuitenkin toinen, rantatiet loppucvat kesken, muuttuvat hiekkateiksi ja tavalliset tiet muuttuvat moottoriteiksi. Välillä on myös sellaisia ramppeja ja ryhmittymisiä, ettei konkreettisella maantieteellisellä suunnalla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Voi olla, että joudut lähtemään eteleen, vaikka olisit menossa pohjoiseen, koska tiet kiertävät ties mistä.

Valencian kaupungista löysimme helposti ulos. Kallella on ilmiömäinen kartanlukutaito jos hänellä vain on kartta. Välillä tunsin itseni aika pieneksi, kun vastaan tuli valtavia liikenneympyröitä, joissa oli 7 kaistaa! Siellä pienellä pyörällä käsimerkkejä huitoen lukuisten autojen joukossa ja loputtomasti asvalttia niellen, tuntui, että sinne isompien joukkoon katoaa. Ihmeesti autot kuitenkin antoivat tilaa, ja noissa massiivisissa ympyröissä oli ainakin tilaa, mihin väistää. Kun tulimme Valenciaan, oli hassua ajaa niissä aivan yksinään. Valehtelematta välillä olimme ainoat liikkuvat olennot. Se oli kuitenkin sunnuntain siestaa, nyt lähdimme vilkkaimpaan aamuruuhkaan. Kaikenlaisia ryhmittymisiä inhoan eniten kaupunkiajossa ja moottoriteillä. Kun tiestä yhtäkkiä irtoaa ramppi, josta voi lähteä tiettyyn suuntaan, ja itse ei kuitenkaan sinne ole menossa, on pakko vähäksi aikaa ryhmittyä väärälle tielle. Ei siinä oikein keskiviivan tuntumaankaan voi jäädä ajamaan jos autoja suhahtelee molemmin puolin ohi, on siis pakko ryhmittyä aina oikeaan reunaan ja siinä sitten kärkkyä, usein pysähtyenkin, milloin pääsisi takaisin toiselle puolen tietä.

Hieman kaipaan toissapäiväisiä ajomaisemia, kun poljimme kansallispuistojen läpi! Nyt jouduimme Valenciasta lähtiessä ajamaan vähän aikaa moottoritien reunaa ja nyt päivälläkin olemme vähän väliä eksyneet isoille teille, vaikka yritämme valita pienempiä ja rauhallisempia reittejä. Yhdessä vaiheessa saimme muutaman kilometrin ajaa aivan oikeaa pyörätietä, joka meni appelsiinilehtojen välissä ja siellä pidimme ruokatauonkin kivimuurilla istuen. Aamupäivästä, kun olimme viimein päässeet moottoritieltä, rantatie päättyi yhtäkkiä hiekkatiehen, josta lähti kävelysilta toiselle puolen tietä. Toisella puolen taas meni vähän aikaa aivan hyvä tie, kunnes sekin päättyi äkkiseltään maalaistaloon. Jouduimme pusikon läpi taluttamaan pyörämme takaisin päätielle. Rasittavinta on, että useinkin ison tien ja pikku tien välissä on aita, joten jos vaikka näkisikin yhtäkkiä moottorien viereen ilmaantuneen ihanteellisen näköisen pyörätien, sinne ei pääse.

Onkohan kukaan oikeasti ylpeä tästä maasta? Välillä kuulostaa hirveältä kuunnella, kuinka espanjalaiset vähättelevät omaa maataan, jopa halveksivat sitä. Edellinenkin isäntämme hymähti ”Eihän täällä mikään toimi.” Italialaiset olivat tosi ylpeitä omasta maastaan. Suomalaisistakin mielestäni suurin osa on tyytyväinen maahansa, ja vaikka he jostain yksittäisestä asiasta purnaisivatkin, kokonaisuudessaan he harvoin teilaavat kotimaataan. Varmaan paha talouslama on entisestään kasvattanut kansalaisten kritiikkiä vähän kaikkea kohtaan. Tosin mitään kovin pahaa köyhyyttä en kyllä ole nähnyt. Koko aikana olen nyt nähnyt vain kaksi kerjäläistä, he istuivat kauppojen edessä kuppinsa ääressä. Ihmiset asuvatkin tosi hienosti ja väljästi. Työttömiähän on paljon, mutta he saavat valtiolta hyvät korvaukset, ainakin tiettyyn aikarajaan asti.

Kallen löytämän puhelimen arvoitus tuli ratkaistua. Pepe soitti jonnekin puhelimen numeroista ja selvisi, että omistaja on valencialainen ja hän lupasi tulla hakeen puhelimen Pepeltä, jonne sen jätimme. Tosin se ei vieläkään selvinnyt, kuinka hän oli luurinsa tienvarteen hukannut.

Katselimme äsken hieman historiallista keskustaa, kun etsimme infoa. Turinti-infot on täällä kyllä hivin piilotettu, Italiassa ne olivat paljon paremmin merkitty! Olihan siellä paljon nättiä ja vanhaa taloa. Täällä hienoa on se, että kun horisonttiin piirtyy kukkula, tietää, ettei luultavasti joudu kiipeämään sinne. Italiassa kaikki Toscanan kaupungit olivat aina näillä kukkuloilla, se on täällä pyöräilijän kannalta paremmin, että tiet kiertävät nuo kukkulat. Harvoin ne edes ovat asutettuja, jos niissä jotain on niin vanhaa linnaa tai muutama huvila. Itse kaupungit ovat aina alavalla maalla. Pyöräilijän kannalta paremmin täällä on myös se, että liikenne on usein vähän hiljaisempaa ja jostain syystä pölyä ei ole niin paljon. Nyt vasta ensimmäisen kerran Valenciassa kutitti vähän silmiä ja kurkkua. Italian Toscanassa, varsinkin Pisan seudulla, meinasi usein tukehtua.

Se jäi vielä kertomatta, että korjautimme pienen pyörän toista poljinta. Mekaanikko hääräsi öljyisillä käsillään vähän aikaa pyörän ympärillä irrotti polkimista osia ja laittoi mustaa mönjää pultteihin. Korjaus oli sikäli varmaan turha, että polkimissa olikin eri mekaniikka kuin minun pyörässäni. Polkimen sisällä olikin pultti, joten varmaan se ei olisi edes voinut tipahtaa tielle. Olimme ajatelleet vain varulta vähän kiristellä sitä, vain lainata mekaniikolta työkalua, mutta pajalla laitettiinkin poljin aivan alusta asti kuntoon. Kun kysyimme hintaa, paikan pomo sanoi ”nada”. Se oli kahdessa mielessä hyvin sanottu, ensinnäkin se on lähes ainoita espanjan sanoja, joiden merkityksen tiedämme ja toiseksi se on sana, joka aina hyväilee korviamme. Se tarkoitti ”ei mitään” ja tässä yhteydessä ”ilmainen”.

Turisti-info ei ole vieläkään auki, vaikka kello on jo 10 min yli! No, ehkä se siitä kohta. Tarkoitus olisi yöpyä leirintäalueella Moncofassa jos nyt sinne tätä menoa löydämme. Tänään olemme hukanneet hirveästi aikaa edes takaisin ajeluun, ja tuon infon löytämiseenkin meni yli puoli tuntia. Pitäisi varmaan kohta taas suosioilla ajaa autoviaa, että matka etenisi…

29.5.

Kyllä kirjastossa asiat hoituvat! On kyllä toimivan ja jämpin oloinen paikka kaiken kaikkiaan, on ilmainen wiwi, paljon kirjaa, kaikille koneen käyttäjille hyvät istumapaikat sähkötöpseleineen , monenmoista sanomalehteä yms. Muuten tässä maassa ei näytä asiat oikein pelaavan. Ei ihme, että ihmiset hieman häpevät tätä maataan, kuten eilen kirjoitin. Äsken olimme taas pitkään etsiskelleet infoa tai nettikahvilaa. Missään hienon näköisessäkään kahvilassa ei ollut nettiä! Mihinkään kaupunkikarttaan ei ollut merkitty turisti-infoa, vaikka sehän on tärkeimpiä seikkoja, mitä tällaisiin tienvarsikarttoihin voi merkitä! Lopulta löysimme infon ja perinteisestihän se oli kiinni. Sen piti olla auki 10-14 ja Kello oli vähän reilu 11. Ohi kävelevä nainen totesi, että tytöt ovat varmaan lähteneet kahville. Siis mitä?! Ei sitä nyt vain kesken työpäivän lähdetä kahville. Olen lukenut, että työvaatimukset olisivat kiristyneet ja täällä vaadittaisiin entistä enemmän työntekijöiltä, koska työttömiä on niin paljon ja erotetun työläisen tilalle olisi aina tulijoita. Ei kuitenkaan näytä, et täällä olisi tiukka työmoraali tai kuri!

Viime yön vietimme lähes autiolla leirintäalueella. Pitkän kiertolenkkipyöräilyn jälkeen löysimme paikan. Turisti-infon täti oli näyttänyt meille kartasta ”tässä menee mukavia teitä”. Hän ei ollut yhtään valaissut asiaa, että itse asiassa ne kiertävät aivan turhan lenkin. Tädillä oli vähän väärä käsitys matkapyöräilystä, hän luuli, että haluamme vain ajaa nättejä teitä, riippumatta matkan edistymisestä. Pelkän ison tien välttelyn vuoksi, leikimme tämän tien kanssa kissa hiiri leikkiä koko iltapäivän, välttelimme sitä kiertäen rannalle ja taas takaisibn sisämaahan, hirveitä puoliympyrä lenkkejä.

Illasta taivas oli niin musta, että lähdimme etsimään läheistä leirintäaluetta, vaikka meidän oli tarkoitus jatkaa vielä muutama kilsa. Joka kylällä tuntuu olevan useita leiripaikkoja, niistä on suorastaan runsaudenpula! Ajoimme sinne jatkuvasti kääntyilevää pien tä tietä, joka muuttui hiekkatieksi. Lopulta perillä huomasimme paikan autuioksi! Ensin olimme kauhuissamme, että tulimme turhaan, mutta sitten innoissamme, että saisimme ilmaisen yöpaikan. Alue oli hyvin aavemainen! Missän ei näkynyt ristinsielua ja kaikki asuntovaunut olivat kuitenkin jätetty paikoilleen. Yhdenm vaunun ovikin oli sepposen selälleen ja nurkassa istui hylätty nallekarhu. Monien vaunujen pihoissa oli lastenleluja, pyöriä ja grillikatoksia. Tuntui kuin ydinlaskeuma olisi yhtäkkiä saanut ihmiset lähtemään karkuun tai kuin olisi käynyt Pompejin kaupunginlailla. Kaikki olivat jääneet paikassa tietyllä tavoin kesken, tupakan tumpit tuhkakuppeihin ja jalkapallo keskelle kenttää. Lähtiessämme etsimään kauppaa, jätettyämme tavaramme piiloon leirinalueelle, huomasimme kuitenkin erään talon pihassa pyykkejä. Se oli lähimpänä respaporttia ja ajattelimme, että ehkä joku oli jätetty vartijoimaan aluetta.

Tarina jatkuu…

Nyt Kallen täytyy päästä koneelle piirtämään karttoja. Pitää itse tehdä kartat, kun kukaan ei oikein osaa opastaa. Taas turisti-infon tätikin myönsi ”en minä vain tiedä”, kun kysyimme meneekö rannalla tietä.

29.5.13 klo 20.28.

Nyt keli pistää parastaan, yhtäkkiä kehkeytyi ihanteellinen kesäilta. Törmättiin nyt ensimmäistä kertaa suomalaisiin. Kalle juttelee just perheen äidin kanssa ja ipana juoksentelee tuossa edes takaisin. Vaihdetaan ajatuksia siitä, kuinka täällä aukioloajat ovat ties mitä ja niistä ei aina tiedoteta mitenkään ja ennen kaikkea manaillaan, kuinka tienviitat aina katoavat. Useissa risteyksissä ei ole mitään viittoja! Emme ole missään muualla maailmassa tavanneet tällaisia risteyksiä, missä ei ole mitään opasteita! Ymmärtäisin tällaisen puutteen pienillä hiekkateillä, tai asuntoalueella , mutta ihan isommillakin asvalttiteillä saattaa olla äkkiseltään ”tyhjiä” risteyksiä. Kalle lähti nyt tuon suomalaisen tytön mukaan heidän teltalleen, joka on valtava viritelmä, tutkailemaan karttoja. Tytt/nainen tuli juttelemaan ja sanoi ”ihana kuulla pitkästä aikaa suomen kieltä”. He ovat parin viikon reissulla, itsellä ei yleensä vielä siinä ajassa tule äidinkieltäni ikävä niin rakas kuin se onkin. Mutta ei kai siinä, ihan hauskaa että me suomalaiset pidetään yhtä täällä maailmalla. Nyt Kalle tuli takaisin viereeni istumaan ison kartaston kanssa. Suomalaiset olivat kutsuneet meidät telttaansa istumaan iltaa, katsotaan menemmekö.

Mihinkäs oikeastaan jäin kertomuksessani? Niin, edellinen leiripaikka oli kammottavan autio. Oikeastaan koko Xilxes kylä oli kuin maailman lopun jäljiltä, näytti siis siltä kuin jotain hyvin pahaa olisi tapahtunut ja ihmiset olisivat lähteneet karkuun. Itse leirintäalueelta löytyi lopulta elämää. Olimme ihmetelleetkin kaupan hakureissulle lähtiessämme, miten yhden parakin pihaan oli jätetty pyykit. Kyllähän sitä polkupyöriä hylätään, samoin vanhoja asuntoautoja, mutta harvoin pyykit jätetään narulle. Se siis viesti elämästä, mutta silti ketään ei näkynyt ennen kuin tulimme kaupan etsintä reissultamme (koko kylässä ei ollut edes kauppaa, yhdessä ravintolassa jossa ei ollut muita asiakkaita, söin patongin ja ravintoloitsija taputteli minua sen jälkeen kiitollisen tuttavallisesti olalle) Yhtäkkiä vanha setä ilmaantui näkyviin. Hän puhui vain vähän englan tia, mutta saimme kysyttyä camping paikkaa. Olimme vähän pettyneitä, että joudumme maksamaan tuollaisesta olemattomasta palvelusta. Setä sentään taikoi meille vessa/suihkukopin, mutta ei siitä paljon ollut iloa, koska jäätävän kelin vuoksi ei tarennut käydä pesulla. Olisimme yhtä hyvin voineet majoittua leirintäalueen ulkopuolelle, missä sielläkin oli täysin kuollutta, päätimme kuitenkin vähän tukea paikkaa. Kun kysyimme ”missä kaikki ihmiset ovat” setä sanoi heidän tulevan vain viikon loppuisin. En kyllä usko, että silloinkaan on paljon väkeä, koko paikka henki niin hylättyä tunnelmaa. Tuollaisissa lomakeitaissa on jotain äärettömän surullista. Ihmiset ovat pistäneet parastaan, että turistit tulisivat. On valittu kauneimmat kukat penkkeihin, on tehty hienoja pensasistutuksia, rakennettu lapsille leikkikenttä, on muotoiltu uima-allas kutsuvaksi ja punottu aurinkovarjoja. Sitten yhtäkkiä turistit eivät tulekaan. He saattavat kyllä ilmestyä kesänä tai parina, mutta sitten jokin toinen paikka onkin inn. Ne ihmiset, jotka ovat tehneet elämäntyönsä ja antaneet kaikkensa jonkun ravintolan tai leirintäalueen eteen , saavat vain katsella kuinka kaikki rapistuu. Se on näitä turismin lieveilmiöitä! Koskaan minkään paikan taloutta ei pitäisi rakentaa vain turismin varaan! Sieltä tiputaan korkealta ja kovaa. Turismi tuo todella isot rahat näihin moniin rannikkopitäjiin, mutta ihmisten mennessäkin toisaalle, myös rahat menevät.

Tämä paikka missä nyt olemme on vahvasti elossa. Ihana katsella tällaista leirielämää, mikä on vielä rauhallista, mutta lupailee hyvää kautta pitäjilleen. Olemme nyt Benicassim rantakylässä. Ajoimme tänne taas todellista siksakkia. Suuntamme pitäisi olla koko ajan pohjoinen, mutta yleensä ajamme enemmän itä-länsi suunnassa, ensin itään ja sitten taas länteen ja vain hetkittäin vinosti pohjoiseen. Tänään ongelma oli se, että Kalle oli kirjastossa piirtänyt meille hyvän kartan, mistä kuitenkin eräs tie osottautui hiekkatieksi. Kalle ei halunnut lähteä rasittamaan kumejamme hiekkatielle, vaikka itse arvioin että olisi niiden pitänyt kestää. Vaikea aina sanoa, mitä pyörämme kestävät, pitää kai niitä yrittää hellävaroen kohdella. Onhan polkupyörät alunperin tarkoitettu hiekkateillekin, mutta meillä oli niin paljon painoa ja kumit ohuet, että olishan ne voineet pamahtaa puhki. Kiersimme siis noin 15 kilmoetrin lenkin, vaikka olisimme voineet ajaa sen hiekkatietä noin kahdessa kilometrissä. Ongelma oli kuivunut joenuoma, jonka yli ei mennyt siltoja kuin satunnaisesti ja se meidän täytyi kiertää.

Kalle jutteli äsken 72-vuotiaan hollantilaisen kanssa, joka kuulema ajaa tasaisella 180 km, ja vuoristossa 120 km päivämatkoja. Meinasi tulla vähän alemmuuskompleksi, mutta voimme lohduttautua pyöriemme kunnolla. Hänellä oli jokin tosi laadukas peli. Voi tietenkin olla, ettei fyysinen kuntommekaan ole aivan hänen tasoaan. Hän on kuulema ikänsä pyöräillyt, usein Suomessakin. Hän kuulema rakastaa suomen hiljaisuutta ja inhoaa näitä leirintäalueita, joissa on porukkaa, silti hän tuntuu juttelevan täällä kaikkien kanssa iloisesti.

Naukkailemme tässä punaviiniä, jonka saimme konkurssin partaalla olevan leirintäalueen isännältä. Hän antoi sen samalla, kun pahoitteli, ettei hänellä ole nettiä. Hän kehui ” se on tosi laadukasta.” Nyt kun katsoimme kaupassa, se oli 1,60 e arvoinen pullo, mutta kai se täällä on jo ihan hyvä hinta ja itse asiassa on viinissä ihan kivasti potkua.

Hollantilainen kehui meille sisämaata ja sanoi inhoavansa rannikkoa, kun tämä on niin turisoitunut. Emme kuitenkaan vielä suuntaa sisämaahan, sillä siellä on ollut kuulema tosi kylmä, alle 10 astetta. Nyt on vissiin poikkeuksellisen kylmä alkukesä! Olemme kyllä sen huomanneet, tänäänkin oli vaihtelevasti 16-19. Vasta seitsemän aikoihin yhtäkkiä lämpeni kuin tilauksesta, kun eteeni samaan aikaan tupsahti tämän leirintäalueen uima-allas. Loppuiltana auringossa oli varmaan ainakin 25. Kävin pulahtamassa ja uin nautinnollisesti monta pitkää vetoa. Minulle on tosi ylellistä, että näissä leiripaikoissa on aina hienot uima-altaat (paitsi eilisessä hylätyssä paikassa ne oli tietty kiinni), kun usein Aasiassakaan meillä ei ole varaa uima-allas hotelleihin. Täällä saimme taas vähän alennustakin ja yleensä nämä maksavat noin 6-10 euroa yhdeltä henkilöltä. Nyt respan poika oli yliystävällinen, ja merkitsi papereihinsa että meillä olisi ollut alennuskortti, vaikka meillä ei ollutkaan ja pyykinpesunkin saimme samaan hintaan.

Tänään oli kyllä tosi kauniit reitit! Vanhoja kivisiltoja ja paljon rauhallista tietä, missä vain 10 minuutin välein tuli vastaan satunnainen auto. Huomenna pääsemme aloittamaan Via verdeltä, joka tarkoittaa maisemareittiä, joka on aivan pyöräilijöitä varten rakennettu. Ne ovat usein vanhoja rautateitä, joista on tehty myöhemmin pyöräreittejä. Niitä on ympäri Espanjaa pieniä pätkiä, huominenkaan ei varmaan ole kuin kymmenisen kilsaa, mutta ihana ajatus tällaiset rauhalliset luonnonhelmassa kulkevat pyöräreitit.

30.5.13 Klo 14.50

Palkitsemme itsemme pähkinäsuklaalla onnistuneesta päivämatkasta. Mussutamme sitä hostellihuoneemme sängyllä ja ihailemme merinäköalaa. Merelle on kylläkin viitisen kilometriä, mutta se näkyy täältä korkealta ikkunasta, ja lakeiden peltojen vuoksi, hyvin. Pitkästä aikaa emme ole aivan rannassa, viime yön leirintäalueelta oli vain 100 metriä rantaan.

Istuimme suomalaisten kanssa iltaa ja kuuntelimme äänekästä lintujen ja sirkkojen yökuoroa. Venähtäneestä illasta johtuen, pääsimme aamulla liikenteeseen vasta 10.30. Piti tuosta illasta kuitenkin ottaa kaikki irti, kun kerrankin oli tosi loistava keli, tuulikin oli laantunut. Yöllä tuuli ottikin sitten kaiken takaisin, se oli vain kerännyt voimiaan. Pyykkimme olivat aamulla lennelleet narulta minne sattuu. Kaiken lisäksi oli vielä satanut, että kenkämme olivat aivan kurassa ja märät. Sain heti aamusta lähteä pyykkaileen maahan lennähtäneet sukat ja saviset kenkäni. Tämä aamu aukeni tosi aurinkoisena ja lämpimänä, tuulikaan ei aluksi tuntunut pahalta. Via verde reitti oli uskomattoman hieno! Saimme polkea korkeiden kallion lohkareiden väliin räjäyteltyä reittiä myöten, josta lähes koko ajan näkyi alas turkoosille merelle. Reitti oli idyllisen kapea ja välillä se sukelsi mäntymetsän katveeseen, nousten ja laskien juuri sopivasti. Mitään kunnon mäkiä siinä ei ollut. Katselimme, että reitin varrella olisi ollut täydellistä telttapaikkaa kallion kielekkeillä lähellä merta tai metsän katveessa, joka oli kansallispuistoaluetta. Mutta joko puistostatuksensa vuoksi, tai siksi että leirintäalueet ja hotellit haluavat turistit itselleen, leirintäkieltoja oli joka paikassa.

Ohitimme Marina D’Or pikku kaupungin, joka oli varsinainen ilmestys. Jopa huoltoaseman pylväissä oli mosaiikkia! Mosaiikkikuviota oli myös puistonreunamuurit ja osa talojen julkisivusta täynnä. Erään ison tavaratalon, joka käsitti useita liikkeitä, koko pitkä etusivu oli koristeltu mitä moninaisemmin kohokuvion, siinä oli Egyptin faraota ja ties mitä hahmoa. Koko kaupunki näytti kuin huvipuistolta! Olin aivan suu auki, että mihin sitä nyt taas on tupsahdettu. Yhdessä vaiheessa tuli vastaan kuin foliosta tehty rakennelma, joka oli ainakin 15 metriä korkea, ja muodostui erinäisistä kiiltävistä putkista. Se näytti kuin Hop Lopin lapsille suunnatulta putkikiipeilytelineeltä, mutta harmikseni sen sisälle ei päässyt kiipeämään. Luulin hetken tosissani, että sinne olisi voinut mennä ryömimään, kun alhaalta pari luukkua oli auki, mutta sisällä ammotti vain haarautuvia tukirakennelmia. Vaikuttava rakennus oli myös talo, johon oli kohokuvioin rakennettu Moai-patsaat ja toiselle sivulle abstrakti palloista koostuva korkea tornihäkkyrä. En oikein tiedä, oliko kaupunki hieno, vai yliampuvan pröystäilevä. Ainakin se oli vaikuttava, ei jättänyt kylmäksi.

Espanjassa tulee jatkuvasti vastaan erilaisia futuristisiä arkkitehtuurisen mielikuvituksen huipentumia, usein rakennuksia, mutta vielä useammin liikenneympyrätaideteoksia. Mitään tuollaista paikkaa kuin Marina kaupunki en ollut kuitenkaan ennen nähnyt. Poikkeavaa oli se, että siellä taidetta tuli vastaan aivan jatkuvalla syötöllä ja koko pitkän kadun mitalta ja teokset muodostivat tietyllä tavoin yhtenäisen kokonaisuuden, kertoivat samaa tarinaa. Tosin en täysin ymmärtänyt mikä tämä tarina oli. Kaikissa oli kuitenkin käytetty mosaiikkiä ja voimakkaita muotoja sekä ornamentiikkaa. Ehkä tarkoitus oli vain hätkähdettää turisteja ja viihdyttää heitä. Alue oli nimittäin hyvin turisoitunutta. Yksi hyvin koristeltu rakennus oli iso vesipuisto.

Nyt tämä Torreblancan kylä ei vaihteeksi ole yhtään matkailijoille suunnattu. Tämä on kaukana merestä ja siksi täällä varmaan on hiljaista. Meidän hostellimme tuli itsestään meitä vastaan, ei tarvinnut onneksi yhtään etsiä. Ajoimme tästä ohi ja tuumasimme ”tuossa voisi olla sopivan vaatimattoman näköinen paikka.” Kalle löysi sen myöhemmin hostellikirjastakin ja juuri näitä pikku pensionaatteja olimme ajatelleetkin potentiaalisina yöpaikkoina. Nainen respassa ei puhunut sanaakaan englantia, mutta sitäkin enemmän espanjaa. Kovasti hän selitti kaikkea, mistä ei mikään irronnut. Kaivoin jo sanakirjaakin esiin, mutta ei siitä oikein ollut apua. Viimein selvisi, ettei heidän suihkuistaan tule kuumaa vettä ja nainen yritti tiedustella, haittaako se meitä. Eihän se tietenkään haitannut, päin vastoin sehän oli riemukas sattuma, sillä se oikeutti hintaneuvotteluihin. Nainen piirsi paperille 40 ja minä 30, sitten hän vain heti nyökkäsi. Ei nämä niin kovin tiukkoja tinkijöitä ole! (vrt Intia) Helppo käydä kauppaa, kun helposti suostutaan tai ei suostuta, mutta ei ole mitään teennäistä loukkaantumista tai loputonta raivokasta taistelua.

Tänään oli loppumatkasta mieletön myrsky! Jo lounasaikaan sai pitää tavaroistaan kiinni ja muovipussit pyrkivät meiltä karkuun. Tuuli vain paheni koko ajan. Viimeiset 7 km etenimme kävelyvauhtia vastatuuleen. Oli hupaisaa, kun jyrkässä alamäessäkään pyörä ei liikahtanut mihinkään ilman kunnon polkemista! Ylämäet pyörällä hädin tuskin pysyi pystyssä ja sain ottaa lippikseni päästä, kun tuuli olisi muuten riisunut sen puolestani.

Ihanaa oli olla hyvissä ajoin perillä. Aamu oli mukava polkea maisemareittejä, poljimme jopa leveillä pitkospuilla rantahiekalla, mutta iltapäivä ison tien varressa myrskyssä oli niin tuskaa, että aloin jo haaveilemaan tästä hotellin sängystä. Ruuasta sitä haaveilee myös pyörräillessä koko ajan, siinä on lähes jatkuva nälkä. Niimpä täytyykin nyt lähteä ostamaan iltapalaa..

30.5.

Istumme Consum-ruokakaupan eteisesen lattialla netissä. Varmaan erikoisin nettipaikka, missä olemme olleet! Täällä on kaupungin verkko, mutta se tuntunut toimivan juuri missään. Kuljimme koneen kanssa keskustassa ja viimein täältä löyty yhteys.

Itärajan Ilpolle: Onhan se tosiaan vaarallista kuunnella liikenteessä musiikkia. Tuota tienreunassa suoraa tietä ajoa, ei vain voi sanoa liikenteeksi, se ei oikein vaadi mitään tarkkaivaisuutta. Heti jos pitää kääntyä jonnekin tms otan kuulokkeet pois. Täällä tienreunassa on usein jopa kolmisen metriä tilaa. Jos tuollaisella tiellä rekkakuski menettää autonsa hallinnan, en voisi asialle mitään, vaikka minulla ei olisikaan kuulokkeita. Siinä ei minun pyörän huippunopeus paljon riitä karkuun rekan alta :)

31.5.

Nämä espanjalaiset leirintäalueet ovat kyllä mahtavia! Viehätyn näistä kerta kerralta enemmän. Nyt olemme Peniscolan (vähän nolo nimi) Los Pinos camping alueella. Täällä on viehättävä pieni uima-allas aurinkotuoleineen, värikkäitä mökkejä, jalkapallokenttä, pingispöytä, siistit vessa ja suihkurakennukset ja hienoja istutuksia yms. Edes epäkohtelias täti ei pystynyt pilaamaan vaikutelmaani tästä paikasta. Hän oli työntekijä, ellei jopa omistaja, ja tuli valittamaan äkäisesti jotain täysin käsittämätöntä, kun olimme päivällä altaalla. Tulkitsimme sen lopulta, että hän sanoisi ”Te ette ole vielä maksaneet, mitä te siellä altaalla teette.” Hän selvästi piti meitä häiritsevinä pummeina, jonain pohjasakkabna, joka yrittää nauttia hänen leirintäalueestaan ilmaiseksi. Oikeasti olimme jo maksaneet ja täyttäneet tarvittavat paperit heti tullessamme. Kalle yritti elekielellä näyttää, että olemme allekirjoittaneet lappuset. Yhteistä kieltä, kun ei löytynyt sanaakaan niin nainen ei ymmärtänyt ja vain jatkoi paasaustaan. Olisi kuunnellut hetken niin varmaan asiat olisivat selvinneet. Tällaisia pätemishaluisia naisihmisiä on kyllä joka kulttuurissa. No, viimein respan poika kurkkasi ravintolan ovelta ja rauhoitteli tätiä, että olemme kyllä maksaneet. Nainen ei kuitenkaan edes pyytänyt anteeksi, korkeintaan vähän yritti hymyillä.

Täytyy myöntää, että Espanjassa turistipalvelut ovat vielä hieman paremmat kuin Italiassa, tarkoittaen että samalla rahalla saa enemmän. Italian leirintäalueet olivat aika yksinkertaisia siihen nähden, kuinka kalliita ne olivat. Tietenkin siellä olisi ollut myös tämän tasoisia paikkoja kuin Espanjassa, mutta niiden hinnat olisivat hiponeet pilviä. Täällä ykkösluokan leirintäalue maksaa teltalta 2-5 euroa ja henkilöltä suurinpiirtein saman verran lisää. Nyt hinta on yhdeltä teltta mukaan laskettuna 6 euroa. Halvat hinnat johtuvat varmasti paljon kilpailusta. Näitä alueita ilmestyy täällä rannikolla vastaan kuin sieniä sateella.

Tämä Peniscolan kaupunki oli suhteellisen vaikuttava. Se nousi korkealle meren yläpuolelle ja huipulla oli iso valkoinen linna muureineen. Paavi on aikanaan ollut linnassamaan paossa 1400-luvun alussa. Linnan olivat rakentaneet temppeliherrat jo 1300-luvulla. Pyöräilimme täältä hieman syrjäiseltä leirintäalueeltamme varta vasten tutkailemaan kaupunkia, taluttelimme pyöriämme sen kapeilla kaduilla ja kurkistimme muurin harjalta kaukana alhaalla myrskyisenä vellovaan mereen. Kaupunki oli kuin merestä syntynyt, sillä se työntyi mereen ja sen ympärille jäivät kapeat lahdet hiekkarantoineen. Tietenkin kaupungin nykyaikainen keskusta oli levinnyt myös sisämaahan päin ja se oli aikalailla täynnä hotellia. Vilkkaalta vaikutti turismipyöritys nyt jo kaupungissa, vaikka kausi on vasta aluillaan. Monet espanjalaiset tuntuvat matkustavan nyt itse, sillä nyt on vielä tilaa kaikissa kohteissa. Pepe sanoi, että hän ei koskaan liikahda mihinkään elokuussa, koska hinnat ovat kolminkertaiset ja väkeä on kuin merenmutaa. Tuolloin telttapaikastakin hyvällä leirintäalueella voi kuulema joutua pulittamaan jopa 70 E.

Tänään tulimme isoa tietä kovassa tuulessa, mutta matka edistyi loistavasti, sillä kilometrejä oli vain 35. Kielestä pitää kirjoittaa vielä pari riviä, kun akkua vielä riittää. Monet varoittelevat, ettei Espanjaan kannata tulla kieltä osaamattomana.Täytyykin myöntää, että täällä on ollut kielen kanssa enemmän ongelmia kuin Italiassa, vaikka eivät he sielläkään juuri englantia taitaneet. Siellä he kuitenkin yrittivät tosissaan. Täällä on vieraita kieliä kohtaan ehkä hieman ylimielinen asenne. Jos kysymme, osaako joku tietty henkilö englantia, hän saattaa sanoa ”a little” ja silti hän puhuu meille vain täyttä espanjaa. Kallen yhden kurssin italiapohjasta on kuitenkin hieman hyötyä, samoin latinaan liittyvistä sivistyssanoista. Paljonhan tämä italiaa muistuttaa ja latinan kielestä tulevat useimmat sanat. Kerran, kun kysyimme tietä, emme ymmärtäneet mitään muuta kuin, että pitää kääntyä kohdasta, jossa on ”faros”. Muistimme sitten antiikin ihmeiden joukosta faroksen majakan ja päättelimme sen tarkoittavan majakkaa. Tällaisia päättelyitä täällä tulee tehtyä koko ajan. Onhan se toisaalta aika jännää, kun ihmiset selittävät pitkät litanniat, ja mikään siitä ei oikein aukea. Silti käsimerkeistä voi päätellä yllättävän paljon, ainakin jos suunnistusohjeet ovat kyseessä.

Nyt tämä yksi yö täällä ja huomenna meillä olisi isäntä Ampostassa.

1.6.13 Klo 21.05 Amposta

Aika kaikkensa antanut olo, joten en tiedä montako riviä tässä enää irtoaa. Aamulla pitää herätä jo 5.15, kun isäntämme lähtee kuudeksi töihin ja hänen oviaan ei saa lukkoon ilman avainta. Lyhyesti elisillan ja tämän päivän tapahtumista:

Leirielämä sujui muuten onnistuneesti, mutta pyyhkeemme lensi tuulessa aidan toiselle puolen ja siinä oli pyydystelemistä, että sen sai takaisin. Itse ensin yritin kiertää aidan toiselle puolen, mutta täällä useat alueet ovat niin tiiviisti aidattuja, että niissä saattaa olla vain yksi portti ja sekin lukossa. Kalle sitten pyydysteli sen uima-altaan puhdistushaavilla. Ongelmia leirielämään toi myös mieletön myrsky, joka repi telttakangastamme edes takaisin. Yöllä heräsin siihen, kun hiukseni hulmusivat tuulessa! Se kertoo paljon tuulen voimakkuudesta, että teltan sisälläkin kävi tällainen puhuri. Ei siinä sitten paljon pystynyt nukkumaan, varsinkin kylmyyden vielä yllättäessä aamuyöllä.

Ottaen huomioon nämä yön koettelemukset, selvisimme tästä päivästä yli odotusten. Pyöräilimme noin 55 km tänne Ampostaan ja hukkasin matkalla vain juuri ostetun huulirasvan (joka sitten löytyi tienposkesta), vaikka meinasin hukata itsenikin. Väsyneenä minulla on juuri sellaista, että sitä hukkailee kaikkia tavaroita, on koko ajan vähän jälkijunassa kaikesta, miettii että tietty asia pitäisi tehdä, mutta unohtaa saman tien, mitä pitikään tehdä ym. Kallella oli taas tänään tavaroiden tiputtelu päivä, juuri mikään ei pysynyt hänen käsissään vaan tavarat lentelivät sinne tänne koko ajan. Niin, puhuin itsemme hukkaamisesta…Saapuessamme Ampastaan, meille ei ollut mitään karttaa alueesta. Tulimme kaupunkiin eri suunnasta, kun Kalle oli etukäteen suunnitellut ja siksi jouduimme eksyksiin. Yhdessä risteyksessä arvoimme, lähtisimmekö sinne suuntaan, kun siinä luki Ampasta sud. Toiseen mahdolliseen suuntaan taas ei lukenut mitään. Tuo sud tarkoittaa etelää, mutta miksi ihmeessä kyltti puhui eteläisestö kaupungista. Kylttien kuuluu ohjata kaupungin keskustaan! Eihän tuollaisessa ole mitään järkeä, että puhutaan jonkun kaupungin eteläosasta, varsinkin kun kyseessä on hyvin pikku kaupunki. Päätimme siis virheellisesti lähteä sinne suuntaan, koska siinä kuitenkin oikean kaupungin nimi mainittiin ja seuraumus oli, että lähestyimme kaupunkia Kallen piirtämien ohjeiden kannalta väärästä suunnasta.
Vähän aikaa pyörimme kaupungilla ja yritimme summassa osua oikean nimiselle tielle. Eihän siitä tietenkään mitään tullut ja meidän piti yrittää tiedustella ihmisiltä, oli vain siesta ja ketään ei näkynyt. Ne yksinäiset kulkijat jotka putkahtivat vastaan, eivät osanneet auttaa. Löysimme onneksi infotaulun, jossa oli kartta ja siitä oikeat tiet. Niillä avuilla osasimme aivan isännän oven eteen. Tosin vähän aikaa ihmettelimme rapussa olemmeko oikeassa paikassa, kun siinä oli vain yksi ovisummeri. Isäntämme omisti kuitenkin koko kerrostalorapun eli pari kerrosta ja autotallin maantasolla. Hän on kaikesta päätellen hyvin toimeentuleva, vaikkakin tällä hetkellä työtön. Hänellä on lähes uusi Alfa Romeo autokin, josta hän tuntui olevan erityisen ylpeä.

Kävimme ajamassa hänen autollaan deltalla, mistä tämä kaupunki on kuuluisa. Se on laaja joensuistoalue, jossa on murtovesialtaita. Osa siitä oli riisinviljely käytössä, osa kansallispuistona. Tuo suojeltu alue oli näyttävää monenmoisine lintuineen ja valtavine ”hiekka-aavikkoineen”. Hiekkaa oli aivan uskomattoman runsaasti ja näkyvyys paikassa oli useita kilometrejä joka suuntaan, koska maa oli aivan pannukakkua. Pysähdyimme lintutornilla ja kiipesimme sinne vähäksi ajaksi tutkailemaan lintujen touhuja. Oli siinä monenmoista tirppaa lentelemässä edes takaisin, sukeltamassa veteen tai räpiköimässä kaislikossa. Hirveä kuhina siellä kävi!

Autolla kaahaillessamme kapeita ja joka puolelta veden ympäröimiä teitä, näimme valtavia sääskiparvia. Ne olivat kuin pyramidin mallisia, kun ne leijuivat vastaan. Ihan kuin mustia ukkospilviä! Ajelun päätteeksi isäntämme suuntasi heti välittömästi huoltamolle pesemään rakkaansa kuolleista sääskin raadoista. Huolella hän suihkutteli kiiltävän punaisen auton maalipinnan taas hohtamaan.

Pohdimme tässä, onkohan huomenna edes valoistunut, kun hyppäämme pyörien päälle. Pitää ehkä kaivaa jotain otsalampun tapaista esiin…

2.6.13 klo 6.50 L’Aldea

Monta päivää ollaan etsiskelty nettikahviloita tuloksetta. Nyt vain tupsahdettiin aamuteelle satunnaiseen kahvilaan ja täällä olikin yllättäen netti. Loistava sattuma! Pitäisi Barcaan tilata hostelli ja hoitaa muitakin asioita…Illalla lisää tekstiä leirintäalueelta..

Olisko kellään meille muuten helppoja ruokavinkkejä? Sellaisia, joita voi kokata kattilassa keittämällä. Mielikuvituksemme on kohta loppuun käytetty, ollaan tehty monenmoisia pasta- ja riisipöperöitä, mutta niihin alkaa pikku hiljaa kyllästyä. Eilen oli mahtavaa, kun oli uunikäytössä ja saimme paistaa pizzat.

2.6.13 Klo 18.35 L’Hospitalet de L’Infant

Nämä paikannimet ovat kyllä hassuja. Kuka haluaa sanoa olevansa kotoisin ”vähä-älyisten sairaalasta”? Sitä tämä paikka suomeksi tarkoittaa. Missä päin muualla tahansa paikannimi olisi vaihdettu jo ajan sitten. Olemme ristineet tämän maan ”asiat vain pitää tietää” maaksi ja tähän voisi vielä lisätä äskeiseen paikannimi esimerkkiin viitaten ”ja sitten ne pitää vain hyväksyä”.

Perusteita tällä nimelle, sen alkuosalle: tienviitat (eilen, kun ajoimme deltalla, isäntämmekin välillä ihmetteli ”missähän nyt olemme, olikohan se tästä risteyksestä, täällä on niin saman näköistä kaikkialla.” Niin, ne tieviitatkin ovat keksitty, käyttäisitte niitä niin ei tarttis kaikkien koko ajan eksyä!) myytävät appelsiini- ja muut hedelmäpussit tien varressa (pitää vain tietää, että niitä kaupataan, missään ei lue ”myydään appelsiineja”, kuten muualla on tapana), kaupat ovat näin ulkomaalaisen kannalta katsottuna mielivaltaisesti auki, mutta varmaan paikallinen tietää tasan tarkkaan, kuinka ne aukeavat yms.

En nyt tätä kirjoittaessani pääse nettiin, joten en tiedä onko kukaan kommentoinut. Ehkä tarkkasilmäisin lukijani olisi voinut huomata viime tekstissäni pienen paradoksin. Sanoin, että isäntämme on työtön ja sitten sanoin hänen kuitenkin lähtevän aamulla aikaisin töihin. Tämä kertoo hyvin tämän maan nykyisestä työkulttuurista. Monet, nuorista lähes puolet, ovat virallisesti työttömiä, mutta ei se estä, etteikö heillä jotain bisneksiä olisi. Isäntämme Frank lähti isänsä kanssa jollekin keikalle. Kyseessä oli selvästi rikas perhe. Sekin varmasti selittää, miten Espanja näin ulkopuolisen silmiin vaikuttaa rikkaalta, vaikka tämän maan pitäisi nyt olla mitä synkimmässä lamassa. Perheillä on kuitenkin rahaa! Takana on pitkä nousukausi, jolloin ihmisillä meni lujaa ja rahaa tuli ovista ja ikkunoista, viisaimmat eivät ole heti tuhlanneet kaikkia vaan ihmisillä on säästöjä. Toisilla on varmasti rahat myös kiinni omaisuudessa, kuten loma-asunnoissa, se selittäisi ehkä osaltaan sitä, miksi lomaosakkeita tuntuu olevan paljon kaupan.

Tänään oli kylmin ja kuumin päivä koko reissulla. Kylmyys selittyy sill, että lähdimme polkemaan jo ennen kuutta, jolloin aurinko oli vasta nousemassa. Oli hienoa tarkkailla taivasta, kuinka äkkiä se ilmestyi täyteen kuultavaa valoa ja kuinka valo pikku hiljaa syveni ja samalla menetti aamun haurautensa. Aamuissa on tiettyä taikaa! Ampostan kylä oli täysin nukuksissa, kun pyöräilimme sen läpi. Isommallakin tiellä rekat loistivat poissaolollaan. Olimme katsoneet wifi-kahvilassa googlemapista reitin, joka ärsyttävästi näytti menevän vähän matkaa moottoritietä. Yritimme etsiä kartasta rantatietäkin ja aika pitkälle sitä olisi päässyt, mutta sitten se olisi loppunut yhtäkkiä umpikujaa. Miksi nämä eivät rakenna rannalle yhtenäistä tietä, kun kyliä on kuitenkin koko ajan aivan rannikolla? No, olimme jo nöyrtyneet siihen, että ajaisimme valtatietä, kunnes paikan päällä se yllättäen osottautui maksulliseksi moottoritieksi. Eihän sinne sitten päässyt, joten meidän piti kaartaa tielle, joka kartassa oli näyttänyt pelottavan korkealle. Todellisuus oli onneksi toinen, sillä tien tieltä oli räjäytelty paljon kalliota ja nousut olivat siedettäviä. Aluksi oli melkein puolen tunnin nousu ja vastatuuli, mutta sitten tuuli kääntyi ja alkoi pitkän alamäen sekä täysin tasaisen kausi. Olimme perillä aivan yllättäen, sillä loppumatka meni niin vaudikkaasti. Emme olleet myöskään olettaneet, että leirialue on tällä etelä puolen kaupunkia, joten yhtäkkiä vain hoksasimme ”pitäisiköhän meidän kääntyä tuosta, siinä mainostetaan campingiä” ja sitten vain laskimme jyrkkää mäkeä viidessä minuutissa tuohon respan pihaan.

Alue on aivan rannassa, siksi hinnat ovat vähän yläkanttiin, vaikka tämä on kakkosluokkaa. Tämä maksaa melkein kympin yhdeltä. Camping La Masia on paikan nimi ja se sijaitsee oikein idyllisen pienehkön hiekkarannan tuntumassa. Onhan tuota rantaa pitkästi, mutta ei niin loputtomasti kuin vaikka Benicassimissa. Ranta ja sen kapea pikku bulevardi on helposti haltuun otettavissa ja mikä parasta rannassa ei ole mitään korkeaa rakennusta, oikeastaan edes kaupunki ei ole lähitienoilla. Nämä muutamat talot täällä ovat vain huviloita ja vuokramökkejä, leirialuetta tms. Melkein voisin suositella rantaan jollekin, joka tahtoo hiljaiseen paikkaan, jossa silti on palveluita. Vaikea tietty sanoa rauhallisuudesta kaudella, mutta näin kauden alussa ja ei viikonloppuna (no onhan nyt su, mutta viikonlopun viettäjät ovat jo lähteneet) täällä on vain muutamia ihmisiä. Meidän leirialueellakin on vain siellä täällä jokin mökeistä asutettuna ja satunnaisia asuntoautoja.

Mitähän kemikaaleja täällä laitetaan veteen? Aina alkaa silmiä kutittaan, kun käy suihkussa. Näin on myös Kallella, vaikka hän ei edes olo kovin allerginen ihminen. Kaikki aina sanovat ”Raanavettä voi aivan huoletta juoda, täyttäkää vain pullonne.” Silti kukaan paikallinen ei sitä tunnu juovan, vaan kaikki raahaavat kaupasta isoja kanistereita. Mekin ollaan pääsääntöisesti ostettu juomavesi, koska raanasta tuleva yksinkertaisesti maistuukin niin kemikaaleille, etenkin kloorille. Tosin paikkakunnittainkin on eroja, satunnaisesti se on ollut aivan raikasta. Ruoka me tehdään useimmiten raanaveteen. Ollaan päätelty, että ainakin kloorin pitäisi haihtua, kun ruokaa kiehuttaa kansi auki.

Tuntuu, että haluaisi jo alkaa nukkumaan, vaikka kello on vasta 7 pintaan. Ollaan herätty niin aikaisin ja touhuttu koko päivä. Oltiin jo ennen 11 perillä, joten tässä on ehtinyt käydä meressä uimassa, maata rannalla ja muutenkin nauttia hellepäivästä. Aamusta oli niin raikasta että piti olla kaksi villapaitaa, mutta päivällä lämpö kipusi 27 ja ihmiset ovat olleet täällä pääosin uimapukusilleen. Itsekin olen ensimmäistä kertaa tarennut varjossakin shortseilla.

Mahtavaa, että huomenna on taas maanantai! Päästään kiinni arkirutiineihin eli lähinnä päästään ruokakauppaan. Tänään ei ole olleet mitkään kaupat auki ja äsken jouduimme turvautumaan kaurahiutalejäämiimme ja keittämään puuron, kun mikään ravintolakaan ei olleet auki.

Toivottavasti ensyönä ei tuule, että voimme nukkua! Tuulen voimakkuus on kovimmillaan ollut 12 metriä sekunnissa, mutta nyt tuntuu tyyntyneen. Melkein pystyisi pelaamaan pingistäkin jos vain jaksaisi…

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi