Pyörien pyörillä Italiassa, osa 4.

15.5

Ryanair on kyllä erittäin hankala lentoyhtiö. Sinne ei voi lähettää mitään sähköpostia ja kaikki tiedustelut täytyy hoitaa soittamalla. Kun sitten katsot sivuilta puhelinnumeron, se kertoo numeron riippuvan maasta, josta soitat. Soitimme ensin suomen numeroon, koska päättelimme näin saavamme englanninkielistä palvelua. Puhelimen toisessa päässä kuitenkin automaatti sanoi ”maantieteellisistä seikoista johtuen, emme voi yhdistää”. Sitten soitimme UK numeroon ja taas sama homma. Lopulta päätimme tunnustaa, että hyvä on, olemme Italiassa ja soittaa Italian numeroon, vaikka pelkäsimmekin saavamme vain italiankielistä palvelua. Ajattelimme kysäistä, että jos joku toisessa päässä puhuisi myös englantia. Kaiken huipuksi sieltäkään ei vastattu! Luulen, että tämä johtui suomalaisesta liittymästäni ja olisin tietenkin voinut ostaa italialaisen sim-kortin, mutta mitä sekään olisi hyödyttänyt jos puhelupalvelu sitten olisi ollut vain italian kielellä.

Nyt pikkusiskoni lentojen siirtämiset on nakitettu äitilleni. Katsotaan onnistuuko hän meitä paremmin. On meillä onneksi vielä yksi porsaanreikä käyttämättä eli voimme siirtää netissä lentoja, mutta silloin meidän pitää siirtää ja maksaa siitä myös sellaisen ihmisen lennot, joka ei ole edes tulossa koneeseen. Siitä tämä koko sotku alunperin syntyi, kun henkilö, jonka lippujen yhteyteen laitettiin myös alaikäisen pikku-siskoni lennot, peruikin koko reissun. Alle 16-vuotiashan ei voi lentää Ryanairilla yksin, eikä edes tilata yksin lippua.

Mitähän kirjoittaisin tästä päivästä? Kai parasta aloittaa aamusta. Hyvästelimme isäntäväkemme 7.50. Tarkoitus oli lähteä polkemaan kohti asemaa jo aikaisemmin, sillä junamme oli määrä lähteä 8.10, mutta he halusivat välttämättä keittää meille aamuteet. Matka ei ollut pitkä, mutta eksyimme kertaalleen väärälle tielle ja niimpä olimme asemalla vasta 8 aikaan. Siinä sitten Kalle kävi juosten ostamassa liput, jonka jälkeen kiirehdimme etsimään oikeaa raidetta. Ehdimme aivan paria minuuttia ennen määräaikaa nostaa pyörämme junaan. Sisällä sitten aloimme ihmettelemään, miksei missään näy leimauskonetta. Italiassa junaliput pitää aina ostamisen jälkeen vielä käyttää laitteessa, joka laittaa ne voimaan. Ymmärsimme, että se olisi luultavasti ollut asemarakennuksessa, sillä nämä laitteet ovat satunnaisesti junassa ja milloin missäkin. Kalle törmäsi sopivasti konduktööriin, kysyi häneltä ja mies hitain askelin leimaamaan lippuja. Siitä päättelimme, että eipä taida juna lähteä ajallaan. Hieman myös mietimme, olemmeko oikeassa junassa, sillä taulussa luki vain Arezzo. Sillä tiedolla nyt tekeekin niin paljon, menisi jo aika huonosti jos matkustaja ei tietäisi, miltä asemalta on lähdössä. Eikö määränpää asema olisi tärkeämpi tiedottaa? Kyselimme ihmisiltä, jotka sittemmin kyselivät myös meiltä samaa asiaa ja pikku hiljaa vahvistui, että oikeassa paikassa ollaan, mutta junan lähtö viivästyy reippaasti.

Junassa oli samankaltaiset pyörätelineet kuin usein kauppojen pihoissa. Laitoimme ensin pyörämme eturenkaat näihin kiskoihin, mutta junan liikkuessa, aloimme huolestuneena seurailla pyöriemme huojunaa. Kyllähän tavalliset pyörät pienen keinunnan kestäisivät, mutta kun meidän yksilömme ovat pehmeää metallia kuin savenvalajan savi, päätimme sitoa pyörät kiinni. Etsimme laukuistamme narua ja yritimme sillä kiristää pyörät seinään kiinni niin, etteivät vanteet pääsisi vahingoittumaan liikkestä. Näytti kuitenkin, että sitominen vain pahentaa tilannetta, joten luovutimme nopeasti. Sittemmin keksimme poistaa pyörät koko telineistä, laittaen ne vain nojaamaan seinään. Firenzen lähellä junaan ilmaantui yhtäkkiä laumoittain ihmistä. Oli taas monennäköistä matkaajaa, turistia kameroineen ja opaskirjoineen.

Koska juna oli Firenzessä puoli tuntia myöhässä, emme tietenkään ehtineet seuraavaan junaan, johon olimme suunnitelleet hyppäävämme. Näppäilimme lipunostolaitetta juna-aikatauluineen niin pitkään ja hartaasti, että takana alkoi jo kuulua turhautunutta huokailua. Olimme kahden vaiheilla, odottaisimmeko iltapäivään, jolloin menisi junia Praton kautta Bolognaan ja kummassakin oli sopivasti pyöränmerkit, vai vaihtaisimmeko Firenzessä asemaa, josta lähtisi samantien juna, mutta siihen ei ollut merkitty pyörävaunua. Kalle vähän harkitsi uskallammeko ottaa riskin, ettei meidän pyöriä huolitakaan kyytiin, mutta itse olin varma, ettei siinä mitään ongelmaa tulisi. Olin Perugian reissulla nähnyt, kuinka joku vain nosti pyöränsä kyytiin vaunuun, missä ei mitään erillisiä pyöräpaikkoja edes ollut.

Kun olimme viimein saaneet tehtyä päätöksiä, junan lähtöön oli enää neljä minuuttia aikaa. Sukkuloimme ihmismeressä, jarrutellen ja tehden äkkiväistöjä ja ehdimme kuin ehdimmekin polkea oikealle laiturille. Tuossa junassa oli pyöränkuva viimeisessä vaunussa, mutta silti kynnys oli hyvin korkea ja saimme nostaa pyöriä monta rappua. Matka oli hyvin lyhyt, sillä vain vaihdoimme Firenzen sisällä asemaa. Miksihän noinkin mitättömässä kaupungissa on lukuisia asemia? Niitä oli vähintään 6 kappaletta, aivain kuin jossain miljoona kaupungeissa.

Seuraavaankin junaan tuli vähän kiire, koska jouduimme kantamaan pyöriä raiteiden ali menevissä portaissa. Konduktööri tuli meitä heti junan edessä vastaan ja toisin kuin Kalle oli pelännyt, mitään ongelmia pyöristä ei koitunut. Hän vain viittasi hymyillen ja huiskien käsillään ”Siihen vain tuohon vaunuun kyytiin, nostakaa ne niin, etteivät ole ovien edessä.” Emme tietenkään hänen sanoistaan mitään käsittäneet, mutta käsimerkit olivat paljon puhuvat.

En ollut oikein ehtinyt syödä aamupalaa, joten Pratossa löydettyämme oikean laiturin, aloin hakemaan katseellani jotain ruuan tapaista. Tietenkään juuri sillä meidän laiturilla ei ollut pikkupurtava-automaattia, kuten seuraavalla. Asema oli hyvin hiljainen, joten päätin juosta kiskojen yli. En jaksanut lähteä kiertämään portaita, sillä taas junan tuloon oli vain 5 minuuttia aikaa. Meillä oli kyllä tänään tosi tiivis aikataulu! Ostin laitteesta kerrosvoileivän ja juoksin takaisin. Juuri sillä hetkellä eräs konduktööri oli ilmaantunut näkyviin ja hän yskäisi minulle nuhtelevasti ja pudisti päätään. Aika lievä saarna! Joskus Euroopan reilillämme Itä-Euroopassa tein saman tempun, jolloin konduktööri vihelsi pilliinsä ja sain sen jälkeen tiukan puhuttelun, jopa sakot meinasin saada. Täällä on vähän leppoisampaa tuo virkavallan suhtautuminen, ja heidän virkaintoisuutensa!

Seuraavassa junassa oli pyörän kuvat, mutta ei se silti mitään tarkoittanut. Vaunussa ei ollut silti erityistä paikkaa pyörille, vaan saimme vain jättää ne eteiseen nojailemaan ovikaiteisiin. Mitä siis opimme tänään pyöränkuljetuksesta junissa? Tärkein opetus oli, että ne ovat paikallisjunissa sallittuja, vaikkei merkkiä olisikaan nähtävillä! Toinen huomio oli, että vaatii lihasvoimaa nostaa pyörät kyytiin, koska juna on harvoin samalla tasolla kuin asemalaituri. Hienoa tässä ”junapyöräilyssä” oli se, että pyörä lippu on voimassa 24-tuntia, eli sinun ei tarvitse aina erikseen maksaa pyöristä.

Vähän nopeamminhan se matka eteni raiteitse. Alkumatkasta katselin ikkunasta, että eihän tuo nyt niin pahalta näyttäisi. Mutta sittemmin juna meni tunneleissa useita kilometrejä ja kun katsoimme kartastamme, korkeudet olisivat pyörineet noin 600-800 metrissä, joten oli tuo kiskojen alle ottaminen kannattava ratkaisu. Jo silloin, kun olemme nousseet 500 metriin, on 20 kilomerissä saattanut kestää 4 tuntia. Saamme joka tapauksessa vielä San Marinon lähellä testailla mäkilähtöjä pyörillä, sillä tuon maan pääkaupunkiin lähdetään nousemaan merenpinnan tasolta ja kaupunki itse on useassa sadassa metrissä (muistaakseni 600 m).

Nyt illalla kävimme pyörimässä Bolognan vanhan kaupungin alueella. Pitkästä aikaa tämä on taas kaupunki isolla K:lla. Tämä on kuin Livorna, samalla tavoin hieman nuhjuinen, mutta elämänsykettä täynnä. Toisin kuin muut historialliset keskustat, esimerkiksi Arezzossa, Bolognan keskusta on enämmän osa muuta kaupunkia. Historiallinen keskusta ei ole aivan niin eheä kuin monessa kukkula kaupungissa, eli siellä on vähän uudempaa myös seassa. Silti vanhaakin on todella paljon ja tunnusomaista ovat rakennuksia reunustavat pylväskäytävät. Kävelytiet sukeltavat jatkuvasti näihin käytäviin, joissa on holvikatto ja jotka ovat metrin vieressä kulkevaa autotietä korkeammalla. Onhan näitä pylväikköjä ennenkin nähty, mutta tässä kaupungissa noita pylväskujia on vielä tavallistakin enemmän, oikeastaan lähes yhtenäisesti koko vanhan keskustan alueella. Myöskin sikäli tuo historiallinen keskus poikkeaa muista ennen näkemisistäni, että se on aktiivinen osa muuta kaupunkia. Sitä ei ole nostettu vain vapaa-ajanviettopaikan, museaalisen muistomerkin ja turistialueen asemaan, vaan se on osa muuta vilkasta kaupunkikuvaa. En tiedä onko tämä hyvä vai huono. Siten huono, että se tarkoittaa vilkasta liikennettä, mutta siten hyvä, että vanhat talot ovat asumis ja liikekäytössä ahkerasti ja niissä on muitakin yrityksiä kuin vain kahviloita ja matkamuistomyymälöitä, joten se rikastuttaa kaupunkikuvaa.

Hieno tunnelma tuolla kaupungissa oli! Nuoriso hengailla piazzoilla, oli pukeutunut värikkäästi, istui keskellä katua ringeissä syöden patonkia ja hörppien kaljaa. Me tahdottiin heti intergroitua lokaaliväestöön, joten mekin ostettiin nämä samat eväät ja tunnelmoitiin hetki kuunnellen musiikkia (joka raikui jostain teltan tapaisesta) ja katsellen monen näköisten ihmisten hyörinää. Tästä huomaa, että tämä on yliopistokaupunki: paljon kirjakauppoja ja opiskelijan näköistä nuorisoa. Arezossa ja vaikkapa Cecinassa ihmiset olivat pukeutuneet pääosin tosi asiallisesti ja hienostuneesti, täällä näkee monenmoista tyyliä. Ihastuimme Kallen kanssa heti kaupungin hippimäisyyteen! Joka paikka on myös graffiteja täynnä, ne ovat tietty surullinen näky vanhoissa rakennuksissa, mutta asemoille yms ne sopivat ja kertovat omalta osaltaan luovuudesta ja taiteellisuudesta, jota tämä kaupunki henkii.

Majoitumme nyt hostellissa, jossa olemme omissa dormeissamme. Täällä minun huoneessa ei ole ainakaan vielä ketään muuta, mutta Kallella oli pari kämppistä. Pettymykseni oli suuri, kun täältä ei löytynyt suomenkielisiä kirjoja, mutta ehkä sitten San Marinosta!

18.5.

On ollut vähän rankkaa viime aikoina! Ennätyspitkä taukokin taisi tulla tässä kirjoittelussa, kun on ollut illalla aina niin poikki. Nytkin olen kuoleman väsynyt, mutta näpyttelen silti aikani kuluksi, koska lukemistakaan ei edelleenkään ole.

Bolognasta suuntasimme Faenzaan. Tuosta matkasta ei ole paljonkaan mainitsemisen arvoista. Osasimme ilman mitään ongelmia, vaikka matka oli kohtuu pitkä. Matkan piti olla vain reilu 50 km, mutta Bolognan sisällä tuli ajettua ensin ainakin 10 kilometriä ennen kuin kaupunki alkoi väistymään taakse. Tuo oli yllättävän laajalle levinnyt kaupunki! Ohitimme Imolan kaupungin, joka muistetaan pahamaineisesta formularadastaan. Joskus 1990-luvun puolivälissä siellä kuoli samana viikonloppuna maineikkaat kuskit Senna ja Ratzenberger. Radalla oli osuva nimi Curva rivazza (tai jotain vastaavaa). Siellä oli selvästikin ajettu vähän liian rivakkaa kurvia ja nykyään rata onkin enää harvemmin käytössä.

Faenzassa saimme huomata, että sohvasurffaajamme asuu taas ihanteellisella paikalla. Talo oli aivan ydinkeskustan vanhassa osassa ja hyvin iäkkäässä, vaikkakin sisältä moderniksi remontoidussa, talossa. Naisella oli levykauppa, jonne olimme sopineet tapaamisen ja hän tunnistikin meidät heti sisään tupsahtaessamme. Olimme varmaan niin resuisen reissaajan näköisiä, että meitä ei olisi voinut erehtyä pitämään asiakkaina. Hän lähti heti iloisesti esittelemään meille taloaan, joka sijaitsi kaupan yläkerrassa. Saimme oman vinttikamarin, joka oli ihanasti puuta seinistä kattoon ja katossa oli ihana ikkuna, josta näkyi palanen taivasta. Minun oli tietty heti myös avattava ikkuna, noustava jakkaralle ja kurkoteltava ulos, nähdäkseni maisemat. Ikkunasta avautui hieno punaisen kattojen meri. Siinä olisi voinut edetä pitkälle hyppimällä katolta toiselle ja olisi voinut saavuttaa korkean kirkon torninkin.

Asunto sijaitsi kävelykadulla, jota voisi verrata vaikkapa Oulun rotuaariin, mutta katu oli pitempi ja kaupat hienostuneempia. Siellä oli monenmoista pientä putiikkia lelukaupoista kirjakauppoihin. Naisen oma kauppa myi tosiaan pääosin levyjä ja puodilla oli hyvin pitkä historia. Naisen isoisä oli perustanut liikkeen jo 1950-luvulla. Hienoja tällaiset pitkän perinteen perheyritykset! Toivottavasti pulju pysyy pystyssä tulevaisuudessakin, sillä nykyään levyjen myynnillä ei varmasti ole helpot ajat, sillä yhä useammat lataavat musiikkinsa netistä. Nainen ihanan luovan oloinen ihminen, sen huomasi kirjojen, valokuvien, taulujen ja levyjen osuudesta sisustuksessa. Emme kuitenkaan ehtineet häneen juuri tutustua, sillä hän lähti heti takaisin töihinsä ojennettuaan meille avaimet ja illalla hän lähti konserttiin, jonne kyllä houkutteli meitäkin, mutta emme jaksaneet lähteä.

Seuraavana päivänä meille oli ensimmäisen kerran tosissaan suunnistus ongelmia! Voisi jopa myöntää, että eksyimme pari kertaa. Kalle on kyllä piirtänyt meille kartat, mutta ne koskevat vain kaupunkien välisiä teitä ja ovat paljolti luetteloa, minkä kaupunkien tai kylien läpi tulee ajaa. Forlissa oli jo pienoisia ongelmia, sillä opasteet näyttivät vain moottoritielle. Kysyimme eräältä mieheltä ja hän viittoili kovasti joka suuntaan. Jäimme sitten siihen vielä vähän pohtimaan, että ehkä otamme vastaan toisenkin näkemyksen. Odottelimme jalankulkijoita, mutta tietenkään ketän ei näkynyt, vain pelkkiä autoja. Mies tuli sditten uudestaan ihmettelemään, että emmekö usko hänen neuvojaan ja ohjaili meitä entistä kiihkeämmin eteenpäin. Nyt sentään ymmärsimme jotain, mitä hän tarkoitti ja päätimme luottaa neuvoihin. Pyöräilimme tietä, johon hän oli meidät osoittanut, mutta vastaan tuli ympyrä, josta hän ei ollut maiinnut mitään ja jälleen ei ollut opasteita. Päättelimme jatkaa suoraan ja viimein sitten opasteet imaantuivat.

Vielä pahempia ongelmia oli Cesenassa, jossa ss9 tie vain katosi yhtäkkiä kaupungin keskustassa. Liikenneympyrässä luki erääseen suuntaan ”tutte le direzione”, joka tarkoittaa ”kaikki suunnat” ja tulkintamme mukaan sen olisi piänyt viitata liikenteen jakajaan, josta pääsee kaikkiin ilmansuuntiin. Kun saavutimme tuon ympyrän, ei siitä kuitenkaan todellakaan päässyt kaikkiin suuntiin! Juuri meidän kaakon suuntamme puuttui tyystin. Kalle näki isommasta kartasta, osta olimme hetkeksi putkahtaneet näkyville sen reuna-alueelle, ettei meidän tulisi ylittä rautatiekiskoja. Vertaamalla meidän asemaamme kiskoihin, hän sai meidät jokseenkin kartalle. Se ei vain paljon auttanut, koska kartta oli mittasuhteiltaan liian epätarkka. Mitä tulee tehdä jos on täysin hukassa vieraassa kaupungissa? Tulee titenkin suunnata rautatieasemalle tai jos sitä ei ole niin bussiasemalle. Niiden lähettyvillä on aina karttoja. Paitsi tietenkin juuri nyt. Kalle ei löytänyt juna-asemalta yhtään karttaa, mutta tuli takaisin tiedon kanssa, että paikassa on wifi. Menimme sitten nettiin tutkimaan google karttoja. Ei ihme, ettei ss9 tietä ollut näkynyt keskustassa, sillä kartallakin se muuttui laajalla alueella harmaaksi. Sitä ei siis todellakaan ollut! Kalle ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa googlemapissa ja hän mietti meneekö tie maanalla, mutta mitään tunneleitakaan ei näkynyt. Minä olin siinä sitten aikani kuluksi vähän kierrellyt ja löysin bussiasemalta kartan. Sen ja nettikarttojen avulla rohkaistuimme jatkamaan matkaa. 100 metriä ajettuamme, opasteet ilmaantuivat jälleen näkyviin! Sen jälkeen jokaisessa ympyrässä, joita tuli peräkkäin ainakin viisi, oli asianmukaisesti merkitty tiennumerot.

Majoituimme Savignano sul Rubiconessa nuoren opettajanaisen luona. Paikassa yöpyi samaan aikaan venäläinen nuorimies, johon opettaja oli selvästi hyvin ihastunut. Venäläinen oli sohvasurffannut paikassa jo muutaman päivän ennen meitä ja nainen ja hän tulivat niin hyvin juttuun, etteivät meitä juuri huomanneetkaan. Oli hupaisaa, kun Kalle kysyi jotain ja nainen alkoi ensin vastaanmaan Kallelle, mutta kohta hän jo selittikin asiaa venäläiselle. Hyvät puitteet paikassa kuitenkin oli. Meillä oli oma huone, jonne oli tehty sänky valmiiksi ja pöydälle oli aseteltu monta puhasta pyyhettä. Ruokaakin meille tarjottiin, kun venäläinen halusi kokkailla blinejä smetanalla. Nainen oli hyvin perusopettajamainen: hänen kysymyksensä olivat täsmällisiä ja mielipiteensä itsevarmoja ja tiukkia. Kun Kalle sanoi, ettemme pyöräile San Marinon pääkaupunkiin vaan yövymme Borgo Maggioressa, hän lausahti ”miksi ihmeessä, eihän siellä ole mitään nähtävää”. Kaikki turistit kai yleensä menevät tuonne pääkaupunkiin ja kai mekin huomenna siellä pyörähdämme, mutta käsittämätön tuollainen asenne, ettei jossain paikassa olisi mitään nähtävää. Jokaisella pikku kylälläkin on aina jotain annettavaa. Esimerkiksi tuo Savingnano sul Rubicone oli varsin vaivainen pikkukaupunki, mutta silti siellä oli Rubicone-joki, jonka Caesar ylitti tasavaltalaissodissaan Pompeiusta vastaan. Kun hän voitti nämä sodat, hänestä tuli diktaattori. Kerrotaan että hänen ylitäessään jokea, hän lausahti ”arpa on heitetty.” Tuolla paikalla oli nyt Caesarin patsas, joka pyörittelee käsissään nopan tapaisia. Toisaalta ei ole aukottomasti todistettu, että juuri tuo joki oli Rubicone, sillä virta on lähes kuivunut, mutta kaupunki on kuitenkin ominut itselleen tämän legendan.

Emilia-Romagnan lääni, jossa olemme viime päivät pyöräilleet, on hyvin tasaista. Tänään sitten päsimmekin taas pitkästä aikaa mäkien makuun! Vaikka nousimme vain 500 metriin, tänne oli hyvin rankka kavuta! Vielä tasaisella näkyi monia muitakin pyöräilijöitä, heitä tuli pitkissä letkoissa vastaan tai he ohittivat meidät vahdikkaasti. Mutta heti ensimmäisten mäkien ilmaantuessa he katosivat. Sittemmin heitä tuli kyllä taas vastaan, he laskettelivat vain alamäkiä, kun me työnsimme pyöriämme jyrkästi ylöspäin. Luulen, että osa pyöräilijöistä oli autolla kuskattu ylös ja sitten he vain nauttivat alamäen hurmasta. Tänään tuli koko päivän vastaan myös upeita vanhoja urheiluautoja ja kilpa-autoja. Otaksuisin, että heillä oli jotkin kokoontumisajot.

Tuo pääkaupunki nousee hyvin jyrkälle kallioiselle kukkulalle yli 700 metriin ja se on ylvään näköinen linnantorneineen. Käymme varmaan huomenna bussilla tutkaileen sitä. Pääosin täytyy huominen kyllä levätä ja ottaa rennosti!

20.5.2012

Aloitin lukemaan Jack Londonin Rautakorkoa tältä koneelta, mutta vaikutti niin tylsältä, että päädyin taas tänne näpyttelemään.

San Marinossa yritettiin koko ajan metsästää paikallisia kolikoita. Kallella on ajojahdin seurauksena yli 30-euroa kolikkoina, mutta kaikki ovat lyöty jossain muualla. Aina kaupassa muistutimme toisiamme ”maksetaan isoilla seteleillä” ja kassan jälkeen tarkastelimme kolikko kasoja käsissämme ”eikö taaskaan yhtään”. Päädyimme sitten siihen tulokseen, että kolikot keräillään heti painatuksen jälkeen johonkin parempaan talteen eli myytäviksi numismaatikoile. Tuskin niistä juuri mitkään päätyvät kauppojen kassoille. Näimmekin, kuinka myyjä otti uuden kolikkoputken käyttöön ja kaikki olivat Italian euroja. No, onneksi emme edes ole innokkaita kolikkojen keräilijöitä, mutta niitä olisi ollut hauska viedä tuliaisiksi. Kallen eräs kaveri olisi varmaan innostunut niistä. Huomenna menemme sohvasurffaajalle, joka kerää erilaisia pääsylippuja. Hän sanoo, että omaa Italian laajimman lipukekokoelman. K:lla on jäänyt kaulapussiinsa Intian ajoilta lähtien monenmoista lippua. Toivon mukaan isäntämme ilahtuu lahjoituksistamme!

Kuinkas ollakaan Kallelta puhkesi jälleen kumi. Onneksi olimme jo lähes perillä, kun tämä aina niin iloinen sattumus yllätti. Luulen, että ulkokumissa on jotain vikaa, koska rengas on poksahdellut nyt niin tiheään. Eilenkin Kalle sai paikata kumin kahteen kertaan! Hän oli juuri saanut operaation valmiiksi ja pumppasi kumiin ilmaa, kun se pamahti kunnolla. Kävimme silti vielä eilen illalla katsastamassa tuon Borgo Maggionen Unescon kohteen. Ei se mikään kovin erikoinen ollut, mutta illalla pimeässä oli tunnelmallista pyöräillä. Emme olleetkaan varmaan koko matkan aikana liikahtaneet pimeällä mihinkään. Jokaisella kaupungilla on kuitenkin aina kaksi puolta, päiväajan ilmapiirinsä ja illan ja yön aivan omanlainen sielunelämänsä. Linna kiviharjanteella oli hienosti valaistu, yöilma oli raikkaan tuoksuista, Riminin valot säkenöivät alhaalla kaukana meren tietämillä ja liikenne oli hiljentynyt huomattavasti. Joku nainen tuli kysymään meiltä, kun istuimme piazzalla ”onko tämä keskusta?” Olihan se Borgo Maggionen keskusta, mutta ei San Marinon, jota nainen etsiskeli. Monia varmaan hämää, kun pääkaupungilla on sama nimi kuin koko maalla. Tästä johtuen he otaksuvat, että tuo on pelkkä kaupunkivaltio, vaikka onhan siellä pääkaupungin lisäksi muitakin kyliä ja pikkukaupunkeja. Olihan tuo San marino kyllä Elban lisäksi reissumme hienointa antia!

Aamulla pyöräparkissamme haisi lievästi kusi ja joku oli käynyt viihteen vuoksi hieman potkiskelemassa pyöriämme. Lähellä oli baari, joten ei ollut vaikea arvata, kuinka ihmiset olivat käyneet nurkan takana tarpeillaan ja samalla vähän huvitelleet potkimalla pyöriä. No, olisivat ne voineet enemmänkin kärsiä. Minun pyöräni lamppu oli väännetty kieroon ja lokasuoja oli pinnojen välissä ja Kallella ohjaustanko kierossa. Kaiken sai kuitenkin onneksi nopeasti korjattua kuntoon.

Tulimme tänään Milano marittimaan, jolla ei ole mitään tekemistä Milanon kanssa vaan se on pieni lomaparatiisi kaupunki Riministä noin 20 km pohjoiseen. Riminin jälkeen alkoi hieman tihkuttelemaan vettä, mutta muuten matka eteni vaivattomasti. Pysähdyimme keittelemään ruokaa erään lasten puuhamaa paikan parkkipaikan nurkkaan. Siellä oli jokin erityistilaisuus alkamassa, koska autoja perhelasteittain virtasi koko ajan paikalle. Kaikki vilkaisivat meitä uteliaina tai välinpitämättöminä, kun olimme tuossa portilla ikään kuin sisäänheittäjinä. Taaskaan kukaan paikan henkilökunnasta ei tullut sanomaan mitään, vaikka olimme heidän pihapiirissään. Kävimme jopa aivan lähellä pihaa ihailemassa suloisia villikaneja, joiden näimme pomppivan pysäköityjen autojen alle. Mitään rauhallisempaa ja eristäytyneempää paikkaakaan emme onnistuneet löytämään, sillä tuo alue oli hyvin tiiviisti rakennettu. Koko ajan vastaan tuli isoja autokauppoja, keilahalleja, ostoskeskuksia, museoita tai monenmoista teemapuistoa. Kaiken tämän keskellä kulki leveä nelikaistainen autotie, joka ei kuitenkaan vielä ennen Riminiä ollut moottoritie. Huomasi heti, että alue on matkailua varten syntynyt ja varmasti suurimmaksi osaksi turistien rahoilla tuollaiseksi rakennettu. San Marinon kukkulan toinen puoli oli ollut paljon viihtyisämpää seutua maalaismaisemineen. Alue oli suoraansanottuna hyvin ruma, sillä se oli täynnä hallimaista rakennusta, aivan kuin suomessakin isot kaupat ovat nykyään halleja.

Emme silti valittaneet, sillä tasaisen ja hyväkuntopisen tien ansiosta matka eteni kuin siivillä. Jossain vaiheessa huomasimme tien muuttuneen autostradaksi! Se oli edelleen merkitty ss16 tieksi, joten ihmetyksemme oli suuri, miten se saattoi olla pyörille kielletty tie. Yleensä nuo ss tiet eivät koskaan ole moottoriteitä. No, harkitsimme hieman, että suuntaisimme rantaan päin ja etsisimme toisen tien, mutta se olisi tarkoittanut eksymistä kaupunkimaisemiin. Ei yhtään kiinnostanut lähteä seikkailemaan kaupunkiteiden sokkeloihin, joten rohkaisimme mielemme ja jatkoimme kielletyllä autostradalla. En tiedä oliko siellä edes vaarallisempaa pyöräillä kuin tavallisilla teillä, joissa niissäkin nopeus on yleensä lähelle 100 km /h. Tuolla tiellä tienreunaan oli sentään jätetty kunnolla tilaa, joten siinä pyöräily tuntui jopa vähemmän vaaralliselle kuin kapeilla kukkulateillä. Vain pari autoa tööttäsi meille, joten nähtävästi emme häirinneet autoilijoidenkaan mielenrauhaa.

Meidän edellinenkään hostelli ei ollut kovin eläväinen, vain pari vierasta näimme, mutta tämä nykyinen hostelli on hiljaisuuden huipentuma. Täällä ei ole ketään muita vieraita ja yhtään rasahdustakaan ei kuulu. Milano Maritiman keskusta oli suhteellisen vilkasta aluetta. Ristimme sen Pikku-Riminiksi, sillä samanlaista hotelli ja ravintolakeskittymää sielläkin oli, mitä otaksuisimme Riminilläkin olevan. Jos olisi ollut parempi keli, olisimme varmaan pyörähteneet Riminillä uimassa, mutta nyt paikka jäi tihkusateen vuoksi näkemättä. Kävimme äsken hieman pyörimässä tuossa keskustassa. Olihan se aika nätiksi laitettu! Liikenneympyräpuisto oli hieno monine patsaineen ja valaistuine suihkulähteineen. Kävimme myös meidän hostellin läheisellä rannalla, jonka tuntumassa oli pari valtavaa hylättyä hotellia rapistumassa. Täällä haiskahtaa liiallinen ahneus! Varmasti näikin hienoilla rannoilla muutamat hotellit menestyvät, mutta täällä tuota turismikeskittymää on selvästi yritetty venyttää liian kauaksi tänne meille päin ja asiakkaita ei vain riitä enää tänne reunamille. Ihmiset haluavat olla siellä missä tapahtuu! Ainakin nämä venäläiset, jotka ovat tulleet tänne juhlimaan, eivät katselemaan autioita rantoja. Kalle haaveili, että olisimme hyvin voineet leiriytynä jonnekin tuollaiseen rapistuneeseen hotelliin. Jos ei olisi niin sateinen keli, olisimme varmasti vähän seikkailleet. Mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen tähän hostellivalintaan. Koko illan on sadellut hyvin laiskasti ja pystyimme tosiaan käymään kaupassa ja jäätelöllä, mutta yöksi on luvattu rankkoja sadekäyriä.

Tässä hotellissa on ehdottomasti reissun paras hintalaatu suhde. Voisi oikeastaan sanoa, että tämä on halvin ja paras hotelli/hostelli! Respan aulassa katselin sisäänkirjautuessamme valvontamonitoreja. Huomasin heti, että niissä näkyi kuvaa uima-altaalta. Kysyin ”onko teillä uima-allas” ja vastaus oli ”on tietysti”, jonka jälkeen kysäisin ”voimmeko käyttää sitä” ja vastaus oli ”totta kai, tuosta vain kuljette tuonne.” Olin aika yllättynyt! Maksamme huoneestamme vain 30 e, siis 15 e henkilöltä ja silti saamme vapaasti käyttää kaikkia hotellinpalveluita, kuten tuota allastakin.

Menimme heti pulahtamaan altaalle, vaikka ilmanlämpö oli vain 17 astetta. Kylmäähän se oli, mutta oli kyllä tosi hieno allas tummansinisine pohjakuvioineen. Tuo allas oli residenssin puolella, sen lisäksi tähän hotelliin kuuluu omana rakennuksenaan Youht hostel. Kaikki tilat täällä ovat hyvin uusia. Käytävillä ja huoneessa on hieno vaalea parkettilattia, valot syttyvät ja sammuvat itsestään käytävillä kävellessä ja vessan kaakelit ja pöntöt hohtavat valkoista puhtauttaan. Näkee, että tätä paikkaa ei ole vielä paljon ehditty sotkea tai kuluttaa, kaikki tuoksuukin uudelle.

Kalle katselee TV:stä jalkapalloa. Se taitaa olla ainoa ohjelma, mitä sieltä pystyy katselemaan. Italian televisio ei tunnetusti ole kovin korkea laatuinen ohjelmatarjonnaltaan. (Tosin meidän katsomistamme rajoittaa tietenkin kielikin.) Monilla meidän nuorilla isännillämme ei edes ole ollut televisiota! Äsken aulan TV:stä näkyi kuvaa maanjäristyksestä. Viimeyönä oli ollut ensimmäinen Bolognan tienoilla ja vähän aikaa sitten toinen samoilla suunnilla. Täällä asti ei ole kyllä tuntunut mitään. Tosin Kalle väitti yöllä heränneensä outoon sängyn liikahteluun, mutta en usko maan tärisseen, sillä olisin minäkin muuten herännyt.

21.5

Laitoin tähän nyt tuon eilisen kirjoitelman. Tästä päivästä enemmän myöhemmin. Nyt vain: Olemme Ravennassa, Kallen pyörä meinasi sanoa sopimuksen irti vain kahta päivää ennen eläkeikäänsä, meillä on taas huippumahtava isäntä pariskunta jas saimme herkullisen illallisen, huomenna taas junalla ja pyöräillen kohti Puccianoa eli San Miniatoa ja Daniellen sohvaa, jossa jo alkumatkasta surffasimme.

23.5

Katsotaan nyt mitä tästä syntyy, sillä kirjoittelen hyvin vilkkaassa kahvilassa, olen aika väsynyt ja juttua olisi paljon.

Emme pystyneet nauttimaan Milano Maritaman rannoista, koska ilma oli sateinen ja kolea. Toisaalta jos olisi ollut aurinkoista, rannat olisivat varmasti olleet liian täynnä makuumme. Kävimme siellä sateen välissä vähän pyörähtämässä, tasapainoilemassa aallonmurtajalla, ja ranta oli täynnä aurinkovarjoa, sekä hotellin takapihaa baareineen.
Lähtiessämme viihtyisästä hostellistamme, jossa oli hyvin kohteliaat ja reippaat respan tytöt, tihkutti jälleen vettä. Sade oli kuitenkin niin laiskaa, ettei se juuri kastellut. Kallen pyörän rengas vaikutti entistä enemmän soikiolta ja silmämääräisestikin pystyi huomaamaan, kuinka se hypähteli korkealle. Se oli niin kolmiomainen , että ehdotin uuden sisärenkaan ostoa. Teoriani oli: neljä sisäkumin paikkaa vievät niin paljon tilavuutta, ettei ulkorengas asetu enää tiiviisti vanteen päälle. Kalle ei ollut yhtään vakuuttunut teoriastani, mutta suostui kuitenkin uuden kumin ostoon, koska näytti, ettei rengas tuollaisenasan kestä ajoa. Kerrankin kuin tilauksesta, sattui pyöräliike eteemme. Liikkeen nimi oli Lelli, mutta se ei silti lellinyt meitä, sillä vaihdettuamme uuden sisäkumin bussipysäkin suojissa, rengas hyppelehti edelleen yhtä iloisesti kuin ennenkin. Yrituimme monta kertaa asetella ulkolkumia paremmin paikoilleen, mutta aina vain se pullisteli jostain kohdin.

Päättelimme luottaa suojelusenkeliemme siunaukseen ja vain toivoa renkaan kestävän. Kuin ihmeen kautta pääsimme ajamaan Ravennaan asti. Sade oli jälleen yltynyt ja kenkäni olivat täynnä vettä, sekä muutenkin vaatteet likomärkiä. Suunnittelimme käyvämme kaupassa, sillä siesta oli tuloillaan ja meillä ei ollut mitään ruokatarpeita pataan heitettäviksi. Olin kuitenkin niin märkä, että pelkäsin jäätyväni kaupassa. Noudatimme sittemmin Kallen metodia: mene rautatieasemalle jos et keksi muuta paikkaa, minne suunnata uudessa kaupungissa. Menimme sinne vaihtamaan koko vaatekertamme. Oli mahtavaa kääriytyä kuivaan ja lämpimään villapaitaan! Kauppa olisi ollut mukava löytää, mutta tietenkään mitään kauppaa ei yleensä ole aivan keskustassa. Pohdiskelimme siinä juuri, suuntaisimmeko jonnekin ravintolaan pitämään sadetta ja syömään pikkupurtavaa, kun huomasimme Kallen renkaan jälleen tyhjentyneen!

Aluksi ajattelimme vain pumpata sinne ilmaa ja paikata sen myöhemmin, kun olisimme ensin vähän kierrelleet ja katselleet Ravennaa. Odottelimme vielä hetken sateen taukoamista. Juuri kun olimme lähdössä, näimme renkaan olevan täysin pehmennyt. Ei siinä auttanut kuin jälleen irrottaa rengas ja kaivaa paikkaussarja esiin. Kalle ei kuitenkaan onnistunut löytämään reikää, vaikka etsi sitä vessan vesialtaassa. Laitoimme renkaan jälleen paikoilleen, mutta vaikka kuinka asettelimme sisärenkaan hyvin ja yritimme asetella venttiilin kunnolla, ulkokumi pullisteli aina jostain. Märän renkaan pinnalla ilma kupli ihanasti kohouma kohdasta. Ei rengas tuollaisenaan tulisi kesatämään ajoa! Mystisesti ilma ei pysynyt renkaassa kuin 10 minuuttia, vaikka mitään reikää ei ollut löytynyt!

Tässä vaiheessa alkoi olla selvä, ettemme selvitä tilannetta omin avuin. Kalle oli jo valmis heittämään koko pyörän ojaan tai raiteille junan romutettavaksi ja jatkamaan loppumatkan muilla kyydeillä. Hän pähkäili, että jos vanne on vioittunut, uutta ei kannata ostaa. Sain hänet kuitenkin ylipuhuttua etsimään korjaamoa. Eipä sitä summassa uudesta kaupungista yleensdä löydä mitään erikoisliikettä, joten etsimme ensin turistitoimistoa. Tällä välin isäntämme pisti viestiä ja kuultuaan ongelmistamme, tarjoutui tulemaan avuksi. Olimme kahden vaiheilla, etsimmekö itse korjaamon vai palaammeko asemalle ja odotamme siellä isäntäämme. Päädyimme palaamaan ja sitä ennen haukkaamaan lennosta jotain ruokaa.

Isäntämme oli jälleen yhtä avulias kuin sohvasurffaajat yleensäkin. (Tässä välissä olemme nyt siirtyneet kahvilasta vuokratalollemme ja jatkan täällä kirjoittelua) Hän tiesi lähellä pyöräkorjaamon ja lähdimme joukolla kävelemään sinne päin. Hänellä oli myös extyttöystävänsä mukana, jonka kanssa juttelin reissaamisesta. Hän piti matkustustapaamme ihanteellisena ja haaveili itsekin, että lähtisi pitkälle pyörälenkille. Hän oli hyvin kiinnostunut kaikista käytännönjutuista, kuten missä pesemme pyykkimme, kuinka pitkästi poljemme, missä majoitumme jne. Hän oli hieman kauhuissaan, kun kerroin joskus yöpyvämme tyhjissä taloissa. Ranskalais-tyttökin Arezzossa oli kysellyt, eivätkö autiot talot ole aavemaisia.

Ensiksi pyöräkorjaaja vain väänteli rengasta moneen suuntaan ja täytti sen ilmalla sanoen ”no niin, nyt se on siinä, ei maksa mitään”. Kysyimme ”oletko varma, ettei siinä ole reikää?”. Hän sanoi kumissa mahdollisesti olevan pieni reikä. Mietimme paikkaisimmeko itse kumin myöhemmin, kun rengas oli taas asettunut kuitenkin hyvin vanteen päälle. Mutta pelkäsimme, ettemme saisi kumia taas kohdalleen. Kuullostaa avuttomalle, mutta tuo rengas oli täysin käsittämätön. Onhan Kalle paikannut kymmeniä kertoja renkaita ja monenlaisten pyörien kumeja ja koskaan hänellä ei ole ollut tuollaista ongelmaa. Annoimme sitten miehen askarrella 4 euron hintaan renkaan parissa. Juttelimme sillä aikaa isäntäpariskuntamme kanssa. Olisi pitänyt hieman tarkkailla, mitä mies teki kumille. Nyt se jäi ikuiseksi arvoitukseksi, mikä tuossa episodissa oli ongelnman ydin. Kävin välillä hieman kurkistelemassa takahuoneeseen, jossa hän työskenteli ja näin, kuinka hän vuoli ulkokumin sisäpintaa pienellä veitsellä, joten saattoi olla, että siinä oli ollut jokin piikki joka aina puhkaisi kumin. Vaikka ei me kyllä oltu etsinnöistä huolimatta mitään löydetty. Hän myös väänteli vannetta hieman puristimessa sivuille päin, mutta en usko että tuokaan oli oleellisinta. Pääasia, että pyörä tuli jälleen kuntoon ja saimme poljettua pari viimeistä päivää!

Kun pyörä oli kunnossa, annoimme laukkumme ystävillemme ja lähdimme kiertämään Ravennaa. Meillä oli vain 1,5 tuntia aikaa koluta koko Ravenna läpi, joten se oli jokseenkin mahdoton tehtävä. Koska emme myöskään koskaan halua maksaa museoista (mielestäni kulttuuri kuuluu kaikille! Kaikkien museoiden tulisi olla kansalle täysin ilmaisia ja niiden toiminta pitäisi rahoittaa veroilla.),ainakaan kovin paljon, rajoitimme kiertoajelummme vain muutamaan paikkaan. Kävimme katsomassa Battistero Degliarianan kappelin mosaiikkikaton, Danten haudan ja läheisen Basilican, jossa oli mosaiikkia vedenalla ja kalat uivat siinä päällä, paikallisen kieron tornin ja minä kävin parin euron mosaiikkimuseossa.

Minulla menee monesti nämä sohvasurffaajat sekaisin, koska Kalle hoitaa yksin reissumme suunnittelussa sen puolen. Niimpä nytkin sanoin väärin, kun puhuin viimeksi lippujen keräilijästä. Hän olisi ollut Bergamossa, mutta hän perui tulomme. Nyt kysessä oli mystikko, joka rakasti kaikenlaista henkistä uskonnoista filosofiaan . Hänen kämpässään oli mahtava sisustus monine hohtavine mandala-kuvio tauluineen ja psykedelisine esineineen. Kallella ja hänellä riitti tarinaa LSD:stä, meditaatiosta, Learystä ja muista tärkeistä vaikuttajista liittyen ”henkisyyteen”. Tyttö liittyi seuraamme käsittääkseni siksi, että hän halusi treenata englannin kielen taitoaan. Poika välillä vähän rohkaisikin häntä ”puhu nyt jotain, kun nyt siihen on tilaisuus.” Hyvin he englantia puhuivat, vaikka tyttö olikin vähän arka puhumaan.

Mystikko-poika asui pihapiirissä, jossa asui myös hänen isoäitinsä, veljensä ja isänsä. Pihassa oli kolme erillistä kaunista omakotitaloa vierekkäin hienoine pihoineen. Poika kantoi meille ovesta kohti keittiötä isoa tarjotinta täynnä pastaa ja lausahti ”isoäitini on tämän käsin tehnyt”. Hänen veljellään oli autismi, mutta silti veli pyrki ottamaan kontaktia meihin ja oli pettynyt, kun emme puhuneet italiaa. Söimme pastan lisäksi Pegorina juustoa, joka on italiassa hyvin suosittua, leipää ja lohkoperunoita, sekä tietenkin joimme paikallista punaviiniä.

Lähdimme Ravennasta Bolognaan junalla. Saimme asetella pyöriämme pitkään nojaileen seinään, että ne pysyisivät paikallaan. Silti ensimmäisessä pienessä junan jarrutuksessa kuului hirveä rysäys. Meidän ei tarvinnut kääntyä taakse katsomaan arvataksemme, että: pyörämmehän ne. Bolognassa vaihdoimme vauhdilla junaa ja onneksi ehdimme hyvin, vaikka saimme raahata pyöriä portaissa. Kerrankin junassa oli kunnon pyöräteline, jonne pyörät sai ripustaa roikkumaan koukusta kattoon. Tuo Pratoon kulkeva juna oli lähes tyhjillään ja matka sujui rattoisasti. Olimme jo 10 jälkeen Pratossa, joten ajattelimme meillä olevan runsaasti aikaa kierrellä kaupunkia. Kävin tuomiokirkossa kastastaan Filippo Lipin maalauksia ja sen jälkeen en enää keksinytkään, mitä kaupungissa tehdä, joten oli sama lähteä jatkamaan matkaa. Pyörähdimme kaupassa ostamassa ruokatarpeita ja päätimme palata tienpäälle. Tästä siis alkoi päivämme pyörätaipale.

Se ei alkanut kovin loistokkaasti, sillä ajelimme vain edestakaisin etsien ss325 tietä, jota ei näyttänyt olevan olemassakaan muuta kuin mielikuvituksessamme. Aina meitä yritettiin paimentaa kohti moottoritietä, mutta kännyimme takaisin, koska vaikka olemme ennenkin isompia teitä ajaneet, ei niitä kovin pitkästi viitsi pyöräillä. Kyltit eivät ennalta kertoneet autostrdoista, ne vain yllättäen ilmaantuivat eteemme. Seikkailimme vähän aikaa ihmeellisellä teollisuusalueella ja päätettiin syödä välillä, kun löytyi hyvä penkki. Muutamien mutkien ja kyselyiden kautta löysimme oikealle tielle. Sen jälkeen ei sitten ollutkaan suunnistusongelmia kuin vasta lähempänä San Miniatoa.

Signan jälkeen alkoi hyvä maasto pyöräillä, jokivarsi oli kaunista ja liikenne rauhaisaa. Tuo olikin merkitty jossain esitteissä pyöräreitiksi, sillä hyvin monia kilpapyöräilijöitä tuli vastaan. Tie vain parani koko ajan lähestyttäessä San Miniaton maisemia ja vielä enemmän kuin tuota Signaa, suosittelenkin pyörä reitiksi La Serran tienoita. Cigoliin päin lähti tosi ihana kapea pyörätie. Olimme olleet liikenteessä jo 10 tuntia, josta pyöränpäällä 8, mutta silti jaksoin vielä hetkittäin nauttiakin tuosta kauniissa kesäillassa pyöräilystä. Olimme nähneet jo paljon Italiaa, mutta yhä edelleen nuo Miniaton maisemat jaksoivat viehättää, kuten alkumatkastakin. Buccianon mäen alas saapuessamme olin jo totaalisen poikki. Siinä vaiheessa en enää edes huomannut kauniita sypressipuita tienvarrella ja epäilin jo riittääkö kuntoni perille asti. Ainahan se jossain ihmisen fysiikan raja tulee vastaan! ”jaksaa, jaksaa”, mutta aina ei välttämättä enää jaksakaan. No, nyt etenin kaksinkerroin pyörään nojaten ja sitä koko kropan painollani eteenpäin työntäen. Pysähtelin vähän väliä, mutta silti vain askel nousi. Pian näimme Daniellen kävelevän meitä vastaan. Siinä vaiheessa minun oli pakko ryhdistäytyä, en kehdannut romahtaa ja jäädä tielle istumaan, kun matkaa oli enää vaivaiset 500 metriä ja isäntämme hyvillään tulostamme.

Suihkun ja pienen venyttelytuokion, sekä intialaisen huippulaadukkaan teen jälkeen, tunsin olevani taas kuin eri ihminen. Olihan se vähän noloa, että parin kuukauden pyörälenkin jälkeen toiseksi viimeisenä päivänä jalat kipeytyvät. Mutta kyllä me eniten ajattiinkin. Nyt varmaan eksymisistä johtuen rikkoutui ensimmäisen kerran 70 kilometrin rajapyykki.
Daniellelle tuli heti joku kaveri kylään ja he päättivät, että voisimme lähteä syömään läheiseen ravintolaan luomuruokaa. Ensin tuntui, että en kyllä jaksa, mutta sitten se alkoi nopeasti kiinnostaa, koska nälkä oli valtava. Paikka oli La serrassa ja se oli hyvin tyylikkäästi sisustettu. Seinät olivat täynnä tekstejä, yhdellä seinällä valtava valokuva peltotyöläisistä pellolla, josta ruoka pääasiassa tulee, oli lasiseinää ja viinipulloa jokapuolella. Söimme hyvin yksinkertaista ruokaa eli ricotta-juustoa aurinkokuivatuilla tomaateilla, leivällä paksunnettua tomaattikeittoa ja artisokka-salaattia. Jälkiruuaksi tilasin perinteisen tiramisun. Vaikka ruoka oli yksinkertaista, se oli hyvin maittavaa.

Olimme lähteneet liikenteeseen Land Roverilla, joka oli yltäpäältä paksussa mudassa. Mietin, missä ihmeessä hän oli ajanut. Paluumatkasta sekin sitten selvisi, kun vähän ennen Daniellen kotitaloa, kurvattiinkin pikkuteille ja laskeuduttiin alas laaksoon, jossa kulki vesikuoppaista ja kuraista tietä. Vaikka Daniellellä oli menestyvä nahka-alan yritys ja hän oli nytkin käynyt monta työmatkaa Pariisissa, hän oli kuin pikku-poika selittäessään ”joskus leikin, että minulla on superauto.” Siltä hän vaikutti tuolloinkin, kun lähti kurvailemaan monttuisille teille. Vesipärskeet vain lensivät tuulilasiin, auton valojen hienosti valaistessa tuon hohtavan veden. Pysähtyimme keskelle kuraista aukiota ja Danielle selitti ”Tänne tulen usein hiljentymään. Tuon metsän takaa alkaa villiluonto.” Äänimaailma oli kuin sademetsässä, kun sammakot kurnuttivat ja yölinnut pitivät outoa ääntä.

Tänä aamuna jätimme Buccianon jo toiseen kertaa taaksemme. Toivottavasti ei ollut viimeinen kerta! Ehkä vielä seuraavalla Italian matkalla palaamme sinne, jotain kumman kiehtovaa tuossa paikassa on. Pyöräily sujui ongelmitta, mitä nyt pari kertaa kysyimme tietä ja jossain vaiheessa vähän kierreltiin, vaikka suorempikin reitti olisi ollut olemassa. Saavuimme jo paria tuntia ennen kohtaamispaikkaamme Cassiana Termen piazzalle. Onneksi talon vuokraaja-mieskin oli ajoissa, joten emme joutuneet loputtomiin odottelemaan. Mies otti ensin tavaramme autoonsa ja mittaili pyöriämme katseellamme. Kalle yritti sanoa, että ne mahtuvat kyytiin jos eturenkaat otetaan irti. Kalle hyppäsi auton takaluukkuun hakemaan kasseistamme työkalua renkaiden irrotukseen. Mutta tällä välin mies paiskasikin auton ovet kiinni ja lähti ajamaan. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään suunnitelmistamme. No, ei auttanut kuin lähteä
pyörillä seuraamaan häntä. Matkaa oli vain reilu neljä km, mutta mäkien takia oli hyvin rankkaa yrittää pysyä auton perässä. Taluttelin välillä suosiolla ja annoin auton odottaa meitä.

Talo vastaa täysin odotuksia, muuten paitsi netti ei vielä ole toiminut. Mökki on hyvin ylellinen! Tämä on lähes samanlainen rakennus kuin nekin, joita huollettiin Umbertiden seuduilla, mutta piha vain on inhimillisemmän kokoinen ja istutuksia ei ole niin loputonta määrää. Kävin tuossa altaalla heti uimassa, laitoin pyykkikoneen päälle, valitsimme huoneen ja asetuimme muutenkin taloksi. Kohta pitäisi ruokaa laittaa. Pienoinen huoli on siitä, kuinka matkakumppanimme löytävät tänne, sillä heidän gbs oli lakannut toimimasta ja tämä paikka on hyvin sokkeloisten teiden keskellä. Nyt pastaa tekemään. Mieletön nälkä! Voi olla, että tulevaisuudessa kirjoittelen harvemmin, sillä pidän seuraa pikkusiskolleni, luen kirjoja ja muutenkin on varmaan mukavasti ohjelmaa.

27.5

Nyt vihdoin löytyi netti! On tämä ollutkin työn ja tuskan takana löytää toimivaa wifiä tai perinteisestä tietokoneesta puhumattakaan.

En nyt pysty kirjoittelemaan enempää, koska akku on melkein lopussa ja meillä olisi paljon asioita verkossa. Viime päivät ollaan kierrelty Casciana termen lähikylien nähtävyyksiä ja eilen käytiin katsoon Livorno Grossetto jalkapallomatsi, jossa oli kiihkeä tunnelma. Kirjoittelen taas jos saadaan talon netti toimimaan.

29.5 klo 12.30

Alisa ja Linnea laittavat meille risottoa. Paraikaa he leikkaavat lihaa (valmiita suikaleita ei löytynyt) ja pilkkovat sipulia. Me Kallen kanssa valmistaudumme kohta viimeiseen pyöräilyymme, sillä sohvasurffaaja Pisasta tarjoutui ostamaan pyörämme. Vähän on haikea luopua hyvästä työjuhdastani. Pyöräni on kaikesta huolimatta ollut uskollinen kumppanini näitä Toscanan kukkuloita valloittaessa ja monenmoisiin kaupunkeihin ja kyliin olen sen satulassa ratsastanut.

Eilen meillä kävi nettikorjaaja, joka kulki ympäri taloa ja pihaa ja kantoi mukanaan ties mitä viritelmiään. Kyllä hän kovasti puuhasteli lähettimen kimpussa ja kävi naapurissa asti tutkailemassa, mutta mitään hän ei meille kertonut, missä vika mahdollisesti oli. Puolen tunnin ahkeroinnin jälkeen, hän sai viimein verkon toimintaan ja vähän aikaa se pelasikin mallikkaasti. Illalla yhteys oli kuitenkin jälleen kadonnut ja tänä aamuna se oli yhtä hidas kuin ensimmäiset modeemiyhteydet. Pääasia, että kuitenkin toimii. Nykyään kaikki elämä on netissä, mitä tahaansa pitää selvittää, se löytyy parhaiten ja mahdollisesti ainoastaan täältä. On ollut vähän ongelmia, kun on pitänyt varata hostellia, selvittää onko Kallen jalkapallokauppa Livornossa auki, monelta jalkapallopeli alkaa ja saada yhteys Pisan sohvasuffaaja-Marcoon, kun ei ole ollut yhteyttä. Muutamat asiat saatiin setvittyä Casciana Termen turisti-infossa ja toiset Volterrassa, mutta kyllä se aika työlääksi meni.

Jalkapallomatsista: Kävimme lauantai iltana seuraamassa Livorno-Grossetto ottelua. Meillä oli vähän huonoa onnea matkassa, sillä jonotettuamme puolisen tuntia lippuja, meidät käännytettiin luukulta takaisin. Kaikilta vaadittiin henkilötodistus! Ei ollut käynyt mielen vieressäkään, että tuollaiseen otteluun tarvitsisi henkkarit. Meillä on tietenkin Kallen kanssa aina passit mukana, koska olemme orientoituneet siihen, että kaulapussia ei lasketa kuin yöksi kaulasta ja silloinkin sen on oltava välittömässä läheisyydessä. Mutta Alisan passi oli jäänyt talollemme. Emme tietenkään halunneet luovuttaa, sillä etenkin Kalle ja Alisa olivat innoissaan pääsystä seuraamaan peliä. Itse en niin suuri jalkapallofani ole, mutta innokas seurani sai tartutettua minuunkin osan hurmoksestaan.

Ei siinä auttanut kuin Kallen ajella takaisin mökillemme hakemaan Alisan passia. Hän heitti meidät ensin shopping mooliin eli paikalliseen Ipercoopiin tappamaan aikaa. Alisa osteli innokkaasti tuliaisia ja itsekin hairahduin ostamaan yhden korun. Paikka oli jokseenkin stressaava lauantai iltapäivänä, sillä se oli täynnä materialismin riippuvuudesta kärsiviä ihmisiä. Saippuakaupassa oli perheitä, jotka näyttivät oikeasti nauttivan siitä, että saivat haalia itselleen kalliita käsin tehtyäjä saippuoita, joilla kaikilla oli olevinaan erilainen tehovaikutus. Saippuoita testailtiin ja myyjät pesivät asiakkaidensa käsiä, jopa monet miehet saivat jonkinlaista käsien ihohoitoa. Vähän huolestuttavaa jos ihmiset alkavat pitämään ostoskeskuksia kuin jonkinlaisina olohuoneinaan ja tulevat sinne viettämään vapaa-aikaa, ja samalla kuin huomaamattaan aina ostavat jotain.

Pelissä Curva-katsomossa oli vauhdikkain tunnelma. Sieltä laulut raikuivat, liput liuhuivat, pommit räjähtelivät ja tulenlieskat loimusivat. Meidän keskihintaisessa (10 e) katsomossakin muutamat katselijat huusivat raivokkaasti naamapunaisena, pikkupojat viuhtoivat lipuillaan ja satunnaisesti yhdyttiin curvasta kaikuviin lauluihin, mutta suurin osa kuitenkin istui rauhallisesti paikoillaan. Kun Livorno sai maalin meidän katsomoonkin tuli eloa: kaikki pomppasivat pystyyn ja karjuivat riemuissaan, mekin heiluttelimme Alisan kanssa Livorno-lippuamme ja Alisa tööttäili torveensa. Hieno kokemus tuollainen kiihkeä matsi! Vähän erilainen turismi-elämys! Yllättävän paljon tuolla oli porukkaa, vaikka Kalle oli lukenut yleisökadosta noissa peleissä. Nyt Curva oli aivan ääriään myöten täynnä ja muuallakin oli mukavasti porukkaa, paitsi vastustajan kannattajat omassa häkissään olivat harvalukuisia. Vähän pelkäsimme kuinka katsomosta pääsee pois, vai tuleeko hirveä ihmisryysis ja ovet tukkeutuvat. Onneksi portit olivat kuitenkin avattu kokonaan ja massa pääsi virtaamaan. Parkkipaikalta oli pienoisia vaikeuksia päästä autolla, sillä kaikki tiet olivat mopoista tukossa.

Toissa päivänä kävimme Volterrassa, joka oli huikean korkealla. Kallen äiti pelkäsi joka kaarteessa kiivetessämme autolla kukkulalle. Kaupungissa oli tyypillinen historiallinen keskustasta ja linna, joka nykyään toimi vankilana, joten sinne ei päässyt sisälle. Parasta antia paikassa oli korkealta avautuvat maisemat ja jos pitää alabasteriveistoksista, niitä veisteltiin ja myytiin lukuisissa pikkuputiikeissa.

Eilen tutkimme talomme lähitienoita. Kävimme omassa keskustassamme, jossa oli hienoa upean muotoinen kiviveistos keskellä aukiota. Iltapäivällä käväisimme Larissa, joka oli parasta antia pitkiin aikoihin, sillä kerrankin linnaan pääsi sisään ja jopa kiipeämään ylös muureille. Linnankatolla oli hienoa katsella maisemia, vaakunoita seinissä ja vain ihastella paksuja vanhoja kivimuureja sekä linnan ihanaa pyöreää muotoa, jota myös ympäröivät tiet noudattivat.

Nyt lähdemme pyöräilemään, ruuatkin tuli tässä välissä syötyä ja väiteltyä perinteisenä ruokapöytäkeskusteluna lihansyönnin haitoista tai eduista, sen moraalisesta oikeutuksesta.

klo 22.50

Kalle lueskelee ja minä naputtelen nyt tässä sängyssämme muutaman rivin.

Kulkeuduimme Pisaan ilman ongelmia. Pyöräilykeli oli loistava ja tiet mukavan tuttuja. Ajoimme kiertotietä pikkukylien läpi, koska halusimme ajaa tasaisella ja hiljaisilla teillä. Matkaa kertyi näin reilu 40 km. Olimme Pisassa jo 15.30 ja olimme sopineet tapaamisen Marcon kanssa vasta 18.30, joten meillä oli paljon aikaa tapettavaksi. Etsimme sopivan oleskelupaikan, joka oli sattumoisin sama, jossa olimme matkamme aluksikin torkkuneet nurmikolla. Nyt lueskelimme tuossa puun varjossa, makoilimme maassa takkiemme päällä ja minä kävin ostamassa jäätelön vessareissullani.

Olimme osanneet Pisaan juuri edes vilkaisematta karttaa, koska useimmat kylistä olivat jo vanhoja tuttujamme, mutta Pisassa suunnistaminen olikin eri juttu. Kaupunkikarttammee ei ylettynyt aivan Marcon asunnolle asti, joten olimme ulkomuistimme varassa. Lausahtelimme koko ajan toisillemme ”juuri tällainen puisto siinä oli”, ”tuollahan tuo tutunnäköinen akvedukti kulkee” ”ei siinä kyllä noin isoa tietä ollut”. Kun näytti, ettemme löydä suoraan asunnolle, päätimme etsiä Carrefourin, josta olimme pyörämme ostaneet ja joka sijaiti lähellä Marcon taloa. Tuonne kauppaan oli aluksi hyvät opasteet, mutta sitten ne tapansa mukaan hävisivät. Sittemmin löysimme saman nimisen tien kuin Marcon tie, mutta se oli kuitenkin eri. Miten samassa kaupungissa voi samalla asuinalueella olla kaksi samannimistä katua?!
Lopulta Akvedukti näytti kulkevan juuri oikealla tavoin kadun keskellä erottaen kaksi tietä, ja tuo maisema näytti niin tutulta, että osasimme sen perusteella lähteä oikeaan suuntaan.

Marco oli todella huoleton kauppamies. Kalle kysyi ”haluatko testata pyöriä?” ja Marco vastasi ”ei kyllä minä luotan teihin, jos te sanotte että ne ovat hyvät, ne varmasti ovat.” Sitten hän vain löi Kallelle rahat käteen ja he kantoivat pyörät lukuisia portaita myöten talon vinttikerrokseen, jossa rinkkanikin oli asustellut. Rinkkani oli jaksellut oikein hyvin ja jälleennäkemisemme oli riemukas. Tosin voi olla, että saan kaivaa neulan ja langan esiin, jos toivon, että rinkkani kestää kuljettaa Suomeen asti viinitetroja ja oliiviöljypulloja.

Halusin olla rehti kauppamies ja myöhemmin vielä totesin ”Pyörät eivät sitten mitään aivan huippulaatua ole, niillä kyllä pystyy ajamaan, mutta laatu on mitä on.” Marco totesi siihen vain ”näetkö tuon ruosteisen romupyörän tuossa, se on pyörä, jonka ostin viidellä eurolla ja siinä ei ole edes jarruja, joten eivätköhän nämä pyörät hieman parempia ole.” Siihen kyllä pystyin myöntymään. Varmaan parannus ei niin suuri ole, mitä hän kuvittelee, mutta kyllähän niissä ainakin jarrut ovat, eria asia sitten toimivatko. Minun toinen jarruni oli täysin loppuunkulunut ja toinenkin veteli viimeisiä. Kallella jarrut olivat ok, mutta polkimet pitivät koko ajan pahempaa ääntä ja nyt viimeisellä taipaleella ne kolisivat ja paukkuivat jo korvia vihlovasti.

Olimme antaneet Kallen äitille, Tanjalle, Alisalle ja Linnealle, jotka olivat viettäneet päivän Luccassa, Marcon osoitteen navigaattoriin. He laittoivat viestiä, että odottavat meitä sovitulla paikalla. Emme kuitenkaan nähneet heitä missään! Olimme aivan varmoja, että navigaattori oli vienyt heidät sinne väärän tien laitaan, jonne itsekin olimme aluksi eksyneet, joten kävelimme sinne kassejamme raahaten. Heitä ei kuitenkaan näkynyt sielläkään. Kalle sitten soitteli heille ja yritti antaa uusia osoitteita, minne suunnata, mutta navigaattori ei löytänyt mitään näitä tien nimiä, joita näimme ympärillämme. Kalle sitten vain juoksi ympäri lähikujia, koska tiesimme heidän olevan jossain lähietäisyydellä ja viimein hän onnistui paikantamaabn heidät. He olivat pysäköineet autonsa hyvin lähelle Marcon taloa, mutta kuitenkin eri tielle ja jonnekin kulman taakse. Emme tietenkään voineet heitä syyttää, koska navigaattori oli vain vienyt heidät väärään paikkaan. Tuosta GBS:stä, jonka olemme Arnoksi ristineet, ei kyllä suurta apua ole ollut! Kyllähän se välillä löytääkin jonnekin, mutta se ajeluttaa meitä jatkuvasti hyvin pieniä teitä ja selvästi kiertoreittejä. Aluksi syynä oli, että asetuksissamme oli ”vältä liikennettä”, mutta poistimme sen ja nyt emme kyllä tiedä, miksi se vieläkin ohjaa meidät aina välillä kapeille mutkateille, vaikka isompaakin tietä olisi tarjolla.

Paluumatkalla pysähdyimme Cascianan Ipercoopiin, joka oli kaikkien mielestä aivan liian suuri. Kaikki huokailivat:miten täältä löytää mitään. Tuntihan siinä meni, mutta lopulta kaikki tomusokeria myöten tuli löydettyä. En itsekän oikein pidä noin valtavista ruokakaupoista. Jos pitää kuluttaa aikaa, ne ovat loistavia paikkoja, mutta muuten rasittavia.

Pientä konfliktia on välillä ollut ilmassa meidän ja muiden matkustustyylien välillä, mutta kohtuullinen rauha on kuitenkin vielä säilynyt. Kallea esimerkiksi haittasi suuresti, että maksoimme Volterrassa pysäköinnistä 6 euroa. Hän perusteli kielteistä asennettaan ”Hirveää kiskontaa, ja kaiken lisäksi huijausta, koska paikka on maksettava koko päiväksi. Kun turistit kiltisti vain maksavat, täällä kuvitellaan että turisteilta voi pyytää mitä vain.” Onhan se noin, kapinaan pitäisi ryhtyä tuollaisia hintoja vastaan. Mutta jos emme olisi pysäköineet tuonne, se olisi tarkoittanut parkkipaikan mahdollisesti pitkäaikaistakin etsimistä. Itse ymmärrän sen, että porukkamatkoilla on joskus mentävä siitä, mistä aita on matalin, on joustettava. Eivät kaikki jaksa panostaa siihen, että asian saisi mahdollisimman halvalla, sillä usein silloin se on vaikkapa ajasta pois ja ainakin vaivaa on nähtävä.

Me Kallen kanssa olemme myöskin tottuneet nopeisiin päätöksiin. Muu porukka täällä haluaa aina ensin mietiskellä mahdollisia valintoja puolelta ja toiselta ja tehdä päätöksen, joka ehkä vielä myöhemmin pyörretään. He suunnittelevat vähän verkkaisemmin tulevaa kuin, mihin olemme tottuneet. Meille päätöset ovat sen verran pyhiä, että niitä voi kyllä muuttaa, mutta ei ilman painavaa syytä. Syyksi ei riitä ”nyt vain tuntuu tältä, että haluankin tehdä näin.” Jos asia on päätetty, se on päätetty ja on helpointa noudattaa aikaisempaa suunnitelmaa, kuin lähteä muuttamaan sitä. Tietenkin reissaaminen vaatii joustavuutta ja tilanteen vaatiessa, muutamme kyllä nopeasti suunnitelmia, mutta emme ilman selkeitä ja analysoituja syitä.

30.5

Laitan nyt tämän tekstin nettiin, kun se taas juuri tällä hetkellä toimii. Tänään oli tarkoitus mennä rannalle jos keli näyttäisi hyvälle, mutta tällä hetkellä on hyvin pilvistä. Nyt vain tarkkailemme ilman kehitystä ja suuntaamme merelle jos vain aurinko alkaa paistelemaan. Muut eivät ole innokkaita hiekkarannan ystäviä, joten vain minä, Kalle ja Alisa olisimme autoilemassa rannikolle päin…

2.6

Netti on jälleen epäkunnossa! Korjauksen jälkeen se jaksoi toimia jopa kaksi päivää.

Ei ole suurta motivaatiota kirjoitella tätä, kun en kuitenkaan saa moneen päivään tekstiäni verkkoon, mutta naputtelen nyt silti jotain.

Viime päivinä olemme käyneet San Gimignianossa, Vadassa ja Livornossa.

Alisan ja Kallen kanssa ajeltiin komestaan rannalle, kun muita ei uiminen ja hiekka houkuttanut. Olin katsonut täältä tallaajilta, että Vadan rantaa kehuttiin ja, koska se oli sopivalla etäisyydellä, suuntasimme auton nokan sinne päin. Ranta oli myönteinen yllätys! En ollut odottanut paljoa, sillä vaikka netistä sain positiivistä infoa, paikalliset olivat sanoneet meille, että kunnon rantoja on vasta Grossetton ympäristössä. Vesi oli kuitenkin lähes yhtä kirkasta kuin Elballa ja hiekkapohja tasaista, eikä pohjakasvillisuutta ollut häiritsevästi. Itse rantakin oli hienon näköinen vaaleine hiekkoineen ja tuossa venesataman jälkeen ei ollut edes aurinkovarjoviidakkoa, kuten kauempana. Tosi rauhallista oli, vaikka oli lämmin ja aurinkoinen keli! Kuten kaikkissa rantakaupungeissa, myös Vadassa oli laitettu rantabulevardi katu kauniiksi katsella: huojuvia palmuja, kukkia liikenneympyröissä ja kodikkaita pikku kahviloita. Ostimme jäätelöt gelateriasta, jonka valikoima oli matkamme parhaimmistoa. Nautimme vedessä lillumisesta ja auringon otosta reilun tunteroisen ja sitten päätimme suunnata vielä Livornon kaupunkiin.

Pyörähdimme tuolloin Livornossa vain pikaisesti. Kalle halusi nähdä onko hänen jalkapallokauppansa vielä auki ja Alisa halusi käydä American mercato marketilla. Tänään sitten kävimme tutkailemassa Livornoa koko porukan voimin. Kävelimme pikku-venetsian alueella ja välillä ajauduimme toreille shoppailemaan. Koko kaupunki oli ihanan hiljainen. Taas oli kansallinen vapaapäivä, kuten aivan ensimmäistä kertaa Livornossa käydessämmekin ja suurin osa ihmisistä oli suunnannut rannoille. Kaikki muutkin porukassamme näyttivät olevan ihastuksissaan Livornon rosoisesta kauneudesta, kuten minä ja Kalle jo aikaisemmin. Monet talot olivat yhtä aikaa rumia ja kauniita halkelleine seinineen ja rapautuneine maalipintoineen. Paljonhan Livornossa on myös näyttäviä rakennuksia, kuten kirkkoja, linnoja, palatseja ja hyvin moderni synagoga. Vaikka opaskirjoissa sanotaan ”Livornossa on vain niukasti näkemistä”, mielestäni siellä on hyvin paljon katselemisen arvoista. Koska kaupunki ei ole varsinainen turistipaikka, siellä on myös hyvin edullista, esimerkiksi parkkeeraus oli lähes ilmaista.Hienointa kaupungissa on tietenkin sen punaisuus, se on edelleen hyvin vasemmistolainen kaupunki. Sirpin ja vasaran kuvaa näkyy siellä täällä ja käsittääkseni politiikassakin vasemmistoarvot ovat tuolla oikeasti kovassa kurssissa.

Tuolta kaupungin keskustasta suuntasimme rantaa kohti. Tarkoitus oli mennä katsomaan kaunis maisema, joka avautuu kalliolta mereen ja sitä koristaa nykyaikainen kaunis linna, mutta parkkipaikan löytäminen oli työlästä. Ajoimme viimein erääseen maksulliseen paikkaan, mutta se olisi ollut jo aika kaukana kohteesta ja muut turhautuivat viimeistään siinä, kun auto meinasi jäädä kiinni parkkipaikan jyrkkään rinteeseen. Siinä vaiheessa, kun pysäytimme auton viimein, kaikki nurisivat ”onko tässä nyt mitään järkeä jäädä tähän”. Itsestäni se paikka olisi ollut hyvin kaunis, mutta taivuin muiden tahtoon lähteä jatkamaan matkaa.

Saimme sentään äänestettyä, että menemme joka tapauksessa rantaan, vaikka sekään ei kiinnostanut kuin osaa sakistamme. Suunnistimme Livornon kaupungin rantaan, jossa oli hienoa puistoaluetta ja kivinen ranta. Vähän kauempana olisi kyllä ollut hiekkaakin, mutta kukaan ei jaksanut lähteä kävelemään sinne asti. Niimpä jäimme paikkaan, jossa oli kyllä hienon näköistä isoine kivenlohkareineen ja vehreine puistoineen, mutta uimapaikaksi ei ollut kovin loistava. Ranta oli hyvin matala ja täynnä terävää kiveä ja simpukkaa. Ihmeen kirkasta vesi oli kuitenkin ottaen huomioon ison kaupungin läheisyyden. Kyllä siinä lopulta vähän pystyi lillumaan ja nautin kyllä täysillä uimatuokiostamme, koska maisemat olivat niin hienot ja keli mitä parhain.

San Gimignianosta ei ole paljon mainitsemisen arvoista, sillä mehän olimme sen jo kertaalleen nähneet. Onhan se sikäli keskimääräistä hienompi kivikaupunki, että se on niin eheä ja kohtuu laaja kokonaisuus. Tornit ovat hyvin ylvään näköiset ja tuovat kaupunkiin persoonallista ilmettä.

Eilen minä ja Alisa kävimme oman kylämme kylpylässä. Olihan sekin kokemus! Vastaanotto tila oli kuin hienossa hotellissa, mutta itse kylpylä, jos sitä voi siksi kutsua, oli hyvin pelkistetty. Kylpylä koostui yhdestä perusuima-altaan näköisestä lätäköstä, jossa oli kyllä kuumaa vettä ja selvästikin se tuli maan alta, mutta tila oli kyvin koruton petonisine harmaine pylväineen ja kattoineen. Tuli tunne, että lähteen päälle oli vain mahdollisimman halvalla kyhätty jokin allas ja kattorakennelma, että se voitaisiin valjastaa tuottoisaan kylpyläbisnekseen. 10,50 euroa oli paikan tavallinen maksu ja lisäksi jouduimme pulittamaan uimalakeista, joiden ulkonäkö nauratti Alisaa kovasti, 3,5 euroa. Ehkä hupaisinta ja mieleenpainuvinta koko episodissa oli juuri nuo uimalakit. Altaassa ei ollut mitään erityistä, paitsi että siinä lilluttiin uimarenkaan tapaisilla kellukkeilla. Juuri kukaan ei varsinaisesti uinut, kuntouintiin vesi olisi ollut aivan liian kuumaa. Tiibetin- buddhalaismunkitkin olivat tulleet sinne parantelemaan terveyttään ja Alisan kanssa ihmeteltiin, miten he jaksavat aina olla niin hyvän tuulisia ja nauraa koko ajan kaikelle. Yritin lopuksi kysyä lipunmyyjältä, millä tavoin vesi parantaa hyvinvointiamme eli mihin se auttaa. Myyjä siinä sitten viittoili jotain ja lausahteli pari sanaa englantia, josta päättelin, että jos luu on poikki veden pitäisi nopeuttaa paranemista. Hmm, ehkä sillä oli parantava vaikutus yleisesti luustoon. Aika marginaalinen ryhmä kylpijöitä saisi apua jos kylpylä olisi suunnattu vain luunmurtumista kärsiville. Vaikea sanoa, uskonko edes parantaviin vesiin, mutta kieltämättä tuolla kynsinauhat muuttuivat valkeiksi ja kynnet kasvoivat selvästi, vaikka lilluimme vain tunnin.

Navigaattorimme Arno on herättänyt viime aikoina suurta hupia. Vadan reissullamme se nousi yhtäkkiä kapinaan. Näyttöruudun auto vain hyppäsi ojaan ja Arno ei suostunut näyttämään enää yhtään tietä. Taputtelimme sitä ja hyvittelimme ”Jaksa nyt vielä vähän matkaa niin kohta pääset lepäämään. Olet kyllä ollut tosi ahkera”. Sitten sammutimme näytön ja käynnistimme sen uudelleen ja Arno oli jälleen piristynyt, ralliauto ruudulla kömpi takaisin tielle ojan pohjilta. Tänä iltana Arno oli muuttunut tumman siniseksi, kuten se muuttuu aina ilta-aikaan, joten Tanja ja Alisa päättelivät sen olevan hyvin uninen. Tanja teki sille nenäliinasta makuupussin ja Arno pistettiin sinne mukavasti nukkumaan. Tanja ja Alisakin taisivat olla väsymys-iltahepulissa, koska tämä makuupussi herätti suurta hilpeyttä.

Arno on myös hyvin itsepäinen. Vaikka asetuksissa on kohta, jonne saisi määritellä kohdepisteet tai asentaa uuden kotipaikan, tämä ei onnistu. Kotipaikan muutoksen jälkeenkin, Arno merkitsee lähtöpisteeksi aina tämän huvilan. Se on nähtävästi liian kiintynyt näihin maisemiin tai sitten se on niin älykäs, että näkee sateelliiteista meidän olevan juuri näissä koordinaateissa, eikä ymmärrä miksi yrittäisimme huijata sitä olevamme muualla. Haluaisimme katsoa paljonko Milanosta on Bergamoon matkaa ja kuinka keskustaan joudumme ajamaan Milanossa, (Tanja ei haluaisi ajaa keskustassa, mikä on aivan ymmärrettävää, sillä onhan se tässä liikennekulttuurissa aika haastavaa) kun muu porukka vie meidät hostellillemme. Tämä ei kuitenkaan Arnon liiallisen älykkyyden vuoksi onnistu alkuunkaan!

5.6.

Milanossa ollaan! Kirjoittelen koostetta lomamokkimme tapahtumista myohemmin. Loysimme edullisen nettipaikan, joten tulen todennakoisesti huomenna ”asustelemaan” tanne. Minilapparimme lopetti palvelemisemme nyt matkamme viime hetkilla, mutta hyvinhan se toimikin tahan asti.

Yovymme dormissa. Se on aina suuri arvoitus, kuinka yo tallaisessa yhteismajoituksessa tulee sujumaan. Myonteista on, etta yksi huonetoverimme on korealainen ja toinen nuori hiljainen tytto. Korealaiset osaavat tunnetusti kayttaytya kohteliaasti ja huomaavaisesti. Nyt lueskelemaan uutisia, silla olen ollut ahdistavassa uutispimennossa jo monta paivaa!

6.6.

Lomahuvilamme viimeisista tapahtumista:

Viimeisen retken teimme Vincin pikkukaupunkiin ja vierailimme Leonardo Da Vinci museossa. Taiteilija-keksija oli syntynyt noilla tienoilla ja siksi kaikki kylassa oli nimetty hanen mukaansa, oli monenmoista Da Vinci hotellia ja ravintolaa. Tuo museo olisi voinut olla antoisa paikka italian osaajalle, tai mahdollisesti englanninkielen hallitsijallekin, mutta itse en saanut siita paljonkaan irti. Olin kuvitellut, etta siella on Leonardon keksimia laitteita, joita saa itse kokeilla ja sita kautta havainnoida niiden toimintaa. Lahes kaikissa pienoismalleissa kuitenkin luki ”ala koske”. Mita niista silloin saa irti!? Kokemus jaa vain kevyeksi ja tylsaksi ”jaa tuollainen harveli”. Hyvin pintapuolista! (ainakin jos ei pysty lukemaan pitkia seliteteksteja) Museologiaa opiskelleena sanoisin, etteivat Italian museot oikein ole pysyneet museoalan kehityksen uusimpien tuulien mukana. Nykyaan painotetaan paljolti kokemuksellisuutta ja sita kautta oppimista. Tarkeaa olisi myos, etta kokemus tulisi useampien aistien kautta. Tuolla kaytossa oli ainoastaan nakoaisti. Yhdessa huoneessa oli muutama tiedekeskus tyylinen laite, jotka havainnollistivat muun muassa varjon asettumista kappaleen taakse ja tuolloin sait itse siirtaa esinetta. Mutta harvassa olivat ne museoesineet, joihin vierailija sai koskea tai muuten paasi itse vaikuttamaan oppimistapahtumaan.

Museosta parhaiten jai mieleen rakennus, johon suurin osa nayttelysta oli sijoitettu. Se oli linnanmainen torni, johon sai kiiveta katolle asti. Ylhaalta oli hienot maisemat Vincin kylaan. Kotiinpaluumatkalla poikkesimme viela kertaalleen Empolin Hypercoopissa. Olimme Kallen kanssa kayneet siella jo aikaisemmin kolmesti, joten paikka oli mukavan kotoisa Italian parhaine jaatelobaareineen. Tuon jaatelon takia sinne lahinna suuntasimmekin. Samalla kavimme ruokaostoksilla ja saimme kulkea edes takaisin ennen kuin kaikki tarvittava loytyi.

Usein illalla olimme talomme pihalla erilaisia lapsuudesta tuttuja pihapeleja. Meita Kallen kanssa jaksaa aina lapsettaa sen verran, etta olemme valmiit kisailemaan eri peleissa tai leikeissa. Alisan, Linnean ja Kallen kesken suosittua oli myos uima-altaassa pelattava jalkapallon heittely. Itse usein luin tuolloin kirjaa aurinkotuolissa altaan vierella. Silloin talloin pulahdin veteen ja pidimme Alisan kanssa toisillemme vesijumppatuokioita. Viimeisen illan youinti oli hyvin tunnelmallinen! Odotimme kuutamoa ja illan pimenemista, lopulta kuu ei pilvien takaa juuri nakynyt, mutta pimeys muutamine tahtineen loi kuitenkin omaa tunnelmaansa ja pyoreat pihavalot loivat kelmean valonsa uima-altaan pintaan. Hyppasimme kaikki yhtaaikaa veteen, paitsi Tanja tyytyi aluksi vain kuvailemaan. Linnean houkuttelemana ja kannustamana hankin paatti sittemmin rohkaista mielensa ja pulahtaa veteen. Polskimme ja raiskimme altaassa, silla yo oli viilea ja taytyi pysya jatkuvassa liikkeessa, ettei kylmyys hiipinyt. Vesi tuntui aurinkoisen paivan jalkeen hyvin lampimalta, varsinkin viileaa yoilmaa vasten.

Porukka oli pelannyt, ettemme millaan saisi kaikkia tavaroitamme mahtumaan autoon. Tanja sanoi stressaantuneena ”Tehan olette niin hyvia pakkaamaan, etta varmasti saattekin kaikki mahtumaan.” Me otettiin tama haaste Kallen kanssa vastaan ja Alisan avustamana aseteltiin kassit peraluukkuun. Muutaman kerran taytyi vaihtaa laukkujen asentoa ja koostaa laukkupinoa kuin palapelia, mutta kylla ne sinne lopulta ihmeen helpostikin asettuivat. Alisan matkalaukku oli aluksi aivan ylitse pursuava, mutta tyhjennettiin se kokonaan lattialle ja aloitettiin pakkaus vaihe vaiheelta aivan alusta. Kai sita nyt kolmen pitkan, useamman kuukauden mittaisen, (nyt kun lasken, olen ollut viimeisesta 7 vuodesta reilu 2 vuotta putkeen tienpaalla) Aasian-reissun aikana oppii vakisinkin sovittelemaan pieneen tilaan tavaroita. Rinkan joutuu kuitenkin lahes paivittain pakkaamaan. Lopulta tuo Alisan laukunkin vetoketju solahti mukavasti kiinni. Ylipainoa saattoi hieman kertya, mutta kaikki tavarat saatiin mukaan, varmaan han lentokentalla sai pukea vaatteita paallekain painon vahentamiseksi.

Mielestani matka Milanoon sujui leppoisasti, vaikka osa porukasta vaikuttikin valista vahan karsivilta. Olihan autossa kylla kieltamatta ahdasta, silla meita oli nelja takapenkilla. Itse en karsinyt ahtaudesta, mutta kuumuus vahan hairitsi. Kumarruin valilla kohti etupenkkeja, etta saisin hetkellisesti tuntea ilmastoinnin raikkan virtauksen kasvoilla. Autossa oli tyypillisen huonosti suunniteltu ilmastointi eli yhtaan puhallinta ei ollut auton takaosassa. Kun Tanja ajoi ja Kalle isti takana, leikimme monenmoista laivanlastausta Kallen ja Alisan kanssa. Matka menee aina rattoisasti ja nopeasti eri leikkien parissa! Olen kylla erittain huono eri kaupunkien nimissa jos vuorotellen aakkosten mukaan pitaa sanoa alkukirjaimilla kaupunkeja. Ajatuksenjuoksuni on vain liian hidasta tallaisiin nopeus peleihin, aikaa oli sekunttikellon mukaisesti vain 15 sekunttia. Kalle ja Alisa sita vastoin ovat kovia kisailemaan juuri tallaisissa nippelitieto peleissa. Talollakin he olivat laattahyppelya eri jalkapalloilijoiden nimilla ja viela kun netin iloa kesti, he sporklettivat lippupeleja.

Milanossa Arno taas temppuili meille. Talla kertaa se keksi meille jekun, jossa laittoi meidat ajamaan kolme kertaa samasta risteyksesta ohjaten aina oikealle. Se sanoi ”kaanny oikealle”, mutta liikenneympyrassa oli monia risteyksia, joita se ei tunnistanut, joten ajettiin monta kertaa vaarin ja saatiin aina kiertaa uudestaan sama kortteli. Kun jaimme pois Milanossa tienlaidassa, raahasimme laukkumme hostellille, joka loytyi yllattoman vaivattomasti. Palasimme heti arkisiin reissurutiineihimme eli kavimme kaupassa ja aloimme keitteleen trangialla pastaa. Laitoimme keittiomme parvekkeelle ja hammensimme siella pataamme. Sattui juuri niin, etta tuolloin huoneessa oli vilkasta, porukkaa vaelsi edes takaisin ja remonttimiehetkin laittoivat tikkaansa parvekkeen oven eteen ja kiipeilivat asettelemaan verhoja. Varmaan kaikki ihmettelivat, mita teemme parvekkeella, mutta ketaan ei kuitenkaan jaksanut niin paljon kiinnostaa, etta he olisivat kysyneet, tai etta henkilokunta olisi puuttunut kokkailuumme.

Naukkailimme siina sitten vahan kaljaakin ja lahdimme kaupungille pyorimaan. Tiesimme, ettei dormissa kuitenkaan voisi alkaa aikaisin nukkumaan, joten sama tulla huoneeseen vasta, kun muut ovat sangyssa. Kavelimme pikkuhuppelissa hamartyvia suurkaupungin katuja ja kaikki naytti paljon kiehtovammalla kuin paivanvalossa. Koettelimme hyvaa onneamme ja menimme puistoon istumaan. Jaimme kylla aivan puiston laitamille penkille. Kaikkien kaupunkilegendojen mukaanhan puistoissa tulee aina ryostetyksi, tieda hanta pitaako paikkaansa. Itse saimme kuitenkin pitaa rahamme ja kukaan ei edes tullut hairikoimaan koko iltana, kun vaeltelimme summittaisesti katuja.

Paivasaikaan Milano ei nayttanyt enaa yhtaan niin salaperaiselle kuin illalla, mutta Doumo eli goottilainen kirkko oli kylla nayttava. Se oli varmaankin upein koskaan nakemani kirkko! Se oli valtavan kokoinen ja taynna uljaan nakoisia veistoksia, koko rakennustyyli vaikutti hyvin jylhalta ja juhlavalta. Kavelimme tanaan Duomon seutuvilla ja siita suunnistimme modernin taiteen museoon, jossa juuri moderni puoli oli suljettu. Se oli suuri pettymys! Mutta onneksi itse rakennus oli aivan hieno ja pari 1900-luvun alun taulua jo hieman lahenteli modernismia. Paaasia oli, etta museo oli ilmainen, joten ei menetettykaan mitaan, vaikka suurin osa siita oli suljettuna.

Kavimme syomassa Burgergingissa, joka sijaitsi hienolla alueella ostoskatuineen, joissa kaikki maailman muotimerkit olivat edustettuna. Meidan hostellimme sijaitsee sentaan hyvalla paikalla, sektori 2 alueella, jossa on hyvin kansainvalinen meininki. Taalla monikulttuurisuus nakyy ja ilmeset eivat ole kovinkaan hienostelevia! Hostelli on muuten ok, mutta huoneissa ei ole mitaan ilmastointia, joten yolla oli aika kuuma. Nyt viela huoneeseen oli angetty seitsemas sanky, vaikka sen pitaisi olla kuuden hengen dorni, joten vahan ahdasta on. Ihmiset ovat kuitenkin vaikuttaneet mukavilta, mita nyt vahan olemme ajatuksia vaihtaneet, paaosin kaikki ovat hiljaa omissa oloissaan.

Nettiaika loppuu…

7.6.

Rosa Liksomia matkien, taakse jaa Milano; ronsyilevat kattopuutarhat, kebabin huuruiset etniset kadut, rikkaiden typeran nakoiset sylikoirat, uljas aikaa ja ilmansaasteita uhmaava Duomo, kadun varsien rautaiset pyoreat kateen sopivat tolpat, tuulahtelevat metrotunnelit, oikeiston ja vasemmiston taistelu petonimuurien varikkaissa graffiteissa, matalat kiitavat urheiluautot, kaupunki joka on muotisuunnittelija Georgio Armani synnyinpaikka ja, jossa yha maailman huippumuotivaatemerkit hohtavat mainosvalojaan…

Eilen illalla meilla oli taas niin tylsaa, etta maistelimme jotain alkoholipitoista ja paatimme lahtea viela liikenteeseen. Hostellihuoneemmekin oli niin tunkkaisen kuuma, ettei siella pystynyt olemaan. Saimme paahamme ajella metrolla kaupungin toiselle puolelle katsastamaan kuuluisan jalkapallostadionin. Se on arkkitehtuuriltaan hyvibn omaleimaisen nakoinen. Missaan tapauksessa en sanoisi rakennusta kauniiksi tai hienoksi, se oli epamaarainen useaan suuntaan kurkutteleva rakennus. Stadioni muistutti alaosaltaan paljolti parkkihallia, sivuilla sita komisti valtavat kierrepylvaat ja ylhaalla katolla siita esiin puski punaisia nelio ulokkeita.

Leiriydyimme nurmikolle katselemaan tuota rumistusta. Paikalla oli jo innokkaampia Bruce Spingsteen faneja, silla artistilla olisi keikka seuraavana paivana stadionilla. Fanit olivat hyvin innostuneen oloisia ja osa oli tuonut mukanaan makuupussinkin, selvana aikomuksenaan viettaa yo paikanpaalla fiilistellen tulevaa keikkaa. Vahan ajan paasta joku poika lahestyi meita. Han kysyi Kallelta ”Saanko vahan lainata tyttoystavaasi?” Kalle siina sitten vahan kyseli syita, mutta ne eivat taysin auenneet viela tuolloin, eivat ainakaan minulle. Poika vain sanoi, ettei mene kauan ja han olisi hyvin kiitollinen. Uteliaana lahdin hanen mukaansa 50 metrin paahan, jossa hanen porukkansa oli kokoontunut. Tuossa kavellessa han selitti, kuinka hanen tyttokaverinsa on sairaalassa toissa ja minun pitaisi vain esittaa tuota tyttoa. Han kirjoitti kateeni 66, joka oli selvasti jokin varausnumero. Vakimaaran keskella oli nainen, joka huuteli numeroita ja ihmiset ilmottivat vuorotellen olevansa paikalla. Kun minun vuoroni tuli, minun taytyi vain nayttaa kattani ja sanoa ”Elice”. Koko hommassa ei mennyt viittakaan minuuttia ja pian kavelin takaisin kohti Kallea, pojan ja hanen kavereidensa kiitellessa vuolaasti. Vahan ajan paasta poika lahestyi jalleen, han ojensi Kallelle 15 euroa. Kalle yritti antaa rahoja takaisin ja vakuutella, etta eihan tuossa ollut mikaan tyo ja mielellamme autoimme, mutta poika vain tunki rahat K:n kouraan. Eipa siina. En ole koskaan ennen noin helposti 15 euroa tienannut! Annoin tosin K:lle 5 e, silla han oli ollut puhemiehena..Varmaan episodissa oli ollut kyse siita, etta kaikkien, jotka haluavat keikalla tietyille hyville paikoille, taytyi kayda tuolloin ilmottautumassa. Ehka kyseessa oli jokin Brucen fannclub. Hauska sattumus tuo kylla oli!

”damput, damput, tampa tampa taa”, soi vielakin paassani, kun olimme asken koulun pihan puistossa pizza piknikilla ja lasten laulu raikasi luokista. Kai sita pitaa raahautua Brucen keikalle, etta paasee tasta hairitsevasta korvamadosta. Oli kylla poikkeuksellisen rasittava laulu! He lauloivat samaa jankkaavaa kappaletta ainakin 20 minuuttia putkeen. Ei me tietenkaan areenalle sisalle menna vaan kuunnellaan keikkaa ulkopuolelta. Olemme jattaneet tavaramme hostellille ja varmaan vasta sitten keikan jalkeen 23-24 aikaan haemme tavaramme ja sitten kulkeudumme metrolla ensin rautatieasemalle, jonka edesta otamme bussin kohti Bergamon lentokenttaa. Alisa pelotteli, ettei kentalla anneta nukkua vaan vartijat potkivat ylos, joten vahan harkitsemme, olisiko rautatieasemalla parempi nukkua. Pitaa sitten illalla katsoa kummin teemme. Ehdimme kentalle kylla aikaisin aamullakin, silla lentomme on vasta 10 aikoihin. Voi olla, etta olen tanaan keskiyolla niin vasynyt, etta kaadun vain jonnekin nukkumaan ja jos joku tulee hairikoimaan olen niin akainen, etta han varmasti pelastyy. Viime yo meni nimittain katkonaisten unien merkeissa. Euro inn hotellimme oli sikali hyva, etta se oli Milanon hintatasossa halpa eli noin 12 e yo yhdelta (jotain pienta kasittamatonta lisamaksua kylla ilmaantui), se oli uusi ja siisti, palvelu oli hyvin ystavallista ja sijainti metropysakin lahella kansainvalisella alueella loistava. Mutta huonoina puolina oli huoneiden tunkkaisuus, ahtaus ja yhteistentilojen puuttuminen. Tuollaisissa hostelleissa pitaisi aina olla olohuone kirjahyllyineen!

Soimme 2,5 euron pizzan ja samasta paikasta saisi 1, 5 kebabin! Aivan mahtava tama alue, kun taalla on kaikki niin edullista. Kohta menemme viela kiinalaiseen halpamarkettiin koluamaan ja katsomaan mita pienta ja puoli-ilmaista sielta viela lahtisi matkaan…

Matka alkaa olla lopuillaan. Voi olla, etta kirjoittelen viela Suomesta jotain jos saan inspiraation, todennakoisesti tama oli kuitenkin nyt tassa. Antakaahan loppupalautetta!

30.6.

Loppumatkasta vielä sen verran, että vietettiin matkan viimeiset hetket seikkaillessa öisessä Milanossa. Oltiin ensin Springstinen keikan ulkopuolella nurmikolla möyrimässä (itse en juonut mitään, kun edellisenä iltana olin ottanut niin reippaasti, että jossain vaiheessa löysin itseni metron lattialta. Kalle joi fiiliksen vuoksi yhden ison kaljan), sitten nukuttiin torakoiden kavereina rautatieaseman edessä pihalla ja lopulta siirryimme kolmen aikaan yöllä lentokentälle, jossa pääsimme sermin taakse piiloon nukkumaan pariksi tunniksi. Onneksi löysimme tuolla lentokentällä suojaisan nukkumispaikan, sillä Bergamon kentällä nukkuminen oli ehdottomasti kielletty. En ymmärrä mitä pahaa siinä on jos laittaa pitkälleen jonnekin kentän nurkkaan! Yleensähän tämä on aivan sallittua, mutta tuolla Bergamossa oli natsimainen kuri. Viimein, kun oltiin jo herätty ja pelattu noppaakin ja Kalle lähti vessaan, vartijat tietenkin huomasivat piilomme ja tulivat karjumaan minulle. He olivat hyvin epäkohteliaita ja töykeitä, kun komensivat minut ylös. Pian Kallekin tuli jo paikalle ja sai osansa vartijoiden agressiosta. Yritimme kohteliasti kysyä syytä ja lopulta, kun sitä ei irronnut rauhallisesti vain selittää ”kyllä kyllä, nousemme ja lähdemme, mutta meidän täytyy ensin pakata”. Olimme ehtineet tehdä kunnon leirin ja kaikki makuualustat, makuupussit ja pyykkipussit tyynyinä olivat levällään lattialla, joten ei siitä nyt aivan sekunneissa suoriuduta matkoihin. Varija karjui vieressäni komentoja niin naamapunaisena, että aloin jo itsekin rauhallisena ihmisenä hermostumaan ja siitä johtuen särjin oliiviöljypullon, joka oli ollut pyykkipussissani. Ihanasti kaikki vaatteeni pussissa uivat lasinsirujen ja öljyn seassa! Tämä episodi oli selvästi varijan vika, joten ärähdin hänelle jotain ja poistuin ärsyyntyneenä paikalta jättäen Kallen jatkmaan pakkailua. Suuntasin lähimmälle roskikselle, jonka edessä pelastin parhaat vaatteet erilliseen pussiin ja heitin huonoimmat menemään. Onneksi kyse oli lähinnä vanhoista ja kuluneista alusvaatteista. Kiva oli siinä ihmisten keskellä, jotka jonottelivat läheiseen kahvilaan, penkoa öljyisiä ja haisevia vaatteita.

Lentomatka meni väsymyksen vuoksi täydellisessä koomassa. En muista siitä muuta kuin, että en saanut palvelua lentoemoilta. Jossain vaiheessa heräsin torkuiltani ja olisin halunnut leivän, mutta tarjoilukärry meni ohitseni ilman, että minulta kysyttiin mitään. Olin varmaan niin nuhjuisen näköinen, että he päättelivät, ettei minulla ole ostokykyä. Kun sitten yritin myöhemmin ostaa kärrystä, heillä ei ollut enää juuri mitään myytävää.

Kun viimein olimme Haapavedellä, jossa vietimme pari päivää ennen Ouluuntumista, olimme valvoneet melkein 40-tuntia nukkumatta kuin satunnaisesti muutaman minuutin.

Kokonaisuudessaan oli loistava reissu! Italiasta löytyi enemmän omintakeista kulttuuria kuin olin ennalta odottanut. Aasian reissaajana ajattelin ”Sehän on Eurooppaa, onkohan siellä edes kovin erilaista kuin Suomessa, varmaan aika vähän tulee mitään ihmeteltvää.” Alunperinhän matka oli, ainakin minulle, luontomatka ja oman fyysisen kunnon koettelu reissu, mutta kyllä sitä kulttuuriakin tosiaan lopulta löytyi. Suurimman vaikutuksen teki italialainen kotiruoka ja esteettisyys, joka ilmeni voimakkaammillaan vanhoissa kskiaikaisissa kivikaupungeissa.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi