Pyörien pyörillä Italiassa, osa 3.

13.4 klo 18.00

Katselen hotellihuoneemme ikkunasta aaltoilevaa merta. Hotellimme on niin rantaviivan tuntumassa, että aallot näyttävät yltävän melkein parvekkemme alle. Olemme nyt Follonicassa, joka on hauskasti hyvin erilainen kaupunki kuin viime aikaiset kiviset kukkulalinnoitukset. Pidän kyllä loppujen lopuksi vielä enemmän noista romanttistunnelmallisista jylhästi kukkuloille nousevista kaupungeista, mutta vaihteeksi on mukavaa olla tällaisessa lomakeitaassa. Kaikki on täällä kepeän näköistä, on taas vaalenkeltaista ja vaaleansinistä taloa, jotka ovat yhtä nättejä kuin karkit ja rantabulevardia, jonka keskellä on välimerellistä palmua. Lisäksi on tietenkin myös meri. Aaltojen kohina ja laaja vesi, luo aina omaa tunnelmaansa. Tämä on varmasti hyvin letkeä kaupunki kesäisin. Tällä hetkellä täällä on suhteellisen hiljaista, vaikka muutamia turisteja kierteleekin rantaviivan tuntumassa.

Offsesongin vuoksi saimme hyvin tingittyä tätä hotellihintaa. Kaupunkäynti oli kyllä hieman haasteellista, sillä respassa istui arviolta 75-vuotias rouvashenkilö, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Hinta tippui helposti 60 euroon yö, mutta haasteita tuli kun yritimme saada hänet ymmärtämään kysymyksen ”Jos olemme kaksi yötä, saammeko huoneen sitten 50 e/yö?” Kalle selaili sanakirjaa ja yritti viestiä kynän ja paperin avulla. Juuri, kun hienostorouva oli jotenkin ymmärtänyt tämän asian, Kalle alkoi miettimään , että pitäisi kuitenkin ensin käydä netissä tarkistamassa ovatko sohvasurffaajat vastanneet. Emmehän voineet tietää tarvitsisimmeko huoneen kahdeksi yöksi, jos meille olisikin ilmainen yöpaikka jossain sohvasurffaajalla. Niimpä seuraavaksi piti keksiä, kuinka sanotaan italiaksi ”Ehkä jäämme vielä toiseksi yöksi, käykö jos maksamme huomenna 40 e lisää jos jäämme”. ”OK” oli ainoa englannin kielinen sana minkä rouva tiesi eli viestintä oli koko ajan paperille piirtelyä ja molemmin puolista kysyvää toistamista ”ok?”

Nyt tarinassa seuraa taas hieman takaumia. Yövyimme siis Roccastrada aseman takana teltassa. Ennen teltan pystytystä tapoimme aikaa aseman pihalla parisen tuntia ja nautimme hiljaisuudesta ja ilta-auringon lämmöstä. Noin viisi junaa siitä meni ohitse, mutta koko aikana ei pysähtynyt kuin kaksi ja koko asemalla näimme tuona aikana vain yhden ainoan matkustajan. Hän nousi pienimpään junaan, jonka olen koskaan nähnyt, junassa oli vain yksi hyvin lyhyt vaunu.

Yö meni muuten mukavasti, mutta aluksi oli hieman kylmä ja siitä selviydyttyäni lisäämällä vaatetta, jalkani puutuivat jatkuvasti. Jo aamukuudelta aloin odottamaan ”Eikö se aurinko koskaan nouse.” Heti kun valoisuus valtasi alaa yön pimeydeltä, kömmimme unisina teltasta ja aloimme pakkaamaan sitä. Joku oli tullut töihin asemalle ja ajattelin toiveikkaana, että saisikohan siitä jotain kuumaa juotavaa. Kaikki ovet olivat kuitenkin edelleen lukossa, vaikka jonkun työntekijän auto olikin ilmaantunut pihaan (voi tosin olla että hän käytti pihaa vain parkkipaikkana ja meni jonnekin muualle.) Koskaan ei selvinnyt oliko tuo asemarakennus pysyvästi suljettu! Noilla tienoilla oli kyllä muutenkin ennatysmäärä hylättyä tönöä. Massimo sanoi, että autioita taloja näkee koko ajan vähemmän, koska britit ostavat niitä huviloikseen, mutta kyllä niitä minun mielestäni on vielä aika reilusti ja osa on sen näköisiä, ettei niitä enää pysty kunnostamaan kuin suurella rahalla.

Kuulimme jälleen yöllä monenmoista luontoääntä. Sanoisin, että nyt oli äänimaailmaennätys. Edes viidakossa ei usein kuule tuollaista meteliä. Selitys oli paljolti se, että tuolla kotieläinten kuoro ja luonnoneläinten äänet kilpailivat keskenään, kuullosti kuin he olisivat kisailleet kuka hallitsee tätä melusaastetta. Uutena tuttavuutena oli lintu, joka kuullosti aivan rekan perutusääneltä, yhtä kimakka kuin palohälyttimen patterinloppumisvaroitusääni. Koirat ulvoivat ja kukot kiekuivat. Villisikojen röhkintä ja kauriiden mylvintäkin oli mielenkiintoista kuunneltavaa. Tosin jo alkuvaiheesta iltaa kyllästyin tähän esitykseen ja etsin korvatulpat.

Aamulla jo 8 aikoihin olimme tienpäällä. Halusimme lähteä aikaisin myös siksi, että tarkoitus oli polkea sadepilviä karkuun. Heti alkumatkasta kysyin ”Taasko siitä sun pyörästä kuuluu ihme ääniä?” ja Kalle vastasi ”Ei tämä kyllä multa kuulu”. Minun ihme pyöräni, jossa ei tähän asti ollut ollut vian vikaa, alkoi kiukutella heti aamusta ja olisihan se pitänyt arvata, että tämä oli vain alkusoittoa. Tarkastelin pyörää joka suunnasta, kurkkien ja kierellen, mutta en vain keksinyt, mistä hankaava ääni johtuu. Vasta Coop-kaupan pihassa, josta haimme yhdistettyä aamupalaa ja lounasta, keksin että kettinkisuoja osuu aavistuksen verran ketjuihin. Tiet olivat jälleen ihanteellisia: vain puolisen tuntia saimme kiivetä ylämäkeen, sitten saimme lasketella vähintään saman ajan ja sen jälkeen oikeastaan koko loppupäivä Sticcianon jälkeen oli tasaista. Oli hyvin outoa ajaa tasaisella, kun oli tottunut jatkuviin pinnanmuotojen vaihdoksiin, mutta kyllähän se matka edistyi aivan eri tavoin. Katsoimme ihmeissämme, kun oli 100 metrin välein kylttejä, että meillä menee tuohon sataan metriin vain 20 sekunttia aikaa eli ajoimme kilometrin 3,5 minuutissa. Emme tietenkään koko ajan pitäneet noin huikeaa tahtia yllä, mutta joka tapauksessa kilometrit suhahtelivat ohitse ihanan kevyesti.

Monissa tienvarsiopaskylteissä on aina vain paikannimi mainittu, ei välttämättä kerrota ollenkaan kuinka pitkästi sinne on. Meillähän Suomessa on aina myös kilometrimäärä. Erikoista täällä on myös, että kaupungin loppumisesta ilmoitetaan kaupungin nimen yli vedetyllä viivalla. Mihin noita kylttejä tarvitaan? Kai sitä nyt tietää, että edellinen kaupunki loppuu jos seuraava alkaa. Kaikista oudointa on, ettei välttämättä heti alakaan seuraava vai väliin jää vähän kuin ei kenenkään maata, en ole vielä selvittänyt mitä nuo alueet ovat, kai ne joka tapauksessa jompaan kumpaan kaupunkiin kuuluvat.

Kylttejä on muutenkin hauska seurata pyöräillessä. Lumihiutalemerkkejä kyllä inhoan, sillä ne tietävät yleensä mäkiä. Paljon ilmoitellaan myös erilaisista yrityksistä. Tänään tuli koko ajan vastaan ”Tenuta, Agriturismo”. Käsittääkseni tuo tenuttaminen tarkoittaa juuri sitä, mille se suomalaisen korviin kuulostaakin eli tilalla tenutellaan, siis maistellaan eri viinejä.

Kaikki sujui mukavasti- ilma oli hyvä ja pyörät kulki- kunnes saavuttiin pieneen Grillin kylään ja siellä sitten alkoikin meidän grillaus. Ravintolan pihasta lähtiessäni huomasin, että etukumini oli aivan tyhjä. Eipä siinä sitten auttanut kuin mennä korjailemaan sitä apteekin takapihalle. Ensimmäinen varsinainen vastoinkäyminen oli, kun emme saaneet pultteja auki. Kallen pyörässä kaikki on niin löysällä, että ne suorastaan tippuvat tielle ja minun pyörässäni kaikki taas niin tiukasti, että työkalut hajoavat. Väänsimme tosiaan niin voimalla, että koko työkalumme levisi käsiimme. Kalle lähti sitten pyörän kanssa katseleen lähitienoilta apua ja pian hän palasikin rengas irti kädessän ja pyörää kantaen. Jollakin oli kaupan takapihalla ollut kunnon jakoavain. Näimme helposti reiän aiheuttajan, sillä renkaaseen oli tarttunut iso palanen piikkipuskaa. Kuvittelimme pääsevämme vielä helpolla, sillä meidän ei tarvinnut etsiä reikää veden kanssa eikä edes irroittaa koko sisuskumia. Paikkaus sujui Kallelta tottuneesti ja pian jo asettelimme rengasta takaisin. Jarrupalojen kanssa vain oli suuria ongelmia, rengas ei meinannut asettua niiden keskelle. Lopulta saimme sen hyvin paikoilleen ja aloimme pumppaamaan ilmaa. Ihmettelimme, miksi ilma ei mene renkaaseen! Pian Kalle kuuli pahaenteistä sihinää. Renkaassa oli toinen reikä! Ei kuin jälleen rengas irti ja taashan sieltä löytyi tuollainen pikkupiikki pirulainen. Tällä kertaa se oli vaikea irroittaa ja minä sain hampailla nykäistä sen pois. Homma alkoi siis jälleen alusta, mutta lopulta rengas oli paikoillaan ja vaikutti että ilma pysyy kuin pysyykin sisällä.

Äiti laittoi samanaikaisesti viestiä, että eräs tuttava on meille kateellinen reissuistamme. Eipä olo tuntunut sillä hetkellä kovin kadehdittavalta! Kalle siinä sitten muistuttikin, että nythän on perjantai 13. päivä. Itse en edes sitä tiennyt, mutta tuo rengas episodi ja telttayön hankaluudet sopivat kyllä täydellisesti kuvaan.

Olimme koko ajan ajaneet kohti kirkasta taivaanrantaa, mutta iltapäivän kuluessa sadepilvet saavuttivat meitä. Poikkesimme yhteen täysin kuolleeseen hotellialueeseen kysyäksemme majapaikkaa, mutta ketään ei näkynyt missään. Minulla oli hirveä nälkäkin ja olin ajatellut ostaa paikasta jotain suolaista, mutta edelleenkään edes ketään myyjää ei ollut paikalla. Pihalla oli keittiökatos, jonne oli unohdettu jotain suolakeksejä muovipakkauksiin ja pummailin niitä sitten muutaman. Pystyimme myös täyttämään vesipullon ja käymään ihka-aidossa vessassa (puskien jälkeen ylellistä), joten reissu oli kannattava. Vielä lähtiessämme paikasta, Kalle poimi mukaan sitruunan pihan puusta. (josta kohta puristamme mehua vissyn sekaan)

Päättelimme, että meillä olisi vielä vähän aikaa mahdollista polkea ennen sadetta. Tähtäsimme, että ehtisimme tänne Follonikaan ennen sitä. Ehdimmekin juuri Follonikan lähiöihin, kun ensimmäiset pisarat alkoivat putoilla. Kävimme kysymässä huonetta yhdestä hotellista. Alue oli vain lievästi sanottuna rumaa, tai sitten olen vain tottunut jo liialliseen esteettisyyteen, mutta joka tapauksessa isot automarketit ym hallitsivat seutua, joten päätimme vielä yrittää ehtiä keskustaan. Juuri sopivasti sade hyytyi niin pieneksi tihkuksi, että pääsimme kastumatta viehättävälle merenranta-alueelle ja menimme ensimmäiseen vastaan tulevaan hotelliin. Yllättävästi tässä Orchidea hotellissa oli Toscanan tasoon nähden kohtuu hinnat ja siinä ei sitten ainakaan minun puoleltani enää paljon mietitty, kun päätimme asettua taloksi.

Tämä on 2 tähden hotelli, mutta silti lievästi nuhjuinen. Hyvin ylelliseltä tämä kyllä meille tuntuu. Koskaan ennen meillä ei ole ollut noin valtavaa parveketta, jonne vaikka auto mahtuisi ja en ole ennen ottanut tulikuumaa suihkua katsellen samalla merta lähes seinän kokoisesta ikkunasta. Vähän harmittaa, ettei netti toimi. Tai lähinnä harmittaa se, ettei respassa ole ketään, joka osaisi antaa tunnukset siihen. Tässä hotellista varmasti on langaton, sillä singaali on niin vahva. Äsken kävelimme koneen kanssa kaupungin katuja metsästäen verkkoa, mutta lopulta jouduimme tyytymään erään ravintolan maksulliseen (ostat jotain) verkkoon.

16.4

Aloitetaampa siitä, minne viimeksi jäin. Follonica oli siis tyypillinen lomanvietto kaupunki, jossa oli paljon rikkaiden vapaa-ajanasuntoja ja toisaalta varmasti myös monenmoista vuokrahuvilaa. Rantakatu oli viehättävä, sillä se jatkui laajalle alueelle ja oli täysin autoton. Rannan tuntumassa oli toinen toistaan upeampia jäätelöbaareja, joissa oli monipuolinen jäätelövalikoima. Jäätelöt olivat hyvin herkullisia!

Olimme kaupungissa vain yhden kokonaisen päivän ja senkin pysyttelimme suurimmaksi osaksi sisätiloissa sateen vuoksi. Illalla vähän maistelimme viinejä ja niistä rohkaistuneina päätimme lähteä uimaan. Ilmanlämpö oli vain huikeat 13 astetta ja ilma täynnä jäätävää tihkusadetta, mutta niin vain juoksimme rantahiekkaa veteen. Onneksi yleisöä ei ollut, he olisivat varmasti pitäneet meitä hyvin hulluina. Yksi koiran ulkoiluttaja pariskunta tosin taisi nähdä meidät kaukaa, sillä he kääntyivät katsomaan taakseen, kun hieman kiljahdellen kommentoin veden kylmyyttä. Itse asiassa vesi oli kyllä lämpimämpää kuin luulin, varmaan noin 15 asteista, suurinpiirtein samanlaista kuin meillä mökillä juhannuksena. Se ei pistellyt enää yhtään, toisin kuin se vesi, jossa yleensä heitän talviturkin.

Follonicasta oli yllättävästävän vaikea löytää poistumisväylää. Yleensä noin pienistä kaupungeista poistuminen ei tuota mitään vaikeuksia, mutta tuolla oli sellaista kieputusliikenneympyrää, että pari kertaa jouduimme kysymään tietä. Meinasimme myös eksyä moottoritielle, sillä liittymäkohdassa ei ollut mitään ilmoitusta siitä, että edessä olisi moottoritie. Heti, kun näimme mihin kaista loppuu, käännyimme takaisin. Yhdessä vaiheessa eksyimme myös hiekkatielle, josta jouduimme palaamaan hieman takaisin, sillä pyörämme eivät oikein kestä ajaa kovin kivikkoista tietä, ja muutenkaan tuollaisilta pikku poluista ei koskaan saa mitään selkoa, minne ne johtavat.

Meidän oli kyllä tarkoitus olla vielä pari yötä mantereella ennen Elballe suuntaamista, mutta kaikki sohvasurffaajat vastasivat meille jälleen pelkällä hiljaisuudella ja eräs, johon olimme jo saaneet yhteyden, ei yks kaks lähettänytkän tarkenmpaa osoitettaan. (Nyt hän oli sitten tänään vastannut ja toivotteli meidät tervetulleeksi. Vähän myöhäistä! Emme halua enää niin pitkästi takaisin päin palailla) Hotelliyökiintiömme oli jo täynnä, joten aamulla päätimmekin ottaa suunnan kohti Elbaa.

Follonicasta pois päin pyöräillessä, näin ensimmäisen kerran täällä uima-altaan käytössä. Yleensä ne ovat kaikki olleet vielä tyhjillään ja odottelemassa ilmojen lämpenemistä. Ehkä tuo oli merkki, että kyllä se kesä lähestyy. Pyöräily sujui jälleen kuin unelma! Tasaisen maaston vuoksi, lihakset jaksoivat hyvin tehdä töitä ja polkeminen ei tuntunut missään. Pysähdyimme, kun huomasimme poikkeuksellisen rautakaupan (niitä oli kyllä etsitty) ja pääsimme viimein ostamaan sopivat jakoavoimen pyöränkorjaukseen ja kettinkiöljyä. Pyörät ovat nyt toimineet ilman mitään mainittavan arvoisia ongelmia, mutta jatkuvastihan niitä saavähän huoltaa.

Lauttalippuputiikki oli onneksi hyvin merkitty ja sitä ei tarvinnut yhtään etsiskellä, vaan se tuli meitä suoraan vastaan. Ostimme Moby yhtiöltä liput, koska he liikennöivät Cavoon, jonne halusimme ja muutenkin nuo liput vaikuttivat edukkaimmilta. Liput kustansivat pyörien kanssa noin 17 e.

Piombino vaikutti satamakaupungiksi yllättävän mäkiseltä. Rantaan oli hyvät opasteet, mutta koskaan ei taaskaan sanottu, kuinka pitkästi sinne on, ja sai siinä lipputoimistolta vielä muutaman jyrkän ja pitkän mäen polkea ennen kuin oli rannassa. Tosin mäkisyyteen vaikutti osaltaan sillat, joita oli rakennettu ylittämään junan rataa tai muuten vain tarjoamaan liikenteelle enemmän tilaa.

Meillä oli siinä tunteroinen aikaa ja etsiskelimme sopivaa ruuanlaittopaikkaa. Löysimmekin loistavan paikan, jossa oli jopa tuolit ja pöytä, ilman että ne kuuluivat millekään ravintolalle. Ajattelimme, että siinähän ehtii hyvin kokkailla. Laitoimme huonompaa polttoainetta, joka on oikeasti sytytysnestettä, trangiaan, koska ajattelimme meillä olevan rutkasti aikaa. Söimme siinä appelsiinit alkupaloiksi, kun odottelimme veden kiehumista. Alkoihan se lopulta hieman kiehua, mutta riisien lisäys viilensi keitoksemme jälleen niin, että taas sai odotolla ikuisuuden. ”Kiehu, kiehu”, komensimme ja katsoimme laskelmoivasti kelloa. Aloittelimme jo vähän syömistä, kunnes huomasimme, että aikaa oli enää 15 minuuttia. Meillä ei tietenkään ollut aavistustakaan kuinka tie vielä kiertelee, vaikka satama näyttikin olevan aivan vieressä. Pikaisen vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen, päätimme laittaa ruuat eväspakettiin eli trangian kannen kiinni ja hypätä pyörän selkään.

Lauttoja oli satamassa monia, mutta onneksi niiden kaikkien edessä oli joku virkailija, jolta kysyä. Juuri se lautta olikin meidän, jonka virkailijalta asiaa tiedustelimme ja niin poljimme sisälle lauttaan. Joku setä tuli solmimaan pyörämme narulla kiinni ja sitten pääsimmekin suuntaamaan yläkannelle. Etsimme mahdollisimman hiljaisen nurkkauksen, avasimme kattilankantemme ja jatkoimme keskeytynyttä lounastamme. Ruokakin oli vielä sopivasti kuumaa. Hyvin olimme ehtineet lauttaan, mutta täällä on kyllä monesti vaikea arvioida tuota ajankäyttöä johtuen juuri siitä, että koskaan ei tiedä välimatkojen pituuksista kuin suurin piirtein jos ollenkaan.
Lauttamatka kesti vain noin 45 minuuttia. Yritimme katsella kannella maisemia, mutta siellä oli niin uskomaton tuuli, ettei pystyssä pysynyt. Tuuli lennetti jopa merivettä pisaroina kannelle. Torkuimme sitten kabinetin lämmössä ja minä ostin kioskista suklaata jälkiruuaksi.

Perillä maissa maisemat vastasivat paljolti postikorttikuvia, joita olin Elbasta nähnyt. Vesi oli aivan turkoosia ja hyvin kirkasta, kalliot viettivät jyrkästi rantaan ja saaren keskiosa näytti nousevan kohti taivaita. Yritimme vähän aikaa epätoivoisesti etsiä kauppaa, mutta eiväthän ne tietenkään sunnuntaisin ole auki. En ymmärrä, miten emme olleet suunnitelleet iltapalaa yhtään, kun olimme lounaan fiksusti ostaneet juuri pyhäpäivää ajatellen edellisenä päivänä. No, ostin sitten vain jälleen jäätelön ja lähdimme polkemaan kaupungista pois päin. Tarkoitus oli majoittua pikapuoliin, sillä olimme jo polkeneet sinä päivänä reilu 40 kilometriä. Muutenkaan meillä ei Elballa tule kovin pitkiä päivamatkoja, pitää vähän säästellä polkemisessa, sillä saari on vain 27 km leveä ja pituudeltaan 18 km. Tietenkin tiet mutkittelevat ja tekevät monenmoista lenkkiä, joten jos tämän kokonaan kiertäisi riittäisi siinä ainakin pari täyttä päivää polkemista.

Telttailussa parasta on leiripaikan etsintä. Sitten seuraakin aina enemmän tai vähemmän epämukava yö ja seuraava huipennus on aamu, kun saa herätä ja lähteä jatkamaan matkaa. Nytkin heittäydyimme antaumuksella sopivan paikan metsästykseen. Lisämausteita hommaan toi se, että seuraavana yönä saattaisi sataa ja tuuli oli myöskin hyvin puuskittaista. Pitäisi siis mielellään löytää paikka, joka antaisi suojaa tuulelta ja sateelta. Emme ole teltan sateenpitävyyttä vielä kunnolla testailleet, mutta vähän epäilen sen kykyjä, sillä aamukastekin pisaroi siitä läpi.

Ensiksi harkitsimme paikkaa rannalla. Se oli suljettu baari, jossa olisi ollut hyvä katettu kuisti, mutta paikassa näytti tuulevan liikaa. Kävimme tutkimassa myös yhden mörskän, missä oli osa katosta jäljellä, mutta tiilet olivat niin irti, että näyttivät voivan tipahtaa niskaan hetkenä minä hyväänsä. Yksi lomahuvilakin oli selvästi sillä hetkellä asumaton, mutta sen pihasta näkyi aika hyvin tielle ja mielellään emme kuitenkaan ihmisten pihoihin majoitu.

Haastetta aution talon etsimiseen tuo se, että hyväkuntoiset ovat aina lukittuja ja huonokuntoiset taas usein liiankin huonokuntoisia. Kunnon mörskissä on myös usein älyttömästi kaikenlaista roskaa ja irtotavaraa lattialla. En ymmärrä, kunka niissä on käynyt reuhumassa!

Löysimme reilun tunteroisen etsinnän jälkeen hyvin lupaavan paikan. Aluksi ajattelimme laittaa teltan pihalle, mutta sadepilvien kerääntyessä, raivasimme teltalle tilaa hylätyn talon eteisestä. Paikka oli loistava myös siksi, ettei sitä ollut mitenkään aidattu. Kaikenlaiset portitkin tietty aina rajaavat vaihtoehtoja. Emme tietenkään halua murtautua mihinkään, tai mennä mihinkään joka on selvästi suljettu alue ja jonkun omaisuutta. Tuonne oli vain pieni metalliportti, jossa oli sivussa pieni kulkuaukkokin ja itse talon ovi oli seppoisen selällään.

Piilotimme tavarat pusikkoon ja päätimme käydä vielä läheisessä kaupungissa aikamme kuluksi. Kun lähdimme liikkeelle, saman tien auto pysähtyi tielle juuri leiripaikkamme kohdille. Tarkkailimme vähän aikaa, että eiväthän he mene sinne päin, mutta he jättivätkin auton vain parkkiin. Valitsivatpa kyllä osuvan paikan, joka puolella oli vain korpea, joten en ymmärrä, miksi he pysäköivät siihen. Kun tulimme kaupungista, auto oli vieläkin siinä häiritsemässä mielen rauhaamme. Tein silti nuotion, vaikka Kalle varoitti, että se saattaa paljastaa meidät. Mutta ei mailla halmeilla tosiaan ollut ketään, joille olisimme voineet paljastua, tuota yhtä autoa lukuun ottamatta. Kun he viimein palasivat autolle, olimme ihan hiljaa ja liikkumatta, etteivät he näkisi meitä puskien läpi. Nuotioni savusi vielä hieman, mutta eivät he onneksi kiinnittäneet siihen mitään huomiota.

Viime yö oli kyllä paras telttayö tällä reissulla! Ei ollut yhtään kylmä ja mitkään äänetkään eivät häirinneet. Talo suojasi ihmeen hyvin, vaikka siinä ei ollut edes ikkunoita jäljellä. Nyt olemme vain noin 5 km päässä tuosta leiripaikasta. Tulimme tähän Rio Marinan kaupunkiin ja otimme hotellin, koska täältä löytyi ”halpaa” majoitusta. Nyt on kolmen tähden hotelli! Tähdet vain lisääntyy, mutta silti tasokkain oli mielestäni se yhden tähden. Nyt tämä on taas hieman vanhempi hotelli ja kaikki ei ole tietenkään enää ihan viimeisen päälle. Kolme tähteä tulee varmaan merinäköalasta, lukuisista tauluista ja muusta taiteesta ja pyyhkeiden määrästä. Nämä hinnat kyllä tippuvat ihmeellisen paljon, kun vain vähän tinkaa! Nytkin lähtöhinta oli yhdeltä 35 ja saimme sen taas 50 kahdelta yhteensä. Huoneenseinällä hinnaksi sanotaan 195 euroa! Aika huikeat erot näissä hinnoissa kaudella ja kauden ulkopuolella. En kyllä usko, että kukaan tästä koskaan aivan tuota täyttä hintaa maksaa.

Katsotaan, koska saan tämän verkkoon, sillä netti toimii vain muutaman sekunnin kerrallaan.

18.4.12

Istuskelen sillan alla sateensuojassa. Koneen akkua on jäljellä vain yksi pykälä, koska käytimme virran jo aamulla kahvilan langottomassa netissä. Katsoimme olisiko surffaajilta tai tiloilta tullut vastauksia, mutta vain yksi ihminen oli sanonut, että ehkä sopii. Mystisintä oli, että eräältä tilalta, jonne emme edes olleet postia pistäneet, oli tullut ”Tervetuloa työskentelemään puutarhaamme”. He olivat varmaan huomanneet, että olimme liikkuneet siellä päin ja olleet Seggianossa töissä. He ovat vain aivan väärällä suunnalla, 130 km Firenzestä. Etsisimme tilaa täältä rannikolta tai sitten Firenzebn ympäristöstä. Emme voi lähteä enää noihin sisämään vuoristoihin, sillä niissä on niin hidas liikkua, ettei aika riitä.

Nyt tosiaan olen sillan alla, jonkinlaisessa betonilla vuoratussa putkessa. Tässä on aivan tuore sementti ja tilaakin on noin 1,5 m korkeutta ja 2 m leveyttä, joten voisi olla hyvä ja suojainen teltan paikka, mutta valitettavasti tähän näkee hieman tieltä. Etenimme tänään Acquarillin seudulta Procchion ohi ja nyt olemme keskellä erästä kansallispuistoa. Todennäköisesti pistämme teltan pystyyn tuonne metsämaisemiin. Siellä kerrottiin kyltissä, että paikassa tutkitaan ja ruokitaan ”Ungulati” nimisiä eläimiä. Sanakirjamme ei kerro, mitä nuo ovat. Olisi tietenkin miellyttävä tietää, etteivät ole mitään isoja petoja, mutta katsoimme kyllä sanakirjasta läpi kaikki eläimet, mitä vain mieleen tuli. Kysessä ei ainakaan ole karhut, sudet, ahmat, piikkisijat, majavat, supikoirat yms.

Viimeyönä meillä oli uskomattoman kaunis leiripaikka! Acquarillin seutuvilla huomasimme vain yks kaks, että harjanteelta lähtee polku alaspäin. Siinä oli tietenkin ollut aidat ja jopa ”yksityisalue” kyltti, mutta joku oli jo meitä ennen hajoittanut tämän aitaustekeleen, joka oli itse asiassa vain jotain ohutta narua. Mikä fetissi italialaisilla on aitoihin ja portteihin? Lähdimme kulkemaan kohti merta, sillä olimme nähneet ylhäältä päin pienen aution lahden poukaman. Sitä kohti yritimme suunistaa. Pian saimme uuden ajatuksen, kun näytti, että tuonne poukamaan on mahdoton kulkea, ja suuntasimme kohti niemen kärkeä, josta pisti esiin mökin tapainen kaiken vehreän kasvillisuuden seasta ja siinä lähellä laituritasanne. Koirat alkoivat haukkua läheisessä talossa, mutta pääsimme kuitenkin talon ohitse kohti kauniisti kimaltelevaa merta. Päättelimme kyllä, että tuo niemekekin kuuluu ehkä talolle, mutta se oli siitä kuitenkin syrjässä, joten ajattelimme, ettemme häiritsisi ketään. Koirat olivat kuitenkin toista mieltä. Olimme jo päättäneet valita majapaikaksi hienon laituritasanteen, joka oli niin pienessä poukamassa, että vesi tuntui käteen aivan uimakelpoiselle. Vaeltaessamme hakemaan laukkujamme, koirat saivat kuitenkin sellaisen raivokohtauksen, että päätimme luopua aikeistamme. Tuo olisi ollut maisemaltaan upea leiripaikka, sillä meri oli aivan kristallisen väristä, pohjaa kohti saattoi katsella useita metrejä ja näkymät ylös vehreille kukkuloille olivat myös ihanteelliset. Onneksi löysimme sittemmin vielä vähintään yhtä mielyttävän paikan, juuri toisesta perspektiivistä eli maisemat olivat ylhäältä alaspäin kohti merta.

Olimme ärsyyntyneitä, kun koirat olivat pilanneet meidän jo moneen kertaan mietityt suunnitelmat. Olimme pohdiskelleet tarkkaan, mihin ja miten sijoittaa telttamme. Jatkoimme silti etsintää noissa samoissa maisemissa, sillä polku jatkui rinteen myötäisesti pitkälle talosta pois päin. Kävelimme ainakin 400 metriä ja löysimme lopulta tasaisen paikan keskeltä metsää. Paikka oli ylhäällä jyrkästi mereen viettävällä rinteellä, mutta silti se oli aivan tasainen. Se poikkesi muutaman metrin polusta ja useat pienet katajat ja risut piilottivat sen hyvin näkyvistä. Isot männyt valtavine käpyineen kurottelivat suojelevasti oksiaan telttamme ylitse, kun sen siihen männikköön kyhäsimme.

Teimme ympäristössä tutkimusretkeä ja löysimme luolan yrittäessämme laskeutua poukamaan. Kävin luolassa hieman kurkistelemassa, mutta en mennyt kovin pitkälle, sillä minulla ei ollut mukana taskulamppua. Se näytti jatkuvan hyvin syvälle kallion uumeniin ja se vaikutti kuin ihmiskäden veistämältä, pinta oli pehmeää savimaista kiveä. Olin ärsyyntynyt, kun en päässyt tuonne unelma rannalleni uimaan. Kalliolta näimme, kuinka paratiisimainen poukama se olisi ollut. Se oli niin lähellä, mutta silti jyrkän kallion vuoksi saavuttamattomissa! Ilta oli yhtäkkiä lämmennyt ja olisin halunnut tuonne rantaan uimaan. No, kun sinne ei päässyt, pyöräilimme vielä illan ohjelmanumeron vuoksi seuraavalle noin 3 km päässä olevalle aivan viralliselle sileäkiviselle rannalle uimaan. Ilmanlämpö oli noin 20 astetta, joten tarkenimme hyvin, vaikka vesi oli hyvin kylmää (ehkä 12 ).

Tässä tulee nyt hieman kylmä kirjoittaa, sillä petoni huokuu kylmyyttä. Lopettelen ja jatkan myöhemmin paremmassa paikassa.

19.klo 13.20

Jälleen hotellissa! Kaksi yötä teltassa meni mukavasti seikkailuhengessä, mutta kyllä se veronsa ottaa tuollainen elämä. Nyt on aika uupunut olo ja on hienoa levähdellä täällä hotellilla. Olemme Portoferraiossa Ape Elbana nimisessä hotellissa. Kyllähän nämä meidän budjetille ovat hyvin hintavia nämä majapaikat. Taaskin 60 e tällainen huone, jonka Intiassa voisi saada hyvällä tuurilla 5 eurolla. Ainoa ero Intian vastaaviin huoneisiin on, että ovathan nämä hieman puhtaampia. Huoneen koko, varustelutaso jne, ovat usein täysin samoja. Pidän kyllä siitä, että lakanat ovat oikeasti valkoiset ja joka paikka on pyyhitty putipuhtaaksi, mutta en välttämättä pidä siitä niin paljon, että se olisi useiden kymmenien eurojen hintaista. Mielummin ottaisin likaisemman huoneen edes vähän halvemmalla. Olemme yllättäneitä, että Toscanan alueella ei ole juuri mitään hostellikulttuuria! Pisasta ja Firenzestä voi löytää dormi särgyn, muttei oikein muualta ja varsinaiset huoneet ovat hostelleissa aivan saman hintaisia kuin halvemmissa hotelleissakin.

Juhlimme Kallen synttäreitä evästämällä juustoa, tetraviiniä, leipää ja kookoskeksejä pienessä eläinten tarkkailukopissa. Aluksi, kun näimme kopin, päättelimme, että sen suojistavarmaan valokuvataan eläimiä. Kyltissä julistettiin alue kansallispuistoksi, joten yllättävää oli, kun sanakirjan kanssa käänsimme tekstiä pitemmälle, että se oli myös metsästys paikka. Kyltissä sanotaan, että ungulatijen määrää kontrolloidaan paikssa. Kopista olikin loistava näköyhteys alhaalla olevalle ruokintapaikalle, joten varmaan siitä oli tarkoitus ampua.

Juuri, kun keskitin huomioni syömiini herkkuihin, kuulin yhtäkkiä valtavaa ropinaa ja rapinaa. Hieman säikähdin! Sitten huomasin, että alhaalla sijaitseva ruokinta-automaatti oli päästänyt kidastaan kasan maissinjyviä. Nähtävästi laitteesa oli jonkinlainen ajastin, että se aina itsestään annostelee jyviä maahan tietyin kellonajoin. Kun huomasimme, että ruoka on maissia, alkoi uusi arvuuttelu, mikä eläin olisi kyseessä. Maissiahan ei varmasti luontaista ravintoa ole millekään alueen eläimelle, mutta ehkä tietyt vahvanokkaiset linnut voisivat syödä sitä. Olin jo päätynyt siihen, että kyse olisi metsäkauriista, sillä niitähän varmasti joskus ammutaan ja paikan jyrkät rinteet olisivat sille mieluisaa maastoa, mutta en oikein uskonut, että ne söisivät maissia. Heinän syöjiähän ne pääasiassa ovat. Mikään eläin ei ilmestynyt syömään, vaikka kuinka yritimme olla hiljaa.

Lopulta kyllästyin tarkkailuun ja vetäydyin lukemaan telttaan, jonne myös Kalle piakkoin ilmestyi. Olimme lukeneet mahallaan makoilen, päät avonaisessa teltan ovensuussa, puolisen tuntia, kun metsä alkoi kahisemaan. Oksien lomasta erotimme liikettä! Olimme innoissamme, ettö nyt viimein nälkisimme tuon mystisen maissinsyöjän. Pari villisikaa tulla tuhisteli tomerasti keinahdellen alas rinnettä suoraan telttamme ohi, mutta sen verran kaukana, ettö vain hetkittäin erotimme ne puiden takaa. Ne eivät olleet vaistonneet meitä varmaankaan siksi, kun olimme niin alhaalla makuuasennossa. Tämä oli tosi onnekas sattuma, sillä nuo eläimet ovat arkoja ja niitä on vaikea nähdä! Oli kyllä hauskan näköinen elukka, jotenkin niin itsetietoisen oloinen.

Koskaan ei oikein selvinnyt oliko tuo maissi tarkoitettu sijoille. Nyt kun katsoimme netin sanakirjasta niin ungulati tarkoittaa vain kavioeläintä. Sikoja ei näyttänyt myöskään pahemmin kiinnostavan maissi, sillä aamulla sitä oli vielä yhtä suuri kasa jäljellä kuin illallakin. Voisi tietenkin ajatella, että olisivat säikkyneet meitä ja pysytelleet siksi kauempana. Mutta kuulimme keskellä yötä rapinaa telttamme ulkopuolelta ja tuntui kuin joku olisi tökkinyt telttakangasta. Taisivat sittenkin olla hyvin uteliaita suhteemme!

Vähän pelkäsin, että aamulla paikalle ilmestyy metsästäjiä. Sen puolesta ei tarvinnut pelätä, että olisimme tulleet vahingossa ammutuksi, sillä olimme ylhäällä rinteellä, juuri sen kopin vieressä, josta oli määrä ampua. Mutta ylipäätään ei olisi ollut mukava herätä siihen, että joku oli yllättänyt meidät nukkumasta siellä. Tähän asti telttapaikkamme ovat olleet aika täydellisiä piilopaikkoja, mutta tuo nyt oli jonkinlainen tuollainen ihmisen tekemä paikka, jossa selvästi lähiaikoinakin oli käyty. Valitsimme sen kuitenkin siksi, koska metsä ympärillä oli kuin lumottu taikametsä. Kaikki oli mahtavan hämärää, puut vanhoja ja metsä vaikutti kaikin puolin luonnontilaiselta. Lukuun ottamatta juuri pientä metsästyskoppia, joka oli ehkä tarkoitettu myös eläinten valokuvaamiseen. Siellä mieleen hiipi syvä rauha, kun kuunteli hiljaisuutta ja katseli lukuisia erilaisia puita. Rauhoittelin itseäni metsästäjien suhteen niillä tiedoilla, että eiväthän he pilkkopimeässä ammu, aamulla lähtisimme aikaisin ja ei se varmaan mikään metsästyskausikaan ole, eihän yleensä mitään metsästetä keväällä.

Aamulla polkiessamme kohti tätä Portoferraiota eli saaren pääkaupunkia, poikkesimme Napoleonin kylässä. Paikassa oli vielä pystyssä se palatsi, jossa Napoleon oli ollut ”vankina” (ehkä paremminkin karkoitettuna) tällä saarella ja hallinnut sieltä käsin Elban laajuuteen kutistunutta keisarikuntaansa. Olihan tuo palatsi ja sen katolla oleva Napoleonin talo, aivan vaikuttava nähdä. Museona paikka oli kuitenkin lievästi arvosteltuna surkea! Museoesineitä tai opastauluja oli hyvin vähän, monet tiloista olivat suorastaan autioita ja englanniksi tekstiä oli olemattomasti. Nyt oli sopivasti jotkin kulttuuriviikot, joten pääsimme paikkaan ilmaiseksi. Se kyllä nosti mielialaa, mutta kierrettyämme paikan, totesimme, että emme olisi siitä kyllä olleet valmiita maksamaankaan.
Nyt olemme pyykanneet ja kohta ehkä lähdemme käveleen kaupungille. Tämä vanhankaupungin osa vaikuttaa aivan viihtyisälle, mutta sen ulkopuoliset osat ovat aika epämielyttävän näköisiä ilmestyksiä, pelkkää likaista ja ruuhkaisaa satamaa ym.

Eilen tosin poljimme vielä paljon hirveämmän kaupungin läpi. Kysessä oli Campo nell’Elba eli mieletön hotellikeskittymä, jossa nyt kauden ulkopuolellakin saksalaisturistien bussit tukkivat kadut. Mistään ei edes löytynyt kunnon kauppaa, kun kahvilat olivat syöneet tilan ruokakaupoilta ja lopulta löysimme vain Conadin, joka on hintavimpia elintarvikekauppoja. Dico on tuntunut tähän mennessä halvimmalta. Ero näiden kauppojen hintojen välillä on huikea!

Menemme nyt luultavasti sinne tilalle Umbertideen, josta viime jutussani kerroin. He lupasivat tulla hakemaan meitä autolla puolimatkasta, eli Firenzen ja sen väliltä. Kuullostaa lupaavalle!

21.4.12

Aivan uskomaton kylä! Tässä Castagneto Carduccin kylässä on vain 800 asukasta ja kaikki näyttävät tuntevan toisensa. Äsken kävelimme sohvasurffaaja emäntämme Franceskan perässä kylän kapeita ja mäkisiä katuja ja koko ajan hän tapasi tuttuja. Ensin hän esitteli meille veljensä (veli kertoi, että haluaisi matkustaa Suomeen erikoisten lintujemme takia. Ovatko lintumme harvinaisia? En ole kyllä koskaan ajatellut näin, mutta voihan meillä tietty jotain harvinaisempia lajeja olla) sekä vanhempiensa pikku kaupan. Hän otti kaupan hyllystä herneenpalkon näköisen ja käski meidän maistaa. Olimme kyllä nähneet näitä vihanneksia kaupoissa, mutta emme olleet koskaan maistaneet. Odotin herneen makeutta, mutta maku olikin hyvin karvas ja voimakas. Tavallaan happamuudessaan kuitenkin aivan miellyttävä. Seuraavaksi kadulla tuli vastaan: ystäviä, joiden kanssa hän vaihtoi muutaman lauseen, pikku lapsia, joita hän taputteli leikkisästi päähän, joku hieman kylähullun näköinen mies, jonka kanssa hän vaihtoi poskisuudelmat ja lopuksi vielä hänen bisnespartnerinsa, jonka kanssa hän omistaa viinipuodin, joka on samalla pieni ravintola.

Muutkin ihmiset kaduilla näyttivät tervehtivän toisiaan hyväntuulisesti ja pysähtyvän vähän väliä juttelemaan. Meillä Suomessa pikku kylissä on usein vähän kyräilevä meininki. Kyllähän naapureita ja tuttuja meilläkin tervehditään, murahdetaan jotain ohikulkiessa. Täällä moikkaamiseen tuntuu kuitenkin liittyvän samalla ylitsepursuava hyväntahtoisuus. Tiedä sitten, mitä vuosikymmenten mittaisia sukujen välisiä vihanpitotarinoita kaiken hymyn taakse kätkeytyy. Varmasti tällaisellakin kylällä olisi monenlaista ihmissuhdedraamaa kerrottavanaan jos nuo kaikki vanhat kiviseinät osaisivat puhua.

Elba jäi taakse tänä aamuna. Tuo kaunis kalan muotoinen saari teki kyllä luonnollaan suuren vaikutuksen. Sen kalliot, metsiköt ja meri oli parasta tällä reissulla tähän mennessä. Eilen pyöräilimme todellista maisemareittiä, joka oli samalla rankin pyöräilykokemuksemme. Se alkoi Portoferraion (ei tämä aivan hirveä kaupunki ollut, mutta ei kuitenkaan meille erityisen mieleinenkään. Kaupungin parasta antia olisi ollut vanha kaupunki ilman autoliikennettä. Se olisi kannattanut ehdottomasti julistaa kävelyalueeksi.) liepeiltä ja jatkui Rio Marinaan asti. Linnoitus kukkulan, jota jo ehkä pieneksi vuoreksi voisi nimittää, alapuolella otimme huumorilla kuvan, jossa Kalle näyttää epätoivoiselle ja osoittelee kukkulan huippua kohden. Kartassamme näytti, ettei tie oikeasti johde aivan linnan korkeuksille, joten emme odottaneet kovin vaativaa reittiä. Tie otti kuitenkin heti luulot pois, sillä se alkoi nousta todella jyrkästi. Pariin tuntiin emme pystyneet ajamaan ollenkaan vaan saimme raahata pyöriä! Ei nousua kilometreissä ollut varmaan kuin 3-4 km, mutta maasto oli niin vaativaa, että saimme pitää taukoja toistuvasti.

Toisaalta, emme kuitenkaan harmitelleet reitin valintaa. Olisi vaikea kuvitella lumoavampia näköaloja: vanhan linnan rauniot kallioisen puustosta paljaan kukkulan huipulla, alhaalla siintävä Portoferraion merenlahti purjeveneineen, serpentiininä mutkitteleva hyvin kapea tie, vehreät oliivilehdot teiden varsilla ja kaukana monipolvisesti kohoileva vuorijonojen rykelmä.

Jarrupalamme olivat lujilla, kun laskinmme tuon tien alas. Vaikka käytin jarruja käteni kipeiksi, laskuun meni silti vain 15 minuuttia. Etenkin huipulla tie oli hyvin kapeaa, koska se oli rakennettu solaan, joka oli selvästikin louhittu kallion läpi. Autot joutuivat tööttäilemään mutkissa tiedottaen tulostaan, koska kaksi autoa ei olisi mahtunut rinnakkain.

Tuhlasimme aikaa lukien Coop-kaupan pihalla, sillä oli jälleen siesta ja emme siksi saaneet ostetuksi iltapalaa. Lopulta pääsimme kauppaan ja ostimme monenlaista purtavaa, jota poljimme mutustelemaan Rio Marinan keskustaan puistonpenkille. Ostimme niin ison annoksen kirsikkajäätelöä, ettemme sitten paljon muuta ruokaa jaksaneetkaan ja osa patongista ja juustosta jäi vielä iltaan. Rio Marinassa oli mukavasti paikallisväriä, ei juuri yhtään turisteja. Siellä lapset kiljuivat leikkipuistossa kuin missä tahaansa päin maailmaa ja vanhemmat ihmiset juorusivat toriaukioilla. Se oli hyvin viihtyisä pikku kaupunki tai paremminkin kylä, mutta tosiaan niin pieni, ettei siellä juuri ollut erityistä, näkemistä. Niimpä päätimme suunnata jo hyvissä ajoin iltaa autiolle talolle, jossa olimme jo aiemmin nukkuneet yhden yön. Näin ympyrä sulkeutui, olimme samassa paikassa viimeisen yön kuin ensimmäisenkin. Kiersimme Elbasta noin kaksi kolmasosaa ympäri. Emme tehneet täyttä lenkkiä, sillä Elban korkein kohta olisi ollut pyörillä lähdes mahdoton ylittää, tai ainakin turhan rankka. Muuten Elba oli kohtuullista pyöräilymaastoa, ei helppoa, mutta ei älyttömän vaativaakaan. Pääosin tiet olivat poljettavaa mäkeä, lukuun ottamatta tuota reittiä jonka kuvasin ja muutamia lyhyempiä pätkiä.

Nukuin aika huonosti, sillä koko yön myrskysi ja meidän mörskä talomme huojui ja natisi liitoksistaan, seinien rappausta tippui jatkuvasti lattialle, heräilin näiden äänien takia toistuvasti. Kalle sen sijaan tuhisteli menemään tyytyväisenä. Aamulla hän vielä kehuskeli, että nukkuu aina teltassa paremmin kuin hotellissa.

Aamulla otimme Rio Marinasta Toremar laivan kohti manteretta. Se oli hieman edukkaampi kuin Moby ja toisaalta myös ylellisempi. Mielestäni nuo laivat ovat turhankin isoja tuolle välille, nytkin aluksessa oli vain muutama matkustaja. Piombino näytti Elban jälkeen entistä hirveämmälle rumine satama-alueineen! Onneksi pääsimme nopeasti kaupungista eroon, sillä tiet olivat jälleen tasaista ja pyörä kuljetti hurjaa vauhtia kohti raikasta maaseutua. Tiekin hiljeni mukavasti, sillä vieressä meni autosrada, jota suurin osa autoista tietenkin ajoi. Tänne kaupunkiin oli tietenkin taas pientä nousua, mikä tuntui väsyneenä aika rankalta. Emme edes ajaneet tänään kuin noin 35 km, mutta silti olin hyvin poikki, koska nukuin huonosti. Ruokataukomme oli sentään ollut virkistävä, sillä pidimme sen hiekkarannalla, jossa oli mahtava seurata aaltojen pauhua.

Nyt on hienoa pitkästä aikaa yöpyä sohvasurffaajalla. Talo on viehättävä, hienolla paikalla ja muutenkin puitteet kunnossa. Paljon Kalle onkin nähnyt vaivaa viime päivinä näiden yöpaikkojen suhteen. Hän on istunut netissä lähes 10 tuntia ja lähetellyt ihmisille postia. Nyt viimein on muutama sitten tärpännytkin. En tiedä onko coughsurfing kasvanut liian isoksi, kun tuntuu, ettei monia jäseniä enää oikeasti kiinnosta tuo touhu. Varsinkin turistipaikoissa ihmiset tuntuvat olevan jo vähän väsyneitä majoittamaan porukkaa.No, tämä ei onneksi ole turisoitunut paikka, vaikka tännekin kuulemma kesällä jonkin verran eksyy matkailijoita ja heitä tietty pyritään houkuttelemaan tänne muun muassa viinimyymälöin.

23.4

Nämä sohvaisäntiemme asunnot ovat oleet kyllä hyvin kiintoisia ja ylellisiä täällä Toscanassa. Taas on mieletön lukaali! Jos oikein laskin, täällä on 7 tilavaa huonetta, lisäksi tilaratkaisut ovat hyvin omanlaisia. Kämppä on erikoisen mallinen, sen verran sokkeloinen, että meinaan koko ajan eksyä. Tänne johtaa aivan tavallisen näköinen rappukäytävä, ainoana eronaan, että tässä rapussa ei ole ketään muita asukkaita. Isännällämme on siis oma rappukäytävänsäkin, missä ei ole mitään muita huoneistoja.

Edellinen sohvasurffaaja emäntämme asunto taas oli todella boheemi. Kalustukseltaan tai tilavuudeltaan ei älyttömän ylellinen, mutta asunnosta sai ihanan taiteellisen vaikutelman. Öljyvärimaalauksia oli joka seinällä, taide-esineitä kirjahyllyt ja lattiat täynnä, värikkäitä kankaita sohvilla ja levyhyllyssä jazzia ja muuta ”laadukasta” musiikkia.

Castagneto Carduccista lähdimme ajelemaan 9.30 aikoihin ja olimme perillä täällä Cecinassa jo 13.30, vaikka pidimme 45 minuutin ruokatauonkin välissä. Kerrankin minusta tuntui, että olimme liiankin pian perillä. Keli olisi ollut polkemiseen miellyttävä, pyörät toimivat ja maasto oli helppoa, joten tuntui vähän harmilliseltakin olla perillä jo varhaisen iltapäivän tunteina. Pian kuitenkin selvisi, että saisin käyttää tarmoani vielä pitkästi kaupunkipyöräilyyn.

Cecina vaikutti paljon isommalta kaupungilta kuin 28 000 asukasmäärästään olisi voinut päätellä. Yleensäkin nämä italiailaiset kaupungit tuntuvat niin virilleiltä ja energisiltä verrattuna Suomen samankokoisiin kaupunkeihin. Vaikka täällä olisi kylässä vain tuhatkunta asukasta, siellä on silti todenäköisesti useita baareja, ravintoloita, apteekki ja vähintään yksi kauppakin. Cecina on hyvin uusi kaupunki, joten se ei moderniudessaan näyttänyt silmäni yhtään viehättävältä edellisen ihanan vanhan kukkulakaupungin jälkeen. Nämä seudun rannikkoalueet ovat kuulema ennen olleet suota ja hirveitä malariapesäkkeitä ja siksi kukaan ei ole halunnut rakentaa tänne ja kaikki kaupungit ovat olleet sisämaassa kukkuloilla. Vain joskus 150-vuotta sitten tilanne muuttui ja tämän seudun rannikkoakin alettiin asuttamaan.

Meillä oli vain isäntämme osoite ylhäällä, mutta ei mitään muita suunnistusohjeita. Niimpä pysähdyimme heti kartan luo, jonka huomasimme bussipysäkin kyljessä. Niskat väärällään tuijottelimme karttaa, kääntelimme päitämme katujen nimien suuntaisesti, sillä niitä luki vinottain ja ylös alaisin piirroksessa, mutta emme vain löytäneet oikeaa kadun nimeä. Päättelimme kadun olevan niin pieni, ettei sitä ole kartassa. Onneksi siihen oli merkitty kuitenkin turistitoimiston sijainti ja niimpä päätimme suunnata sinne hakemaan parempaa karttaa. Mahdollista olisi ollut myös etsiä nettipaikka ja katsoa googlemapista, mutta yhtään wifiä ei tietenkään näkynyt. Siispä, suunta kohti turisti-infoa. Olin jo epäillyt sellaisen olemassa oloa tämän kaltaisessa kaupungissa, sillä ydinkeskusta näytti niin mitään sanomattomalle, ettei sen voisi kuvitellakaan kiinnostavan ketään matkailijaa.Kun kaupungilla ei ole edes juuri mitään historiaa, mitä näkemistä täällä voisi olla. Vastaus selvisi hyvin pian. Meri tietenkin! Kaikilla näillä rantakaupungeilla on tämää sama valttikortti. Ihmettelen vain silti suuresti, kuinka turisteja riittää aivan kaikkialle. Kun suuntasimme kohti turistineuvontaa, joka tietenkin sijaitsi rannalla, näin taas lukuisia hotelleja, ravintoloita ja jopa vesihuvipuiston. Puuston reunustama leveä ja täysin suora rantatie lukuisine huviloineen tuntui jatkuvan loputtomiin. Poljimme ja poljimme ja näytti kuin mikään ei ympärillä muuttuisi, vain koko ajan samaa loma-asuntoa ja meren kimallus ei näyttänyt yhtään lähestyvän. Tuota putkimaista tietä riitti varmaan ainakin 5 km verran!

Turistitoimisto löytyi helposti, mutta se oli tietenkin kiinni. Menimme lueskeleman rannalle ja maistelemaan erilaisia Ritter sport- suklaita antaen niille makuarvosanoja. Olimme jälleeen käyneet Coopissa ostoksilla. Tällä kertaa valtavan kokoisessa sellaisessa ja täytyy sanoa, että kyllä noissa hypermarketeissa hinnat ovat aavistuksen Suomen hintoja alhaisemmat, etenkin karkeissa, leivissä ja maitotuotteissa (riippuu paljon ostaako kaupan omaa merkkiä).

Toimiston auetessa ryntäsimme sinne samantien. Nainen antoi meille kartan, mutta siinäkään ei mainittu tuota mystistä Palermo katua. Ihmeellisintä oli, että kartassa näkyi kyllä kaikki aivan pienetkin kujan pätkät. Nainen katsoi sitten netistä ja tuumasi ”Kadulla on nykyään uusi nimi, sen pitäisi olla tuossa” ja hän piirsi karttaamme raksin erään aivan erinimisen kadun kohdille.

Suuntasimme sille kadulle ja menimme rakennus ykkösen eteen. Ongelmana vain oli, että ovissa oli kalterit ja ei talo muutenkaan varsinaiselta asuintalolta vaikuttanut. Aloimme heti epäilemään, olemmeko sittenkään oikeassa paikassa. Kysyimme eri vastaantulijoilta, mutta he vain pyörittelivät hämmentyneesti päätään. Yksi setä otti kuitenkin kunnia asiakseen selvittää ongelmamme. Luulimme jo, että hän vain häipyi kun häntä ei näkynyt vähään aikaan takaisin, mutta nähtävästi hän oli kierrellyt ynmpäristössä ja kysellyt ihmisiltä. Kun hän palasi takaisin, hänellä oli jonkinlainen käsitys kadun sijainnista. Hän ohjeisti ”tuolla päin sen pitäisi olla ja osoitteli summittaisesti kartassa tiettyä korttelia”. Emme olleet täysin vakuuttuneita, mutta kiittelimme tietenkin kovasti ja kuinka ollakkaan pyöräillessämme sinne päin, Palermo katu vain tupsahti yhtäkkiä nurkan takaa näkyville. Se ei edes ollut mitenkään poikkeuksellisen pieni kuja. En ymmärrä, miksi juuri se puuttui kaikista kartoista!

Nyt on jälleen sadepäivä. Olemme kyllä osanneet hyvin ajoittaa pyöräilypäivämme ja telttayömme niin, ettei kertaakaan silloin ole satanut. Osittain se johtuu siitä, että olemme seuranneet säätietoja, mutta osittain myös uskomattoman hyvästä tuurista. Nyt näyttäisi, että pitäisi lämmetä. Muutaman päivän päästä pitäisi olla 25 ja huomennakin jo 18! Jes, vihdoin kesä saapuu. Tosin pyöräillessä pieni viileys on tietenkin vain miellyttävää, mutta heti jos pysähtyy vaikkapa ruokaa laittamaan, täytyy aina lisätä vaatetta että tarkenee. Vaikeaa on ollut myös se, että auringossa on kuuma ja varjossa viileä, joten jos asettuu vaikka jonnekin puistoon lueskelemaan, saa miettiä vaatetustaan sen mukaan minne sattuu istumaan. Pyörääillessäkin aina auringon mennessä pitemmäksi aikaa pilveen tai puiden varjostaessa tietä, on pitänyt pysähtyä ja lisätä vaatetta. Kallella on ollut tähän asti vielä joka päivä kahdet huosut päällekäin, mikä minusta on kyllä liioittelua, mutta häntä palelee niin helposti.

Ehkä kohta käymme vähän kävelemässä tihkusateesta huolimatta. Ei tämä mikään järkyttävä kaupunki ole, joskaan ei esteettisyydessään niin viettelevä kuin keskiaikaiset kukkulakaupungit. Ranta näytti viehättävältä: meri vaahtosi maidon valkoisena, istutuksia oli paljon, suihkulähteitä ja siellä täällä pikku penkkejä, jotka kutsuvat istumaan.

Olen vähän laiskistunut kirjoittelmaan tätä blogia, joten voi olla etten tulevaisuudessa kirjoita enää niin tiheään. En tiedä lukeeko tätä edes kukaan?

25.4

No nyt on kyllä personallinen isäntäpariskunta! He näyttävät kunnon vasemmistolaisilta intellektuaaleilta, hieman hipeiltä ja silti heillä on lapsikin. Ipana (1,3 vuotias) ei oikein sovi kuvaan, sillä he eivät vaikuta yhtään vanhimmilta, johtuen ehkä siitäkin, että ovat hyvin nuoria ja näyttävät lähes teineiltä. He ovat juuri aloittelemassa opintojaan, toinen antrobologiaa ja toinen kulttuuriaineita. Poika on myös jonkinlainen kirjailijan alku, hän yrittää julkaista romaanejaan ja talo on täynnä kaikenmoista kaunokirjallista teosta. Myös tyttö on hyvin innostunut kirjoista ja ennen kaikkea filosofiasta. Tässä pöydälläkin on Sartren teos. Tyttö tunnustautuu henkeen ja vereen eksistentialistiksi ja pitää ennen kaikkea Kierkegaardista. Tytöllä on juuret Dominikaanisessa tasavallassa ja poika taas on juutalainen, tosin kummatkin ovat nähtävästi syntyneet Italiassa. He ovat olleet mukana jossain talonvaltaus projektissa, mikä osaltaan kertoo palkjon heidän ideologioistaan. Meidän olisi myöhemmin tarkoitus käydä katsomassa tuota taloa.

Taloista puheen ollen, myös heidän asumuksensa on erikoinen. He asuvat hienostoalueella keskellä Livornoa hyvin pienessä omakotitalossa sisäpihan nurkasssa. Tämä mökki tuntuu olevan tässä uusien korkeiden kerrostalojen ja vanhojen isojen kartanoiden puristuksessa. Poika esitteli meille heti ensimmäiseksi talonsa huoneet (putkimaisesti peräkkäin keittiö, olohuone ja makuuhuone) ja sitten puutarhan. Hän kierrätti meitä sisäpihalla ja osoitti suurta kartanoa ”Tuon talon omistaa setäni” ja sitten jatkoimme matkaa pihan toiselle puolen ja hän selitti taas vielä ylellisemmän pytingin kohdalla ”Tuo on isäni talo.” Minulle tuli mielikuva hyvin rikkaasta suvusta, jonka nuorimmalle vesalle ei ole enää riittänyt perinnöksi muuta kuin vanha palvelijain tupa. Tämä on puhdasta arvailua, sillä en tiedä mikä tämän mökin tarina on, mutta se näyttää siltä kuin joskus ennen vanhaan tässä olisivat asuneet palkolliset, jotka olisivat hoitaneet noiden hienompien talojen talonpitoa sekä pihaa.

Ensin tuli mieleen ”Voi raukkaa, ei sulle paljon ole jätetty”, mutta toisaalta omakotitalo aivan Livornon keskustassa, eihän sekään huonosti ole. Vaikka mökki onkin vaatimaton, on se hienolla alueella, yksityinen sisäpiha on viihtyisä ja toisaalta mökin iäkkyys nostaa varmasti sen arvoa. Nyt kun katselen, niin siinä on räystäiden alla vanhaa koristeltua puuta, joka viittaisi ainakin parin sadan vuoden ikään.

Kävelimme äsken ainakin 6-kilometrin lenkin. Jupisin mielessäni, kun olimme kävelleet keskeytymättömästi jo 1,5 tunnin ajan, ”Ei meidän nyt aivan pakko olisi kaupungin jokaista katua koluta lävitse”. Olimme kuitenkin pyörräilleet jo 40 km verran ja vaikkei se rankkaa ollutkaan, kyllä se jo päivän liikunta-annokseksi riitti. Itselleni kävely on aina ollut paljon rankempaa kuin vaikkapa pyöräily ja nyt on sitten jalat vähän kipeinä, kun loppujen lopuksi kävelimme lähes parin tunnin ajan, vain hidastaen tahtia rannan seutuvilla. Ihmettelin, miten lapsi jaksoi istua kiltisti rattaissa niin pitkään pitkästymättä. Loppumatkasta alkoivatkin sitten tavarat lennellä toistuvasti kadulle, välillä lähti kenkää ja välillä sukkaa, kun hän yritti keksiä viihdykettä. Hän virnisteli aina ihanan kujeilevasti, kun nakkeli tavaroitaan.

Vaikka puolet lyhyempikin kävelylenkki olisi riittänyt, oli kuitenkin kiintoisaa nähdä kaupunkia. Tämä on nyt pitkästä aikaa aito kaupunki, hyvin eläväinen! Kyllä Cecinakin oli tunnelmaltaan kaupunkimainen, mutta paljon hiljaisempi ja ennen kaikkea äärettömän tylsä. Isäntämme sanoikin meille ”Ei täällä yksinkertaisesti ole mitään nähtävää. Jos haluat tehdä jotain, voit vain mennä baariin.” Onneksi Cecinan isäntämme kierrätti meitä lähikylissä autollaan. Itse asiassa Kalle ajoi autoa, mikä aluksi vähän hirvitti minua, sillä Kalle ajaa ylipäätään niin vähän ja Italian liikennekulttuuri on kuitenkin aika erilainen kuin Suomessa. (tosin ei niin hurja kuin alunperin kuvittelin. autoilijat antavat pyörillemmekin ainas kohteliaasti tietä) Jollekin kyyniselle kauneuden vihaajalle nuo kylät olisivat kyllä koettelemus. Taas kaikki oli niin viimeisen päälle pikku nättiä tuolla Casale Marittimossa! Taloissa oli ikkunasyvennyksiin upotettuja veistoksia, pihoja kaunistivat lukuisat kukka-asetelmat, oli monenlaista valuuraudasta väänneltyä kiekurakoristeita ovien päällä ja parvekkeissa sekä porteissa ja joidenkin talojen päätysivuihin oli maalattu kauniita maalauksia. Voisi luulla että hieman modernistiset maalaukset eivät sopisi keskiaikaisten talojen sivuihin, mutta kyllä ne tuolla vain näyttivät hyvin esteettisiltä, kun niitä oli vain harvakseltaan. Toinen kylä eli Montescuadaio oli siitä upea, että sen talot olivat lähes kaikki pelkästään luonnonkivipintaa. Kaikissa näissä taloissahan on kivipinta, mutta joissain kylissä taloja on myöhemmin päällystetty sementillä, että seinä on saatu tasaiseksi ja sitten se on vielä maalattu jollain pastellin värillä. Itse pidän enemmän näistä monenmallisista ja kokoisista luonnonkivistä, jotka muodostavat ihanan eläväisen seinäpinnan, mutta isäntä valoitti asiaa, että rapattu pinta on paljon käytännöllisempi eli suojaa taloa paremmin. Silti on kuulema trendikästä, että jos joku ostaa (yhä useammin ulkomaalainen) vanhan talon, hän poistaa pinnasta sepelin niin, että kivet näkyvät.

Kerroin nykyisten majoittajiemme persoonallisuudesta, joten täytyy vielä mainita, että kyllä Cecinan isännällekin oli aika omalaatuinen elämäntyyli. Jos Italiassa tienaa osa-aikaisena yliopistoprofessorina noin hyvin, että on varaa yllä pitää valtavaa huoneistoa ja omaa taloudenhoiytajaakin, taidan tulla tänne yliopistolle töihin! Hän työskenteli tosiaan viikossa vain tiettyinä päivinä ja muuten käytti aikaansa järjestämällä tietynlaisia henkisyysretriittejä, kursseja joissa mietiskelleen ym. Voi tietty olla, että hän oli vaikka perinyt rahaa tms. Tosin hänen isänsä oli vielä hengissä. Tapasimme hänet pikaisesti ja hänellä oli 88-vuotiaaksi hyvin rautainen kädenpuristus. Ihan uskomaton voima, tuntui et käteni litistyi!

Nyt tämä kertomus on vähän hyppinyt laidasta laitaan. Yritetäämpä nyt vähän kuroa asioita yhteen. Eli olemme siis nyt Livornossa, joka on Oulun kokoinen kaupunki, mutta vaikuttaa puolet isommalta. Täällä näkyy ihanasti vasemmistolaisuus, esimerkiksi seiniin piirrellyissä sirppi ja vasarakuvioissa. Pyöräilimme tänne noin 4-5 tuntia, pysähdellen toistuvasti. (laitoimme ruokaa upeassa merinäköala paikassa, aamulla katselimme surffaajia eräällä toisella rannalla) Ketjuni lähtivät pyörästäni niin usein, että Kallen kädet pinttyivät pikimustiksi. Jostain syystä vaihteet eivät oikein enää tahdo asettua paikalleen ja kun ne raksuvat jo pomppivat, kettingit lähtevät helposti.

Olemme täällä nyt 2 yötä ja sitten suuntaamme Empoliin, jossa pitäisi myös olla majapaikka valmiina. Huomenna voisimme pitkästä aikaa katsella nähtävyyksiä, kun kerrankin niitä on saatavilla. Muutamia museoita täällä ainakin on. Toisaalta tekisi mieli käydä myös rannalla jos ilmat lämpenevät niin paljon kuin on luvattu. Tänään oli Vapautuksen päivä eli kansallinen juhlapäivä sen kunniaksi, kun natsit kukistuivat. Siksi ihmisillä on ollut vapaata ja kaikki rannat ja muut ulkoilupaikat täynnä porukkaa. Kun pyöräilimme rantatietä, autoja oli parkissa pitkinä letkoina teiden varsilla ja ihmiset rannoilla samankaltaisessa juhlahumussa kuin meillä vappuna.

Eksyimme tänään pyöräilessä vahingossa moottoritielle. Taaskaan tien luonteesta ei mainittu mitään etukäteen ja itse asiassa kyltissä, joka sinne ohjasi oli pyöräilijän kuva. En ole täysin varma, onko noilla autostradoilla luvallista pyöräillä. (eikö ne ole kuiten kin eri asia kuin moottoritie?) Joku voisi valaista asiaa jos tietää paremmin?! Joka tapauksessa kaistaa oli monta ja autojen vauhti nopea. Toisaalta tien viereen oli kyllä jätetty monen metrin tila valkoisen viivan taakse. Tosin vain tunnelille asti! Yhtäkkiä edessä oli tunneli ja tie kapeni huomattavasti. Tien reunassa ei ollut enää minkäänlaista ylimääräistä tilaa ja autoja vain suhahteli ohi pimeässä tunnelissa. Poljimme aika vauhdikkaasti, että olisimme pian ulkona, mutta silti siinä meni ylui 10 minuuttia. Tunneli oli lähes 2 km pitkä!

Nyt Kallekin tuli tähän pihalle, sillä jutun aiheet olivat vissiin loppuneet. Tällä kertaa isäntiemme englannin taito on hyvin rajallinen, joten syvällisten ajatusten vaihto on nähtävästi aika vaikeaa. Minunkin kielitaitoni on hyvin heikko, mutta kerrankin puhun hieman paremmin kuin muut seurassa olijat. Pojan puhe on jatkuvaa ”hmmm…ääää” sanojen hakemista ja sanakirjan selailua, mutta on hienoa, kuinka hän silti rohkeasti puhuu ja saa lopulta aina Kallen ymmärtämään.

29.4 klo 10.00

Eilen oli niin kuuma, että pyörämme sulivat! Kalle meni edeltä ja katsoin ”Mikä ihmeen suikale hänen pyörästään irtosi” Se oli ohut ja venyvä ja jäi pyörän jälkeen kuin häntä tarttuen asvalttiin. Selvisi, että aurinko porotti niin kuumasti, että pyörämme ohuet muovipäällysteet sulivat lokasuojista irti. Metalli ei sentään sulanut, vaikka en sitäkään suuresti pyöriemme kohdalla ihmettelisi, sillä ne ovat kuin muovailuvahaa. Eilen sai taas kiristellä polkimia, kun nuokin osat tuntuvat aina löystyvän itsestään, jopa minun pyörässäni. Oli kuitenkin hauska tapaus, kun juuri sanoessani ”Pitäisi varmaan tänään jossain vaiheessa yrittää löytää jokin huoltopaikka tälle mun pyörälle,” sekunnin päästä Kalle pysähtyi ja totesi ”Tuossahan on pyöräkorjaamo.” Olimmme varautuneet hintaneuvotteluun polkimien kiristyksestä, mutta mies ei halunnut mitään rahaa. Ei näitä ihmisiä rahanahneudesta kyllä voi moittia! Eihän tuossa ollut varmaan kuin minuutin työ, mutta Intiassa tuollaisestakin olisi syntynyt mieletön tahtojen taisto, rupioita olisi heitelty verbaalisesti ilmaan puolin ja toisin.

En ole nyt kirjoittanut muutamaan päivään, joten asiaa olisi paljon. Aloitetaan vaikka vielä Livornosta. Se oli rosoisella tavalla hieno kaupunki. Se ei ollut niin viimeisen päälle suunnitellut näköinen kuin vaikkapa Pisa, vaan jotenkin intuitiivisemmin syntynyt, ainakin asemakaava näytti silti. Kalle ihastui täysin Livornaan ja ei se itsestänikään hassummalta tuntunut. Keskikaupungilla oli ”pikku Venetsiaksi” kutsuttu alue, joka oli erityisen viehättävä kanavineen. Pyöräilimme yhden päivän edes takaisin Livornan katuja, istuimme puistoissa, kävimme luonnontieteellisessä museossa (ei kovin mainittavan arvoinen paikka. Nainen tiskillä vakuutti, että he olisivat sinä pivänä pitempään auki, joten ehtisimme kyllä hyvin kierrellä. Ehdimme kuitenkin olla Välimeren osastolla vain 15 minuuttia, kunnes toinen täti tuli viittomaan, että nyt pitäisi poistua. Olimme maksaneet tuosta kokonaiset 3 e ja tunsimme, ettemme olleet saaneet rahoillemme mitään vastinetta, niimpä livahdimme vaivihkaa myös muille osastoille, joista emme olleet maksaneet ja jotka ihmeesti vielä olivat auki. Eipä noistakaan pajon saanut irti, sillä kaikki tekstit olivat vain italiaksi), jalkapallostadionilla, missä Kalle oli innoissaan kun pääsi kurkkaamaan stadionin sisällekin ja kiertelimme toreilla sekä kaupoissa.

Seuraavana päivänä poljimme Empoliin, minne oli noin 65 km eli pisimpiä pyöräilymatkojamme. Pyöräillessä ei tuntunut missään, mutta aina pysähtyessä tuntui jaloissa pientä heikotusta. Oli vähän outoa palailla samoille kylille kuin mitkä olimme alkumatkasta ohittaneet, ympyrämme sulkeutui. Tiemme ristesi samaa reittiä Cascinan kohdalla ja vähän ennen Embolia jatkoimme jälleen aivan uusiin ennen kokemattomiin maisemiin. Tosin Daniellen kanssa olimme käyneet autolla Empolin Ipercoopissa. Hauskaa, kun italialaiset eivät osaa sanoa h-kirjainta ja niinpä hypermatketeistakin tulee aina ipermarketteja, pohjautuen siis siihen, miten ne eglanniksi äännetään ilman h:ta. Empolin kaupunkia emme kuitenkaan aiemmin olleet kohdanneet ja sehän oli aivan miellyttävä uusi tuttavuus. Vähän mitäänsanomaton, mutta jokseenkin kodikkaan oloinen kaupunki.

Emäntämme Carolina sanoi ”Ei tämä ole mikään kaupunki, mutta ihmiset pukeutuvat ja käyttäytyvät kuin tämä olisi, kaikki näyttävät niin sliipatuilta ja ovat kiireisiä, en pidä siitä yhtään.” Itse hän oli 33-vuotias hippi tyttönen, joka pukeutui hyvin värikkäästi ja nauroi paljon. Hän kierrätti meitä pikku lenkin kaupungissaan ja esitteli ”voiton aukion” hienoine patsaineen ja korkeine suihkulähteineen. Tällä kertaa emme onneksi tehneet sellaisti maratonia kuin Livornossa. Sitä vastoin lähdimme autolla viettämään iltaa, kuten Italiassa niin usein on tapana. Olen ymmärtänyt, että lähes kaikki lähtevät aina töinen jälkeen ajeleen autolla johonkin suuntaan. Jos hyvämaineinen ravintola on tunnin ajomatkan päässä, se ei ole mikään ongelma, vaan on aivan yleistä lähteä hyvän ruuan tai harrasteen perässä vähän kauemmaksikin. Kaikilla myös on auto. Emme ole tavanneet ketään, jolla ei olisi, tai edes kuulleet kenestäkään. Ihmeellistä sinäänsä, miten he pystyvät ajamaan niin paljon, sillä bensan hinta lähentelee paria euroa. Sitä paitsi julkinen liikenne, ainakin kaupunkien välillä, toimii käsittääkseni loistavasti ja on edullista. Livornostakin paikallisjuna Pisaan maksaa kuulema vain 1,5 euroa.

Illavietto paikka oli ”Circolo arci,” joka tarkoitti käsittääksemme vasemmistohenkistä yhteisöä. Näitä tällaisia Circoloita on kuulema siellä täällä maaseutua. Caroline sanoi ”Se on perhe, siis enemmän kuin vain yhteisö.” Kallen kysyessä, asuvatko he siellä, vastaus oli kuitenkin kielteinen. Ei siis aivan auennut minkälainen ”perhe” tuo oli, mutta hyvin lämminhenkinen tunnelma paikassa joka tapauksessa oli. Kai se oli paikka, johon läheiset ihmiset kokoontuivat viettämään aikaa yhdessä, syömään ja juomaan. Siellä oli paljon lapsiakin, jotka juoksentelivat ympäriinsä ja istuivat tietokoneilla, jotka olivat kaikkien vapaassa käytössä. Eipä tuollaiseenkaan paikkaan perusturistina eksyisi! Sinäänsä nämä sohvasurffaaja majoittajamme ovat korvaamattomia, että heidän kauttaan maasta näkee aina aivan eri puolia kuin vain reissaajana.

Otimme ensin lasin viiniä, joka maksoi vain euron ja myöhemmin tuli luomuruuan vuoro. Kaikki annokset olivat vain noin 5 euroa, vaikka kysessä oli täysin luomuaineksista kokkailtu ruoka! Ruoka oli hyvin maukasta, vaikka ei sellainen ”vau” elämys kuin vaikkapa Massimon sapuskat. Muuten paikka sitten olikin iso ”vau”. Uutta viinikannua tuli koko ajan pyötään ja juttu luisti. Kaikki osasivat ihmeen hyvin englantia, jopa maanviljelystöitä tekevä hyvin puhelias mies, joka jututtu Kallea innostuneesti ja halusi jakaa ruokansa kanssamme, vaikka meillä oli omatkin annoksemme. Juttu käsitteli mm sitä, kuinka ruuanhinta on Italiassa aikalailla vuoden sisällä noussut huimiin lukemiin ja, että enää ihmisillä ei oikein ole varaa ostaa esimerkiksi taloa vaan kaikki tienestit menee elämiseen. Monilla taas tuntui olevan liikaa töitä tai sitten he olivat työttöminä. Itse olin ajatellut, ettei Italian huono taloustilanne kyllä näy täällä mitenkään, kun kaikki ovat niin taloudellisesti hyvinvoivan oloisia. Mutta nähtävästi se kuitenkin näkyy, lähinnä siinä, et säästöön ei jää mitään. Tuo maatyöläinen sanoi, että menee ruokailun jälkeen vielä keittiöön tiskaamaan. Hän myös kehui, kuinka osa ruuista oli hänen pelloltaan. Siis tällaista monipuolista yhteisömeininkiä! Toisaalta on kyllä mahassa tuntunut, että astiat olivat varmaan vähän puolihuolimattomasti pikku huppelissa tiskattu. Sekin vähän ihmetytti, kun kaikki tosiaan naukkailivat viiniä aika reilusti ja silti kaikki olivat tietenkin autoilla. Onneksi meidän emäntämme ei ollut pahemmin humalassa. Kai se on maantapa ajaa pikkuisessa maistissa.

En tiedä sitten johtuuko siitä vai muusta liikennekulttuurista, että kukkapuskia teiden varsilla näkee suhteellisen usein. Jotenkin on karmaisevaa, että noissa liikennekuolemien muistopaikoissa on aina myös valokuva uhrista. Kaikki ovat iloisesti hymyileviä nuoria miehiä! Eilen näin taas useita kukka-asetelmia.

Nyt siis eiliseen päivään. Pyöräilymatkamme Empolista Firenzeen oli vain 40 km, mutta haasteita synnytti löytää oikeat tiet. Kaikki liikenteenohjauiskyltit kaupungista pois viitoittavat tietenkin aina moottoritielle. Pahinta on, ettei aina tiedä, oonko kyseessä moottoritie. Onneksi Kalle on loistava kartanlukija ja hän osaa siitä aina taitavasti päätellä, minne päin suunnata kiertääksemme isot tiet. Nyt oli sikäli helppo reitti, että pyrimme vain seuraamaan jokea ja joenuoman ansiosta maastokaan ei ollut juurikaan mäkistä. Tarkoitus oli löytää Firenzestä hostelli, jossa olisi iso kirjahylly suomenkielisine kirjoineen.

Yllätykseksemme kaupunki oli aivan täynnä vellovia ihmismassoja! Olin ajatellut kaupungin näyttävän tältä elokuussa, mutta en nyt sentään näin aikaisin keväällä. Olimme katsoneet netistä kolme hostellia osoitteeneen. Ensimmäiset kaksi olivat menneet konkkaan ja kolmas oli täynnä. Siinä mikä oli täynnä sanottiin tiskillä ”Ette kyllä löydä mitään muutakaan hostellia, kaikki ovat aivan täynnä.” Olipas se rohkaisdevasti sanottu! No, emme lannistuneet vaan jatkoimme etsintää. Meillä oli säästynyt sen verran rahaa, että olisimme voineet mennä hieman kalliimpaan hotelliinkin. Ne usean tähden hotellitkin, mistä kävimme kysymässä olivat kuitenkin täynnä. Muistelimme sitten Carolinen maininneet, että aivan keskustan tuntumassa on myös leirintäalue. Meillä ei kuitenkaan ollut paikan osoitetta. Päädyimme etsimään turisti-infoa, mutta senkään osoitetta meillä ei ollut, joten saimme vähän aikaa harhailla löytääksemme tienvarsiviitat kohti toimistoa. Minä ostin taas vaihteeksi jäätelön ja jäin terassille syömään, kun Kalle lähti tiedusteluretkelle turisti-infoon. Hän sai sieltä tiedot läheisistä camping alueista ja vain yksi niistä näytti oikeasti sijaitsevan Firenzessä.

Päivä oli tosiaan hyvin kuuma. Yhtäkkiä ilmanlämpö oli noussut lähes 30 asteeseen. Oli ensimmäinen päivä, kun varjossa ei palellut lyhythihaisella! Kuin piruuttaan leirintäalue oli sijoitettu ylös kukkulalla. Hikipäässä ja voipuneena työnsimme pyöriämme ylös korkeuksiin. Ei tänne sinäänsä kilometreissä ollut pitkästi, aivan ydinkeskustasta varmaan vain 3 km. Leiripaikat eivät sdentään olleet täynnä! Teltan paikkoja oli vielä useita jäljellä saapuessamme, mutta iltaa kohden nekin lähes täyttyivät. Täällä leirialueella on hyvin vilkasta! Sanoisin, ettei asuntovaunupaikkoja ole enää yhtään jäljellä, ne ovat aivan vieri vieressä noiden oliivipuiden lomassa.

Minkälainen leirintäalue tämä on? No, onhan täällä tunnelmaa, kun ihmiset kävelevät laumoina aamulla ja illalla yöpuvussa tai puolipukeissa tuonne suihkutiloihin, tiskaavat astioitaan ja pesevät pyykkiä, ottavat bikineissä aurinkoa, sekä evästävät kiikkerillä muovijakkoroilla karavaaniensa edessä, ja kaikki meininki on muutenkin rennompaa kuin hienoissa hotelleissa. En silti camping alueena tätä suuresti hehkuttaisi. Telttapaikat eivät ole tasaista nähneetkään ja alusta on pientä sepelimurskaa, ei siis mitään parasta selän alle. Mitään erityisiä viihdykepalveluita ei ole ollenkaan. Kauppa on kyllä plussaa, sillä siellä ei ole edes juuri tavallista puotia kalliimpaan. Tuntui, että siinhen San giminianon läheiseen leirintäpaikkaan oli panostettu enemmän, mutta toisaalta tämähän on Firenze, asiakkaita riittää, vaikkei suurta vaivaa nähtäiskään. Riittää kun täältä kukkulalta on hienot maisemat Firenzen maamerkkeihin, kuten Uffinin katedraaliin.

Kalle ei pidä yhtään tästä kaupungista ja täytyy sanoa, et itsekin olen vähän pettynyt. Yksinkertaisesti liikaa porukkaa! Kuinka rakennusten ihailuun voisi keskittyä, kun et voi edes pysähtyä kadulle, kun ihmismeri puskee eteenpäin?
Kohta laitamme ruokaa ja sitten vielä etsimään kirjoja hostelleista. Tuskin jaksamme mitään perusnähtävyyksiä erityisemmin katsastaa, mitä nyt pyörän selästä muutenkin näkee. Kävin kyllä eilen David-patsaan kopion kurkkaamassa.

Meillä on surffauspaikka tässä lähellä sovittuna, mutta isäntä on kotona vasta 18 aikoihin. Tuonne lähikylään on vain 8 km matkaa. Hyvä niin, sillä olen väsynyt, sillä joku hälytyssireeni huusi yöllä, naapurit mekastivat, joku huudatti autoa jne. Ei tämmöisessä paikassa pysty nukkumaan kuin vähän 24 ja 6 välillä. Ilma on nyt taas viilennyt, lämpö noin 19, toivottavasti ei ala satamaan!

30.1 klo 15.50

Istumme nyt Coop-kaupan aulassa sateensuojassa ja aikaa tappamassa. Olemme lueskelleet ja torkkuneet tässä pehmeillä nojatuoleilla jo 1,5 tunnin ajan. Kukaan ei ole kiinnittänyt meihin mitään huomiota! Mietimmekin: sanoisikohan kukaan mitään, vaikka pystyttäisimme teltan tähän käytävälle? Italiaisilla on kyllä ihana ”muiden asioihin ei puututa” mentaliteetti. Ainakin tuntemattomiin ihmisiin suhtaudutaan hyvin välinpitämättömästi. Uskon kyllä, että perhepiirissä ja naapurustossa juorutaan paljonkin ja välitetään toisten asioista niin hyvässä kuin pahassakin, mutta oudot ja tuntemattomat ihmiset eivät jaksa kiinnostaa.

Meidät on noteerattu vain pari kertaa kadun miesten tai naisten taholta. Ensimmäinen kerta oli, kun söimme jäätelöä kaupan seinään nojaten ja eräs nainen huikkasi ohi mennessään ”bon abetito”. Toinen kerta oli tänä aamuna, kun pienessä kylässä vastaantuleva mies osoitteli pyöriämme naureskellen, nosti peukun pystyyn ja sanoi ”noihin ei tarvita bensaa.” Emme kyllä ymmärtäneet kuin bensa sanan, mutta näin tulkitsimme hänen lausahduksensa.

Keskipäivällä keittelimme pastaa salsakastikkeella ja oliiveilla erään talon pihassa, jossa istui penkillä useita vanhuksia juuri vastapäätä sitä pöytää, jonka ääreen leiriydyimme. Olin varma, että joku heistä kieltäisi meitä laittamasta ruokaa siinä paikassa tai ainakin jotenkin kommentoisi evästyshetkeämme. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut! Vanhukset vähän vilkuilivat meitä, kun ladoimme pöytään ruokatarvikkeita laukuista ja raavimme tulitikkuja sytyttääksemme patamme, mutta sen jälkeen he vain jatkoivat tarinointiaan keskenään. Erikoista sinäänsä, kun kaikki sohvasurffaajat ovat kyllä olleet hyvin sosiaalisia ja muutenkin minulla on italialaisista sellainen kuva. No, hyvä kaiken kaikkiaan, että saamme olla rauhassa! Aasiassa matkustamisessa inhoankin eniten sitä, että tunnumme aina kiinnittävän huomiota, vaikka vain kävelisimme tavallisesti kadulla ja mihinkään ei voi ainakaan istahtaa alas, ettei joku tulisi juttelemaan.

Firenzen leirintäalueelta lähtiessämme alkoi juuri sopivasti satelemaan. Olimme onneksi kuitenkin saaneet teltan kuivana kasaan ja pakettiin. Koskaan aiemmin liikkeelle lähtiessämme ei ollutkaan sadellut! Nyt laukkumme sateensuojat joutuivat ensikerran kunnon käyttöön. Yhden kerran aiemmin olimme laittaneet ne laukkujen päälle todeten, että sade loppui samantien. Uloskirjautumisaika leiripaikasta oli klo 13 ja seuraava sohvasurffaajaemäntämme oli sanonut olevansa kotona vasta 19 aikoihin, joten meillä oli paljon aikaa Firenzen kiertelyyn. Laukkujen takia emme tietenkään voineet mennä mihinkään museoihin, enkä tiedä olisivatko ne muutenkaan kiinnostaneet. (pitää vielä tutkailla asiaa netistä. Palaamme vielä myöhemmin Firenzeen ja pitää perehtyä kiinnostaisko jokin taidemuseo ja minkä hintaisia ne ovat.)

Jonkun mielestä saattaa tuntua huvittavalta ja typerältäkin, että kun olimme tuollaisessa kuuluisassa taidekaupungissa, otimme päätehtäväksemme vain metsästää kirjoja. Vesisateessa ja vaatteet likomärkinä yritimme löytää karttaamme merkitsemiämme hostelleja. Aluksi hostellit näyttivät muuttaneen tai muuten vain sulkeneen ovensa. Jossain oli nimikilvetkin vielä paikallaan, mutta silti ovet eivät auenneet meille, vaikka kuinka soitimme jykevien puisien alaovien ovikelloja. Sittemmin Via Faenza kadun tienoilla (isolta linnalta hieman etelään päin) löytyi alue, jossa oli yllättävän moni hostellikin vielä hengissä hienojen hotellien joukossa. Siellä kävimme ainakin viidessä paikassa ja olin jo luovuttamassa. Sanoin ”katsotaan vielä pari paikkaa ja eiköhän se sitten riitä.” Monista paikoista ei edes löytynyt kirjahyllyä ja jos sellainen oli, kirjat olivat englanniksi, saksaksi tai italiaksi. Oma taiteenlajinsa oli myös päästä kurkkaamaan kirjoja. Kysyimme aina ensin huonetta. Joskus Aasiassa olimme oppineet, ettei kannata rehellisesti ja suorasanaisesti kysyä kirjoja. Ensinnäkään hostellien pitäjät eivät ymmärrä, mitä kysymme, miksi ja jos ymmärtävät, he saattavat sanoa ”kirjamme ovat vain asiakkaille”. Teimme niin, että Kalle kysyi tiskillä huonetta ja minä livahdin sillä aikaa tutkimaan paikkoja ja etsimään mahdollista kirjahyllyä. Vain yhdessä paikassa tämä taktiikka tuotti ongelmia. He sanoivat heti tiskillä ”ei sinne saa mennä”, kun yritin päästä peremmälle katsomaan käytävän päähän.

Olin tosiaan jo turhautunut tähän harrasteeseen, vaikka kirjojen tarpeeni olikin tulenpalava. Sitten yhtäkkiä tärppäsi! Yhdessä hotellissa oli vain muutama kirja pöydällä pinossa, mutta joukossa oli 2 suomenkielistä paksua teosta. Olin kohteliaasti kysynyt, saanko katsoa kirjoja, sillä tällä kertaa ne olivat aivan tiskin vieressä. Olin jo varautunut esittämään kysymyksen ”saisinko vaihtaa kirjoja”, mutta kieltävän vastauksen mahdollisuus pelotti sen verran, että kun työntekijä katosi käymään takahuoneessa ja hoiti joidenkin muiden asiakkaiden asioita, vaivihkaa vain vaihdoimme teokset ja häivyimme. Hyvä kauppa se tuolle hostellille oli, sillä jätimme kolme hyväkuntoista kirjaa ja otin vain kaksi teosta.

Kun kirjat oli pitkällisen mutta niin palkitsevan kierroksen jälkeen turvallisesti laukussamme, katselimme vähän Firenzen hienoimpia rakennuksia. Monenmoista kirkkoa ja linnaahan siellä oli, keskimäärin suurempi kokoista kuin muissa kaupungeissa tai kylissä, mutta arkkitehtuuriltaan täysin samankaltaista. On aina kiintoisa ilmiö, miksi jostain nähtävyydestä tulee ”must kohde”, miksi juuri tietty rakennus nostetaan ylitse muiden, tai miksi tiettyyn kaupunkiin aletaan assosioida tiettyjä mielikuvia. Firenze, luovuuden kehto, antiikin ja renessanssin kulttuurin näyttämö, hyvin taiteellinen ja kaunis kaupunki. Nämä kai ovat yleisempiä käsitteitä, joilla Firenzeä kuvaillaan. Silti jos sinne menee jo muuta Italiaa nähneenä, väittäisin, että kaupungilla on hyvin vähän mitään omaleimaista tai uutta tarjottavaa. Sitä vastoin epämieluisia yllätyksiä voi olla sitäkin enemmän. Esimerkiksi turistiesitteissä aina kehuskellaan, kuinka Firenzen laaja keskusta on autoton ja loistavaa aluetta kävellä. Itse en kyllä autottumuutta huomannut! Tietyillä alueilla on nähtävästi rajoitettu autoilua, mutta silti bussit, taksit ja jopa useat henkilöautot (ehkä niillä on erityislupa) tunkevat ahtailla kaduille kävelijöiden ja pyöräilijöiden sekaan. Sanoin tästä jo Sienan kohdalla, mutta mielestäni on pyhäinhäväistys päästää autot noille kaduille. Minun tekisi mieleni aina potkaista kylkeen jotain valtavaa citymaasturia, joka yrittää väkisin tunkea ohitse kaduilla ja täyttää ilman pakokaasuillaan. Monet autoilijat käyttäytyvät kaiken lisäksi niin kuin kävelijät olisivat heidän edessään, niin kuin he omistaisivat kadut ja muut olisivat tiellä. He ajavat aivan pyörän lokasuojassa kiinni ja kaasuttavat kiukkuisesti ohitse heti, kun pienikin tila aukeaa.

Klo 18.20

Olemme nyt isäntämme luona San Giovanni Valdarnossa. Tänne oli taas hieman haasteellista löytää, koska talot olivat numeroitu huonosti. Asuinalue sijaitsee rautatieaseman toisella puolen suhteessa siihen, missä keskusta on ja mistä tulimme. Jouduimme kantamaan pyörämme portaita myöten rautatiekiskojen alitse! Siinä oli oma hommansa, mutta missään ei näkynyt luiskaa, siltaa tai hissiä, joten se on suhteellisen pakollista urheilua.

Isäntämme vaikuttaa hyvin bedantille. Hänen profiilissaan luki moninaisia ohjeita, kuinka täällä tulee käyttäytyä: ei saa huutaa, ei saa jättää karvoja kylpyhuoneeseen, ei saa nostaa jalkoja sohvalle jne. Nyt hän äsken esitteli lapun, jossa on lista asioista, jotka hänen pitää vielä tänään tehdä. Hän lähti nähtävästi toimittamaan asioitaan.

Viimepäiviltä on jäänyt kertomatta monenmoista, mutta ei nyt tule mieleen kuin yksi ehdottomasti mainitsemisen arvoinen. Empolin Hypercoopissa oli viiiniautomaatti! Se oli kuin vesiautomaatti (mitä näkee joskus kauppojen pihassa ja niistä saa ilmaiseksi täyttää pulloihin jopa vissyvettä.), mutta sieltä tuli eri hanoista eri viini laatuja ja niitä sai laskea omaan muovipulloon syöttämällä pikku kolikoita (tosi halpaa, noin 1,50 litra). Viestiiköhän tuo siitä, kuinka täällä juodaan viiniä kuin vettä? Se on yhtä yleinen ruokajuoma. Tosin ei sitä koskaan juomalla juoda. Aina otetaan vain puoli lasia kerrallaan ja lasi täytetään uudestaa puoleen väliin korkeintaan pari kertaa.

Nyt olisi vappu, mutta ei se täällä kyllä näy mitenkään. Eilinen sohvasurffaajamme valaisi asiaa, miksi Firenze oli niin täynnä ihmisiä: siellä on paljon festifaaleja tänään, siellä siis vappu näkyisi.

Huomenna Arezzoon, missä meillä on myöskin isäntä ja ylihuomenna meitä tullaan hakemaan sieltä tilalta, jonne menemme töihin. Toivottavasti huomenna ei olisi yhtä mäkistä, tai ainakaan mäkisempää, kuin tänään! Kyllähän tuo maasto vielä menetteli, mutta silti kaiholla katsoin alas moottoritielle, joka kulki tasaisena laaksossa, kun oma pikku tiemme kiemurteli nousten ylös kummuille.

2.5 klo 17.30

Tultiin tänään Umbertideen eli lääni on vaihtunut Toscanasta Umbriaan! Hauska nähdä alkuperäisen suunnitelman vastaisesti muitakin läänejä kuin Toscanaa. Vielä en osaa sanoa yhtään, mikä tässä on erilaista kuin Toscanassa, mutta jenkki isäntämme Bruce sanoi italialaisen kotiseuturakkauden omaksuneena: Täällä ihmiset joutuvat tekemään oikeasti töitäkin toisin kuin Toscanassa, jonne raha virtaa itsestään turismin mukana. En nyt tiedä allekirjoitanko tätä, ettei kukaan oikeasti tekisi töitä Toscanassa, sillä meidän sohvaisäntämme ja emäntämme ainakin ovat aina vaikuttaneet ahkerilta, mutta varmaan se on kuitenkin Italian rikkainta aluetta. Luulisin kuitenkin, että turismin suurimmat tulot valuvat harvojen ja valittujen käsiin, kuten aina tällaisessa bisneksessä.

Viimepäiviltä on jäänyt paljon asioita mainitsematta, mutta tyydyn nyt vain toteamaan:

Grassinassa oli kaksi valtavaa oranssia kissaa, joiden maha viisti maata ja ne olivat kauhukseni (yritin allergiani vuoksi vältellä niitä) hyvin seurallisia. Toinen tuli jopa tervetulotoivotuksekseen nuolemaan käteni puhtaaksi. Eiväthän kissat koskaan nuole ihmistä! San Giovanni Valdarnossa neuroottisella (hän oli todellinen terveysintoilija. Pesimme esimerkiksi mansikat puhtaiksi niin, että ensin poistimme veitsellä kannat huolellisesti ja sitten hän käytti niitä yksitellen raanan alla ojentaen ne salaman nopeasti meille, etteivät myrkyt ehtisi imeytyä mansikan sisään, ja me kuivasimme ne puhtaaksi pyyhkeillä. Hän myös keräili kaikenlaista ihmeellistä, kuten erilaisten kasvien siemeniä), mutta muuten hyvällä isännällämme oli hyvin hellyyttävä terrieri. Juuri tuon rotuiset pikku terrierit ovat kokemukseni mukaan yleensä kiukkuisia räksyttäjiä, mutta tuo koira oli hyvin leppoisa luonne. Ennen kaikkea oli hyvin huomionkipeä, se katseli surullisesti hauskan otsatukkatupsunsa alta suurin tummin silmin jos sitä ei rapsutellut.

Eilen tutustuimme Aretzon vanhaan kaupunkiin majoittajamme Danielan johdolla. Olimme ensin lähdössä kävellen matkaan, mutta sitten alkoikin ripsimään. Daniela totesi ensin ”Haen vielä sateenvarjot sisältä”, mutta paslatessaan takaisin hän oli tullut siihen tulokseen että ”parempi mennä sittenkin autolla”. Vettä satoi vain nimeksi, mutta tämä kertoo hyvin siitä, kuinka Italiassa aina turvaudutaan autoon. No, itselläni ei ollut tällä kertaa mitään sitä vastaan, sillä olinhan vasta pyörräillyt reilu 40 km, jotka olivat edenneet hyvin nihkeesti mäkien ja huonon kelin vuoksi, joten mielelläni istahdin mukavalle pehmeälle auton penkille. Ajoimme alueelle, jossa oli hyvin paljon vanhaa rakennuskantaa. Jätimme auton parkkiin ja nousimme liukuportaita, jotka eivät oikein tuntuneet sopivan ympäristöön, vanhoille kivikaduille. Kävimme ainakin viidessä eri kirkossa! Kirkoissa oli paljon renesanssiajan maalauksia ja kaupunki oli kuuluisa siitä, että heillä oli paljon Piero Della Francescan maalauksia. Myös kuuluisa Giorgio Vasari (1511-1574,arkkitehti, maalari, taidekriitikko ym) oli syntynyt Aretzossa ja suunnitellut sinne muutamia vielä pystyssä olevia näyttäviä rakennuksia. Sanoisin, että Arezo oli suurempi elämys kuin Firenze! Firenzessä vain oli liikaa kaikkea, ennen kaikkea ihmisiä, mutta myös nähtävää, Arezzo oli helpommin haltuun otettava ja selkeydessään viehettävä. Outoa, kun itse en ollut edes koskaan kuullut aikaisemmin Arezzosta ja silti se on noinkin merkittävä renesanssitaiteen kaupunki.

Tänään lähdimme liikenteeseen jo 8 jälkeen, koska emäntämme piti lähteä töihin. Meillä itsellämme ei ollut mitään kiirettä, sillä meillä oli sovittu tapaaminen vasta 14 aikaan rautatieaseman eteen. Päätimme etsiä ison supermarketin, sillä meillä oli kaikenlaista osteltavaa ja tuollaisissa paikoissa tuhlautuu aina sopivasti aikaa. Daniella antoi meille aamulla hyvät opasteet, mutta emme tietenkään niiden perusteella löytäneet kauppaa. Keskustassa huomasimme Ipercoopin mainoksen ja lähdimme seuraamaan opastauluja. Pyöräilimme pitkästi kaupungin reunamille, mutta kuinka ollakaan kilometrimäärät opastauluissa alkoivat vain kasvaa. Yhtäkkiä opasteet loppuivat tyystin. Päätimme sittemmin palata rautatieaseman seutuville ja katsoa vielä karttaa, sillä olimme tällä välin selvittäneet kaupan osoitteen ja Kalle muisteli tuon tien sijaitsevan aivan edellisen majapaikkamme lähettyvillä. Niinhän siinä lopulta kävi, että olimme turhaan pyöräilleet valtavan lenkin ja kauppa olisi ollut aivan edellisen kämppämme suunnilla. Daniella oli yrittänyt opastaa meitä juuri tuohon samaan kauppaan!

Ostelimme kaupasta käyttötavaraa, kuten hammastahnaa ja shampoota ja herkkuja, kuten 70 sentin suklaalevyjä. Sen jälkeen suuntasimme jälleen vanhan kaupungin seutuville. Istuimme lukemaan kahvilanpöytien ääreen, kun kahvila oli juuri sopivasti suljettuna. Vasarin suunnittelema ristikkoinen holvikäytävä kohosi ylväänä yläpuolellani ja vastapää piaza (aukio) monine vanhoine taloineen ja kivikirkkoineen loi omanlaista hienostunutta tunnelmaansa. Kyllähän siinä kelpasi uppoutua kirjan maailmoihin. Pian tuli nälkä ja Kalle kävi hjakemassa pizza markariitan palaset, lisänä söimme Coopista ostamiamme jugurtteja. Iltapäivästä nautiskelimme vielä laadukkaan jäätelöbaarin antimia: kookosjäätelössä oli aivan oikeaa kookossilppua sisällä ja pähkinä-keksijäätelössä monenmoista sattumaa.

Vaikea vielä sanoa, kuinka tulemme viihtymään täällä Umbertiden talossa, sillä tiedämme töistämme vielä hyvin vähän. Alku vaikuttaa hyvin lupaavalta. Saimme tervetulotoivotukseksi heti lasit viiniä käteen ja meidät opastettiin huoneistoomme, joka kattaa koko talon alakerran. Täällä on meillä oma keittiö, vessa, ylimääräinen makuuhuone ja iso kahdenhengen makuuhuone. Maisemat ovat upeat: alhaalla nousee kumpareinen vehreä laakso. Käsittääkseni meidän olisi tarkoitus kierrellä huomenna eri puutarhoissa ja laittaa niitä kuntoon. Nähtävästi huolehdimme naapureiden, jotka ovat poissa kotoa, viljelyksistä. Tarkoitus olisi tehdä ahkerasti noin 6 päivää töitä ja sitten saamme 4 päivää täysin omaa aikaa, kun isäntämme lähtevät matkalle. Yleensä täällä tehdään 5 tuntia töitä, mutta nyt saattaa kuulema mennä pitemmiksi päiviksi, koska saamme sen jälkeen reilusti vapaata. No, en kyllä pelkää rankkaakaan työtä. Uskon, että kunnon fyysinen työ silloin tällöin on hyväksi ihmiselle. Buddhalaisten mielestähän yksinkertainen fyysinen työ on yksi parhaista meditaation muodoistakin.

Lähdimme aamulla 8.30 aikoihin ajelemaan pitkin mutkikkaita pikku teitä. Kiipesimme Brucen autonmoottorin avustuksella, mikä oli hieman helpompaa kuin pyörillä, 600 metriin, josta näkyi aina Apeniineille asti. Sitten laskeuduimme hieman kohti laaksoa hyvin huonokuntoista tietä. Olimme ajaneet yli puoli tuntia ja olimme täysin korvessa, kunnes äkkseltän vastaan tuli komea rautaportti, joka aukeni automaattisesti autollemme ja niin olimme perillä.

Paikka oli ylellinen kartano, jonka omistavat jenkit, jotka käyvät siellä aina silloin tällöin lomillaan. Joskus he myös vuokraavat paikkaa 3000 euron viikko hintaan. Kun he tulevat itse paikalle, he haluavat kaiken olevan täydellistä. Tässä välissä me astumme kuvaan. Meidän tehtävämme oli tämä täydelliseksi laittaminen, sillä he ovat saapumassa paikalle tällä viikolla. Isäntäpariskunnallamme on nähtävästi jonkinlainen yritys, jonka toimenkuvaan kuuluu huoltaa tämän alueen huviloita.

Ensiksi Kalle laitettiin leikkaamaan ruohoa, sitten Bruce selitti minulle oman tehtäväni, joka oli lehtien haravointi. Haravoin lehtiä puskien alta ja kannoin niitä jätesäkkimuovin avulla metsikköön pois nurmelta. Lakaisin myös kaikki kiviset kulkuväylät puhtaiksi ruohosilpusta, jota niihin oli lennellyt ruohonleikkurista. 11 aikaan pidimme ensimmäisen tauon ja saimme syödäksemme suklaamuffinsseja ja kanapasteijoita. Tauon jälkeen Kalle pääsi hikoilemaan siimaleikkurin parissa ja minä sain nyppiä ruohonkorsia puiden alta. Tuo tuntui jo vähän liialliselta näpertelyltä, että joka ikinen pienikin ruohonkorsi oliivipuiden alla, piti käsin nyppästä pois. Samoin kuin se, että haravoin lehtiä syvältä pensaiden uumenista, missä ne eivät näkyneet mihinkään. Poistin kuivia lehtiä myös pensaiden päältä, mikä kieltämättä hieman lisäsi siisteysvaikutelmaa jopa minun silmiini. Meidän puuhaillessa näissä pikku askareissamme Bruce leikkasi myös ruohoa ja laittoi suihkulähdettä kuntoon, ja hänen vainmonsa keskittyi istuttamaan kauniisti kukkivia ruukkukukkia kaikille mahdollisille paikoille.

Aika ylellinen kartanohan tuo oli! Piha oli valtava laajoine nurmikenttineen, joista osa oli onneksi jo aikaisemmin leikattu, uima-altaineen ja auringon-otto paikkoineen. Puutarhaan oli selvästi panostettu: siellä kulki kivisiä pieniä polkuja, joiden varret olivat reunustettu isoilla ja tuoksuvilla kukkapensailla, kaivo oli romanttisuudessaan kuin satukirjasta ja nurmikko nousi hienosti kumpareelle oliivipuiden alle.

Vasta neljän jälkeen lopettelimme työt. (14 aikaan olimme pitäneet 15 minuutin tauon) Yleensä näissä Helpex hommissa ei tehdä näin pitkää päivää, mutta olemme suostuneet sopimukseen kunnon työrupeamista, sillä niiden jälkeen saamme kolmisen päivää vapaata. Töiden jälkeen ajoimme Umbertiden keskustaan jäätelölle, jonka Bruce meille tarjosi. Oli taas loistava jäätelö, vaikka minttu palloni maistuikin ikään kuin hammastahnalle!

Huomenna menemme töihin taas eri talolle, sillä tuo huvila tuli onneksi jo valmiiksi. Ei se liian rankkaa ollut, mutta kuitenkin vähän turhan tarkkaa nysväämistä. Mielestäni nurmikolla kuuluu olla muutamia lehtiä! En oikein koskaan ole ymmärtänyt luonnonroskien siivousta. Nehän vain luovat osaltaan viihtyvyyttä ja tunnetta, että ollaan luonnon keskellä! Muistan, kuinka kapinoin ala-asteella sitä vastaan, että meidän täytyi koulun pihasiivouspäivänä kerätä kävytkin pois pihalta. Nuo ihmiset tulevat tänne nauttimaan luonnon kauneudesta, mutta he haluavat selvästi, että se on heidän hallussaan, se on kontrolloitua luontoa. He haluavat tehdä siitä näköisensä, siistin ja kurinalaisen. Mutta onko se sitten enää edes aitoa luontoa?

Ihmisen ja luonnon väistämätön yhteentörmäys. Monet ihmiset pitävät luonnosta, kunhan se pysyy omalla paikallaan, on hallittavissa, eikä tule liian lähelle. Esimerkiksi villisikoja ihastellaan täällä usein, mutta niitä vihataan jos ne tulevat omaan puutarhaan. Hyvänä esimerkkinä myös, kuinka löysimme eilen skorpionin kirjahyllystä, se oli asettunut mukavasti erään kirjan päälle. Emme sentään tappaneet sitä, kuten joku olisi voinut kauhuissaan tehdä. Veimme sen kuitenkin pihalle. Varovasti Kalle laski sen nurmikolle. Skorpioni oli hyvin pieni ja viattoman näköinen, mutta sen purema on kuulema kivulias, joskaan ei vaarallinen.

5.5.12

Kävimme äsken jälleen kurkkaamassa kanoja. Se on suurinta huviamme vapaa-ajallamme. Ne ovat hauskoja elukoita seurailla: ne kulkevan ylväinä pää pystyssä ja kipitellen varpaisillaan, ryntäävän aina päätäpahkaa sinne, missä niiden toveri kuopii maata, niiden pää pyörii ja kallistelee nykien ja kääntyy lähes taaksepäin, kun ne arvioivat meiden vaarallisuuttamme.

Ruoka tuli vähän aikaa sitten pöytään, mutta meillä ei ole vielä nälkä, sillä söimme kaupungissa kupilliset jäätelöä. Isäntäväkemme tuo usein illallisemme tänne meidän omaan huoneistoon, sillä he lähtevät lähes joka ilta jonnekin viettämään aikaa ystäviensä kanssa. Tällä alueella on paljon ulkomaalaisia ja etenkin jenkkejä, joten on varmaan helppo muodostaa erinäisiä ”seurakuntia”. On aina jännä, kuinka ulkomailla samaa kansallisuutta olevat pitävät yhtä ja ystävystyvät nopeasti.

Eilen työskentelimme, jos mahdollista, vielä ylellisemmällä huvilalla kuin toissapäivänä. Teimme suurinpiirtein samoja hommia, mutta siellä oli meidän lisäksemme myös kaksi muuta työntekijää. Ymmärsin, että nuo saksalaiset, joilla on myös talo täällä, tekevät silloin tällöin hommia Brucelle. Hyvää bisnestähän tuo varmasti on! Silti on jotenkin hämmentävää nähdä selvästi rikkaat ihmiset tuollaisissa perusduunari hommissa: kynnenaluset mullassa möyrimässä kukkapenkissä, työntämässä ruohonleikkuria ja haravoimassa. Meidän isäntäpariskuntamme ainakin on selvästi hyvin rikasta sakkia, sillä tämäkin on kohtuu iso talo, hyvällä paikalla piha-alueineen ja naisella on lisäksi Espanjassa talo laajoine maa-alueineen, jota he yrittävät myydä. He lähtevät muutaman päivän päästä sinne tyhjentämään taloa. Herää kysymys, että tarttisiko heidän tehdä mitään töitä ja jos ei tarttisi, miksi he tekevät. Voihan se olla, että kulut tällaisenkin talon ylläpidosta ovat sellaiset, että he oikeasti tarvitsevat tuloja. Tai sitten he eivät vain osaa olla tekemättä mitään ja nauttivat työnteosta. Välillä se näyttää kyllä siltäkin, että he oikeasti pitävät noista puutarhahommista. Tänäänkin isäntä sanoi meille lykäten haravat käteemme ”Pitäkää hauskaa.” ja eilen 7-tunnin raatamisen jälkeen, hän totesi ”sepä oli hauskaa.”

Tänään teimme vähän lyhyemmän päivän. Lähdimme matkaan 9 tienoilla ja kotiuduimme jo ennen 14. Tänään sukupuolittuneet työroolijaot vaihtuivat kivasti. Tähän asti naiset ovat haravoineet, kitkeneet ja lakaisseet ja miehet käyttäneet erinäisiä leikkuukoneita. Aamulla Kallekin pääsi ns. naisten töihin eli haravoimaan ja iltapäivästä minä sain työnnellä ruohonleikkuria. Olimme kahdella eri talolla, joista kummatkin sijaitsivat kohtalaisen lähellä tätä Brucen taloa. Ne olivat hieman vaatimattomia kuin edellisten päivien kartanot, mutta silti näyttäviä rakennuksia ja nurmialuetta oli kummallakin reippaasti. Ensimmäisessä oli jo uima-allaskin käytössä. Harmi, että just tänään oli taas viileämpi ilma, joten ei huvittanut pulahtaa veteen! Ilmanlämpö oli vain 18 tienoilla ja vesi todennäköisesti samaa luokkaa. Toisella talolla Bruce jätti meidät kaksistaan nurmikon ja pengermien kimppuun ja lähti itse huoltamaan jotain toista pihaa. Raadoimme parisen tuntia erinäisten viheralueiden, jotka eivät suostuneet alistumaan ihmisen kontrolliin, kimpussa, lopulta pakottaen jokaisen ruohonkorrenkin ojennukseen. Haasteita tuohon ruohonleikkuuseen ja siimaleikkurilla siistimiseen tuo se, että kaikki nämä talot ovat aina jossain korkealla (ompahan maisemiltaan upea työympäristö) ja piha-alueet ovat kaikkea muuta kuin tasaisia, niissä on aina monenmoista pengertä ja rinnettä. Viiniköynnökset kasvavat usein pengermillä ja puiden runkojen lähettyviltä ruoho täytyy nyppiä käsin, ettei siimaleikkuri vain vahingoita runkoa.

Aikamoisia rikkaiden leikkipaikkojahan nuo talot ovat. He istuttavat niihin innostuksissaan kaikkea mahdollista ja muut saavat hoitaa nämä heidän koeluontoiset kasvinsa ja viljelyksensä. He eivät itse kuulema edes usein poimi oliiveitaan, vaan Brucen porukka saa osana palkkaansa poimia myös oliivit. Kuullostaa siltä kuin lapsi rakentaisi innoissaan majan, mutta ei jaksaisi sen valmistuttua enää leikkiä siellä. Tuntuu myös, että monet loppujen lopuksi käyvät harvoin huviloillaan. Tässä on kyllä varmasti vaihtelua ja varmaan useat käyttävät niitä ahkerastikin. Nytkin on kuitenkin jo hyvät kelit, kevät parhaimmillaan ja vielä lähes kaikki huvilat ovat tyhjillään. Missä ihmiset ovat? Tietty tienaamassa rahaa, että heillä olisi varaa taloihinsa. Mutta jääkö heille sitten tarpeeksi vapaa-aikaa nauttia niistä? Tämä on varmaan nykypäivän suurimpia ristiriitoja, tämän työn ja vapaa-ajan välinen konflikti. Sinun on melkein pakko valita niiden väliltä, kumpaa arvostat enemmän ja panostaa jompaan kumpaan toisen kustannuksella. Bruce ja hänen vaimonsa ovat kyllä löytäneet omalla tavallaan viisaan ratkaisun, sillä he saavat asua näissä upeissa lomahuvila maisemissa tehden vain vähänlaisesti töitä. Yleensä he kuulema työskentelevät vain viitisen tuntia päivässä, joten heille jää runsaasti vapaa-aikaa nauttia elämästä ystäviensä, hyvän punaviinin yms kera. (voi tietty olla, että jo aiemmin kerätty omaisuus mahdollistaa noin lyhyet työpäivät)

Huomenna meillä on vapaapäivä. Saa nähdä mitä keksitään. Voi olla, että vain pelaillaan korttia ja lueskellaan. Ei ole kovin menevä olo, sillä allergia aiheuttaa hieman nuutuneet fiiliksen. Olen nyt tuhlannut parin päivän sisällä melkein 40 euroa allergialääkkeisiin, joten niiden olisi syytä tehota! Jospa ne alkaisivat auttamaan niin jaksaisi tehdäkin jotain. Yllättävän hyvin olen jaksanut töitä paiskia ja kieroutuneesti siellä heinän keskellä on tuntunut, että nokka on enemmän auki kuin täällä talossa. Kaupungissa (kävimme tänään apteekki reissulla) pakokaasujen keskellä oli myös helpompi hengittää kuin täällä maaseudun raikkaudessa. Outoa. Nokkani ei kai vain pidä maaseudusta!

7.5.

Eilen oli vapaata, mutta emme tehneet mitään erityistä, sillä lähes koko päivän sateli. Keskipäivästä oli vähän aikaa selkeää ja hoputin Kallea, joka oli antautunut Couchsurfinin maailmaan lähettelemään viestejä, pyöräilemään kanssani. Lähtömme venyi kuitenkin sen verran, että jälleen synkät pilvet ehtivät kerääntyä taivaalle. Korjasimme pihassa vielä vähän aikaa Kallen ohjaustankoa, joka oli itsestään lähtenyt lähes irti. Ehdimme polkea vain vähän matkaa, kun rankkasade iski niskaamme. Palailimme pizzerian katoksen alle ja seurasimme siellä tilanteen kehittymistä, mutta päädyimme lopulta palaamaan takaisin talollemme.

Itselläni oli ylienerginen olo, varmaankin allergialääkkeeni sisältämän efetriinin vuoksi. Tästä johtuen päädyin, sateen taas väistyessä, lähtemään vielä tien päälle. Poljin hikihatussa ja kuunnellen musiikkia, oli miellyttävä polkea näitä rauhallisia maalaisteitä. Kohtahan se taas sateli, mutta en antanut pienen kuuron häiritä. Poljin Umbertiden keskustaan, jonne on täältä reilu 6 km ja kävin ensimmäisessä vastaantulevassa ravintolassa ostamassa vähän herkkuja. Kaupat eivät tietenkään sunnuntain vuoksi olleet auki, mutta onneksi nuo ravintolat ja pikkubaarit pitävät ovensa aina auki ja niistäkin saa kaikenlaista pientä karkin, sipsin ja keksin tapaista.

Palailin sitten kämpille lukemaan karkkipussini seuranani. Loppu ilta pelailtiin korttia ja pyörittiin netissä. Isäntämme olivat jättäneet meille tarjottimelle pari ateriaa, luonaan ja päivällisen. Emme nähneet heistä koko päivänä vilaustakaan. Erikoista, että he jaksavat olla vielä noin meneviä, vaikka ovat selvästi 50-vuoden paremmalla puolella. Kummatkin vaikuttavat henkeen ja vereen ulkoilmaihmisiltä, kai sitä pysyy hyvässä kunnossa kun kaiket päivät käyskentelee pihalla ja toimittaa monebnmoista askaretta.

Tänään työskentelimme ensimmäistä kertaa tässä omalla pihallamme. Kalle meni 8 jälkeen kysymään Brucelta, mitä tänään on ohjelmasssa ja mihin aikaan lähdetään. Mutta hän pääsikin samantien töihin. Bruce laittoi hänet heti kantamaan puuntaimia ja selitti, mitä niille tehtäisiin. Tällä välin minäkin olin jo selvinnyt pihalle ja otimme päivän työohjeet vastaan. Ensiksi aloitimme istuttamalla taimet eli kaivoimme niille kuopat, poistimme ne ruukuistaan, asetimme kuoppaan ja lapioimme multaa tiiviisti kuoppien reunoille. Sittemmin Bruce opasti meille, kuinka pensasleikkuria käytetään ja selitti muutkin päivän työvaiheet. Sitten hän taas Janice-vaimonsa kanssa katosi jonnekin, eikä heitä ole vieläkään näkynyt, vaikka kello on jo 16.20. He jättivät meille keittolounaan lihapiirakalla ja jälkiruuaksi hedelmäkakkua. Tuo keitto oli mielestäni vähän kevyt lounaaksi, mutta keitoksi tosi hyvänmakuinen. Yleisesti täällä on ollut tosi loistavat ruuat! Vaikea sanoa, kumpi on ollut taitavampi kokki Massimo vai Janice. Ehkä sikäli Massimon sapuskat olivat itselle vielä enemmän mieleen , että hän kokkasi kasvispainotteisesti, täällä taas on ollut aika paljon lihaakin. Toivottavasti he taas kohta ilmaantuvat kokkailemaan meille, sillä alkaa olla jo hieman nälkä!

Muotoilin parhaani mukaan pensaita mahdollisimman kulmikkaiksi ja suoriksi, mutta haasteita toi pensaiden korkeus ja oma lyhyyteni. Myös kaikenmoista tavaraa oli pinottu pensaiden viereen niin, ettei tikkaille oikein tahtonut löytyä paikkaa. Muutaman kerran meinasin kellahtaa tikkailla kumoon, kun maa oli niin epätasainen ja yritin kurotella kauaksi oksistoihin. Ihan järkevä keksintö tuo pensasleikkuri kyllä oli, paljon nopeampi jä kätevämpi kuin perinteiset puutarhasakset.

Kalle käytteli taas ahkerasti piiskaleikkuria. Hänellä oli valtava viheralue, jonka nokkoset ja pitkät heinät olivat vallanneet, työmaanaan. Leikkurin tiellä oli kovamuovisia pressuja, jotka meidän oli määrä kantaa muualle ja viikata kasaan. Tuo oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä pressut olivat olleet paikoillaan varmaan useita vuosia ja ne olivat täynnä erinäistä luonnonmoskaa ja ennen kaikkea ne olivat jäykistyneet ryppyisiksi epämääräisiksi mytyiksi. Kaiken lisäksi Kalle innostui etanan pelastusoperaatiostaan. Hän näki pressuissa ison etanan ja pelkäsi sen litistyät jos viikkaamme muovin. Yritin vakuutella, että kyllä se pressun alta ulos löytää, sillä emme kuitenkaan pysty niitä tiiviisti kasaamaan. Kalle kunnon buddhalaisena piti kuitenkin päänsä ja yritti irroittaa etanaa, joka yhtä jääräpäisesti päätti pitää kiinni kotipressustaan. Minä hain sittemmin vettä kannullisen, jolla saimme etana-ellin irti. Kalle etsi etanalle mukavan uuden kodin peltilevyjen päältä kosteiden lehtien alta. Myöhemmin kohtasimme vielä lisää etania, mutta ne olivat niin pieniä, että Kalle sai ne nyppästyä irti. Noita muoveja sai talloa kunnolla ennen kuin ne alistuivat tahtoomme ja suostuivat asettumaan jonkinnäköiseen ojennukseen.

Leikkasin ruohoalueen, joka oli läpimitoiltaan arviolta 80 metriä pitkä ja 50 leveä. Ei siis mikään aivan valtava kenttä, mutta oliivipuiden ja kasvimaan, sekä uima-altaan takia siinä meni kuitenkin aikansa, koska näitä kaikkia joutui kiertelemään. Lopuksi siistimme vuorotellen siimaleikkurilla puskien ympäryksiä, rinteitä ja laattapolkujen reunustoja. Ehkä raadoimme tarpeettomankin paljon, sillä Brucea ei näkynyt koko päivänä ja hän ei ollut antanut meille mitään aikataulua. Toisaalta oli hyvä keli ja pihalla oli sikäli mukava puuhastella. Noin 6 tuntia paiskimme töitä pitäen vain 20 minuutin ruokatauon. Kyllähän täällä pitkä aika tulisi jos ei töitä tekisi, sillä tämä tila on taas sen verran syrjässä, ettei täältä jaksa noin vain lähteä käymäänkään missään. Tosin ei tämä niin korvessa ole kuin Massimon paikka tai etenkin ne talot, joita käytiin ensimmäisinä päivinä huoltamassa. Tässä on kuitenkin aivan lähellä vähän isompi tie, naapureitakin riittää aivan vieressä ja eihän tuonne kaupunkiinkaan loputtoman pitkästi ole.

Teemme vielä 2 päivää töitä ja sitten lomailemme täällä kolmisen päivää. Tosin kanoja saamme ruokkia, mutta mitään isompia töitä meille ei ymmärtääkseni jätetä. Käymme varmaan vapaapäivinä Perugiassa paikallisjunalla. Sitä kaupunkia ovat monet kehuneet, sanoneet: se koko kaupunki on kuin suuri museo.

10.5.

En ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että tämä pihahan on kuin kukkaispuisto. Kiertelimme äsken tontin laidasta laitaan ja emäntämme Janice selitti, mitkä kaikki kukat ja kasvit olisi kasteltava päivittäin, mitkä vain kerran ja millä tavoin. Onneksi suurimman osan voi kastella letkulla ja vain joihinkin taimiin pitää käyttää kannua. Tässä pihassa on satoja kukkia ja pari pientä kasvimaata hyötykasveille! Suurimmaksi osaksi piha siis täyttyy mitä erilaisimmista kukista, osa on muoviruukuissa (monet niistä kuljetetaan varmaan myöhemmin koristamaan muita pihoja), osa kasvaa kumpareilla ja rinteillä, osa isoissa puisissa laatikoissa tai piharakennuksista riippuvissa ruukuissa. Janice sanoi, että noin 1,5 tuntia siinä menee joka ilta, kun kaikki kasvit kastelee. Tämä kertoo hyvin niiden valtavasta määrästä. Kukkien ja kasvimaiden hoidon lisäksi, meidän tehtävänämme on ruokkia kanat ja kerätä munat pesästä. Muuten saamme asustella täällä täysin vapaasti kolme seuraavaa päivää. Onneksi kaiken mahdollisen kasvavan kastelu hoidetaan iltaisin ja kanat ruokitaan aamuisin, joten meillä on aina koko päivä aikaa ja voimme lähteä vaikka tutustumaan lähikaupunkeihin.

Eilen meillä oli vähän erilainen päiväohjelma. Yleensä olemme lähteneet heti aamusta töihin, mutta nyt lähdimmekin Umbertideen kauppaan ja torille. Ensiksi suuntasimme Coopiin, josta saimme valita korillisen ruokaa. Emme kehdanneet ottaa mitään kovin kallista, emmekä hirveää määrää (joudumme varmaan jotain ostamaan itse lisäksi), mutta olihan se silti hauska kerätä koriin ruokatarvikkeita, kun tiesi jonkun toisen maksavan. Sittemmin suuntasimme markettialueelle, jossa oli lähes samanlainen häslinki kuin Aasian basaareissa. Porukkaa oli paljon ja etenkin niillä kojuilla, joissa luki ”offertide”, tai jotain vastaavaa, tarkoittaen alennusta, ihmiset haalivat hedelmiä ja vihanneksia pusseihin innokkaasti. Jonot punnitukseen ja maksuun olivat hyvin pitkät ja etenivät hitaasti, sillä myyjät vaihtoivat samalla kuulumiasia asiakkaiden kanssa ja toinen myyjä alkoi vain äkkiseltään syömään banaania, hoidellen vain toisella kädellä huolettomasti kassaa. Janice maksoi meille vielä pussilliset omenoita, appelsiinejä, tomaatteja ja sipuleita. Tori oli suosittu kuulema siksi, että hedelmien ja vihannesten laatu on siellä korkeampi kuin kaupassa ja silti hinta on vähän matalampi. Isäntäpariskuntamme tervehti koko ajan kaikkia ja muutenkin torilla oli lämminhenkinen ja yhteisöllinen tunnelma.

Umbertidessä on vain 15 000 asukasta, joten kai siellä aika helposti ihmiset oppivat tuntemaan toisensa. Lisäksi sitä ympäröivissä kylissä, jotka siis kuuluvat Umbertideen, kuten Nicconessa, on muutamia satoja asukkeja ja niissäkin on kuulema paljon omia tapahtumiaan ym. Janice juuri sitä päivitteli, miten täällä sadan ihmisen kylissäkin järjestetään omaa toimintaa. Niccone tosin ei mielestäni kovin eläväiseltä vaikuttanut, paitsi kylän baarissa oli tietty hyörinää, sillä kirjastokin oli auki vain lauantaisin ja vain 2 tuntia.

Työskentelimme eilen iltapäivällä 2,5 tuntia, oli siis erittäin helppo päivä. Toisaalta iltapäivällä työskentely tuntuu aina pitemmältä ja rankemmalta kuin aamuisin. Ajoimme jälleen autolla reilun puolen tunnin matkan syrjäiselle kukkulalle ja sieltä mutkikkaan hiekkatien päästä löytyi hienostunut kivitalo. Sen arkkitehtuuri oli hienoa, sillä siinä oli linnamaisia pikku torneja. Ajoin taas ruohonleikkurilla nurmikentän, kitkin laventelipuskia ja kukkapuskia ja mörin muutenkin mullassa. Aika kevyttä työtä tuo oli toissapäiväiseen verrattuna, sillä silloin työnsin ruohonleikkuria mutaisella jyrkällä rinteellä, jonne se painui aina pehmeään maahan kiinni. Kalle sai myös raataa tuolloin, sillä he nostelivat ja sahasivat moottorisahalla painavia hirsiä, joista tuli kasvimaankehikot. He saivat myös kaivaa kuoppaa tuohon hyvin mutaisaan ja siksi raskaaseen maaperään.

Eilen kohtasimme jälleen skorpionin. Huomasin sen kipittelevät määrätietoisesti kynnyksemme yli, aivan omistajan elkein. Se luikahti Kallen kengän alle juuri Kallen jalkojen juuressa. Hän oli juuri pistämässä toisia kenkiä jalkaan ja huikkasin varoittavasti ”siirryppä vähän”. Vaikea tietää, kuinka paljon noita elukoita pitäisi pelätä, sillä olemme kuulleet monenlaista näkemystä niiden pistosten kivuliaisuudesta. Kunnioittavasti niihin kannattaa kuitenkin varmasti suhtautua, kuten kaikkeen muuhunkin luontoon. Sen verran olemme jo embiiristä tutkimusta tehneet, että eivät ne helposti hyökkää. Nytkin Kalle yritti ottaa skorpionin kartan päälle viedäkseen sen turvaan ulos, mutta se jähmettyi heti paikoilleen kartan koskettaessa sitä. Se ei yrittänytkään tehdä hyökkäyselkeitä saksillaan. Rikkakihveliin se suostui sitten astelemaan ja sen avulla poistimme epätoivotun vieraamme nurkistamme.

Janice ja Bruce kertoivat meille perjantaina pidettävästä taideillasta. Sinne on tulossa kirjailijoita ja säveltäjiä pitämään pikku esitelmiä työstään ja siellä tarjoillaan erilaisia viinejä. Tilaisuus pidetään jossain upeassa linnassa, joka ei muuten koskaan ole auki yleisölle. Tapahtumaa ei ole mainostettu mitenkään eli se on vain tietyn piirin tiedossa, mutta kuitenkin sinne on kaikilla vapaa pääsy. Kuullostaa sen verran lupaavalle, että tuolla voisi käväistä. Tosin ohjelman mukaan, siellä ei näytä olevan itselleni yhtään tuttua kirjailijaa. Tobias Wolff on ehkä etäisesti tuttu nimi. Todennäköisesti menemme huomenna paikallisjunalla Berugiaankin, joten tulee aika ohjelmarikaspäivä. Tällä päivälle ei sitä vastoin juuri olekaan ohjelmaa. Isäntämme lähtevät kohta kohti Espanjaa ja talo jää meidän käyttöömme. Voi olla, että käymme pienen lenkin pyöräilemässä.

Ehkä pitäisi nyt pyöräillä aika hillitysti, sillä loppureissusta tulee vielä kertymään aika paljon kilometrejä. Ensin menemme Arezzoon pyörillä, sieltä junalla Bolognaan. Sieltä pyörillä San Marinoon ja sen jälkeen kohti Ravennaa, josta taas junalla vähän matkaa ja sen jälkeen poljemme kohti vuokra mökkiämme (Kallen äitin vuokraamaa) Casciana Thermessä.

12.5.

Vieläkin on sisällä aika vilpoista, vaikka on ollut kaksi hellepäivää putkeen. Eipähän nämä paksuseinäiset kivitalot aivan hetkessä lämpene. Kätevä tämmöinen luonnonmukainen ilmastointi! Toisaalta yöllä olen vieläkin saanut nukkua kolmella peitolla ja Kallella niitä on ollut vielä enemmän. Silti Kalle on onnistunut vähän vilustumaan. Minun niiskutukseni on siirtynyt hänelle. Itselläni loppui nuha saman tien, kun sain kunnon allergialääkkeet. Nyt sitten Kalle niistää koko ajan ja hän sanoo, että olen Irvine Welshin ”Mestari kokkien sänkykamarisalaisuudet” kirjan mukaisesti siirtänyt vaivani hänelle. Tuo on aika intertekstuaalinen kirja, ottanut vaikutteita Oscar Wilden Dorian Gray:stä.

Bruce antoi meille vielä ennen lähtöään pari lisätehtävää: pitäisi tasoittaa eräs pieni peltopläntti eli siirtää multaa paikasta toiseen ja kitkeä rikkakasvit uima-altaan ympäriltä. Ruohoakin voisi tarpeen mukaan leikata. Toissapäivänäkin oli kuitenkin jo hyvin kuuma, joten emme silloin tehneet vielä muuta kuin vähän nypimme rikkaruohoja. Olimme kysyneet Brucelta, onko täällä lähistöllä mitään uimapaikkaa, mutta saaneet kieltävän vastauksen. Aurinko porotti hyvin kuumasti ja sain pakkonmielteen, että jotenkin minun olisi veteen päästävä. Löysin pihasta ison saavin, joka oli varmasti ollut jonkun puuntaimen ruukku. Astia oli täynnä reikiä ja likainen, mutta en lannistunut. Pesin sen ensin hyväksi puutarhaletkulla ja sitten ajattelin peittäväni reijät jollain isolla muovilla. Etsiskelin muovia, jolla olisi vuorannut koko saavin. Eräs iso muovi löytyikin, mutta sekin oli täynnä reikiä. Tässä vaiheessa alkoi hieman turhauttamaan. Miksen voinut löytää mistään edes isoa jätesäkkiä? Brucella näyttää yleisesti olevan kaikki mahdolliset härvelit ja paljon rojua puutarhavajassaan, mutta mitään käyttökelpoista tähän minun projektiini ei löytynyt. Ensiksi yritin korjata löytämäni muovin repeämiä jeesusteipillämme, mutta totesin, että korjattavaa oli liikaa. Sittemmin päädyin tukkimaan suoraan saavin reikiä. Revin muovipusseja ja tungin muovia aukkoihin ja sen jälkeen käytin teippiämme. Eipähän kötöstelmäni tietenkään täysin pitäneet vaan laskiessani vettä astiaan, teippien välistä alkoi nopeasti tiihkumaan vettä. No, kuitenkin suurin osa laskemastani vedestä jäi astiaan ja veden pinta kohosi hitaasti. Tarkoitukseni oli jättää vesi lämpenemään aurinkoon ja pulahtaa siihen vasta sitten, mutta veden tihkumisen vuoksi saavi olisi todennäköisesti tyhjentynyt nopeasti. Niimpä sukelsin hyiseen veteen välittömästi. Kyllähän se kivasti virkisti! Pääsin kuin pääsinkin veteen, vaikkei uima-altaani aivan täydellinen ollutkaan. Sen aikaa siinä kuitenkin pysyi vesi, että pystyin löhöilemään siellä vähän aikaa ja astia oli sen verran suuri, että pystyin kastautumaan kokonaan. Vähän kuitenkin harmitti kitkeä ruohoja oikean uima-altaan ympäryksistä, sillä siellä oli vettä, mutta silti pressu peittona. Miksi he eivät voineet ottaa allastaan käyttöön, kun heillä kerran sellainen on?

Nukuimme toissayönä tosi huonosti Kallen niiskutuksen vuoksi, mutta päätimme silti lähteä Perugiaan. Heti aamusta poljmme kohti Umbertideä. Sieltä otimme parin euron junan Prugiaan. Tällainen paikallisjunajärjestelmä on kyllä loistava keksintö! Junat ovat edullisia ja niitä menee tiheään tahtiin. Torkuin koko juna matkan ja perilläkin päätimme ensimmäiseksi etsiä jonkin rauhallisen paikan, jossa voisi vähän torkahtaa. Kävelimme kohti keskustaa ja pian löysimme itsemme likuportaista, jotka nousivat jyrkästi ylös päin. Aluksi portaikon ympärillä oli vain tavallista valkoista seinämää, kuten usein ostoskeskuksissakin, mutta yhtäkkiä tila avartui ja portaikot päättyivät luolamaiseen kiviseinäiseen tilaan. Olin odottanut, että tupsahdamme jonnekin ulos kadunvarteen, kuten Arezzossa samankaltaisten liukuportaiden jälkeen. Mutta, ei, tuolla saavuimmekin tosiaan holvimaiseen luolastoon. Olimme ikään kuin jonkun linnan sisässä. Tässä vaiheessa unen rippeet katsosivat nopeasti silmistämme, ainakin hetkelliseksi. ”Välillä sitä tuntuu, että on kaiken jo nähnyt ja sitten äkkiä tulee vastaan taas jotain tällaista”, Kalle lausahti, kiteyttäen omatkin ajatukseni. Kiertelimme tunneleissa vähän aikaa. Harmillisesti useat pikku käytävät ja osa isommistakin tiloista oli suljettu rautakalterein. Monille paikallisille tuo näytti olevan vain jonkinlainen läpikulkuväylä, kuin jonkinlainen metrotunneli. He vain harppoivat tilan läpi, kun me taas töllistelimme kaikkea ja pyörimme siellä edes takaisin. Nousimme vähän ylöspäin portaikkoja ja löysimme museon tapaisen, jossa oli erinäistä kuvataidetta, mutta osa näyttelystä oli keskeneräinen. Kuljimme käytävän päähän, jossa oli hieno lasimaalaus ja sen takaa näkyi kauas kaupungille.Asetuimme tuonne perimmäiseen nurkkaan, jossa sattumoisen oli sohva ja levähdimme, kunnes museovartija tuli jostain syystä hätistelemään meidät pois. Miksi missään ei saa koskaan nukkua? Jos vain istuu jossain julkisessa tilassa, ketään ei kiinnosta, mutta jos laittaakin pitkälleen, se on heti hyvin paha asia ja aina löytyy innokas viranomainen, joka tulee käskyttämään sinut liikkeelle.

Emme käyneet Perugiassa missään varsinaisessa nähtävyydessä, jos tuota ilmaista taidegalleriaa ei lasketa, mutta tuo luolasto (mistä ei koskaan selvinnyt, mikä se alunperin oli ollut) ja koko kaupunki olivat itsessään nähtävyyksiä. Kiertelimme kujilla ja ihastelimme vanhaa arkkitehtuuria. Ostimme taas pizzapalat, kuten aina, kun olemme liikenteessä ja emme voi itse kokkailla. Tuollainen pizza on niin varma valinta ja myös todella edullinen. Margarita palat maksavat 1-1,5 euroa ja muut 1,6-2 e. Turisteja oli valtavat määrät yhdellä isolla leveällä kävelykadulla, mutta juuri missään muualla heitä ei sitten näkynytkään. Jopa suomenkieltä kuulimme, kävellessämme erään pariskunnan ohi. Rauhallinen vaikutelma Perugiasta kokonaisuutena jäi, ja oli mahtavaa, että useat kujat olivat liian kapeita autoille, joten niissä oli miellyttävä kävellä. Hieno kaupunki ja paljon nähtävää jos pitää kirkoista ja muusta vanhasta rakennuskannasta! Lopuksi tapoimme aikaa aseman läheisessä kahvilassa junaa odotellessa. Halusin säästää viimeistä kirjaani, joten kävin vielä yksin vähän kävelemässä. Tosi tarkasti sain painaa mieleeni joka kadunkulman, sillä kaupunki oli keskiaikaiseen tapaan sokkeloinen. Näin valtavan basilikan ja kävin arkeologisen museon sisäpihalla katselemassa sargofageihin kaiverrettua antiikin rooman aikaista taidetta. Taas sain kulkea likuportailla, mistä tuli vähän ristiriitainen vaikutelma. Nuo portaat eivät oikein sopineet vanhaan kaupunkikuvaan, mutta helpottivathan ne liikkumista muuten niin jyrkillä kaduilla. Tällaiselle laiskalle ihmiselle hyvä keksintö!

Palasimme junalla Umbertideen ja lähdimme pyöräilemään taidetapahtumaan, mistä iimeksi mainitsin. Linna näytti olevan lähellä, mutta se siirtyi koko ajan meidän pyörräillessä sitä kohden mutkikkaita teitä. Tiet kiersivät valtavia peltoalueita ja mutkittelivat vinottain rinteitä myöten. Perillä olimme epätietoisia, minne suunnata. Yritimme seurata ihmisiä, mutta he vain kulkivat linnanpihalla edes takaisin. No, pian selvisi, ettemme menisikään varsinaiseen linnaan sisään, vaan sen ulkomuurissa oli aukko ja sisällä jonkinlainen pieni auditorio, jonne oli aseteltu penkkejä. Viiniä ja pientä naposteltavaa oli sivupöydällä ja aluksi ihmiset vain tervehtivät toisiaan, kohottelivat maljojaan ja puheensorina virtasi. Jokaisella tuolilla oli lista illan taiteilijavieraista ja nainen, joka näytti kampauksineen ja koruineen siltä kuin olisi Oscar-gaalaan pukeutunut, esitteli aina seuraavan puhujan. En ymmärtänyt paljon mitään vitseistä, joille muut nauroivat, mutta kuvataide ja musiikki onneksi muudostivat universaalin kielen. Niimpä, kirjailijoiden esitykset eivät olleetkaan niitä parhaita, kuten olin etukäteen ajatellut, sillä en tosiaan saanut heidän runoistaan mitään irti, mutta taiteilijat, kuten Manfredi Beninati olivat kiinnostavia.

Japanilaisella säveltäjällä Yoshiaki Onishilla oli omaperäisin esitelmä: aluksi yleisö sai tuoda eteen kaikenlaisia tavaroita, sitten hän aloitti esityksen kulkemalla puunoksan kanssa huoneen päästä päähän ja kahisuttamalla sitä. Sittemmin hän synnytti esineiden avulla monenlaista erilaista äänimaailmaa. En nyt tiedä oliko tuo musiikkia, mutta ainakin hänellä oli vahvasti oma juttunsa.Tuon tilaisuuden järjesti Civitella Ranieri Foundation, joka järjestää tuollaisia taideiltoja (tapahtuma kestää kerrallaan useamman illan ja järjestö majoittaa taiteilijat tuonne linnaan viikon ajaksi) 3 kertaa vuodessa.

Oli jokseenkin nautinnollista pyöräillä takaisin kotiin, sillä ilta tuoksui kuin Suomen kesäilta parhaimmillaan. Aurinko oli jo laskemassa, mutta edelleen tarkeni hyvin lyhythihaisella ja illan aavistuksen omainen viileys tuntui iholla ylelliseltä. Asuinalueen läpi polkiessamme ihmiset grillailivat pihoillaan ja tuo tuoksu toi vielä elävämmin mieleen suomalaisen heinäkuisen illan. Koko matka Umbertideen asti oli alamäkeä ja sekin lisäsi nautintoa, kun tuuli vain hulmusi hiuksissamme, kun laskettelimme vapaasti mäkiä ja kaartelimme mutkia. Joka puolella oli hyvin vehreää ja linnutkin halusivat selvästi ylistää hetken hienoutta, sillä ne pistivät parastaan viserryjksellään.

Olemme vähän rikkoneet periaatteitamme ja varanneet hostellit Bolognasta ja San Marinosta. Onhan tuo varaaminen rasittavaa jos tuleekin suunnitelmien vaihdoksia, mutta on siinä puolensa vähän vilkkaimmissa kaupungeissa. Ei se ”full, full” lausahduksien kuuleminenkaan niin hupaisaa ole. Jospa noissa hostelleissa olisi minulle kirjoja!

14.5

Kilometrit kohti Arezzoa ovat tunnetusti pitkiä kuin nälkämarssi. Viimeksikin, kun lähestyimme Arezzoa, välillä opastaulut näyttivät 20 kilometriä ja muutaman kilometrin polkemisen jälkeen 23 kilometriä. Edellisellä Arezzo etapilla näin kävi jatkuvasti, mutta nyt kilometrit lisääntyivät vain yhdessä vaiheessa ja ainoastaan parilla kilsalla. Nyttemmin suurempana ongelmana olivat mutkittelevat tiet, jotka toivat lisäkilometrejä reilusti. Kun olimme ajaneet autolla Arezosta Umbertideen, Bruce sanoi kilometrejä kertyneen vain 50. Näin siis mottoritietä, mutta pikkutiet mutkittelivat niin reippaasti, että sanoisin kilometrejä kertyneen 68.

Alkumatka oli ihanan tasaista. Paljon helpompaa maastoa kuin olimme alunperin pelänneet. Pysähdyimme taas tien varteen kokkailemaan. Teimme pastaa tomaattisipuliolivikastikkeella ja herneillä. Löysimme viihtyisän kokkailupaikan, sillä se oli syystä tai toisesta suljettu ravintolan terassi, jossa oli pehmeät jakkarat ja hyvät pöydät, sekä ilmainen jalkapallo pelikin. Otimme monia turnauksia tässä fush ball pelissä sillä aikaa, kun ruokamme porisi kattilassa.

Viihdyin kyllä Brucen talossa, mutta liikkeellä olossa oli silti jälleen tunnelmaa. Parasta on olla tällä tavoin vuorotellen liikkeessä ja paikoillaan. Kyllä jatkuvaan kulkurielämäänkin väsyy. Jos on vaeltanut yli 5 päivää paikasta toiseen ja viipynyt aina vain yhden yön paikoillaan, alkaa äkkiä väsyä. Tuolla Brucen tilalla sai kivasti taas kerättyä voimia pyöräilyyn. Vähän taas kiinnostaisi jopa leiriytyä jonnekin, mutta Kalle on varannut sohvasurffauspaikkoja niin innokkaasti, ettei taida olla kuin yksi mahdollinen yö, kun meillä ei vielä ole lukkoonlyötyä majapaikkaa. Tuolloin sijaintimme on jossain Riminin kohdilla rannikolla, joten en tiedä löytyykö sieltä rauhallista leirimaastoa. Eihän tuo telttailu muuten niin nautinnollista puuhaa ole, mutta kuten ennenkin olen maininnut telttapaikan etsimisessä on aina outoa viehätystä.

Kalle luki eilen ”wild camping” aiheisilta foorumeilta juttuja, missä ihmiset valittavat, kuinka Italiassa on vaikea leiriytyä vapaasti. En kyllä allekirjoita tätä! Joku nuori mieskin painotti, kuinka Italiassa valvotaan leiriytymistä tiukasti. No, Elballa näimme kyllä ukaaseja, joissa ankarasti kiellettiin kaikenlainen teltan pystytys tai asuntovaunussa asustelu rangaistusten uhalla. Sanoisin, että vaunun tai asuntoauton kanssa voikin olla vähän haasteita, sillä avainsana onnistuneessa leirielämässä tässä maassa on piiloutuminen. Teltan ja pyörät saa helposti pusikkoihin tai autiotalojen pihoihin suojaan yhdenkään elävän olennon katseilta. Mutta toisin on tietenkin jos olet auton kanssa liikkeellä. Muualla kuin Elballa emme kyllä ole edes törmänneet kieltokyltteihin tai mihinkään valvontaan. Myönteistä on myös, ettei täällä tavallista kansalaista voisi vähempää kiinnostaa tuntemattomien ihmisten tekemiset, ellei siitä suoranaisesti henkilökohtaisesti ole heille haittaa. Vaikea esimerkiksi kuvitella, että kukaan ilmoittaisi virkavallalle teltan pystytyksestä.

Taideillasta minun pitää vielä, Kallen toivomuksena mainita, että Kalle kuvitteli nähneensä siellä Robert Plantin Led Zeppelinistä. Mies oli kuulema täysin samannäköinen harmahtavine pitkine hiuksine ja partoineen ja karismaattisine olemuksineen kuin Plant hieman nuorempana. K oli miettinyt puolet tilaisuuden ajasta, voiko mies oikeasti olla tuo tyyppi. Kaiken lisäksi mies tervehti meitä kuin vanhoja tuttujaan. Mietin pääni puhki, mistä hän meidät tiesi, mutta Kalle päätteli miehen nähneen meidät Brucen seurassa torilla. Kun pyöräilimme pois linnasta, tämä vale-Plant ajoi meidät ohitsemme sporttimallisella avomersulla, tyyttäili, nosti kädet ylös heiluttaen meille ja hihkui ”juhuuuu”.

Tänne Arezzoon pyöräillessä sukelsimme lähes 10 kertaa moottoritien alitse. Loppumatkasta tie kulki siten, että menimme korkeille petoniharkkojen päälle rakennetun moottoritien ali ja sen jälkeen nousimme jyrkästi kaartaen ylös päin ja taas laskimme alas suunnaten jälleen tien ali. Kiersimme isompaa tietä kuin kissa kuumaa puuroa, pikku tie luikerteli isomman ympärille kuin käärme kiertyy kepin ympärille. (pitäisköhän alkaa käyttämään tällaista rikkaampaa kieltä? Luen nyt Diccensiä ja hänellä on kyllä niin ihme vertauksia koko ajan ja sellaisia sanoja, joita ei enää edes käytetä suomenkielessä jos on koskaan käytettykään. Hänen kalansa esimerkiksi uivat ”ammotellen”.) Kun leveä tie sukelsi tunneliin, meidän tiemme lähti kaartamman sivummalle, kiertäen taas kunnon lenkin. Myönteistä oli, etteivät kukkulat olleet korkeita, eivätkä nousut siten pitkiä. Hienoa oli myöskin liikenteen rauhallisuus, koska moottoritien läheisyyden vuoksi kaikki autoliikenne ohjautui sinne. Emme nähneet koko tuolla 15 km pätkällä kuin viisi meidän tiellemme harhautunutta autoa. Tuollaiset tiet näyttävät aina siltä kuin ne olisivat unohdettu oman onnensa nojaan; rakennukset teiden varsilla ovat autiotupia, tienpinta on tuhannella myökyllä ja kuopalla ja joka puolella leijuu lähes luonnoton hiljaisuus.

Majoitumme nyt nuoren ranskalais-pariskunnan luona. Tyttö on Erasmuksen kautta vaihto-oppilaana täällä ja poika nähtävästi on vain tullut tytön perässä. Poika oli pari vuotta sitten asunut Suomessakin muutaman kuukauden. Hän taas päivitteli suomenkielen vaikeutta, kuten aina kaikki tekevät. Itse niin rakastan tätä omaa kieltäni! Mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten muuta osaa. Bruce sanoi heti Kallen englannista vaimolleen Janicalle ”ihmeellistä, kuinka hyvää englantia hän puhuu”. Itse olisin voinut sanoa Brucelle ”niin, toisin kuin sinä”, sillä hän puhui tosi laiskasti, ei minkäänlaisia sanavälejä, juuri kuten jenkit pahimmillaan puhuvat. Hänen brittivaimonsa taas puhui paljon selkeämmin. Taideillassa sain parhaiten selvää niiden englannista, jotka olivat jostain latinalaisesta amerikasta ja heille englanti oli selvästi vieras kieli. Nytkin nämä ranskalaiset puhuvat sikäli hyvin, että he puhuvat tosi yksinkertaisesti, juuri hyvin minun makuuni.

Muut lähtivät kaupungille, mutta itse olen sen verran väsynyt, etten nyt jaksanut lähteä mukaan. Olen kuitenkin tuon vanhan keskustan jo nähnyt ja voi olla, että tulemme tänne sitten K:n äitin ja pikku-siskoni porukallakin. Huomenna junailemme itsemme Bolognaan. Voi olla, että joudumme pyöräilemään Firenzestä Pratoon, koska Pratosta menee Bolognaan paremmin halpoja paikallisjunia, joihin hyväksytään pyörät, kuin Firenzestä.

Ilmoista pitää vielä mainita sen verran, että tänään oli hyytävän kylmä. Lämpö on ollut vain noin 13-15 astetta. Kolme hellepäiväähän se olikin putkeen ja eilenkin oli vielä kohtuu lämpöinen. Onhan se suuri tämä kelien vaihtelu, kun yksi päivä voi olla 28 astetta ja seuraavana 13, mutta toisaalta virkistävää tällainen. Ei noin kuumalla, mitä oli toissa päivänäkin, oikein jaksaisikaan pyöräillä, tai ainakin se olisi paljon rankempaa.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi