Irtolaisena Aasiassa, osa 7

, Wilayah Persekutuan,
Thursday, February 24, 2011
Kalle kirjoittelee opponointi tyohoni lisayksia, silla joka paperin alareunasta puuttuu usea rivi. Kehuin liian aikaisin viimeksi, etta olisin saanut tyon tulostettua. Tuokin episodi kuvaa hyvin koko Intiaa. Mikaan ei oikein toimi ja ihmisten ammattitaito ei yleensa ole kovin korkealla tasolla. Tulostimessa oli vikaa, mutta vikaa oli myos jossain asetuksissa, silla teksti tuli hyvin pienella. Yritin kysya nettipaikan virkailijalta neuvoa, mutta han vain tuijotti holmona ruutua, kun saimme Kallen kanssa itse klikkailla hiirella ja kysella virkailijalta ”olisiko se nain?”. Totta kai sekin on hieman noloa, etten osaa itse saataa mitaan tulostus asetuksia, mutta viela nolompaa on, ettei ihminen, jonka tyota se olisi, osaa. Voisin tulostaa tyon tietty taalla Malesiassa uudestaan, mutta se maksaisi 5-10 euroa, joten naen halvemmaksi teettaa Kallella riistotyota. Lupasin hanelle aterian korvaukseksi vaivasta.

Intialaisesta asiakaspalvelusta ja ihmisten ammattitaidosta: Chennaissa soimme Orissan jalkeen kalliilta tuntuvassa ravintolassa. Orissassa hinnat olivat oikeasti reilu puolet halvempia kuin muualla Intiassa, missa nyt reissasimme. Rahaa meni Gopalpurissa paivassa vain 1-2 euroa kaikkeen ruokaan, sisaltaen moninaiset herkut. Tuolla Chennain ravintolassa onnistuin kuitenkin loytamaan listalta ihmeen halvan daalin, joten tietty tilasin sen. Jalkeen pain laskussa luki daalille aivan eri hinta. Kysyin, etta mika se tama hinta on, kun ruokalistassa sanottiin aivan toista. Vastaus oli: tulostusvirhe, madam. Jos hinnaksi ilmoitetaan tietty summa, totta kai oletan sen pitavan paikkansa! Sen yksinkertaisesti taytyy pitaa paikkansa ja on ravintolan vastuulla jos ei pida. Kieltaydyin maksamasta enempaa ja lahdimme vain kavelemaan. He nostivat kylla kunnon metelin, mutta eivat sentaan lahteneet peraan. Jossain muualla pain maailmaa, olisi voinut kuvitella kuulevansa jonkinlaiset pahoittelut virheesta, mutta Intiassa sai vain haukut siita, etta ei suostu maksamaan korkeampaa hintaa kuin painetussa menussa oli ilmoitettu selkein numeroin.

Lukuisat kerrat saimme Intiassa vaarin rahasta takaisin. Arvioisin, etta lahes joka kolmas kerta meilta yritettiin veloittaa likaa ja joka 10 kerta taas liian vahan. Virheita sattui siis kumpaankin suuntaan, joten pelkastaan ahneudesta ei ollut kyse, vaan enemmankin huolimattomuudesta. Huolimaatomuus nakyi muutenkin kaikessa intialaisessa bisneksessa ja kanssakaymisessa. Esimerkiksi isoilla maalatut katumainokset saattoivat sisaltaa lukuisia kirjoitusvirheita, vaikka ne olisivat olleet jonkun menestyneen mobiliyrityksen.

Sahellysta ja sahellystahan se on intialainen kulttuuri. Ahmed Hassan (voisiko olla enempaa muslimi nimi?) isantamme sanoi intialaisen kulttuurissa olevan keskeista kolme teemaa: kriketti, elokuvat ja politiikka. Kaikki nama herattavat intialaisessa kiihkeita tunteita ja ovat varmasti kehapaatelman omaisesti suosittuja juuri sen vuoksi, etta ovat omiaan herattamaan intohimoja. Kaikkeen naihin liittyy myos tuo mainitsemani ”sahellys”. Politiikkaa huudetaan korokkeelta, kansan pyoriessa levottamana massana puhujakorokkeen ymparilla. Valilla musiikki soi niin kovasti, ettei puhujan sanoista saa varmasti mitaan selvaa, mutta tarkeinta on kiihkea tunnelma. Kriketti on suhteellisen vauhdikas peli, vaikkei silta aina naytakaan.Krikettia myos katsotaan suurella joukolla, jossa huudetaan kannustuksia ja sosialisoidaan.Bollywood elokuvat taas ovat taynna tapahtumien pyoritysta, tunnelatausta ja nopeatempoista iloista tanssia.

Energisyys ja innostuneisuus on parasta intialaisessa kulttuurissa. Silloin kun nama piirteet esiintyvat yliampuvina jossain ihmisessa, tai ihmislaumassa, ne ovat myos pahinta. Esimerkkina hyderapadilainen poika, joka tuli juttelemaan meille Gopalpurissa. Han oli kaverilaumansa ymproima ja akkiseltaan he piirittivat meidat. Lahinna vain tuo yksi poika puhui, mutta muut valokuvasivat ja vaikuttivat myos adhd-ihmisilta. Nuori mies oli aivan hiekkainen ja marka, mutta otti meidat silti halaus otteeseen kuvaa varten. Nuo ihmiset, jotka vain puhuvat ja puhuvat kuuntelematta edes mitaan, mita sanomme ja ottavat koko ajan kuvia kuin olisimme elaintarhan harvinaisia elaimia, ovat rasittavia. Toisaalta, jotkut osasivat silti kayttaytya, vaikka olivatkin uteliaita suhteemme. Kaikki muslimi lapsukaiset olivat aina ihanan hillittyja kaytokseltaan ja tyytyivat vain vilkuttelemaan. Jos he tulivat juttelemaan, kaytos oli hyvin kohteliasta. Juttelimme Gopalpurissa myos pitkaan eraan imaamin nakoisen muslimin kanssa, joka piti kovasti Kallen parrasta. Hindut taas olivat aina sita mielta, etta parta on paha juttu. Useita kertoja he yrittivat houkutella Kallen leikkamaan patansa. He kommentoivat: nayttaa pahalta ja epasiistilta, kaikki luulee, etta olet muslimi. Vain eraat pojat olivat poikkeus. He kysyivat Kallelta: kauanko meni kasvattaa tuollainen parta. Sehan on samanlainen kuin Metallikan artistilla.

Kylla hindu lapsukaisissakin tietty oli poikkeuksia suhteessa hyvaa kaytokseen. Gopalpurissa eras snaksujen kaupustelija poika opetti meille hindin kielta. Aina, kun satuimme tormaamaan han kysyi meilta: miten laskettiinkaan viiteen. Luetellessamme numeroita, han nauroi makeasti, kun aina unohdimme jonkun. Han myos seurasi pitkaan korttipeliamme ja oli erittain hyvantuulinen olematta silti riehakas, kuten useimmat ikatoverinsa.

Gopalpuria tulee kova ikava, mutta muuten Intia oli helpotus jattaa taakse!
Gopalpurissa sattui sellainenkin hauska tapaus, etta vahan vanhempi pariskunta jututti meita, sanoi meita suloiseksi nuoreksi pariksi ja kavi ostamassa kuin pikku lapsille kaupasta vahan herkkuja. He ostivat meille paahdetut linssipussit. Berhanpurin juna-asemalla kuulimme hauskan arvauksen matkailumme tarkoituksesta: teetteko te taalla lahetystyota? Monenmoista syyta sita arvailtiin Intiassa oloomme, silla intialaisten oli ahkerina bisnesihmisina mahdoton kasittaa, etta joku vain reissaisi nain pitkaan. Tuo lahetystyo arvaus oli kuitenkin paras tahan mennessa!

Lennahdimme siis tanaan Malesiaan ja nyt olemme taalla 4 yota ennen Filippiineja!

, Wilayah Persekutuan,
Friday, February 25, 2011

Olen nyt lueskellut Filippiinejen tapakulttuurista ja katsellut eri saarten sijainteja kartalta puntaroiden, minne kannattaisi suunnata. Melkein kaikki turistit tuntuvat menevan Cepulle ja Boracay:lle, joten sinne ei siis ainakaan. Haluaisimme loytaa jonkun pari rauhallista ja snorklaukseen hyvin soveltuvaa saarta ja sitten vain olla liikahtamatta mihinkaan. Pitaa sit paikan paalle kysella ja kuullostella. Voi olla, etta saamme Manilaan isantaperhemajoituksenkin, joten heiltahan on hyva kysella vinkkeja.

Tanaan kavimme Planetariumissa ihastelemassa todella hyvin rakennettua tiedekeskusta. Ainoa kritiikin aihe oli, etta kaikki laitteet eivat olleet englannin kielisia. Kavelimme tuonne ja silloin oli hyvin kuuma. Hikisena alkoi sitten tietty vahan paleltamaan tehokkaasti ilmastoiduissa planetariumin tiloissa, mutta muuten tuo oli ehdottomasti kokemuksen arvoinen paikka. Hintakin oli edullinen eli vain 1 ringetin ilman elokuvaa ja sen kanssa 3 r. (4 r on euro) Kavimme katsomassa tuon kolmiulotteisen aurinkotuulista kertovan elokuvan.

Vahan kalliiltahan tama kaupunki on Intian jalkeen tuntunut. Tanaankin on mennyt juuri tuo 10 euroa, mika on budjettini ylaraja. Ruokaa kylla saa 3 ringetista ylospain, mutta usein ne ovat niin lihaisia, ettei noita halvempia katuevaita voi syoda. Kavimme kylla heti maahan tulon jalkeen Burger kingissa syomassa ensimmaiset lihaiset pihvit yli kahteen kuukauteen (Intiassa ei kertaakaan lihaa), mutta kadulla en silti mielellani syo lihaa ja haluan pysytella paa asiassa kasvislinjalla. Tanaan loysimme ainoan vege myyntikojun ja otimme siita annokset noin 4 ringetilla, mutta ruoka oli valmiiksi tehtya ja siten kylmaa. Kuala Lumpur on siis muuten mahtava kaupunki, mutta syominen tuottaa edelleen pienia vaikeuksia!

Eilen ylittaessamme tieta, lahdin vain kavelemaan, vaikka autoja tuli rauhalliseen tahtiin. Mietin, etta miksi Kalle ei tullutkaan perassani vaan jai kadun toiselle puolelle. Sitten vasta tajusin: Liikennevalot! Eihan Intiassa sellaisia ihmeita tunnettu kuin kavelijoille suunnatut liikennevalot, joten olin jo taysin unohtanut sellaisten olemassa olon. Muutenkin mahtavan rauhallista nailla kaduilla! Turisteille suunnatut myyntikujat ovat tietenkin taynna porukkaa, mutta muuten on hyvin valjaa. Taalla on jopa kavelytiet, eika niita ole tukittu millaan asumuksilla, parkkeeratuilla moottoripyorilla tai lehmilla, kuten Intiassa. Katensa voi vaikka levittaa sivuilleen, ja tilaa riittaa. Kukaan ei tormaile sinuun. Mahtavaa! Jonkun mielesta tama China town olisi varmaan vilkaskin kaupunginosa ja onhan tama elavainen, mutta ei silti millaan tavoin tukkoinen tai ruuhkainen. Kaikki on myos ihanan siistia ja polytonta johtuen varmaan ilmankosteudesta (Intian ilma aika kuivaa), mutta myos siita, etta jokainen pinta on paallystetty,on asvalttia ja kaakelilaattaa. Intiassa vaikka tie olisikin paallystetty, reunamille on aina jatetty jokin hiekkainen alue, joka on taynna roskakasaa ja nostaa polya, kun kulkuneuvot ajavat siita.

Viela lyhyesti Intian laaneista, mista olen jattanyt mainitsematta. Karnataka: mahtava sekoitus halpoja hintoja ja silti tasokkuutta. Hotellit yllattavan hyvia ja ihmiset leppoisia. Maharasthra: Mumbain vaikutuksesta hyvin kallis laani, ruoka mahtavaa, silla ihanaa korianteria kaytetaan paljon. Hotelleissa aina uskomattoman kovat patjat. Orissa on Intian laaneista edullisempia. Kun tulee lannesta, suuren muutoksen huomaa nopeasti: ihmiset ovat tasaisemman koyhia. Matkasimme sinne Punesta ja sen ymparistosta, missa oli suuri keskiluokka ja suhteellisen paljon aarimmaisen koyhia, seka aika paljon myos hyvin rikkaita. Idassa taas aarimmaisen koyhien maara oli varmasti vahaisempi. Sellaisia slummikylia ei nakynyt kuin lannen rikkailla alueilla vaan laani oli paljon maanviljelys yhteiskuntaa, jossa lahes kaikilla oli tarpeeksi ruokaa jos ei sitten muuta ollutkaan. Jos omaa mielipidettani kysytaan, mielestani tasainen koyhyys on parempi kuin se, etta joillakin on uskomattomat maarat ylimaaraista rahaa ja joillakin ei yhtaan mitaan. Mutta tietenkin Intian valtion kannalta varmasti hyvin toimeen tulevan keskiluokan kasvu on hyva suuntaus.

Tuntui oudolta, etta joku voi elaa niin tavallista, tarkoitan lansimaalaisen tyylista elamaa, Intian kaltaisessa maassa kuin Ahmed isantamme ja hanen vaimonsa. Heidan asuntonsa olisi voinut sijaita missa vain Euroopassa. Miten joku voi lysahtaa illalla muhkealle sohvalleen katsomaan lempi tosi tv-sarjaansa, ajaa aamulla autollaan toihin ja lammittaa mikrossa ruokaansa, kun samaan aikaan samassa maassa miljoonat ihmiset elavat teltoissaan roskien ja kotielaintensa keskella ja kayttavat paivansa vaikkapa vesipuhvelin syottamiseen tai polttopuiden kerailyyn? No, eihan se naiden hyvin toimeen tulevien vika suoranaisesti ole, etta jotkut eivat tule toimeen, mutta miksi kukaan okyrikas ei tee mitaan? Valtio sentaan tekee ainakin Orissassa jotain eli alle 2000 rupiaa kuussa tienaavat perheet saavat ruoka-avustusta ja kaasua. Varmaan kaikissa laaneissa tuo valtion apukaan ei toimi noin hyvin. Olisikohan se Orissassa naksaliittien perua? Naksaliitit ovat maolaisia, jotka kapinoivat vahan valia alueella ja heilla on paljon valtaa. Nytkin he olivat ottaneet pari kylaa haltuunsa ja juuri siksi bussit eivat kulkeneet kuumille lahteilla, minne mekin olimme menossa.

No joo…Eikohan Intian voisi jo jattaa taakse naissa kirjoituksissa. Se vain herattaa vielakin suuria tunteita, silla vasta nyt taalla ylellisen hyvinvoinnin ja kulutuksen keskella huomaa, kuinka Intiasta puuttui tama tasokkuus. Olihan siella tietenkin paljon suurella rahallakin tehtyja kohteita, kuten ostoskeskuksia, asuinalueita tai hotelleja, mutta aina noiden tiettyjen yksittaisten kohteiden ulkopuolella ylellisyys loppui hyvin lyhyeen. Esimerkiksi Chennaissa liikkuessa, saattoi nahda valtavia hotelleja ja Venus koloniankin asuinalue oli hieno, mutta vahan kaveltyaan tormasi taas kuppaiseen intialaiseen kioskiin tai homeiseen asuintaloon.

Voi olla, etten vahaan aikaan kirjoita, silla minun pitaisi malttaa keskittya opiskeluun eli pitaisi opponoida se yksi tyo.

, Luzon,
Tuesday, March 1, 2011

Filippiineilla ollaan! Monien mutkien kautta selviydyimme lopulta jopa majoittumaankin. Manila ei nayta yhtaan niin hirvealta kuin aina haukutaan. Tosin ainahan nama ovat vertailukohdistaan riippuvia asioita tallaiset mielipiteet ja minullahan on Intia mallina, joten…

Tama Malate alue muistuttaa liikenteen tukkoisuudessaan ja pakokaasuissaan jo lahes Berhanpuria, mutta ei taalla niin likaista ole kuin noissa Intian pahimmissa takapajuloissa. Lentokentalta lahtiessa Klarkin kaupunki ja Manilan lahiot silla suunnalla nayttivat aivan Malesialle, siis todella siistia ja rikkaan nakoista.

Liputtomista lennoista: Jo Chennaista KL:n lentaessa oli vaikeuksia, kun meilla ei ollut lentolippuja ja ovivartija niita tiedusteli. Mita jarkea naissa liputtomissa lennoissa on jos kerran kuitenkin pitaisi olla lippu? Periaatteessa lennonvarausnumero ja passi riittaa, mutta joskus ovilla tiedustellaan lippujakin. Vartijalla oli lista kadessa, josta han alkoi etsimaan nimiamme. Eipahan han tietenkaan niita ihan heti loytanyt ja itse sitten osoitin nimemme hanen kadessaan olevasta nimiluettelosta. Tuo episodi oli tuolla selva. Nyt tanaan oli vielä enemmän vaikeuksia olemattomien lentolippujen vuoksi. Kalle oli tehnyt lennolle kirjaantumisen jo netissa valmiiksi, joten uskoimme paasevamme helpolla. Samanlainen jono se oli kuitenkin laukkujen jatto tiskille kuin varsinaiseen ”chek iniinkin”. No, viimein olimme sitten paasseet tiskin aarelle ja kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes tytto kyseli jatkolentojamme Filippiineilta. En ymmarra tata jatkolentojuttuakaan. Jos haluaa jaada laittomasti maahan, voihan silti ostaa muka jatkolennon. Ei se jatkolento mitaan todista, etta aikoo oikeasti poistua maasta. Kalle sitten kertoi, milla lennolla lennahdamme Borneolle, mutta siihen tytto tuumasi ”ette te ole silla lennolla”. Sitten jo vahan saikahdimme, etta eiko meita tosiaan ole merkitty tuolle Borneo lennolle, vaikka olemme siita maksaneet jo ajat sitten. Tytto kavi valilla passejemme kanssa jossain takahuoneessa ja jono takanamme huokaili karsimattomasti. Kun tytto tuli takaisin, Kalle oli loytanyt muistivihostaan lennonvarausnumeron ja esittelimme sen tytolle. Han tuntui olevan huippuhuojentunut, kun loysi meidat koneeltaan tuon numeron perusteella. Han hymyili leveasti, nosti peukalonsa ylospain ja lausahti ”kiitos yhteistyosta”. Mitapa muutakaan tuossa voisi tehda kuin yhteistyota, ei paljon auttaisi alkaa kapinoimaan naita typeria saantoja vastaan.

Lento meni mukavasti, vaikka olimmekin hyvin vasyneita kentalla nukutun yon jalkeen, koska remppamiehet olivat juuri tuona yona paattaneet porata mainoksia seiniin. Perilla Filippiinejen kentallakin kaikki meni sujuvasti, kunnes rahanvaihtojonossa tormasimme suomalaiseen vanhaan mieheen. Han vaikutti ihan mukavalta ja kertoi hauskan ja toisaalta kauhistuttavan tarinan, kuinka oli kaynyt ryostajiensa kimppuun Phuketissa ja huitonut heita kainalosauvoillaan. Han oli saanut pitaa rahansa, mutta saanut puukosta ranteeseen ja hanella oli vielakin kasi siteessa. Han pyysi meilta apua laukkunsa kanssa, joka olisi valtavan kokoinen ja pitaisi vain hakea taksin kyytiin jostain terminaalista. Solidaarisuudesta maamiesta kohtaan suostuimme. Emme arvanneet, kuinka hankala episodi siita viela syntyisi. Ajelimme taksilla edes takaisin ja kiersimme monia halleja ja asvalttipihoja, valilla palasimme kentallekin neuvottelemaan virkailijoiden kanssa. Kukaan ei oikein tiennyt, minne taman miehen laukku olikaan saapunut. Han oli lahettanyt sen erillisena rahtina ja maksanut siita enemman kuin omasta lipustaan. Viimein naytimme loytaneen oikean paikan, mutta edelleen kyse oli jostain paperisotkuista ja mitaan edistysta laukun saamiseksi taksiin ei tapahtunut. Sittemmin vartijat sanoivat ”nyt meilla on lounastauko, nyt ei tapahdu mitaan puoleen tuntiin”. Olimme jo 2 tuntia olleet mukana tuossa toivottomassa operaatiossa! Olin taysin turhautunut! Kalle ei kohteliaisuuttaan ja auttamishaluissaan kehdannut sanoa mitaan ”nyt riitti” suuntaista ajatusta , joten minun piti sitten puhua suuni puhtaaksi. Mielellaanhan sita olisi auttanut, mutta emme voineet koko paivaa viettaa tuolla kentalla. Sita paisi en lopultakaan ymmartanyt, mihin meita tarvittiin. Taksikuski ja terminaalin tyomiehet voisivat varmasti kantaa laukun. Niimpa pahoittelimme asiaa ja luovuimme leikista. Taksi vei meidat takaisin lentokentalle, mutta kaikki bussit olivat jo lahteneet. Olimme vahan aikaa ”tyhjan paalla”, kuinka nyt toimisimme. Jeepilla sitten paasimme eteenpain. Sen jalkeen otimme paikallisbussin ja viela toisenkin jeepin.

Perilla talla alueella marssimme ensimmaiseen vastaan tulevaan hotelliin. Nyt pitaisi ehtia viela syoda ennen pimean laskeutumista, silla taalla ryostellaan usein ulkomaalaisia.

, Luzon,
Wednesday, March 2, 2011
Vaikeuksia paattaa minne suuntaisimme! Ensimmainen ja todennakoisin vaihtoehtomme on ottaa bussi alle ja lahtea kohti Lucenaa. Sielta sitten pikkuhiljaa hivuttautua etelaan pain ja tutkia noita itarannikon saaria. Toisaalta on tullut taas oltua liikkeessa niin paljon, etta kiinnostaisi vain akkia olla perilla jossain. Tuonne Lucenaankin menee 5 tuntia itse matkassa ja ennen kuin loydamme taalla ensin oikean jeepin, joka menee oikealle paikallisbussiasemalle, se voi ottaa oman aikansa. Illalla mietimme vahan kakkossuunnitelmaakin eli jos sittenkin repaisisi ja ottaisi lennot vaikkapa Palawanille. Se suomalainen aija, joka eilen yritti orjuuttaa meidat laukkujen kantajakseen ja kierratti meita ympariinsa lentokentta-alueella, kehui kovasti Palawania. Han oli menossa sinne rakentamaan venettaan, jossa aikoi asua ja seilata naita Filippiinien meria. Saa nahda tuleeko siitakaan veneesta koskaan valmista, silla aija oli hyvin hidastempoisen oloinen ja juuri ja juuri paasi liikkeelle aivoveritulppiensa jalkeen, mutta intoa han puhkui joka tapauksessa.

Asken olisimme kysyneet lentoja viereisesta matkatoimistosta, mutta se oli viela kiinni. Ei kylla hirveesti kiinnostaisi lentaakaan, silla olemme lennelleet jo nyt aivan liikaa ja kaiken lisaksi nuo Filippiinejn sisaiset halvat lentoyhtiot eivat ole siita laadukkaammasta paasta. Tahan asti koneemme ovat onnistuneet pysyttelemaan hyvin ilmassa, vaikka en tuohon Air Aasiaankaan suuremmin luota (joka kerran nousu vaiheessa olen varma, etta elan viimeisia hetkiani), joten ei huvittaisi ottaa riskia millaan vanhalla potkurikoneella.

Hmm..Emmekohan ala kallistua bussien kannalle. Kalle katselee juuri netista muitakin reittivaihtoehtoja ja lahitienoon saaria. Mahdollisesti saatamme suunnata myos Mindoroon. Katsotaan, mista loydamme itsemme taas tana iltana!

, Luzon,
Thursday, March 3, 2011

Nyt on pitkasta aikaa sellainen olo, etta on oikeasti kaukana kaikesta. En tieda, mista tama tunnelma syntyy, silla ei tama saari mitenkaan syrjainen ole, eika edes kovin pieni. Ehka se tulee siitakin, kuinka vaikea tanne joka tapauksessa oli paasta. Toisaalta myos itse ”saari” kasitteena luo aina kuvan eristyneisyydesta. Olemme viime aikoina olleet niin isoissa kaupungeissa,-Chennai, Manila, Lucena-, etta maaseutumaisuuskin synnyttaa ihanan tunnelman kuin olisi aivan eri maailmassa.

Viimeksi pohdiskelin suuntavalintojamme. Teimme sitten niin kuin ensimmaiseksi vaihtoehdoksemme nimesinkin eli otimme bussin kohti Lucenaa. Tuo paiva sujui oikeastaan yllattavan hyvin. Pienen etsinnan jalkeen istuimme oikeassa jeepissa, joka vahaisen odottelutuokion jalkeen lahti liikkeelle ja jatti meidat paikkaan, josta piti lahtea busseja. Olimme vahan aikaa hukassa, silla paikka oli vain vilkkaan tien reunus. Pian kuitenkin loysimme bussin, joka oli parkissa huoltamon pihassa ja sita siivottiin. Manilassa vahan hammentavaa oli, etta useinkaan pitkan matkan bussit eivat lahde isoilta asemilta, kuten Intiassa, vaan pikku pysakeilta tai niihin voi hypata aivan vain tien reunasta. Olin aivan varma, etta ajamme tuosta huoltamolta viela johonkin asemalle odottelemaan lisaa porukkaa kyytiin, koska olimme bussin ainoat matkustajat. Suuntasimme kuitenkin pian isoille teille ja jossain vaiheessa kyytiin nousi muutamia matkaajia, mutta koko matkan bussi pysyi puoli tyhjana, mika oli meille tungokseen tottuneille hammentava kokemus.

Jeepitkin ovat aina olleet ”tilavia”, siis vaikka vakea olisikin, kukaan ei roiku ulkona ja kaikki mahtuvat hyvin istumaan. Nuo jeepit ovat kylla ihana ilmestys. Ne olivat myos ensimmainen huomion, minka panin merkille Filippiineista. Muuten Manila naytti hyvin tavalliselle aasialaiselle suurkaupungille pikaruokalaketjuineen ja isoine tavarataloineen, mutta varikkaasti koristellut pitkanmalliset, hyvin vanhat jeepit, loivat kaupunkikuvaan omaleimaisuutta. Omanlaista olivat tietenkin myos ”akan tappaja” sivuvaunu mottooripyorat ja samanlaiset sivuvaunulliset harvelit, joissa oli vain polkupyora mopon tilalla. Noilla pienilla polkupyorilla sivuvaaunuineen kuljetettiin monenmoista tavaraa. Joku oli tehnyt niista jopa pyykinkuljetusvaunut pyykkipalveluyritykselleen.

Bussi matka Lucenaan meni hyvin, paitsi ilmastointi oli taas jaatava ja jouduimme kapertymaan huopamme alle. Kirjoitan aina, kuinka joku matka on ollut monen mutkan takana ja, minkalaisia kaikkia vaikeuksia olemme kokeneet. Nyt taytyy kuitenkin sanoa, ettei Lucenan matkassa ollut mitaan koettelemusta, ilmastointia lukuunottamatta. Bussi kulki hyvin vauhdikkaasti. Mietin, etta missa ne kuuluisat Manilan liikenneruuhkat ovat! Manilasta poispaastyamme matka oli entista vauhdikkaampaa levealla moottoritiella. Perilla Lucenassa jouduimme taas ottamaan jeepin, silla bussi ei mennyt keskustaan. Itse kaupungin alueella tarkkailimme ikkuna-aukoista mahdollista guesthousia ja heti, kun nain kyltin ”lodge” kaskimme jeepin pysahtya. Sitten vain kavelimme tuonne hyvaan, vaikkakin vahan nuhjuiseen majataloon ja asetuimme taloksi. Illalla kavimme vahan shoppaileen, ostin muun muassa hiusvarin. Ajattelin, ettei minun hiuksiin yleensa oikein tartu mikaan vari ja siksi paatin ottaa kunnolla kirkkaan, etta edes jotain vaikutusta nakyisi. Hiusvarit olivat uskomattoman halpoja! Jotkut tavarat ovat Filippiineilla hyvin halpoja, mutta esimerkiksi ravintolaruuanhinta on Malesia tasoa. Hiusvarit maksoivat 0,20- 2 euroa. En uskaltanut kaikkein halvinta ottaa, koska olivat niin epamaaraisen nakoisia, joten otin 50 sentin varin. Tuloksena oli hyvin punainen tukka! Ehka jopa raikeampi kuin purkin kannen mainoksessa.Naytan kuin olisin karannut jostain Peppi Pitkatossu teatterinaytoksesta.

Seuraavana paivana otimme jalleen jeepin, talla kertaa kohden lauttarantaa. Onnistuimme saamaan lauttalipusta opiskelija alennuksen! Yllattavissa tilanteissa opiskelijakorttimme tulevat tarpeeseen. Niissa ei edes lue englanniksi kuin ”student card” ja valokuvat ovat haalistuneet lahes tunnistamattomiksi,  silti ovat menneet aina silloin talloin lapi, kuten kerran huvipuistossakin. Missaan museoissa, missa voisi kuvitella saavansa alennusta, niiden arvovaltaa ei tunnusteta. Lautassa kesti noin 2,5 tuntia ja se oli kohtalaisen moderni purkki. Elokuviakin naytettiin valtavalta littealta naytolta. Perilla saarella alkoivat pienet vastoinkaymiset. Hyppasimme ensinnakin vaaraan jeeppiin, silla meille sanottiin sen menevan Torrejokseen. Olimme kysyneet myos minibussia, mutta se oli taynna ja hinta oli huimat kuuloinen eli 130 pesoa. Lopulta kylla jouduimme maksamaan jeepeistamme lahes saman summan, mutta viela tuossa vaiheessa hinta kuulosti liian kovalle. Lahdimme siis ajelemaan jeepilla saarta ympari. Ajelimme jeepeilla yhteensa melkein 3 tuntia! Se on noissa autoissa aika koetus, silla ne ovat lyhyeen matkaan tarkoitettu ja sellaisina katevia. Kuitenkin, jos istut pitkaan kapealla penkilla, jossa kaide painaa selkaan ja auto pomppii hyvasta tiesta huolimatta, se on aika puuduttavaa. Kaiken lisaksi vahan valia satoi ja se teki ilmasta vahan liiankin raikkaan. Palelin aina hetkittain, kunnes jaksoin kaivaa Kallen pitkahihaisen esiin. (omat villapaitani olen havittanyt silla ajattelin, etten enaa tarvitse niita) Filippiinejen sadekaudesta on aina montaa nakemysta keskustelufoorumeilla. Useimmat ovat sita mielta, etta nyt pitaisi olla kuuma ja kuiva kausi. Niin se onkin monilla alueilla. Lukuisissa vaatinkasityksissa on kuitenkin kyse siita, etta Filippiineilla sateet vaihtelevat suuresti alueittain! Ei ole mitaan yhtenaista sadekautta! Talla alueella esimerkiksi sataa suhteellisen tasaisesti vuoden ympari, tosin juuri nyt sateen pitaisi olla hieman epatodennakoisempaa kuin vaikkapa kesakuukausina.

Jeeppi jatti meidat ystavallisesti ”White” rannalle. Meidan takia he tekivat pienen mutkan reitissaan. Taas tata filippiinilaista huomaavaisuutta! Pienessa tihkusateessa kiertelimme harvoja majoitus vaihtoehtoja. Ainoa varsinainen majatalo oli meille liian kallis. Sitten saimme jonkun paikallisen naisen oppaaksi ja  han johdatti meidat hyvin hienolle pikku talolle. Sitten soiteltiin pitkia puheluita ja paikalliset yrittivat sopia omistajan kanssa sopivasta hinnasta. Olimme sanoneet, etta 600 peson majatalo oli ollut meille liian hintava, joten totta kai odotimme, etta tuon mokin tarjous olisi alempi. Olimme heti tehneet selvaksi, etta haluamme jonkun vaatimattoman ja edullisen paikan. Tuosta mokista oli syntymassa hyvin ylellinen pikku talo, oli monenmoista lasihuonekalua ja tummaa puupintaa. Nyt se oli kuitenkin viela kesken, lattiakin oli pelkkaa vaneria ja sahkoja ei ollut. Olimme innoissamme, etta saisimme hyvan tilaisuuden asua ylellisesti halvalla. Omistaja oli kuitenkin ahne ja pyysi aivan liikaa. Niimpa han ei saanut mitaan ja mokki jai tyhjilleen, meidan jatkaessa rannalla kavelya. En ymmarra, mita jarkea on pitaa tuollaista taloa tyhjilleen! Eiko olisi parempi laittaa se tuotta maan edes pikku summia? No, omistajalla ei varmaan ollut pikku rahoista puutetta. Kun jatkoimme kavelya, tormasimme toiseen paikalliseen naiseen, jonka kanssa oppaamma viritti vilkkaan keskustelun. Se oli nopeassa puheessaan ja ramakassa naurussaan kuin suoraan Serranon perhe sarjasta. Naiset luotsasivat meidat kohti hyvin kodikasta taloa varikkaine puutarhoineen. Astuimme babulattialliseen mokkiin, johon kuului myos vessa ja oma keittio. Oli aikalailla heti selvaa, etta tuon ”kodin” me haluaisimme! Pienten hintaneuvottelujen jalkeen, saimme sen budjettihintaamme eli 400 pesoon. Sangyt olivat pienoinen ongelma, silla patjaa kysyessani, nainen naytti vain kaisla-alustaa. Myohemmin saimme kuitenkin aivan uudenuutukaiset ohkaiset retkipatjat. Kalle viritti omansa bampusankyyn, joka nayttaa aurinkotuolilta ja mina suomalaistyyliseen hetekaan, jossa metallijousien tilalla on kankaasta punottua verkkoa. Viela oma moskiittoverkkomme tuon kaiken ylle ja koti oli syntynyt.

Nainen toi meille pitkin iltaa jotain ruokaa, vaikka han oli majoitusneuvotteluissa monta kertaa nimen omaan kysynyt ”laitattehan sitten itse ruokanne?” Emme tosin paljon maistaneetkaan hanen mustekalaansa, mutta leipa maistui Kallelle ja tana aamuna saimme hyvaa hunajamelonia. Laitoin tanaan myos itse munakkaan hanen kanansa munista, joista han ei halunnut mitaan rahaa. Nyt olemme sitten taalla kaupungissa ostaaksemme ruokatarvikkeita, ettei tarvitse hanelta pummailla.

, Luzon,
Sunday, March 6, 2011

Pienta flunssan poikasta pukkaa. Uskomattoman terveinahan olemmekin olleet taman reissun, joten ei kai pitaisi valittaa. Yskan ja korvakivun vuoksi pitaisi varmaan pitaa uimistaukoa, mutta en tahtoisi malttaa. Kuumetta ei onneksi ole nytkaan, kuten ei koko taman reissun aikana.

Viimeksi en enaa ehtinyt kertoa majoituksestamme tarkemmin. Asumme perheen luona talossa, jossa kasittaakseni yleensa asuu vain 50 vuotias pariskunta ja heidan 3 koiraansa. Nyt heilla kuitenkin on ollut kylassa heidan poikansa perheineen. Heilla on suloinen 2-vuotias tytto, mutta hankin on nahtavasti vahan flunssassa, joten huutaessaan suloisuus karisee. Han kiukutteli viime yona niin, ettemme tahtoneet saada illalla unta. Muuten olemme kylla nukkuneet ihanan hyvin. Mahtavaa, kun ei tarvitse kuunnella mitaan liikenteen aania ja voi vaipua uneet vain sirkkojen sirina ja gekkojen naksuttelu korvissa soiden. Rannalla ei mene mitaan varsinaista tieta ja meidan majapaikkamme sijaitsee muutenkin rannan rauhallisemmassa paassa. Totta kai taloihin menee pikkuiset autotiet, mutta koska taloja on rannalla vain muutama ja tie ei varsinaisesti johda mihinkaan, liikenteen aanista saa karsia hyvin harvoin.

Toisessa paassa rantaa on yksi ainoa pieni hotelli ja sen edessa kioskia ja pienta rantamajaa. Eilen siella oli vahan meininkia viikonlopun kunniaksi:musiikki soi, ihmiset soivat piknikevaitaan rantamajoissa ja lapset uivat innoissaan. Yleisesti, ranta on kokonaisuudessaan kuitenkin hyvin hiljainen ja kivilla hypellen pystyy valloittamaan aivan oman poukaman.

Talo, jossa majailemme on aika hieno. Oma huoneemme tosin on jokseenkin vaatimaton, mutta pihapiiri on laitettu viimeisen paalle monenmoisine istutuksineen, olohuoneessa (avonainen tila) on iso sateelliittitelevisio ja muita mukavuuksia, keittio on erittain kaytannollinen jne. Tuskin he mitaan okyrikkaita ovat, mutta hyvintoimeentulevaa keskiluokkaa kuitenkin. Lapsetkin ovat hyvin koulutettuja, on laakaria ja lakimiesta. Atte eli talon emanta naytti meille digikamerastaan (Kamera oli aika eri luokkaa kuin meidan. Ostettiin KL:sta lopulta halvin kamera, mita loydettiin eli 50 euron Nikoni) kuvia perheestaan ja jostain ylellisesta huvilastaan ja kertoili pitkaan tarinoita.

Atte on jonkinlainen koko talon sielu ja tuntuu olevan joka paikassa yhta aikaa. Hanet kuulee koko ajan, kun han laulaa tai puhuu kova aanisesti. Usein han tulee meidan ovelle ja lausahtaa ”kop, kop”. Joskus han ojentaa pannukakkuja, joskus tuo jotain kiinalaista laakeoljya yskaani, joskus kantaa tuolia, etta meilla olisi parempi istua kuistillamme. Ovat he kylla hyvin vieraanvaraisia! Eilen tama vanha pariskunta oli koko paivan kylareissulla ja kun he tulivat sielta, he toivat meillekin jaatelot ja kyselivat, kuinka paivamme oli sujunut.

Toissa paivana kavimme veneretkella. Isanta ja poika harrastavat myos snorlausta, joten he pyysivat meita mukaan. Ajelimme ensin pitkaan toiseen suuntaan, yritimme rantautua, mutta oli vissiin liian syvaa meloa kepilla, jolla otetaan pohjasta vauhtia, ja niimpa sitten lahdimme takaisin ja ajoimme taas toiseen suuntaan meidan rannasta. Varmaan tunteroinen vain ajeltiin. Olihan sekin kokemus. En ole ennen ollut tuollaisen kapean yhdesta puusta veistetyn veneen kyydissa, jossa on tasapainottavat pitkat puomit kummallakin sivuilla. Naimme ajellessamme monenmoista korallia, oli valtavia riuttoja, jotka yhtakkia loppuivat ja alla aukesi tumman violetti meren syvanne. Korallien kohdalla vesi oli turkoosinsinista ja hyvin kirkasta. Kurkistelimme veneesta kaula pitkalla ja lahes nokka koskettaen veden pintaa. Hyva, ettemme uteliaisuuttamme tipahtaneet kyydista. Se kuinka upeita riuttoja naimme veneesta, antoi odottaa hyvaa ”sukellusta”. Olimmekin siksi ainakin aluksi hieman pettyneita, koska ankkuroimme veneen paikkaan, jossa korallia oli vain harvakseltaan, suuri osa kuollutta ja kaloja hyvin vahan. Loytyi paikasta kuitenkin pienen etsinnan jalkeen muutamia hienojakin kohtia. Riutan reunalla oli eniten elamaa, siella oli jopa pienia kalaparvia ja onnistuimme nakemaan muutaman uuden lajin. Eras oli hammentavan nakoinen mustavalkoinen kala, jossa oli ikaan kuin hieroglyfejen mallisia kuvioita selassaan. Nain myos tosi kauniita perhoskaloja, joilla oli kirkkaan punaisia raitoja pitkan mallisessa ”nenassaan”. Pelottavin ilmestys oli merikaarme. Lahdin kauhomaan lujaa karkuun heti, kun nain sen. Kalle ihmetteli, mista nyt on kyse, mutta uskalsin pysahtya vasta kauempana selittamaan. Se oli kylla sinansa kaunis otus, musta-valkoraidallinen ja valilla sen suomuista heijastui sinista valketta. Se myos kiemurteli hyvin sulavalinjaisesti eteenpain. Kalle ei tuolloin nahnyt tuota otusta, mutta myohemmin naimme toisen, tosin hieman pienemmanyksilon.

Asken luimme netista, etta kaikki merikaarmeet ovat myrkyllisia. Rauhoittava tieto kuitenkin oli: ne eivat yleensa ole vaaraksi ihmisille silla niiden myrkkyhampaat ovat hyvin lyhyet ja ne ovat haluttomia hyokkaamaan. Kalastajat kuulema poimivat usein niita kasin pois verkoistaan.

Olemme taalla viela ainakin pari paivaa ja sitten ehka suuntaamme Mindorokselle, joka on naapuri saari. Taman hetken tietojen mukaan sinne pitaisi kulkea lauttoja.

Nyt taas jeepilla omaan kylaamme ja kokkaileen evasta. Varmaan laitamme perunamuussia ja paistettuja vihanneksi tomaattikastikkeella. Usein Atte on samaan aikaan keittiossa ja katselee yksinkertaisten ruokiemme laittoa sen nakoisena et ”eihan tuosta tule mitaan”. Han itse tekee monenmoista kalaruokaa ja lisailee pataan koko ajan erilaisia liemia ja mausteita.

, Luzon,
Tuesday, March 8, 2011

Olemme nyt Santa Cruzassa saman perheen luona kuin olimme rannallakin. Tama on noin 40 000 asukkaan pikku kaupunki ja saaren suurin keskittyma. Kaikki muut kylat ja kaupungit ovat paljon pienempia ja alle sadan asukkaan kylia on lukuisia. Ihanaa Intian jalkeen olla nain ”vakivahaisilla” seuduilla, joissa autollakin saattaa pystya ajamaan monta minuuttia ilman, etta ketaan tulee vastaan. Rannan laheisesta kylasta oli tehty ihana opastaulu. Siina sanottiin: Tervetuloa meidan kylaamme, taalla asuu 42 naista ja 58 miesta, seka 30 lasta. (en tietty tarkkaan muista naita lukuja) Alla oli kartta, johon oli lahinna piirretty saman nakoista mokkia sinne tanne, muutama puu, kirkko ja koripallokentta. Viimeksi mainitut viestivat paljolti siita, mika taalla on tarkeaa. Koripallo on kuningaslaji ja kirkossa kaydaan ahkerasti. Katolilaisuus nakyy myos kodinsisustuksessa, silla jeesuspatsaita, jumalaiteja ja alttareita on vahan joka puolella. Tietenkin puhun nyt vain niista kodeista, joissa olen kaynyt. Varmaan on myos vahemman uskonnollisia koteja, mutta yleisesti Filippiineilla kylla katolilaisuus on tarkea osa kulttuuria.Olen nyt sen verran vasynyt kaiken pyorityksen jalkeen ja flunssakin vaivaa yha, etta kirjoitan vain lyhyesti ja palaan viela myohemmin naiden paivien tapahtumiin. Kirjoitukseni keskeytyi asken, silla Atte tuli tuomaan kookoshilloa ja jotain paikallisia karkkeja. Nyt han jai tuohon kyselemaan ”Mita syotte illalliseksi?” Han on ruokkinut meita koko ajan kaikella pikku naposteltavalla, mutta paaruuat olemme kokkailleet itse. Kerran tosin soimme hanen nakkispageettiaan. Olimme juuri puhuneet siita, kuinka yritamme olla kasvissyojia ja syomme lihaa vain hyvin harvoin. Emanta oli naureskellut sille makeasti ja jopa palvelija hymyillyt epauskoisesti. Samantien sitten saimme makkaraa eteemme, joten viesti ei oikein ollut mennyt perille vaan siihen oli suhtauduttu kuin hyvaan vitsiin. Kaikenlaista kalaruokaakin meille on vaivihkaa yritetty tyrkyttaa. Yhdessa vaiheessa emanta kysyi ”haluatteko vihanneksia?” ja toi kupin, jonne oli piilotettu salaatin sekaan katkarapuja.

Tanaan tulimme tanne kaupunkiin, koska huomenna jatkamme eteen pain ja tama on lahempana satamaa kuin Torrijos. Atte itse ehdotti, etta tulisimme tanne yoksi, etta ehtisimme lauttaan. Tosin lauttaan on hieman haasteellista ehtia, silla on ainakin kolmenlaista nakemysta siita, monelta se lahtee. Isantamme vaitti jopa, etta se lahtisi jo viidelta. Siihen emme kuitenkaan taida jaksaa yrittaa, koska meidan pitaisi lahtea jo neljalta yolla jolloin on viela pimeaa ja en vahaakaan edes usko, etta lautta oikeasti noin aikaisiin lahtee. Jos lahtee niin varmasti menee myos toinenkin laiva. Muutama ihminen veikkasi 9 lahtoajaksi, joten varmaan uskomme siihen ja lahdemme silti heti auringonnousun aikaan liikenteeseen, ettei lautta vain ehdi jattaa meita rannalle ruikuttamaan.

Viimeksi veikkasin, etta tama perhe olisi keskiluokkaa. Arvioni perustui siihen, miten he asuivat White rannalla Torrijoksessa. Mokki oli viihtyisa, mutta ei erityisemman loistelias. Nyt kuitenkin selvisi, etta se on vain yksi heidan monista asunnoistaan. Se oli vain jonkinlainen lomahuvila. Tosin he eivat kylla tuntuneet oikein lomailevan siella, vaan puuhasivat koko ajan jotain. Tyypillista mokkielamaa, etta aina on jonkinlainen ”rakennusprojekti”. Nainhan se on omalla mokillammekin usein. He muunmuassa maalasivat kivimuuriin varikasta kuvioa, rakensivat terassia rantaan ja raivasivat viereista tonttia, johon suunnittelivat hotellia. Oli heilla siina koko ajan myos palvelijoita apuna, mutta varsinkin isanta haari itse hyvin innokkaasti mukana. Sekin selvisi, etta pari niista talolla pyorineista ihmisista oli jonkinlaisia taloudenhoitajia. Sekin  siis viittaa rikkauteen. Ottaen huomioon, etta heilla on taalla kaupungissa hyvin iso oma talo, talo, jonka ovat vuokranneet ja nelja autoa, seka lastenhoitaja lapsenlapselleen, taitavat he aika okyrikkaita olla.

Heraa kysymys, miksi he halusivat majoittaa meidat? Tuskinpa ainakaan rahan vuoksi. Paras selitys, jonka keksin on, etta olemme heille jonkinlaista viihdyketta, piristavaa vaihtelua arkeen. Se, etta Atte tuli nytkin kuvaamaan minua, tukee teoriaani. Tamanpaivan kylakierrokset myos tukevat tata ajatusta. Kavimme ensin katsastamassa luolan, joka oli valtava ja olisi jatkunut kallion uumeniin niin pitkasti, etta olisi voinut kavella parin tunnin ajan nakematta paivan valoa. Ihailimme luolaa vain vahan matkaa suuaukolta, silla meilla oli vain yksi taskulamppu. Luolaan piti ensin ryomia hyvin pienesta aukosta, sitten kulkea vahan matkaa jonkinlaista kallion uomaa, jossa oli viela taivas kattona ja sitten vasta paasi varsinaisiin kalliohuoneistoihin.Tuon luolaseikkailun jalkeen lahdimme taas ajelemaan heidan hienolla uudella citymaasturillaan ja pysahtelimme koko ajan. Meidat esiteltiin isannan vanhemmille ja Atte kertoi suu vaahdoten ”Ne laittoivat sellaista ruokaa, jossa oli vain keitettya perunaa ja porkkanaa”. (tama taas tukee viihdyke argumenttiani). Sita sitten siina joukolla taivasteltiin, eika auttanut vaikka selitimme ”siihen tuli myos sipulia, suolaa ja pippuria ja soimme sita voi nokareen kanssa, pidamme yksinkertaisesta ruuasta”. Pysahdyimme myos hanen nuoremman siskonsa talolla, joka oli perinteinen filippiinilainen puumokki petonilattioineen. Rikkautta ei selvasti ollut riittanyt nuorimmalle siskolle asti. Tosin olivat he vissiin suunnittelemassa tuon talon purkua. Kavimme takapihalla ihailemassa kahta porsasta ja tuon talon mies halusi kuulla, minka varisia tai rotuisia possuja Suomessa on. Joskus kysymykset ovat kylla aika vaativia. Soimme tuon mokin edessa kojusta juustotikkuja ja ranskan perunoita, jotka olivat hyvin herkullisia siina juuri paistettuina. Pysahtelimme myos pikaisesti moikkaamaan vain auton ikkunasta joitain heidan ystaviaan. Loppumatkasta pyorahdimme vesiputouksilla, jotka olivat nyt aika laiskat, kun ei ole kovin paljon satanut.

Palaan varmaan viela myohemmin viime paivien hauskoihin sattumuksiin, mutta nyt taytyy lopetella. Marinduque on kylla ollut myonteinen yllatys! Meilla kavi uskomaton tuuri, kun loydettiin tallainen perhe, joka on jaksanut jarjestaa meille ohjelmaa ja kertonut monenmoista kulttuuristaan ja elamastaan, vaikkakin sitten valilla olemmekin saaneet naytella ”oudon sirkuselaimen roolia”, kun he ovat esitelleet meita tutuilleen.

,
Friday, March 11, 2011
Musiikki pauhaa jalleen korvan juuressa. Karaoke ja valtavat stereoviritelmat ovat olennainen osa filippiinilaista arkea. Onneksi meidan hotellillamme on hiljaista. Joskus joku hotellin pitajan perheesta laulaa vahan aikaa karaokea, mutta mitaan baaria ei ole lahettyvilla, joten lauleskelu ei koskaan kesta pitempaan. Olemme nyt Mindoroksen saarella, joka on paljon isompi kuin Marindeque. Tama on ainakin meidan opaskarttamme mukaan (ostimme kirjakaupasta pienen kartan, joka nayttaa kuin lastenkirjoituspoydan alustalta ja johon on merkitty vain muutama hassu tie ja suurimmat kaupungit. Se on ainoa karttamme, edes mitaan opaskirjaa meilla ei ole) mukaan lahes kolme kertaa Marindequen kokoinen. Tuo edellinen saaremme oli vain 60 kilometria pitka ja sen kiertava tie 130 kilometria, vaikkakin tuntui paljon pitemmalta.Selviydyimme saaren vaihdosta vain pienin koettelemuksin. Rantaan paasimme helposti, silla perhe vei meidat jeeppipysakille, josta paasimme sujuvasti jeepilla eteenpain. Lauttarannassa oli pienta vaantoa hinnasta, mutta eipahan se alkanut laskemaan, vaikka yritimme tinkailla. Oli naurettavaa, etta olimme maksaneet hienosta laivasta Marindequlle paljon vahemman kuin puisesta purkista Mindorokselle pyydettiin. Maksoimme sitten kiltisti 250 pesoa yhdelta ja astelimme vedenrajaan, missa kohtasimme uuden yllatyksen. Pikku veneesta itse aluksellekin piti maksaa erikseen! Se tuntui huijaukselle, silla totta kai itse lippujen oston yhteydessa pitaisi ilmoittaa tasta lisahinnasta. Olisikohan pitanyt lahtea uimaan paatille? Jos ei olisi ollut tavaroita, olisin varmaan piruuttani uinut.

Veneessa kaikki varsinaiset istumapaikat, jotka koostuivat puisista aurinkotuoleista, oli jo varattu. Muutamat istuskelivat veneenlaidallakin, mutta itsestani tuo paikka tuntui liian huteralle, joten lahdin etsiskelemaan parempaa. Vene oli laastattu huolimattomasti tayteen erinaista romua, kuten huonekaluja, ne oli vain heitelty paalekkain. Loysin sitten veneen perasta paikan, jossa paasin kiipeamaan eraaseen puutuoliin ja siina sitten lueskelin koko reilun kolmen tunnin matkan. Kyllahan se eri tavoin tuntuu, etta oikeasti ollaan vesilla, kun seilaa pienella veneella! Samoin on tietty lentamisenkin kanssa, mita pienempi kone, sita huikeampi tunne. Seurasin aitiopaikaltani saaremme vahittaista katoamista horisonttiin ja pistin tyytyvaisena merkille pienet aallot. En olisi tuollaisen pikku aluksen kyytiin avomerelle edes lahtenyt jos keli olisi ollut huononpi. Nyt keli oli kuitenkin mita mainioin ja aallot keikuttivat purkkiamme vain aavistuksen verran sivupuomien leikatessa aallon harjoja. Tuossa veneessa oli samanlaiset tasapainopuomit sivuilla kuin olen ennen nahnyt vain soutuveneenkokoisissa veneissa. Oli ihanan mielta rauhoittavaa, lahes meditatiivista, seurata pienten laineiden parskymista sivupuomien leikatessa niiden lapi. Nautin suuresti tallaisista lyhyista merimatkoista, meren tuoksu ja viilea tuuli ovat mahtavia, mutta pitemman paalle se kylla olisi aika puuduttavaa. Marindequella monet saivat elantonsa erinaisista meriammateista, joissa ollaan viikkojakin merella. Siita ”lahteesta” kai ne rikkaudet virtasivat saareen, silla muita elinkeinoja olivat riisin ja kookoksen viljely, jotka tuskin tuovat paaomaa niin hienoihin taloihin kuin saarella nakyi. Meidan rikas Ronaldo isantammekin oli merikapteeni, joka seilasi aluksellaan jonnekin Lansi-Afriikkaan.

Perilla Mindoroksessa saimme maksaa luisisista kyydeista ennen kuin olimme perilla. Tuntui, etta koko paivan sai heitella satasia sinne ja tanne. Menimme muunmuassa kahdella eri minibussilla, joista kumpikin maksoi saman verran vaikka toinen matka oli lyhyempi. Tasta voi hyvin paatella, etta meilta huijattiin ulkomaalaisuutemme takia hieman enemman. Filippiineilla on vain jotenkin vaikeampi tinkia kuin Intiassa. Hinta ilmoitetaan niin jamakan oloisesti, Intiassa se ikaan kuin kysytaan tunnustellen. Kaupoissakin taalla on vaikea tehda ostoksia, silla lahes missaan ei ole merkittyna hintaa. Totta kai sita aina valilla yrittaa tinkia, varsinkin jos hinta on aivan kohtuuton. Asumisen tason huomioon ottaen, taalla on kylla halvat guesthouse hinnat. Lansimaalainen ruokakin (pizzaa ja burgeria) on halpaa Intiaan verrattuna, silla taalla se on koko kansan ruokaa ja Intiassa eliitin. Muuten sitten onkin vahan kalliimpaa, aikalailla Malesian tasoa.

Sabangin keskittyma oli kylla jarkytys! Olimme kauhuissamme, kun saavuimme sinne ja ajattelimme ”Tallaistako taalla nyt sitten on?” Kaikki olivat heti kimpussamme, ”moottoripyora, sir?”, ”Halpa hotellihuone?”, ”Minne olette menossa?” Onneksi Sabang loppuu lyhyeen ja heti naapurikylassa on hyvin rauhallista. Sielta loysimme netista katsomamme hotellin eli Tune Joen. Siella onnistuimme tinkimisessa aivan yli odotusten, silla ensin meilta pyydettiin 500 yhdelta, eli yhteensa hinta olisi ollut 1000 pesoa. Saimme lopulta huoneen 400 pesolla ja se on jopa meidan mielesta edullinen tarjous tuosta hotellista monine etuineen. Guesthousissamme on parhaita, missa olemme olleet, silla siina on: keittio ruuan laittoon, biljardipoyta, ilmainen netti, kirjahylly, iso televisio huoneessa ja kaiken huipuksi uima-allas. Meilla ei varmaan koskaan ole ollut uima-allasta missaan hotellissamme!

Skypeilin eilen perheeni kanssa ja samalla vaarini. Vaarini lausahti ”Onhan teilla aika pitka loma ollut…” Nyt taas tuntuu aika lomalle, mutta itse en kylla miella tallaista piempaa reissua halvalla budjetilla lomailuksi. Tama on eraanlainen elamantyyli! Olemme tavanneet taalla tien paalla monia muitakin ihmisia, jotka elavat nain, joten ei tama ole mikaan oma keksintomme. Esimerkiksi tanskalainen postimies oli elanyt kymmenen vuotta olemalla aina puoli vuotta toissa kotimaassaan ja sitten kiertamalla maailmaa loput vuodesta.Loma viittaa selkeasti helppoon elamaan.Reissaaminen on kuitenkin parhaimmillaan ja pahimmillaan jonkinmoista taistelua, joudut koko ajan kayttamaan kekseliaisyyttasi ja mielikuvitusta, etta selviasit mita moninaisimmista tilanteista, jotka usein liittyvat arkisesti vain ruuan hankintaan ja majapaikan saamiseen. Saattaahan tama olla yhta ruusuillakin tanssimista, esimerkiksi kun tilaan ihanan kylman juoman malesialaisessa hienossa ostoskeskuksessa, istut palmun alla katsomassa auringon nousua, tai ihastelet uskomatonta merten-elamaa, joskus voit myos kayttaa koko paivan vaikkapa van rannalla kavelyyn ja hienojen korallinpalasten etsimiseen. Toisaalta saattaa myos olla, etta paivasi kuluu kyynerpaa iskujen vaistelyyn intialaisessa junassa, istumiseen jeepissa polvet suussa ja palellen tai vaikkapa eksyessasi viidakkoon ja irrotellessa iilimatoja jaloistasi. Taman kaiken ja paljon muuta olemme kokeneet tallakin reissulla. Mita se sitten on tama reissaus? Jos se on seka etta, niin koettelumusta kuin nautintoakin, mita siita syntyy synteesina? Hmm..no ehka vain jonkinmoista arkea. Ei se lopulta ole kaukana kotimaassa vietetysta arjestakaan. Ilon ja surun aiheet ovat vain vahan eria. Silti en missaan tapauksessa sanoisi, etta reissaaminen on helpompaa kuin arki Suomessa, jos jompaan kumpaan suuntaan pitaa vakaa kallistaa, sanoisin sen olevan lopulta vaikeampaa.

,
Saturday, March 12, 2011

Ei tullut tsunamia! Toissa iltana, kun avattiin televisio, uutiskanavillta syoksyi nakokenttaamme hirvea mediasirkus, joka pyori Japanin maanjaristyksen ja sen synnyttaman tsunamin ymparilla. Oli tosi vaikea erottaa tosiasiallista tietoa arvailusta ja median tahallisesta pelon lietsonnasta. Jostain toimittajista naki selvasti, kuinka he nauttivat, kun saivat viestia tallaisesta ”isosta” uutisesta. Aika sairastahan se on, etta ihmiset karsivat ja sitten siita tehdaan jonkinlaista viihdetta.Aluksi ymmarsimme vain, etta Filippiineillekin on annettu tsunamivaroitus. Sittemmin vasta ruutuun alkoi tulla paikkojen nimia, mita alueita tama varoitus koskee. ”ai se ei koskekaan koko maata”, ymmarsimme. Monet alueiden nimetkaan eivat tietenkaan sanoneet meille mitaan, mutta onneksi meilla oli kartta. Kaivettuamme sen esiin, tajusimme tsunamin uhkaavan mahdollisesti vain pohjois ja itaosia. Noita rannikoita evakoitiin tuolloin parhaillaan. Olisi ollut hyvinkin mahdollista, etta olisimme olleet idassa, silla se oli yksi vahva vaihtoehtomme yhdessa vaiheessa. Jos Marindequelta ei olisi mennyt lauttaa tanne Mindorokselle, olisimme varmaan palanneet mantereelle ja suunnanneet juuri tuonne itaan.

Kalle kavi keskustelemassa hotelli isantamme kanssa, olisiko syyta olla huolissaan. Tuo britti isanta oli kuitenkin vain viitannut kadellaan ”onhan naita nahty”. Hanen kaverinsa oli kuitenkin puhjennut selittamaan ”onhan se vahan tyhmaa olla valinpitamaton, kannattaa sita seurata tilannetta, ei koskaan tieda vaikka tasta seuraisi jotain vakavampaakin”. Sitten he olivat vain alkaneet vaittelemaan kaljalasiensa aaressa, kannattaako naista luonnonmullistus uutisista koskaan hataantya. Heista ei siis irronnut mitaan jarjellista tietoa tai apua!

Seurasimme viela vahan aikaa uutisia, mutta sitten uni alkoi voittaa. Joten 22 jalkeen paatimme vain alkaa nukkumaan, silla tuohon mennessa oli selvinnyt, ettei tsunami ollut nakynyt mitenkaan Filippiinejen pohjoisillakaan alueilla ja Taiwanissakin se oli jaanyt 10 sentin aalloksi (miten sellaisen voi edes huomata?). Rauhoittelimme itseamme myos silla, etta vaikka hotellimme onkin aika rannassa, se on vahvaa tekoa ja maasto kukkulaista.

Tutkijat ennustavat, etta lahiaikoina maa jarisee uudestaan Japanissa. Omalta kohdaltani tuo ei pelota, silla olemme talla saarella enaan noin viikon ja sitten suuntaamme Manilaan, josta lennamme Borneolle. Tama saari on suojainen sijainniltaan Japanista pain tuleville tsunameille ja eivathan kaikki jaristykset edes nostata hyokyaaltoja. Onhan tuo kuitenkin varmasti japanilaisille aika hirveaa odottaa viela suurempaa katastrofia, joka voi milloin vain alkaa. Jos omista peloistani viela puhutaan, niin nakisin suuremmaksi ongelmaksi ydinsateilyn kuin tsunamin. Asken luin Ylelta, etta tilanne ydinvoimalassa alkaa olla hallussa ja sateilyn maara on pienentynyt. Heraa kuitenkin epailys halutaanko talla vain rauhoitella ihmisia, silla aikaisemmin kuitenkin kuulin tietoa, etta reaktori olisi osittain alkanut sulamaan, minka ei pitanyt olla mitenkaan mahdollista. Naurettavalta tuntui, etta Suomessa asti ollaan osteltu innokkaasti joditabletteja. Miten se laskeuma voisi sinne asti yltaa? Taalla sen sijaan on aivan konkretiaa, etta jos sateilya karkaa paljon, tuuli voi hyvinkin kuljettaa sen tanne. Meidan piti muutenkin ostaa suolaa kokkailuihimme, joten tulimme puoli vahingossa ostaneeksi jodisuolaa. Ajattelin, etta sitahan voi sitten syoda reippaasti jos jotain sateilyvaroituksia annettaisi. En kylla toisaalta oikein jaksa uskoa, etta tuo nykyinen tilanne niin karkaa kasista, etta siita isommin olisi vaaraa, ainakaan taalla asti. Mutta jos uusi jaristys iskee ennen kuin entiasiakaan tuhoa ehditaan ydinvoimaloissa korjata, niin siita voi syntya pahaa jalkea. Jos jotain myonteista tasta pitaa hakea, niin saavatpahan ydinvoiman vastustajat uusia argumentteja ja empiirista tietoa, johon voi vedota. Tallanen ytimen sulaminenhan ja jaahdytysjarjestelman pettaminen ei koskaan pitanyt olla mahdollista jos ydinvoiman kannattajilta kysytaan.

Viime paivat ovat kuluneet biljardia pelaillessa, lueskellessa, ruuanlaitossa ja kavellessa paikasta toiseen. Eilen juotiin pitkasta aikaa, kun viina on taalla niin edullista ja ei ollut muutakaan ohjelmaa. Pieni pullo kaljaa maksaa vahemmin kuin iso pullo vetta! Kaytiin sitten rommikolasta rohkaistuneina kuutamouinnilla meidan uima-altaassa. Juteltiin myos eraan vahan britin kanssa, joka naytti meille koneeltaan kuvia Intian matkastaan. Naita vanhoja lansimaalaisia setia taalla riittaa! Suurin osa tulee tanne selvastikin kauniiden naisten perassa, silla hyvin monella on kasipuolessa filippiinilais-kaunotar. Marindequella ei nakynyt kuin yksi ainoa lankkari, mutta taalla heita on runsaasti, tosin lahinna vain Sapangin alueella. On siina se hieno puoli, etta he jattavat kirjoja ja onnistuin loytamaan jopa pari suomenkielistakin eraan ravintolan kirjahyllysta.

Keli on ollut edelleen tuulinen. En ymmarra, miten taalla voi joka paiva tuulla! Emme ole oikein paasseet snorklaamaan, jonka piti olla paaharrasteemme, koska tuuli sekoittaa veden. (olen kylla toisaalta ollut flunssassakin ja nyt vasta helpottaa, jouduin alottamaan antibiotitkin) En tieda olisiko taalla vesi muutenkaan niin kirkasta kuin Marindequella. Olihan se kylla paratiisi ranta! Nyt vasta huomaa, kuinka mahtava se oikeasti oli, kun taalla on vilkkaampaa ja meidan Sinandigan kylan rantamme on taysin onneton kaikkien luonnonroskiensa vuoksi ja jatkuvasti vellovat veden. Kohta lahdemme katsastamaan White sand rannan, olisiko se parempi.

,
Tuesday, March 15, 2011

Olemme viettaneet monta paivaa aikamoista hiljaiseloa, silla flunssani jatkuu edelleen ja nyt on Kallellakin pienta yskaa. Tanaan kuitenkin kyllastyimme tahan itse asetettuun uinti kieltoomme ja jatkuvaan lepaiyyn. Sen takiahan olemme tanne tulleet, etta paasisimme ihailemaan merimaailmaa! Siispa vain puimme snorkkelit paahamme ja sukelsimme mereen. Mitaan suurempia odotuksia ei ollut, silla Kalle oli jo aiemmin vahan kurkistanyut paikkoja ja ei ollut nahnyt mitaan ihmeellista. Vesi ei myoskaan nayta rannalta kasin kovin kirkkaalta. Vahan matkan paassa vesi kuitenkin kirkastui ja noin 50 metrin paassa alkoi nakya isoja kala parvia seka monenmoista korallia. Aiemmin olimme lukeneet jonkun arvostelun, ettei tuossa Tuna joe guesthousin rannassa olisi korallia. Ihmiset eivat nahtavasti useinkaan ymmarra menna tarpeeksi kauksi! Samoin oli Tiomanilla, etta aivan ranta vesista koralli oli usein kuollut, mutta kaukana se kukoisti. Tuolla Tuna Joen rannassa myos tuuli sen verran, etta kieltamatta uiminen oli hieman vaativaa. Isanta sanoi, etta rannassa tuulee aina ja luulemme, etta juuri se on saastanyt korallit.Muutamme varmaan parin paivan paasta White rannalle. Kavimme varaamassa sielta huoneen. Se oli aikamoisen tyon takana, silla rannan tuntumassa kaikki paikat ylittivat budjettimme ja kauempanakin hotellit maksoivat usein 1000 pesoa. Kaikissa oli aina ilmastointi, tv ja oma vessa. Miksei naille rannalle tehda yksinkertaisempiakin mokkeja tai hotelleja? Eivat kaikki valttamatta tarvitse tai edes halua noita kaikkia etuisuuksia. Ilmastointia en ainakann missaan nimessa tarvitse. Se on aivan turha jos lampoa on alle 30, tuulee ja kelit ovat pilviset. Varmaan saisimme ilmastoinnista vaan viela pahemman flunssan. Loysimme sitten lopulta eraan mopokuskin avustuksella huoneen, joka on hanen aitinsa talossa. Muori pitaa talonsa ylakerrassa pienta guesthousia ja huoneet olivat hyvin yksinkertaisia. Huonompi diilihan se on, silla nyt meilla on kaikki mahdolliset palvelut majapaikassamme ja tuossa huoneessa ei ole kuin sanky ja tuuletin. Haluamme kuitenkin vaihtelua! Aikaa on niin vahan, ettei kannata enaa lahtea vaihtamaan itse saarta, joten rantaa vaihtamalla paasemme kivasti uusiin maisemiin.

Hyvin turisoitunuthan tuo White rantakin on! On jollain tavoin taas ollut jarkytys yhtakkia tupsahtaa naihin turismikeskittymiin.Marindequella ei nakynyt mitaan turismiin viittaavaakaan. Myoskaan Sinandigan kylassa emme ole tormanneet mihinkaan muuhun hotelliin kuin tuohon omaamme, missa ei ole ketaan muita turisteja (no toisessa rakennuksessa jotain aijia, mutta saattavat asua siella pitempiaikaisesti) meidan lisaksi, eika missaan kylan kapeilla kaduillakaan juuri nay lankkareita. Heti viereisessa Sapangissa kuitenkin alkaa pyoritys ja se jatkuu pitkalle. Tanaan minulle vasta selvisi kuinka pitkalle turisoituneita nama rannat ovat, silla kavelimme aina pienelle laguunmille asti ja hotellia oli koko ajan aivan vieri vieressa. Itse hotellit eivat nyt suuremmin hairitse, mutta muut turismin lieveilmiot rasittavat. Koko ajan kaupustellaan rihkamaa ja retkia!

,
Wednesday, March 16, 2011

Muutama ”hauska” tapaus viime paivilta:Illalla puolipimeassa vessassa ihmettelin, mika liikkuu jalkojeni juuressa.Pian huomasin kyseen olevan parista ravusta. Talon pikku pojat nahtavasti olivat paastaneet lemmikkirpunsa karkuteille.

Kuulin pyykkia ripustaessani koiran pennun vinkuvan kuin silla olisi jokin hata. Nahdessani tuon suloisen otuksen, nostin sen syliini, jolloin vinkuna lakkasi valittomasti.Sittemmin yritin laskea sen maahan ja jatkaa pyykkaysta, mutta heti alkoi uskomaton ulina ja sen kiilasi itsensa jalkoihini kiinni. Jouduin sitten rapsuttelemaan sita pitkaan ja kantamaan sylissa kuin jotain vauvaa. Viimein ymmarsin vieda sen tien lahelle, mista se nahtavasti osasi kotiinsa. Se oli nahtavasti vain hyvin yksinainen ja seurankipea, kaipasi sisaruksiaan.

Yksi paiva nostin kilin takaisin aitaukseensa, kun se kiersi sita levottomasti maakien. Se oli paassyt karkuun, mutta vapaus ei vissiin sitten maistunutkaan niin hyvalle kuin se oli kuvitellut, vaan se pyrki epatoivoisesti takaisin hakkiinsa.

Tana aamuna herasimme siihen, etta sankymme romahti. Se on metalliputkisanky, jonka saa keskelta linkkuun ja tuo mekanismi on jotenkin niin loystynyt, etta sanky meinaa usein itsestaan painua kasaan.

Televisiomme on muuten hyva kirkkaine kuvineen, mutta silla on oma tahto. Valilla kanavia vaihtaessa se sammuu, tai aanta muuttaessa se lahtee hakemaan uudestaan kanavia. Valilla sita ei saa millaan tottelemaan, painoi sitten mista vain napista, vaan se tekee itsestaan, mita tuntuu tahtovan.

Olemme polttaneet lahes kaikki ruokamme pohjaan, silla padat ja pannut ovat loppuun kuluneita. Tanaan kuitenkin onnistuimme yllattaen tekemaan eilisen ruuan tahteista vain lammittamalla ja lisaamalla oljya paljon paremman aterian kuin eilen, aivan kuin olisi eri ruoka ollut kyseessa. Ehka kyse oli siita, etta uudelleen paistamalla, liika vetisyys haipyi.

Kylan elamaa:

Viimeksi valitin pitkaan, kuinka turisoitunut paikka tama Puerto Galera on. Onhan taalla nuo pahasti pilatutkin alueet, mutta monet kylat ovat viela sailyttaneet ihanan omaleimaisen ja kylamaisen tunnelmansa. Meidan kylan nakymia: ihmiset pelaavat korttia tai dominoa talojensa edessa, pikkupojat heittelevat koripalloa, jotkut nuorukaiset kantavat kukkoja sylissaan ja yrittavat usuttaa niita taisteluun toisiaan vastaan, monet ihmiset lauleskelevat itsekseen kavellessaan poluilla, usein ihmiset myos rupattelevat itsekseen, monet grillailevat lihavartaita pihoillaan, aina jossain soi musiikki ja monet laulavat porukalla karaokea.

Lapsia taalla on kylla joka puolella! Intiassa porukkaa on kaiken ikaista ja lahes aina tungokseen saakka, mutta taalla aikuisia nakyy vahemman. Mitaan sinansa vaenpaljoutta taalla ei ole vielakaan, mutta lapsia saa kylla vaistaa usein, kun he putkahtavat jostain eteesi keskelle katua. Lahiaikoina taalla voi syntya samanlaisia vaestorajahdys ongelmia kuin Intiassakin jos sama meno jatkuu. Jostain tilastoista katsoinkin, etta Filippiinien vaestonkasvu on Intian ja muutaman muun valtion ohella maailman voimakkainta. Mistahan johtuu, etta he juuri viime vuosina ovat niin innostuneet lisaantymaan, silla aikuisia ja vanhempaa vaestoa ei tosiaan niin hirveasti nay? (puhun tietenkin vain alueista, joilla olen ollut) Katolilaisuus on varmaan yksi syy vaestonkasvuun, mutta se ei selita, etta juuri nyt pikku lapsia on hyvin paljon. Onkohan valtio tehnyt jonkun lapsiperheita suosivan lainmuutoksen?Vai johtuuko se siita, etta elintaso on noussut ja yha harvemmat lapset kuolevat mihinkaan sairauksiin?

Huomenna muutamme White rannalle, etta saisimme vahan vaihtelua. Hieman tylsaa on kylla ollut tanaankin, silla tuuli jatkuu ja uimaan ei siksi kannata menna. Toivottavasti huomenna aamulla tuulisi hieman vahemman ja paasisimme viela viimeisen kerran snorlaamaan rantaamme!

,
Saturday, March 19, 2011
Filippiineilla sattuu jatkuvasti lauttaturmia, siella on voimakkaita taifuuneita, Manilassa ryostellaan ulkomaalaisia ja trooppiset taudit ovat hyvin vaarallisia. Nailla sanoin perheeni pelotteli meita, kun kuulivat, etta aiomme tahan maahan. Itsellanikin tuli sitten hieman sellainen epavarma olo, etta haluanko tosiaan tanne Danten helvetilta kuullostavaan paikkaan. Nyt nayttaa kuitenkin silta, etta olemme selvinneet tasta ”haastavasta” maasta hengissa! Onko tama ollut vaikea maa? No, eipa oikeastaan. Nama alueet, misa olemme pyorineet, ovat olleet reisaajalle hyvin helppoja. Julkinen likenne on toiminut mallikkaasti, vaikka huonoilla teillakin aina pelotellaan. Kaikki palvelut ovat olleet helposti loydettavisa ja saatavisa, kuten esimerkiksi ruokakaupat. Intian jalkeen tama on ollut erittain help[po maa matkata! Sekin tietenkin helpottaa aina huomattavasti, etta ihmiset osaavat sujuvasti englantia, paljon paremmin kuin Intiassa.Lauttaturmiahan taalla sattuu oikeastikin paljon, mutta ne riippuvat varmasti paljolti veneiden kunnosta. Lucenasta Marinduqeelle menimme lautalla, joka ainakin ulkonaiosta paatellen olisi parjannyt jokaisessa eurooppalaisessakin lauttakatsastuksessa. Edellisen kerran taas tulimme vahan huonommalla aluksella, mutta keli oli loistava ja muita laivoja koko ajan nakopirissa, joten olisi ollut vaikea kuvitella mitaan pahempaa vaaratilannetta. Saas nahda millainen huominen purkkimme on! Jos oikeasti pelkaa veneturmia, lautan valintaan voi paljonkin vaikuttaa. On siis olemasa hienoja veneita ja vahemman hienoja.

Manilassa Malaten alueella kieltamatta oli liikkeella monennakoista hiipparia. Nuo ryostot ovat siella aivan arkipaivaa ja siksi vakavasti otettava uhka. Sveitsilainen kaveri, jonka kansa juttelimme, oli yritetty ryostaa kahteen kertaan. Se ei kuitenkaan ole syy olla tulematta Filippiineille, silla eihan Manilaan tarvitse jaada. Jos joutuu olemaan yhden yon kaupungissa, voi olla liikahtamatta hotellilta minnekaan. Me kavimme illansuusa kaupassa ja soimme pikaruokaa eraan kauppa/grillin ikkunansuussa. Siita naimme, kuinka edes tyyppi koko ajan kaantyi vilkuilemaan meita. Sanoin Kallelle ”mista vetoa, etta tuo lahtee seuraamaan meita, kun mennaan ulos”. Ja niinhan sitten tapahtuikin. Tyyppi kuitenkin luovutti pian, kun otimme muutaman nopeamman askeleen ja vilkuilimme taakse. Han nahtavasti osasi paatella, etta olemme varuillamme ja silloin ryosto on vaikeampi kuin yllattava rosvous.

Trooppisista taudeista en osaa sanoa muuta kuin, etta onhan niita kaikkialla Aasiassa. Itse sairastuimme vahemman trooppiseen tautiin eli tavanomaiseen yskaan, joka alkaa onneksi olla parantunut.

Tama on tuliperaista aluetta ja myrskyja on paljon, useimmat luonnonkatastrofit jaavat kuitenkin pieniksi. Tuna Joen isantamme kertoi, kuinka maa oli viimeksi aavistuksen verran jarahdellyt pari viikkoa sitten. Itse emme kuitenkaan ole saaneet kokea minkaanlaista pientakaan jarahtelya. Monille paikallisille ihmisille luonnonvoimat ovat vain osa arkipaivaa, vaikka ne lansimaalaisen korviin kuullostaisivat hyvin pelottaville. Attekin mainitsi vain muun loputtoman puheensa seasa taifuunin, han sanoi ”Tama on hyvin turvallinen kyla, meilla on aina ikkunat auki, paitsi kun tulee taifuuni, silloin ne suljetaan”. Taifuuni siis kytkeytyi hanen mielesaan vain niinkin arkipaivaiseen asiaan kuin ikkunoiden sulkemisen.

Nyt pitaa lopetella. Kalle tuossa jo hoputtaa. Jatkan taas tata maan kuvasta…Huomenna lautalla manterelle ja Manilaan…

, Luzon,
Sunday, March 20, 2011
Olemme nyt tyypillisessa filippiinilaisessa nettipaikassa, joka on pimea pieni koppi taynna pelaavia pikku poikia, jotka ovat ryhmittyneet suurina joukkoina parin nayton ymparille. Suunnistimme tanne suoraan bussipysakilta, koska meidan piti tulla katsomaan onko ”sohvasurfaaja” isantamme laittanut sahkopostia. Eipahan hanesta ollut kuulunut mitaan! Nyt on ollut vahan huonoa tuuria naiden isantaperhemajoitusten suhteen, silla monille on pitanyt kayda ja sitten he ovatkin peruneet. Tama viimeisin jo toivotteli meidat tervetulleiksi, mutta sitten selvisi, etta han oli katsonut paivan vaarin, luullut meidan olevan tulossa huomenna. Tanaan han on kuulema koko paivan rannalla ja hanelle pitaisi soittaa, kun olemme maisemissa. Meidan puhelimme eivat toimi taalla! Jos toimisivatkin, soittaminen olisi hyvin kallista. Teimme selvaksi, ettemme valitettavasti voi soittaa, mutta nyt han ei ole sitten enaa vastannut mitaan. Ehka pitaisi yrittaa loytaa jokin puhelinkoppi, tai sitten pitaisi vaan suosiolla menna hotelliin.Mitas viela haluaisin sanoa Filippiineista? Uskonto on jaanyt aikalailla kasittelematta, vaikka se nakyy taalla vahvasti. Katollisia pyhan Marian patsaita ja muita pyhimyskuvia on jopa rannoilla. Aasialaisittain olen tottunut nakemaan aina pyhakkoja siella sun taalla. Burmassa oli aina kultainen pagoda jokaisen kallion huipulla, tai muun vahankin erikoisen luonnonkohteen kunniaksi. Jotenkin tuntuu kuitenkin erikoiselta, etta kristinuskon nimissa pystytetaan naita palvontapaikkoja. Kylla katollilaisuus ainakin tassa muodossa poikkeaa huomattavasti luterilaisuudesta. No, tietty olen tienytkin sen, etta luterilaisuus on aika koruton uskonto muihin kristillisyyden muotoihin verrattuna. Voi olla, etta paikalliset katolilaiset eivat miella naita patsaitaan miksikaan palvontapaikoiksi vaan vain eraanlaiseksi hiljentymisen paikoiksi ja rakentavat niita jumalan kunniaksi. Ihan vaikuttavan nakoisia niista kylla osa oli, esim Marinduqeella Pyhan Marian patsas, joka katsoo korkealta kivelta itsetietoisen rauhallisesti merelle ja kohottaa katensa kuin vapauden patsas.

Jokaisessa kodissa on paljon uskonnollisia esineita ja kuvia, joissa uskonnolliset ”hahmot” hymyilevat. Minulle on muodostunut tasta uskonnosta kasitys, etta jumala nahdaan hyvana ja uskonto on taynna riemua. Kirkkolaulu joka kantautui Torrijoksen kylan avonaisesta kirkosta, kuullosti hyvin iloiselta ja esimerkiksi jeepeissa nakee kirjoituksia, joissa julistetaan ”Jumala on hyva”. Aika pintapuolisiin perusteluihinhan tama kasitys pohjaa. Kuitenkaan mitaan paholaiskuvia, kuten keskiaikaisissa kirkoissa, ei nay ja ihmiset tuntuvatsuhtautuvan uskontoon hartaan luottavaisesti. Tama on mielestani hienoa. En ole koskaan ymmartanyt uskontoja, jotka pohjaavat pelolle! Kristinuskossakin on mielestani pohjimmiltaan kyse nimenomaan jumalan rakkaudesta ja hyvyydesta, ja oli kammottavaa kuunnella esimerkiksi nepalilaisessa kirkossa, kuinka siella koko ajan saarnattiin ihmisen pahuudesta ja jumalan rangaistuksesta.

Asken joku kadun mies opasti meidat tanne nettipaikkaan. Mietin ”mitakohan se haluaa vaivan palkaksi, miksi se lahti meille oppaaksi, meinaako se johdattaa meidat jonnekin syrjakujille ja ryostaa”. Intia on opettanut aina epailemaan ihmisten motiivia, varsinkin etta he haluavat jokaisesta pienestakin vaivasta jonkun maksun. Taalla ihmiset eivat kuitenkaan yrita niin selvasti hyotya meista. Totta kai turistipaikoissa, kuten Mindoroksen White rannalla kauppiaat olivat kimpussamme, mutta tavalliset kadunihmiset haluavat yleensa vain vilpittomasti auttaa. Taalla Manilassa tosin on aihetta suhtautua heihinkin kriittisesti. Elintaso on naissa paikoissa, missa olemme pyorineet, ollut sen verran korkea, etta varmaan siksikaan ”otetaan kaikki hyoty noista turisteista” mentaliteetti ei ole noussut pintaan. Onhan tama suhteellisen koyha maa, mutta silti ihmiset ovat vaikuttaneet hyvinvoivilta. Painotan viela, etta olemme tosiaan liikkuneet kohtuu rikkailla seiduilla. Kukaan ei ole missaan vaiheessa kerjannyt!

Tata maata kutsutaan usein hymyjen maaksi. Kyllahan taalla aikalailla hymyillaan. Jopa kaikki turistirantojen hierojat, huilukauppiaat ja veneretki kauppiaat jaksoivat aina hymyilla. Miten heilla riittikin hymyja? Itsestani tuntui, etta kun oli muutamalle sanonut ”ei kiitos”, ei jaksanut edes enaa sanoa tuota, saati sanoassaan hymyilla kohteliaasti. Tyydyin aina vain pudistamaan paatani. Manilassa ihmiset ovat vakavampia, kuten usein muuallakin tallasten valtavien metropolien ihmiset. Marinduqeella kohtasimme mielestani paljon aitoja hymyja. Miten nyt hymyn aitouttakin voi arvioida? No, jos ihminen ei pyri hyotymaan mitenkaan ja silti hymyilee, eiko se silloin ole autenttista? Atte hoki meille koko ajan, kun Kalle koitti kohteliaasti kieltaytya vaikkapa tarjotuista banaaneista ”ala ole ujo, ota vaan, me olemme taalla filippiineilla hyvin vieraanvaraisia”. Muissakin yhteyksissa han jatkuvasti kielti meita olemasta ujoja, vaikka yritimme vain olla olematta vaivoiksi. Kylla he olivat aidosti vieraanvaraisia, vaikka maksoimmekin majoituksesta! Jarjestivathan he meille omalla ajallaan ja aivan ilmaiseksi pari retkeakin ja kuskasivat meita autollaan ympari kylia.

No niin..Huomenna taas Malesiaan..

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi