Pyörien pyörillä Italiassa, osa 2.

Buonconvento (sijaintimme nyt)

Istuskelen puistonpenkillä ja kirjoittelen ensimmäisen kerran aurinkopaneelin virran voimin. Eilen yritin Siennassa käyttää paneelia, mutta ehdin kirjoitella vain muutaman rivin, kun kone sammui. Silloin kyse oli auringon viimeisistä säteistä, joten uv ei varmasti ollut kovin voimakas. Saa nähdä kuinka nyt käy, riittääkö virta, lupaavalta näyttää.

Tänään olemme edenneet sujuvasti. Tie on ollut vain loivasti mäkistä ja koko ajan on pystynyt ajamaan. Olemme tulleet tänään tähän mennessä arvioilta 30 kilomeriä ja valmistaudumme tässä kokkailemaan. Kävimme jo aamulla kaupassa hakemassa pakasteperunavihannessekoituksen ja lisäilemme siihen aamupala juustoa. Hyvin yksinkertaista evästä, mutta ravitsevaa ja edullista. Mitään kovin monimutkaista meidän trangialla ei nyt voisikaan laittaa, sillä poltinneste, mitä ostimme pitkällisten etsintöjen jälkeen, on ahnetta palamaan. Nestettä siis kuluu nopeasti jos keittää pitkään ja sitä pitää säästellä, koska tässä maassa ei nähtävästi oikein ole trangia kulttuuria ja uuden nesteen löytäminen olisi siksi vaikeaa.

Huh, huh, kun tässä on kuuma. Viralliset lämpötilalukemat ovat olleet noin 23-25 astetta, mutta kyllä tässä keskipäivän auringossa lämpö nousee varmasti lähelle 30. Hankalaa, kun en voi mennä varjoon, koskas panreelin pitää olla auringossa.

No niin. Nyt tarinassa seuraa pientä takaumaa. Viimeksi siis jäin jutuissani leirintäalueelle San gimignanoon. Nukuimme siellä yhden yön teltassa ja yö meni mukavasti, lukuun ottamatta pieniä vilunväristyksiä. Minulla oli kaikki mahdolliset vaatteet päällä, mutta silti heräsin pari kertaa kylmyyteen. Katselimme jälleen aamulla lähtiessä Kallen pyörää tuumivasti ”Jos tuosta vähän teippailisi, tai voikohan tuolle oikein tehdä mitään, ehkä se pitäisi korjata, mutta missä”. Päätimme suunnata paikkaan, jota meille oli mainostettu pyöräkorjaamona, mutta he vain totesivat olevansa vuokraamo ja kieltäytyivät korjaamasta Kallen pyörää. Heillä oli seinät täynnä työkaluja, mutta he eivät suostuneet edes vilkaisemaan pyörää! He nähtävästi korjasivat vain omia vuokraopyöriään.

Päädyimme jälleen siihen, että kyllä se pyörä kestää, kun on tähänkin asti kestänyt. Ajattelimme luottaa hyvään onneemme ja katsella korjaamoa seuraavassa kaupungissa. Tämä seuraava keskittymä oli nimeltään Poggibonsi, joka oli aika hirveä pikkuteollisuuskaupunki (no ydinkeskusta oli aivan viehättävä vanhempine taloineen). Etsimme siellä ensin pitkään korjaamoa erinäisten vihjeiden perusteella. Pyöräilimme epämääräisillä autonkorjaushalleja täynnä olevalla seuduilla. juuri, kun olimme päättäneet jatkaa matkaa, löysimme aivan itsenäisesti ja sattumalta korjaamon, joka oli varmastikin eri paikka, johon meitä oli yritty opastaa.

(Tassa valissa menetiin puolet tekstistani, kun kone sammui yllattaen ja en ollut enaa muistanut koko ajan tallentaa.Tulin nettipaikan koneelle kirjoittelemaan viela akkiseltaan pari rivia)

Palvelu oli talla kertaa ystavallista, mutta mies sanoi voivansa remontoida pyoran vasta seuraavalle paivalle. Kalle oli sen verran malttamaton jatkamaan matkaa, ettei han halunnut missaan nimessa pysahtya niin pitkaksi aikaa, vaikka minusta se olisi voinut olla jarkevakin ajatus. Kieltamatta olisi ollut harmi jattaa hyvin edennyt matka jo reiluun 12 kilotriin, silla olimme tulleet tuona aamuna uskomattoman vauhdikkaasti. Lahtiessamme San Giminianosta Poggibonsiin oli 11 kilotria ja seuraavan kerran, kun vilkaisimme kilometritaulua noin 15 minuutin kuluttua, sinne oli enaa 2 km. Olimme lasketelleet alamakea 9 km! En ole koskaan aikaisemmin ajanut pyoralla noin pitkaa matkaa silkkaa laskua yhtäsoittoa.

Kallen pyora kitisi ja valitti. Se paasteli uskomattoman sarjan erilaisia aania, mutta kesti kuin kestikin Siennaan asti. Siella alkoi taas loputon korjaamon metsastys. Ensin kysyimme eraalta Esson autokorjaamomiehelta tietaako han ketaan, joka korjaa pyoria. Han antoi meille pitkat litanniat italian kielista opastusta. Jotenkin hupaisa yrittaa saada selvaa kielesta, josta ei yksinkertaisesti ymmarra mitaan, toisen uskoessa, etta kuuntelia kylla ymmartaa. Kallehan on kaynyt yhden kurssin yliopistossa italiaa, joten han sai siita sen verran irti, etta osasimme pyorailla kivisia portteja kohden. ”Porta” on nahtavasti italiaksi portti, jotkin sanat kuullostavat ihmeellisesti vahan suomelta, mutta valitettavasti aika harva. Pataatti on taalla aivan sama kuin suomeksikin.

Loysimme kivisille vanhan kaupungin porteille, eraanlaisille holvimuurauksille, mutta emme nahneet korjaamoa. Ajattelimme ymmartaneemme vaarin, silla yleensa tuollaisissa turisteille suunnatuissa vanhoissa kaupungeissa on lahinna viehattavaa pikku kauppaa eika mitaan likaisia haisevia pyorakorjaamoja. Pyorimme kaupungilla edes takaisin ja kyselimme pitkaan ihmisilta oikeaa tieta. Kaupunginkadut olivat kasittamattoman sekavat! Sittemmin meidat ohjattiin samaan suuntaan, missä olimme aivan aluksikin seikkailleet.

(Tässä välissä nettipaikka meni kiinni siestan vuoksi ja tekstini jäi kesken. Miksi siestaa pidetään näin keväälläkin?! Ymmärrän sen kyllä kesällä kuumimpaan aikaan, mutta tähän vuodenaikaan se pelkästään hankaloittaa kaikkien elämää. Hyvin pitkän päivän jälkeen jatkan kirjoitusta Castiglione D’Orcian kaupungissa omaan tasooni nähden hyvin ylellisessä hotellissa)

Esson mies oli kuitenkin ollut oikeassa opastuksissaan ja me olimme jopa osanneet tulkita hänen arvoitukselliset selityksensä oikein. Emme vain olleet huomanneet korjaamoa, vaikka olimme olleet siitä 20 metrin päässä, koska siinä oli vain hyvin pienet kyltit. Lopultakin pääsimme selittämään kunnon remonttireiskalle, mikä on vikana ja kyselemään, mistä hinnasta hän voisi sen korjata. Tuolla liikkeessä oli töissä pari korjaajamiehen prototyyppiä kyömyniskoineen ja öljystä mustine haalareineen. Tuli heti sellainen olo, että voimme varmasti luottaa heidän ammattitaitoonsa. Ensin siellä oltiin sitä mieltä, että korjaus menisi huomiseen, sillä pyöriä oli paljon jonossa. Mutta nätisti pyytäessämme, he lupasivat suoriutua hommasta 1,5 tunnissa.

Kiertelimme aikamme kuluksi Siennan vaikuttavilla kaduilla ja yritin kirjailla tätä blogia puistossa. Ostin taas jäätelön, kuten asiaan Italiassa kuuluu. Täällä on mielestäni maailman parhaat jäätelöt! Ostimme myös pizza margaretan palaset, jotka maksoivat vain 1,5 ja saimme ne höyryävän kuumana käteen paperiin kiedottuna. Tuumimme siinä jo hieman, minne menisimme yöksi. Edellinen leirintäalue kokemus oli sen verran onnistunut, että harkitsimme läheistä camping paikkaa. Siinä oli vain se ongelma, että sen sijainti oli pois reitiltämme, väärään suuntaan Siennasta. Ei se sinäänsä ollut pitkän matkan päässä, mutta Sienna ei vain ole niitä helpoimpia kaupunkeja saavuttaa pyörillä. Ei se tosin haastavin mahdollinenkaan ollut, kuten tänään on selvinnyt. Siihen mennessä pidin sitä rankkana, mutta en osannut kuvitellakaan mitä vielä on edessä päin.

Viimein pyörä tuli korjattua ja Kalle kävi ajamassa koelenkin varmistaakseen, että pyörä myös kestää. Olimme helpottuneita, että tuo vika saatiin korjattua, vaikka aika hyvät rahat korjaamo sai pikku hommasta. He eivät vaihtaneet pyörään mitään osia, paria ruuvia lukuun ottamatta ja vain kiristelivät kaiken kohdilleen. 20 e siitä sitten maksettiin, mutta Kallekin oli jo varautunut maksamaan enemmän, joten ei hän pahasti vastaan jupissut.

Aurinko alkoi jo laskea eikä meillä vieläkään ollut mitään havaintoa, mihin seuraavaksi yöksi päämme kallistaisimme. Aloimme siinä sitten vähän vilkuilla ympärille samalla, kun laskettelimme hurjaa vauhtia alas Siennan kukkuloilta. Noin 5 km tultuamme, alkoi olla jo kiire teltan pystytykselle. Huomasin ensin pellolla vanhan savupiipun tapaisen ja ajattelin, että jos sen taakse leirityisimme. Tuo savupiippukukkula sai minut hiljentämään vauhtia ja saman aikaisesti huomasin tien toisella puolen romahduspisteessä olevan vanhan kivitalon. Ehdotin Kallelle, että käväisisimme katsastamassa talon takapihan ja niin suuntasimme sinne. Mitään muuria tai aitaa talon ympärillä ei onneksi ollut, vain ohut kulunut ketju roikkui väsyneesti lähes maassa sulkien vain osan tiestä. Takapiha näytti loistovalinnalle, sillä sinne ei näkynyt kuin yhdestä mahdollisesta talosta ja sekin näytti hiljaiselta. Tieltä meitä ei voinut havaita mistään suunnasta.

Melkoinen eläintarha tuolla talossa asui. Siellä oli selvästi lepakoita, sillä ne pitivät naksuttelevaa ääntä ja aamulla pulut alkoivat kujertaa. Aikaisin aamulla kuuntelin myös pitkään tällä alueella selvästikin yleistä huhuilevaa lintua. Sen äänen kuulee jatkuvasti ja se ei ole sikäli mikään tavallinen visertäjä, että se jaksaa jatkaa kutsuvaa ääntelyään loputtoman pitkään. ”Hu huu hu”, vain kuuluu jopa 20 minuuttia putkeen. Illalla jo lähes pimeässä näimme myös mustan ison linnun puussa. Se saattoi olla jokin metsäkanalintu, yllättävän iso se oli kuitenkin.

Yö meni ilman mitään ongelmia, kylmyys ainoastaan taas piinasi. Kallea se ei ihme kyllä ollut vaivannut, mutta itse heräsin moneen otteeseen. Toisin kuin edellisenä yönä, kärsin myös jalkojen ja käsien ajoittaisesta puutumisesta ohuen patjan vuoksi. Loppuyöstä nukuin kohtuu hyvin. Aluksi sitä tietty mietti myös hieman, että jos joku psykopaatti päättää ottaa meidät kohteeksemme ja sytyttää yöllä vaikka telttamme palamaan tai jos läheisen talon koirat paljastavat sijaintimme ja sieltä tulee äkäinen isäntä keskiyöllä karjumaan meille. Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut. Aika rauhallisin ja luottavaisin mielin olinkin sillä: Suurin osa ihmisistä on kuitenkin aivan tavallisia tallaajia ja he eivät jaksa kiinnostua tuntemattomien ihmisten tekemisistä. Jos itse näkisin jonkun telttailevan jossain, ei mieleenikään tulisi mennä häiriköimään heitä, tai muuten puuttua asiaan. Jos taas psykopaateista ja rikollisista puhutaan heitä nyt on joka paikassa, mutta jos kukaan ei tiedä meidän olevan kyseisessä paikassa, eivät hekään sinne sattumalta osaa.

Seuraavana päivänä eli tänään matka jatkui sujuvasti. Siitähän kerroin jo alussa. Loppu matka tuon ruokailupysähdyksen jälkeen alkoi kuitenkin pikku hiljaa taas muuttua rankemmaksi tieksi. San Quirico D’Orcian kaupungissa olimme jo sen verran poikki, että ajattelimme etsiä majapaikan. Kello oli vähän yli 16 ja useimmissa paikoissa oli edelleen siesta eli ovet olivat lukossa ja ketään ei näkynyt. Yhdessä hotellissa saimme ovisummerilla houkuteltua jonkun hienostonaisen paikalle, joka kätteli meidät hyvin pikaisesti. Selvästi hän pelkäsi, että likaisuutemme tarttuisi, että meissä asuisi jotain syöpäläisiä. Näytimme kieltämättä jo varmasti kahden päivän telttayöpymisten jälkeen aika nuhjuisilta. Etenkin jos ajaa isoilla teillä, tienvarsipöly tarttuu kivasti vaatteisiin ja värjää kaiken mustaksi. Nainen siis esitteli huoneen Kallelle ja sanoi sen maksavan 70 e. Tuossa vaiheessa se kuullosti ryöstöhintaiselle, sillä meillä ei ollut mitään vertailukohtaa, ainoastaan paperi (turisti-infosta saatu), jossa kerrottiin joidenkin paikkojen maksavan näillä tienoilla 40-50 e. Yritimme etsiä muita paikkoja, joiden osoitteet meillä oli, mutta kaikki olivat kiinni tai täynnä.

Päädyimme vielä lähtemään kaupungista poispäin, sillä yleensä kaupunkien välillä on monenmoista hotellia. Nyt kaikki paikat, jotka tulivat vastaan olivat ”agriturismo” paikkoja, joiden olimme kuulleetkin olevan hintavia, mutta ei kuitenkaan tuossa määrin. Eräskin paikka oli vain aivan tavallisen näköinen pieni mökki kukkulalla ja omistaja pyysi huoneesta 95 e. Oli jo hyvin mehut lopussa oleva fiilis, mutta jatkoimme silti matkaa tänne Castiglioen D`Orciaan. Pysähtelimmwe viimeisellä 5 kilometrin matkalla jatkuvasti, sillä matka oli jatkuvaa nousua ilman mitään pientäkään tasaisuuden suomaa hebngäsdystaukoa. Viimeisen kilometrin lähes raahasin pyörää perässäni. Kaupunki on uskomattoman jyrkällä kukkulalla ja täältä näkee kymmenien kilometrien päähän laaksoihin. Olimme jo kaupungin alueella, kun tuntui, ettei jaksa enää metriäkään. Olimme tulleet siihen mennessä jo noin 65 km, joista viimeiseen pariin tuntiin en ollut saanut pyörän satulaa juuri hipaistakaan, siis en ollut kiivennyt sen selkään kuin hetkellisesti. Katselimme siinä sitten sopivaa telttapaikkaa. Kerrankin, kun olisimme halunneet hotelliin, hotellit eivät halunneet meitä! Eräässäkin agriturismopaikassa sanottiin ”enmme majoiyta vain yhdeksi yöksi.”

Kiertelimme eräässä oliivilehdossa ja etsimme leiriopaikkaa. Maa vain näytti liian kiviselle. Lopulta löysimme potentiaalisen paikan lehdon ulkopuolelta erään vajan takaa, joka oli täysin suojainen paikka. Päädyimme kuitenkin siihen, että Kalle kävisi vielä yhdestä hotellista kysymässä haluaisivatko he majoittaa meidät. Minä jäin valmistelemaan leiripaikkaa eli potkimaan isompia kiviä pois nurmikolta, olin jo varautunut yöpymään siellä. Kuinka ollakaan Kalle löysi kuin löysikin paikan, jossa meidät otettiin avosylin vastaan.

Nyt on vieläkin vähän reissustä rähjääntynyt olo: olen hyvin tummaksi paahtunut (siihen kyllä olen tyytyväinen), mutta naamasta hieman myös punainen, vaatteistamme monet ovat tumman pölyn peitossa jne. Mutta kuuman suihkun jälkeen tunnen itseni taas ihmiseksi! Nyt kun kömmin tuonne sänkyyn puhtaiden valkoisten lakanoiden väliin ja pehmeille patjoille, uni varmasti maittaa, vaikka yläkerrassa jotain mekastetaankin. Yksi agriturismo täti nauroi meille ”ette tule varmasti löytämään mitään 50 e hotellia, se on hyvin vaikeaa”. Sen verran tämä nyt kuitenkin maksaa kahdelta henkilöltä yhteensä ja tähän kuuluu myös aamupala. Aikamoinen löytö! Meidän budjettiimmehan tämä on kallis, mutta Toscanan hintatasoon nähden varsinainen helmi.

Maiseman olivat jälleen sanoinkuvailemattomat. Pitäisikö minun yrittää kuvailla niitä? Joka puolella oli heleän vehreänä hohtavaa kukkulaa, jossa välissä keltaisia laikkuja, välillä saattoi olla sinertävääkin viljelmää. Vanhoja tunnelmallisia kivikartanoita oli siellä täällä, osa kauniisti raunioituneita. Monia taloille nousevia kiemurtelevia pikku teitä reunustavat uljaan näköiset kapeat ja korkeat suippohavupuut. Monen korkean kukkulan laella nousee kaupunki kirkontorneineen, kivisine muureineen ja jylhine linnoineen. Danielle sanoi ”Näkisimpä ilmeenne, kun eteenne kohoaa yhtäkkiä mystisenä näkynä San Gimignanoon vanhan kaupungin tornit.” Tuolloin ajattelin, että tuo kaupunki on varmasti aika uniikki tapaus tällä alueella, siis aivan ainutlaatuinen vailla vertaansa. Mutta nyt olen huomannut, että lähes jokaisella kukkulan päälle nouseella pikku kaupungilla on vanha historiallinen keskustansa. Sekin kaupunki, jossa päivällä evästimme oli hyvin tunnelmallinen ja vanha ja tämä nykyinen meille suojapaikan antanut kaupunki myös. Mahtavaa, kun näillä seuduilla on säilynyt näin yllättävän paljon vanhaa rakennuskantaa!

Huomenna matka jatkuu kohti Seggianon luomutilaa. Toivottavasti pinnanmuodot eivät olisi kovin vaihtelevia!

1.4.12

Kahden teltassa nukutun yön jälkeen hotelli yötä osaa arvostaa aivan uudella tavoin! Jos yöpyisi jatkuvasti hotelleissa, tämäkään asumus, ei varmaan näyttäisi kovinkaan erikoiselle. Aasiassa olemme tottuneet yöpymään hotelleissa, hyvin halvoissa kylläkin, mutta osa on silti aivan tasokkaita. Nyt täällä sen sijaan olemme viettäneet aitoa kulkurielämää ja kotimme on oikeasti ollut jatkuvasti tienpäällä. Olen aina ollut ulkoilmaihminen, joten on mahtavaa, kun saa olla paljon pihalla ja luonnon äärellä. (no alkumatkasta oli kyllä paljon kaupunkeja) Silti aivan vaihtelun vuoksi ja siksi, koska sisimmässni asuu kuitenkin myös pieni laiskuuden poikanen, joka kaipaa helppoutta, on hienoa välillä vähän hemmotella itseään näillä hotelli öillä.

Tämä on yhden tähden hotelli. Emme aikaisemmin tähti hotelleissa juuri olekaan yöpyneet, ainoastaan kerran Kiinassa. Kalle sanoikin heti huoneeseen astuttuamme ”En ole koskaan näin hienossa hotellissa tainut ollakaan.” Vuoteelle oli hienosti aseteltu kahteen pinoon kolme eri kokoista valkoista (oikeasti hohtavan valkoista, ei niin kuin Aasiassa tumma tahraisia) pyyhettä, saippuoita ja shampoota. Seinillä oli tauluja ja vuoteen takaseinä oli hienosti koristeltu, rapattu värikkäin kuvioin. Vessan kaakelit taas olivat luonnonkiveä jäljittelevät ja kaikki hohti uututtaan. Tämä huone on varmasti vasta remontuitu, sillä valkoisilla seinilläkään ei näy yhden yhtä tahraa.

Olimme hieman huolestuneita säilyvätkö pyörämme hotellin etupihalla yön yli. Ne olivat näkyvällä paikalla aivan tien vieressä. Rauhoittelimme itseämme illalla : Tuskin ne ketään kiinnostavat. Eihän tällä kylällä pysty edes pyöräilemään 200 meriä enempää! Pyöräily on täällä varmasti aivan vieras käsite. Pääseehän tältä kylältä kyllä pois pyörällä, mutta ei pääse enää takaisin. Jos laskee pyörällä aivan alas, pyörää saa työntää noin 2 tunnin ajan takaisin ylös.

En yhtään ihmettele miksi täällä ei näy muita turisteja. Läheisessä San Quirico D’Orcian kaupungissa oli hyvin paljon italialaisia matkaajia ja muutamia ulkomaalaisiakin, mutta tänne, jonne on tuolta naapuri kaupungista matkaa varmaan vain 8 km, ei ole juuri ketään eksynyt. Tietenkin tänne turistibussilla nousisi hieman helpommin kuin pyörillä, mutta uskon, että se silti voisi olla isolle bussillekin vähän liian kova pala.

Ihanan unelias kaupunki! Jos olisin sairastanut burn outin, voisin tulla tänne etsimään sielunrauhaa ja palautunmaan. Jos haluaisin kirjoittaa kirjan, voisin myös suunnata näihin maisemiin. Täällä mieli rauhoittuu! Asiaan voi vaikuttaa sekin, että nyt on sunnuntai aamu, mutta ei täällä eilenkään järin vilkasta ollut. Äsken, kun kävimme kävelemässä, vain pari vanhusta tuli vastaan. Kaikki liikkeet olivat kiinni ja äänimaisemaakaan ei pilannut autojen pauhu vaan linnut saivat vallata vapaasti ympäröivän äänimaailman. Yleisestihän italialaiset menevät autioillaan joka paikkaan, kukaan ei kävele mihinkään. Tästä syystä autoja on omaan makuuni hieman liikaa. Onneksi suurin osa on hyvin pieni kokoisia pirssejä. Siennassa tuntui pyhäinhäpäisyltä, kun vanhoja kapeita keskiaikaisia kivilaattakatuja kaahailivat lukuisat pikku kaarat. En tiedä oliko autoilua rajoitettu mitenkään, sillä eivät kadut kovin tukossa olleet, sekaan mahtui hyvin kävelemään, mutta silti autoa oli sen verran, että niitä sai jatkuvasti väistellä.

Kalle tuossa hokee ”No niin”, hän nähtävästi tarkoittaa, että minun pitäisi alkaa pakkailemaan. Ei meillä sinäänsä pitäisi kiire olla, sillä kello on vasta 10.30, meillä on koko päivä aikaa ja vain 25 km matkaa. Aina voi kuitenkin tulla mutkia matkaan, tai kirjaimellisesti mäkiä, joten pitää varmaan alkaa valmistautumaan. Ilma on taas ihanteellinen eli aurinko paistelee kirkkaasti. Hankala kuitenkin aina aamusta pukeutua, sillä varjossa on aina viileä. Usein sitä saa laittaa monta paitaa päällekäin ja sitten pikku hiljaa kuoriutua niistä. Oikeastaan vasta 12 aikoihin lämpenee niin kunnolla, että tarkenee lyhythihaisella.

Ehkäpä saan tänään tämän tekstini nettiin. Nyt kohti Seggianoa ja luomutilaa, toivottavasti tilalla otetaan meidän vieraanvaraisesti vastaan!

1.4.2012

Tänään oli sekä helppoa että haastavampaa tietä. Aluksi oli tosi helppoa lasketella pitkään serpentiini teitä. Ajattelin juuri, että tuota tietä olisi täydellinen ajaa moottoripyörällä, koska kallistukset olivat niin hyvät, kun ohitse meni lukuisia moottoripyöriä. Se oli selvästikin jokin alan harrastajien vakioreitti, koska myöhemminkin heitä pörräsi ohitsemme. Eilen menimme pitkään kuuluisaa pyhinvaellusreittiä Via francigenaa. Täällä on siis monenmoista reittiä, moneen eri harrasteeseen. Kilpapyöräilykin on hyvin suosittua vähän alavimmilla mailla. Kunnon mäkisessä maastossa heitä ei kyllä koskaan näy.

Olemme nyt vihdoin Helpex paikassa Seggianossa! Tämän päivän ajo oli sikäli helppo, että ajassa siihen meni vain reilu neljä tuntia ja laitoimme tuossa välissä ruuatkin pellon laidassa. Tähän asti emme ole eksyneet kertaakaan! Se on aikamoinen saavutus jos ottaa huomioon, kuinka puutteellisia opasteet ovat. Meillä on kuitenkin ollut vahvuutena suhteellisen hyvä kartta ja Kallen loistava suunnistustaito. Tänään olimme kuitenkin hieman hukassa, emme varsinaisesti eksyksissä, koska tiesimme tarkkaan, missä olemme kartalla, mutta emme obnnistuneet omin avuin löytämään tätä tilaa. Kalle soitti jo Seggianon kukkulan alapuolelta ja kysyi ajo-ohjeita, koska emme välttämättä olisi halunneet kiivetä kaupunkiin asti jos tila olisi sattunut olemaan juuri sillä puolen mistä saavuttiin. Huonolla tuurilla se tietty oli kaupungin korkean kumpareen toisella puolin. Työnsimme pyöriä noin tunnin ajan kohti keskustaa, mistä kävin taas vaihteeksi ostamassa yhden jäätelön. Kyselimme paikallisilta neuvoja ja löysimme oikealle tielle. Ohjeet, jotka Kalle oli saanut puhelimessa olivat kohtalasisen sekavat, joten Kalle kävi kysymässä neuvoja eräästä talosta, josta talon isäntä soitti tilamme numeroon. Näin osasimme jälleen eteenpäin. Suunnistuksen haasteellisuutta lisäsi huomattavasti, ettei tilalla ollut minkäänlaista osoitetta! Meille oli sanottu ”ensimmäisen sillan jälkeen, ennen toista siltaa, vasemmalle.” Pysähdyimme sitten tietty sillan jälkeen ja juuri sopivasti paikasta lähtikin hyvin pieni hiekkatie. Kalle kävi kiipeämässä tietä myöten vähän matkaa, mutta ei nähnyt yhtään asumusta. Viestittelimme sitten jälleen tilan isännälle ja hän lupasi tulla hakemaan meidät. Hieman oli nolo olo, koska yleensä löydämme joka paikkaan ja se on meille kunnia asia, etenkin Kallelle tuntuu olevan. Mutta ehkä tässä voimme antaa itsellemme armoa, sillä osoitteettomuus ja lukuisat tienhaarat nostivat vaikeutason kohtalaisen huimiin lukemiin.

Isäntä tuli hakem aan meitä, mutta meidän pyörämme eivät mahtuneet autoon, joten saimme pyöräillä vielä auton perässä. Viimeinen kilometri nousi jälleen hyvin jyrkästi kapeaa ja kivimurikkoista hiekkatietä pitkin. Ensi vaikutelmat talosta olivat hyvin myönteiset! Vaikea nyt vielä sanoa enempää, kyuin että hyvältä vaikuttaa. Emme ole kuitenkaan vielä tehneet mitään töitä, aloitamme vasta huomenna, joten sittenhän sen vasta tietää,kuinka hyvin viihdymme. Isännällämme on täällä muitakin vieraita, joten talon makuhuone on täynnä ja me majottauduimme asuntovaunuun pihalle. Vaunu on ihan siistin näköinen ja sängynpatja pehmeä, joten ainakaan vielä siitäkään ei ole valiyttamiseen sanaa.

En nyt miksikään luomutilaksi tätät kutsuisi! Sikäli olen vähän pettynyt, että täällä ei ainakaan vielä viljellä mitään, yhtään eläintäkään ei näy ja talo on aika keskeneräinen. Tästä tulee varmasti todella hieno ja jo nyt useat huoneet ovat upeaksi remontoita, mutta sanoisin, että vielä melkein puolet on kesken. On tässä varmasti valtava urakka! Tämä on vanha pieni kivikartano, joka on selvästi välillä ollut huonossakin kunnossa, mutta nyt asuttavat osat ovat todella ylelliset.

Ruoka vaikutti lupaavan hyvältä. Söimme äsken kanaa, riisi ja salaattia hyvän ja laadukkaan paikallisen oliiviöljyn kera. Isännällä on täällä vieraana myös pari ranskalaista, joilla on noin 2-vuotias lapsi. Lapsonen on ihana ilopilleri, mutta hän on selvästi hämmentynyt, kun emme puhu hänen kieltään. Äsken hän yritti kovasti selittäää minulle tarinoitaan, mutta kykenin vain hymyilemään niille.

Kalle tuolla tekee tuttavuutta isännän ja muiden vieraiden kanssa. Äsken keskustelu koski Suomen hintatasoa ja muut olivat aivan ihmeissään siitä, miten Suomi voi olla niin kallis. Halvin viinikinhän on Suomessa yli 5 euroa pullo ja täällä sellaisen saa reilulla eurolla. Tosin paikalliset eivät arvosta noita halpoja viinejä, vaan pitävät niitä roskana ja panostavat itse aina laatuun, ainakin nämä ihmiset, joiden pöydässä olemme syöneet. Ruokapöydässä näyttäisi olevan joka ilta ainakin yksi punaviini pullo.

Nyt varmaan pääsen nettiin päivittäin, koska täällä on oma langaton. Nyt voisin mennä vaunullemme levähtelemään!

2.4. klo 15.10

Kyllähän aito laadukas oliiviöljy on joka kerran yhtä upea makuelämys! Olemme nyt maistelleet näitä Toscanan alueen öljyjä jo useaan otteeseen, mutta aina maku jaksaa yllättää, kun öljyä salaattinsa sekaan kaatelee. Meillä kotona oliiviöjyssä, ainakin niissä halvimmissa, mitä me ostamme, on usein kitkerä maku. Ei se varsinaisesti paha ole, mutta se ei ole niin upean pehmeä kuin näissä öljyissä. Näissä Toscan pientilojen öljyissä on hieno samettinen maku, jotenkin yhtä aikaa hapan ja makea, suolainen ja silti raikas.

Alueen ihmiset itsekin arvostavat öljyjään hyvin korkealle, lähes samoin tavoin kuin viinejään. Eilen illalla lähdimme vielä 8 tienoilla hakemaan oliiviöljyä läheiseltä tilalta. Pysähdyimme tämän meidän tilan postiluukun kohdalle ja sinnekin laatikkoon joku oli toimittanut oliiviöljypullon, jossa ei ollut edes mitään etikettiä, joten se oli varmasti aitoa lähiruokaa. Ajelimme hyvää maisemareittiä, jota reunustivat jylhän näköiset valtavat kivilohkareet ja lukuisat valkoisenaan kukkivat kirsikkapuut. Tie oli juuri ja juuri auton mentävä, emme itse olleet edes pyöräilleet niin kapeaa tietä. Jos pyörällä on usein vaikea ajaa mäkisimpiä ja jyrkimpiä teitä, ei se autollakaan aina helppoa ole. Totta kai päätiet ovat leveitä ja hyväkuntoisia, mutta juuri nuo syrjäiset pikku tiet ovat aika hurjia. Tänne mökillekin kiipeää sellainen jyrkkä tienpätkä, että sitä noustessa niskat liimautuvat autonpenkkiin kiinni.

Pysähdyimme yhdelle tilalle, mutta heillä ei sillä hetkellä ollut myydä yhtään öljyä. Jatkoimme sitten Castel del Pianon pikku kaupunkiin. Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä meidän kaupungissa oli tarkoitus tehdä. Olimme lähteneet autoretkelle mukaan, koska meiltä kysyttiin haluammeko mukaan vai jäädä tilalle, ja ajattelimme ostavamme tuolta kaupunki reissulta jotain pikku purtavaa varastoon jos joskus tulee pitkiä välejä ruokailuissa. Suuntasimme kaupungin kapeille kujille ja jälleen hyvin vanhaan keskustaan. Kuljin vain muiden perässä, kun en kehdannut kysyä, minne olemme matkalla ja, koska se ei oikein ollut Kallellekaan auennut. Jos olisin tiennyt, että kävelemme pitemmästi olisin pukeutunut lämpimämmin. Sitä noissa porukkamatkoissa aina inhoan, ettei itse pysty päättämään kaikesta ja ei välttämättä aina ole tietoinen muiden suunnitelmista. Ilta oli aika viileä, mutta tarkenin kuitenkin ja pian unohdin pienen viileyden, kun keskityin kaupungin ihasteluun. Pikku hiljaa minulle selvisi, ettei kävelyllä ole sen kummempaa päämäärää kuin jonkunlainen kaupunkikierros. Voi olla että ranskalaiset edelleen metsästivät oliiviöljyjä, koska pysähtyivät katselemaan niitä liikkeeiden ikkunoihin, mutta kaikki kaupat olivat jo kiinni.

Tähän astisista kivikaupungeista tuo oli oikeastaan vaikuttavin. Asiaan vaikutti varmaankin se, että tuolla keskiaikainen kaupunginosa oli aikalailla asuinhuoneistoa. Osa taloista oli myös tyhjillään. Paikassa oli hieno aavemainen tunnelma, koska ketään ei näkynyt missään. Oli juuri illallisaika eli ihmiset olivat sisätiloissa ja osa taloista oli tosiaan myös asumattomia. Muissa vanhoissa kaupungeissa on ollut vähän liikaa baaria, ravintolaa ja matkamuistomyymälää, mutta tuolla oli tosiaan laaja osa, joka muodostui vain pelkistä labyrinttimaisista kujasokkeloista, hienoista holvatuista käytävistä (katu saattoi yhtäkkiä sujkeltaa pieneen tunneliin) ja kuopille hiotuneista kiviportaikoista.

Eilen sanoin vähän väärin, kun totesin ”Täällä ei ainakaan vielä viljellä mitään.” Sikäli ”vielä” oli oikea käsite, että nythän kasvukausi on vasta aluillaan, mikään ei vielä poimittavissa tai edes edennyt kasvussaan alkua pitemmälle. Talon takana on kuin onkin kuitenkin kasvimaa ja oliivipuita! Niitä ei vain näe talolta vaan ne sijaisevat hieman kauempana.

Aloitimme tänään työt! Aamulla etsiskelimme metsästä polttopuita ja kannoimme niitä pinoon talon lähelle. Möyhimme myös kasvimaalla, mikä oli aika haastavaa, koska emme oikein tunne vihanneksia. Talon isäntäkään ei kyllä ollut suuri asiantuntija, joistakin kasveista hän vain sanoi ”Jättäkää se vielä paikoilleen, pitää tarkistaa kirjasta”. Talon isäntä ei siis ole alkujaan mikään maajussi vaan hän on insinööri, joka on asunut pitkään Lontoossa ja Pariisissa ja kaupunkilaiselämään kyllästyttyään ostanut tällaisen 40-vuotta tyhjllään olleen kivitalon. Kuokimme kasvimaapenkkiä ja poistinmme vain kaikki selvästi heinän näköiset. Tietty perus voikukan ja tällaiset rikkakasvit tunnistan, mutta niissäkin pitää olla tarkkana, sillä esim fenkoli (tosi hyvä mausteyrtti) muistuttaa mielestäni aivan erästä rikkaruohoa.

Polttopuiden, jotka olivat usein maahan puoliksi hautautuneita, irti riuhtominen ja kantaminen oli suhteellisen rankkaa, mutta ei kuitenkaan mitenkään liiallista raatamista, sillä pidimme kyllä välillä juomataukoja ja muutenkin saimme työskennellä omaan tahtiin. Kohta menemme vielä tunnin ajaksi töihin pesemään aurinkopasneeleja. Aamulla työskentelimme 4 tuntia jos aamupalanlaittoa ei lasketa. Autoimme kyllä aamuleipien leivonnassakin. Kallekin pääsi ensimmäistä kertaa elämässään vaivaamaan taikinaa. Näistä tuli paniinin tapaisia leipiä, joihin laitettiin kananmuna ja vihannestäyte ja pilkottiin pienemmiksi paloiksi.

No niin. Tämän pistäminen verkkoon menee illemmaksi, sillä langatonverkko ei yllä tänne meidän asuntovaunulle asti.

….

Klo 19.40

Kiitos sinulle Alan mies. Kommenttisi tapainen palaute antaa aina lisäintoa kirjoittamiseen! Varmaan päivittelen tätä blogia edelleen tiheään, sillä kirjojen lukemisen lisäksi tämä on ainoa vapaa-ajan ohjelmanumeroni täällä. Varmaan jokin päivä käydään läheisillä kuumilla lähteillä ja varmasti meille muutakin ohjelmaa kehitellään, mutta tämä talo on keskellä ei-mitään, joten luonnossa samoilun lisäksi itsenäiset vapaa-ajan tekemiset ovat vähissä.

Kun olimme kuurailleet noin 28 aurinkopaneelilevyä (en ymmärrä, mitä tämä tila tekee niin valtavalla määrällä energiaa) puhtaaksi, saimme loppu päivän vapaaksi. Kalle tosin pystytteli isännän kanssa pihaan vielä uskomattoman kokoista aurinkovarjoa, mutta kokoamisohjeet olivat hyvin epäselvät, joten homma jäi vielä keskeneräiseksi, vaikka paksut metalliputket ovatkin jo pystyssä.

Huominen työ on vielä suuri mysteeri, mutta voi olla, että pääsemme rakentamaan riukuaitaa kasvimaanympärille. Sellainen projekti isännällä ainakin näyttäisi olevan meneillään. Itse kasvimaalle en varmaan enää osaa tehdä mitään, sillä siitä on todella vaikea erottaa mikä on hyötykasvi. Jokaisessa penkissä on kaikkea mahdollista sekaisin! Olisi huomattavasti helpompaa jos jossain olisi sipulit ja toisessa paikassa vaikka fenkoli, mutta kaikkea on sikin sokin ja kaikki on vielä niin aluillaa, että useassa kohdasta näkyy vain jotain epämääräistä vihreää. Onkohan tämä sitten sitä permakulttuuria? Siihenhän kyllä kuuluu monimuotoisuus ja että eri lajeja istutetaan vierekkäin.

Tänään näin pari metsäpeuraa ja ison vihreän liskon! Näihin sanoihin on nyt hyvä lopettaa ja siirtyä lukemaan uutisia.

3.4.2012

Googletin äsken Metsäkauriin ja oikeassahan olit Itäraja Ilpo, että tätä eläintä tosiaan tarkkailin asuntovaunumme ikkunasta. Luulin, että kauriilla on aina sarvet ja siksi ristin sen peuraksi. En ole mikään eläinasiantuntija, mutta nythän opin tämänkin, että on myös sarvettomia (varmaan naaraita, tai sitten niillä ei tiettyyn vuodenaikaan ole sarvia) kauriita.

Pikkuinen Elsa kiipeilee tuossa portaissa ja huutaa ”kukkuu”, virnuillessaan meille. Hänen äitinsä Julia ylisti meille Elsan helppoutta ja kiltteyttä. Hän sanoi, ”Vaikeat lapset ovat kyllä niin hirveitä. Joskus jotkut vanhemmat joutuvat lopettamaan asioiden tekemisen lasten takia, mutta Elsa on niin ”easy going”, ettei meidän ole tarvinnut lupua mistään harrastuksistamme tai omasta elämästämme hänen takiaan. Nytkin olemme täällä ja hän on viihtynyt pitkillä automatkoilla ja teltassa nukkuminenkaan ei ollut mikään ongelma.” Kalle sitten kysyi, missä he olivat yöpyneet teltassa ja Julia vastasi ”Jossain vain tienposkessa, ei missään leirintäalueella.” Me kun luulimme olevamme harvinaisuuksia, kun laitamme telttamme pystyyn minne vain luonnonhelmaan ja kuitenkin jotkut tekevät saman pienen lapsen kanssa! Pitää tosiaan olla helppo ja sopeutuvainen lapsi, että tuollaiseen pystyy. Kyllähän monet ipanat alkavat heti kiukuttelemaan jos väsyvät ja olot ovat erilaiset kuin kotona.

Tänään jatkoimme polttopuu urakkaa. Vierittelimme metsästä rinnettä alas suuria puupöllejä, jotka jotkut olivat sinne aikojen alussa pinonneet. Onhan tuo pino kyllä huomattavasti kasvanut! Siivosimme metsästä aurinkopaneelien seuduilta myös muoveja, pahveja ja jotain epämääräisiä muovipalikoita. Ne olivat selvästi jääneet sinne jo vuosia sitten, kun paneelit olivat pystytetty. Tässä kulttuurissa on selvästikin mentaliteettinä, että asiat kyllä tapahtuvat, mutta eivät aivan heti, vasta sitten kun asiantila vaatii toimintaa. Keittiökin siivotaan vasta, kun kaikki astiat ovat loppuun käytetty ja pöydät ovat niin täynnä moskaa, ettei missään mahdu laittamaan uutta ruokaa.

Eilen ihmettelin paneelien suurta määrää, tänään saimme selvityksen tilan energiantuotannosta. Kaikki paneelien sähkö menee yleiseen sähköverkkoon ja jos talo tuottaa enenmmän kuin käyttää, tila tienaa sähköllä. Jos taas kulutetaan enemmän kuin tuotetaan, maksetaan sähköstä. Aivan fiksu systeemi! Yleensä tuotto ja kulutus kuulema menee aika tasan, sillä lämmityskin on sähköllä ja tämähän on vanha, iso ja ei välttämättä aivan tiivisrakenteinen kivitalo.

Luonaalla puhuttiin suomalaisesta ruokakulttuurista. Massimo isäntä halusi tietää, mitä Suomessa syödään. Yritimme miettiä päämme puhki suomalaisia kansallisruokia ja keksimme vain karjalanpiirakat, rössipotut ja ruisleivän. Kumpaankin ensimmäiseen Massimon kommentit olivat ”Mutta noitahan syödään muuaallakin”. Niin, eihän Suomella nyt varsinaisesti ole omaleimaista ruokaperinnettä, mutta toisaalta mitäpä ruokia ei nyky glopaalissa maailmassa syötäisi vähintään parissa eri maassa. ”Ruis” sanaa Massimo ei tunnistanut englanniksi, joten katsoimme sen italia-sanakirjastamme. Siihen hän taas tuumasi ”Eilisissä paniinin pohjissammekinhan oli vähän ruista”. Ei hän sentään väittänyt, että ruisleipää olisi Italiassa tai vähän kaikkialla, mutta ei hän silti täysin ymmärtänyt tämän leivän erityisyyttä. Onhan aivan eri eria jos vehnän seassa on hitunen ruista, kun kokonaan 100 prosenttinen varsinainen ruisleipä. Kun annoimme hänelle tuliaiseksi salmiakkia, hän kyllä piti siitä, toisin kuin yleensä ihmiset, mutta hän sanoi ”Tämähän on aivan kuin lakritsia, olen ostanut tällaista italialaisesta karkkikaupasta”. Ei hän varmasti salmiakkia ollut täältä ostanut ja onhan salmiakki täysin eri kuin laksitsi. Joka tapaukssa meidän luentomme suomalaisesta ruuasta ei oikein tainut tehdä suurta vaikutusta häneen! Oli vielä hyvä, kun pohdittiin, mutä salmiakki oikein pitää sisällään ja kalle tuumaili ”Hmm, olikohan se ammoniakkia”. Massimo oli juuri työntänyt karkin suuhunsa ja hän näytti hyvin hämmentyneeltä ”Ei kai, sehän on myrkky.” Kiirehdin siinä sitten korjaamaan, ettei salmiakki tosiaan sitä sisällä ja katsoimme selosteesta, että kyse on ammoniumkloridista, joka tosiaan on hieman eri kuin ammoniakki.

Iltapäivällä kärräsimme kiviä nuotion ja rukolapenkin ympärille. Järjestimme pienemmistä kivistä tyylikkäät ringit rukolan suojaksi. Nyt täytyy etsiä kaapeista jotain ruokaa. Aamupala ja lounas kokkaillaan (joskus autamme ruuanlaitossa), mutta iltapalaksi on vain aina jotain pikku purtavaa ja se täytyy itse metsästää tuolta keittokomerosta.

4.4.12 klo 20.30

Tänään ei tapahtunut mitään erityistä, mutta kirjoittelen nyt aikani kuluksi. Työt jatkuivat entisellään eli kuskailimme puita paikasta toiseen, sillä pienellä virkistävällä eroavaisuudella, että ensimmäisinä päivinä keräilimme metsästä luonnonpuuta ja nyt taas siirsimme lautakasan paikasta toiseen. Kyllähän tuo puiden kanniskelu alkaa pikku hiljaa vähän puiselta tuntumaan! Isäntämme kyllä tänään lupaili, että edessä on mielenkiintoisempiakin töitä. Hän pahoitteli, ettei ehdi osallistumaan meidän kanssamme lautojen raahaukseen, sillä hänellä oli jokin työprojekti kesken. Hän tekee koneellaan nähtävästi jotain etätyötä. Sen verran hän osallistui meidän töihimme, että yritti Kallen apuna irroittaa erästä valtavaa kiveä, mutta ei se sitten lopultakaan suostunut irtoamaan, vaikka avuksi haettiin milloin mitäkin työkalua.

Etukäteen mietin, että mitenhän saamme täällä vapaa-ajan kulumaan, mutta se ei ole kyllä tuottanut mitään ongelmaa. Päivät menevät loppujen lopuksi hyvin äkkiä, sillä päiväohjelmamme on seuraava: Heräämme 8.15, siirrymme tuonne talolle 8.30 aikoihin ja autamme aamupalan laitossa jos siinä vain voi auttaa tai sitten vain istumme ja odotamme sen ilmestyvän nenämme eteen, aamupalaa laitetaan antaumuksella tunnin ajan (paistellaan leipiä, tehdään omelettiä yms), sitten syödään puoli tuntia, jonka jälkeen kello on 10 ja sitten teemme töitä 14 asti ja luonastamme heti perään, 15-16.30 pidämme siestaa, jonka jälkeen työskentelemme vielä tunnin jolloin kello on noin 18 tienoilla. Eipä siinä sitten enää ihmeitä ehdi kehitellä. Kaupunkiin asti ei ainakaan pyörillä enää kannata lähteä. Yleensä olen lähinnä lueskellut vapaa-ajat, sillä pyöräillessä en ehtinyt lukea ollenkaan. Tänään kävimme autolla Massimon kanssa pikaisesti kaupungissa apteekissa ja kaupassa. Ostimme kaupasta itsellemme omaan laskuun monenmoista herkkua, sillä vaikka Massimo kysyikin, mitä tahdomme kaupasta, emme kehdanneet lapsenmielisesti pyytää karkkia. Kävimme sillä aikaa eräässä pikku kaupassa ja apteekissa (minulle allergialääkkeitä), kun Massimo kävi Coopissa eli paikallisessa vähän isommassa supermarketissa, joka on sinäänsä hyvä kauppa, että tiskeiltä löytyy paljon lähiruokaa. Tämä johtuu kuulema siitä, että kauppa rakentuu osuuskunta pohjalle.

Olemme keskustelleet siitä, kuinka Suomessakin kiinnostus lähiruokaan ja luomuruokaan on kasvanut, mutta kaupoilla ei oikein ole vastata kysyntään. Massimo ihmetteli tätä suuresti,mutta emme oikein osanneet tarjota tähän kunnon syitä. Minulla on jonkinmoinen hämärä käsitys, että ongelma pohjaa erinäisiin sääntöihin, jotka hidastavat kehitystä ja siihen, että ruuan jakelussa Keskolla on monopoliasema. Jos toimittajalla on valmiit sopimukset tilojen kanssa, mitä toimitetaan, nämä rakenteet ovat jäykkiä ja niitä on hidas lähteä muuttamaan. Toisaalta myös K- ja S-ketjun liian vahva asema heikentää yleistä kilpailua ja voi tietyllä tavoin heikentää kaikkia mahdollisia muutoksen tuulia, eli myös lähiruuan lisääntymistä kauppojen hyllyillä. Varmasti ainakin jonkun pienen lähiruokaan erikoistuneen kaupan perustaminen olisi aika vaikeaa noille markkinoille, joissa kaksi vahvaa hallitsee. Toisin kuin täällä tuollaisia pikkukauppa-yrittäjiä on paljonkin.

Kalle katseli juuri sanakirjasta, miten kysytäään ”paljonko se maksaa”. Hän muisteli, että se olisi sanottu ”Che costa”, mutta se olikin ”Quanto costa”. Ei ihme, että ihmiset ovat katsoneet Kallea silmät pyöreinä ja erittäin hämmentyneinä, kun Kalle on lausahtanut tuon ensimmäisen virkkeen. Sanakirjamme mukaan se tarkoittaa ”Mitä kylkiluu?” Kyllä Che on mitä eli sinäänsä lause olisi looginen, mutta tämä kieli ei olekaan oikein johdonmukaista. Kaikesta päätellen eri sanayhdistelmät peräkkäin tarkoittavat eriä kuin pelkät sanat yksinään. Joskus olemme käyttäneet myös pelkkää costa sanaa eli nähtäväsi olemme hokeneet vain kylkiluuta eli ei se niin kovin ihme, ettemme ole tulleet ymmärretyksi.

Muurahaiset yrittävät syödä asuntovaunumme hengiltä ja raahata sen kekoonsa. Olen nyt julistanut sodan niitä vastaan. Ei niitä vielä häiritsevää määrää ole ja toistaiseksi ne ovat pysytelleet kiltisti pois sängyltä, mutta ne ovat sellaisia eläimiä, joille ei saa antaa yhtään periksi vaan niiden vaellusreitit pitäisi pysäyttää alkuunsa. Niillä meni reitti erään puisen kaapin läpi jääkaapin alle, jonne ilmestyi aina sahanpuru kasa päivän mittaan. Tukin sitten ilmastointiteipillä niiden reittejä ja katsotaan nyt sitten huomenna kuka viimeksi nauraa ja parhaiten nauraa. Olemme yrittäneet myös välttää syömästä täällä ja siivota ahkerasti, sillä olen varma, että ne ovat alunperin löytäneet tiensä tänne ruuanmurujen perässä, koska niitä on eniten juuri jääkaapin tienoilla. Eivät ne sentään niin fiksuja ole kuin aasialaiset serkkunsa, jotka pääsevät ohuen muovinkin läpi. Nämä eivät ole vielä edes tajunneet meidän ruokia tuossa pöydällä. Ovathan ne kyllä tiukasti muovissa, mutta intialaiset muurahaiset löytäisivät pussista reiän tai tekisivät sen virtsahapollaan.

Huomenna paistelenmme kiviuunissa pizzaa! Tänään söimme tosi hyvää keltaista kumina riisiä, jota oli maustettu oman pihapenkin yrteillä, salaattia, jossa oli tilan oliiveja (massimo osoitti, juuri tuosta puusta nämä ovat, oliivit maistuivat täysin erille mihin olimme tottuneet, mutta ihanan vahvan makuisia olivat) ja punaisista pavuista tehtyä kastiketta. Täällä on kyllä tosi herkulliset ruuat!

Toivottavasti Massimo ei enää huomenna taikoisi eteemme jälleen uutta lautakasaa. Minusta vähän tuntuu, etten opi permakulttuurisesta viljelystä kovin syvällisiä faktoja siirtelemällä puuta paikasta toiseen. Toivoin kuitenkin ennakolta, että saisin tutustua kunnon luomuviljelyyn ja juuri tähän permakulttuurikäsitteeseen.

5.4.2012

Lisäsin juuri eilen kirjoittamani tekstin ja voisin nyt samalla lyhyesti koostaa tämän päivän.

Massimo keksi kuin keksikin meille vielä lisää lautojenkanto puuhaa! Eilen hän oli sitä mieltä, ettei paksuja puupöllejä, jotka ovat olleet selvästi vanhan talon tukipalkkeja, tarvitse liikuttaa mihinkään. Tänään hänen mielensä oli kuitenkin muuttunut ”Kyllähän te kahdestaan varmaan jaksatte nuokin kantaa. Toinen vain ottaa toisesta päästä ja toinen toisesta. Meidän täytyy siivota tämä paikka kunnolla, kun näyttää niin törkyiselle. Nuo vanhat ovetkin voisi pinota tuonne”. Eipä siinä sitten. Onneksi Massimolla oli myös muuta puuhaa mietittynä ja kun olimme Kallen kanssa kahdestaan kantaneet painavimmat pölkyt, Kalle reippaana poikana suostui jatkamaan itsekseen, ja minä sain keskittyä rukolapenkin kitkemiseen ja piikkisen rikkaruohopuskan eliminoimiseen tontilta. Minun käskettiin tuhota kaikki piikkilehtiset kasvit pihapiiristä. Niitä sitten metsästin pienen hakun kanssa ja yritin hakata ne juurineen irti. Kasvi on kuulema hyvin agressiivinen leviämään ja ainoa keino hillitä sen pihan valloitusta on poistaa niitä yksitellen kaivaen mahdollisimman syvältä.

Päätin juuri, että jos huomenna vielä kanniskelemme puita, silloin voisimme lähteä jo sunnuntaina. Sunnuntaina olisimme olleet täällä viikon, kuten alunperin oli tarkoituskin. Välillä tämä paikka on kuitenkin tuntunut niin viihtyisälle, että olemme harkinneet parinkin vikkon viettämistä täällä. Onhan paikassa paljon myönteistä: isäntä on pohjimmiltaan mukava (vaikka keksiikin välillä äärimmäisen tylsää puuhaa), hän naureskelee paljon ja kohtelee meitä ystävällisesti, talo on upealla paikalla (ei lähinaapureita, paljon metsää ympärillä, joki ja kaukana kohoava vuori) ja ruoka on herkullista. Kuitenkin, välillä vaan tuntuu, että maa jo polttelee jaljojen alla, olisi jo mukava päästä liikenteeseen. Tämän paikan miinuksista nyt ei tule muuta mieleen kuin syrjäinen sijainti, jonka vuoksi vapaa-ajalla ei voi lähteä mihinkään ja hieman allergisoiva ympäristö.

Iltapaivällä kitkimme Kallen kanssa yhdessä mintun ja rosmariinin ympäriltä pois apilat ja muut häiriköt, jotka yrittävät ryöstää näiltä hyötykasveilta ravinnon. Opin tänään sentään jotain eli miltä näyttävät minttu ja rosmariini! Haluaisin oppia täällä tilalla paljon enemmän kasveista, jospa huomenna taas pääsisin johonkin penkkiin myörimään.

Paistelimme tänään pizzaa ja se oli aikamoinen episodi. Ensin uunia lämmitettiin pitkään. Ranskalaisen (tai itävaltalainen kai hän alunperin on) tytön oli tarkoitus lisäillä sinne puita, mutta hänellä oli lapsen hoidossaan sen verran puuhaa, Elsan ollessa poikkeuksellisesti pahalla päällä, että puiden lisäily jäi meidän vastuulle. Kun uunia oli lämmitetty parisen tuntia ja ranskalaiset olivat tehneet pizzataikinan, Massimo tuli paikalle pitkän pizzalapion kanssa ja pizza alusta laitettiin lapiolle, samalla siihen ladottiin muutamat täytteet ja sitten Massimo yritti siirtää sitä uuniin. Tästä ensimmäisestä versiosta oli vain unohtunut jauhot lapion päältä ja siksi pizza ei irronnut mihinkään. Toinen pizza saatiin sitten irtoamaan, mutta näytti, ettei se kypasy niin nopeasti kuin olisi pitänyt. Massimo oli alustavasti kertonut meille, ettei pizzan valimistumiseen mene kuin 45 sekunttia! Nyt uuni ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kuuma. Massimo sanoi ”Uunin olisi pitänyt olla joka puolelta sisältä valkoinen, silloin se olisi tarpeeksi polttavan lämmin”. Tämä oli taas tyypillistä italialaisuutta: isäntäämme harmitti, kun pizzan paistelu ei sujunutkaan niin ammattimaisesti kuin hän olisi halunnut, mutta hän ei ottanut syitä niskoilleen siitä, että oli aloittanut paistamisen ennen kuin uuni oli tarpeeksi lämmin.Hän syytti ongelmasta pelkästään uunia itseään.

No, sinne sitten laitettiin lisää puita ja odotettiin vähän, kohta puut siirrettiin kauenmmaksi ja seuraava pizza laskettiin suoraan uunin pohjalle. Myös pizzalapion käytössä oli hieman ongelmia, sillä isäntämme ei aina onnistunut saamaan pizzaa lapioon, kun hän yritti saada sitä uunista ulos. Lopulta hän onnistui keksimään hyvän tekniikan ja homma alkoi toimimaan. Pizzoistakin tuli pikku hiljaa enemmän pizzan näköisiä ja ne säilyttivät muotonsa, eivät menneet aivan rullalle, kuten ensimmäinen yksilö. Siinä samalla oli kuitenkin alkanut satanmaan. Olimme ahtautuneina kaikki kuusi ihmistä pieneen katokseen pizzauunin eteen. Tarkoitus oli kantaa valmiit pizzat ruokapöytään, mutta sade oli niin kova, ettei pizzojen kanssa olisi voinut poistua katoksesta. Niimpä ahtauduimme syömään sinne. Söimme siinä seisaallaan ja väistellen Massimon pizzalapion vartta, joka oli niin pitkä, että hän vähän väliä huitaisi sillä jota kuta. Pizzaa palsiksi leikatessa, vesilasit ja olutpullot kaatuilivat keikkuvalla pöydällä. Melkoista sähläystähän se oli koko homma! Lopulta onnistuimme kuitenkin saamaan mahamme täyteen ja sehän siinä pääasia oli. Sivuseikkana mainittakoon, että pizza oli myös aivan makoisan makuista, vaikka aika yksinkertaista se oli, eri pizza yksilöissä oli eri täytteitä, mutta täyteaineita olivat mm. artisokka, pekoni, rukolanlehdet (tuoreina päälle), homejuusto, makkara ja kesäkurpitsa.

Meidän piti jo eilen lähteä sinne kuumillelähteille ja illalla oli sitten puhetta, että mentäiskin tänään, mutta saa nyt nähdä tapahtuuko tässä enää mitään…

6.4.12 klo 18.45

Parin viime päivän kelit ovat olleet hyvin ihmeelliset! Lähes yhtä ihmeelliset kuin tämä Massimon talokin. Mitä keleihin tulee, olimme jo tottuneet siihen, että täällä on kuin kesä. Nyt viime päivinä on pitänyt olla takki päällä lähes koko ajan, kun on tuullut viileästi, ollut hyvin pilvistä ja yöllä on sadellutkin. Vain hetkittäin on saanut heittää t-paitasilleen jos aurinko on pilkahdellut pilvien lomasta. Näin vaihteleviin keleihin ja suuriin eroihin yö ja päivä lämpötiloissa olemme törmänneet viimeksi Mongoliassa! Mitä taas Massimon taloon tulee, olemme löytäneet siitä päivittäin uusia kulkuväyliä tai huoneita. Tämä ei ulkoa päin näytä kovinkaan isolta talolta, varsinkin kuin vain puolet siitä on remontoitu asuinkäyttöön, mutta tämä on mahtavan sokkeloinen. Nyt vasta, kun isäntämme lähti illaksi pois ja ranskalaisperhekin on omilla teillään, uskaltauduimme tutkimaan koko talon. Täällä on kolme kylpyhuonettakin, jossa yhdessä iso kylpyamme ja Massimon yläkerran tilat olivat yllättävän avarat. Siellä on ihanasti monenmoista ”Aasia tavaraa”. Massimokin taitaa olla sisäisesti hieman hippi, kun on kerännyt mandalataulua, värikkäitä kankaita, buddhakirjoja ym, vaikka hän päällisin puolin onkin hyvin perusasiallinen.

Yllätys oli suuri, kun eteemme ei enää tänään ilmestynytkään yhtään lautakasaa! Sitä vastoin saimme tehdä vähintään yhtä raskasta työtä, ellei raskaampaakin, mutta olihan se ainakin vaihtelua. Eilen kitkin niitä pieniä piikkikasveja, tänään meidän käskettiin poistaa juurineen tontilta isoja pensaita. Niitä oli kasvanut oliivipuiden ympärille ja kai ne sitten vievät energiaa näiltä puilta. En täysin ymmärtänyt, mitä haittaa näistä puskista on, mutta Massimo vain selitti tohkeissaan ”Kun ostin talon, noita muita puita ei edes näkynyt näiltä pensailta, niin innokkaita ne ovat leviämään ja kasvavat nopeasti, kohta niitä on joka paikassa ellei niille tee jotain.” Ja mehän teimme. Otimme valtavat puiset hakut, pienet viikatteen tapaiset ja rautalapiot käteen ja lähdimme tuhoamaan näitä tuholaisia.

Aluksi se oli kiva agressioiden poisto keino ja eräänlainen voimien mittelö huitoa niitä. Mutta kyllä siinä ranne ja selkä alkoi loppua kohden kipeytyä, kun koko ajan sai tehdä samaa hakkaavaa liikettä. Pidimmekin sitten lopussa aina joka pensaan jälkeen pientä taukoa. Sehän tässä työssä on joka tapauksessa hyvä, ettei kukaan ole katsomassa perään ja saa aivan oman työmoraalinsa mukaan paiskia töitä. Nähtävästi olemme saaneet aivan tyydyttävää jälkeäkin aikaan lukuisista juomatauoista huolinmatta, sillä Massimo ei ainakaan mitään moitteen sanaa ole esittänyt. Muutanman kerran hän on päin vastoin tokaissut lyhyesti ”very good”, näin esim masusteyrittipenkin kitkennästä.

Ohje oli, että pensaat pitää tuhota juurineet. Kalle tietenkin kunnianhimoisena kaivoi ensimmäistä pensastaan puolisen tuntia, että saisi maasta irti koko juuren ja juurta paljastui esiin koko ajan vain enemmän ja enemmän. Nuo juurethan voivat uloittua usean metrin syvyyteen! Itse otin heti vähän kohtuullisemman asenteen ja päätin, että pääasia, kun juuresta edes osa lähtee. Näitä Massimon ohjeita ei useinkaan aivan kirjaimellisesti voi noudattaa, vaikka kuinka tahtoisi. Luultavasti pensaat muodostavat keskenään maavarren, kuten Voikukassa, koska kasvavat niin tiheään vierekkäin, eipä niitä silloin voi kaikkine juurineen irrottaa.

Eilen olimme jo lähdössä kuumillelähteille, mutta sitten olikin ranskalaisten mielestä jo liian myöhäistä lähteä. Tänään sovittiin, että tehtäisi lähtöä jo ilta 7 aikoihin, mutta isäntämme lähti jonnekin jo sanoi palaavansa vasta 8, joten kyllä se lähtö varmasti taas vähän viivähtää. Toivon mukaan nyt pääsemme viimein tekemään tuon retken. Tosin minulle ei ole oikein kirjkastunut edes, miksi ne on nähtävyys. Kukaan ei ole puhunut uimisesta mitään ja mitä muutakaan noissa lähteissä voisi tehdä. Arvoitus on myös, miksi sinne täytyy lähteä nimen omaan pimeän aikaan.

7.4.12

Jes, huomenna on vapaapäivä! Se kyllä tulee jo tarpeeseen, sillä olenmme tänäänkin tapelleet puskien kanssa ranteet ja selät kipeiksi. Massimo lähti aamusta jonnekin seminaariin, joten ei me tietty aivan koko aikaa töitä paiskittu, mutta sen verran kuitenkin, että varmaan taas illalla, kun laittaa silmänsä kiinni, näkee erinäisiä piikkipuskia edessään.

Yleensä näillä tiloilla on 5 päivää töitä ja 2 vapaata, mutta emme jaksaneet alkaa protestoimaankaan, vaikka meidät tänäänkin komennettiin töihin. Ehkä Massimo vain unohti, kuinka monta päivää olemme jo työskennelleet tai sitten hänellä on tällainen 6 päivän sääntö. Muistaakseni niitäkin tiloja oli kyllä muutamia, joissa on vain yksi vapaa viikossa.

Eilen saimme viimein aikaiseksi lähteä retkelle kohti kuumia lähteitä! Ajoimme sinne autolla melkein tunnin ajan mutkikkaita pikku teitä. Oli hupaisaa, kun jokaisessa vähänkin jyrkemmässä mutkassa oli kymmenittäin heijastintolppia ja varoituskolmioita. Täällä selvästi ajetaan aika vauhdikkaasti noita mutkia ja välillä ne menevät vähän pitkiksi. Nuo tiet eivät sinäänsä kovin korkealla olleet, että mitään pahempaa varaa niisää tuskin on, mutta varoitusmerkkien määrä kertoo varmaan paljolti myös italialaisten hurjasta ajotavasta. Massimollakin oli aika revittelevä tyyli ajaa.

Emme tienneet yhtään mitä odottaa reissulta. Emme oikein olleet ehtineet kysyä tarvitsemmeko mukaan mitään erityistä, kun olimme lähteneet saman tien, kun Massimo kaarsi autollaan pihaan edelliseltä reissultaan. Olimme myös olettaneet, että ehkä meille sanotaan jos tarvitsisimme jotain mukaan. Alun perin minä olin kyllä varma, että tulen uimaan siellä. Kalle oli kuitenkin sitä mieltä että ”Ei kai siellä nyt uida, korkeintaan varpaita kastellaan ja vain katsellaan maisemaa, ilma on niin kylmä, että eihän sitä nyt pysty uimaan”. Autonlämpömittari kieltämättä näytti aika koleita lukemia, ulkona oli ainoastaan 9 astetta.

Saapuessamme paikkaan, ilta oli jo täysin pimennyt. Lähdimme kulkemaan pientä metsätietä, joka pian muuttui poluksi. Eteensä ei juuri nähnyt, paitsi silloin jos täysi kuu pilkisti metsän lomasta. Tunnelma oli kyllä hieno, kun valkoiset kalliot vain hohtivat ja metsä näytti sysimustalta. Siellä oli hyvin korkea valkoinen kallio, jonka pinta näytti aivan pumpulimaiselle. Siinä oli nähtävästi tulivuorenpurkaksessa jähmettynyttä tuhkaa, joka oli valunut alas kalliota ja muodostanut siihen pyörremäistä pintaa. Massimo sanoi ”Teidän pitäisi nähdä tämä paikka päivällä. Tämä on aivan kuin fantasiakirjan sivuilta, hyvin taianomainen”. Heräsi kysymys, miksi emme tulleet sinne sitten päivällä. Edellisenä iltana hän oli puhunut, että sinne olisi mentävä ehdottomasti pimeällä. No, mielestäni tuo pimeä aika oli kyllä oikea valinta, sillä tuskin se olisi muuten näyttänyt niin tunnelmalliselle ja salaperäiselle paikalle. Uskon, että paikka olisi ollut huomattavasti arkisemman näköinen päivän valossa. Nyt näkymät olivat upeat, kun eteemme ilmestyi yhtäkkiä keskeltä pimeyttä kuunvalossa hopeaisena hehkuva lammikko. Lammikon pinta oli kuin elohopeaa ja siitä nousi lämmintä höyryä muodostaen ympärille sumuisan pilven.

Tässä vaiheessa meille vasta selvisi, että tarkoitus oli kuin olikin uida. Massimo ja Julie pulahtivat lähteeseen ensimmäisenä. Minäkin innostuin liittymään mukaan ensin kokeiltuani lähteen vettä kädellä ja todettuani sen houkuttelevan lämpimäksi. Minulla ei tietenkään ollut mitään uimavarusteita mukana, mutta päädyin uimaan alusvaatteilla ja pyyhettä saimme onneksi lainata ranskalaisilta. Ilma oli tosiaan hyytävä, eli reilusti alle 10 astetta. Lähteessä ei kuitenkaan tullut yhtään kylmä ja lilluimme siellä yli tunnin ajan! Massimo laitteli kynttilöitä lammen ympärille kiville ja ne loistivat upeaa tunnelmallista valoa. Kallella ei tosiaan ollut aikomustakaan uida, mutta ei hän tietty voinut jäädä minua huonommaksi, joten pian hänkin liittyi joukkoomme. Pikku Elsa meinasi saada paniikkikohtauksen, kun häntä alettiin riisua, joten hänet armahdettiin ja hän sai jäädä rannalle isänsä kanssa nukkumaan isänsä mahan päälle.

Täällä on nyt vähän rauhatonta kirjoittaa, joten taidan nyt lopetella. Tuo kuumalähde kokemus oli tosiaan hieno elämys! Vesi oli mahtavan kuumaa ja silti sopivaa uimiselle, sillä kuumavesi pulppusi maan alta ja kylmä solisi lähteeseen lukuisista ihanista pikku puroista, jotka laskivat kivirinnettä alas altaaseen.

9.4.2012

Viimeinen pisara oli, kun vesi kottikärryissämme oli aamulla jäässä! Päätimme, että tahdomme etelään. Aamulla söimme aamupalaa ulkona viiden asteen lämmössä sormet täysin kohmeessa. Täällä on tapana, että aina syödään pihalla oli keli mitä vain. Toisaalta sisätiloissakaan ei juuri lämpimämpää ole, sillä täällä ei ole mitään lämmitystä. Takassa on poltettu puuta vain tasan kaksi kertaa, mistä on kyllä syntynyt uskomattoman ihana lämpö.

Toisaalta, juuri kun olimme aamun jälkeen saaneet tarpeeksi kylmyydestä, päivästä tuli hyvin aurinkoinen ja kohtalaisen lämminkin. Iltakin oli niin loistava, aivan kuin meidän juhannuskelit parhaimmillaan (raikkaan lämmin), että ehkä annamme keväiselle Toscanalle vielä pienen mahdollisuuden. Kulkeudumme kohti rannikkoa ja päätämme siellä sitten tilanteen mukaan, suuntaammeko Elpan jälkeen etelään vai kohti San Marinoa. Apeniinien yli tuskin pyöräilemme, sillä nämä Toscanan kukkulat ovat jo olleet sen verran haasteelliset, ettemme viitsi rääkätä itseämme aivan henkihieveriin. Ehkä otamme Firenzestä bussin ja menemme sillä pahimman vuoriston ylitse.

Eilen meillä oli vapaapäivä ja aamu aukeni ihanteellisen aurinkoisena, joten päätimme polkea Seggianon kylään. Pääsiäisen vuoksi siellä oli hyvin hiljaista ja kaikki kaupat olivat kiinni, vain kahdessa ravintolassa olivat ovet auki. Olihan se aivan kiva, että edes jossain pääsiäinen näkyi vähän, esimerkiksi ravintolan pöydillä oli pääsiäiskoristeita, sillä meidän tilalla sitä ei huomannut mitenkään. Isäntämme on nimittäin paljastanut buddhalaiseksi. Nyt he katsovat Kallen kanssa dokumettiä vapaasta energiasta, se mahdollisesti liittyy jotenkin myös tuohon uskontoon tai ehkä se on enemmän filosofia.

Seggiano on hyvin kaunis kyläpahanen. Siellä on vain vaivaiset 1000 asukasta, mutta parikerroksisten kukkulalle ylväänä nousevien kivitalojen, parin kirkon ja ylipäätään tiiviisti rakennetun vanhan keskustan vuoksi se näytti oikeastaan asukasmääräänsä isommalta. Lueskeskelimme puistossa muurin päällä kirjoja, kävimme ravintolassa, jossa minä ostin jäätelön ja Kalle luki vaaleanpunaista legendaarista urheilulehteä ja kiipesimme kaupungissa niin ylös kuin pääsi ihastelemaan usean kilometrin joka suuntaan aukeavaa maisemaa. Pian pilviä kertyi taivaanrantaan, kuten niin usein viime päivinä. Alkoi myös tuulla kylmästi, joten lähdimme takaisin kotitilalle, mikä osottautui hyväksi ratkaisuksi, sillä loppu päivän satoikin rankasti.

Tänään teimme taas hieman erilaista työtä puskien tuhoamisen rinnalla eli täyttelimme veden tekemiä uomia kivillä ja mullalla. Heittelimme kiviä uomien täytteeksi ja kärräsimme multaa päälle. Oli kai tuo aivan aiheellista työtä, sillä viime öinä on satanut niin rankasti, että sade on tehnyt pihatiehen ja penkereille monenmoista uraa. Toisaalta taas tuntui, että tuokin asia kaipaisi vähän pitemmäbn tähtäimen suunnittelua, sillä tottakai vesi aina virtaa alaspäin ja tietty se vie mukanaan multaa ja kiviä. Massinmon pitäisi rakentaa jonkinlaisia salaojia tai vesikouruja, mitä myöten vesi pääsisi virtaamaan vahingoittamatta pihaa.

Tänä iltana lähdimme Massimon mukaan taidenättelyn avajaisiin. Emme taaskaan tieneet yhtään mitä odottaa. Ajattelin, että paikka on jonkinlainen sisätiloissa toimiva galleria. Se kuitenkin paljastui hienoksi puistoalueeksi, jonne oli sijoiteltu surrealistisiä veistoksia. Taiteilija Daniel Spoerri oli itsekin paikalla ja onnistuimme lopulta arvaamaan oikein, kuka hän joukosta on. Kyllähän taiteilijan yleensä tunnistaa huolimattomasta pukeutumistyylistä ja tietty siitä, että hän kiertelee eri ihmisryhmien välillä ja kaikki jututtavat häntä. Tuolla lähes kaikki olivat niin juhlavasti pukeutuneita, että taiteilija oli helppo sinäänsä erottaa, mutta oli meillä silti muutama muukin ehdokas, varmaan hekin olivat taiteilijoita. Katsoimme myöhemmin wikipediasta, että Spoerria pidetään yhtenä merkittävimmistä sotien jälkeisistä taiteilijoista. Tuollainen noin laajasti ilmaistu ”merkittävimpänä” käsite on tietty aina suhteellista, mutta varmasti hän hyvin arvostettu on.

Puisto oli Unescon suojelukohde. En vain täysin ymmärtänyt oliko itse alue suojeltu, vai vaan tietyt kasvit, vai rakennukset, vai mistä puiston erityisyys syntyi. Joka tapauksessa hieno alue! Etenkin, kun keli näytti meille taas parastaan. Kiertelimme alueella sen verran pitkään, että myöhästyimme hieman ilmaistarjoilusta. Tuollaisia Suomenkin taidenäyttelyiden avajaisten pitäisi olla, kaikille avoimia ja ilmaiset ruuat ja juomat. Saataisi porukka liikkeelle.! Ainahan sitä valitetaan, kun Suomessa niin harvat harrastavat kulttuuria. Kaikki possunlihat oli jo syöty, kun tulimme paikalle, mutta emme niitä juuri olisi kaivanneetkaan. Viiniä oli vielä vähän jäjellä ja pääsimme maistamaan aitoa paikallista Seggianon punaviiniä.

Veistoksista jäi parhaiten mieleen pronssista valettu mökki, jossa sisälläkin kaikki tutut arkiesineet oli prossivalua ja perspektiivi vääristyi hienosti, kun mökki oli aivan vinossa ja osa tavaroista oli seinillä samassa asennossa kuin olisivat olleet lattialla. Taiteilijalla oli myös monenmoista ihmishahmoa, jotka olivat hyvin kubistisia.

Huomenna viimeinen työpäivä!

10.4.2012

Viimeiset työmme olivat paljolti samaa kuin ennenkin, eli erinäisten kasvien tuhoamista ja vesiuomien täyttöä kivillä, lisäksi Kalle sai uudeksi tehtäväksi auttaa Massimoa pystyttämään suojaverkkoa talon ”raunio” osan ympärille. Kai sen on lähinnä esteettisistä syistä tarkoitus olla jonkinlainen näkösuoja.

Onhan se vähän haikea lähteä täältä huomenna. Isäntämme puolesta olisimme nähtävästi voineet olla pitempäänkin. Olishan tästä reissusta tullut kivan edullinen jos olisimme täällä kuukaudenkin viihtyneet, sillä eihän täällä mene rahaa mihinkään, kaikki tulee talon puolesta. Mitä nyt kaupungista olemme hieman ostaneet herkkuja ja minä ostin allergiapillereitä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kyllä suositella Helpex:ää ja myös woofaamista.(Massimolla ollut täällä ennen kaikkea woofareita) Toisaalta tämä on tietty vain yksi kokemus, varmastikin huonompiakin tiloja on ja hankalia isäntiä. Massimo on loppujen lopuksi ollut tosi leppoisa luonne. Pikkaisen hänessä on kaikkitietävän vikaa ja häneen on todella vaikea tehdä vaikutusta (hän ei oikein tunnu hämmästyvän mistään), mutta itse asiassa eilen onnistuimme saamaan hänet vähän ymmälleen. Kuten jo aikaisemmin kerroin, salmiakin kohdalla hän totesi ”eihän tämä ole kovinkaan erikoista, vain kuten lakua” ja monissa uskonnollisissa, poliittisissa tai filosofisissa keskusteluissa hän on aina tuntunut saavan viimeisen sanan. Eilen hän kuitenkin kyseli pitkään ja kiinnostuneesti Suomesta ja hän oli tosi vaikuttunut siitä, miten lapissa ei talvella aurinko nouse lainkaan ja päin vastoin kesällä ei laske. Tuli puhe myös siitä, mitä ihmiset lapissa tekevät ja kerroimme tietenkin saamelaisten poronhoidosta ja turismista. Matkailusta keskustelu meni siihen, mitä Suomessa ylipäätään on näkemistä. Isäntämme naureskeli pitkään, kun kerroimme, mitä hulluimmista tapahtumista ja festifaaleista, joita Suomen suvi on täynnä. Etenkin eukonkantoa ja ilmakitaran soittoa hän ihmetteli innostuneesti.

Laskeskelimme vasta budjettiamme ja totesimme, että olisi meillä oikeastaan varaa olla 2 yötä viikossa hotelleissa, jos vain löydämme 50-60 euron paikkoja. Päiväbudjettimme on yhdeltä keskimäärin 20 euroa, josta 10 euroa menee ruokaan. Jos itse kokkailisi kaikki ateriat (eikä söitä mitään muuta), saattaisi selvitä hieman halvemmalla, mutta aina sitä tulee sitten joku jäätelö tai muu pikkupurtava ostettua. Telttaöinä ja sohvasurffausöinä jää siis säästöön 10 e per päivä. Jos vain löytäisimme näitä hotelleita, joissa on huonehintana on noin 50 e, ei olisi mitään ongelmia. Ärsyttävästi vain tässä maassa kaikki on hinnoiteltu usein yksilökohtaisesti. Leirintäalueillakin on henkilöhinnat ja vielä kaikenhuipuksi erikseen telttahinta! Toisaalta, huolia ei olisi myöskään silloin jos yöt vielä hieman lämpenesivät. Silloin voisi aina luottaa siihen, että joka tapauksessa teltta tarjoaa suojan saapuvaa yötä vastaan jos sopivaa hotellia tupsahda eteen. Nyt kuitenkin yölämpö on saattanut laskea jopa 2 asteeseen, joten se on meidän varusteilla (vain ohuet makuupussit) aivan liian kylmä. Pitää tässä katsella sääennusteita netistä. Jos näyttää, että jäiset yöt jatkuvat, voisimme huomenna ostaa kirpparilta lämpimän peiton tai kunnon takit. Naapuri kaupungissa nimittäin pitäisi olla hyvä kirppis.

Meillä on ollut hieman huonoa tuuria sohvaisäntien kanssa. Ensinnäkin couchsurfing sivusto ei oikein toimi tällä koneella, koska tässä on niin vanha selain. Kalle on yrittänyt päivittää nettiselainta, mutta sekään ei ole onnistunut. Tällä meidän koneella ei voi ollenkaan hakea noita isäntiä, joten Kallen on pitänyt lainata Massimon konetta ja laittaa isäntiä ylös ja sitten myöhemmin tällä meidän koneella ottaa yhteyttä heihin. Kukaan ei vain ole vastannut! No, jospa joku vielä tärppäisi!

Huomenna siis jälleen tien päälle! Kuinkahan kauan Kallen pyörä kestää tällä kertaa? Loppujen lopuksi ihan kiva taas vaihtaa maisemaa, kunhan vain kelit pysyisivät siedettävinä. Täällä elämä on ollut aika stabiilia, ainakin varmasti taas tapahtuu monenmoista, kun lähdemme liikkeelle.

11.4.2012

Koko yön tuuli puisteli asuntovaunuamme kuin räsynukkea, se vain keikkui puolelta toiselle. Mieleeni hiipi kauhukuvia siitä, kuinka muutama vuosi sitten suomalaisella leirintäalueella myrsky kaatoi asuntovaunuja ja repi niistä katot irti. Nyt tuo myrsky ei kuitenkaan aivan trombiksi asti yltänyt ja vaunumme sinnetteli pystyssä.

Aamulla, kun heräsimme satoi rankasti, tuuli purevasti ja oli hyvin koleaa. Totesimme heti ”Emmepä taidakaan lähteä tänään minnekään”. Kello on nyt 16.30 tienoilla ja nyt vasta keli alkaa rauhoittua ja aurinkokin jo pilkistelee. Välillä satoi jopa rakeita ja läheisen vuoren rinteelle ilmestyi lunta!

Saimme tehdä aamupäivästä siistiä sisätyötä eli siivosimme tämän talon koko alakerran. Siinä samalla sytyttelin myös takkaan tulia, mikä oli haasteellista, koska se on hyvin pieni ja siihen on lähes mahdoton löytää sopivan kokoista puuta. Piha on ansiostamme puukasaa täynnä, mutta lähes kaikki kalikat ovat takkaan liian pitkiä. Jaloilla sitten katkoin niitä lahompia. Tulen kanssa on kyllä aina hauska leikkiä!

Kalle löysi kerrankin Timothy Leary tarinoilleen innokkaan kuuntelijan. Kalle sai lähes tunnin luonnoida Learyn elämästä ja ajatuksista ja Massimo vain aina välillä kysäisi innokkaana ”And then?” Myöhemmin puhuimme jälleen siitä (tai lähinnä Kalle ja Massimo puhuivat, enhän juuri osaa enkkua), mikä on aikalailla vakiintunut lounaskeskusteluksi, että, minne vielä kannattaisi matkustaa ja missä kukin on jo käynyt ym.

Massimo sanoi, että perjantaiksi on povattu syglonia. Hmm..kai sekin jokin myrsky on. No, onneksi ne ovat aina paikallisia ja ehdimme huomisen päivän aikana jo kauaksi sitä karkuun. Huomiselle on luvattu poutaisaa säätä, joten emmeköhän huomenna pääse täältä liikkeelle. Voishan sitä sateessakin polkea, mutta kun meillä ei ole mitään aikataulua niin miksi väkisin lähteä sellaiseen säähän. Toisaalta tänään myös tuuli niin paljon, ettemme varmaan olisi saaneet pyöriä liikkumaan senttiäkään. Kunnon sadevaruisteet olisivat tietenkin hyvä olla olemassa. Olin jo ostanmassa sellaisia kotimaasta, kun Kalle sanoi ”Minä en ainakaan tarvitse”. Eipä minunkaan sitten kannattanut niihin panostaa, koska jos kummallakin ei ole vedenpitäviä vaatteita niin ei sitä kuitenkaan tule sateessa poljettua kuin hätätapauksessa.

Katselimme etelänkin säätä ja suureksi hämmennykseksemme, sekään ei ollut paljon lämpimämpi. Sisiliassa on päivälämpö noin 16-19 ja yö yleensä 15 tienoilla (välillä vain 10). Se olisi tietenkin myönteistä, etteivät yöt olisi niin kymiä, mutta tuskin sinne noin pienien lämpöerojen vuoksi kannattaa lähteä. 100 euroa maksaisi halvimmillaan juna Palermoon Elban paikkeilta jostain rannikko kaupungista. Selvästikin nyt on poikkeuksellisen kymä kevät, mitä olemme katsoneet keskiarvotilastoja! Mut eipä siinä…Kelihän on vain pukeutumiskysymys, pitää ostaa lisää lämmintä vaatetta!

Saa nähdä, mitä töitä Massimo kehittelee meille iltapuhteeksi. Nyt lueskelemaan kirjaa.

13.4.2012

Laitan nyt tähän tämän eilispäivän tekstin. Kirjoittelen vielä tästä päivästä, mutta tuskin saan tekstiäni nettiin, sillä hotellissamme on kyllä täydet singaalit, joten siellä varmasti on oma verkko, mutta respan mummo ei ymmärrä sanaakaan englantia ja hotellin verkko on lukittu.

12.4

Kirjoittelen nyt hylätyn Roccastrada juna-aseman takapihalla. Ei tämä varmastikaan täysin hylätty ole, sillä kuuluutukset toimivat, mutta jokatapauksessa tähän asti kaikki junat ovat porhaltaneet ohitse ja asemarakennus on hieman nuhjuisen näköinen. Meinasimme ensin leirityä aivan rakennuksen eteen, koska siinä oli sopivasti katos, mutta sitten huomasimme tiettyjä elon merkkejä muuten niin ihanasti kuolleessa paikassa: roskis oli puolillaan roskaa, ilmoitustaululla näkyi lähtevien junien aikatauluja ja piha on siivotun näköinen. Kiertelimme sitten rakennusta ja löysimme sen takaa sopivasti suojaisen paikan. Jonkinlainen pieni tiilimörskä suojaa sitä yhdeltä puolelta ja kasvillisuus muilta suunnilta. Nyt yövymme kirjaimellisesti pusikoissa!

En voi kovin pitkästi kirjoittaa, sillä kirjailen taas paneelin voimin ja aurinko laskee kohta. Akkua pitää säästää, että pääsisimme huomenna nettiin jossain wiwi kahvilassa. Pitäisi katsoa olisiko joku sohvasurffaaja yllättävästi vastannut. Eilen parilta tilalta tuli postia, etteivät huoli meitä töihin, sillä toisella oli jo duunareita ja toisella ei tarvetta työleiriläisille.

Tänään ilma on taas pistänyt parastaan. Lähes koko ajan on paistellut ja lämpö on ollut ihanteellisesti 16-18 astetta. Massimo sanoi, että saisimme laskea koko matkan kohti rannikkoa, mutta kyllä välillä on ollut pientä ylämäkeäkin. Castel del Pianoon saimme aluksi kiivetä puolen tunnin ajan, josta tosin välillä pystyimme jopa ajamaan pyörillä. Tuo kaupunki oli yli 600 metrin korkeudella merenpinnasta!

Pikkuiset mäkiset tie olivat ihania polkea, kun ei ollut paljon muuta liikennettä. Kun laskeuduimme alavalle maalle ja aloimme lähestyä Paganicoa, liikenne oli ruuhkaisaa ja saimme lähes koko ajan kärsiä rekkojen pyyhkäisyistä. Kun iso rekka menee ohi, se puistelee kunnolla meidän pyörien kaltaisia kevyitä kulkuneuvoja. Paganikon jälkeen lähdimme taas pienemmälle tielle kohti Follonikaa ja yhtäkkiä oli taas uskomattoman hiljaista, täydellistä maaseutua. Lehmät tuoksuivat (olen aina pitänyt niiden hajua miellyttävänä) ja lampaat paimensivat pelloilla.

Tie oli niin miellyttävä, että aloimme katsella niiltä seuduilta majapaikkaa, vaikka alunperin oli tarkoitus jatkaa pitemmälle. Kohta puoliin olisimme kuitenkin taas saapuneet isommalle tielle ja ei olisi ollut varmuutta olisivatko ne seudut niin idyllisiä. Löysin taas hylätyn talon ja kävimme siellä tutkimusretkellä. Tällä kertaa se ei ollut kovinkaan ränsistynyt, näki että sdiellä oli vielä muutama v uosi sitten asuttu. Kiersimme takapihalle ja talon matalalla olevba ikkuna oli auki. Tietenkin halusimme uteliaina kurkata sisään. Siellä oli tosi aavemainen tunnelma! Harkitsimme hieman olisimmeko tehneet sinne leirin, mutta toisaalta näytti liikaa siltä, että joku oli löytänyt paikan jo ennen meitä. Eräässä huoneessa oli vanhoja vaatteita lattialla, makkarapaketin kuoria ja kaljapulloja. Joku maankiertäjä oli varmasti aivan vasta yöpynyt siellä! Emme uskaltaneet sitten jäädä paikkaan, koska jos hän tulisi takaisin ja hermostuisi, kun olisimme vallanneet hänen valtakuntansa.

Jotenkin hämärä tunnelma täälläkin asemalla. Yhtään elävää sielua ei näy missään ja juniakaan ei saavu, vaikka niitä koko ajan kuulutellaan. Mahtava ristiriita, kun noista kuulutuksista tulee mieleen kuin olisi jossain vilkkaalla asemalla ja mitään ei oikeasti tapahdu. Kissat vain kulkevat verkkaisesti ympäriinsä ja huhuilija lintuu laulaa jossain metsiköissä.

No niin, emme ole vielä edes pystyttäneet telttaa, vaikka paikka on jo katsottuna. Kohta voisi mennä leiriytymään ja sitten syödä iltapalaa. Luulisi, että tarkenemme ensiyönä, sillä ostimme kirpparilta useamman villapaidan.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi