Delhi

Kalle yrittaa katsella meille Istanbulista hostellia, ovat vain torkean kalliita. Meilla olisi tassa pari vaihtoehtoista suunnitelmaa. Ensyon olemme jokatapauksessa taalla hotellissa, mutta seuraavan saatamme nukkua kentalla. Joko nukumme taalla tai Istanbulissa kentalla, silla kummatkin ovat aamulentoja, joten oikleastaan ei kannattaisi olla hotellissa. Kumpaakin yota ei vain jaksa nukkua kentalla, menee liian rankaksi. Nyt alkaa nayttaan silta, etta Istambulin hostellit ovat poissa laskuista. Ehkapa paadymme siis yopymaan tuossa meidan nykyisessa hotellissa taalla Delhissa viela toisen yon ja ottamaan aamuyolla taksin kentalle. Pitaa vain lahtea jo ennen neljaa, joten ei sekaan vaihtoehto kovin hyvalle kuullosta. Juuri talla hetkella Kalle selvittelee, kuinka kalliita olisivat lentokenttahotellit Delhissa. Pienet laatikkohuoneet nayttavat olevan 10 dollaria tunnilta. Ei tasta nyt taida ihan heti tulla selvyytta, mika olisio parasta. Tallaistahan tama reissaaminen on parhaimmillaan ja pahimmilleen, jatkuvaa saatamista.

No, junapaivat olivat saatamisen suhteen rauhoitettuja. Oikeastaan tosi leppoista vain maata ylapetilla, syoda kekseja ja lukea kirjaa. Jossain vaiheessa alkaa aina niskat ja selka puutua makoiluun, ja silloin voi kayda jalottelemassa kaytavalla. Voi roikkua avonaisessa junanovessa, vilvoitella ja katsella maisemia. Jos alkaa tulla liian tunkeilevaa kysymysta, tai muuten vain vasyy asiallisiinkin uteluihin, voi taas palata omalle pedilleen ylhaiseen rauhaansa. Jos tylsyys meinaa hiipia, voi aina ihmetella monenmoista bisnesyrittajaa. Pienten asemien valilta nousee usein kyytiin tanssijoita, soittajia tai eunukkeja, joilla on monenmoista esitysta. Eihan nama usein mitaan kummoisia esityksia taidon suhteen ole, eivat lapaisisi talent-kilpailun karsintaa, mutta hyvin kiintoisia. Usein tulee mieleen ”Onhan tuokin kekselias tapa yrittaa tienata muutama lantti.” Nyt oli ehka mieleenjaavin esitys: tytto pyoraytti jalkansa olkapaan yli, heitti muutaman voltin kaytavalla ja hanen pikku veljensa pujotti kapean vanteen tyton vartalon lapi, siis tytto sukelsi tasta vanteesta. Jossain vaiheessa pyhiinvaeltaja mies kaveli kaytavan lapi kantaen kaulassaan valtavaa varikasta Sri sai baban kuvaa. Han ei edes tehnyt mitaan, mutta tuon kuvan oli tarkoitus tehda niin suuri vaikutus yleisoon, etta rupioita alkaisi lennella hanen astiaansa.

Bangaloresta: Ensiksi vietimme aikaa eraassa moolissa. Ilma oli vielakin hyvin epavakaa, joten ajattelimme, etta tavaratalo olisi hyva valinta ajantappoon. Vahan vilkuilin taas vaatteita, mutta annoin pian periksi. Paljon oli 60-100 euron huppareita ja yli 10 euron t-paitoja, eli aikalailla samat hinnat kuin Suomessakin. Miksipa siis olisin ostanut mitaan? Ruokailutila tuossa moolissa oli aivan mukava, silla saman kaytavan varrella oli monenmoista pikku ravintolakojua ja ravintolapoydat kaikille kojuille yhteisia. Ruoka Intiassa on harvoin kalliimpaa edes hienoissa paikoissa. Tuoltakin sai alle 100 rupian eli noin 1,5 euron hintaan monenmoista evasta. Jalkiruuaksi haimme Baskin and Robbins jaateloa. Ruokien suhteen nuo moolit ovat mahtavia, muuten tosi uuvuttavia. Kalle pitaa niista myos hyvien ja laajojen kirjakauppojen vuoksi.

Tuossa moolissa oli koko ylakerta varattu monenmoisille huvituksille, kuten pelihuoneelle ja 5d elokuvateatterille. Mina innostuin kummituslinnasta, kun se oli niin edullinen ja naytti karmaisevan pelottavalle. Houkuttelin Kallen seurakseni avaamaan linnan narisevan oven. Emme nahneet yhtaan mitaan eteemme, kun ovi meni takanamme kiinni. Heti joku alkoi vieressamme arista, ”murr” ihmismainen aani sanoi. Murisimme hanelle takaisin, sitten erotimme juuri ja juuri portaa, joita meidan nahtavasti tulisi kiiveta. Pelottavinta tuossa kummitutalossa oli lopulta se, ettei eteensa nahnyt yhtaan mitaan. Linnarakentajat olivat paatelleet, etta pimeys on pelottavaa, ja onhan se jos pitaa koko ajan varoa kompastumasta. Hieman karmaisevia olivat myos ihmiskummitukset, koska heidan liikkeistaan ei voinut koskaan tietaa. Mitkaan liikahtalevat luurangot tai katosta roikkuvat epamaaraiset narut, eivat paljon nostaneet niskakarvoja pystyyn, mutta ihmismorot olivat vahan puistattavia, etenkin lopuksi, kun he tarttuivat vaatteisiin.

Moolin jalkeen meilla oli kelloon katsottaessa viela runsaasti aikaa. Tosin pohdiskelimme, etta onko aikaa kuitenkaan riittavasti lahtea enaa mihinkaan. Meilla oli viela 5 tuntia junamme lahtoon, mutta Bangaloren liikenne on niin kuin olen jo sanonut jokseenkin toivotonta. Nyt he rakentavat metroa ja pari linjaa on jo auki, mutta laajemman metron rakennus tulee kestamaan. On se ihmeellista, etta Intia oli jopa edellakavija metroissa, kun Kolkataan ilmestyi tammoinen varkki jo 1960-luvulla. Sen jalkeen kuitenkin muissa kaupungeissa oltiin pitkaan unessa taman asian suhteen, ehkapa taksit tekivat tehokasta lobbaustyota metroja vastaan. Nyt sitten on yhtakkia taas havahduttu ”Jaa, no nayttaa olevan, ettei meidan liikenne enaa etene maata myoten kuin kavelyvauhtia, pitaiskohan asialle tehda jotain?” Tama akkinainen metrokarpanen on puraissut muitakin Intian kaupunkeja kuin Bangalorea, esim Mumbaita ja Punea. Metrolinjojen rakentaminen nayttaa valtavalta rakennustyomaalta ja rumentaa monin paikoin maisemaa, seka nostattaa polya ilmaan. Osa metrolinjoista kulkee usein maanpaalla ja valtavia betonipylvaita nousee pystyyn. Epaesteettisyydesta huolimatta, pidan metron rakennusta suurena kehityksena. Jos ajattelee, etta ihmisilla saattaa Bangaloressakin menna 15 kilomerin tyomatkaan tunti autolla tai bussilla, niin onhan silla iso merkitys jos taman pystyy yhtakkia taittamaan 15 minuutissa. Reissaajankin nakokulmasta metro on aina ihana helpotus, taalla Delhissakaan emme juuri muuten kulje.

Ostoskeskuksen jalkeen paadyimme siihen, etta aikamme juuri ja juuri riittaisi yhden nahtavyyden katseluun. Tipu palatsi ei ollut nayttanyt kuvissa kovin hienolta, joten vaihdoimme sen Bull temppeliin. Tuossa temppelissa on maailman suurin harka patsas. Matkustimme temppelille ensin tunnin bussilla ja sitten viela kavelimme melkein puoli tuntia. Bussi jatti meidat hyvin kauaksi itse temppelista. Kysyimme ainakin 10:ta vastaantulijalta ohjeita ja aina he sanoivat ”viela vahan matkaa suoraa.” Jatkoimme vain suoraan ja suoraan taivallusta ja tulihan se temppeli lopulta vastaan. Mitaan suurta vaikusta se ei kylla tehnyt! Edes harka ei ollut mikaan valtava. Olihan temppeli kivan rauhallisella alueella ja myonteista oli, etta loysimme ruokakaupan. Ostimme tuolta Moresta (Intian harvoja ruokatavara ketjuja) evasta junamatkaamme varten. Jostain syysta kioskeissa myydaan aina vain noin viitta eri keksilaatua, ja chipsejakin on lahinna Lay’sseja, kaupoissa valikoima on laajempi. Kaupoista saa myos monenmoista hedelmaa, jota ei yleensa kioskista irtoa minkaanlaista. En ymmarra, miksi intialaisessa kioskissa on aina vain samat tuotteet. Eiko jonkun kannattaisi esimerkiksi myyda leipaa tai muitakin mehuja kuin Mazaa ja Frootia?

Kun olimme takaisin bussiasemalla hakemassa tavaroitamme ja suuntaamassa juna-asemalle, meille tuli pienta kinaa ehtisimmeko viela ostaa vaatetta. Pohdimme myos olisiko junassa todella kylma. Viimeksi oli ollut niin hikista, etta oli vaikea kuvitella viileaa junaa. Olin kuitenkin katsellut lampotila ennusteita ja Delhin tienoilla ne olivat yolla vain 15 c. Meilla oli vain tuntia aikaa ja juuri ja juuri ehdimme ostaa minulle hupparin. Kalle ei raaskinut ostaa mitaan, mista olin vahan akainen, silla olin varma hanen vilustuvan. Ensimmainen yo ei sittemmin ollut kylma, mutta toinen oli kohtuu viilea. Minun piti asetella huppari jaloilleni, silla ne olivat jaassa kylmassa ilmavirrassa.

Kyllahan naita inkkareita taas tulee hieman ikava: Asken oli ihana vastaus, kun Kalle kysyi ”Onko teilla vessaa”, vastaus oli ”Mika ettei”. Bangaloressa kaupassa nainen meinasi etuilla minua vihannesten punnitusjonossa. Sanoin ”Mina olin tassa ensiksi, anteeksi vain, olen jo odottanut pitkaan.” Nainen hymyili ja sanoi ”totta kai” Kun edellinen asiakas sai viimein punnittua kymmenet vihanneksensa ja pussitettua kaiken erikseen (Bangaloressa ei ollut muovipussi kielteisyytta) punnitsija kaantyi tietenkin inkkari naisen puoleen. Tama kuitenkin sanoi ”Han oli ensin” ja osoitti minua. Taman jalkeen han kysyi leveasti hymyillen kuin olisi tehnyt minulle suurenkin palveluksen ”Oletko onnellinen nyt?”. Tietty olin onnellinen, kun minua ei taas kerran ollut etuiltu, mutta en ymmartanyt, minka erityiskohteliaisuuden nainen oli minulle suonut.

Toisaalta taas ei tule yhtaan ikava: Saimme mielettoman herhilaisparven kimppuumme, kun yritimme loytaa majapaikkaa. Monet yrittivat vieda meidan hotelliin, jonka kanssa olivat tehneet sopimuksen. Yksi vanha seta oli niin sinnikas, etta seurasi meita puoli tuntia. Sittemmin nahtavasti poistuimme hanen alueeltaan, silla yhtakkia, han ei enaa kulkenutkaan takanamme. Lopulta loysimme aivan itsenaisesti hyvan oloisen huoneen.

Nyt vain vahan shoppailua, hyvin syomista ja lepailya.

05.11.2012, 06:33:12

Kalle loysi meille Istanbulista kohtuu hintaisen majapaikan. Se on tosin dormihuone, mutta loistavalla paikalla aivan Hagia Sofian vieressa. Sanky maksoi yhdelta noin 8 euroa. Onhan se sikali hirvea hinta, etta nyt maksamme ylellisesta huoneestamme yhteensa 10 euroa ja meilla on kaikki palvelut, mita vain keksin kuvitella. En ymmarra, mita erityista voi olla 100 euron huoneessa Intiassa! Pitaisi melkein joskus kayda katsomassa jokin hienosto hotelli aivan uteliaisuudesta. Mita sita ihminen voi enempaa hotellihuoneelta vaatia kuin ison television, johon paljon sateelliittikanavia, oman vessan kuumalla suihkulla, yleisen siisteyden ja henkilokunnan ystavallisyyden? Tuo kaikki meilla nytkin on. Kerran kavimme Sri Lankalla katsomassa loistohotellin, se oli tosi vanha rakennus ja tunnelmallinen, mutta ei siellakaan mitaan erityispalveluita ollut. Uima-allas tietty voisi joskus kuumana paivana olla kiva, mutta aina jos olen Intiassa sellaisen nahnyt, se on ollut enemman tai vahemman jarkyttavassa kunnossa.

Junailusta minulla olisi teille lukijoilleni itseani suuresti ihmetyttava kysymys. Olisi tosi mielenkiintoista tietaa: Ketka paasevat waiting listalta junaan? Maksavatko he saman hinnan kuin lippunsa lunastaneet? Jos heilla ei ole mitaan virallista paikkaa, missa he saavat istua?

Mielestani ensimmaisella kerralla Intiassa Sleeper classissa ei ollut naita vaeltavia ihmisia, siis ihmisia jotka siirtyvat aina sinne istumaan, missa on vahankin tilaa. Vai olisikohan se johtunut siita, etta silloin junissa sattui olemaan enemman vapaita paikkoja ja en laittanut vain merkille ilman paikkalippuja matkustavia. Alimmassa Second classissa minua ei haittaa yhtaan vaikka on ahdasta, silla olen aina varautunjut siihen. Mutta sleeperissa nama tilantukkijat kieltamatta hieman ottavat paahan. Jos yritin menna pesemaan hampaitani lavuaarin aarteen joku nukkui sen alla ja en paassyt lahellekaan, tai aina laskeutuessani ylapedilta meinasin potkasta jotakuta paahan, silla kaytavalla liikkui tai vain seisoi niin paljon porukkaa. Kallelle oli keskipeti ja han uteli heti aluksi vierustovereiltamme, haluaisiko joku vaihtaa hanen kanssaan paikkaa, etta han itse saisi ylapedin. Tassa yhteydessa jo selvisi, etta eihan nailla kaikilla meidan loosilaisiillakaan ollut lippuja. Eraskin nuori poika nukkui sittemmin lattialla Kallen rinkan vieressa. Olisi tehnyt mieli varoittaa hanta punkkivaarasta. Joskus yolla Kalle oloi herannyt siihen, etta joku oli kiivennyt hanen petinsa jalkopaahan istumaan. Kalle oli nukkunut vahan sykkyrassa, joten siihen oli jaanyt pienen pieni tila ja heti joku oli tayttanyt paikan.

En nyt kirjoita kovin pitkasti, silla pitaa viela menna vahaksi ajaksi nauttimaan Tanya hotellimme ihanan pehmeasta patjasta ja valkoisista lakanoista. Jospa HBO:lta tulisi jokin muu leffa kuin Mister Bean lomailee. Joka kerta kuin meilla onm ollut TV ja olemme aukaisseet sen, Mister Bean on heti paukahtanut ruutuun. Jaamme 12 aikoihin kodittomiksi, silla menemme yoksi kentalle nukkumaan ja nyt paivan hoitelemme asioita, joista meilla on pitka lista. Tarkeinta olisi loytaa ruokakauppa. Ostaisin sielta tietynlaisia suklaakarkkeja ja Kalle haluaa jostain syysta ostaa Nutellaa (ei kovin intialainen asia, mutta taalla ihanan halpaa). Ruokakaupasta saa katevasti myos kaikkea muuta pienta mita tarvitsemme. Delhissa ei tunnuta ymmarrettavan ruokakauppojen viehattavyytta, Bangaloressa niita sen sijaan oli jonkin verran. Eilen etsimme Moorea, jonka piti olla Connaught palcella, mutta kukaan kadunmies ei osannut neuvoa sinne. He sanoivat: Onko teilla nalka, menkaa ravintolaan. Mita ruokaa haluatte ostaa, ostakaa kioskista. Miksi ihmeessa tarvitsette ruokakauppaa? Tuolla on iso markettialue, menkaa sinne.

05.11.2012, 18:21:58

Ehka Intiassa ei siksi ole suuria kauppoja, etta he eivat osaa hoitaa niita. Valilla tuntuu, etta tama koko maa on yhta kaupankayntia. Kirjakaupoissakin on aina yksi kolmannes tilasta omistettu bisnes ja talous opuksille. Kun ihmisilta kysyy milla alalla he ovat, joka toisen tyo on ”bisnes”. Silti kaupankaynti on usein kaytannossa toivottoman osaamatonta. Seuraavassa kaksi esimerkkia.

Bangaloressa aion ostaa t-paidan, joka loytyi alennusrekista. Menin kassalle ja koneeseen ilmestyi taysi hinta tasta paidasta. Tyontekijat kyselivat toisiltaan, soittivat jonnekin ja paatos oli ”Koska olette loytaneet paidan eri osastolta, meidan kone ei tunnista alennusta, teidan taytyy menna maksamaan ylakertaan.” Kalle lahti sitten takaisin ylakertaan ja mina jain maksamaan muita ostoksia. Kalle oli viela tarkistanut, etta alennuskojussa on muitakin kyseisenlaista t-paitaa, joten kyse ei ollut vaaraan paikkaan joutuneesta paidasta. Kuitenkin myyjat ylakerrassakin olivat aivan ymmallaan, kun heidan koneensa ei antanut alennusta, vaikka alennus selvasti luvattiin vaaterekissa. Lopulta he paatyivat, etteivat voi myyda puoleenhintaan. Talla valin hasellys alakerrassakin oli jatkunut. Mehussakin oli kassakoneella eri hinta kuin paketissa ja he laittoivat mehun vahaksi aikaa syrjaan. Lopulta sain mehun jostain ihme syysta ilmaiseksi, he eivat vain tajunneet lyoda sita koneelle. Vartijakin laski ovensuussa, etta minulla on yhta monta tuotetta kassissa kuin kuitilla ja han laski vaarin, vaikka tuotteita oli vain muutama.

Delhissa tanaan: Kalle sai kaksi sipsipussia yhden hinnalla. Kassalla oli toinenkin samanlainen sipsipussi ja ne vain sitten kummatkin pakattiin Kallen kassiin, vaikka han oli maksanut vain toisesta. Nahtavasti vedamme puoleemme ilmaisia tuotteita! Ei ihme, etteivat oikeat ruokakaupat kannata jos he jakavat ilmaiseksi tavaraa pois. Tosin samassa tavaratalossa meinasi kayda vahan toisinkin pain, minua meinattiin huijata kunnolla. Menin ostamaan jaataloa ja en jaksanut kysya hintaa, koska Baskin ja Robbinskin maksaa vain noin 60 rupiaa pallo ja tuohan on niin hieno jaateloketju, etta paattelin hinnan olevan korkeintaan tuota luokkaa. Ojensin myyjalle sataa rupiaa, mutta han loi koneeseen 380. Pikkaisen olin ymmallani! Ymmartaisin jos tuo olisi ollut jokin pieni rupuinen kioski syrjakujalla, mutta paikka oli hienossa ostoskeskuksessa. Yritin ensin vahan kysella, etta missas nyt mennaan ja mika on homman nimi. Mutta myyja pojalla piti pokka niin hyvin, etta lahdin sitten vain kavelemaan, vaikka jaatelo oli jo valmiiksi kupissa kassalla. Saivatkan ne varmaan viela laitettua jaatelon takaisin. Olin varma, etta joku lahtisi peraani, joten kavelin reippaasti pois. Tuo oli kuitenkin niin royhkea huijausyritys, etta eivatpahan he tietenkaan kehdanneet mitaan vartijaa halyttaa. Olen taysin varma, ettei noiden jaatelopallojen hinta voinut olla kuin korkeintaan 100 rupiaa, vaikka kyse olisi ollut kuinka hienosta jatskista. Kaikkea he kehtaavat yrittaa! Tamakin on tietty hyva esimerkki huonosta bisneksesta, vaikkakin vahan toisin pain kuin ensiksi mainitsemani. Ei ole hyva antaa tuotetta ilmaiseksi, mutta ei ole myoskaan kovin fiksua yrittaa tylysti ja kaiken kohtuuden ylittavasti huijata asiakasta.

Kaveltiin tanaan tosi paljon, vaikka valilla rikastutimme riksakuskin kukkaroa. Suuntasimme ensin Majnukatillalle tiibetilais alueelle. Alue on ihanan siistia, yhtakkia portista sisaan tultaessa roskat katoavat ja muutenkin kaikkialla vallitsee jarjestyksen tuntu. Paikka olisi muuten hyvin viehattava, mutta siella tormaa usein lukuisiin kerjalaisiin. Tarkoitus oli vain ihastella tuota aluetta, ehka ostaa jotain tiibetilaista ja kayda syomassa ravintolassa, jossa olisi kirjoja. Olisin halunnut lentokoneeseen viela yhden kirjan, mutta emme lopulta loytaneet tuota ravintolaa, joka oli viela 3 vuotta sitten ollut pystyssa. Sen jalkeen ajelimme taas metrolla, suuntana Akshardham. Tuo temppeli on yksi Delhin lukuisista temppelinahtavyyksista. Toisin kuin Bangaloressa, Delhissa on paljon vanhoja historiallisia nahtavyyksia, ja monia kulttuurikohteita. Bangaloressa on vain pari merkittavaa temppelia, se ei siis ole kovin henkinen kaupunki, ennen kaikkeahan se tunnetaankin kaupankeskuksena ja tegnologia kaupunkina. Delhi taas tosiaan on hyvinkin kultturelli. Tata tosin ei uskoisi jos tupsahtaa yhtakkia New Delhin rautatieasemalle. (Jos joku lukijani on juuri lahdossa ensimmaista kertaa Intiaan ja lentaa tanne Delhiin, ei kannata saikahtaa Bahar ganjia. Onneksi tama ei ole kovinkaan kattava otos tasta maasta. Jos tasta selviaa, muu Intia tuntuu helpolta!) Valitettavasti tuo Akshardham temppeli oli juuri maanantaisin kiinni ja paasimme ihastelemaan sita vain kaukaa savusumun lapi. Delhissa on nyt ollut uskomattoman tihea saastesumu. Nakyvyys ylhaalta, vaikkapa rautatiesilloilta alaspain kohti horisonttia, on ollut vain korkeintaan 200 metria. Sen jalkeen kaikki aariviivat hamartyvat, pehmenevat ja sulautuvat harmaaseen taustaansa.

Tuolla temppelin lahella piti olla ruokakauppa, mutta kukaan ei taas tiennyt tuosta kaupasta mitaan. Niimpa paatimme pelata varman paalle ja suunnata sinne tavarataloon, jossa viimeksikin kavimme, vaikka se onkin aika kaupungin laitamilla. Sielta loysimme aikalailla tarvitsemamme, vaikken loytanytkaan pyoreita pehmeita Eclairseja, joihin olen ihastunut. Nyt olemme jalleen Baharganjin alueella. Miksi aina majoitumme tanne? Taalta vain loytaa aina helposti palvelut, vaikkei seudusta ja viihtyisyydesta voi puhuakaan samassa lauseessa. Tanne on niin helppo tulla jos saapuu junalla, sen kuin vain kavelee muutaman sata metria. Nyt oli hienoa, etta hotellimme suostui sailyttamaan tavaroitamme koko paivan, joten oli tosi kateva jattaa ne tanne ja palata hakemaan ne, ennen kuin lahdemme kohta lentokentalle.

Reissu alkaa olla talla kertaa paketissa. Nyt on enaa Istanbul nakematta. Tahan lopuksi voisin viela siteerata Intian arvomaailmasta paljon kertovaa keskustelua. Lahtiessamme Bangaloresta isantamme Aswin sanoi ”Minunkin intohimoni olisi reissata. Olen vahan kateellinen teille, silla matkustelisin jos voisin.” Ajattelin, etta han sanoisi syyksi, miksi ei voinut, rahan tai ajan. Mutta han totesi ”Vanhempani eivat ymmartaisi jos matkustaisin. Minun taytyy nyt tehda toita ja vuoden paasta menen naimisiin. Vanhempani eivat hyvaksyisi jos vain lahtisin kulkemaan.” Perhearvot ovat siis edelleen kunniassa Intiassa. On modernejakin kaupunkeja, kuten juuri Bangalore, jossa suvaitaan vapaitakin suhteita, mutta ei oman perheen piirissa. Suvaitaan ehka ajatuksena, etta jonkun tytto tai poika seurustelee vastakkaisen sukupuolen kanssa ennen naimisiin menoakin, mutta jos se sattuu omassa piirissa, se on edelleen kauhistus.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi