Pyörien pyörillä Italiassa, osa 1

Tästä se taas lähtee. Istumme junassa matkalla kohti Seinäjokea ja huomenna olisi lennot Tampereelta Pisaan. Käymme tässä matkan varrella ensin tervehtimässä muutamia kavereitamme. Ei tämä kyllä tunnu yhtään matkapäiväkirjan kirjoittamisille kun saa kirjailla ä:n ja ö:n pilkut kohdilleen ja ei tarvitse edes kovin nopeasti näppäillä kalliiden nettimaksujen pelossa. Meillä on nyt oma miniläppäri mukana ja kiitos VR:n nettikin toimii jos vain jaksaa odottaa ikuisuuden. Hyvin hidas verkkohan täällä tuntuu olevan, mutta tänne pallontallaajille pääsin kuitenkin. Kirjoitan nyt suoraan tänne juuri siksi, koska nämä sivustot eivät vaadi kovin paljon ja yleensä aukeavat helposti.

Akku alkaa uhkaavasti jo vähentyä, joten en kirjoita nyt kovin pitkää avausta tälle blogilleni. En jaksa kaivaa virtajohtoa laukusta, kun laukkumme juuri ja juuri sai ängettyä kiinni ja jos niitä availee kaikki tavarat pursuilevat hallitsemattoman kaaosmaisesti ulos.

Kaappimmekin kotona jäivät siihen kuntoon, että tavarat juuri ja juuri saattavat pysyä hyllyillä jos ovia ei vain aukaise. Vuokralaista varten saatiin sentään tyhjennettyä kolme isoa kaappia, joten jos hän ei minkään ison muuttoauton kanssa saavu paikalle, eiköhän hänen parin kuukauden tavaransa pitäisi sopia.

Edelliset päivät ovat olleet armotonta tavaroiden pakkailua laatikoihin ja jätesäkkeihin ja niiden tunkemista kellarikoppiimme, sekä luutun kanssa heilumista. Nyt on kivan rentoutunut olotila, kun viimein sai jättää kaiken siivoilun taakseen ja pääsi liikkeelle. Nyt saa taas pitkästä aikaa keskittyä pelkkään liikkeelle olon tunteeseen.

Suunnitelmistamme: Pyöräilemme Italian Toscanan (välillä saatamme viivähtää muissakin lääneissä) alueella ja teemme töitä luomutiloilla. Ensimmäisen viikon suunnitelmat ovat hyvin selvillä, sillä meillä on ollut pakko olla jonkinlainen aikataulu, että olemme pystyneet sopimaan sohvasurffaajien kanssa majoituksesta ja ensimmäisen tilan kanssa, milloin saavumme sinne. Sen jälkeen kaikki on vielä aivan auki, kuten parhaimmillaan reissatessa kuuluukin olla. Sen tiedämme, että Elban saaren haluamme valloittaa ja San Marinon saavuttaa, mutta muuten tie on tuntematon.

Ensimmäisen päivämme tärkeä tehtävä Pisassa on löytää hyvät ja edulliset polkupyörät. Tämä on tietty aika keskeistä tulevaisuutta ajatellen, että pyörät olisivat toimivat ja hyvä ajaa. Niiden ei tarvitse olla mitenkään huipputasokkaat pyörät. Olemme sen verran kuitenkin pyöräilyä aina harrastaneet, että tiedämme vanhankin ja romun näköisen pyörän voivan olla hyvä polkea ja toisaalta taas uuden ja hienon näköinen voi olla ajo-ominaisuuksiltaan surkea. Pitää varmaan ensin käydä koeajolla ennen ostopäätöksiä. Toivottavasti käytettyjen pyörien kauppoja on helppo löytää! Näin meille on kyllä vakuuteltu, mutta sittenhän se vasta näkee..

Nyt keskityn Kallen tavoin kirjaan. Toivatan lukijani tervetulleeksdi seuraamaan tätä matkapäiväkirjaani! Pyrin päivittelemään sitä mahdollisimman usein, mutta en ole vielä varma, kuinka tiheään pääsen nettiin.

26.3.12

Vinossahan se on – teimme tämän havainnon ohimennen pyörien metsästysretkellämme. (Tämä on otsikko. Yritän tehtailla tähän alkuun aina jonkin otsikon tapaisen)

Saavuimme tänne Pisaan eilen. Lento meni mukavasti ja minulla oli hyvin tuttavallinen vieruskaveri, joka taputteli minua päähän aina, kun tahtoi vessaan ja halusi minun väistävän. Hän ei kuitenkaan koko aikana sanonut minulle varsinaisesti mitään paitsi koneen laskeuduttua, hän yhtäkkiä kysäisi ”minkälainen reissu teillä on”. Selitin siinä sitten lyhyesti pyöräilystä ja telttailusta ja hän tokaisi, ”Minä en kyllä enää pystyisi tuohon tällä iällä, nykyuään pitää olla 5 tähden hotelli.”

Itsestänikin on tänään hetkittäin tuntunut siltä, että olenko jo liian vanha tällaiseen kulkurimaiseen reuissaukseen. Mutta ehkä fyysinen kuntoni on vain hieman heikko ja lähtee tästä nousemaan. Kävelimme tänään nimittäin koko päivän, lähdimme ennen 9 liikenteeseen ja tulimme tänne kämpille 18 aikoihin. Emme pysähdelleet juuri ollenkaan, mitä nyt pari kertaa istuskelimme puistossa vähän aikaa ja kävelimme varmasti yli 10 kilometriä! Juuri äsken sain vielä kuulla,että meidät häädetään täältä majapaikastamme illaksi. Isännällämme on itsellään menoa ja hän ei viitsi jättää meitä tänne kämpille, koska hänen tuleva kämppäkaverinsa saattaa ehkä tänään tulla käymään täällä ja hän kuulema ihmettelisi meitä. Kuullostaa lähinnä vain siltä, ettei hän luota meihin tarpeeksi, että uskaltaisi jättää meitä kotiinsa yksin. Tämä on tietenkin ymmärrettävää, mutta kyllä itse aina jätämme vieraamme yksinkin ja annamme heille jopa avaimen käyttöön. Tätä pientä epäluottamusta lukuun ottamatta hän on kyllä loistoisäntä. Hän haki meidät eilen lentokentältä ja kierrätti sen jälkeen kaupungilla esitellen uskomattoman hyvän panini ravintolan ja aamupalaakin hän tarjosi meille.

Tulimme nyt jalkapallokentän laitamille katsomaan ottelua, joka tosin ei vielä ole alkanut. Päätimme lähteä isäntämme mukaan, koska emme keksineet kaupungillakaan mitään paikkaa, jonne suuntaisimme. Otin tämän läppärin mukaan, että olisi jotain tekemistä odotellessamme isäntämme urheillessa. Tässä on enää yksi pykälä akkua, joten pitää nopeasti näppäillä. Näkeehän sitä kaikkea erilaista, kun vain jaksaa lähteä aina näiden paikallisten isäntien mukaan. Nytkin ajoimme pitkästi tänne kaupungin ulkopuolelle ja matkalla näki laitakaupunkia, sekä täällä kentällä taas on hienoa vuoret, jotka kohoavat sysimustina aivan tässä nurmikentän yläpuolella.

Kerrotaanpa nyt hieman tämän päivän tapahtumista. Päivän suuri missiomme oli löytää hyväkuntoiset käytetyt pyörät, joilla voisimme huomenna suunnata kohti maaseutua. Lentokentän turisti-infon ihminen oli piirrellyt meille karttaan muutamia mahdollisia pyöräkauppoja ja isäntämme lisäili tähän karttaan omat arvauksensa, mistä näitä kulkupelejä voisi löytää. Aamulla näytti lupaavalta, koska heti ensimmäisessä kaupassa ”Carrefourissa” uudetkin pyörät maksoivat vain 89 euroa. Ajattelimme siten löytävämme helpostikin 50 eurolla hyvät käytetyt pyörät. Seuraavaksi onnistuimme löytämään liikkeen, joka kauppasi uusien pyörien lisäksi myös muutamia käytettyjä, mutta he pyysivät niistäkin romuista 80 e, joten kiinnostus lopahti siihen. Pisan pyöräkanta on muutenkin jopa huvittavan romumaista! Jokaisessa pyörätelineessä näkee paksuilla lukoilla kiinnitettyjä ruosteisiä pyöriä, joista kaiken lisäksi usein on viety erinäisiä osia, kuten satula. Kaduilla vastaan tulevatkin pyörät näyttävät useinmiten siltä, että pysyvät juuri ja juuri koossa ja kilpailevat toistensa kanssa siitä, kuka olisi mahdollisimman vähän houkutteleva varastettavaksi. Siitä kai tämä ruosteinen ja kierorunkoinen pyöräkanta johtuu, että täällä varastetaan hyvin paljon pyöriä. Kaupunki on jopa koko Italian mittakaavassa kuuluisa tästä.

Melkein kaikki turistikarttaamme merkityt pyöräliikkeet olivat muuttaneet tai menneet konkkaan. Kiersimme karttarasteilta toisille ja aina huomasimme, ettei tässä kyllä mitään polkupyöräkauppaa näy. Voisi luulla kyseen olleen vain siitä, ettemme löydä oikeisiin paikkoihin, sillä tämä ei ole niitä helpoimmin suunnistettavia kaupunkeja, mutta katujen nimet kuitenkin täsmäsivät, joten emmeköhän olleet oikeilla kujilla ja aukioilla. Onhan tämä kyllä esteettisesti upea kaupunki! En ollut odottanut että arkkitehtuuri olisi näin yhtenäistä. Monissa Euroopan suurkaupungeissahan on tehty se virhe, että vanhojen rakennusten väliin on rakennettu uutta ja aivan eri tyylistä, jolloin rakennuskannan yhtenäisyys ja harmonia on rikkoutunut. Täällä sen sijaan joen varressa ja ydinkeskustan alueella on joka puolella uusklassismin henkistä värikästä kivitaloa, lähinnä keltaista ja vaaleanpunaista. Illalla, kun saavuimme tänne, tuijottelin vain suu auki hienosti valaistuja vanhoja rakennuksia ja kävelin isäntämme perässä autoista vapaita kivisiä katuja. Sekin on mahtavaa, että täällä on todella paljon autottomia kävelykatuja! Onhan sitä ennenkin jotain vastaavaa tullut nähtyä, mutta tällainen yllättävä tupsahtaminen täysin erilaiseen ilmastoon ja kaupunkiin suhteessa lähtöpaikkaan, on aina hetken aikaa ällistyttävää.

Aamupäivästä törmäsimme myös tuohon kuuluisaan vinoon torniin ja havaitsimme tämän juorun pitävän paikkansa eli täysin kierohan se tosiaan oli. Tietenkin sorruimme ottamaan myös perusturistikuvan, missä pidän tornia pystyssä. Olimme sitten vähän aikaa piknikillä sen lähettyvillä nurmella ja ihailimme muitakin ympäristön kermakakkumaisia rakennuksia. Olimme ostaneet viehättävästä pikku leipomosta ranskanleivän ja jyystimme sitä mehun kanssa.

Yhden toisen käytettyjen pyörien kaupan onnistuimme vielä löytämään, mutta heilläkin oli hävyttömät hinnat. Lähtöhinta oli noin 70 e ja siihen olisi vielä pitänyt maksaa 15 e tarakkamaksua, koska näissä maastopyörissä ei ollut tavaratelinettä. Kaiken lisäksi pyörissä oli hyvin pienet renkaat ja litteät satulat. Olisin arvottanut niiden hinnaksi noin 20 euroa ja sillä rahalla ne olisi ehkä voinut ostaa.

Lopulta päädyimme samaan kauppaan, jossa aivan ensiksi aamulla olimme vierailleet. Mielellämme olisimme tukeneet Italian vielä lapsenkengissä olevaa kierretyskulttuuria ja ostaneet käytetyt menopelit. Isäntämmekin kertoi, että heillä on meneillään hanke, jossa kansalainen maksaisi vähemmän veroja, jos hän suostuisi kierrättämään roskansa, koska ajatus ei kuulemma muuten tunnu menevän perille italiaanoille.

Ostimme siis pyörät, jotka olivat aivan ensiksi osuneet silmiimme. Ne olivat uudet 89 euron 6-vaihteiset ohutrenkaiset kaupunkipyörät. Kaikki naistenmallit, joita oli aamulla ollut ainakin 5 vielä jäljellä, olivat pettymyksekseni menneet. Ihmeellisen suosittuja olivat olleet! Sai siinä kauan vääntää meidän muutaman sanan italiaamme, että myyjä-tädit tajusivat meidän kysyvän naisten mallia. ”Dove dove” sanat vain lenteli ilmassa. Naistenmallissa olisi ehkä ollut hieman parempi ajoasento, mutta tuskin tuossa miestenpyörässäkään mitään vikaa sinäänsä on. Eräs myyjä toi meille työkaluja, kun ohjaustanko oli aivan väärässä asennossa ja kaikkea muutakin piti säätää ja asentaa paikoilleen. Saimme itse siinä koota pyöriä kaupan käytävällä, juuri ilman mitään apua. Mutta sellaistahan se tuollaisissa isoissa halpakaupoissa on, tuo oli vähän kuin italialainen (ehkä alunperin ranskalainen) vastine meidän Prismalle.

Kunnon huutoa tuolla kentällä! Tunteet näyttävät kuumentuvan. Ihmeellisen rauhallisesti silti vielä käyttäytyvät, kukaan ei ole kenenkään kimpussa. Ehkä se ei näin alasarjoissa ole niin totista taistelua kuin ylemmissä.Kalle sanoi juuri ”Kirkon kellot kilkattaa, tässähän on kaikki Italia ainekset, jalkapallo ja kirkko.”

Toivottavasti pyörämme kestävät. Kyllähän ne jonkinlaista halpistuotantoa ovat, mutta aivan tyylikkään näköiset ja vaikuttavat hyviltä ajaa, vaikka en vielä paljon ole päässyt testailemaan, sillä jouduimme taluttamaan pyörät kaupastakin pois, kun heillä ei siellä ollut pumppua ilman laittamiseksi renkaisiin. Tai toisin sanoen, siellä ei ollut minkäänlaista palveluhalukkuutta ja kaikilla liian kiire. Muutamat myyjät olivat kyllä ystävällisiä. Huolsimme pyöriämme vielä isäntämme vintillä eli kiristimme vaihteistonruuvin, että ne alkoivat toimimaan, säädimme penkin, nostimme ohjaustankoa jne. Minun pyörässäni isoin vaihde ei suostunut toimimaan, mutta muuten emme huomanneet vielä mitään vikaa. Toivottavasti pyörämme osoittautuvat huomenna kaiken sen vaivan arvoisiksi, mitä tänään niiden löytämisen eteen näimme!

27.4.

Aamumme alkoi kiireisesti, sillä isäntämme piti lähteä töihin 8,30 aikoihin ja hän tietenkin halusi meidänkin poistuvan samalla ovenavauksella. Pakkasimme vauhdikkaasti tavaramme rinkasta pyörälaukkuihin ja jätimme rinkan isäntämme varastoon. Hänelle tuntui sopivan, että tulemme mahdollisesti myöhemmin loppureissusta noutamaan sen. Aamun myönteinen yllätys oli, että tavarat mahtuivat laukkuihin ilman mitään ongelmia. Hyvästelimme iloisen, mutta hyvin kiireisen isäntämme ja hänen talonsa ohitse kulkevan vaikuttavan roomalaisaikaisen akveduktin (Kalle kysyi isännältämme ensiksi nähtyään akveduktin ”Mikäs muuri tuo on?” Heti kysymyksen jälkeen hän oli tajunnut, ettei se ollut kovin fiksu kysymys, sillä olisihan tuollainen reikäinen muuri vähän huono kaupungin puolustukseen) ja lähdimme polkemaan. Aivan ensin tosin suuntasimme läheiseen leipomoon hakemaan aamupalaa ja menimme aamunraikkaaseen puistoon syömään.

Kävimme etsimässä Carrefourista polttonestettä keittimeemme, mutta eihän siellä tietenkään sitä ollut. Kalle kierteli pitkään kaupassa ja minä odottelin pihalla vahtien silmä kovana pyöriämme. Lopulta Kalle tuli kaupasta ulos pelkkien crocs-kenkien kanssa -puuroa tai nuudeleitakaan hän ei ollut löytänyt-, ja hyppäsimme pyörien kyytiin helpottuneena, että pääsemme kauaksi tästä surkeasta kaupasta. Iloamme ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkään, sillä 100 metriä ajettuamme, Kallelta tippui pyörästä poljin keskelle tietä. ”Pitkällepä päästiin!”, totesimme. Ei siinä auttanut kuin palata kauppaan ja vaatia kuittia vastaan palvelua, että korjaisivat pyörän. Tällä kertaa saimme palvelua suhteellisen helposti. Joku reipashenkinen nuori mies kiristeli kallen polkimen pultin takaisin paikoilleen ja ovensi sitten meille työkalun, että saisimme itse kiristellä muut. Meillä ei itsellämme juuri tuollaista työkalua ollut. Olisihan se pitänyt tietää, että nuo polkimekin ovat löysällä, koska pyörät olivat niin osina meidän oästaessa ne. Olimme kyllä ruuvanneet ne käsin paikoilleen, mutta nähtävästi se ei riittänyt.

Sittemmin pääsimme viimein ajamaan. Keli oli mitä mainioin ja pyörä kulki kevyesti, joten aloin jo nauttia matkanteosta! Kaupungista oli hieman haastavaa päästä pois, sillä italiailaiset tuntuvan rakastavan valtavia liikenneympyröitä, joista lähtee kaistoja kaikkiin mahdollisiin suuntiin ja autot eivät suinkaan hiljennä näihin ympyöröihin vaan päin vastoin kiihdyttävät. Kohteliaasti he kuitenkin antoivat meille tietä. Kaiken kaikkiaan osasimme hyvin kaupungista pois, kerran vain kysyimme tietä huoltamolta. Pian liikenne rauhottui hieman Cascianan tielle päästessämme. Kyliä oli edelleen koko ajan, ne olivat aivan toisiinsa kiinni kasvaneita ja autoa kulki ohitsemme jatkuvalla syötöllä, mutta välillä oli kävelyteitä ja hyvin liikenteen sekaan mahtui.

Kallen pyörässä liikkui ohjaustanko ja penkkikään ei pysynyt aloillaan, joten jouduimme pysähtelemään kiristelemään niitä. Ohjaustankoon meille oli työkalu, mutta penkkiin se ei oikein toiminut, sillä pultti pyöri läpi, ja sitä olisi kiristäessä pitnyt pitää myös toiselta puolen kiinni. Sormivoimani eivät riittäneet tähän ja jouduimme lopulta etsimään huoltamon, jossa olisi kunnon työkalut. Viimein saimme nämä osat pysymään paikoillaan, kun eräällä huotamon sedällä oli kunnon työkalupakki monen kokoisine jakoavaimineen.

Pysähdyimme erääseen kauppaan syömään. Ostimme banaania, keksejä, jugurttia, leipää ym ja mussuttelimme niitä kaupan takapihalla. Emme voineet kokata kunnon ruokaa, koska meillä ei ollut sitä polttonestettä. Tämän jälkeen matka jatkui pitkästi sujuvasti. Sittemmin alkoi tulla vastaan taas sellaista kieputusristeystä, että oli pakko pysähtyä läheiseen kahvilaan nauttimaan virvokkeita ja samalla kysäisemään, minne suuntaan oikea tie oikein jatkuu. Kalle piirteli myös tähän koneelle tallettamiemme googlemappien perusteella meille kartan, koska ostamamme kartta oli hyvin summittainen.

Siihen asti maasto oli ollut hyvin tasaista, mutta pian alkoi ilmestyä pieniä kumpareita. Ensimmäisessä kunnon ylämäessä Kallen poljin tipahti taas! Meillähän ei edelleenkään ollut työkaluja sen kiristämiseen, vaikka oli ullut suunnitteilla ostaa sellainen heti ebnsimmäisestä kaupasta. Toisaalta huomasimme myös, että pultin kierteet olivat jo niin kärsineet, ettei sitä olisi saanut kauaa pysymään paikoillaa, vaikka työkalu olisikin ollut. Siinä oli varmaan jonkinlainen valmistusvirhe jo alunperin! Näytti siltä, että Kallen koko pyörä oli yksi valmistusvirhe! Siinä on jollain pikku kiinalaisella ollut huono päivä, kun hän on koonnut sitä ja häntä ei ole jaksanut työnjälki vähempää kiinnostaa. Oma pyöräni on täsmälleen samanlainen kuin Kallen ja en ole havainnut siinä vielä juuri mitään vikaa.

Pysähdyimme sitten tienreunaan miettimään tilannetta. Sellaisenaan pyörällä ei ajettaisi metriäkään. Juuri sillä kohdin ei edes näkynyt yhtään kylää, olimme juuri jättäneet taaksemme toinen toisiaan seuraavat kylät ja olimme olleet tyytyväisiä, kun viimein maisema näytti maaseudulta. Pyörittelin mielessäni vaihtoehtoja ”Polkimen jättämään reikään voisi työntää puunpalasen, jos kalikan vuolisi juuri oikean kokoiseksi sen voisi kiilata paikoilleen”. Tässä vain oli varjopuolena, ettei meillä ollut kunnon puukkoa ja tienvarren puiden oksat näyttivät heikolta puulta. Ei se kestäisi ellei se olisi hyvin lujaa puuta. Toinen vaihtoehto oli ”Voin tutkia näitä lukuisia roskia, joita ihmiset ovat heittäneet tienvarteen ja katsoa voisiko niitä hyödyntää”. Löysin sitten vanhan sateenvarjon, josta katkaisin vääntämällä metallivarren. Se oli vain hieman liian ohut polkimen jättämään reikään. Keksin että sen voisi taittaa kaksinkerroin ja niimpä hakkasimme Kallen kanssa sitä vuorotellen kivellä että se muotoutuisi oikeanmalliseksi. Ei se silti vain oikein suostunut kiilautumaan paikoilleen, joten otin rautalankaa avuksi ja sain sen jotenkin pysymään. Olisi pitänyt vain olla enemmän lankaa. Osaan korjata lähes mitä vain rautalengalla ja jeesusteipillä, mutta niitä ilman taas en osaa tehdä juuri mitään. Heti seuraavasta kaupasta ostan kyllä nämä eloonjäämistarvikkeet!

Kalle pystyi joten kuten avamaan kötöstelemälläni polkimen korvikkeella seuraavaan kylään. Siellä löysimme vanhan herran pitämän pyöräkorjaamon. Hän vain toisteli ”Mamma Mia”, kun katseli Kallen irronnutta poljinta ja sen kierteitä. Hän ei puhunut sanaakaan englantia, mutta oli uskomattoman ystävällinen ja iloinen. Sen vain ymmärsimme hänen puheistaan, että hän päivitteli näiden nykypyörien kuntoa. Hänellä oli pienessä korjaamossaan kaikenlaista, joten ei ollut yllätys, että sieltä löytyi myös uusi kokonainen poljinosa. Sillä aikaa, kun minä rapsuttelin miehen ihastuttavaa koiraa, hän teki töitä naureskellen ja esittäen Kallelle puhetulvana kysymyksiä, joihin Kalle vastaili lähinnä vain hymyllä ja ”si si”. Mies vaihtoi polkimen yläosankin ja kiristeli kaiken viimeisen päälle. Kalle ojensi lopuksi miestä kohen 10 euron seteliä, mutta tämä ei suostunut ottamaan mitään. Hän teki koko työn aivan ilmaiseksi! En täysin ymmärtänyt tätä hänen bisnestään, miten hänen liikkeensä voi kannattaa, mutta ehkä hän vain oli tuollainen laupeudenenkeli. Ehkä hän halusi itselleen ja meille vain hyvän mielen ja siinä hän kyllä onnistui.

Pikku hiljaa maasto muuttui yhä mäkisemmäksi ja viimeinen nousu tänne hyvin pieneen Puccianon kylään (täällä kuulema vain 39 asukasta) oli lähes pystysuraa tietä reilun kilometrin verran. Oli kunnon loppuhuipennus tälle taopaleelle! Kirjaimellisesti kyllä kuin huipennus, sillä tämä on hyvin jyrkkä kukkula ja jouduimme taluttamaan pyörämme koko mäen. Ei ollut pienintäkään mahdollisuutta ajaa, sillä oli siinä ja siinä ettei kenkämme luistaneet taaksepäin, kun työnsimme pyöriä. Maisemat olivat niin uskomattomat, että siinä väsymyksen keskellä oli kuitenkin pakko hymyillä. Hymy muuttui vielä suuremmaksi iloksi, kun isäntämme ajoi ohitsemme autolla ja ilmoitti, ettei enää kovin pitkästi, ja kohta olimme hänen viehättävän talonsa pihassa. Hän on remontoinut täydelliesti uuteen uskoon vanhan huvilan, joka nyt hohtaa tyylikkyyttään. Saimme oman huoneen yläkerrasta ja pääsimme huuhtomaan maantien pölyt kuumaan suihkuun. Nyt isäntämme ja Kalle kokkailevat alakerrassa iltapalaa ja joku isännän kaverikin tuli uteliaana kylään. Kysyimme, että saisimmeko olla täällä alkuperäisistä suunnitelmista poiketen pari yötä, sillä olemme aika poikki ja onneksi tämä ehdotus tuntui sopivan. Ei tuo pyöräily nyt niin koville ottanut, vaikka noin 60 kilsaa tuli poljettua, mutta viime päiviltä on kertynyt univelkaa.

Hukkasin villapaitanikin, joten siksikin meidän on pakko hieman pysähtyä (etsiä villapaita kauppa), sillä seuraavat yöt oli tarkoitus olla teltassa, enkä varmasti tarkenisi ilman villapaitaa. Päivät ovat kyllä lämpimiä, reilusti yli 20 astetta, mutta yöksi viilenee jopa viiteen asteeseen. Pitkälle aamupäivään on aina raikasta ja jokainen kivipinta, joita ei täällä suinkaan ole vähän, henkii kylmyyttä.

27.3.2012

Pahoittelen, että kirjoitusvirheitä tulee hyvin paljon! Selasin äsken tekstiäni ja huomasin, että sormet ovat vähän väliä hypänneet viereiselle näppäimelle, koska nämä kirjaimet ovat niin pienikokoisia. En nyt kuitenkaan jaksa korjailla virheitä.

Söimme äsken loistavan kasvisruoka-aterian, joka koostui keitetyistä kikherneistä, hyvin paistetusta parsasta, motzarella juustosta, oliiviöljystä ja maustepippurisekoituksesta. Oli kyllä loistava yhdistelmä! Kaikki ovat kuulema lähiruokaa (paitsi ei varmaan pippuri) eli tulevat oman kylän pelloilta ja lehdoista.

Nyt käytän tätä harvinaista nettiaikaani, myös muuhun surffailuun. Voisin vaikka uutiset lukaista. Tämä on nähtävästi naapurin langaton yhteys, johon pääsin yhdistämään. Isännällämme ei ole omaa nettiä. Onhan näitä langattomia verkkoja nykyään vähän kaikkialla, mutta suurin osa on suojattuja.

28.3

Tänään meillä oli huomattavasti leppoisampi päivä kuin eilen. Aloitimme päivän syömällä muroja oman kylän jugurtin kera. Isäntämme sanoi ”it`s very very strong”, viitaten jugurttipurkkiin. Hän varoitteli, että emme välttämättä pitäisi siitä. En oikein ymmärtänyt, miten jugurtti voi olla erityisen vahvaa. Maistettuani, huomasin, että olihan se kieltämättä hyvin hapanta. Itselläni ei kuitenkaan ollut mitään vaikeuksia pitää tuosta mausta, sillä paksu luonnonjugurtti on aina ollut herkkuani. Monet jugurtit ovat omaan makuuni liian makeita. Meille tarjottiin myös hienosta rautaisesta pyöreästä teekannusta uskomattoman pehmeäaromista teetä, joka oli peräisin Intian Assamista. Isäntämme oli ollut työmatkalla Pariisissa ja ostanut sitä kaupungin vanhimmasta teehuoneesta.

Danielle-isäntämme lähti töihin 9 aikoihin ja heitti samalla autollaan meidät läheiseen San miniaton kaupunkiin. Käsittäkseni koko tämä useista kylistä ja pikku kaupungeista koostuva alue on San Miniato nimeltään. Täällä puhutaan ”communesta”, joka on pienempi alue kuin lääni, mutta kuitenkin isompi kuin vain yksi kaupunki. On ala (basso) ja ylä (alto) Miniatoa ja aamulla suuntasimme tuonne ylös kukkuloille. Kiersimme siellä pari keskiaikaista kirkkoa ja kävimme katsastamassa Saksan Fredrik II:n rakentaman tornin. Näitä torneja on täällä vähän joka kukkulalla. Niiden tehtävä on Daniellen mukaan ollut toimia tähystyspaikkana vihollisen saapuessa. Osalla on ollut myös kirkontornin funktio.

Kävimme parissa turistitoimistossa kysymässä, kuinka bussilla pääsee La serran kylään, (tänne Buccianoon asti eivät bussit kulje) josta oli tarkoitus kävellä takaisin tänne kämpille. Kummassakaan toimistossa ei vain osattu englantia ollenkaan. Nuo toimistot olivat varmaan suunnattu italiailaisille matkailijoille, sillä tällä alueella on paljon maaseutumatkailua. Toisessa toimistossa täti kirjoitti googlen käännösohjelmaan italiaksi lauseita ja ne kääntyivät suoraan englanniksi, jolloin selvisi että busseja menee harvakseltaan. Kysymyksemme tuntui olevan hyvin hankala, sillä useat tädit neuvottelivat siitä keskenään. Lopulta jäimme siihen näkemykseen, että bussi tulee 13 aikaan, minkä olimme itsekin aikatauluista katsoneet. Kysyimme myös leirintäalueista, mutta niistäkään ei juuri infoa irronnut. Kun tiedustelin, kuinka vanha läheinen kirkko on, siinä he tuntuivat olevan asiantuntijoita. Monesti tuollaisissa toimistoissa ei tiedetä kuin juuri niistä oman kylän asioista, mutta niistä sitten osataankin kertoa juurta jaksaen.

Bussia ei sitten tietty näkynyt 13 aikaan ja valmistauduimme jo liftaamaan ja etsiskelimme paperia, johon olisi voinut kirjoittaa liftauskohteen nimen. Äkkiseltään paikalle kuitenkin kaartoi bussin tapainen. Kuski ei ymmärtänyt, mitä kysymme ja hän puolestaan kysyi koulutytöltä, jota ujostutti englannin puhuminen niin, ettei hän oikein saanut yhtään järkevää sanaa suustaan. Kuski viittoi meitä kuitenkin nousemaan kyytiin ja jäämään pois jonkin aukion kohdalla. Kukaan matkustaja ei maksanut mitään ja meiltäkään ei maksua edes kysytty. Mietimme, että onko heillä jotkin kortit, mutta kukaan ei ainakaan leimannut korttejaan edessä olevassa laitteessa. Seuraavakin matka oli yhtä hämmentävä maksun suhteen eli kuski vain viittoi meitä kärsimättömästi asettumaan istumaan, kun Kalle yritti kysyä maksusta.

Menimme kahdella eri bussilla ilman mitään maksua! Hyvin lyhyitä matkojahan nämä olivat. Toinen ajoi ensin lenkkiä kaupungissa, monta kertaasamoja katuja ja sitten vasta poikkesimme aukiolle, jossa kaikki hyppäsivät ulos. Toisella bussilla taas matkasimme noin 6 km. Silti oli jotenkin aika erikoista, että saimme matkata näillä italian valtion kustantamilla koulubesseilla edes ilman mitään selittelyitä, kukaan ei tuntunut välittävän mitään siitä, että kyydissä oli pari jänismatkaajaa. Ei ihme jos Italian valtiolla menee huonosti jos kaikkea tällaista vain katsotaan sormien lävitse, tai tarkoitan ettei kukaan jaksa välittää pikku sääntöjen rikkomisesta. Meidän kannaltamme tietty oli hyvä, että kuskeille oli samantekevää nousiko kyytiin pari ylimääräistä matkaajaa, kun he kuitenkin ajoivat tiettyä reittiä. Danielle kertoi, että kouluja on lakkautettu paljon, aivan kuin Suomessakin ja siksi kuletukset ovat lisääntyneet.

Äsken kävimme ajamassa pitkän lenkin isäntämme autolla. Hän kuskasi meitä ensin luomuruokakauppaan, josta osti illallistarvikkeita ja minä ostin pari välipalapatukkaa. Sitten suuntasimme isoon Emborium ostoskeskukseen, jossa oli lähinnä vaatekauppoja ja yksi iso sekatavaraliike. Jälkimmäisestä löysimme viimein polttonestettä keittimeemme. Tässäkin isäntämme apu oli korvaamatonta, sillä hän osasi italiaksi kysellä myyjiltä tietoa. Tuollaisten etanolinesteiden käyttö täällä on vissiin suhteellisen harvinaista, kun niitä ei näy juuri missään. Ostimme nyt kerralla kaksi purkkia, joten jospa se riittäisi koko matkan. Nuo vaateliikkeet tuolla olivat hyvin hienoja ja yleisesti kaikki paidat maksoivat 40-50 euron luokkaa, mutta alennuskorista onnistuin löytämään 5 euron hyvin ohkaisia villapaitoja. Päädyin sitten ottamaan niitä kaksi, koska se tuli edelleen halvemmaksi kuin kalliin paksun villapaidan osto ja sitä paitsi ehkä en niin helposti sitten hukkaa niitä kumpaakin. Olimme jo suuntaamassa ulos, kun huomasin yhtäkkiä jotain uskomattoman hienoa, joka veti minua mangeetin tavoin väistämättä puoleensa. Kysessä oli loistokas jäätelöbaari, jossa oli hyvin monenlaista pallojäätelölaatua. Luulin, että ne olisivat kalliita, mutta kerrankin en välittänyt hinnoista, sillä niin herkulliselle ne näyttivät. Osoittelin vain ottavani pari palloa ja sitten vasta selvisiä, että tuo kahden pallon kuppi maksoi vaivaiset 1,50 e. Joskus täällä tulee vastaan näitä hintayllätyksiä! Mutta yleisesti hinnat vastaavat jopa hämmästyttävissä määrin Suomen hintoja.

Italialaiset arvostavat hyvin paljon lähiruokaa ja ruuan tuoreutta. Daniellekin pyrkii ostamaan mahdollisimman paljon tällä kylällä tuotettua ruokaa. Monilla on myös omia kasvimaita takapihoillaan, joista he saavat täysin tuoreita aineksia kokkailuihinsa. Ruuan maistuvuus siis perustuu siihen, että koska ruoka ei ole tehotuotettua, siinä on aromit kohdallaan ja usein hyvinkin vahvoina (esim tuore basilika maistuu aivan erille kuin Suomessa). Erilaisia aineksi heitellään pataan hyvin säästäväisesti, siis ei sekoitella päättömästi vain kaikkea mahdollista. Nytkin ruokamme koostui riisistä, pataatista ja jonkinnäköisestä kaalista, joita kaikkia oli haudutettu padassa. Siis vain kolmesta aineksesta! Mutta kaikki näistä olivat jotenkin erityislaatuisia: riisi oli luomua ja keltaista, pataatti myös luomua ja oma makea lajikkeensa ja kaalista en osaa sanoa muuta kuin, etten ollut ennen nähnyt sellaista, mutta sekin oli totta kai organic. Valmiin ruokalautasen päälle sitten höystettiin juustoa (en ole näissä asiantuntija, mutta jotain pehmeä laatuista juustoa se oli ja laadukasta, kun pieni pala oli maksanut 10 e)

Tämän päivän erikoinen tapahtuma oli, että näimme kilpikonnan. Ne ovat kuulemma harvinaisia täällä! Tietenkin sekin oli erityistä, että selvisin jälleen hengissä jyrkästä reilun kilmerin noususta kävellen kukkulallemme. Huomenna pitäisi selvitä pyörillä alas täältä. Toivottavasti jarrut kestävät! Huomenna leiriydymme ensimmäisen kerran telttaamme. Jospa ei sataisi! Nyt on ollut kuulema poikkeuksellisen kuiva kevät, joten luonto tarttisi vettä, mutta me valitettavasti emme. Danielle pelotteli, että täällä voi olla äkäisiä villisikoja. Toivon mukaan ne eivät syö meitä suihinsa, kun leiriydymme jonnekin pusikkoon. Muita kovin vaarallisia eläimiä ei pitäisi olla, satunnaisesti täällä liikkuu susia. En kuitenkaan jaksa uskoa susijuttuun, sillä tämä seutu on niin tiheään asuttua, että tuskimpa viihtyvät täällä.

Välillä saan kunnon aivastuskohtauksia. En oikein tiedä onko tämä allergiaa vai flunssa, mutta oli kummin vain, sen ei tarttisi tästä pahentua, sillä huomennakin voi olla rankka päivä. Edessä on ainakin 50 km hieman mäkistä maastoa.Odotan innolla telttailua ja sitä, että pääsemme itse kokkailemaan!

Kiitti sinulle, joka olit vieraillut täällä! Hyvää reissua sullekin!

29.3.2012

stuskelen tässä puistonpenkillä San giminianon ilta-auringossa. Kello on nyt 16.20 ja lähdimme polkemaan 9 aikaan, joten noin 7,5 tuntia on tullut pyöräiltyä. Päivä alkaa olemaan pikku hiljaa pulkassa! Näimme äsken mainoksen leirintäalueesta, jonne pitäisi olla tästä vain 3 kilometriä. Jos se vain on auki ja kohtuu hintainnen, voisimme harkita telttamme pysyttämistä sinne. Olemme säästäneet viime päivien budjetissa, kun isäntämme on välttämättä halunnut laittaa meille ruokaa. Danielle oli kyllä paras mahdollinen isäntänä: hän antoi meidän mennä ja tulla vapaasti, oli hyvin ystävällinen ja hänen talonsa oli hyvin kodikas.

”Onhan se vähän erilaista turistimeininkiä”, Kalle totesi, kun kävi pyörähtään tuolla keskiaikaisilla kaduilla. Täällä on sinäänsä hyvin tunnelmallinen linnoituskeskittymä, jossa on kapeaa kivikatua ja korkeita torneja, mutta kaikki kaduilla on turisteille suunnattua. Ne ovat täynnä mitä erilaisempaa matkamuistoputiikkia. Monet tulevat tänne turistibusseilla ja shoppailevat sydemensä kyllyydestä, jonka jälkeen heidät kuskataan taas takaisin ylelliseen hotelliin laiskottelemaan. No, kukin matkailee tyylillään. Itse en vain saisi noin helposta reissaustavasta mitään irti! Kyllä haasteita pitää olla, enkä pidä siitä, että kaikki olisi valmiiksi pureskeltua.

Meillä on tosiaan tänään taas ollut haasteita! Mitään suurempaa kommellusta ei ainakaan vielä ole ollut, mutta kilometrit ovat edenneet todella hitaasti. Olemme tosiaan lähes koko päivän olleet liikenteessä, pysähtyneet vain kauppaan 15 minuuttia, kokkailemaan ruokaa 45 min ja pitäneet muutaman 10 minuutin tauon ja silti olemme edenneet vain reilu 60 km. Toisaalta olen tähän kyllä tyytyväinen, lähes ylpeä suorituksestani, sillä maasto on ollut hyvin mäkistä. Noin 13 ensimmäistä kilometriä saimme ajaa tasaista, mutta sitten alkoi pitkä nousu kohti Montaionea. Saatoimme taluttaa pyöriä 20 minuuttia ja sitten polkea 5 ja taas taluttaa 20 min. Olemme yhteensä talutaneet pyöriä varmaan yli 10 kilometrin matkan! Ei näitä loputtomasti jatkuvia mäkiä vain voi ajaa! Ne eivät sinäänsä ole mitenkään äkkijyrkkiä (kuten edelliseen majapaikkaan nouseva mäki), mutta ne kiemurtelevat aina vain ylemmäs ja aina mutkan takaa alkaa uusi nousu, joten puhti loppuu helposti. Il Castagnon kaupungin jälkeen tmämä alamäki ylämäki sude onneksi muuttui toisin päin. Jos aamupäivän suurimmaksi osaksi nousimme ylöspäin, iltapäivästä saimme laskea alaspäin. Pisimmillään laskua oli varmaan 5 km! Tungtui kuin olisi moottoripyörällä ahjanut, niin kovaksi vauhti kasvoi! Tietenkään sitä ei hennonut paljon jarrutella, kun viimein matka edistyi.

Nyt lähdemme etsimään leirintäaluetta. Kalle kysyi turisti-infosta ja sen pitäisi olla auki. Siinä olisi se hyvä puoli, että jos vain illalla virtaa riittää, voisimme tulla tunnelmoimaan tuonne kivikaupunkiin. Se on kuulema kuin toisesta maailmasta iltaisin, hyvin hypnoottinen.

klo 20.10

Päädyimme tänne leirintäalueelle, koska tämä ei maksanut kuin 10 euroa per henkilö ja tämän paikan sijainti oli just matkamme varrella. Emme olisi jaksaneet lähteä etsimään mitään tällaista paikkaa jos tämä olisi hiemankin poikennut reitiltämme tai olisi muuten ollut vaikeasti löydettävissä, mutta tänne oli loistavat opasteet. Aamupäivämme taipaleella tuli kyllä vastaan hyviä potentiaalisia telttapaikkoja, kuten hylättyjen talojen takapihoja tai peltotienpätkiä, jotka menivät sopivasti jonkin pusikon taakse, mutta loppumatkasta tien varret olivat paljolti aidattuja ja joka paikassa julistettiin uhkaavasti ”yksityisalue”. Katsellaan sit taas huomenna, tulisiko illasta vastaan hyvää pusikko telttapaikkaa. Jos ei tule, en tiedä yhtään mihin päädymme. Voi olla, että hemmottelemme sitten itseämme guesthouse majoituksella, sillä niitäkin on näkynyt silloin tällöin tien varsilla ja jossain keskelklä korpea ne tuskin nyt offsesonkina ovat liian kalliita.

Kävimme äsken kiertelemässä linnoituskaupunkia. Alue oli yllättävän iso! Ilman keskiaikaisiin kiviseiniin upotettuja pankkiautomaatteja tai lukuisia monin kyltein mainostettuja kahviloita, olisi voinut kuvitella siirtyneensä ajassa taaksepäin. Harvinaista, että noin iso kaupunki on säilynyt noin yhtenäisenä kokonaisuutena! Kaikki oli ehjää, tai ainakin hyvin restauroitua ja paikassa oli upea harmooninen tunnelma sekä arkkitehtuurisesti että historiallisesti.

Kallen pyörä on edelleen hieman temppuillut. Polkimet ovat varmasti jotenkin pysyvästi kärsineet, ne jotenkin muljuavat keskiosasta ja pääsevät siten hankaamaan ketjusuojaan. Siitä kuuluu ihania ääniä, mutta tärkeintä on, että sillä voi edelleen polkea ja matka edistyy! Olemme tehneet monenlaisia kötöstelmiä teipillä ja rautalangalla, että keskiosan suojus pysyisi paikallaan. Järkevintä olisi ottaa se kokonaan irti (olemme jopa harkinneet sen hajoittamista, vääntämistä väkisin irti), mutta silloin pitäisi taas irroittaa poljin ja siihen meillä ei ole työkaluja. Pitää seuraavasta kylästä etsiä korjaamo ja toivoa, että polkimet olisivat vielä korjattavissa!

Tässä leirintäalueella on netti ja käyn nyt pikaisesti laittamassa tämän kirjoitukseni tikun kautta verkkoon. On kyllä hieno tämä leirintäalue, kaikki on aivan uutta vessoista lähtien ja uima-allaskin löytyisi, mutta näin illalla ei tarkene uida. Toivon mukaan tarkenemme ensi yön teltassa, laitan varmaan kaikki mahdolliset vaatteet päälle. Kukaan muu täällä ei tietty teltteila, kaikilla muilla on asuntoauto tai -vaunu.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi