Irtolaisena Aasiassa, osa 8

, Sabah,
Tuesday, March 22, 2011

Nyt sita sitten ollaan Borneolla, ihmissyojien saarella! Aika leppoisilta ja hyvantahtoisiltahan lokaali vaesto on viela vaikuttanut, mutta eihan sita tiedä, mita suunnitelmia he ulkokuorensa alla hautovat paamme menoksi.

Taalla sataa taas! Eilenkin satoi, vaikka sadekayrat ovat juuri naina kuukausina matalammillaan. Sateen pitaisi olla harvinaista, mutta silti vetta vaan tulee taivaan taydelta. No, onneksi aamupaivalla ei satanut ja saimme rauhassa kavella kaupunkilla. Kota Kinabalu nayttaa viihtyisalta pikku kaupungilta. Manilan jalkeen se tuntuu ihanan helposti haltuunotettavalta, joka paikkaan voi kavella. Monet talot taalla ovat varikkaita, on hienoja kerrostaloja ja ostoskeskuksia, on myos matalampaa vanhaa kivitaloa ja kaikkialla menee kavelyteita, joita saa rauhassa astella.

Tulimme siis eilen tanne Borneolle, matka tanne sujui pienten sahellysten jalkeen hyvin. Kavimme viela aamulla Manilassa ostoskeskuksessa, silla pithan aito filippiinilainen mooli nahda, varsinkin kun Manila on kuuluisa valtavista tavarataloistaan. Tuo Robinson mooli nyt ei mikaan aivan jattikokoinen ollut, aika keskitasoa. Katselimme siella kirjakaupassa Lonely planetista majoitusta Kota kinabaluun ja soimme pikaruokaa. Sitten riensimme nopeasti takaisin Marbella guesthousiin (halvimpia mita onnistuttiin loytamaan Manilasta, kierrettiin kylla pitkasti ja katseltiin, mut suurin osa oli kalliita ja halpoja oli mahdoton loytaa, kun niita ei mainostettu mitenkaan. Manila bay hostel olisi ollut hieman edullisempi, mutta meluisalla paikalla) ja mina soin siina viela suklaajaateloa, vaikka Kalle hoputti koko ajan vieressa, etta nyt taytyisi jo juosta. Itse olin sita mielta, etta meilla ei ole mitaan kiiretta, silla lentokentalta tullessa meilla oli mennyt aikaa vain 2 tuntia. Tuolloin eilen meilla oli aikaa guesthousilta lahtiessamme viela nelja tuntia. Pitaisihan se kuitenkin tietaa, etta mikaan ei mene koskaan sujuvasti jos on olettanut niin. Jeeppeja ei kulkenut suoraan bussipysakille, vaan saimme vaihtaa autoa ja ne kiertelivat ties missa. Lopulta asemalla meille sanottiin, etta viimeinen bussi oli mennyt puoli tuntia sitten. He ohjasivat kuitenkin tien toiselle puolelle, josta kuulema piti viela lahtea. Jonot lippuluukulle olivat huikeat, mutta Kalle suunnisti silti hannan jatkoksi. Itse kavin kyseleen vahan valia saapuvilta busseilta mihin ne menevat. Kun tuli Kallen vuoro paasta lipputiskille, tytto ei suostunut edes myymaan lippua, huitoi vain laheista bussia kohden ja kehotti ”nouskaa nyt akkia tuon kyytiin, se lahtee ihan just nyt”. Eipahan se tietenkaan silla sekunnilla lahtenyt, vaan vasta 10 minuutin paasta, mutta olimme helpottuneita, kun viimein olimme oikeassa bussissa.

Reilu 2 tuntia siina sitten ajeltiin kohti lentokenttaa. En ymmarra kuinka siina meni niin kauan, vaikka bussi kulki hyvin vauhdikkaasti. Bussi jatti meidat Angel kaupungin viereiselle kylalle, johonkin lahelle lentokenttaa. Siita piti sitten kuitenkin ottaa viela ilmastoitu jeeppikyyti. Olin tyytyvainen, kun kerrankin meilla oli jaanyt sopivasti rahaa, eika tarvinnut laskea pesolleen riittaako rahat viimeiseen paivaan. Haaveilin jo mita kaikkea hyvaa ostaisin viimeisilla roposillani lentokentalta. He olivat kuitenkin jarjestaneet meille kentalla kivan yllatyksen: terminaali veron! Kylla noista veroista kuuluisi kertoa etukateen jossain nettisivuilla, tai parasta olisi jos sisaltyisivat lentolippujen hintaan. Olimme olleet niin tyytyvaisia, ettei meidan ollut tarvinnut nostaa rahaa kuin kaksi kertaa, vaikka automaateista sai olemattomia summia. Joka nostosta verotettiin myos 200 pesoa ylimaaraista, siihen lisaksi sitten normaalit nostokulut, niin eurot vain havisivat ilman mitaan katetta. Olimme kylla hyvin akaisia tuossa veroluukulla! Suuttumustamme lisasi viela sekin, ettei summaa voinut maksaa luottokortilla. Nykyaan kaikkialla voi maksaa kortilla! Annoimme virkailijan kuulla kunniansa siita, etta he ovat olevinaan kehittynyt maa ja silti luottokortit eivat kelpaa. He eivat varmaan edes tajua, etta meille hintaa tulee puoli kertaa enemman, kun joudumme nostamaan rahaa vain tuota varten! 20 euroa meni siis yhteensa vain ainoastaan noihin veroihin ja minulle ei jaanyt herkkurahaakaan kuin yhteen vaivaiseen donitsiin.

Filippiinien yhteiskunnasta taytyy viela mainita sen verran, etta hieman arsytti tietty amerikkalainen kulutuskeskeisyys. Onhan se tama Malesiakin kulutuksen kehto, mutta taalla kaikki on jotenkin rehdimpaa: hinnat ovat nakyvilla, ulkomaalaisilta ei veroteta enempaa, jotkut ovat jo heranneet kulutuskriittisyyteenkin jne. Filippiineilla se oli puhtaasti sita, etta jos meilla on varaa ostaa, meilla on oikeus ostaa. Atte perusteli meille autojensa hankintaa: aiomme kohta hankkia viidennen auton, emmehan niita oikein mihinkaan tarvitse, mutta se on isannan harrastus, han niin nauttii ajamisesta, me ollaan hyvin ahkeria ihmisia, ei olla koskaan laiskoteltu, siksi meilla on niin paljon kaikkea”. Just tuo amerikkalainen nakokanta, etta jos vain tekee toita, on oikeus omistaa niin paljon kuin sielu sietaa. Silti Atte myos toisessa yhteydessa selitti kehuskelevalla aanen savylla ”talla meidan rannalla on hyvin puhdasta, vesi ei ole yhtaan saastunut”. Eipahan se ainakaan heidan ansiotaan ollut, ettei meri ollut saastunut! Tuollaisella kulutuksella ja esim jatteiden olemattomalla lajittelulla, heidan biologinen jalanjalkensa varmasti hipoo pilvia. No, itse olen sikali huono arvostelemaan, etta olemme lentaneet talla reissulla hyvin paljon. Yritamme kylla sitten muilla keinoin kompensoida lentojamme, mutta eihan se tietty silti pyyhi olemattomiin noiden lentojen vaikutusta…

Filippiinilais-naisista pistin merkille heidan tempperamenttinsa ja itsevarmuutensa. Intian, missa naiset ovat ujoja ja syrjaanvetaytyvia, jalkeen tuo filippiinilaisten naisten iloinen itsetietoisuus oli hienoa. Lansimaalaiset miehet usein selittavat, etta filippiinilaistytot haluavat lansimaalaisen miehen, koska lankkarit kohtelevat tyttoja paremmin kuin filippiinilaiset miehet, jotka vain juovat ja uhkapelaavat. Itsestani kuullostaa naurettavalle selitykselle, tytot olivat sen oloisia, etta osaavat varmasti pitaa puolensa.

No niin…Olemme tassa kaupungissa ainakin huomisen viela ja sitten pitaisi valita jokin viihtyisa saari…
, Sabah,
Wednesday, March 23, 2011

Eilen kaytiin elokuvissa katsoon animaatio Rango. Maksoi vain 5 ringettia, vaikka oli hieno teatteri. Tanaan metsastettiin aamupaivalla kirjoja (oli erittain tuloksekas reissu, silla loysin nelja kirjaa ja lahes jokaisessa guesthousissa oli iso kirjahylly. Erassa paikassa meille sanottiin ”Me ei tehda nailla kirjoilla mitaan, ihmiset vain jattavat niita, oikeastaan haluttaisiin niista eroon, ottakaa vain ihan mita haluatte”. Oltiin aivan ihmeissamme! Miten nama ihmiset eivat tajunneet kirjojensa arvoa? Otimme Borneon Lonely Planetinkin, joka oli uusin versio ja maksaa Suomessa vahintaan 30 e ja esim Intiassa enemmankin.), kaytiin ostamassa teltta ja iltapaivalla pestiin pyykkia. Siina viime paivien tapahtumat.

Suunnitelmissamme olisi talla hetkella siirtya huomenna lahisaarille telttailemaan. Yritimme ensin kysella turisti-infosta vuokraako joku saarilla telttoja, mutta he vaittivat, ettei vuokraa. Siispa suuntasimme tavarataloon, jossa myytiin aivan kaikkea mahdollista, hankkimaan teltan. Ostettiin tietenkin halvin mahdollinen, jokin kiinalainen halpisversio, joka maksoi 60 ringettia. Koottiin se jo hotellihuoneessamme kokeilu mielessa ja oltiin iloisesti yllattyneita, kun siita ei puuttunut mitaan muuta kuin kokoamisohjeet. Paketissa luvattuja ohjeitakaan ei kaivattu, silla teltta oli hyvin yksinkertainen kupolimalli.Akkiahan tuo teltta maksaa itsensa takaisin, silla taalla majoitus maksaa helposti vahintaan 30 ringettia yolta. Noilla saarilla on kylla jokin pieni leirimaksu, mutta maksamme sen mielellamme jos siihen kuuluu sitten peseytymismahdollisuudet, vessa ja ehka jokin sahkotopseli elektroniikan lataukseen. Olemme kylla harkinneet suuntaamista jonnekin aivan syrjaisille rannoillekin, missa ei ole mitaan infrasfruktuuria, mutta kai tuo leirielama on hyva aloitella aivan siihen tarkoitetulla leirintaalueella.

Toinen suunnitelmamme oli suunnata pohjoiseen pain sohvasurfaajalle, mutta han ei tietenkaan ollut viela ainakaan vastannut. Varmaan tulemme pyorimaan tassa taman Kota Kinabaluu kaupugin lahistolla, jonkin parin sadan kilometrin sateella, koko reissun. Harkitsimme Sipadan saarta etelessa pain, mutta pienen tutkimustyon jalkeen tulimme siihen tulokseen, etta se on enemmankin sukeltajien kohde. Snoklaamallakin nakee kuulema paljon kaikenlaista, mutta taalla on niin paljon hyvia snorkkelikohteita muuallakin, ettei kannata vaivautua maksamaan suuria laivamaksuja, etta paasee tuolle alueelle. Majoituskin on tuolla seudulla hyvin hintavaa. Pallontallaajat tuntuivat arvostavan tuota Sipadan saarta suuresti, enka yhtaan kyseenalaista, etteiko se varmasti ole hieno kohde. Siella kuitenkin myos vaiteltiin siita, etta alueella pitaisi ehdottomasti sukeltaa. Itse en yhtaan pida snorlauksen ja sukelluksen vertailusta ja siita asenteesta kuin oli Mindaroksellakin eraalla sukeltajalla: kun olet kerran sukeltanut et halua enaa koskaan snorklata. Mielestani naita lajeja ei voi nain suoraviivaisesti verrata! Kysessa ovat aivan eri lajit! Matalan veden kalatkin ovat usein eri lajeja kuin taas syvemmalla, tosin tietty syvemmalla nakee useampia lajeja. Se ei kuitenkaan kumoa sita, etteiko pinnalta katsottunakin voisi nahda paljon. Sita paisi snorlaamisen harrastajat ovat usein aivan erilaisia ihmisia kuin sukeltajat. Sukeltamiseen tarvitaan paljon rahaa ja se on enemman tai vahemman elitistista. Se on myos porukkalaji: sukelluskurssit kaydaan porukassa, sukeltamaan mennaan yhdessa veneilla ja usein joku muu kuin sina itse paattaa alueen, minne mennaan. Snorlaaminen on monessa mielessa itsenaisempaa! Itseani arsyttaa myos sukeltajien asenteet, etta aina vain vaihdetaan paikkaa, kun jokin kohde alkaa huonontua. Sukeltajat nakevat varmasti selvasti, kun jonkun alueen korallit alkavat kuolla ja kalakanta koyhtyy, mutta silloin he vain vaihtavat maisemaa. Sukelluksen ymparilla pyorivat valtavat rahat, se on suurta bisnesta taalla pain! Eiko silloin edes osa noista rahoista liikenisi merten suojeluun? Sukelluskohteiden ympariston kylien ja kaupunkien jatehuoltoa voisi esimerkiksi kehittaa. Olen lukenut, etta tuollakin Sipadanin laheisella Mabulin saarella kaikki jatteet vain valuvat puhdistamattomana mereen. Myonteisena kehitysesimerkkina voisin sanoa, etta olen kylla nahnyt esitteita, joissa sukeltajia ohjataan ekologiseen sukeltamiseen.

Olemme viime aikoina nahneet paljon meren elamaa. Taalla Borneolla tietty kuuluisi tutustua myos sademetsien asukkeihin ja siihen taalla olisi loistavat puitteet. Pitaa katsoa loydammeko jotain kansallispuistoa, mihin paasisi telttaileen ja samalla vaikka ihastelemaan orangeja.

, Sabah, Saturday, March 26, 2011

Nyt olemme taas kaupungistuneet, leirielama on toistaiseksi jaanyt taakse. Tarkoitus oli viela tanaan suunnata Mamutikilta Sapin saarelle, mutta mikaan vene ei tuntunut menevan tuonne kohtuu hintaan ja laiturilla odotellessamme sade vain kiihtyi kiihtymistaan, joten paatimme kelinkin vuoksi jalleen suunnata kohti kaupungin mukavuuksia.

Tunku ( kaikki viisi saarta olivat nimeltaan Tunku abdul rahman park) saarilla oli valista vahan liikaa tungosta! Illat olivat kuitenkin mahtavia, kun kaikki paivaretkelaiset yhtakkia vain haipyivat. Neljan jalkeen, kun viimeinen lautta lahti kohti manteretta, saarelle jai meidan lisaksi vain sukellusporukka, yksi telttaileva periskunta ja leirinta-alueen muutama tyontekija. Rannat olivat ihanan autiot ja hiljaiset! Paivalla taas rannat olivat taynna mita monennakoisempia turistiporukoita: snorkkeliseurueita, japanilaisia kameroineen, puffee lounastajia ja lapsiperheita rakentamassa hiekkalinnoja.

Paaasiallinen aktiviteettimme oli seurata, minne asti laineet lyovat ja vievatko ne telttamme mukanaan. Epasosiaalisina yksiloina olimme leiriytyneet saaren aarimmaiseen laitaan, joka oli muuten loistavaa telttamaastoa, mutta nousuveden aikaan ranta kavi hyvin kapeaksi. Ensimmaisesta telttapaikasta jouduimme pian luopumaan, sillla aallot loivat sinne liian voimakkaasti veden noustessa. Parin tunnin tarkkailun jalkeen paatimme siis siirtaa sen vahan kuivempaan paikkaan. Ensimmaisena paivana tuossa toisessa paikassa vesi nousi vain metrin paahan teltastamme. Huokasimme helpotuksesta, kun se lahti laskemaan. Toisena paivana tuuli kuitenkin enemman ja isoimmat aallot loivat valilla teltallemme asti. Ne huuhtoivat teltan pohjaa, mutta se oli sen verran paksua muovia, ettei vesi mennyt lapi. Kauhulla seurasin ensimmaisen kerran, kun iso aalto pyyhkaisi telttamme ylitse. Olin aivan varma, etta nyt kaikki on sisalla lapimarkaa, mutta ihmeekseni huomasin, etta teltta piti tallaiset isommatkin aallot. Jossain vaiheessa yritin aivan vain aikani kuluksi rakentaa jonkinlaista suojavallia teltan eteen rannalle ajautuneista laudoista, mutta ne lahtivat aina maininkien mukaan. Monet tuntuivat ihmettelevan, miksi emme muuta majapaikkamme. Eras nainenkin tuli sanomaan: kannattaa kysya henkilokunnalta, minne on hyva leiriytya. Totta kai olimme aivan tietoisesti valinneet paikkamme. Ei pahimman nousuveden aika kestanyt kuin tunteroisen ja vain silloin aallot osuivat teltallemme ja eipa se haitannut, kun kaikki pysyi kuivana. Olin juuri lukenut, kuinka Filippiineille oli rakennettu Aasian ensimmainen vedenalainen hotelli ja pilailin, etta meillapa on maailman ensimmainen vedenalainen telttamajoitus.

Teltan pohja siis piti ensiluokkaisen hyvin vetta. Muusta osasta en osaa vielakaan sanoa varmuudella. Heti tuonne leirintaalueelle saapuesssamme respan tati totesi ”Tuo teidan teltta ei kesta vetta”. Olimme arsyyntyneita, silla mista han voi pelkan telttapussin perusteella tietaa, ettei se kestaisi. Sita paitsi mita jarkea talla muovinaikakaudella, kun lahes kaikki tehdaan kuitenkin vetta lapaisemattomasta muovista, olisi rakentaa teltta, joka nimenomaan ei pida vetta? Voisiko sellainen teltta edes olla halvempi tuottaa ja milla perusteella, kun muovipussejakin jaellaan suuressa maarin joka paikassa ilmaiseksi?

Keittelimme usein itse nuudelia ja puuroa katoksessa, jossa oli sahkotopseleita. Yhtena iltana olin jaanyt siihen syomaan puuron loppujani, kun nain pariskunnan raahaavan telttaansa hirvealla kiireella kohti katosta. Oli alkanut akkiseltaan satamaan ja heidan telttansa tihkui vetta. Kun he haipyivat paikalta viela hakemaan tavaroitaan, menin kokeilemaan heidan telttansa kangasta ja mielestani se tuntui aivan samalta kuin oman telttamme. Meinasin sanoa heille ”Me varmaan liitytaan kohta teidan seuraanne.” Palatessamme teltallemme, jannitin onko Kalle jo purkamassa sita kasaan sateen vuoksi. Mutta ei. Vesipisarat vain laskeskelivat iloisesti teltan ulkopuolta! Teltta vaikutti pitavan vetta taydellisesti! Pian sade lakkasikin ja vasta paljon myohemmin teltan kattoa kokeillessani huomasin sisapuolellekin hoyrystynytta kosteutta. Se oli tullut joko jalkeen pain siita lapi, tai sitten se oli vain yleisen ilmankosteuden vuoksi pinnalle tiivistynytta vetta.

Teltassa oli muuten hyva nukkua, mutta maapera oli hyvin kova. Olin ajatellut, etta hiekka olisi suhteellisen pehmeaa ja siksi ei olisi jarkea sijoittaa rahojaan turhaan mihinkaan retkipatjaan. Hiekalla pelkan pressupohjan ja ohuen viltin paalla oli kuitenkin hyvin kova nukkua. Seuraavan paivan pidimme teltan viela rannalla, silla tuolla paikalla oli niin kauniit maisemat ja rauhallisempaa kuin muualla. Tosin missaan saaren kolkassa ei ollut keskipaivalla kovin rauhallista, silla saari oli vain 300 metria pitka ja paivalla sinne saapui vahintaan 250 turistia. Illalla sitten siirsimme teltan katokseen, jonne toinen pariskunta oli aikaisemmin paennut sadetta. Suunnitelmissa oli laittaa meille kummallekin riippumatot ja niiden paalle hyttysverkkomme. Vaikka kuinka pohdiskelimme, emme kuitenkaan onnistuneet keksimaan, kuinka katokseen saisi vierekkain kaksi riippumattoa. Hyvia kiinnityspaikkoja ei vain ollut. Niimpa laitoimme minulle maton, silla selkani kaipasi pehmeampaa nukkumispaikkaa. Matossa oli yllattavan hyva nukkua, vaikka eihan sekaan tietty kovin ergonominen ollut. Mikaan paikka ei kuitenkaan puutunut, toisin kuin teltassa nukkuessa. Kolmelta herasin siihen, etta naamalleni pisaroi vetta. Yritin ensin kompia telttaan nukkumaan, kaperryinkin Kallen viereen, mutta alusta tuntui taas niin kovalta, etta paadyin ulos etsimaan uutta maton paikkaa. Riippumattoni oli ensin ollut katoksen reunamilla, joten viistoon sataessa se oli hieman kastunut. Nyt sitten sain sen tuolloin yon pimeina hetkina ripusteltua uudestaan ja paremmin vahan keskemmalle. Siina sitten nukuin makoisasti aamuun asti.

Tuo Mamutik saari oli luonnonsuojelu aluetta, joten paikkaan piti maksaa suojelumaksu, joka oli 10 ringettia. Erikseen maksettiin myos leiriytymisesta 5 r. Minulle ei selvinnyt, mihin tuo suojelumaksu menee, paitsi roskien keruuseen rannan nakyvammilta paikoilta. Toivottavasti he oikeasti kayttavat tuon rahan alueen suojeluun! Korallit olivat viela ihmeen hyvassa kunnossa, rannan tuntumassa oli paljon kuollutta, mutta kauempana oli iso riutta ja paljon kaloja. Myos viidakkopolun paassa oli hyva snoklauspaikka, jossa oli runsas korallikanta. Aika harmaansavyisiahan nuo korallit kylla olivat, valilla oli jotain punertavaa ja haaleasti violettia, mutta paasavyt olivat laimeat. Kaloja naimme paljon uusiakin lajeja, mutta emme tunnistaneet niita. Hienoimpia olivat jokin iso Perhoskala ja kirkkaan punainen pohjakala, seka kalat joilla oli oranssit viikset, joilla ne tunnustelivat pohjaa. Respassa luki seinalla varoitus: varokaa meduusoja ja myrkyllisia kaloja. Emme nahneet kuitenkaan yhtaan meduusaa, rannallakaan niita ei nakynyt, joten ei niita kylla paljon ollut. Myoskaan lueteltuja myrkyllisia kaloja ei nakynyt, paitsi merisiileja ja niihinhan ei tarvitse koskea. Snorlauspaikkana voin kylla lampimasti suositella tuota Tunku saarta!

Suosittelenko saarta muuten? Hmm. No, ei siella todellista ”olen leiriytynyt trooppiselle saarelle” tunnelmaa saavuttanut. Ison kaupungin valot nakyivat meren takana parin kilsan paassa, lentokoneet nousivat koko ajan jylinalla taivaalle ja ihmisia oli keskipaivalla hyvin paljon. Alue oli myos kuin mika tahansa eurooppalainen leirintaalue nurmikenttineen, yleisine suihku- ja vessatiloineen, kioskeineen ja ravintoloineen, seka parine lomamokkineen. Viidakkoa oli vain saaren pieni nurkka ja sekin oli aika kesytettya, silla siella kulki polkuja ristiin rastiin. Naki siella kuitenkin jonkin verran elaimia myos meren-elaman lisaksi, isoja perhosia oli paljon ja iguaaneja juoksenteli viidakossa. Yhdessa vaiheessa, kun olimme kaikessa rauhassa kiinnittamassa riippumattoa, takanamme oleva viidakko alkoi ryskya, oksat heilua ja yhtakkia sielta pyyhkaisi rannalle iso lisko. Naimme samanlaisen, viela isomman iguaanin, myos viidakkopolulla.

Mamutikilta oli hyvin vaikea paasta pois. Sinne matkatessamme meille sanottiin terminaalissa, etta pois paasisi minkatahansa veneen kyydilla 10 ringetilla. Jouduimme kuitenkin aamulla odottamaan laiturin nokassa reilun tunteroisen ennen kuin mikaan vene huoli meita kyytiin ja maksukin oli lopulta ankaran tinkimisen jalkeen 15 ringettia. Nyt on taas ihana olla kaupungissa, joka elaa aivan omaa, turinmin ulkopuolista elamaansa useista hotelleistaan huolimatta. Taalla on kaupoissa omat oikeat hinnat ja kenenkaan kanssa ei tarvitse tinkia. Haluaisin kylla saarelle, joka ei olisi millaan tavoin turisoitunut! Mistahan sellaisen viela loytaisi? No, ehka pohjoisesta. Nyt ei kannata kuitenkaan lahtea mihinkaan, silla on viikon loppu ja joka paikka taynna porukkaa. Pitaa viela huominen palautua taalla saari koettelemuksista, lahinna hieman huonosti nukutuista oista ja sitten lahtea liikenteeseen. Asken naimme mahtavan kulkueen, jossa lohikaarmeet tanssivat, demonit hyppivat ja rummut parisivat. Monet esiintymisasut olivat hyvin taidokkaasti tehtyja. Nakee taalla siis valilla oikeaa kulttuuriakin, vaikka huomenna kulttuuripuoli taitaa taas kallistua elokuvien hyvaksi…

, Sabah,
Thursday, March 31, 2011

Yritanpa nyt edeta jarjestyksessa, jonkinlaisessa kronologiassa. Muutama paiva sitten paatimme suunnata Banggille, joka on iso saari pohjoisessa. Olimme katsoneet eraasta kartasta, etta saarta kiersi kunnioitettava maara koralliriuttoja. Menimme odottelemaan parkkipaikalle, josta piti lahtea minibusseja. Borneon julkinen liikenne ei ainakaan viela ole tehnyt suurtakaan vaikutusta. Filippiineilla oli paljon sujuvampi liikkua kuin taalla, vaikka usein Filippiinejen liikennetta moititaan. Tuolla bussien lahtoalueella meille sanottiin, ettei minibusseja enaa kulje. Miten niin ei kulje, ihmettelimme. Silloin oli viela aikainen aamu. ’Saatte tallaisen spesiaali kyydin’, meille sanottiin ja osoitettiin henkiloautoa. Siihen tietenkin nauroimme makeasti, silla olemme Intiassa tottuneet, etta ’spesiaali’ tarkoittaa aina rahastusta ja usein huijausyritysta. Tuossa tapauksessa oli kuitenkin onneksi kyse tiettya reittia ajavasta 7 paikkaisesta henkiloautosta ja hinta paljastui lopulta maan hintatasoon verrattuna kohtuulliseksi, joten kiipesimme kyytiin. Mitaan halpaa huvia paikasta toiseen siirtyminen taalla ei kylla ole. Tuo 160 kilometrin matka maksoi 25 ringettia eli noin 6 euroa.

Tuosta autokyydista ei jaanyt mieleen mitaan mainitsemisen arvoista, paitsi, etta kerrankin ilmastointi oli sopivalla teholla. Ehdimme juuri sopivasti syoda Kudatin kaupungissa ennen lautan lahtoa. Kudat vaikutti huomattavasti nuhjuisemmalta kaupungilta kuin Kota kinabalu. Siita tuli lahes mieleen intialainen pikku kaupunki, vaikka liikennjetta ei tietenkaan ollut niin paljon. Lautta oli hyvakuntoinen, matala ja pitka, vahan pikaveneen nakoinen. Veneessa sattui janna tapaus, ehkapa ikimuistoisin koko tuolla Banggin matkalla. Lipun tarkastaja kerasi ensin lippumme, mika oli tietenkin aivan tavanomainen kaytanto. Mutta erikoista oli, etta hanen jaljessaan tuli mies, joka ojensi matkustajille punaisia kirjekuoria. Sita mukaan, kun oli luopunut lipustaan, sai kirjekuoren. Yritin kurkotella ja katsoa, mita ihmiset saavat kuoressa, mutta ymmarsin sen vasta, kun jakaja oli aivan kohdallamme. Kirjeessa oli seteli! Harvoin sita rahaa noin vain jaetaan pois! Tulipahan nyt sekin ihme koettua. Me saimme muiden mukana omat kirjekuoremme, jossa luki tietyn pankin nimi ja sisalla oli viiden ringetin seteli. Yritin vahan kysya, mista tassa on kyse ja nayttaa hammastyneelta, mita ei tarvinnut paljonkaan naytella. Kukaan ei kuitenkaan tietty selittanyt mitaan. Eihan Malesiassa turhia selitella. Intiassa joku usein yritti valaista tilannetta jos naytimme eksyneilta, mutta eihan niistakaan selityksista yleensa mitaan irronnut. Nytkin tuo tempaus jai ikuiseksi arvoitukseksi. Voisin ehka tulkita sen jonkinlaiseksi pankin pr-tempaukseksi, ehka siina oli vain mainostamisesta kyse. Outoa joka tapauksessa yrittaa lahjoa asiakkaita suoranaisesti rahalla, Suomessa jaettava asia olisi ollut jokin esine. Toisaalta aika suoraviivaisen rehtiakin tuollainen rahatempaus, silla mistapa muustakaan kuin rahasta pankkimaailmassa on kyse.

Banggilla alkoi lahes heti satelemaan, kun astuimme maihin. Majottauduimme siis ensimmaiseen paikkaan, jonka naimme, kun emme viitsineet sateessa kauan kuljeskella. Eipa tuolla kylla olisi paljon ollut vaihtoehtojakaan, ainoastaan yhden toisen guesthousin naimme myohemmin. Majapaikkamme oli ainoa jonkintasoinen elamys tuolla muuten niin masentavalla saarella. Kotimme oli ’homestay’, joka oli rakennettu veden paalle. Oikeastaan lahes puolet kylan taloista oli pystytetty korkeiden jalkojen varaan meren ylapuolelle. Se naytti hyvin idylliselle, kunhan ei vain katsonut rantaviivan suuntaan. Meri oli rannan tuntumasta taynna jatelajia: paljon muovia, kangasta ja jopa pyykkikone, radio, sprayhyttysmyrkkypulloja yms.

Veden paalle rakennetut kalastajien talot olivat usein varikkaita ja meidan talomme varsinkin oli hyvin natti vaaleanpunaisine varisavyineen ja pitkine puisine penkkeineen, jotka olivat sijoiteltu laiturinreunoille ja, joihin sai hyvin riippumatot. Itse huone oli hyvin perustasoinen, mutta kuitenkin siisti. Paikan emanta ei osannut sanaakaan englantia, joten hanelta ei paljon voinut neuvoja kysella, kuinka voisimme nahda saarta. Ensimmaisena iltana juttelimme pari sanaa filippiinilais miehen kanssa, joka oli jonkinlaisella tyokeikalla saarella. Han kertoi, ettei Palawanille ole saarelta kuin 15 minuutin venematka. Tuolla miehella oli katevasti kummankin maan kansalaisuus ja han sukkuloi veneellaan edes takaisin. Filippiinejen laheisyys ehka selitti alueen kulttuuria. Ihmiset ottivat hieman helpommin kontaktia kuin yleensa Malesiassa, tosin he eivat paljon puhuneet eglantia, joten keskustelu jai lyhyeksi. Eraat pikku pojat ilveilivat meille, kun kavimme kavelylenkilla ja juoksivat sen jalkeen pitkaan kintereillamme ilmestyen aina uudestaan ja uudestaan nakopiiriimme. Kovasti hekin yrittivat selittaa meille asioita, osoitella merelle ym, mutta emme oikein osanneet tulita heidan elekieltaan, paitsi, etta tuntuivat pitavan meita hauskoina otuksina. Ehka Filippiinilaiseen kulttuuriin voisi lukea myos valinpitamattomyyden ymparistosta. Itsellani on tahan asti ollut kasitys, etta Malesiassa on aika voimakas ymparistotietoisuus ja se nakyy kaytannossakin, ainakin paremmin kuin muualla Aasiassa. Voi kuitenkin olla, etta olen liikkunut Malesiassa liian vahan pikku kaupungeissa ja kylissa, tai liikaa turistialueilla, etta minulle olisi muodostunut tarpeeksi laaja kasitys. Joka tapauksessa tuo Banggin satamakyla oli jotain hyvin jarkyttavaa. Vedessa lillui uskomaton maara jatetta! Aina vuoroveden noustessa meri vei osan roskista pois, mika varmaan oli tarkoituskin. Erittain lyhytnakoista touhua! Filippiinilainen mies sanoi meille, etta voisimme uida heti talojen takana, laiturit nimittain johtivat aika kauaksikin rannasta ja niiden paassa vesi oli hieman kirkkaampaa. Varmasti jatteista irronneet myrkyt kuitenkin kulkeutuvat tuonnekin 50 metrin paahan. Ei paljon kiinnostanut uida keskella kaatopaikkaa!

Toisena paivana yritimme paasta irtautumaan tuosta jatteiden kylasta. Tarkoitus oli kayda tutkimassa ainakin seuraava kyla. Turismineuvonnan puutteessa, kavimme kysymassa poliisiasemalta, kuinka seuraavaan kylaan paasee. Hanenkin englantinsa oli vain hyvin huonoa. Tulkitsimme hanen puhuneen jostain pakettiautoista. Laiturin lahelta lahtikin valilla pakettiautoja, tai ihmiset istuivat jonkinnakoisella lavalla. Yritimme odotella tuolla ’pysakilla’ vahan aikaa, mutta kukaan ei osannut neuvoa ja kukaan ei huolinut meita kyytiin. Yksi seta olisi lahtenyt viemaan meita 50 ringetilla. Siis 15 kilsasta tuollainen summa! Ahneudella ei ole taalla valilla mitaan rajoja. Jos olisimme onnistuneet ottamaan julkisenkulkuneuvon, hinta olisi ollut varmaan 5 r. Lahdimme sitten vain kavelemaan tieta myoten toivoen, etta jotain kiintoisaa tulisi vastaan tai saisimme myohemmin kyydin. Yritin nostaa kattani autoille, joissa oli paljon porukkaa kyydissa ja nayttivat julkisille menopeleille, mutta niista vain moikkailtiin minulle. Jossain vaiheessa kohtasimme paikan, jossa oli autoja paljon parkissa. Paattelimme, etta lahistolla tapahtuu jotain. Paikalta lahti polku rannan suuntaan ja paatimme uteliaisuuttamme seurata sita. Joku polkua pitkin kulkemaan lahtenyt mies viela viitteloikin meille kadellaan ’tanne pain’. Ajattelimme, etta ehka siella on oikeasti rannalla jonkin tapahtuma. Tosi asiassa kuitenkin paadyimme jonkun pihapiiriin, missa oli paljon ihmisia ja kauempana talon edessa arkun nakoinen. Olimme varmaan tupsahtaneet jonkinlaisiin hautajaisiin! Katsoimme parhaimmaksi peraantya, vaikka meille huudeltiinkin jotain, minka olisi voinut tulita seuraanliittymis kutsuksi.

Banggilla satoi melkein koko ajan. Valilla saattoi selkeentya tunnin ajaksi ja jos aurinko viela pilkahteli, kosteus oli uskomatonta. Mita sita voi tehda paikassa, jossa ei paase edes liikkumaan paikasta toiseen ja, jossa sataa jatkuvasti? Olin suunnitellut kysyvani meille skotteria vuokralle joltain koulupojalta, mutta kolmannen paivan aamuna Kallen flunssa oli sen verran pahentunut, ettei han olisi jaksanut lahtea skootteriajelemaan ja on sekin tietty sateessa hankalaa. Naista syista sitten paadyimme jattamaan saaren. Suuntasimme aamulautalla mantereelle, sielta jaettuun henkiloautotaksiin ja taas tanne jo tutuksi kayneeseen Sabahin paakaupunkiin KK:n. Vahan jai harmittamaan epatietoisuus, olisiko Banggi ollut toiselta laidaltaan paratiisimainen saari. Varmasti siella olisi ollut hienojakin rantoja. Mutta miten ne voi loytaa jos ei ole mitaan kulkuneuvoa ja jos tiet eivat aina edes kulje rannan lahella? Vaikka olisimme saaneet skootterinkin, emme olisi paasseet ainakaan kovin monelta kohdin rantaan viidakon lapi.

Banggilta pitaa mainita viela lukuisat taudeista kertovat laput. Nuo valistavat tekstit olivat tietenkin bahasa malesiaksi, joten emme ymmartaneet, kuin taudin nimen. Niiden perusteella saari oli todellinen tautipesake. Heti laiturilla tautivaroitukset toivottivat matkustajat ikaan kuin tervetulleiksi. Ei oikein myonteista ensivaikutelmaa irronnut, kun heti naytetaan kuvia jostain norsujalkaisista ihmisista. Kylan ainoissa ravintoloissakin oli tiskin edessa lappu ’kolera’. Olikohan se olevinaan hyvaakin mainosta? Monet lansimaalaiset turistit tuollainen ’mainos’ olisi saikayttanyt kauaksi tiehensa. Eihan koleraa edes yleensa ole kuin katastrofi alueilla! Tuo kertoi paljon saaren hygienian tilanteesta. No, me keittelimme paaasiassa itse ruokamme ja ravintolassa soimme vain kuumaa rotia.

Eilen kavimme jalleen elokuvissa ja nyt pyorimme taalla kirjastossa. Kylla tassa kaupungissa aika kuluu rattoisasti. Eilen menimme vaihteen vuoksi asumaan Kasimir lodgeen. Se oli virhe! Patjat olivat kylla paksut, mita olin lahtenyt hakemaankin selan jumituksen vuoksi. Muuten paikka oli kuitenkin hyvin epasiisti: verhoja ei oltu pesty koskaan, lattia oli lommoilla, sangynpaatyihin oli tumpattu tupakoita, joita ei oltu jaksettu siivota pois, vessan vetasy ei toiminut, pontossa ei ollut kansia ja vetta tihkut joka nurkasta, seiniin oli kirjoiteltu pitkia teksteja (mika on mielestani kylla aina hauskaa, jos tekstit vain olisivat englanniksi, itsekin jatin oman kantaa ottavani kirjoituksen: Haluatteko syoda myrkky kalaa? Lopettakaa meren roskittaminen!)

Gaya hotelli on aivan yhta edullinen kuin tuo torkypesakin, mutta hyvin siisti. Ei ihme, etta se oli asken taynna. Toivottavasti huoneita kohta vapautuu ja paasemme tuonne huippu siistiin kamppaan!

, Sabah,
Saturday, April 2, 2011

Nyt on ollut taas pari tosi auringoista paivaa. Tanaankin on ollut huippukaunis ilta, tuntuu kuin olisi ”kesa” tullut yhtakkia synkan ja sateisen syksyn jalkeen. (tosin tietty taalla sateellakin oli aika lammin) Ensimmainen kirkas paiva meni vahan hukkaan, kun Kalle vietti sen kirjastossa ja mina hotellissamme lueskellen ja ostoskeskuksissa kierrellen, kavimme jalleen myos elokuvissa. Tanaan kuitenkin olemme olleet pihalla, kun teimme elainpuisto retken.

Turisti-infon tati neuvoi meille reitin, kuinka Lok Kawin elainpuistoon paasee. Lonelyplanetissa puhuttiin, etta joutuisi ottamaan taksin viimeiselle etapille, mutta kaytanto oli onneksi muuttunut. Menimme ensin bussilla laheiseen pikku kaupunkiin, jolla on niin vaikea nimi, etten kykene sita muistamaan. Siina sitten neuvottelimme vahan aikaa minibussin hinnasta. Kasitimme, etta tuon bussin kuului ajaa tiettya reittia, mutta silti siihen ei yllattaen jaaty odottamaan meidan lisaksemme muita. Perilla puistossa yritimme tietenkin kysella opiskelija-alennusta, mutta talla kertaa sita ei irronnut. 20 ringettia se maksoi eli ehka vahan ylakanttiin puistosta, joka oli osin remontissakin. Oli se silti kokemisen arvoinen! Menimme puistoon tarkoituksenamme nahda orangeja, jotka ovat Borneon kuuluisin matkailuvaltti. Hieman oli pettymys, etta orangejen hakki oli remontissa ja ne olivat suljettu koppiin, mista niita ei nahnyt. Onneksi kavimme kuitenkin katsomassa elainshown, jossa esiintyi nuori ja erittain viisaan oloinen orangi. Tuossa esityksessa oli monia hauskoja kohtia. Hauskinta oli ehka kisailu, jossa yleisosta valittu vapaaehtoinen haastoi orangin kookospahkinan avaamisessa. Tuo mies sai kookoksen vasta puoliksi auki, kun orangi jo pisteli omaansa suuhunsa. Toisessa kisassa orangi kuljetti jotain herkkupalaa tietyssa laatikossa kepilla sorkkien ja yleison vapaaehtoisen taytyi tehda samoin. Taas orangi voitti reilusti. Muu show koostui lahinna lintujen lentonaytoksista, papukaija koripallosta ja kaarmeesta, joka ei tehnyt mitaan, mutta jota sai kayda koskettamassa.

Orangejen lisaksi toinen puiston paanahtavyys olivat nena-apinat. Niilla oli onneksi iso hakki, joka ei ollut remontissa, ja mista ne naki hyvin. Olihan niilla paan kokoon nahden aika valtava nena, se hallitsi koko niiden muutenkin koomisia kasvoja. Hauskoista apinoista huolimatta, itselle puistosta jai parhaiten mieleen lintupuisto. Sekin oli harmillisesti osittain suljettu, mutta joka tapauksessa isoon hakkiin paasi itse sisalle lintujen sekaan. Ensiksi naimme hyvin suuria lintuja, jotka muistuttivat pelikaaneja. Toinen niista istui paa pystyssa hyvin ylpean nakoisena aidan nokassa ja toinen tonki terhakkaana roskista. Emme ihan ehtineet saada koomista kuvaa tilanteesta, jossa pelikaani oli tyontanyt nokkansa limukkatolkkiin. Ei valttamatta kovin alykas ajatus laittaa avonaista roskakoria tuollaiseen hakkiin. Katselimme jonkinnakoiselta sillalta, jonka alla virtasi pieni puro, monia viidakon varjoissa vilahtavia lintuja. Osa istui aivan lahellakin oksilla ja esitteli meille upeita hoyhenpukujaan. Sittemmin nain aivan metrin paassa minusta Hornbill linnun, joka on Malesian erikoislintulaji, mita ei esiinny missaan muualla pain maailmaa ja Malesiassakin vain harvoilla alueilla. Menin innoissani ottamaan kuvaa linnusta metrin paasta, kun kerrankin paasin niin lahelle. Valitettavasti vain lintu innostui minusta yhta paljon kuin mina siita. Se lahti koomisesti hyppimaan minua kohti. Kauhuissani tyonsin vesipulloni kohti sita, etta se pysahtyisi. Sehan sitten jaikin paa kallellaan tapittamaan vesipulloa ja valilla nokkasi sita kokeilevasti, olisiko tama ruokaa. En paassyt liikkumaan mihinkaan, kun lintu oli ahdistellut minut nurkkaan. Se naytti leimautuneen vesipulloon, joten ojensin pullon Kallelle ja lintu lahti kuin lahtikin seuraamaan Kallea. Maaratietoisesti se lahestyi ja lahestyi, pian se oli aivan Kallen sandaaleissa kiinni. Ne varmaan kuitenkin onneksi haisivat niin pahalle, ettei lintu valittanyt nokkaista. Se oli hieman pelottava elukka juuri siksi, etta valtavan nokkansa ansiosta silla olisi varmaan kyky nokkaista helposti pala pois ihmisjalasta. Joku oli varmaan joskus ruokkinut tuota lintua ja siksi se oli noin royhkean kesy. Lahtiessamme ulosmeno portille, se viela hyppeli perassamme, mutta ei onneksi saanut kiinni.

Takaisin kaupunkiin paluu meinasi tuottaa ongelmia. Kysyimme joltain puiston tyontekijalta minibussia, mutta han vaitti, ettei niita kulje. Miten niita oli sitten kulkenut toiseen suuntaan? Itse asiassa han saattoi olla oikeassa, ettei niita oikeasti kulkenut, silla emme nahneet laajasta parkkipaikalla kiertelystamme huolimatta yhtaan. Voi olla myos mahdollista, etta busseja meni pari paivassa. No, ensin kysyimme jostain turistibussista, mutta se oli kuulema taynna. Sitten vain kavelimme edes takaisin ja koetimme kerata rohkeutta kysya joltain yksityisautoilijalta. Meinasimme kysya eraalta perheelta, mutta heillakin oli auto lahes taynna. Siina sitten istuessamme asvaltinkivetyksella, huomasimme nuorehkon parin, joka suunnisti kohti autoaan. Kalle rohkeni kysaista heilta, minne he ovat matkalla ja pian kavi niin, etta jo istuimme heidan takapenkillaan. Mies ei suostunut kuuntelemaankaan puhetta mistaan maksusta vaan vei meidat ilmaiseksi aivan hotellillemme asti. Samaan kaupunkiin he olivat joka tapauksessa menossa. Mies oli pitkalla tyokeikalla KK:ssa KL:sta, edusti jotain vesifirmaa, siis jonkinlainen manageri. Han ei oikein pitanyt tasta kaupungista vaan valitti asuntoja vaatimattomaksi ja kaupunkia liian pieneksi, kaipaili paakaupungin hulinaan.

Itse kylla pidan tasta kaupungista! Olen lukenut blogeja, joissa tata moititaan aarimmaisen tylsaksi, mutta mielestani tama on oikein viihtyisa pikku kaupunki. Katevaa, kun joka paikkaan voi kavella, kauppoja on paljon, samoin ravintoloita ja kaupungin yleisilme on siisti ja paikoin jopa natti. Kallelle riittaa ohjelmaksi, etta taalla on kirjasto. Muita huvituksia han ei kaipaa. Itse taas tykkaan siita, etta taalla voi huolettomasti vaellella sinne tanne, eika liikenteen sekaan katoa tai tukehdu, kuten intialaisissa kaupungeissa. Asemakaavakin on ihanan helppo, kun toisella puolen on viidakkoa, toisella meri ja kadut ovat suoria, jopa minakin osaan kohtuu hyvin suunnistaa. Kerran kylla onnistuin vahaksi ajaksi eksymaan.Varmaan tylsaksi moittivat kaipaisivat varikkaampaa yoelamaa. Sita taalla ei varmaan kovin kummoista ole, tosin muutamia baareja nayttaisi olevan. Mutta eipahan Malesiaan nyt yleensakaan tulla yokerhokulttuurin vuoksi, muslimimaat harvoin ovat hyvia biletysmaita. Pian suuntaamme Bruneihin, jossa alkoholi on totaalisesti kielletty.

Huomenna Labuanin saarelle veneella ja sielta sit parin paivan paasta Bruneihin…

,
Monday, April 4, 2011

Olemme nyt Labuanin saarella. Mitahan tastakin paikasta sanoisi? Monille tama on varmasti vain lapikulku paikka Bruneihin. Itsekin olemme huomenna suuntaamassa tuonne Brunein kaapiovaltioon. Tama saari selvasti yrittaa nostaa turismiarvoaan kaikenlaisella markkinoinnilla. Kadunvarsilla on kyltteja, mita kaikkea taalla Labuanilla on nahtavaa ja guesthouseissa jaetaan esitteita. Monet tarinat, milla tata saarta yritetaan brandata, ovat taysin keksittyjakin. Esimerkiksi: Labuanilla on Malesian ainut veden paallinen homestay. Eipa pida paikkaansa! Monet eivat kay Banggilla, enka kylla suosittelekaan, mutta siella on joka tapauksessa kaksikin tallaista vedenpaallista majoituspaikkaa.

Kaunistelematta voisi sanoa, etta ainut asia, joka ihmisia vetaa talle saarelle on verovapaa ja siksi halpa viina. Alkoholi ei ilmaisuudessaan viela Filippiineille veda vertoja, mutta edullista se on kuitenkin, esimerkiksi rommipuollon saa reilulla eurolla. Itse emme ole jaksaneet viela juoda mitaan, mutta voi olla, etta tana iltana tulee punaviinia maisteltua, silla isantamme lupasi jarjestaa juhlat. Jack isanta on aika hauska seta, juttua tulee koko ajan ja nauruakin riittaa. Han kehotti heti kattelyssa sanomaan itseaan sedaksi, mika kuullosti aika holmolta ja itse en oikein sita ilmausta omaksunut, mutta muut guesthouse vieraat tuntuvat heti nimittavan hanta tuttavallisesti sedakseen.

Olemme vuokranneet skootterin ja jo aamulla kiertelimme silla saaren rantoja, ei kylla ollut kovin kummoisia. Vesi oli aika ruskeaa. Lahella saarilla olisi kuulema kaunjiit rannat, mutta sieltakin on dynamiiteilla koraali paljolti tuhottu. Piippu museo oli ainut nahtavyys, jonka loysimme. En ole koskaan kaynyt yhta pienessa museossa ja piipun tarkoituskin jai aika epaselvaksi. Koko museo rakentuu ulkona nousevan savupiipun idean varaan, johonkin hiilikaivokseen kai se on aikanaan liittynyt.Nyt lahdemme viela vahan skootterilla huristelemaan…

,
Tuesday, April 5, 2011

Ehka eilisessa kirjoituksessani annoin tasta saaresta turhankin kielteisen kuvan. Ne 10 turismi ikonia, joita jokaisessa opastaulussa taalla mainostetaan, ei oikein anna syyta tulla tanne. Niissa on tosiaan vain jotain mitaansanomattomia piippumuseoita ja sotamuistomerkki kivipaaseja. On tama kuitenkin muuten ihan viihtyisa saari. Keskusta on liikenteeltaan tukkoinen ja tuntui KK:n jalkeen epamiellyttavan ahtaalle, mutta heti keskustan ulkopuolella hiljenee. Eilen, kun ajelimme mopolla, saimme saaren pohjois-osissa huristella lahes autioita teita. Mopoiluun tama saari on siis loistava paikka, tiet hyvakuntoisia ja hiljaisia. Kovin kummoisia rantoja emme kylla lopultakaan loytaneet, mutta olivat ne kuitenkin hyvin hoidettuja. Jokin ranta oli saanut siisteydestaan jopa palkinnon. Jos siis vain nauttii ajamisesta vehreiden metsien ymparoimia pikku teita myoten, eika kaipaa niin kummoisia nahtavyyksia, kannattaa taalla ehdottomasti vuokrata mopo. Me emme ole talla reissulla paljon mopoja vuokranneet, nyt taisi olla toinen kerta, koska olemme ymparistosyista suosineet pyoria ja kavelya, mutta taalla jos missa kannatti tehda poikkeus tahan saantoon.

Nahtavyyksista paras oli mielestani kompleksi, joka oli jonkinlainen akvaarion tapainen. Paikalla oli hyvin pitka nimi, joten en nyt sita taysin saa paahani, mutta jokin vesiurheilu kompleksi se oli. Kaytannossa se tarkoitti, etta siella oli tietoa meren elamasta ja monenmoisia kaloja ja korallia. Mielestani erityisen hienoa oli, etta myos koralli oli saatu kasvamaan akvaarioaltaissa! En muista olenko aiemmin nahnyt korallia keinotekoisessa ymparistossa. Kasittaakseni se on aika vaativa kasvuymparistonsa suhteen, etenkin pehmeat korallit ovat, joten on aikamoinen saavutus saada se viihtymaan akvaariossa.

Guesthouse isantamme lupaili meille paivalla lammaspaistijuhlia. Mietimme saisimmeko lammasta alas, mutta paatimme rohkeasti yrittaa, koska eihan ilmaisesta illallisesta olisi jarkea kieltaytya. Innostuksemme oli kuitenkin suuri, kun han illalla alkoi kiikuttaa lastillista burgereita ja ranskalaisia kohti keittiota. Han pahoitteli, ettei ollut onnistunutkaan hankkimaan lammasta, mutta kaikki muutkin vieraat tuntuivat olevan enemman kuin tyytyvaisia asiantilan saamaan kaanteeseen. Arkentiinalaiset hurrasivat ”seta, seta, seta, hyva, hyva, kiiiiiitosssss setaaaaaaa”, kun Jack isanta lappoi ruokaa poytaan. Han oli ostanut myos monenmoisia virvoitusjuomia. Tosin paljolti kiinalaisten suosimia kasittamattoman pahoja juomia, kuten soijamehua. Suurimmat suosion osoitukset han sai kaivaessaan esiin viinikanisterin. Jack vannotti ”Kukaan ei saa menna huoneeseen syomaan, nyt juhlitaan yhdessa”. Niimpa sitten siirryimme ulos jonkinnakoiselle parvekkeelle ja kokoonnuimme juttelemaan seka availemaan burgerin kaareitamme. Puheenaiheet olivat paljolti sita, mita aina reissaajien keskuudessa eli, kuinka kauan on matkaillut ja missa on ollut. Yksi argentiinalainen oli ollut tien paalla yli vuoden ja ollut valilla kuukauden toissa Uudessaseelannissa, muut olivat hieman lyhyemmilla reissuilla. Paljon puhuttiin myos Malesian hintatasosta, missa on kallista ja missa halpaa. Jack johti keskustelua, kunnes han piakkoin joutui poistumaan jonnekin tapaamiseen.

Ihan hyva guesthouse tuo on kylla ollut, vaikka hinta tuntui aluksi olevan ylakanttiin. Nyt jalkeen pain kuitenkin, kun ajattelee, mita kaikkea tuohon 40 (10 e) ringettiin on kuulunut, hinta on aika kohdillaan, jopa edullinen. Eilisenkin viinikanisterin kauppahinta oli ollut yli 50 euroa, minka naimme hintalapusta. Ehka joku oli tuonut sen hanelle lahjaksi ja ehka han ei pitanyt punaviinista. Muuten en nae mitaan jarkea siina, etta han antoi meidan reissaajien kaataa sen kurkkuumme. Paikkaan kuului myos aamupala, rajoittamaton teetarjoilu ja huoneissa oli ilmastointi.

Kyllahan tama reissauskulttuuri on muuttunut suuresti siita, kun olimme ensimmaisella matkallamme noin 5 vuotta sitten. Silloin reippureissaajan tuntomerkkeihin kuului likaisuus, rikkinaiset tai vahintaan kuluneet vaatteet, haju ja hippimainen asenne. Nyt monet tuntuvat pukeutuvan tyylikkaasti ja ovat hyvin vaativia tietyn tason suhteen. Tietty porvarillisuus on hiipinyt tahankin alakulttuuriin. Lahes kaikilla on mukana omat tietokoneetkin, joita nappailevat aina joka paikassa innokkaasti. Eipa koneissa sinaansa mitaan pahaa. Kysyn kuitenkin: voitko olla aidosti lasna juuri siina paikassa, missa olet, jossa nenasi on kiinni naytossa? Eiko reissaamisessa ole tarkoitus juuri imea uusia vaikutteita ymparistosta ja ikaan kuin pyrkia sulautumaan eri ymparistoihin? Reppureissaamisesta on tullut kaikin tavoin hieman elitistisempaa kuin ennen, se nivoutuu siihen, etta kaikki vain maksaa enemman, eika kyse ole vain yleisesta hintatason noususta kaikkialla maailmassa. 5-vuotta sitten Kambodzassa maksoimme reilun euron kokopaivaisesta Bohorin retkesta. Nyt kaikki tallaiset retket maksavat kymmenia ellei satoja euroja, varmaan ne ovat edelleen hieman halvempia Kambodzassa kuin Malesiassa, mutta suunta on sama kuitenkin kaikkialla. Ehka turismi on vain kasvanut liian nopeasti ja palveluntarjoajilla on ollut varaa nostaa hintoja. Kyse on kuitenkin myos paljolti siita, etta reissaajat ovat valmiimpia maksamaan enemman kuin ennen. Rahjaiset kaikista tinkivat hippireissaajat ovat siis jaaneet vahemmistoon ja porvarilliset, laatuhakuiset elamysmatkailijat ovat nousemassa enemmistoon. Kylla hippejakin edelleen nakyy, mutta ehka enemman Intiassa kuin taalla. Kaakkois-Aasia alkaa pian kayda aidoille hipeille mahdottomaksi paikaksi.

Ennen budjetti majoitukseksi itseaan nimittivat paikat ovat maksaneet 5-8 euroa, mutta nykyaan hinta saattaa olla jo lahempana 20 e. Mielestani yli 10 euron paikalla ei ole oikeuksia mainostaa itseaan budjettimajoituksena! Joku voi ajatella, etta tamakin kehitys vain johtuu yleisesta hinnan noususta. Ei kylla johdu! Miten kiinalaisilla paikoilla sitten on varaa tarjota edelleen oikeasti edullisia huoneita? Ne taas, jotka yrittavat leimautua ”backpakker” paikoiksi, ovat nostaneet hintoja vain silkasta ahneudestaan huomatessaan, kuinka turisteilla on rahaa entista enemman.

Jos jotain hyvaa taytyy hakea tasta porvarimatkailijoiden noususta, tunnustan, etta taalla se suojelee ymparistoa. Monet saaret ovat hinnoiteltu niin, etta yo niiden resorteissa maksaa 100 euroa, eika itse saarelle edes paase ilman lahes saman suuruisia venemaksuja. On vaarin, etta luonto otetaan tallaiseen rahastustarkoitukseen. Silti on varmasti ympariston kannalta parempi, etta vain harvat ihmiset voivat nain matkustaa Borneon paratiisi saarille ja ”raha” siten myos suojelee niita massiivisilta turistivirroilta. Mekaan tuskin paasemme Tigalle, vaikka yritamme kylla viela selvittaa olisiko sinne edullista venekyytia. Nyt menemme kuitenkin ensin pyorahtaan Bruneissa pari yota. Sohvasurfaaja isantamme kaski meidan tulla yhteen kahvilaan, saa nahda loydammeko paikkaa…

,
Wednesday, April 6, 2011

Eilen lahdimme Labuanilta lautalla kohti Bruneita. Saimme matkakumppaneiksemme saheltavat argentiinalaiset. He vaittivat matkustaneensa vuodesta 09 saakka, mutta ei se oikein silta vaikuttanut. Lauttaterminaalissa toinen alkoi etsimaan lippuaan ”missa minun lippu, missa missa.” Loytaessaan sen han suuntasi lippujentarkistuspisteelle, mutta tuli pian takaisin. ”Minulla on vaara lippu”, han totesi ihmeissaan. Noinhan voi kayda kenelle vaan, etta tiskilla myydaan vahingossa vaara lippu, mutta totta kai lippu kannattaa itse tarkistaa heti oston jaljeen. Miten han ei ollut vilkaissutkaan paperia, jonka sai kateen? Hanen kavereillaankin oli lipuissaan vaara maaranpaa. No, he saivat kuitenkin vaihdettua lippunsa. Passintarkistuksen jalkeen, tuo sama argentiinalainen ihmetteli paniikissa Kallelle ”Miksi he ottivat minun kortin pois”. Kalle selitti ”Se on maasta poistumiskortti, se jatetaan aina passintarkistukseen”. Noiden ihmisten kommellukset eivat loppuneet viela tahankaan vaan perilla Brunein satamassa, heidat kaskettiin sivuun passintarkastusjonosta ja vietiin takahuoneeseen. Yritimme pitkaan arvailla, mika heilla on ongelma. Veikkasimme, etta olisivat kuljettamassa liikaa alkoholia, mutta espanialainen reissaaja valoitti tilannetta ja kertoi kyseenolevan viisumista. Noilla epaonnisilla matkalaisilla ei ollut viisumia Bruneihin! Eivat olleet muistaneet tarkistaa tarvitsevatko he tuota paperia, suomalaisethan eivat onneksi tarvitse, eivatka yleensa EU-kansalaiset.

Me paasimme ilman mitaan ongelmia maahan, mutta meidan ongelmat liittyivat sohvasurffaaja isantaamme. Han oli alunperin kehoittanut soittamaan, kun olemme perilla. Saimme lukuisten sahkopostiviestien jalkeen hanet ymmartamaan, ettemme voisi soittaa ja saimme sovittua kohtaamispaikaksi eraan kahvilan. Lautalla sitten saimme hanelta yhtakkia viestin, suunnitelmat olivat muuttuneet ja han sanoi tulevansa hakemaan meita jos se sopii. Kannykoistamme katosi juuri silla hetkella verkko, kun yritimme vastata viestiin. Erikoista, etteivat puhelimemme toimi taalla Bruneissa. Perilla lauttaterminaalissa yritimme soittaa kolikkopuhelimella, mutta siihen tarvitsi tietenkin jonkun kortin. Kysyimme sitten eraalta paikalliselta puhelinta lainaksi, mika onneksi onnistui. Tunnin odottelun jalkeen isantamme kurvasi upealla mustalla sportti-autollaan terminaalin parkkipaikalle. Hanella oli mukanaan tyttoystava, joka oli filippiinilainen ja innostui, kun vaatteissani luki ”Puerto Galera”. ”Se on niin ihana paikka, mina rakastan sita”, han selitti. Keskustelu pyori sitten paljolti filippiinejen ymparilla ja tietty kyselimme mita he tekevat elaakseen. Tytto oli Pizza hutin manageri ja meidan isantamme toissa jonkinlaisessa valtion konsultaatio yrityksessa. Myohemmin selvisi, etta han on ollut ammatti nyrkkeilija, alunperin kotoisin Zimbabvesta ja asunut Bruneissa jo yli 9 vuotta. 10 vuotta asuttuaan han saa jonkinlaisen pysyvan oleskeluluvan, mutta varsinaiseksi Brunein kansalaiseksi ei ole helppo paasta, silla se edellyttaa 25 vuoden asumista maassa.

Olen ymmartanyt, etta alkoholi on Bruneissa aika suuri tabu. Siksipa yllatys olikin aikamoinen, kun isantamme heti taloaan esitellessaan, avasi jaakaapin ja kehotti ottamaan olutta vapaasti. Han sanoi, etta hanella on vakiohankkija. Vissiin taalla saa kuitenkin pimeasti alkoholia aika helpostikin ja hintakin on suurin piirtein sama kuin Labuanilla eli edullista on. Aasiassa on kylla aina tarkea olla tietyt kontaktit, tuntea oikeat ihmiset. Esimerkiksi Jack setakin selitti, kuinka oli ostanut banaaneita suoraan jostain kuljetusautosta, jonka kuskin tiesi. Han oli maksanut 3 kilosta vain vaivaisen ringetin. Ei ihme, etta hedelmat aina torille ehtiessaan ovat huippuhinnoissa. Ei tavallinen kansa niita usein sielta osta, ei taalla, eika esim Filippiineilla, he ostavat suoraan tutuilta valittajiltaan tai ystaviltaan, joilla on viljelmia.

Ensiksi siis rikkoutui ennakkomielikuvani Bruneista totaalisesti alkoholikielteisena maana.Toiseksi mielessani oli, etta Brunei on hyvin rikas valtio ja odotin jotain Singaporen kaltaista arkkitehtuuria, mutta sekin mielikuva oli ainakin osittain vaara. Bruneissa suuret rikkaudet eivat nay niin vahvasti katukuvassa kuin monissa muissa rahakkaissa valtioissa. Tanaan kavimme kiertelemassa keskustassa ja olihan siella siistia ja hienojakin rakennuksia. Korkeat talot olivat kuitenkin vain 10-15- kerroksia ja matalaa muutaman kerroksen taloa oli paljon. Vehreys oli Singaporen kaltaista eli puuta ja nurmikenttaa oli kohtuu paljon. Monet venekuskit yrittivat saada meita kyytiinsa katsastamaan ”water villagen”, joka on jonkinlainen turistinahtavyys ja samalla lukuisten ihmisten koti. Olemme kuitenkin nahneet naita vedenpaallisia kylia niin paljon, etta tyydyimme katselemaan sita vastarannalta, mista sietakin sen naki hyvin. Emme oikein ymmartaneet, miksi bruneilaiset ovat tuosta kylasta niin ylpeita, silla se naytti jokseenkin rahjaiselta. Nayttaahan se kivalta postikorteissa, mutta varmaan aika vaikea siella olisi asua. Tuosta kylasta paatellen, Bruneissa on myos vahemman rikkaita ihmisia. Nain myos hyvin vanhoja ja rappeutuneita kerrostaloja bussin ikkunasta, kaikki ei siis ole yhta loistoa. Onhan koyhyytta joka puolella maailmaa, siita ei paase mihinkaan. Hienoa tassa maassa joka tapauksessa on, etta taalla on pidetty koyhista suhteellisen hyvaa huolta ja pyritty pitamaan yhteiskunta vahemman jakautuneena kuin muualla Aasiassa, paaosin ilmaisen terveyden huollon ja koulutuksen kautta.

Kavimme ihailemassa Omar ali saifuddien moskeijan, joka on kuuluisempi Brunein nahtavyyksia. Suuntasimme myos Royal regalia museoon, joka keskittyi paljolti sulttaanin ymparille. Brunein historia jai tuolla museossa aikalailla taka-alalle ja paaosin kerrottiin sulttaaniperheen elamasta. Paljon oli myos esineita, jotka oli vain jokin valtio lahjoittanut sulttaanille. Hallitsijan vilkimisseremonioista oli yksityiskohtaista tietoa ja paljon esineistoa, muunmuassa valtavat karryt, joilla hanta kuljetellaan. Oudoin esine oli kultainen kasi, johon sulttaanin taytyi nojata paataan vihkimisseremonian aikana. Vaikuttavin nayttelyelementti oli pienoismalli sulttaanipalatsista. Ehka parasta antia paikassa oli itse rakennus. Museonayttelyn esillepanossa oli monia puutteita, muunmuassa vuosilukuja oli harvoin kerrottu. Mutta itse rakennus oli tosiaan vaikuttava, hyvin monerni ja kaikki muotokieli oli rikasta. Erikoista oli, etta rakennukseen astuttaessa taytyi riisua kengat, mutta sen ymmarsi heti, kun naki joka paikassa mahtavia pehmeita mattopintoja.

Meilla oli aamulla hieman vaikeuksia paasta keskustaan, silla emme loytaneet bussipysakkia (sitten eraat muslimimiehet vain pysahtyivat autolla tienlaitaan, vaikka emme olleet edes liftanneet ja kehottivat kyytiin..vasta perilla he muistivat rahastaa meita..ei se iso summa ollut, mutta olisivat voineet sen etukateen kertoa. Olimme aluksi vain niin ihastuneita heidan ystavallisyydestaan, ettemme edes ymmartaneet kysya hintaa), mutta iltapaivalla paasimme katevasti bussilla takaisin. Ihan viihtyiselta paikaltahan tama Brunei vaikuttaa. Kannatti tulla! Majapaikkammekin on loistava, iso ja aivan uusi paritalo. Ei taalla kuitenkaan hirveasti ole nakemista. Pari yota riittaa hyvin muutaman nahtavyyden katsastamiseksi. Huomenna takaisin Labuanille…
,
Sunday, April 10, 2011

Bruneista:

Majapaikkamme oli kylla parhaita sohvasurffaus paikkoja koskaan (4 makuuhuonetta, iso keittio, modernisti sisustettu olohuone, 3 vessaa, terassi, iso piha. Isantamme myos tarjoili meille jatkuvasti monenmoista ruokaa ja juomaa). Isantammekin oli loistava. Persoonaltaan han oli ihanan ystavallisen ja leppoisan oloinen, vaikkakin hyvin kiireinen. Hanella oli kolme tyota, joista yksi ole vapaehtoistyo saliohjaajana. Shellin tyontekijoiden terveysneuvojana han sai koko ajan palkkaa, vaikka keikkaa ei olisi ollutkaan. Tama kuvaa hyvin sita, miten Bruneissa raha virtaa ja rikkauksien tuloa ei voi estaa oljyn ansiosta. Oljytuloja tihkuu vahan joka puolelle, vaikka suuret rikkaudet tietenkin keskittyvat harvojen kasiin. Sulttaani oli aina 1980-luvulle asti maailman rikkain mies. Brunei vaikutti jonkinlaiselta taloudellisen hyvinvoinnin luvatulta maalta.

Nyt olemme kohta lahdossa telttailemaan Pulao Tigalle, joka on selviytyjien saari. Siella on tehty tosi-tv sarjaa Selviytyjat, ainakin jenkit ovat kuvanneet siella. En usko, etta meidan retkesta tulee mitaan suurta selviytymiskoetta, silla siella on taas leirinta-alue palveluineen. Kuten olen aikaisemmin kertonut, nama kaikki saaret ovat nykyaan kaupallistettu hyvin pitkalle. Tuollakin on niin sanottu ”Marine park”, joka tarkoittaa, etta pitaa maksaa 10 ringettia luonnonsuojelumaksua, joka ei kaytannossa kuitenkaan mene kummoisenkaan suojelun hyvaksi. Saarelle meno maksaaa myos hyvin paljon, meno-paluu liput 120 ringettia. Kavimme kysymassa kahdelta firmalta, toisessa hinta iolisi ollut 500 r meno. Tuon jalkeen 120 ei kuulostanutenaa niin pahalta. Kuvissa saari nayttaa todelliselta paratiisilta kristallisine vesineen ja mahtavine koralliriuttoineen, toivottavasti todellisuus on edes jotain saman suuntaista. Saarella olisi myos majoitusta, mutta toinen paikka on 100 euron resortti ja toinen halvempi tayteen buukattu. Valitsemme siis leirinta-alueen ja toivomme loytavammeteltalle paikan, jossa pystyisi oikeasti nukkumaan.

Viime yona nukuin paremmin kuin pitkiin aikoihin, ollut vahan univajetta. Illalla kavimme kylla pikaisesti baarissa, kun seta Jack taas pakotti, mutta kotiuduimme aikaisin. Olimme siis edellisen yon jalleen Labuanilla. Reppureissauspaikassamme oli talla kertaa lapsiakin! Ei noissa halvemmissa majapaikoissa ole ennen lapsiperheita nakynyt. 7 kuukauden reppureissausmatka lasten kanssa? Kuulostaa aika haasteelliselta, mutta ehka voi toimiakin jos lapset ovat noin hyvin kasvatettuja ja rauhallisia kuin kyseiset 3 kanadalaista ipanaa. Perhe oli meidan kanssa samassa passijonossa ja katselimme jo tuolloin vahan ihmetellen sita touhua ja totesin tyytyvaisena ”Onneksi tuollaiset perheet eivat koskaan tule halvempiin majapaikkoihin”. Aivan kiltisti lapset kayttaytyivat, mutta ajattelin, etta he kuitenkin estaisivat nukkumisen yokiukuttelullaan tms. Yllatys oli kuitenkin suuri, kun he myohemmin ilmaantuivat majapaikkaamme ja viela suurempi yllatys oli, etta nukkuivat kiltisti yonsa, eivatka edesa aamulla villiintyneet. Vahan heita kavi saaliksikin, kun vanhemmat raahasivat heidat illalla olutrivintolaan meidan muiden mukana ja lapsilla ei ollut siella mitaan muuta tekemista kuin tasapainoilla puunkivetyksen ymparilla. Onneksi aiti kuitenkin lahti viemaan pesuettaan nukkumaan muutaman oluen jalkeen. Me olimme Kallen kanssa paattaneet, ettemme edes joisi, mutta seta Jack kantoi juomaa poytaan ja tyrkytti kaikille. Hanella oli ollut kuulema hyva bisnespaiva, kun melkein kaikkii skootterit olivat vuokrattu ja siksi han tarjosi ilmaiseksi kaikille.”Mina niin rakastan elamaani”, seta totesi hyvantuulisesti monta kertaa. Hienoa, etta joku on noin taydellisesti loytanyt paikkansa tassa elamassa ja tekee tyota, josta nayttaa saavan suuren tyydytyksen. Han suunnitteli, etta tekee guesthousistaankin viela paremman reppureissauspaikan, oli tilannut muun muassa kuuman suihkun ja huoneitakin on valmistumassa lisaa, samoin oma ravintola. Voin kylla lampimasti suositella Jck BB guesthousia! Ihan mahtava paikka lamminhenkisen ilmapiirinsa vuoksi ja huoneetkin ovat siisteja, aamupala on valista loistava.

Reissu alkaa pelottavasti lahestya loppuaan. 18 paiva on jo lennot Pariisiin. Pitaa nyt yrittaa taysilla nauttia tasta loppumatkasta.Kohta lahdemme kauppaan ostamaan evasta saarelle. On siella ravintolakin, mutta varmaan paadymme kokkaileen itse, silla veneliput saarelle tekivat niin suuren vajeen budjettiimme. Myos kaikki lyhyet bussimatkat ovat olleet kalliita. Onneksi viimeisen etapin tanaan paasimme liftaamalla ilmaiseksi. Kuskina ollut muslimi seta tenttaili meita toisesta maailmansodasta, kun kuuli, etta opiskelemme historiaa. Borneolla liftaaminen on kohtalaisen yleinen tapa, silla lahes kaikilla on omat autot ja siksi julkinen liikenne on valista harvassa.

, Sabah,
Monday, April 11, 2011

Punkit ovat jalleen joukossamme monen kuukauden patittomankauden jalkeen! Kuukausiin punkeista ei ole nakynyt merkkiakaan, patteja ei ole syntynyt, mutta nyt taas akkiseltaan kutinaa on joka puolella. No, ehka talla on se tarkoituksensa, ettei meita harmittaisi niin kovasti kohta lahtea koti Suomeen. Meilla ei ole tarkkaa teoriaa siita, mista ne taas putkahtivat, mutta kerron nyt viime paivien tapahtumista niin se saattaa valoittaa tilannetta.

Viimeisin merkintani oli  Kuoala Penyun lauttarannasta, unohdin silloin vaihtaa karttaan paikkamme. Tigalle oli monivaiheinen reitti, ei ihme, etta sinne niin harvat omatoimimatkalaiset eksyvat. Ihmiset, jotka sinne menevat, ottavat jonkun huippukalliin pakettimatkan taalta KK:sta. Labuanilta mentiin ensin pikku pikaveneella, joka hyppeli vauhdikkaasti aaltojen paalla, Menumbokiin. Siella saimme kuulla, ettei busseja kulje maaranpaahamme asti. Taksikuski siina yritti kaupata palveluitaan ja vahan suutahti, kun sanoimme ”Ei kiitos, liian kallista”. ”Kavelkaa sitten, se on halpaa”, han murahti. Joku ystavallinen sielu neuvoi meita menemaan eraaseen minibussiin ja jaamaan pois tietyssa tienristeyksessa, joka olisi jo lahella kylaa, jonne oli tarkoitus paasta (en muista nimea ja googlemapinkin kartta nayttaa vain mereen loppuvaa tieta). Jaimme siis tien varteen Kuala Penyun kohdilla ja liftasimme siita loppumatkan. Liftaaminen on taalla kylla uskomattoman helppoa, lahes joka toinen auto pysahtyy.

Veneen Tigalle piti lahtea 3 aikaan, mutta lahto venyi 4 tienoille. Kukaan ei edes pahoitellut asiaa, eika selittanyt mitaan. Totesimme jalleen, kuinka sita saa huonompaa palvelua, mita enemman maksaa. Viimein paasimme liikkeelle taistelemaan aaltoja vastaan. Edellinen vene oli viela pystynyt ajamaan aika vauhdikkaasti ja suuremmilta aalloilta oli vain pompattu kivasti. Nyt kuitenkin tuuli oli yltynyt sen verran, etta kuskin piti hiljentaa joka aallon kuopassa, valilla lahes pysayttaa moottorit. Eteneminen oli hyvin hidasta, silla noin joka kolmas aalto oli niin iso, etta se taytyi yrittaa kurvaamalla kiertaa tai sitten laskea tehot moottorista nollaan. Kuski oli onneksi hyvin taitava ja karsivallinen ja malttoi hiljentaa tarpeeksi. Nain ollen vain muutaman kerran hyppasimme niin kovasti, etta vahan kastuimme ja mahanpohjassa tuntui kiva ”repaisy”. Meilla olikin ollut uskomattoman hyva tuuri naiden venematkojen suhteen aikaisemmin, silla aina oli ollut lahes tyynta. Ei tuokaan mikaan myrsky ollut, mutta kohtalaista merenkayntia silti. Lahempana Tigaa, saari nahtavasti suojasi isommilta aalloilta, pystyimme jalleen kiihdyttamaan.

Ensivaikutelmat Tigasta olivat juuri niin paratiisimaisia kuin olimme kuvitelleetkin. Ranta naytti puhtaalta, vesi oli vihertavan saihkyvan kirkasta, kaloja saattoi erottaa jo laiturilla seisten ja hiljaistakin vaikutti olevan. Kalle kavi ensin maksamassa venekyydimme luottokortilla resortissa. Oli myonteinen yllatys, etta hinta olikin puolet pienempi kuin olimme luulleet. Ehka ymmarsimme vaarin tai luultavammin eri ihmisilla oli ollut vain eri nakemys oikeasta hinnasta. Lopulta hinta oli 60 ringettia yhdelta meno-paluu. Sitten kiirehdimme etsimaan telttapaikkaa, etta ehtisimme viela ennen pimean tuloa snorklaamaan. Loysimme hyvan paikan rannan tuntumasta pehmealta hiekalta. Heti ensimmaisella ”sukelluksella” nain kilpikonnan! Saikahdin ensin, silla en tietenkaan ollut varautunut nakemaan tuollaista otusta. Nain vain hamarasti kaukana liikkuvan valtavan kiven. Vasta erottaessani sen liikkuvat evakadet, ymmarsin sen kilpikonnaksi. Sita ennen olin ehtinyt sapsahtaa, huudahtaa ja saikyttaan Kallen, joka ei ollut nahnyt mitaan silla tyhjensi juuri sopivasti laseistaan vetta.

Palatessamme rantaan, saimme kuulla venekuskilta, etta paikkaan on leiriytynyt 90 malesialaista opiskelijaa. No niin, tervemenoa kuvitelmat lahes autiosta saaresta! Pelkasimme, etta he meteloivatkin niin, ettemme saa nukuttua. Lopulta noista opiskelijoista oli meille kuitenkin enemman iloa kuin haittaa, silla lainasimme heilta kaasukeittimia ruuanlaittoon ja lopuksi he lahjoittivat meille ylijaaneita avaamattomia vesipullojaan. Nukkumisongelmatkin johtuivat lopulta kaikesta muusta kuin noista teineista, silla he kylla osasivat olla hiljaa, olivat varmaan niin vasyneita viidakossa rymyamisen jalkeen, etta nukkuivat kuin tukit.

No niin…tarinani jaa nyt aika kesken, silla olemme sopineet Kallen kanssa nakevamme kohta kirjaston edessa. Lahdemme syomaan ja elokuviin. Jatkan tata tarinaa illalla, viela on luvassa monia kaanteita..kuten synkka ja myrskyinen yo..

, Sabah,
Monday, April 11, 2011

Ensimmainen yo Tigalla oli jokseenkin tapaukseton. Muutaman kerran yossa herasin kasien puutumiseen, joka varmaan johtui siita, etta niskat olivat jumissa huonon tyynyn vuoksi. Yllattavan hyvin kuitenkin pystyin nukkumaan. Seuraava paiva oli hyvin onnistunut: kiertelimme saarella vaellussauvat kadessa. Emme jaksaneet lahtea viidakkopoluille, mutta kavelimme rantahiekkaa myoten niin kauaksi kuin paasi. Tuolla ranta oli taysin autio, saimme oman privaatti rannan. Apinoita tosin tuli valilla vastaan, niiden vuoksi meilla oli kepit kadessa ja toisaalta myos siksi, etta jokien ylityksessa niiden avulla oli parempi tasapainoilla. Jos olisi halunnut sailyttaa kuvan saaresta hyvin siistina paikkana, ei olisi kannattanut lahtea kaveleen, silla vahan valia nakyi muovipullokasoja ja muuta rannalle ajautunutta hylkytavaraa. Muuten tuo vaellus oli kuitenkin hyvinkin antoisa, silla menimme snoklaamaan, kun havaitsimme riutan ja naimme monenmoista. Saarta kiersi 7 kilometrin mittainen riutta, joka katkesi vain parissa kohtaa. Naimme pienia oranssi-harmaita rauskuja, jotka olivat uskomattoman nopeita! Rauskun uintia on mahtava seurata, kun se liitaa vedessa kuin jonkinlainen ufoalus.

Tuona iltana taivaanrantaan alkoi keraantya hyvin tummia pilvia ja tuuli nousi. Seurailimme muiden retkelaisten touhuja, kun osa kantoi telttojaan suojaisiin paikkoihin. Olimme aika varmoja, ettei telttamme kestaisi kunnon sadetta. Siihen asti oli ollut hyva tuuri, silla oli ollut hyvin aurinkoista. Vaihtoehtona oli kantaa teltta jonnekin katokseen, mitka olivat niin pienia, etta vetta roiskuisi kuitenkin luultavasti sivuilta tai etsia riippukeinuille hyvat paikat. Paadyimme jalkimmaiseen ja aloimme taistella aikaa vastaan, ehtisimmeko tehda kaikki jarjestelyt ennen kuin taivas repeaisi. Menimme telttaan laittamaan pakettiin rinkkojamme. Tungimme lahes kaikki tavarat rinkkoihin lukuun ottamatta niita, joita tarvitsisimme viela illalla ja laitoimme rinkat jatesakkeihin. Nostimme rinkat myos teltan lattian korkeimmalle kohdalle, ettei mahdollinen vesi muodostaisi lammikkoa niiden alle. Seuraavaksi tehtavana oli hankkia lisaa koytta riippumattojen kiinnitykseen. Sen lainasimme eraasta katoksesta, jossa koysia roikkui hyodyttomina.

Koska meilla ei ollut kuin yksi peitto, laitoimme riippukeinut paallekain, etta ylin keinu muodostaisi jonkinlaisen suojan alimmassa nukkujalle. Vetta oli alkanut jo hieman tihkuttaa, kun muistimme ”Mihinkahan laitoimme vedenpuhdistajan”. Tama on arvokas laite ja ollut meille erittain hyodyllinen, joten huoli sen katoamisesta ajoi minut yltyvaan sateeseen etsintaretkelle. Juoksin lapi paikat, joissa olimme valmistaneet nuudelisoppiamme. Vasta viimeiseksi menin telttaan, josta se tietenkin loytyi. Talla valin sade oli yltynyt voimakkaasti ja arvelin kastuvani lapimaraksi ennen kuin ehtisin riippumattoleiriimme laiturin paahan. Otin mukaan vaihtovaatteet ja lahdin juoksemaan takaisin, sain juosta pitkaan laiturilla, silla se oli ainakin 300 metria pitka.

Edellisena iltana olimme lueskelleet laiturilla, silla siella oli hyvin kirkkaat valot. Nyt kuitenkin joku oli katkaissut sahkot koko laiturin kauimmaisesta osasta, joten ei ollut paljon muuta tekemista kuin alkaa piakkoin nukkumaan. Pari kertaa viela kiristelimme koysia, silla naytti, etta Kallen alemman maton solmut loystyivat itsestaan ja se painui koko ajan alemmaksi, kohti markaa lattiaa. Kuuntelimme tunnelman kohottamiseksi myos Loirin tulkitsemaa Eino Leinoa. Olihan se hieno nukkumispaikka, aallot loivat voimakkaasti korkeaan laituriin, ilta oli pimennyt taysin ja sade rummutti kattoa. Osa sadepisaroista tosin kimpoili sankyihimme asti, mutta niin harva, etta laskelmoimme, ettemme kovin pian kastuisi.

Suljettuani silmat ja kaannettyani kylkea, alkoi pian salamoimaan. Vasta tuolloin minulle kirkastui ajatus, miksi valot ehka olivat sammutettu laiturin paasta. Olimme varmaan aika taydellinen ukkosenjohdatin siina kaukana rannasta ja korkeakattoisen rakennuksen alla. Ei oikein kuitenkaan tullut mieleen muutakaan paikkaa, minne siirtya ja ei yhtaan kiinnostanut lahtea sateeseen etsimaan. Uskon jonkinlaiseen kohtaloon ja lohduttautuin silla, etta jos niin on tarkoitettu, etta kuolemme juuri tuolloin ja juuri tuolla, sitten on, se on jonkin korkeamman voiman kadessa. Aikani kuluksi kuitenkin laskin salamoiden ja jyrahtelyn valista etaisyytta, ei se missaan vaiheessa taysin paalla ollut. Kirkkaita salamat olivat kuitenkin ja valaisivat hienosti myrskyisen taivaanrannan.

Olin juuri nukahtanut makoisasti, kun Kalle herasi ja valitti kylmyytta. Hanella ei ollut peittoa ja matto oli niin alhaalla, etta lainehtivasta lattiasta kosteus honkaili kylmyyttaan. Minullakin oli kylla valilla kylma, silla tuuli oli hyvin voimakasta. Nousimme sitomaan mattoja uudestaan, talla kertaa vierekkain, etta voisimme jakaa peiton. Jotakin kieroutunutta mielihyvaa sain siita, kun taistelin solmujen kanssa yltyvassa tuulessa, vesipisaroiden parskyessa naamalleni. Mieleeni syntyi mielikuva, kuinka ennen vanhaan purjeveneenmiehisto on saanut kamppailla koko yonkin narujen ja purjeiden kanssa yrittaen pitaa purkkinsa pinnalle. Syntyi aivan sellainen vaikutelma kuin olisimme veneessa keskella merta, silla laituri oli tosiaan kaukana rannasta ja lahes joka puolella aallot loyivat kovalla ryskeella sen kylkiin. Aikanaan jo Palsi sanoi: kaikki kansat ovat erilaisia, mutta luontoa vastaan kohdistettu tyo ja taistelu innostaa kaikkia.

Juuri, kun olin asettunut mukavasti mattooni, loysinkin pian itseni lattialta. Olin, siina tuulen repiessa naruja kasistani, ja unen popperossa tehnyt huolimattoman solmun! Nyt sitten matto oli niin marka, ettei sita voinut heti sitoa uudelleen. Ei auttanut kuin kompia viereiselle penkille odottamaan maton kuivumista. Puolisen tuntia siina sitten tuijottelin valojen leikkia aaltoilevan meren pinnassa ja vahan torkuin. Juuri, kun olin huomannut maton olevan jo kuiva, pari hahmoa alkoi lahestya laituria myoten. Yokalastajia! Hieman he tuijottelivat meita ihmeissaan. Kommin kuitenkin takaisin mattooni ja toivoin kalastajien osaavan olla hiljaa, mutta tietenkin he rupattelivat koko ajan. Ei ihme, kun eivat nayttaneet saavan kalaa. Pian sade yltyi taas ja se ajoi kalastajat takaisin rannalla.

Jossain vaiheessa torkahtelin, mutta kylmyys esti kunnon nukkumisen. Oli erittain suuri helpotus, kun aamu jalleen valkeni! Kalastajatkin olivat taas ilmestyneet aamun ensisateiden ilmaannuttua, joten ajattelin, etta sama nousta ylos ja menna tarkistamaan teltta. Telttamme oli kuin olikin kastunut ja sisalla oli aikamoisia latakoita, joten oli loppujen lopuksi ollut hyva veto menna laiturille, vaikka ei sekaan mikaan hyva ratkaisu ollut ollut.

Tarkoitus oli viipya saarella viela kolmaskin yo, mutta olimme niin vasyneita, etta kaupungin mukavuuden houkuttelivat. Jos olisimme voineet olla varmoja, ettei seuraavana yona olisi satanut, olisimme kuivattaneet teltan ja jaaneet viela saarelle. (Miten voi olla telttoja, jotka eivat pida vetta? Eiko sen pitaisi olla teltan perusominaisuus? Ostimme sen viela retkeilyosastolta, emme mistaan lasten leikkiosastolta.) Nyt kuitenkin, emme halunneet enaa toista samanlaista yota. Ehtihan tuon saaren tuossa kahdessakin paivassa nahda. Nakemisen arvoinen se kylla oli roskistaan huolimatta, vedenmaailma oli hyvin kaunis.

Olimme monenmoisilla pateilla, mutta ajattelimme ensin muuurahaisten jyrsineen meita. Nyt emme kuitenkaan enaa ole varmoja, mista elukoista on kyse. Toivottavasti ei punkeista! Emme ymmarra, mista ne olisivat voineet tulla! Hieman lohdutti nahda, etta lahes kaikki muutkin matkaajat olivat venekyydissa enemman tai vahemman syotyja. Vaikka he olivat yopyneet resortissa, he olivat aivan pateilla. Ehka heita oli jyrsitty viidakossa, silla lahes kaikki matkaajat varmaan kavivat katsomassa mutakuoppia ja uimassa niissa. Saari oli syntynyt 1800-luvulla suuresta vedenalaisesta mutapurkauksesta ja vielakin keskiosissa kuplii jonkinnakoinen mutalahde. Ei oikein kiinnostanut menna pulikoimaan siihen, silla olimme saaneet niin tarpeeksi kaikista pikku elukoista. Mitahan tuollaisessakin mudassa asuu?

Takastulomatka oli yhta vaiheikas, kun Tigalle menokin. Yritimme ensin soluttautua turistien mukaan busseihin, jotka olivat rannassa odottamassa naita pakettimatkailaisia, mutta se ei onnistunut. Kavelimme sitten liikenneympyraan, mista piti lahtea busseja seuraavalle kylalle. Mitaan busseja ei kuitenkaan nakynyt, mutta vanhahko muori kysyi minne olemme menossa. Han kehotti meita hyppaamaan kyytiinsa pikku rahaa vastaan ja han veisi meidat bussipysakille. Hyppasimme kyytiin ja pien olimme taas tien varressa odottamassa toista kyytia. Bussia ei alkanut kuulua, joten paadyimme liftaamaan. Heti pysahtyi yksi auto, mutta hanella oli liian kovat hinnat, joten odotimme seuraavaa. Seuraavassa seta viittasi kintaalla hintatiedusteluillemme ja sanoi ”Minulla on leipaa tarpeeksi, en tarvitse rahaa”. Tuo oli kylla hauska mies. Han jutteli iloisesti koko 30 kilsan matkan. Han nauroi makeasti, kun Kalle kysyi ”onko tama auto malesialainen?” Taalla ihmiset eivat oikein tunnu arvostavan oman autoteollisuutensa tuotteita. Eraskin sanoi ”ei Proton ole mikaan auto, kaikki on jotain kopio-osia, ei ne kesta mitaan”. Malesiassa tehdaan kahta eri merkkia, joita ei veroiteta ollenkaan, ulkomaalaisille autoille sita vastoin laitetaan 100 prosentin verot, joten ei ihme, etta monilla silti on naita oman maan autoja.

Mies vei meidat kaupunkiin, joka tulvi hyvin pahasti. Puolet teista oli suljettu. Meilla oli kerrankin hyva tuuri ja bussi oli juuri lahdossa. Se oli hyvin vanha bussi, samanlainen kuin Intiassa usein. Hyvin silla kuitenkin matka taittui tanne kaupunkiin asti. Nyt sitten nautimme oikeasta sangysta ja sopivasta lammosta. Tanaan kavimme katsoon Rio animaation, joka oli hauska, mutta vahan liian laulurikas…

, Sabah,
Thursday, April 14, 2011

Toissapaivana kaytiin parturissa ja saatiin olla opiskelijoiden koekaniineina. Ovessa oli niin hyva hiustenleikkuu tarjous, ettei sen ohitse voinut kavella: kahden henkilon hiusten parturointi 5 ringettia. En tuolloin tajunnut, etta kyse on opiskelija toista, mutta se paljastui pian istuuduttuani tuoliin. Ensin kateeni annettiin hiusmallisto, jossa mielestani kaikki tyylit nayttivat lahes samanlaisilta. Niimpa vain summassa osoitin sormella erasta mallia, jossa hiusten pituus naytti sopivan lyhkaiselle. Seuraavaksi ymparilleni ilmestyi porraamaan 3 ihmista, yksi maarailevalla aanensavylla selittava opettaja ja kaksi tarkkaavaisesti kuuntelevaa oppilasta. Tyo annettiin sitten nuorelle pojalle, joka alkoi epavarmasti laitella hiuksiani ylos pinneilla. Hanella meni varmaan 15 minuuttia vain siihen, etta han asetteli hiuksiani paalaelle kiinni. Opettaja-pomo kavi siina vahan valia neuvomassa vauhdikkaasti selittaen ja sai pojan nayttamaan turhautuneelta. Viereisessa tuolissa nuori tytto oli alkanut leikata Kallen hiuksia. Hankin suhtautui tyohonsa hyvin tosissaan ja kyseli Kallelta koko ajan yhden hiustupon leikattuaan ”Onko nain hyvin?”.

Aluksi naytti, ettei leikkaamisesta tule oikein mitaan, kun poika niin varovaisesti leikkasi aina vain pari millia kerrallaan, mutta sitten han tuntui paasevan vauhtiin. Mielestani tyontulos nayttti jo aika hyvalle, kun opettaja syoksyi paikalle. Aanensavysta ja eleista paatellen han sanoi jotain seuraavan tapaista ”Ei ei noin, enemman kerroksittain, katsos nyt”, ja sieppasi sakset oppilaaltaan ”nain ja nain”, han napi hiuksiani hyvin varmoin ja nopein ottein, hiusten vain lennellessa kaaressa lattialle. Koska opettaja oli jo lyhentanyt tukkaani reilusti ja se alkoi asettua kivasti niin, etta hiukset nousivat sivusta vahan ylospain, aloin pian toppuutella ”Minusta tama on nyt hyva, olen tyytyvainen”. Se ei kuitenkaan riittanyt! Ihme parturiliike, kun asiakas ei saa sanoa, milloin hanen mielestaan on valmista. Oppilas sanoi, etta opettajan pitaa tulla hyvaksymaan tyontulos. Pomo oli kuitenkin juuri leikkaamassa toisen asiakkaan hiuksia, joten jouduin vahan odottelemaan. Eihan pomo sitten tietenkaan ollut tyytyvainen vaan mittaili jokaisen hiuspatkan ja vertaili sita toisella puolen olevaan, etta hiuksen varmasti ovat saman mittaisia eri puolin, han myos viela napsi huolellisesti sielta taalta. Han kumarteli ymparillani, taivutteli niskojaan, etta nakisi joka puolelta, tepasteli kierrellen ja kaarrellen, katsoen lahelta ja kaukaa, harjasi hiuksiani asetellen niita tiettyyn malliin, ja viimein hyvaksyi ”Kylla, se nyt on valmis”. En ole varmaan koskaan ollut tuollaisessa parturissa, jossa pyritaan yhta taydelliseen tyontulokseen. Pomo tuntui olevan erittain huolellinen perfektionisti. Ehka taalla on pakko olla tuolla alalla, silla tassa kaupungissa on lukuisia parturikampaamoita. Tulos oli, etta varmaan ensimmaista kertaa koskaan olin tyytyvainen hiuksiini lahtiessani parturista.

Viime paivina olemme yrittaneet ostella tuliaisia seka itsellemme etta muille. Olemme kierrelleet ahkerasti monissa tavarataloissa ja pikku putiikeissa. Lahjatavaraliikkeet ovat vain uskomattoman kalliita, samoja tavaroita myydaan torilla murto-osa hintaan jos vertaa noihin matkamuistoliikkeisiin. Ainoa vaan, etta torilla ei ole nakynyt esimerkiksi puuesineita, joita haluaisimme. Sunnuntai torilla niita olisi, mutta emme nyt ehdi enaa sinne, koska lentoi KL:n on huomenna. Olen myos katsellut Kallelle synttarilahjaa, mutta kaikki loistavat ideani ovat kaatuneet johonkin tiettyyn seikkaan. Esimerkiksi ajattelin ostaa hanelle eraasta ihanasta romukaupasta tekoakvaarion, jossa oli pieni vesiallas ja siina jotain muovisia kaloja. Nain ainakin kansikuvan perusteella, itse laatikosta puuttui kuitenkin kalat ja lahes kaikki muutkin osat. Niita sitten myyjatytot vahan aikaa metsastivat, mutta eivat loytaneet.

Koska minulla ei nyt ole muuta jutunjuurta, kirjoitan viela lyhyesti ruuasta. Syominenhan on kuitenkin aina vakiopaivaohjelmanumeromme. Olemme syoneet taalla kansainvalisissa ketjussa, kuten Pizza hutissa, Burger kingissa ja Old townissa, mutta myos paikallisissa ruokaloissa. Mita on malesialainen ruoka? Se ei ole minulle vielakaan oikein paljastunut, vaikka olen taalla niin paljon reissaillut. Kasittaakseni malesialainen ruoka on sekoitusta intialaisesta ja kiinalaisesta. Itse en oikein pysty erottamaan malajilaista ruokaa vaikkapa kiinalaisesta. Monesti nuudeli ja riisiruuilla on malajin kielinen nimi, mutta ne ovat kuitenkin samanlaisia kuin kiinalaiset ruuat. Voi niissa jotain vivahde-eroja olla, mutta itse en niita ainakaan tunnista. Samoin on suhteessa intialaiseen ruokaan. Tosin taalla syodaan vahemman curreja kuin Intiassa ja paikallisissa pikku ruokaloissa intialaista ruokaa edustavat lahinna rotit ja naanit, joita kastellaan keltaiseen tai punaiseen daaliin. Rotit ovat koostumukseltaan hieman erilaisia kuin Intiassa, Intiassa ne ovat rieskamaisempia, taalla enemman letun tyylisia. Erittain lihaisiahan nuo paikalliset ruokalat ovat. Siita ehka johtuu, ettemme ole niissa hirvean usein syoneet. Jos syomme paikallista, se on useimmiten intialaista. Tosin yhden loistavan kiinalaiset ruokalan olemme loytaneet, missa on myos vegekoju. Usein noissa paikoissa ruoka on laitettu valmiiksi ja saat osoitella eri kupeissa olevia keitoksia sen mukaan mita tahdot. Katevaa!

Huomenna siis lento KL:n, missa olemme kolme yota. Toivottavasti kaikki tavarat mahtuvat rinkkoihin niin, etta toisesta tulee alle 7 kiloinen. Pitaa tanaan hankkiutua luetuista kirjoista eroon, loytaa jokin guesthouse, joka haluaa rakkaat kirjamme.

, Sabah,
Saturday, April 16, 2011

En shoppaile enaa ikina, en ainakaan huomisen jalkeen! Ollaan kierrelty urakalla shopping mooleja ja tori-alueita; kahlattu sateessa nilkkoja myoten vedessa ja varjotelty marissa vaatteissa ilmastoiduissa tavarataloissa. Paljon on kylla loytynyt kaikenlaista, mutta on tuossa tavaroiden metsastyksessa kylla puuhaa ollut. Urheilusta kay! Hyva toisaalta, etta olen kavellyt viime aikoina paljon, silla olen myos syonyt paljon roskaruokaa. Valilla olemme yrittaneet syoda Pizza hutin salaattipoydassa ja intialaisissa paikoissa, mutta ihan liian usein on tullut ahmittua burgeria, ranskalaisia ja pizzaa. Paino meinaa hieman nousta. Useimmat vaatteenikin, mita olen ostellut ovat kokoa L, tosin Aasiassa monissa vaatteissa on pienet koot.

Valilla shoppailu on ollut ihan hauskaakin, mutta valilla olen ollut niin kyllastynyt, etta tunnen vain pahoinvointia nahdessani vaaterekkeja. Olemme ajatelleet, etta tavaroiden ja vaatteiden osto taalta on kuitenkin jonkinlainen sijoitus, mika kannattaa. Emme yleensa ole kovin materialisteja ja aika vahalla ostelulla olemme selvinneet reissun tahan asti, mutta nyt olemme ajatelleet saastaa siina, etta samat tarvitsemamme tavarat ja vaatteet ovat Suomessa joka tapauksessa monin verroin kalliimpia. Intiassahan se olisi kannattanut ostella, mutta emme halunneet sielta asti raahata tavaraa. Malesia ei edes alyttoman halpa maa ole, mutta silti ihmeen halpa verrattuna elintasoon. Katukuvasta, jossa nakyy lahinna muovipusseissa tavaraa rahaavia ihmisia ja lukuisista tavarataloista paatellen, ihmiset viettavat suurimman osan vapaa-ajastaan kuluttaen. He kayvat toissa ja toiden jalkeen menevat pistamaan rahansa menemaan valtavissa shopping mooleissa, missa he myos tapaavat ystaviaan ja istuvat ianikuisten pahvimuki (pirteloita, mehuja, erikoisia kahveja) juomiensa aarella rupatellen. Tyypillista huvia on myos ahtautua kavereiden kanssa karaoke koppiin laulamaan, tuijottaa televisioliikkeen isoilta naytoilta esitettavia elokuvia tai urheilua ja tietenkin jotkut myos kayvat mooleissa elokuvateattereissa. Malesiassa leffassa kaydaan kuitenkin hyvin harvoin, tilastollisesti vahiten maailmassa. Sen olemme kylla teattereissa huomanneet, niissa on aina vain muutama ihminen meidan lisaksi.

Huomenna viela vahan kaupoissa kiertelya. Onneksi olen jo suurimman osan tarvitsemastani loytanyt…Jollain tapaa voisi myos juhlistaa viimeista paivaa Aasian matkallamme. Sen jalkeen olemme viela Pariisissa pari yota. Luimme, et Versailesiin pitaisi historian opiskelijoiden paasta ilmaiseksi, mutta emme ymmarra kuinka todistaa lukevansa historiaa. Kerrankin, kun saisin jotain oman alan etuja niin en voi varmaan kayttaa niita, arsyttavaa!

, Wilayah Persekutuan,
Sunday, April 17, 2011

Onhan tama kylla mahtava kaupunki! Joku meidan liftauskuski haikaili tanne, mutta taas toinen kuski oli sita mielta, etta tama on aivan liian kiireinen kaupunki. Eras kalastaja piti Kota kinabaluakin hanelle liian vilkkaana kaupunkina. No, mielipiteita on monta. Mika on liian iso tai liian pieni kaupunki riippuu tietenkin aina perspektiivista, minkalaisessa ymparistossa on syntynyt ja kasvanut. Itse pidan Ouluakin aivan sopivan kokoisena kaupunkina, mutta lahes kaikki aasialaiset ihmiset varmaan olisivat sita mielta, etta se on tuppukyla. Joka tapauksessa tama Kuala Lumpur on upea kaupunki kayda ja nauttia tasta kosmopoliittisesta ilmapiirista, seka tietysta futurismista rakennuksissa ja kaupunkikuvassa. En silti valttamatta ensimmaiseksi valitsisi tata asuinkaupungikseni, ehka taalla kuitenkin on liikaa porukkaa makuuni. Kota Kinabalu voisi olla unelma kotikaupunkini. Kaupunkilomailuun valitsisin silti tama KL:n, se menisi jopa Bangkokin edelle. Ennen Bangkok oli lempilapseni Aasian suurkaupungeista, mutta nykyaan se on KL.

Miksi KL on suureksi kaupungiksi niin mahtava? Ensinnakin taalla on vertansa vailla oleva julkinen liikenne. Tanaan saimme kokea sen varjopuoliakin, kun jouduimme odottamaan kommuter junaa pitkaan ja sitten se oli hyvin taynna. Yleensa liikenne toimii uskomattoman tehokkaasti ja se on hyvin suunniteltu: kolme eri junaa risteavat keskenaan, osa menee ilmassa ja toiset maan paalla, junilla on yhteisia asemia myos bussien kanssa, joten bussiin voi vaihtaa katevasti vaikkapa Central asemalla.

Kl on monin paikoin myos hyvin kaunis kaupunki. Moskeioiden minareetteja nousee siella taalla, uusissakin rakennuksissa on kaytetty islamistisen arkkitehtuurin pitsikuvioita ja kumpuilevia pilvimaisia koristeleikauksia ikkunasyvennyksissa, korkeat modernit rakennukset ovat usein muotokieleltaan hienoja (vaikka lasiset talot saattavat olla rumia), istutuksia on paljon ja muutamat viela kuin ihmeen kaupalla pystyyn jatetyt vanhat talot ovat kirkkaan varikkaita.

Tanaan ajoimme taivasjunalla seka kommuter junalla Midvalley alueelle ja kavimme Megamoolissa seka laheisessa Pikku Intia alueelle. Onnistuimme loytamaan Megamoolista ja Juscosta muutamia hyvia tarjouskoreja, joita sitten pengoimme innokkaasti. Olemme ostaneet lahes kaikki vaatteemme tarjouksesta, silla alkuperaiset hinnat eivat yleensa oli kovin edukkaita. Melkein jokaisessa liikkeessa on aina jotain alennusmyynteja, joten ale kauppojen loytaminen ei kylla tuota vaikeuksia. Joskus alet ovat vain nimellisia, mutta joskus voi olla jopa 70 prosentin hinnanalennuksia. Kalle esimerkiksi loysi paidan 10 ringetilla, vaikka alkuperainen hinta oli 69 ja mina loysin hupparin 25, vaikka lahtohinta oli 100 r. Usein muutkin ihmiset ovat loytaneet nuo huipputarjoukorit ja niiden ymparilla kaydaan armotonta penkomista. Joskus tulee mieleen kuin ihmiset suorastaan taistelisivat vaatekappaleista kuin hyenat raadon kimpussa.

Suurin osa turisteista tuntuu tekevan ostoksensa Suriassa tai taman kiinalaiskaupungin osan ostoskaduilla. Kehottaisin kuitenkin reissajia etsiskelemaan tuliaisia ja vaatteita myos muiden alueiden mooleista ja torialueilta. KL:ssa on ihmeen vahan toreja, mutta esimerkiksi Chow kit on loistava paikka ostaa vaikkapa rahapusseja tai laukkuja.

Varmaan melkein 100 euroa on mennyt shoppailuun, mutta paljon on tullut osteltua hyodyllistakin. Kohta juhlistamme Aasia kierroksemme paattymista isoilla burgerilla ja kaymme ostamassa laheisesta ruokakaupasta valtavan Wall’sin keksijaatelopurkin. Voisihan sita juhlia juhlavamminkin, mutta taidamme jattaa juomiset yms Pariisiin. Kallen synttareidenkin kunniaksi voisi huomenna vahan juhlia, jos vain yli 12 tunnin lennon jalkeen jaksaa. Air Aasian sivuilla luki, kun Kalle yritti tehda meille ruokatilaukset, et Kallella on synttarit. Muistavatkohan he Kallea jotenkin? Air Aasia ei kylla yleensa ihmeemmin yllata, jarjesta mitan lisapalveluita. Se on hyvin koruton lentofirma! Toisaalta saamme kiittaa sita paljolti reissumme mahdollistamisesta tassa muodossaan. Kylla se heidan logonsa ’Nyt kaikki voivat lentaa’ jokseenkin paikkansa pitaa. Toivoisin silti, etta siella olisi edes jonkinlaiset elokuvamonitorit. Tulee pitka lento ilman mitaan viihdetta. Tosin kirjahan on aina parasta viihdetta jos se on hyva, mutta en ole taysin vakuuttunut, et Jari Tervon teokseni olisi viihdyttava.

Kallen sivuilla voi kayda katsoon tuoreimmat kuvat…

, Wilayah Persekutuan,
Tuesday, April 19, 2011
No niin…aloitetaanpa taas alusta eli mennaan ajassa taaksepain pari vuorokautta. Pakkailimme KL:ssa aamulla nopeasti viimeiset tavarat rinkkoihin ja totesimme, ettei sita kuitenkaan loppujen lopuksi tullut hirveasti osteltua, silla rinkat tuntuivat keveilta. Olimme ajatelleet, etta kavelisimme Central asemalle, mista lahtee busseja lentokentalle, sinne on China townista noin 1,5 kilometrin matka. Yleensa kuljimme tuon matkan taivasjunalla, mutta niita ei kulje ennen 6 aamulla. Olimme saasteneet juuri kymmenisen ringettia taksia varten, etta voisimme myos mahdollisesti ottaa taksin jos silta alkaisi tuntumaan. Kun taivas repesi ja raskaat vesipisarat tippuivat niskaamme kallistuimme taksin kannalle. Juoksimme bussipysakkikatoksen alle vaijymaan taksia, kun ensimmainen auto, mista kysyimme oli ollut liian kallis. Pian tuli taksi, joka suostui kayttamaan mittaria ja paasimme silla katevasti aivan bussien viereen Central asemalle.

Ehdimme juuri sopivasti lentokentalle 1,5 tuntia ennen lennon lahtoa. Tuntia ennen pitaa lakisaateisesti olla kentalla, joten jossain vaiheessa olimme jo ajatelleet, etta toivottavasti ei tule kiire. Jonot olivat valtavat ”chek inissa`´ ja pasiintarkastuksessa, joten meilla meni joka tapauksessa kentalla viela paljon aikaa ennen kuin olimme koneessa. Lento oli hieman myohassakin. Lentokapteenin kuulutuksissa lennon myohastymista perusteltiin vain paperitoiden tekemisella. Jai vahan epaselvaksi, mita papereita heidan taytyi taytella ja ennen kaikkea, miksi niita ei oltu etukateen taytelty. Odotimme nousulupaa koneessa kentalla reilu puoli tuntia, jonka ansiosta tulimme olleeksi koneessa yli 14 tuntia ennen kuin olimme perilla. En kylla enaa ihan heti lenna Air Aasialla pitempaa lentoa! Siella ei ollut minkaanlaista viihdyketta, ei mitaan ruokia, eika edes vesipulloja. Kaikkea tietty sai rahalla, mutta ihmettelin silti suuresti miksi itse lennon hintaan ei kuulunut edes juomaa. Sita paitsi kaikilla rahjaisimmillakin lautoilla on Malesiassa aina televisiot. Miksi siis ei noissa lentokoneissa? Ei kai sen niin iso sijoitus pitaisi olla. Antaisivat vaikka potkut yhdelle turhista virnistelevista lentopojuista ja hankkisivat silla rahalla elokuvalaitteet. Tuota henkilokuntaa on aivan liikaa siihen nahden, etteivat he tee mitaan muuta kuin tarjoilevat ruokaa niille, jotka sita ostavat ja ottavat vastaan typerasti hymyillen ihmisten valituksia. Ostimme mekin lopulta yhdet leivat, mutta paaasiassa elimme omilla evaillamme.

Ilmastointi oli taas taysilla ja alkumatkasta hytisin koko ajan. Onneksi ystavallinen vierustoverini antoi minulle ylimaaraisen peittonsa. Hanella oli vaikeuksia ostaa ruokaa, koska oli luullut luottokortin kayvan ja se ei kaynytkaan. Annoin hanelle sitten peitostani vastineeksi myslipatukan.

Kone oli lahes taynna, mutta silti muutamia yksittaisia paikkoja oli vapaana. Kateellisena katsoin viereisen penkin pariskuntaa, kun he paasivat vuorotellen makuuasentoon penkeille. Eipa se tietenkaan sattunut, etta meilla olisi ollut tyhjaa tilaa vieressamme. Kallella tosin oli yksi tyhja istuin vieressaan, mutta hanen naapurinsa ei suostunut vaihtamaan kanssani paikkaa, silla hanella oli kipea jalka, jolle tarvitsi paljon tilaa. Tuo naapuri jutteli Kallelle lahes koko ajan lukemiostaan kirjoista ja eri maista, missa oli reissaillut. Varsinkin sen jalkeen, kun han nautti muutaman oluen, hanen kielen kantansa irtosivat ja puhetta tuli taukoamattomana ryoppyna. 10 tuntia lennosta meni nopeasti, mutta viimeiset 4 tuntia olivat aika tuskaisia. Olin hyvin vasynyt, koska makuuasentoon paasematta en ollut pystynyt nukkumaan lainkaan ja selkaani sarki voimakkaasti.

Laskeutuminen oli aika kuoppaista. Kone kallisteli vuorotellen kummallekin sivuille ja siivet tarisivat. Vaikutti, ettei kapteeni oikein loytanyt sopivaa lentorataa, kun han kallisteli vuorotellen kuin rallikuski, suuntaan ja toiseen. Olisikohan ollut hanen ensimmaisia lentojaan? Ihmiset alkoivat siina jo vilkuolla toisiaan ja kasimerkeista ymmarsin heidankin kiinnittaneen huomiota koneen huojahteluun. Kun pyorat viimein koskettivat maata, muutama matkustaja puhkesi taputuksiin ja muut huokailivat helpottuneina.

Perilla Pariisissa oli kuoleman vasynyt, tuntui, etteivat jalkani kanna metriakaan. Siina kuitenkin pikku hiljaa herasin henkiin. Lammin, mutta raikas ulkoilma piristi kivasti. Olin yllattynyt, kuinka lamminta taalla on. Taalla on jo taysi kesa! Bussilla ja raitiovaunulla matkasimme 15 kaupunginosaan, jossa Kallen kaveri Jouni tuli meita vastaan. Jounin kampilla soimme vahan iltapalaa, otimme Kallen synttarien kunniaksi yomyssyt ja mina pistin pian nukkumaan Kallen ja Jounin lahtiessa viela iltalenkille.

Tanaan suuntasimme Versailesiin. Juna-aseman lipunmyyntiautomaatti oli rikki, joten jouduimme ryomimaan porttien alitse. Jouni sanoi, ettei hanella ole koskaan tullut tarkastajia, vaikka on matkustanut junalla tosi paljon. Nyt kuitenkin lipuntarkastajat ilmaantuivat junaan viela viime metreilla ennen kuin olimme perilla. Olin aivan varma, et nyt tulee sakot. Mutta Jounin selittaessa rikkoutuneesta automaatista tarkastaja vain totesi leppoisasti, etta meidan pitaisi ostaa hanelta liput. Maksoimme sitten pyydetyt 3 euroa per nena ja paasimme poistumaan junasta muun turisti virran mukana. Oli helppo paatella, missa pallatsi sijaitsee, kun sinne oli menossa muutama muukin ihminen. Paikalla oli porukkaa kuin intialaisessa temppelissa. Menimme ensin katsomaan opaskylttia ja vahan huolestuimme paasisimmeko sittenkaan ilmaiseksi, silla siina ei mainittu historian opiskelijoista mitaan. Hinnat olivat muutenkin sekavasti, mutta naytti, etta minimissaan palatsiin joutuisi pulittamaan 15 euroa.

Mentiin jonottamaan lipunmyyntiin, jossa parveili massoittain porukkaa. Tunteroinen siina jonoteltiin ja sitten tajuttiin kysya infoihmiselta, joka jutteli jonossa olevien ihmisten kanssa, paasemmeko historian opiskelijoinma ilmaiseksi sisaan. Olimme varautuneet ”ei” vastaukseen, koska hinta oli niin kallis ja missaan kylteissa ei oltu puhuttu edes opiskelija-alennuksista. Tuo opas kuitenkin neuvoi meidat vain jonottelemaan sisaan. Sisaanpaasy jono kiemurteli koko pihan halki moneen otteeseen kuin serpentiini, edes ja takaisin. Eras opas sanoi jonossa menevan 1,5 tuntia, mutta paatimme jonotella, koska olimme jo siella asti ja meilla oli lupaus ilmaiseksi sisaanpaasysta.

Mitahan sita sanoisi tuosta Aurinkokuninkaan palatsista? Olihan siina rakennuksella kokoa ja loistoa. Paljon oli monenmoista maalausta, valtaistuinta, kasityota, kristallikruunua ja kultaista koristelua. Hieman liikaa oli porukkaa, etenkin Ludvikin toimistoon ja virallisiin vastaanottotiloihin oli hirvea ihmisrynnistys. Onneksi eurooppalaiset ihmiset sentaan osaavat jonottaa rauhallisesti ja kukaan ei lahde tunkemaan. Joku tosin oli voinut pahoin vaentungoksen ja huonon ilman takia ja paikalle tunki jotain laakintamiehiakin. Lopuksi sain pihalla vastailla johonkin tutkimukseen, miksi olin tullut paikalle ja mihin olin tyytyvainen ja mihin tyytymaton. Olin tyytymaton lahinna huonoon informaatioon, esimerkiksi jonotimme ensimmaisessa jonossa aivan turhaan, kun missaan kyltissa ei vahvistettu tietoa historian opoiskelijoiden lippujen ilmaisuudesta. Kaiken kaikkiaan olin kuitenkin tyytyvainen 2,5 tunnin yhteisjonotuksesta huolimatta, silla henkilokunta uskoi heti meidan olevan historian opiskelijoita, vaikka naytimme vain haalistuneita opiskelijakorttejamme (olimme kylla tulostaneet varulta opintorekisterimmekin), oppaat olivat ystavallisia ja ihmismassa eteni sisalla rakennuksessa sujuvasti ja hyvin pystyimme ihastelemaan monia taide-esineita ja rapsimaan kuvia.

Iltapaivalla kavimme pyorahtamassa katsomassa Eiffel tornia ja minivapaudenpatsasta kaukaa sillalta ja sitten hakemasta kaupasta piknikevaita ja suuntasimme puistoon syomaan patonkia, mansikoita, juustoja, oliiveja,karkkia ja sipseja. Tata pidetaan kalliina kaupunkina, mutta sanoisin taman olevan paljon halvempi ruuan suhteen kuin Suomi. Maksoimme kaupassa vain 17 euroa, vaikka ostimme 2 kassia monenmoista herkkua ja 2 viinipulloakin. Emme juoneet puistossa yhtaan viinia, koska siita saa kuulema nykyaan sakot. Tosin yleensa vartijat antavat vain varoituksen. Oli kylla tosi kaunis puisto lasten kivisine kiipeilyseinineen ja kukkaistutuksineen. Tulimme nyt tanne kampille viettamaan peri ranskalaista iltaa ja maistelemaan eri viineja.

Haapavedelle teen loppuvetoa reissustamme, nyt en oikeasti enaa keksi mitaan sanottavaa, joten turhaa jauhaa tyhjaa. Pariisista taytyy sanoa, etta vaikuttaahan (kerran ennenkin olen taalla kaynyt, mutta siita ei jaanyt paljon mieleen) tama hienostuneelta kaupungilta:kaikki ovat hyvin pukeutuneita, kaupunkikuva on siisti ja rakennukset niita ihania kivisia taloja ranskalaisine kiemuraisine kaideparvekkeineen.

, Oulu,
Monday, April 25, 2011

Nyt olemme jo Koti-Suomessa nauttimassa keväisestä auringonpaisteesta, pelailemassa lautapelejä ja juoksuttamassa pupujamme ulkona. Jonkinlainen loppulause pitaisi kai kuitenkin tälle blogille kirjoittaa. Ehkä se onnistuisi parhaiten niin, että käyn vain kunkin reissumaan lyhyesti läpi ja kerron, mitä siitä jäi päällimmäiseksi mieleen.

Thaimaa:

Täällä olemme reissailleet useita kertoja, mutta aina maa on ollut vain jonkinlainen läpikulku paikka. Tälläkin kertaa matka Thaimaassa jäi lyhyeksi, sillä kävimme vain Bangkokissa ja Koh Changilla. Halusimme nähdä jonkun Thaimaan saaren, sillä olemme suhtautuneet niihin aina turhankin kriittisesti. Faktahan on, että useimmat ovat jo aivan liian turisoituneita (ainakin meidän makuumme), mutta Changi oli kuitenkin myönteinen yllätys. Thaimaa on erittäin helppo maa reissata! Kulkuyhteydet toimivat, ihmiset osaavat usein englantia ja guesthousit ovat hintaansa nähden tasokkaita. Hienoa maassa on, että se on erittäin itseriittoinen samanaikaisesti, kun on kuitenkin avoin kaikille kulttuurivaikutteille. Maa on ominut lännestä paljon, lähinnä kulutustottumuksia, mutta silti sillä on oma ruokakulttuurinsa, musiikkinsa, kirjailijansa jne.

Burma:

Jos Thaimaa on helppo maa, Burma onkin jo huomattavasti vaativampi. Meitä oli peloteltu, ettei julkinen liikenne toimi, maassa ei pääse liikkumaan juuri mihinkään, kerjäläisiä on paljon ja juntan hirmuhallinto on masentavaa. Omalta kohdaltani en voi allekirjoittaa mitään näistä mainitsemistani yleisistä ennakkoluuloista. Julkinen liikenne toimi loistavasti, vaikkakin hitaasti. Ei kuitenkaan hitaammin kuin vaikkapa Intian pikku kylillä. Suurinta valtatietä, joka menee etelästä pohjoiseen pääsi hyvinkin vauhdikkaasti, mutta harvoin bussit käyttivät tätä väylää. Kerjäläisiä en nähnyt kuin satunnaisesti Yangonissa ja Baganissa. Hirmuhallinnon vaikutuksia taas tavallinen reissaaja ei näe. Vain eräs munkki uskalsi puhua meille suunsa puhtaaksi ja arvostella juntan pitämiä näytelmävaaleja. Varmasti paikallisilla olisi paljonkin kerrottavaa monenmoisista epäoikeudenmukaisuuksista, mutta yleensä he eivät uskalla puhua, tai eivät näe mitään syytä tulla kertomaan elämäntarinaansa ulkomaalaiselle.(toisin kuin Intiassa) On varmasti myos paljon ihmisiä, joiden arjessa juntan hallinto ei näy millään tavoin, ei se kuitenkaan ihan joka suuntaan ulota lonkeroitaan.

Vaativaa Burmassa oli ainoastaan: Maahan taytyi viedä kaikki rahat, mitä aikoo käyttää. Pankkiautomaatteja ei ole koko maassa! Dollareiden taytyy olla erittäin hyväkuntoisia tai niitä ei huolita, yksikään nurkka ei saa olla setelistä taittunut. Paikallisella valuutalla taytyy tehdä kaikki päivittäiset ostokset, mikä johtaa siihen ongelmaan, että dollareita täytyy vaihtaa paikalliseksi rahaksi. Tässä taas tulee helposti huijatuksi, sillä virallisia rahanvaihtopisteitä ei ole vaan homma toimii hotelleiden kautta tai kadulla. Valuuttasotkujen lisäksi Burman toinen todellinen ongelma oli sen selvittäminen, mihin oikeasti saa matkustaa. Olisimme halunneet käydä myös etelässä, mutta emme saaneet mistään selville, kuinka etelään olisimme pystyneet menemään, eli missä turismirajat kulkevat. Nämä rajat ovat todellisuutta, missään tapauksessa Burmassa ei pääse aivan minne tahaansa tahtoo, mutta rajat ovat kuitenkin liukuvia.

Näin jälkikäteen Burmasta tulee mieleen kultaiset pagodat, erittäin avuliaat ihmiset, suuri halu tehdä maasta turisoituneempi ja myönteisessä valossa tunnettu, (lentokentälläkin vielä eräs virkamies sano leveästi hymyilleni: pidittehän meidän maastamme, tulettehan takaisin, kertokaa kaikille, että Burma on mahtava maa) ja ihanat intialaistyyliset ruuat, joissa oli kuitenkin aivan oma makuvivahteensa, esimerkiksi tamariiniä käytettiin paljon.

Sri Lanka:

Hieno maa! Helppo ja kulttuuriltaan rikas. Tosin pohjoisosat ovat hieman vaativampaa seutua, sillä ovat vasta auenneet matkailijoille sodan jälkeen ja siellä odotetaan turismilta vähän liikojakin. Ihmiset vaikuttivat siellä vähän samanlaisilta kuin Vietnamissa eli turistien rahat kiinnostavat, mutta muuten heihin suhtaudutaan välinpitämättömästi tai jopa kylmäkiskoisesti. Etelän rannat ovat mahtavaa seutua, erityisesti Bolhena ja Weligama. Matkailijoita on Lankalla kohtalaisen paljon Hikkaduwassa ja Unawatunassa, mutta kyllä sinne vielä sekaan mahtuu ja ihmisille, jotka kaipaavatkin vähän menoa ja harrastusmahdollisuuksia, ne ovat loistavia kohteita. Kandyn kaupunki keskellä maata on tunnelmallinen vanhoine rakennuksineen, kukkuloineen ja järvineen vilkkaasta liikenteestään huolimatta. Lanka on erittäin halpa, jopa halvempi kuin Intia, edellyttäen, että etsit ne paikallisille suunnatut ravintolat, kaupat ja kotimajoituspaikat.Turisteille suunnatut palvelut ovat hintavia.

Intia:

Intiaa on mahdoton analysoida, koska se on niin suuri. Se on niin täysin erilainen eri puolilta. Intiasta jäi kuitenkin edelleen sellainen maku, että kiehtova paikkahan se on. Intiassa pitää varautua koko ajan siihen, että mitä tahaansa voi tapahtua. Suunnitelmat voivat mennä hetkessä uusiksi, kuka vain voi tulla yllättäen juttelemaan, kaduilla voi törmätä hyvin monennäköiseen kulkijaan, äänimaailma on uskomattoman rikas niin hyvässä kuin pahassa jne. Intia tulee olemaan varmasti vielä pitkään maa, jonne aito hippi voi piiloutua. Monissa muissa Aasian maissa hintataso on noussut sen verran, että oikeasti pienellä budjetilla voi olla vaikea tulla toimeen, mutta Intiassa se on vähänkin kulttuuria tuntevalle vielä mahdollista turistipaikkojen ulkopuolella.

Intia on hyvin kärsivällisyyttä koetteleva ja samanaikaisesti se on niin mahtava yllättävyytensä vuoksi. Monet sanovat, kun kuulevat meidän olleen Intiassa, ”Se on varmasti niin ihana”. Nimenomaan ihana Intia on kyllä harvoin. Se on niin koetteleva maa, ettei sitä siksi voi oikein tällä termillä nimittää. Se on pölyinen, likainen, meluinen ja tungokseen asti täynnä ihmistä ja eläintä. Kuinka tällainen maa voisi olla ihana? Sen sijaan ”mieltäkiinnittävä” (vanha ilmaisu) olisi parempi käsite. Intiaan ei voi suhtautua välinpitämättömästi, siitä on pakko olla jotain mieltä. Se herättelee ajattelemaan ja ottamaan kantaa muun muassa väestönkasvuongelmaan, ympäristöasioihin ja elintasoeroihin. Jos olet pitänyt ennen Intiaa itseäsi hyvinkin empaattisena ihmisenä, et ajattele välttämättä näin enää Intian jälkeen, kun olet hätistellyt kerjäläislapsia pois roikkumasta housunlahkeissasi. Intia kyynistää ihmisen helposti, mutta toisaalta se myös hyvällä tavoin herättää ”todellisuuteen”, riisuu länsimaalaisen ihmisen silmien edestä turhat ruusunpunaiset kuvitelmat. On siinä maassa myös myönteisiä esimerkkejä, siellä huomaa kyllä kuinka itsekäs ihminen usein on, mutta myös toisin päin. Joku kadulla elävä saattaa yrittää pelastaa kissanpentua tai slummeissa vallitsee naapureiden kesken todellinen yhteisöllisyys, jolloin jaetaan ruokaa ja tavaroita.

Filippiinit:

Olimme maassa vain todella suppealla alueella eli Manilassa, Marinduquella ja Mindoroksella, joten mielipiteeni koskevat vain näitä alueita. Filippiinit ei vaikuttanut yhtään niin vaaralliselta maalta kuin yleensä mielletään. Toki se on luonnonkatastrofeille altista aluetta, mutta useat maanjäristykset jäävät pieniksi ja taifuuneita esiintyy pääosin vain monsuuniaikaan. Manilan rikollisuutta pidetään pahana ongelmana ja sen kyllä myönnänkin olevan totta, mutta eihän Manilaan tarvitse jäädä.

Maasta jäi kuva, että paljon jäi vielä näkemättä. Marinduquesta saimme ensimakua, että varmasti monet saaret olisivat paratiiseja. Ongelma vain on pienille, ei-turisoituneille saarille pääsy. Pitäisi melkein palkata oma venekuski ja se tulee äkkiä kalliiksi. Filippiiniläiset ihmiset olivat ihanan kohteliaita jopa Manilassa. Vieraanvaraisuus on myös huipussaan tässä maassa. Pääsimme esimerkiksi Marinduquella perheen luokse, jossa asustimme monta yötä vain pientä korvausta vastaan, mihin ei todellakaan pitänyt kuulua muita palveluita. Silti he tarjosivat meille jatkuvasti syötävää, käyttivät vene- ja luolaretkellä sekä ajeluttivat autollaan ympäriinsä.

Musiikki soi aina joka puolella ja useat ihmiset lauleskelivat itsekseenkin kulkiessaan pienillä poluilla. Filippiinit jäi muistoihini musiikin, meren ja jeeppien maana.

Malesia:

Maa on hyvin länsimaalainen isoine ostoskeskuksineen, pikaruokaloineen ja uusine henkilöautoineen. Silti kulttuurissa näkyy ihanasti kiinalaisvaikutteet. Kiinalaisia temppelitä ja ravintoloita on vähän siellä täällä. Intialaiset vaikutteet näkyvät lähinnä ruuassa, vaikka näkeehän hindutemppeleitäkin harvakseltaan. Malesia on muslimi maa, mutta islam näkyy mielestäni selkeimmin vain arkkitehtuurissa. Toki useimmilla naisilla on huivit päässä, mutta muuten reissaaja ei huomaa ihmisten uskonnollisuutta. Ruokoilijoita esimerkiksi näkyy harvoin, vaikka tietenkin jokaisessa museossakin on rukoushuoneet. Islam on Malesiassa ihanan vapaamielistä, ei kiihkouskovaisen tiukkaa. Itse sain tällaisesta ”tavallisesta” islamista jo Intiassa todella hyvän kuvan, esimerkiksi muslimi lapset osasivat aina käyttäytyä paljon paremmin kuin hindu kumppaninsa. Heidän käytöksensä oli rauhallista ja kohteliasta, aivan kuin islam uskontona korostaakin hyvän käytösen merkitystä ja hillityyä elämänasennetta.

Borneo: Sabahin alue oli yllättävän paljon samanlaista kuin manner Malesia. Kaupunkikuva siistiä ja modernia jne. KK:n ulkopuolella maaseudulla näkyi köyhempääkin maisemaa, kuten vedenpäällisiä lautatalokylia ja välillä jopa heinäkattoista mökkiä. Paljonhan siellä on metsää vielä jäljellä! Borneo tulee olemaan nouseva luontokohde! Ruotsalaiset olivat jo vahvasti löytäneet paikan, mutta muita kansallisuuksia oli vielä vähemmän. KK:sta käsin järjestetään hyvin paljon kaikenlaisia luontoretkiä ja saarimatkoja. Se paikassa vähän ärsytti, että lähes kaikki saaret ovat jo vahvasti kaupallistettu eli niihin ei pääse ilman ”turhia” (en omin silmin todennut mitään työntuloksia) luonnonsuojelumaksuja, kalliita venemaksuja ja hintavia hotellikustannuksia. Jos pienen budjetin reppureissaaja haluaa mennä Borneolle, kannattaa pitää kiirettä. Näin sanotaan aina kliseisesti monesta paikasta, mutta Borneon kohdalla se pitää paikkansa, esimerkiksi Intia tulee varmasti vielä kauan pysymään edullisena ja Burmakaan ei vahvasti turisoidu lähiaikoina.

Vielä nyt tietyille saarille pääsee kohtuu hintaan ja niissä voi telttailla vapaasti tai nimellistä maksua vastaan. Kannattaa hankkia kunnon teltta ja lähteä saariseikkailulle! Telttailu on ehdottomasti suosittelemani tapa nähdä Borneota, silloin ei ole guesthousejen armoilla ja voi vapaasti etsiä itselleen mieluisan kodin paikan. Teltan kuntoon kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota. Itse ostimme vahingossa vettäpitämättömän ja siitä seurasi monenmoista vastoinkäymistä.

Borneolla on surkea julkinen liikenne. Isoja kaupunkeja kohden pääsee, mutta muuten bussia liikkuu harvakseltaan. Liftaaminen on onneksi hyvin toimivaa ja helppoa. Borneosta jäi mieleen vehreät viidakot, roskaiset, mutta kauniit rannat, Kota Kinabaluun ihana kirjasto ja ravintolat, liftaaminen, Bangin järkyttävä kaatopaikkakylä, Labuanin rento viihdekaupunki (eli viina oli siellä halpaa), merenalainen uskomaton elämä ja isot varaani-liskot.

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi