Irtolaisena Aasiassa, osa 6

, Karnataka,
Thursday, January 20, 2011

Pitaa viela vahan hehkuttaa Karnatakan vuoristokylia, kuten Madikeria ja Seraita. Vuoristokylat ovat aina niin omaleimaisen nakoisia! Madikerissa esimerkiksi oli jopa patsaita ja tilataidetta ja upeita kukkaistutuksia. Seraissakin oli uskomattoman hienoja kukkia, jotka roikkuivat valtavina kirkkaanvarisina puskina kivimuurin ylitse tai muodostivat portteja ihmisten taloihin. Maaseutumainen ymparisto oli Seraissa myos hienoa. Sain muun muassa toteuttaa pitka aikaisen haaveeni ja syoda luonnosta suoraan kasviksia. Loysin pienia villiherneita ja mehukkaita kirsikkatomaatteja. Nyt olemme taas hyvin perinteisessa intialaisessa kaupungissa eli Udupissa. Tosin laitakaupungilla oli korkeita kerrostaloja ja hienoja uusia pikku ostoskeskuksia eli on tama varmasti keskimaaraista vauraampi intialainen kaupunki. Yleisestikin nama rannikkoseudut ovat aina rikkaampia kuin muu maa. Eron huomaa selvasti, kun tulee sisamaasta. Itarannikko ei tietenkaan ole yhta vauras kuin tama lansi, mutta janna nahda sitten siellakin, onko se seutu muuttunut yhta nopeasti kuin nama seudut, missa nyt matkaamme. Kun tulin Intiaan, ensimmaiset huomiot olivat, ettei taalla ole muuttunut mikaan, mutta kylla nama tietyt kasvukeskittymat muuttuvat hyvinkin vauhdikkaasti. Rakentamisen tahti ainakin on valtava ja sehan aina heijastelee hyvin muuta talouskasvua.

Luontohuomiona pitaa mainita viela ihmeelliset puut, joita nakyi Seraissa pain. Ne olivat alaoksiltaan valtava puskamainen poheikko. Lukuisia ohuita runkoja oli kietoitunut yhteen ja lehtia ja ohuita oksia kulki sinne sun tanne, aivan kuin olisi ollut kyse jostain karvaisesta elaimesta. Taman poheikon ylapuolelta sitten kohosi lukuisia lehdettomia runkoja, kaikki eri suuntiin pallomaisesti.

Tanaan tultiin tanne Udupiin ilman minkaanlaista ongelmaa. Tallaistahan se taalla on: joskus saatta menna 100 kilometrissa koko paiva ja joskus siita saattaa selvita reilussa 2 tunnissa. Eilen illalla kysyimme, miten Udupiin menee busseja ja meille sanottiin niita lahtevan puolen tunnin valein. Aamulla kuitenkin vahan saikahdimme, silla meidat komenneettiin ensin paikallisbussiin ja sanottiin busseja lahtevan vain uudelta bussiasemalta. Ajattelimme taas kayvan niin, etta meita heitellaan koko paiva bussista toiseen, mutta yllattaen tuo bussiasema olikin aivan vieressa ja sielta tosiaan meni bussit suoraan maaranpaahamme.

Dharmastala ansaitsee viela vahan huomiota: Se oli pyhiinvaeltajien muodostama keskittyma. Kylassa asuu varmasti pysyvasti vain harvoja ihmisia, mutta sinne virtaa jainlaisia kaikkialta Intiasta. Sen ulkopuolella oli iso portti, josta sisaanastuttaessa tuli vastaan lukuisia matkamuistomyyntikojuja, pikku ravintolaa (josta ei tietenkaan saanut ruokaa kuin maarattyina aikoina. Eilen menimme vahan 13 jalkeen etsimaan ruokaa, mutta luonasaika oli jo mennyt. Se oli kestanyt vaivaisen tunnin! Kaikissa ravintoloissa vain kaskettiin tulemaan takaisin 3 tunnin paasta, jolloin silloinkaan ei saisi muuta kuin dosaa) ja vaeltajien majoitusrakennuksia. Majoitus on alunperin ollut kaikille ilmaista, mutta nyt siita on alettu ottamaan pienta maksua. Ainakin meidan ulkomaalaisten taytyi maksaa. Tosin halvalla paasimme, silla he eivat veloittaneet kuin yhdelta yolta ja toinen saatiin ilmaiseksi. Laskukuitissakin luki ”lahjoitusraha” eli periaatteessa hinta, minka maksoimme ei ollut edes mikaan hotellilasku vaan lahjoitus toiminnan hyvaksi. Noilla majoituspalveluilla ei selvastikaan ollut tarkoitus tehda bisnesta, mika oli hienoa. Hienoa oli myos paikan henki: suuret perheet tai ystavaporukat kulkivat siella yhdessa avojaloin ja kasikadessa, jotkut lauloivatkin ja kaikki vaikuttivat hurmoksellisen hyvantuulisilta. Monet olivat pukeutuneet mustiin kaapuihin, ajelleet hiuksensa ja koristelleet itsensa erilaisin puisin helmin ja varikkain nauhoin.

Kalle tilailee nyt Suomen lentoja, mutta netti tokkii pahasti. Toivottavasti onnistuu tilaukset, silla just nyt olis aika edullista. KL-Pariisi olisi 250 euroa. Nyt on kivasti rupian kurssikin taas vahan noussut, joten talousasiat ovat kohtalaisen hyvalla mallilla. Viimeksi havittiin nostossa 6 euroa, kun kurssi oli niin huono. Nyt pitais varmaan menna akkia nostamaan rahaa, kun kurssi on pitkasta aikaa yli 61 (siis euro on 61 rupiaa).

Huomenna Gokarnalle!!

, Karnātaka,
Sunday, January 23, 2011

Udupista: Olimme bussiaseman vieressa yota ja vain vahan kavelimme kaupungilla, joten paikasta jai aika pintapuolinen kuva. Aika mitaansanomattomalta kaupungilta vaikutti, mutta oli kiva saada pitkasta aikaa kunnon ruokaa. (Ujirissa Dharmastalan vieressa olimme kylla lopulta onnistuneet loytamaan kunnon ravintolan. Eraat intialaiset opastivat meidat sinne, kun tulimme turhautuneen nakoisina ulos eraasta toisesta ravintolasta, jossa olisi tarjoiltu vain dosaa. Intialaiset kysyivat:mita ruokaa oikein etsitte? He varmaan kuvittelivat, etta haluaisimme jotain mahdottomia lansimaalaisia ruokia, kuten pizzaa. He nayttivat ihmettelevilta, kun totesimme kaipaavamme vain vahan parathaa ja daalia. Olihan se tosiaan aika ihmeellista ja ennen kuulumatonta, ettei edes noita ruokia tuntunut irtoavan kyseisilta kylilta!) Majapaikkamme oli tyypillinen lodge, jossa ei oikein mikaan toiminut, paitsi tietenkin uusi hieno taulutelevisio. Kalle ehti juuri iltapaivalla kayda suihkussa ja seuraavaksi olisi ollut minun vuoroni, mutta yhtakkia vedentulo lakkasi. 5 tuntiin ei tullut ollenkaan vetta! Onneksi he sentaan alkoivat korjata vikaa samantien. Joskus nakee sitakin, etta vain ihmetellaan syntyvaa ongelmaa ja mitaan ei jakseta tehda asian hyvaksi. Iltaan mennessa he olivat saaneet vesipumpun toimaan ja akkia raanoista alkoi tulla vetta valtavalla paineella. Kylpparimme lainehti aariaan myoten taynna vetta! Raana oli juuttunut ja meilta meni pitkaan ennen kuin onnistuimme vaantamaan sen kiinni. Aamulla unisena vessaan raahautuessani, torakka tipahti kadelleni aukaistessani ovea. Tallaisia ovat peruslodget: tunkkaisia, likaisia, torakkoisia ja jossain ison tien vieressa, jossa autojen torvet huutavat.

Nyt meilla on taas hyvinkin yksinkertainen asumus, mutta suhteellisen rauhallinen. Se on heinakattoinen mokki hiekkalattialla ja vanerista tehdylla sangyntasolla, jossa on ohkainen patja. Lakanat ovat kuitenkin putipuhtaat ja mokki kodikkaan tunnelmallinen. Loysimme taman mokin Om-beachilta, jonne taivalsimme melkein 4 kilometria. En ole koskaan kavellyt rinkkaselassa yhta pitkasti! Kalle sano bussiasemalta lahdettaessai: Ei sinne hirvean pitkasti ole ja tietakaan sinne ei luultavasti mene. Jos meneekin niin riksat ovat huippukalliita. Talla tavoin han perusteli vaellustamme ja sai minut seuraamaan itseaan. Kavelimme monenmoisilla kivikkoisilla poluilla ja parin muun rannan lapi ennen kuin olimme perilla. Lysahdin heti ensimmaisen ravintolan poytaan ja tilasin kylman mehun. Kalle suunnisti reippaana kyseleen majoitusta ja onnistui pienten etsintojen jalkeen loytamaan mokkimme. Olimme onnekkaita, silla meidan jalkeemme tulleet kavelivat rannalla edes takaisin ja eivat selvasti onnistuneet loytamaan kattoa paansa paalle. Nyt on viela kausi menossa, joten tammikuun loppuun asti taalla on aika vilkasta. Onhan se outoa, kun yhtakkia on joka paikka taynna lansimaisia ja suomalaisiinkin tormaa heti ensimmaisena iltana. Olemme seikkailleet niin pitkaan noissa Dharmastalan kaltaisissa paikoissa, joissa ei ole nakynyt yhtaan ketaan lansimaalaista.

Ihmisten paaasiallinen huvitus taalla tuntuu olevan ”ei-minkaan tekeminen”. He istuvat ravintoloissa juomiensa aaressa, makaavat rannoilla, istuvat jooga-asennossa rantaviivan tuntumassa tuijottaen merelle, heittavat frispiita, juttelevat, sauhuttelevat, makaavat riippumatoissa, lukevat ja rapsuttelevat lehmia ja koiria.

Kavelimme taas tanne kylille, mutta ilman rinkkaa se ei ollut niin rankkaa. Lahdettiin vaeltamaan heti auringon noustua, joten oli mahtavan viilea. Valo oli aamulla uskomattoman hieno, se varjasi upean pehmeasti rantahiekan, joka loisti vaalkoisuuttaan, oranssihtavan kallion ja puut, jotka hehkuivat vaaleanvihreina. Loysimme hyvan lahteen, jossa vesi tuli jonkinlaisen demonin suusta ja kyltissa kerrottiin veden olevan pyhaa ja sisaltavan parantavia mineraaleja. Tietenkin puhdistimme sen viela erikseen. Oli kuitenkin hienoa loytaa vetta, silla olemme nyt taas joutuneet ostamaan sita. Vesihuolto on kylla tallakin rannalla aivan mielenkoyhaa! Kaikki ostavat erikseen litran pulloja ja sitten ne heitetaan menemaan, jonka jalkeen paikalliset kantajat kerailevat niita roskiksista ja valilla luonnostakin ja vievat jonkinlaiseen kierratykseen. Tyhjien pullojen synty tahti on uskomaton ja niita on kaikkien ravintoloiden takapihat taynna. Taysiakin pulloja joudutaan raahaamaan paikalle nopeaan tahtiin veneilla ja kasivoimin. Eiko voitaisiin perustaa vesipisteita, joissa olisi jonkinlainen filtteripuhdistus tai uv-sadetys yms? Kyllahan teknologiaa ja laitteita nykyisin loytyy. Noissa pisteissa voisi jokainen kayda tayttamassa oman vesipullonsa.

Nyt on taas yksi antibioottikuuri syoty. Narastaa ja mahaa turvottaa. Toivottavasti se on ollut sen arvoista ja korvani olisi parantunut! Edelleen sita kylla valilla vahan pistelee tai kutittaa…

, Karnātaka,
Monday, January 24, 2011

Kirjoittelen nyt muutaman rivin, kun huomenna siirrymme Halv moon rannalle, jossa ei ole nettia eika edes sahkoja.

Vaelsimme tanaan aamupaivasta Om rannaltamme Paradiselle asti. Polku oli paljon helpompaa kuin vaikkapa Tiomanin pahimmat viidakkopolut, mutta silti paikoin hieman haasteellista. Valilla sai kiipeilla kivilla, laskeutua jyrkasti viettavaa hiekan vuoksi liukasta polkua tai kavella hyvin kapealla kukkulan rinnepolulla. Nuo rinnepolut olivat hienoja maisemareitteja, silla niista naki hienosti alhaalla vaahtoavan meren ja aaltojen kallioihin lyomat tyrskyt. Naimme myos hienoja kasveja, kuten taatelipuun. Paradiselle oli matkaa arviolta reipas 3 kilometria ja Halvmoonille 2 km. Huomenna pitaisi kiipeilla rinkkaselassa noita polkuja Halvmoonille. Saa nahda minkalainen koetus siita tulee. Onpahan tullut taas kylla ainakin liikuttua viimeaikoina. Suklaasta ja rasvasesta ruuasta syntyneet kilot karisevat kivasti tuolla luonnon helmassa hikoillessa. Eilen oli tarkoitus ottaa riksa kylilta tanne rannalle, kuten lahes kaikki muut tekevat, mutta sitten iski piheys. Olimme shoppailleet sen verran paljon, ettei raaskinut enaa riksaan tuhlata. Olemme viimepaivina ostaneet: riippumaton, minulle hatun, monenmoista kasikorua, ja Kallelle paidan.

Sain suomalaisilta kivasti kirjoja ja yhden ostin keskustan kirjakaupasta. Nyt sitten voi viettaa lahipaivat mukavasti riippumatossa lueskellen. Nyt iltapaivan olemme ottaneet rennosti jo univajeenkin vuoksi. Eilen yolla jotkut ranskalaiset melusivat lahes koko yon nuotion ymparilla aivan mokkimme vieressa. Ei auttanut yhtaan, vaikka yritin sanoa heille, etta puhuisivat hieman hiljempaa. Lahdin sitten keskiyolla etsimaan parempaa nukkumispaikkaa ja loysinkin sellaisen kauempaa riippumatosta. Olin just ihanasti nukahtamassa, kun vaistosin etta joku hiljainen tumma hahmo seisoo takanani. Kallehan se tietenkin oli tullut etsimaan minua, mutta saikahdin kylla hieman.

Olin asken aika typera. Korvani oli just ollut paljon parempi, oikeastaan taysin kunnossa. Menin sitten uimaan ja ajattelin olla tosi varovainen, ettei korviin mene vetta. Olisi pitanyt pysytella aivan rannassa, mutta menin hieman kauemmaksi, kun isoja aaltoja ei nakynyt. Yhtakkia takanani kuitenkin nousi valtava aalto ja lahti kaatumaan minua kohden. Yritin juosta alta rantaan, mutta imu oli niin valtava, etten paassyt mihinkaan. Ei auttanut muu kuin ottaa aalto vastaan, sukeltaa ja saada korvat tayteen hiekkaista vetta. Olin kylla edellisinakin paivina uinut, mutta valttynyt pahemmilta korvien kasteluilta. Nyt kuitenkin sain kunnon pyorityksen aalloissa ja kuinka ollakaan korvia kutittaa ja pistelee jalleen. No, on minulla viela tippoja jaljella. Jospa ne auttaisivat!

Tormasimme Paradiselle suomalaisiin, jotka olivat aika sekaisin. Monethan taalla ryyppaavat tai vahan sauhuttelevat, mutta nuo olivat kylla ottaneet jotain muutakin. Valilla puhe oli ihan selkeaa, mutta sitten yhtakkia eraskin poika tokaisi ”Tuo puu on kylla vaarin pain”. Yleisesti meininki taalla on kuitenkin ihmeen rauhallista, vaikka ihmiset juhlivatkin. Useimmat osaavat silti kayttaytya hyvin, puhua yolla hiljaisella aanella ja paivalla vain maata rannalla tai istua terasseilla. Riehakkaimpia ovat intialaiset, jotka kiljuvat ja karjuvat vedessa kuin lapset ja miehet painivat koko ajan keskenaan. He ovat aivan fyysisesti koko ajan toistensa kimpussa kuin pahankuriset koulupojat. Nyt on onneksi viikonloppu mennyt ja intialaisista suurin osa on lahtenyt koteihinsa.

Voi siis olla, etta minusta ei nyt kuulu pariin paivaan. Puhelinverkko saattaa toimia Halvmoon rannalla toisin kuin taalla. Ainakin sinne matkatessa, sain yhtakkia aitini lahettamat viestit kaikki putkeen.

, Karnātaka,
Friday, January 28, 2011

Lahdettiin tanne Om rannalle metsastamaan yhta kirjaa, mista kuulimme suomalaisilta. Itse asumme nyt Hafmoonilla, jossa ei ole nettia, joten piti nyt tulla samalla taalla netissakin pyorahtan. Halfmooni on osottautunut hyvaksi ratkaisuksi etsiessamme luonnonrauhaa ja hyvia younia. Muutimme sinne, kun Manikarna guesthousissamme Om rannalla oli niin hairikko napureita ja rasittava henkilokunta. Napurit soittivat yotamyoten huuliharppua, tekivat nuotion aivan mokkimme edestalla ja huusivat lapi yon. Henkilokunta taas oli ihmeen nuivaa porukkaa. Kysyi mita vain, aina vastaus oli karsimaton kadenheilautus tai paan pyorittely. Eraana iltana yksi heista maalasi laheista mokkiaan 21.30 aikoihin, jolloin olimme jo laittaneet nukkumaan. Kuuntelimme aikamme, kun han huudatti puhelimestaan musiikkia ja sitten menimme aivan natisti sanomaan:voisitko laittaa vahan pienemmalle. Ukko vain muljautteli silmiaan ja ei sanonut mitaan. Otin sitten hanen puhelimensa kateeni ja yritin pistaa sita pienemmalle, jolloin han murahti hyvin kiukkuisasti ja tempaisi puhelimensa itselleen. Yritimme viela vahan neuvotella asiasta, mutta han vain huiski, etta meidan pitaisi lahtea. Haimme sitten oman puhelimme ja soitimme kiusallaan musiikkia hanen musansa paalle, vain osoittaksemme kuinka rasittavaa hanen kaytoksensa oli. Hairikointia hairikoinnista. Ainoa vaan, ettei Kallen puhelimesta irronnut kovinkaan voimakasta bassoa, joten se ei hetkauttanut tuota tylya aijaa millaan tavoin. Luovutimme sitten pian ja vetaydyimme mokkiimme karsimaan mokkihperyydesta noiden kaikkien aanimaailmojen vuoksi.

Eilen teimme retken Paradiselle, jossa otimme muutaman kaljan suomalaisten kanssa. Tuo Paradise on selvasti profiloitunut nuoren porukan bilerannaksi, Halfmooni taas on uinuva ja pieni ranta, sopiva lahinna nukkumiseen ja rennosti ottamiseen. Tama Om on sekalaisen seurakunnan ranta, taalla asustavat niin lapsiperheet kuin juhlimisestakin pitavat ihmiset. Juhlijat tosin ovat keskimaarin hieman vanhempaa porukkaa kuin Paradisella, myos intialaisia tama ranta vetaa puoleensa. Neljas ranta taalla on Kudle, josta en osa paljon sanoa, kun olemme vain kavelleet sen lapi. Pitka ranta se kuitenkin on ja eniten guesthouseja, jopa muutama vahan tasokkaampi majapaikka. Itse kylla pidan suuresti naista heinamokeista, missa itse olemme majottuneet. Just Virpin (eraan suomalaisen kaljaporukastamme) kanssa puhuttiin, miten nama mokit ovat tunnelmallisia ja juuri tanne ranta miljooseen parhaiten sopivia.

No niin…Nyt kirjojen peraan ja kohta syomaan. Hyvin olemme taalla viihtyneet! Ei taalta malta lahtea viela ainakaan 4 paivaan…

, Karnātaka,
Monday, January 31, 2011

Sopivassa suhteessa lepoa ja kuntoilua. Siina on jo aika pitkalle hyvan elaman edellytykset. Ollaan nukuttu 11 tunnin younia ja kavelty joka paiva johonkin suuntaan viidakkopolkuja.

10 paivaa on kulunut rattoisasti ja hyvin nopeasti taalla kauniin luonnon keskella ja ihanalla hiljaisella Halfmoonin rannalla. Nyt kai pitaisi tehda jotain yhteenvetoa tasta paikasta. En vain oikein osaa eritella, mika taman paikan syvin salaisuus on. Miksi taalla viihtyy niin hyvin? Olemme nahneet talla reissulla hyvin paljon rantoja. Viimeksi esimerkiksi Cherai rannan Kochin lahella, joka oli mielestani aika tylsa. Yleensakin perushiekkaranta, jossa on vain merta, hiekkaa ja palmurivisto, ei enaa jaksa erityisesti viehattaa. Jos tulisin suoraan Suomesta sellaiseen paikkaan, sekin nayttaisi varmasti paratiisimaiselta. Tama Gogarnan ranta (erityisesti Hafmoon) on kuitenkin jotain enemman. Omaleimaisuutta paikkaan tuo luonnon puolesta jylhat vehreat kukkulat pikku polkuineen, kivikkoiset rinteet ja kauniit isot kalliolohkareet. Tunnelmakin on paa asiassa hyva. Ihmiset tervehtivat toisiaan poluilla ja hymya riittaa. Kaikki ottavat elaman rennosti. Joillakin tuntuu juhlinta menevan valilla yli, mutta onneksi taalla saa helposti etaisyytta pahimpiin bilepaikkoihin. Rannat ovat laajoja ja jos oikeasti halua yksityisyytta voi vaikka ripustaa riippumattonsa jonnekin metsaan. Monet suomalaiset olivat kuulema ripustaneet mattonsa jonnekin Paradisen laitamille, kun eivat olleet halunneet maksa majoituksesta. Siella heilla sitten on oma ”riippumattokylansa”.

Porukka taalla on suurimmaksi osaksi nuorta hippia. Suomalaisten kanssa, kun on keskustellut, tuntuu, etta kaikilla on joku koulu jaanyt kesken tai muuten vain suomessa ei ole enaa mitaan elamansisaltoa. Joku sanoi suoraan:tulin tanne Intiaan, kun haluan aloitta uuden elaman. Sitten on helpompi aloitta puhtaalta poydalta Suomessa. Jollakin oli jaanyt yliopistolla geofysiikan opinnot kesken, toinen oli lopettanut aanitekniikan amiksessa, joku oli turhautunut taidekouluunsa ja hyljannyt sen. Monenmoista elamantarinaa, mutta kaikkia tuntuu yhdistavan se, etta jotain on jaanyt kesken ja jotain uutta haluttais loytaa. Joku voisi tuomita, etta nama ihmiset ovat elamassaan ajelehtijoita jollain tavoin epaonnistuneita, mutta itse kylla uskon, etta he voivat oikeasti loytaa talta jonkinlaisen uuden alun. Ja vaikka eivat loytaisikaan, ei tallaisessa elamasta nauttimisessakaan kai lienee mitaan pahaa. Joillakin tama hedonismi tietty johtaa tallaisissa hippirannoilla paan sekoittamiseen, mita moninaisimmilla aineilla. Se on se harmillinen lieveilmio, mika vahan pilaa naiden paikkojen mainetta. Osa porukasta tietenkin tuleekin tanne vain sekoillakseen, mutta haluan silti uskoa, etta hyva ilmapiiri taalla syntyy muustakin kuin vain alkoholin tai muiden huumeiden vaikutuksesta.

Hauskoja tapauksia tms:

Istuessani yksi ilta riippumattoon, kuulin outoa repeamisen aanta. Nousin sitten uudestaan ylos ja tarkastelin mattoa, olisko siihen tullut repeamaa. Matto kuitenkin naytti ihmeellisesti ehjalta. Laskeuduin sitten jalleen kohti riippumattoa, jolloin aani kuului taas. Sitten tajusin, etta housuni ne repeavat. Siina vaiheessa housuihin oli tullut takapuoleen pitka halkeama. Onneksi pimeys oli piakkoin saapumassa.

Meidan majapaikassa on ihana pieni kissan pentu. Se on viihtynyt hyvin Kallen olkapaalla Kallen lukiessa kirja. Siihen parran viereen se on kapertynyt nukkumaan. Ehka sille tuli emo mieleen Kallen parrasta, koska se on juuri sen varinen kuin kissa itsekin.

Olemme hakeneet vetta sammakkolammesta, missa uiskentelee lukuisia sammakoita. Emme tietenkaan ota vetta suoraan lammesta vaan nurkasta tippuvasta vesivirrasta. Pullo tayttyy hitaasti ja siina menee viitisen minuuttia, jonka aikana on hauska tarkkailla sammakoiden elamaa. Uskomattoman pitkalle ne paasevat yhdella potkulla ja lukuvat hienosti latakon pinnassa.

Asken metsassa katsoin, etta nyt tulee pusikoiden katkoista valtava lisko. Lehma sielta kuitenkin vain pisti paansa esiin.

Paradisella nain delfiineja, kun tuijottelin merelle. Yleensa ne eivat kuulema ilmesty tuolle lahdelle, mita en ihmettele, koska siella on aika rauhatonta.

Juhlimme suomalaisten kanssa graduani (sain siita yllattavan hyvan arvosanan), tai en oikeastaan maininnut gradustani kuin eraalle ohimennen, mutta itse otin muutaman ryypyn Vanhan munkin rommia ja cocacolaa sen kunniaksi. Kiipesimme heidan mokkiinsa lehmanlannasta tehtyja portaita ylos kukkulan rinteelle, mista oli upeat nakymat merelle. Suomalaisia on kylla riittanyt! Osa on jolahtenyt, mutta uusia on tullut tilalle. Tana aamuna meidan naapuriimmekin muutti nuori suomi poika. Tahan asti meidan rannalla ei ole suomalaisia nakynyt.

Tanaan pitaisi tavata suomalainen, jonka kanssa olen ollut netissa pitkaan yhteydessa eraan suomen kielisen kirjan vuoksi. Hauska, etta tiemme vihdoin risteavat ja han voi antaa Salman Rushdien kirjan minulle.

Joka paiva olemme uineet, mutta eilen vasta jaksoimme kaivaa snorkkelit esiin. Olemme olettaneet, ettei taalla ole meressa mitaan elamaa ja jos on, ei sita nae sameuden vuoksi. Eilen vesi oli kuitenkin niin kirkasta, etta omat jalkansakin erotti ja yllattaen naimme vedessa Perhoskaloja ja keltaisia Seeprakaloja. Koralli oli selvasti kuollut aikoja sitten, mutta kalat silti parveilivat kuolleen korallin levan ymparilla. Kylla elama on mahtavan sinnikasta!

………………

Todennakoisesti lahdemme jatkamaan matkaa huomenna. Haikeaa lahtea, mutta eipahan sita tannekaan voi jaada, kun junaliput jasentavat tata matkamme aikataulua. Lahdemme pohjoista kohden, mutta emme viela tieda, mihin asti paasemme…

, Maharashtra,
Wednesday, February 2, 2011

Oli tarkoitus matkata kohti Punea monen  pysahdyksen kautta, mutta jalleen suunnitelmat muuttuivat. Kavelimme Gogarnalla aamun raikkaudessa Om rannan paahan, josta nousimme tielle ja tappelimme riksan itsellemme. Olimme kayneet matkatoimistoissa ja netissa katselemassa sopivia junia tai busseja ja ajatuksena oli ottaa juna kohti Belgaumia. Eraassa toimistossa vaitettiin, ettei busseja rautatieasemalle mene, mutta eras reissaaja (joka puhui espanjaa ja vain muutaman sanan enkkua) tiesi paremmin ja kertoi niita menevan Gogarnan keskustasta. Kun riksan kanssa vaitellessa selvisi, etta suora kyyti rautatieasemalle olisi liian kallis, paatimme suunnata bussiasemalle. Menimme tuolla bussiaseman tienoilla viela syomaan silla junan lahtoon oli aikaa.

Ravintolassa joku kysyi tiedammeko erasta suomalaista poikaa ja naytti loytamaansa pankkikorttia. Olimme kylla tavanneet tuon pojan, mutta ei meilla ollut hanen yhteystietojaan. Vahan kylla valilla kauhistutti noiden juhlijoiden puolesta. Joku ”paihdematkailija” saisi joskus kirjoittaa blogia! Voisi olla kiintoisaa lukea ulkopuolisena, mutta mitenkaan lahelta en haluaisi seurata tuota touhua. Sita oltiin ajeltu Goalla poliisiauton kyydissa useat kerrat, maksettu monenmoisia lahjuksia, maattu putkan lattialla kasiraudoissa kolme paivaa jne. Nyt joku oli sitten hukannut pankkikorttinsakin, mika tietenkin voi sattua myos selvinkin pain, mutta on noissa ”tiloissa”. missa monet olivat, huomattavasti todennakoisempaa.

Ehdimme juuri ja juuri juna-asemalle ennen junan virallista lahtoaikaa, silla bussimatkassa kesti yllattavan kauan ja viimeiset puoli kilometria joutui viela kavelemaan. Jannitimme hieman ehdimmeko, mutta tietenkin juna oli myohassa. Yllattavan vahan nama junat kuitenkin myohastelevat, silla tuokin oli jo tullut yhden yon matkan eli toista tuhatta kilometria ja silti se oli vain alle tunnin myohassa. Lipputiskilla kysyimme:kaksi lippua toiseen luokkaan. tiskin seta:ei toista luokkaa. Kalle:eiko junassa varmasti ole toista luokkaa? Seta:hmm…(ja han alkoi nappailemaan konettaan). Kohta seta tuonsi lasilevyn alta Kallelle kaavakkeen ja pyysi tayttamaan sen. Han siis laittoi meidat sleeper clasiin, vaikka junan lahtoon oli enaa muutamia minuutteja aikaa! Olimme aika ihmeissamme, mutta vahan aikaa neuvoteltuamme, paatimme, etta niin olisi oikeastaan parasta. Toisen luokan sikaosastolla matkanteko ei yleensa ole kovinkaan rattoisaa ja olisimme paasseet siina luokassa vain Balgaumiin asti. Yotahan noissa luokissa ei lansimaisena naisena kannata olla. Kalle on kylla yopynytkin niissa. Yleensa Sleeper luokat pitaa varata kuukautta tai ainakin viikkoa ennen ja nyt saimme liput vain muutamaa minuuttia aikaisemmin! Olimme hyvin onnekkaita.

Junan lipuessa asemalle huomasimme, etta totta kai siina oli myos ”sikaosasto” vaunut. Tyypillista intialaiselta virkamiehelta, etta han ei vain usko kenenkaan lankkarin tahtovan noihin osastoihin ja siksi han saattaa jopa valehdella, ettei niita ole. No, kaikki meni nyt lopulta parhain pain, silla vaikka nukkumisosasto on tietenkin kalliimpi, emme havinneet paljon mitaan, koska kuitenkin saimme siina ilmaisen yopymisen. Ennen kaikkea oleellista oli, etta paasimme vauhdikkaasti Puneen asti, eika tarvinnut yopya valilla. Yolla juna kiihdytteli sen verran, etta valitettavasti saavuimme Puneen juuri aikataulussa. Paivalla lahtiessamme ennustettu saapumisaika oli ollut vasta 6.30, mutta olimme Punessa jo joskus 5.20, jolloin oli viela pimeaa.

Istuimme Punen rautatieaseman penkeille odottamaan paivan valkenemista. Gokarnalla aurinko oli noussut jo ennen puoli 7, mutta taalla pohjoisessa meni tietysti vahan myohempaan. Pullon keraajat viihdyttivat meita istuessamme asemalaiturilla. He esittelivat itsensa, tietty yrittivat kerjata (mutta hyvin iloisesti ja puoliksi leikillaan) ja pelleilivat keskenaan muun muassa jahdaten toisiaan takaa. Heilla oli aina kunnon kisailua kuka ehtii ensiksi saapuvaan junaan keraamaan lattioilta tyhjat pullot sakkeihin. Se oli ankaraa taistelua, mutta kuitenkin he olivat koko ajan hymyssa suin, vaikka valilla vahan matkivatkin toisiaan. Kyselimme paljonko he saavat taydesta sakista pulloja, vastaus oli 20 rupian luokkaa eli ei kovin paljon. Yhdella oli aika karu elamantarina. Hanelta oli nopea juna vienyt jalat. Han oli vissiin tottunut hitaampiin juniin ja oleskellut rauhassa kiskoilla, kun juna oli yhtakkia ilmaantunut. Susette, joka oli hyvin iloinen ja jollain tavoin riehakas, nuorehko nainen, yritti saada minun pitkahihasta itselleen. Han selitti, kuinka yolla on kylmyyden vuoksi vaikea nukkua. Lupasin hanelle paitani, kun tulleen takaisen Materanista, jossa kylmyyden vuoksi viela itsekin tarvitsen villapaitaa. Yot ovat taalla kylla hyvin viileita. Taman paivan lehdessa matalin lampo taisi olla 12, vaikka paivan ylin on 31.

Punesta oli hieman vaikea loytaa majapaikkaa, joten paadyimme nyt hieman erikoiseen yopymisratkaisuun. Siita kuitenkin huomenna tarkemmin, koska viela en osaa sanoa oliko se hyvinkin viisas paatos vai jotain aivan muuta. Ilalla menemme todennakoisesti intialaisiin haihin. Sellaisiin tuli kutsu ja tietty ne pitaa kokea jos nyt suinkin jaksaa, silla tietenkin vahan vasyttaa yojunailun jalkeen.

Outoa olla yhtakkia suuressa kaupungissa, kun on tottunut nakemaan ymparillaan vain merta ja hiekkaa, seka illalla haikaisevan upean tahtitaivaan. En edes tiennyt, etta tahtitaivas voi olla niin taynna. Tarkoitan, etta himmeammatkin tahdet nakyivat tuolla hienosti, koska rannat olivat niin pimeina. Mitkaan kaupungin valot eivat himmentaneet tahtien loistoa. Taalla taas nakyy vain ihmisia ja ihmisia, seka tietty paljon kulkuneuvoja ja korkeaa taloa. Vaikutelma on ahdas, mutta mikapa intialainen kaupunki ei olisi ahdas.

, Mahārāshtra,
Friday, February 4, 2011

No niin…Eihan siihen mennytkaan kuin vaivaiset pari tuntia loytaa internet. Hyva aamulenkki! Monet ohjasivat meidat tiettyihin hotelleihin ja viimeisen hotellin mies lausahti itsevarmasti: ei ole nettia koko Materanissa. Kysyimme:Oletko varma? Kaikki muutkin ovat olleet varmoja, etta netti on Rugby hotellissa tai Holidayssa jne. Mies: Olen taysin varma (ja hymyilee huvittuneesti, kun kehtaamme kyseenalaistaa hanen tietamystaan). Kaveltyamme pari minuuttia, netti loytyi aivan tuon viimeisen hotellin lahettyvilta.

Viimeksi jain kirjoituksissani Puneen. Siella oli tosiaan vahan tyolasta loytaa majoitusta. Ensin kavelimme hotellista toiseen kaikkien hokiessa samaa virtta: ei ole huoneita. Sitten otimme riksan ja kiertelimme silla muutamia lodgeja. Riksakuski selitti, kuinka vuoden takaisen rajahdyksen jalkeen reppureissaajien on ollut vaikea saada Punesta edullista majoitusta. Tuolloin pommi oli laitettu jonkun lansimaalaisen matkailijan rinkkaan. Nyt sitten kukaan Punessa ei huoli, ainakaan halpoihin hotelleihin, rinkkaselkaisia matkailijoita. Kuski oli mukavan oloinen, vaikkakin kova selittamaan ja vahan pomottelemaan. Esimerkiksi alkaessani syomaan kekseja ja kaivaessani kasidesin esiin, han vaati valttamatta, etta pesisin kateni hanen juomapullonsa vedella. Sanoin monta kertaa, etten tartte vetta, silla desifointi on varmasti tehokkaampi kuin kylma vesi ilman saippuaa. Han vain tarjosi vettaan niin monesti, etta lopulta katsoin parhaaksi suostua, ettei han aivan loukkaantuisi. Han selvasti vain yritti olla kohtelias ja avulias.

Pysahdyimme riksa-ajelun lomassa Hare krishna temppeliin ja Kalle lahti kuskin mukaan kavaisemaan temppelilla. Kalle sanoi myohemmin, etta paikassa oli ollut todella riehakas meininki, oli tanssittu ja laulettu. Palatessaan temppelilta, kuski kantoi mukanaan sweet pongal ”leivonnaisia”. Tavallaan tuo aamupala on kuin makeaa riisipuuroa, joka on maustettu rusinoilla ja cashupahkinoilla. Se oli vain paksumpaa kuin tavallinen puuro ja laitettu lehdista kaarittyy astiaan. Lampimana se oli tosi herkullista, varsinkin kun minulla oli hirvea nalka. Jatkoimme viela vahan aikaa ajelemista, kunnes kuski alkoi ehdottelemaan, etta voisimme kylla tulla hanen luokseen yoksi. Emme heti suostuneet, mutta pian turhauduimme hotellin etsintaan ja otimme kiitollisia vastaan hanen tarjouksensa. Ilmaiseksihan han ei tietenkaan meita luvannut majoittaa vaan sovittiin, etta maksamme 400 rupiaa.

Paikka paljastui tavalliseksi pieneksi kerrostalohuoneistoksi tosi hyvalla alueella. Oikeastaan asunto ei ollut tuon riksakuskin vaan hanen veljensa ja aitinsa. Mutta Intiassahan kaikki on enemman tai vahemman yhteista perheen kesken. Niimpa tuolla lakimies veljella ei ollut mitaan sita vastaan, etta asetumme taloksi yhden yon ajaksi. Han selitti pitkaan kaikista kaytannon asioista, kuinka suihku toimii tai kuinka ovi pitaa lukita ulkopuolelta vain salvalla. Ulko-ovi oli siis koko ajan auki, mutta sen verran kiinni, ettei hanen aitinsa lahtisi ulos kuljeskelemaan. Han selitti pitkaan myos aitistaan, joka oli saavuttanut jo korkean ian ja, jota han tuntui pitavan aika hoppanana. Han selitti, kuinka mummo ei valttamatta muistaisi meita enaa vahan ajan paasta. Pelkasimmekin, etta lahtiessamme ulos ja palatessamme myohemmin, muori pian saikahtaisi, etta keta roistoja olemme. Mummo muisti meidat kuitenkin koko ajan ja jutteli pirteasti monenmoista zarahustralaisuudesta, joka oli hanen uskontonsa. Han vastaili myos kysymyksiimme asunnosta (oli ollut halpa ostassa, mutta nyt kaikki alueella oli kallistunut ja huomasimme kylla, etta siita oli kehittymassa hieno asuinalue ostoskeskuksineen. Kerrankin paasimme oikeisiin ruokakauppoihinkin.), intian erilaisista uskonnoista ja omasta elamastaan. Hanen sukunsa oli Mumbaista ja Kallen kysyessa, kayko han enaa siella, han vastasi: en, kaikki ovat jo kuolleet. Vahan siis surullisia teemoja kasittelimme valilla, mutta mukava vanhus han oli. Muistamattomuus ilmeni ainostaan siina, etta han kysyi toistuvasti otammeko jotain syotavaa, vetta tai teeta. Mutta nuo kysymykset saattoivat olla vain puhdasta vieraanvaraisuuttakin. Lopulta paatimme suostua hanen teetarjoukseensa, koska ajattelimme, etta ehka han oikeasti tahtoo tarjota jotain Han ei kuitenkaan koskaan ehtinyt laittaa teeta, silla hanen poikansa saapui ja lahdimme haihin.

Hanen poikansa lakimies Ramesh oli vahemman hossottava kuin riksakuski veljensa, mutta silti aika haseltaja. Lahtiessaan aamulla toihin han holhosi meita, kuin olisimme lapsia, jotka joutuvat heti selkansa kaantaessaan ongelmiin. Han antoi puhelin numeronsakin, johon soittaa jos tulee mita tahansa ongelmia. Monta kertaa han toisteli painokkaasti: MITA TAHAANSA ONGELMIA. Han kertoi turvamiehistakin, jotka voisiat vaatia meilta nahtavakseen Rameksen kayntikorttia, mutta kertaakaan emme nahneet edes vilaustakaan mistaan turvamiehista.

Menimme haihin veljen riksalla. Haapaikka oli koristeltu uskomattoman monilla valoilla, joita oli ripusteltu puihin. Haatila oli rakennettu ulos, sisapihalle vain johti pitka kaytava punaisine mattoineen ja itse haalava oli katettu ja koristeltu kukkasin, seka samettisin huonekalun. Keskella haalavaa oli sydammen muotoiset tuolit ja sulhanen ja morsian istuivat niissa tai seisoivat niiden edessa koko tilaisuuden ajan. Yhdessa vaiheessa oli kattelykierros, jolloin mekin nousimme lavalle kattelemaan haaparin. Sulhanen oli yhta hymya, mutta morsian naytti paksun meikkinsa alla hyvin vakavalta. Tuo oli jarjestetty hinduavioliitto, joten vaikea sanoa, oliko morsian tyytyvainen tai onnellinen. Silta han ei kylla nayttanyt, mutta toisaalta ehka han vain yritti vaikuttaa arvokkaalta. Sulhanen oli kylla onnensa kukkuloilla, niin tyytyvaisesti han myhaili koko ajan. Han kiitteli meitakin vuolaasti, etta olimme tulleet paikalle. Kaikki puristivat sulhasen katta, mutta morsian jatettiin huomiotta. Hanelle korkeintaan hieman nyokattiin. Pariskunnasta otettiin varmaan miljoona kuvaa. Mekin paadyimme yhteen kuvaan. Ihmiset lavalla vaihtuivat hieman, mutta haapari pysyi koko ajan kuvauksen keskipisteena. Mitaan muita seremonioita tilaisuuteen ei tuntunut kuuluvan kuin jatkuva kuvaaminen. Olin odottanut edes jonkinlaista tanssia tai puheita. No, saattoi olla, etta tanssin aika olisi tullut myohemmin, silla lahdimme heti syonnin jalkeen pois.

Tarjoilu oli ensiluokkaista. Kaikki reilu 500 vierasta saivat hakea seisovasta poydasta ruokaa ja poyta notkui mita moninaisempia herkkuja. Salaatteihin emme tietenkaan bakteeripelossa koskeneet, mutta ahmimme hyvia korianterilla maustettuja juuri paistettuja leipia (paistajan olivat kovilla, silla he kiikuttivat koko ajan vaudilla uutta leipaa poytaan ja silti se oli jatkuvasti loppu) hyvaa paneeria, riisia, daalia ja jalkiruuaksi kotitekoista jaateloa suklaakastikkeella. Jaatelo maistui taysin samalle kuin Suomessa jaatelokoneemme jaatelo. Riksakuski veli haki meille viela kauan sen jalkeenkin ruokaa poytaan, kun olimme jo sanoneet olevamme taynna. Se oli juuri tyypillista hanelle, ei kuunnellut yhtaan, mita hanelle sanottiin. Katsellessani lukuisia viimeisen paalle laittautuneita ihmisia, hapesin hieman meidan ulkonakoamme. Kukaan muu ei kuitenkaan onneksi tuntunut kiinnittavan siihen huomiota. Ihmisen tuntuivat tyytyvaisilta, kun haihin oli saatu myos kalpeanaamoja, silla valkoinen ihohan tuo perinteisesti onnea. Lakimies isantamme kertoi poydassa tarinaa, kuinka han vieraanvaraisesti otti meidat siipiensa suojaan, kun emme loytaneet hotellia ja miten hanesta on aina hienoa tutustua eri kulttuureihin. Emme viitsineert pilata hanen suitsutustaan silla, etta mehan kylla maksoimme tuosta yopymisesta aivan kunnon hinnan. No, eihan maksu silti taysin mitatoinyt sita, etta han oli ystavallinen ja avulias meita kohtaan. Oli han myos kiinnostunut meidan maastamme, tosin han luuli, etta Suomi kuuluu Ruotsille. Siita olisi jo isanmaallisempi ihminen voinut pahastua. Jonkun poydassa kysellessa, missa Suomi oikein on, isantamme ilmoitti itsetietoisesti sen sijaitsevan aivan Englannin vieressa. Mielenkiintoa muita maita kohtaan siis oli, mutta ei niinkaan todellista tuntemusta.

Seuraavana aamuna lahdimme aikaisin rautatieasemalle ja otimme junan Neraliin, jossa piti vaihtaa pieneen ”lelujunaan”. Tuo vuoristojuna kulki lahes kavelyvauhtia hyvin kapeita raiteita myoten. Matkassa meni pari tuntia, vaikka matkaa oli vain 20 kilometria. Aluksi maisemat olivat vain hyvin karut ja kuivat. Lahes jokainen rinne oli myos kulotettu eli nokisena rinteet eivat nayttaneet kovinkaan kauniilta. Vahan ylempana maisemat kuitenkin paranivat, alkoi ilmestya jylhia kivisia seinia ja jopa vehreaa laaksoa. Taalla itse Materanissa on sitten taas suhteellisen kuivaa ja polyista, mutta kylla taalla vihreyteen on pyritty, esim puistoja on useita ja tien varrella kasvaa veden puutteesta karsivan nakoisia puita. Paikka tunnetaan siita, ettei taalla ole yhtaan autoa eika mopoa! Kulkuneuvojen osaa nayttelevat ainostaan hevoset ja ihmisriksat. Tama on mumbailaisten rikkaiden lomakohde, joten aluksi oli vaikea loytaa kohtuu hintaista asuntoa. Onneksi nyt on kuitenkin offsesonki, joten loysimme lopulta tosi hyvan paikan. Meilla on 2 huonetta, televisio ja hyva sanky. Ulkoapain paikka nayttaa kuin pikku palatsilta, joka tosin on kipeasti remontin tarpeessa. Paikan ulkoasu muistuttaa kreikkalaista temppelia pylvaineen ja valkoisine patsaineen. Todella erikoinen pikku hotelli!

Kaikki haissa sanoivat, etta taalla Materanissa olisi kylma. Viela ainakaan kylmyydesta ei ole tietoakaan, tuntui, etta Punessakn oli viileampi. Kalle sanoi, ettei oikein pida naista ”hillstationeista”, koska hinnat ovat ylakanttiin, kaikki kioskit myyvat samaa turistikraasaa ja hepparatsastusta tyrkytetaan koko ajan. Itse kuitenkin pidan naiden vuoristojen maisemista ja yleensa ilmasto on mahtava. Nyt ei kuitenkaan viilene kuin yoksi hieman.Apinat taalla ovat pienoinen kiusa. Yleensa ne ovat suloisia elukoita ja niiden puuhia on kiva seurailla. Taalla ne ovat kuitenkin harvinaisen royhkeita. Jatimme rinkkamme vahaksi ajaksi eraan hotellin kuistille, kun lahdimme etsimaan huoneita. Silla valin apinat olivat loytaneet evaamme. Kaikki karkkipussin karkit olivat levitetty lattioille ja sipsipussit revitty auki! Apinat istuivat tyytyvaisina kaiteilla ja naprasivat karkkipapereita auki. Miten ne voivat olla noin katevia kasistaan! Ne olivat toisaalta huvittavan onnellisen nakoisia loydoksistaan, mutta paatimme silti ajaa ne pois. Yleensa riittaa, kun kavelee kohti ja kohottaa juomapulloaan. Nyt nain tehdessani, iso apina sahisi minulle ja lahti juoksemaan vaauhdikkasti kohti. Ehdin juuri peraantya ennen hyokkaysta. Hotellin vakikin pelkasi naita apinoita, silla he kehottivat vain odottamaan, etta ne ovat syoneet kaiken. Lopulta eras tyontekija haki kuitenkin ritsan ja riitti, etta apinat vain akivat ritsan niin ne lahtivat karkuun.

Olemme nyt taalla vuoriston lomaparatiisissa ainakin viikon, koska junamme lahtee Punesta vasta 12 paiva. Nayttaisi silta, etta saamme Puneen hospitality majoituksen jonkun kirjallisuuden opiskelijan luota.

, Maharashtra,
Tuesday, February 8, 2011

Matherani oli viihtyisa paikka, mutta hieman tylsa pitemman paalle. Vaihtelun vuoksi paatimme tanaan vaihtaa maisemaa ja koko paivan erinaisia kylia ja juna-asemia koluttuamme loysimme itsemme Lonavlan pikku kaupungista, joka on Mumbain ja Punen valisen mottoritien keskivaiheilla eli jonkinlaista kummankin miljoonakaupungin lahiota.

Matheranista:

kylassa oli tunnelma kuin olisi siirtynyt ajassa taaksepain. Tama vaikutelma muodostui: ei ollut mitaan moottoriajoneuvoja, hyvin paljon erinaisia kotielaimia kuljeskelemassa kaduilla, hevosratsastajia, nahkakenkien tekijoita ja monenmoisia yksinkertaisia peleja, kuten ”pallolla purkit nurin” tai renkaan heittoa seipaan nokkaan. Nykyaikaa kuitenkin edusti vaikkapa meidan huoneemme hieno kaapeliteleviasio, vilkkuvat rahapeliautomaatit ja netti, joka toimi silloin talloin.

Paahuvitus tuosasa kylassa oli kaikesta paatellen hevosratsastus, josta emme innostuneet. Tiedan, etta tuntisin itseni vain lahinna naurettavaksi jos istuisin hevosen selassa ja joku taluttaisi sita. Suomessahan tallainen hepan talutus ratsastus on lahinna pikku tyttoja varten, mutta Matheranissa sita harrastivat aikuiset isokokoiset miehetkin. Kaduilla sai koko ajan vastata kieltavasti ”haluatko ratsastaa” kysymyksiin. Harrastelimme lahinna pingiksen peluuta, metsapoluilla kavelya ja television elokuvien katselua. Pingis oli hauska huvitus pitkasta aikaa. Muutenkin myonteista tuoassa kylassa olivat monenmoiset pelit. Usein noissa vuoriston lomakylissa ei ole paljonkaan jarjestetty viihdyketta tai ohjelma syntyy vain jostain toimistojen kautta jarjestettavista retkista (yleisin retki on ”mennaan katsomaan vesiputousta”) Matheranissa kuitenkin kaikki hotellit olivat panostaneet lasten leikkipuistoon ja moniin pihapeleihin. Western hotellissa, jossa kavimme pelaamassa pingista oli jotenkin mokkimainen tunnelma sulkapalloverkkoineen ja grilleineen. Monet rikkaat Mumbailaiset varmaan tulevatkin paikkaan kuin me kesamokillemme rentoutumaan.

Tapahtumia:

Ollessamme syomassa lempiravintolassamme Hakimissa, jossa oli laaja lista ja herkullista ruokaa, eraat mumbailaiset pojat tulivat juttelemaan. He halusivat ottaa meista monta valokuvaa. Kuvat ottettuaan, he tulivat vahan ajan paasta takaisin ja ojensivat minulle pienen lahjan. Eras heista sanoi ”tama on meilta kaikilta”, osoittaen ainakin kahdeksaa poikaa, jotka kaikki hymyilivat suukorvissa.Yritin ensin kieltaytya, mutta he selvasti halusivat antaa taman sydan avaimenperan, joten otin sen sitten kiitellen vastaan.

Kavellessamme hiljaista metsatieta, yhtakkia kuulin takaani sahinaa ja lahestyvan juoksun aanta. Sitten tunsin kuinka mehupullooni tartuttiin. Vaistonvaraisesti paastin siita irti, vaikka samalla hetkella olinkin tajunnut tilanteen. Irrottaessani otteeni nain apinan. joka tarttui ahnaasti pulloon. En kuitenkaan halunnut alkaa taistelemaan mehustani, silla apina sahisi niin kiukkuisasti. Mielummin menetin pulloni kuin olisin saanut apinan pureman, josta voi tietty aina mahdollisesti saada jonkin taudin. Oli kylla arsyttavan royhkea kaveri! Ei meilta koskaan aikaisemmin apinat ole mitaan kasista vieneet. Jain katselemaan tuota taitavaa varasta ja yllattavan napparasti se sai kierrekorkin auki ja nosti pullon huulilleen. Alkoi sitten vahan arsyttamaan paikan apinoidebn ”kunkkuilu”, olivathan ne jo aikaisemmin syoneet evaamme. Ei niita saisi paastaa liian royhkeiksi, silla niista voi olla paljonkin riesaa jos eivat yhtaan pelkaa ihmista. Kalle sitten heitti kivenmurikan apinan suuntaan, ei aivan kohti, mutta osoittaakseen, etta ei kyseinen kiusankappale voi ihan mita vain tehda ja, ettemme noyrry sen valtaan.

Yksi ilta vessamme lavuaarissa istui hyvin pieni sammakko. Se oli vain peukalon paan kokoinen! En ole koskaan nahnyt niin pienta sammakkoa. Silla oli ihanan isot mustat nappisilmat ja se katseli paa kallellaan meita vessan ovella seisovia outoja otuksia. Vangitsin sen saippuakuppiin ja kiikutin ulos vapauteen, jolloin se otti uskomattoman pitkat loikat, naytti kuin elain olisi saanut siivet.

Kiertelimme monia nakoalapaikkoja usein joku koira lahti seuraksemme. Se saattoi kavella koko pitkan reitin rinnallamme. Valilla naimme outoja otuksia, kuten sinipyllyisen ampiaisen ja valtavan hohtavan sinisen muurahaisen, joka lensi. Kun viimeisena aamuna astelimme kohti aamupalaa, tapasimme ensin lenkkikaveri koiramme. Rapsutellessamme sita, jostain ilmaantui aina lisaa ja lisaa koiria. Kohta ymparillamme oli ainakin 7 koiraa ja kaikki vaativat huomiota. Hannat vispasivat ja jotkut hyppivatkin. Tuolla kylalla oli poikkeuksellisen seurallisia koiria, varmaankin niita oli turistien tahdolta lellitty niin, etta olivat kiintyneet ihmisiin enemman kuin kulkukoirat yleensa.

Tasta paivasta:Vaikka Matherani oli omanlaisensa paikka, 5 yota siella oli tarpeeksi. Aamupalan jalkeen suuntasimme juna-asemalle ja saimme junasta erittain hyvat paikat. Menomatkalla olimme joutuneet istumaan polvet suussa ilman minkaanlaista jalkatilaa, mutta nyt vaunumme oli yllattaen tilavampi. Juna oli samanlainen lelujuna, joka on Darjeelingissa Unescon maailmanperintolistalla. En tieda, mita erityista juurituossa Darjeelin junassa on, silla naita kapearaiteisia lelujunia on monissa vuoristokylissa, kuten juuri Matheranissa. Onhan nuo aika herttaisen nakoisia junia pienine vetureineen. Valilla pelotti kuinka veturi jaksaa vetaa jyrkkia nousuja. Jyrkanteet myos aukenivat usein lahes junan vieresta, joten junan keikahtaminenkin kavi mielessa. Junassa olikin sisalla ohjelappu, etteivat ihmiset saisi istua liikaa jommassa kummassa laidassa vaan tasaisesti tasapainon sailyttamiseksi.Jos ulkona nakyisi jotain todella outoa, kaikki varmaan unohtaisivat taman ohjeen ja rynnistaisivat sen puoleiseen ikkunaan. Onneksi mitaan epatavallista ei nakynyt, vain pelkkaa kalliota ja vuoren rinnetta ja pysyimme raiteilla.

Kavimme ensin katsastamassa Neralin kylan, joka ei tehnyt mitaan vaikutusta. Hotellit olivat hyvin kalliita ja huonokuntoisia. (kuten Matheranissakin paaosin. Onneksi loysimme Ruchan, joka oli varmasti ensimmainen ja viimeinen ”heritage” hotelli, jossa olemme olleet, silla yleensa nama ovat tosi kalliita) Soimme Neralissa lounaan ja lahdimme jatkamaan matkaa. Seuraavaksi edessa oli Karjat kyla, joka oli viela pahempi kuin Neral. Siella ei nakynyt edes mitaan hotellia ja kadut olivat vain taynna rahjaista pikku mokkia. Slummimaisia telttaleirejakin nakyi. Jouduimme odottamaan pitkaan junaa sielta eteenpain, silla ensimmainen oli taynna ja toinen myohassa. Toinenkin oli niin taynna, etta olisi ollut sama angeta edelliseen. Mutta paasimme kuitenkin taman junan kyytiin vammaisten puolelle, missa oli kylla muitakin ei-vammaisia.Oleellista oli, etta tila oli tehty pyoratuoleja vaten ja siksi siella ei ollut kuin pari penkkia ja lattiatilaa oli paljon vapaana, jolloin sinne mahtui istumaan. Hupaisaa oli, kun eras mies yritti paasta vessaan ja ovi oli lukkiutunut. Ensin Kalle yritti auttaa hanta saamaan salvan auki ja sitten sita yrittivat pari muutakin miesta. He mitteloivat voimiaan oven kanssa ja hakkasivat sita taysilla, mutta ovi ei hievahtanutkaan. Vahan ajan paasta eras toinen mies pyrki vessaan ja Kalle oven vieressa yritti nayttaa, etta ovi ei aukea. Naon vuoksi han kosketti salpaa, jolloin se kuin taikaiskusta yhtakkia pompsahtikin auki. Kaikki saivat makeat naurut. Monet kyselivat Kallelta, kuinka han sen teki.

Nyt siis olemme aivan fiksun nakoisessa pikku kaupungissa nimeltaan Lonavla. Nyt viikolla taalla on hiljaista, joten saimme neuvoteltua hyvaan hintaan siistin vaikkakin pienen huoneen. Aluksi siita yritettiin pyytaa 800, mutta saimme sen 400 rupialla. Monet reissaajat eivat varmaan edes tieda, kuinka hotellihuoneistakin voi Intiassa tinkia. Jossain Malesiassa ja Thaimaassa hinta on aikalailla sen mita on, mutta taalla siina on aina ilmaa.Eipahan taalla ole paljon muuta nahtavaa kuin laheiset luolat, mut tapamme nyt taalla aikaa ennen Pune majoitusta isantaperheemme luokse.

, Maharashtra,
Thursday, February 10, 2011

Eilen kavimme katsastamassa Karlan ikivanhat luolat, jotka munkit olivat hakanneet kallioon noin 100 ekr. Se maksoi ulkomaalaisille 100 rupiaa ja intialaisille 5 r. Useimmat intialaiset turistit ovat moninkertaisesti rikkaampia kuin me, joten tallainen hinnoittelu tuntuu aina hieman epareilulta. Kysyimme hotellimmekin respasta etukateen hintaa ja han vaitti sen olevan vain 10 rupiaa ulkomaalaisille. No, tuo 100 rupiaa oli kuitenkin viela silla rajoilla, mita tuollaisesta vanhasta luolasta kannatti maksaa. Paikka koostui yhdesta paaluolasta, joka oli kirkkomainen pyoreine holvimaisine kattoineen ja muutamasta luolan ”jaanteesta”, joissa oli vain pienia munkkien kammioita. Luolissa hienoa oli historiallinen tunnelma. Kliseisesti sanottuna historian siipien havina. Aika vahan olen kuitenkaan kaynyt aivan noin vanhoissa paikoissa, jotka ovat syntyneet jos ennen ajanlaskun alkua. Konkreettisesti luolalla ei ollut kovinkaan paljon tarjottavana: kiveen kaiverrettuja norsun paita ja apsara tanssijoita seka korkeita osittain koristeellisia pylvaita. Naimme paikassa myos erikoisen seremonian. Pienia lapsia oli laitettu koristeellisiin punottuihin koreihin ja aidit kantoivat koreja paansa paalla kiertaen pyhaa patsasta, joka oli luolan peraalla. Lapsien naamat olivat varjatty mita moninaisimmin varein ja heidat oli puettu juhlapukuihin. Ehka tuo oli jonkinlainen kasteseremonia.

Ristiriitaista paikassa oli buddhalaisuuteen kuuluva suuri elaman kunnioitus ja laheisen hindutemppelin kilejen uhraaminen. Kilipukkeja talutettiin hindutemppeliin, joka oli aivan buddhalaisten luolan kupeessa, ja niiden kaulaan oli laitettu varikkaita kukkaseppeleita, joista tiesin, etta uhrattavaksihan nuo elaimet ovat menossa. Hindulaisuudessa elainten uhraaminen kay kylla yli ymmarrykseni. Tuossakin uskonnossa olisi kuitenkin tarkoitus arvostaa kaikkea elamaa. Useimmitenhan he uhraavat vain kukkia ja ruokaa, mutta nyt naimme pitkasta aikaa elainuhreja. Onneksi temppelin sisalle ei nahnyt, joten ei tarvinnut katsella teurastusta.

En ole pitkiin aikoihin pohtinut Intian yhteiskuntaa tms, vaan olen keskittynyt tapahtumiin. Nyt sanon sen verran, etta mielestani on kasittamatonta, kuinka valta ja rikkaudet keskittyvat niin harvojen kasiin. Totta kai olen tiennyt taman ennenkin, mutta en ole ymmartanyt, kuinka todella suppean joukon hallussa kaikki oikeasti on.Luimme lehdesta Intian 50 rikkaimmasta ja vaikutusvaltaisemmasta ihmisesta. Nykyaanhaan maailman rikkainkin ihminen on intialainen. Nailla rikkaimmilla on samoilla ihmisilla oikesti ”lonkeronsa” joka alalla. Ratan Tata, joka oli rikkaampia, ellei rikkain, oli sotkeutunut niin autoteollisuuteen, terakseen, puhelimiin, tiettyyn kauppaketjuun ja suurin piirtein kaikkeen, missa raha liikkui. Euroopassa ihmiset rikastuvat jollain tietylla alalla. Intiassa jos ihminen on rikas, han on lahes kaikessa mukana. Nayttelija Khan taas on niin suosittu Boliwood kasvo ja kuuluu maan rikkaimpiin, ettei hanen varmasti tarvitsisi tehda muuta kuin elokuvia, mutta haneen tormaa jatkuvasti vaikkapa televisiomainoksissa. Han nakyy myos katukuvassa, lehdissa ja jopa tavaroissa, kuten seinakelloissa. Hanen taytyy olla rakastanut omaan valtaansa ja nakyvyyteensa, koska haluaa naamansa jokapaikkaan.

Nyt ei ole aikaa kirjoitella paljon pitemmasti. Junamme Puneen lahtee…

, Maharashtra,
Saturday, February 12, 2011

Nyt istun isantaperheemme tyohuoneen lattialla, jossa myos nukuimme ohkaisilla patjoilla. Keittiossa soi alttarilaulu, joka on koko ajan sama kappale ja palvelia haaraa ympariinsa tata kolmen huoneen kerrostalo asuntoa. Soimme asken aamupalaksi vaaleaa leipaa pahkinavoilla ja oliiveilla. Kohta lahdemme pelaamaan taman lahiokorttelin poikien kanssa krikettia, mutta kerron nyt sita ennen hieman viime aikojen tapahtumista. Palatkaamme sinne, mihin jain.

Lonavlasta matkasimme sujuvasti paikallisjunalla Puneen. Ainoa ongelma oli paasta Punessa ulos junasta, silla ihmiset vyoryivat niin agressiivisesti sisaan pain. Paikallisjuna oli kylla sikali fiksummin rakennettu kuin perus sinisetjunat, etta siina oli vaunuissa useampia oviaukkoja ja muutenkin tilaa oli enemman. Punessa yritimme paasta ostoskeskukseen tappamaan aikaa, mutta rinkkojen kanssa meita ei huolittu sisaan. Meille sanottiin, etta vastapaisessa supermarketissa olisi laukkujen sailytys, mutta sieltakin meidat karkotettiin silla perusteella, etta rinkkamme on liian isot. Taas nama ongelmat juonsivat siihen vuoden takaiseen ”german bakery” rajahdykseen. Reissaajia ei uskalleta paastaa reppujensa kanssa mihinkaan. Jotenkin tuntuu naurettavalta tallainen touhu nykyaikana, jolloin pommi pystytaan tekemaan vaikka puhelimen sisaan. Ei se laukun koko aikanakaan kerro, voiko siina olla pommi.

Leiriydyimme sitten ostoskskuksen eteen Mcdonalsin pellen viereen penkille. Kavimme vuorotellen ostoskeskuksessa asioimassa. Haimme muun muassa subwaylta patongit, joita mussutimme sitten pihalla ja Kalle kavi kirjakaupassa. Kyllahan vartijat vahan ihmettelivat tuota leiriamme ja sita, kun ramppasimme vuorotellen sisalla. Aina he saivat uudestaan tutkia meidat metallinpaljastimillaan. Kavin hakemassa monenmoista herkkuakin ja hemmottelin itseani suklaajaatelolla ja donitsilla.

Pimpalekuraviin, missa isantamme asui, oli hieman vaikea paasta. Odotimme bussipysakilla melkein tunnin hiostavassa auringon paisteessa ennen kuin onnistuimme hyppaamaan oikeaan bussiin. Ongelma oli, etta bussit pysahtyivat vain parin sekunnin ajan, ne pysahtyivat aina eri kohdin pitkaa pysakkia ja bussin maaranpaa luki vain hindiksi. Jututimme kanssa odottajiamme ja usein he lupasivat sanoa, kun oikea bussi tulee. Yhdessa vaiheessa eras tytto sanoi ”tuo bussi”, mutta bussi pysahtyi kauempana, joten meilla ei ollut mahdollisuuksia ehtia siihen. Usein neuvojamme myos itse nousivat johonkin bussiin, katosivat ja taas meidat piti loytaa uusi opastaja. Onneksi paikallinen mehunmyyja pysyi koko ajan kojussaan ja oli perilla kaikista busseista. Hanelta tuntuivat muutkin kyselevan naita mystisia bussien reitteja. Hanen avullaan onnistuimme viimein nappaamaan kiinni oikeaan osoitteeseen matkaavan bussin.

Tuonne lahioon oli reilun 10 kilometrin matka ja jaimme pois vasta paatepysakilla. Meilla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan lahtea pysakilta, joten turvauduimme riksaan. Kerrankin oli fiksu paatos ottaa riksa. Han tiesi paikan ja vei meidat rakennuksen eteen, jota emme varmasti olisi omin avuin tunnistaneet oikeaksi paikaksi, silla isantamme yrityksen nimi luki vain pienella ylaikkunassa. Kysyimme ensin yrityksesta, onko Dirash paikalla ja olimme tyytyvaisia, kun he tuntuivat tietavan ihmisen ja nain varmistui, etta olemme oikeassa paikassa. He opastivat meidat talontakaa lahteville portaille, jotka veivat asuinhuoneistoihin. Koputimme oveen, jossa luki isantamme nimi ja sen avasi joku miekkonen. Miehella oli hyvin ihmetteleva ilme, kun kysyimme Dirashia. Han paasti meidat kuitenkin peremmalle. Seuraavaksi meita ihmettelemaan ilmaantui nainen, jonka ilme oli kylla nakemisen arvoinen. Han tuijotti meita, kuin ulkoavaruuden olioita suu auki. Tajusimme, etta naita ihmisia ei ole informoitu tulostamme ja olimme tupsahtaneet aika akkiseltaan keskelle heidan arkeaan. Saimme aantaa Dirashin nimen moneen kertaan ennen kuin se meni suurin piirtein kohdilleen niin, etta ihmiset tunnistivat ”aah, te olette Dirashin ystavia”. Nainen sitten soitti Dirashille ja Kalle sai puhua taman kanssa, tosin Kalle ei saanut puhelimessa mitaan selvaa, mita isantamme sanoi. Selvaksi tuli kuitenkin kaikille osapuolille, etta olemme Dirashin nettiystavia.

Sen jalkeen meita kohdeltiin kuin kunniavieraita. Meidat istutettiin olehuoneen ainoalle huonekalulle, eli laatikon paale, jossa oli patja. Talossa oli selvasti panostettu vain elektroniikkaan ja muu sisustus oli jaanyt sivurooliin. Televisio oli hieno pieni taulu tv, oli monenmoista puhelinta ja tietokonetta. Saimme syodaksemme neljanlaista eri snaksua ja televisiosta laitettiin nakyville ainoa englannin kielinen kanava. Joku mies, joka myohemmin paljastui palvelijaksi, yritti jututtaa meita, mutta hanen enkkunsa oli aika huonoa. Myoskaan nainen ei osannut englantia kovin hyvin. Vahan ajan paasta ovesta alkoi rampata koululaisia. Mietimme, etta eihan perheella pitanyt olla lapsia. Silti monta pienta poikaa ilmestyi eteemme tervehtimaan ja kyselemaan Suomesta. Kriketista tietenkin puhuimme ja he kyselivat, mita Suomessa pelataan. Kriketin maailman mestaruuskisat ovat kohta puoliin ja se lisaa taalla entisestaan krikethuumaa. Tahan olisikin nyt varmaan sopiva lopettaa tama tarina, silla pojat odottavat meita pelaileen, mitapa muutakaan kuin krikettia. Jatkan myohemmin tasta…

, Maharashtra,
Saturday, February 12, 2011

Odotimme siis isantaamme useita tunteja, mutta aikamme ei kaynyt pitkaksi, silla meita viihdyttivat milloin koulupojat (talon emanta oli hindin kielen opettaja ja antoi kotonaan opetusta muutamille koululaisille) ja milloin palvelija kysymyksillaan. Lueskelimme myos lehtia ja kirjojamme, seka nautimme hyvista ruuista. Olimme juuri lopettelemassa illallista, jonka talon emanta oli ystavallisesti kiikuttanut eteemme, kun isantamme saapui. Hanella oli ollut viikon ainoa vapaapaivansa ja han oli lahtenyt kaupungille hoitelemaan asioitaan ja unohtanut taysin tulomme. No, eipa siina, paaasia oli, etta isantamme kuitenkin otti meidat avosylin vastaan, eika ajanut taivas alle. Itse aina suhtaudun vahan kuitenkin epaillen naihin isantiin, koska eihan sita koskaan taysin varmaksi tieda millainen ihminen on kyseessa ja kuinka tosissaan han on liittynyt tuohon hospitality jarjestoon. Yhden ainoan kerran meilla kuitenkin vain on ollut huono kokemus, kun isanta ilmoitti aivan viime tipassa, ettei sovikkaan ja jaimme ilman kattoa paapaalle Eurooppa reilillamme Venetsijan lahella.

Tuona iltana kavimme viela ajelemassa autolla Punen yossa ja suuntasimme syomaan herkulliset jaateloannokset. Jaatelo oli lahes kuin pirteloa, siis aika nestemaisessa muodossa ja paalla oli suklaarouhetta. Olihan se vahan eri nakoinen kaupunki, kun ajoimme ilmastoidulla henkiloautolla lapi hienojen asuinalueiden! Paivalla olimme katsoneet kaupunkia vain kuppaisen bussin ikkunasta ja ajaneet silla ruuhkaisia kapeita teita ja ylittaneet likaisia kanavanvarsia.

Seuraavana paivana kavimme kahdestaan pyorimassa kaupungilla. Menimme muun muassa samaan ostoskeskukseen, mihin meita ei viimeksi paastetty rinkkojemme kanssa. Vartijat muistivat meidat ja hymyilivat ”nyt olette tervetulleita”. Soimme taas Subwaylla, silla se on niin ihanan erilaista ruokaa verrattuna intialaiseen. Kavimme kaupassa, jota isantamme sanoi Punen parhaaksi supermarketiksi, koska sielta saa paljon eurooppalaisia tuotteita. Itseani nuo tuontituotteet eivat paljon kiinnosta, vaan paremminkin arsyttavat, koska ovat aina niin kalliita ja turhahan tanne on Euroopasta asti mitaan raahata. Mutta muuten kauppa oli hieno ja sai sielta onneksi myos Intiassa valmistettuja elintarvikkeita sopuhintaan, kuten erilaisia energiapatukoita junamatkaa varten. Onhan nuo kaupat sikali ihania, etta esim tuollaisia kaura.- ja riisipatukoita ei vain jostain syysta saa kuin naista isommista kaupoista. Kioskeissa ovat aina samat suppeat valikoimat.

Yritimme paasta Osho ashramiin, mista monet lansimaalaiset tuntevat taman kaupungin. Heilla ei kuitenkaan ollut enaa opastettuja kiertokaynteja, kuten aikaisemmin. Vain maksavat asiakkaat paasevat sisaan tuonne salaperaiseen paikkaan, jossa pidetaan monenmoista meditaatio istuntoa. Paikan guesthousi vastasi kuulema 5 tahden hotellia ja muutenkin paikka oli ulkoapain katsottuna hyvin ylellinen ja hinnhat sen mukaiset. Maksaa tuhansia rupioita olla siella pari paivaa.

Iltapaivalla pelasimme krikettia korttelin poikien ja isantamme Dirasjin kanssa. Dirash tosin puhui puhelimessa melkoin koko ajan samaan aikaan kuin yritti pelata. Han oli hyvin kiireisen oloinen kaveri ja teki pitkaa paivaa toita, aloittaen jo ennen 8 ja lopettaen 23 aikoihin. Hanella oli oma ohjelmointiyritys ja ainakin 10 tyontekijaa toimistossaan. Hanen toimistonsa oli talon alakerrassa ja koti ylhaalla. Aika katevaa! Just luin netista, kuinka Nokia oli liittoutunut Mikrosoftin kanssa ja oululaiset tyontekijat pelkaavat tyopaikkojensa puolesta. Tanne kai ne tyopaikat sitten valuvat, Dirasjin yrityksen kaltaisille ohjelmoitsijoille. Itse en naista asioista paljon ymmarra, mutta sanoisin, etta kannattaisi Suomessa pitaa kiinni edes tuotekehittelysta, ohjelmoinnista yms, jos kuitenkin konkreettinen puhelimien ja muun elektroniikan kokoamisvaihe on ulkoistettu ulkomaille. Mita meille kohta jaa? Oikeasti nyt pitaisi alkaa taistelemaan vastaan tata liiallista talouden glopaalisaatiota! Onhan se hienoa, etta Aasian maat kehittyvat, mutta onko kehityksen pakko tapahtua Euroopan kustannuksella. En usko. Sita paitsi mita Intiaa tunnen, niin ainakin viela pitaa paljon tapahtua ennen kuin tarvii oikeasti pelata, etta ”taalta tama tulee ja jyraa kaiken”. Ovathan nama ihmiset usein hyvin ahkeria ja alykkaita, kuten esimerkiksi Dirasjin, mutta usein yrityksilta puuttuu tiettya johtamistaitoa, jarjestelmallisyytta, huolellisuutta yms. Tallaisen kasityksen olen saanut.

Osuin kriketin peluussa jopa palloon muutaman kerran ja muutenkin oli hauska pelailla. Seuraavana iltana pojat tulivat kysymaan meita jalkapallon peluuseen ja esittelivat meidat samalla koko naapurustolle, jotka olivat tavalla tai toisella heidan sukulaisiaan. Pojat vain koputtivat eri oville, nykasivat ne auki ja sanoivat meille ”tassa on minun tati, tassa on minut vaari” ja naille ihmisille he huikkasivat ”nama kaksi ulkomaalaista ovat meidan ystavia”.

Nyt jaa taas aika pahasti tarina kesken, silla Kalle hopuuttaa lahtemaan etsimaan junaamme. Ehka se on viisasta, silla juna lahtee 20 minuutin paasta, jos on ajoissa…

, Orissa,
Tuesday, February 15, 2011

Liikaa taas asioita kirjoiteltavaksi, joten voi tulla aika sekavaa tekstia. Mihinkas jainkaan? Niin, pelailimme Punessa asuinalueen poikien kanssa krikettia ja jalkapalloa. He tulivat oveltamme asti kysymaan meita pelaileen, joten tietty menimme. Puhuin jo siita, kuinka kiertelimme heidan sukulaisensa lavitse talo talolta. He myos esittelivat jatkuvasti uusia ystaviaan. Aina, kun paikalle ilmestyi uusi poika, enkelikasvoinen hyvin englantia puhuva jonkinlainen porukan johtajasielu sanoi ”Viela yksi ystava” ja esitteli hanen uskontonsa. Sitten siina kateltiin ja kerrottiin nimet. Hienoa oli, etta paikalla tuntui olevan niin muslimeja, kristittyja kuin hindujakin ja kaikki olivat mita parhaita ystavia.

Dirashin siskon eli Mohinin kanssa puhuimme pitkaan avioliittokaytannoista ja opiskelusta. Jostain blogista olen virheellisesti lukenut, ettei naisen otsatapla enaa merkitsisi mitaan. Kaikki muut varit kuin punainen ovatkin suhteellisen merkityksettomia. Nuori tytto voi tehda punaista lukuun ottamatta minka varisen bindin vain haluaa ja, mika sopii asusteen varien kanssa yhteen jne. Punainen vari on kuitenkin varattu naimisissa olevalle naiselle. Naimisissa olevan naisen merkkeja ovat myos musta kaulaketju ja varvaskoru. Mohini kertoi myos, etta Dirashin ja taman vaimon avioliitto oli sovittu. Naurahtaen han sanoi ”He eivat olleet koskaan edes tavanneet toisiaan aiemmin, vanhemmat vain sopivat, etta siita tulisi hyva liitto.” Kysyimme sitten hieman ihmeissamme, onko tuo hanesta hyva kaytanto, silla olimme kuvitelleet, etta rikkaimpien perheissa alkaisi olemaan jo aika paljon rakkausliittojakin. Monihi sanoi vakuuttavasti ” On ehdottomasti, silla tilastoollisesti Intiassa rakkausliitoista johtaa paljon suurempi osuus eroihin kuin sovituista liitoista”. Sitten puhuimme pitkaan opiskeluista ja Mohini kertoi rakastavansa elamaansa laakariopiskelijana, koska han saa asua ihanassa asuntolassa ystavien kanssa ja opinnot ovat kiinnostavia. Palasimme kuitenkin pian avioiliitto teemoihin, silla Mohini valoitti tulevaisuuden suunnetelmiaan: ”kohta alkaa tyoharjoittelu jakso ja sen jalkeen minun taytyykin menna naimisiin.” Tyton yksinkertaisesti kuulema taytyy menna naimisiin viimeistaan 24-25 vuoden iassa. Utelimme, onko sulhanen jo tiedossa, mutta siita tytto ei osannut sanoa mitaan. Hanellekin oltiin jarjestamassa sopimusliittoa, joten siitahan tyton ei tietenkaan kuulunutkaan itse tietaa mitaan. Varmaan aikamoinen elamanmuutos saada ensin maistaa vapautta, elaa samanlaista opiskelija elamaa kuin vaikkapa Suomessakin (katselimme kuvia hanen facebookistaa ja lappariltaan ja samanlaista juhlimista ja ystavien kanssa hauskanpitoa se tuntui olevan kuin joka paikassa opiskelielama, tosin tietenkin ilman alkoholia) ja sitten joutua kotivaimoksi palvelemaan miestaan. Varmaan han saa tehda toitakin, kun on kalliin tutkinnon suorittanut, mutta joka tapauksessa miehen palveleminen ja vastuu hyvasta kodinhoidosta on intialaisen vaimon roolissa keskeista.

Viimeisena iltana juttelimme Dirashin kanssa ymparistoasioista. Oli kiintoissaa kuulla, etta joku pieni vahemmisto Intiassa oikeasti valittaakin luonnonsuojelusta. Dirash oli jainalainen (Jain oli hanen sukunimensakin. kiintoissaa on, etta Intiassa usein henkilon sukunimesta voi paatella hanen uskontonsa), joten elaimet olivat erityisesti lahella hanen sydantaan. Han oli ollut mukana muun muassa suojelemassa eleffantteja. He olivat kavereineen myos osallistuneet mittavaan siivousprojektiin, jossa oli keratty isot sakilliset roskia pois pyhista paikoista. Hanella oli kuvia ”Pune vihreaksi kaupungiksi” liikkeen marssistakin. Jotain siis tapahtuu myos talla rintamalla, vaikka emme ole paljonkaan nahneet merkkeja ymparistoasioiden huomioimisesta kuin ainostaan vuoristossa. Matheranissa nain ensimmaisen kerran, kuinka intialainen ihminen laittoi roskan roskiin! Se kertoo paljon. Ehka muutoksen tuulia kuitenkin on ilmassa. Sita paitsi on vaikea moittia intialaisia roskituksesta, silla yleensa roskiksia ei vain ole olemassa. Mihin esimerkiksi laitat roskan junassa jos et halua heittaa sita ikkunasta kuten kaikki muut? Itse heitan biojatteet ikkunasta, mutta usein muovit tyonnan taskuuni tai ”piilotan” johonkin junaan. Junastakin ne kuitenkin varmasti joutuvat ulos siivouksen yhteydessa.

Yleensa soimme Dirashin kotona ja hanen vaimonsa laittoi meille todella hyvia ruokia. Kerran kavimme kuitenkin ravintolassa syomassa, johin tietenkin ajelimme autolla. En oikein paassyt selville Dirashin luokka-asemasta, silla auton omistus, oma yritys ja kaikki elektroniikka kertoi rikkaudesta. Toisaalta hanen asuinalueensa ei ollut mitenkaan hieno, hyvin kaukana kaikista keskustoista(Punessa kuulema monta keskustaa) ja itse asunto oli hyvin yksinkertainen ja lahes sisustamaton. Voi olla, etta han oli laittanut kaikki rahansa yritykseen ja siskonsa uskomattoman hintaviin opintoihin, joten asuntoon ja yrityksen toimistoon ei ollut enaa ollut varaa panostaa. No, joka tapauksessa ajelimme syomaan autolla hanen kavereidensa kanssa. Yksi kavereista, jonka ristimme Maharadshaksi tuntui olevan oikeasti rikas. Han myos kayttaytyi yhta arsyttavasti kuin usein synnynnaiset intialaiset rikkaat. Dirashilla oli rauhallinen ja ystavallinen kaytos ja han oikeasti osasi myos kuunnella puhekumppaniaan, vaikka oli itsekin puhelias. Maharadsha ei kuitenkaan kuunnellut yhtaan, mita hanelle sanottiin ja puhui hyvin kaskevasti ja pomottaen jopa kavereilleen, peittaen kaskevyytensa kuitenkin ystavallisyyden verhoon.Esimerkiksi ruokaa tilatessamme me muut ehdimme vain hieman pohtia, mita kenties haluaisimme, kun Maharasdha oli jo tilannut meidan kaikkien puolesta. Despoottisesti han paatti mita me kaikki soisimme. Ruoka oli kylla maukasta, mutta aika tulista. Itse ravintola oli kivan perustasoinen, ei todellakaan mikaan hieno paikka, kuten olin pelannyt. En oikein pida intialaisista hienostoravintoloista, koska tarjoilijat tulevat koko ajan hairikoimaan milloin millakin kysymyksilla ja paikkoihin pitaisi osata pukeutuakin, mita emme tietenkaan osaa.

Maharasha yritti tuputtaa meille liharuokaakin, vaikka olimme sanoneet syovamme vain kasvista. Han vaitti, etta 90 prosenttia intialaisista ovat lihan syojia, mita en kylla usko. Hanella tuntui olevan tiedot vahan kaikkiin kysymyksiin. Joku muu kysyi meilta, mita suomessa viljellaan ja ennen kuin edes olimme juuri mitaan ehtineet selittaa, Maharadha puhui vihanneksista ja sanoi kasvukauden olevan niin lyhyt, ettei Suomessa juuri mitaan voi tuottaa. No, suhteellisen oikeassahan han olikin. Rasittavan paallepasmari tyyppi kuitenkin. Ristimme hanet Maharadshaksi, koska han kertoi olevansa laanin vanhojen maharadshojen sukua ja kaiken lisaksi hanella oli valtava maha, kuten rikkailla kuuluukin. Maha kertoo Intiassa aina hyvin selkeasti elintasosta. Totta kai keskiluokkaisellakin voi olla vahan ylipainoa, mutta jos on kunnolla rikas taytyy olla kunnolla mahaa, se on kuin status symbooli. Tuo Maharadha kertoi suunnittelemastaan matkasta autolla Pakistanin ja Iranin ym lapi kohti Eurooppaa ja halusi tietaa Suomen hintatasosta. Myos muut olivat kiinnostuneita, kuinka paljon kahdella ihmisella menee rahaa Suomessa kuukaudessa. Oli vahan vaikea selittaa, etta se riippuu taysin siita miten elaa. He halusivat kuitenkin jotain lukuja, joten heitimme 2000 euroa, mika selvasti kuullosti heista paljolta, vaikka on varmasti monien pariskuntien kohdalla alakanttiin. Vaikka he olivat rikkaita, he olivat kauhuissaan ja ihmeissaan, kun sanoimme yhden kauppakassillisen maksavan keskimaarin 20 euroa, vaikka ostaisit vain perusruokaa.Tuo on mielestani aina tarkea selittaa, kuinka paljon elaminen maksaa Euroopassa, kun puhutaan tuloista. Muuten taalla saadaan aivan vaara kasitys, etta Euroopassa eletaan aivan kultalusikka suussa.

Vaikein kysymys, mita tuossa ruokapoydassa kasiteltiin oli ”Miksi teilla Suomessa ei menna naimisiin?” Olimme erehtyneet pitamaan heita niin edistyksellisina, etta he eivat ihmettelisi meidankaan ei-avioliittoista suhdettamme. Varsinkin Maharasha oli kuitenkin aidosti ihmeissaan. Han vain kyseli ”miksi ei”. Kallen oli sitten pakko antaa hanelle jokin vastaus ja han sanoi ”meilla pain monet pitavat aviolittoa liian konservatiivisena”. Maharasha otti sen kuitenkin selvana viittauksena siihen, etta Intiassa oltaisiin vanhoillisia, joten Kallen oli kiiruhdettava korjaamaan ”se on tietenkin eri juttu taalla Intiassa”. Lopuksi Dirash maksoi koko ateriamme ja Kalle teki sen etiketti virheen, etta kysyi, mita olisimme velkaa. Dirah selitti sitten pitkasti ”Intiassa yhdessa syominen on osa kulttuuria. Se kuuluu kulttuuriin, etta ystava tai sukulainen voi tulla kylaan viikoksi tai vaikkapa kuukaudeksi ja aina hanelle tarjotaan ruuat jne”. Ruuasta ei siis kuulu maksaa missaan tilanteessa intialaisen kodin vieraana! Se selvasti vaikuttaa heista epakohteliaalta jos tarjoatkin rahaa. Tuohon hospitality jarjeston ideaan vaan ei kuulu mikaan kestitseminen vaan pelkastaan katon tarjoaminen paan paalle. Luulen, etta monet Euroopassa eivat haluaisi nahda sita vaivaa, etta laittaisivat vieraille ruuan ja siina menee se ilmaisuudenkin idea vahan pilalle. Silloinhan majottaminen maksaa asunnon tarjoajalle. No, olemmehan mekin tietenkin joskus laittaneet jotain pienta vieraillemme ja intialainen kulttuuri vain on niin erilainen, pitaa tyytyvaisena hyvaksya kestitsemisen kuuluvan asiaan. Voittopuolisestihan se on tietenkin myonteinen ilmio, paitsi jos saa eteensa jotain mita ei vain voi tai halua syoda. Kehuin heidan kotiruokaansa ja kaikki muu olikin hyvaa, mutta Rasgullista ei kukaan voi saada herkullisia. Ne ovat makeassa vedessa uivia riisipalleroita, jotka ovat oksettavat limaisen markia. Kalle meni sanomaan, etta han tykkaa kaikesta intialaisesta ruuasta ja sitten han saikin syoda kokaonaiset 4 rasgullaa, mita han on aina inhonnut. Ojensin omanikin hanelle, koska Kalle kohteliaisuuttaa syo mita tahansa.

Junamatka Sleeper osastolla meni lopulta hyvin, vaikka alussa olikin ongelmia. Aluksi naytti, ettei junaa edes mahdu sisalle. En ole koskaan nahnyt nukkumisosastoa noin taynna! Viimein paasimme kaytavalla tunkeutumaan paikoillemme, mutta jouduimme ajamaan niista pois pari tyttoa. Vakea jai vielakin lahes kaksinkertainen maara paikkoihin verrattuna osastollemme. Yleensa penkeilla kuuluu istua kolme ja kolme vastapaata ja pari kaytavan toisella puolen sivuilla. Nyt vastapaisilla penkeilla istui auhtautuneena, me mukaan lukien 8 ja sivulla oli ties kuinka monta, seka myos ylapeteilla Jokainen paikka naytettiin myyneen pariin kertaan! Kyselin vastapaisilta viiksettomilta (aina sivistyksen merkki) pojilta, etta miten tama on mahdollista. Miten vakea voi olla nain paljon? Poika vain myhaili ” joskus jos juna on kulkee pitkan matkan, lippuja myydaan paallekain, tama on intiaa”. Myohemmin poika selitti Kallelle, etta waiting listalta saa tulla junaan, vaikka ei olisi paikkaakaan, voi tulla vain odottelemaan, etta paikka loytyy. En tieda vielakaan, oliko tama totta, silla koskaan aiemmin emme ole tormanneet tallaiseen. Olen pain vastoin ymmartanyt, etta tuossa luokassa olisi laitonta matkustaa ilman paikkalippua.

Junamatka kertoi taas hyvin intialaisten uskomattomasta sopeutumiskyvysta! Toisillensa taysin vieraat miehet ja pojat ahtautuivat kahdestaan kapeille sangyille, osa asettui junan lattioille ja osa eteiseen. Nuo sangyt ovat noin 40 senttia leveat, joten en kasita miten niihin voi mahtua kaksi aikuista miesta! Ennen kaikkea, miten he hyvaksyivat, etta joku ankesi aivan heidan iholleen kiinni nukkumaan. Jollakinhan noihinkin sankyihin kuitenkin oli etuoikein, silla osalla porukasta oli tietenkin oikeat paikkaliput. Meidan nimemme luki listassa ja olimme tietenkin oikeutetut sankyihin, mutta silti pelkasin, etta joku kyseenalaistaa oikeuteni tai ankeaa viereeni. Meilla ei ollut yllattaen kuitenkaan mitaan vaikeuksia laittaa petejamme paikoilleen, siis nostaa keskimmainen peti ylos, vaan ihmiset siirtyivat muualle kun laitoimme sangyt. Kallen sangyn laidalla istui useaan otteeseen joku, mutta muuten hankin sai nauttia yksityisyydestaan.

Viihdepuolesta junassa vastasi Haare khrisna ryhma, jotka aloittivat kilkuttelunsa ja laulunsa aikaisin aamulla. He tanssahtelivatkin junan kaytaville ja pitivat hauskaa.

Visakhapatman oli yhta hirvea kaupunki kuin ennenkin. Onneksi emme joutuneet olemaan siella kuin yhden yon. Aamulla lahdimme heti jatkamaan matkaa. Junan piti lahtea 7, mutta se lahtikin 9. Oli taas hyvin vaikea saada tyontekijoista irti oikeaa infoa junan lahtoajasta ja paikasta. Lopulta olimme kuitenkin junassa, joka oli kuinkas muutenkaan kuin taynna. Saimme aitiopaikat junan ovensuusta niin, etta jalkamme asetimme ulkoportaille ja pidimme tiukasti ovenkaiteesta kiinni. Tassa junan ovella rinkkani paalla istuimme koko matkan. Nakipahan hyvin maisemia! Kovassa vauhdissa tuntui hieman hurjalta ja oli mahdotin lukea, mutta muuten matka meni oikeinkin rattoisasti.

Nyt sitten olemme viimein Gopalpurissa! Hieman kyla on vilkastunut ja olemme nyt jo nahneet enemman lankkareita kuin viimeksi koko aikana, mutta ei heita vielakaan ole kuin kourallinen. Ihmiset ovat hyvin leppoisan oloisia ja meri kaunis. Taalla vietamme rennosti viikon paivat.

, Orissa,
Thursday, February 17, 2011

Kirjoittelen nyt nopeasti muutaman rivin, kun yhteys jalleen toimii. Pari vuotta sitten talla kylalla ei ollut viela tietoakaan internet paikoista, nyt niita on ilmaantunut pari, mutta sahkot ja yhteydet katkeavat vahan valia. Vaikutelmia Gopalpurista: kyla on edelleen ihanan rauhaisa, ihmiset hyvin iloisia (tervehtivat jatkuvasti kaduilla, kukaan ei kauppaa mitaan tai kerjaa-no pari tyttoa yritti saada meita ostamaan itselleen kookokset-, lapset kutsuvat koteihinsa tai pelaamaan krikettia), hieman on roskaisempaa kuin aikaisemmin, mutta Intian yleiseen tasoon nahden roskien maara on edelleen vahainen, talot ovat ihania varikkaita pienia kivitaloja ja kalastajilla on heinamokkinsa, naisten nenissa loistavat isot kultaiset renkaat ja ranta on pitka ja vesi suhteellisen kirkasta.

Pari vuotta sitten tutustuimme taalla suomalaiseen Ismoon, josta tuli meille jonkinlainen Intia guru. Intialaiseen kulttuuriinhan kuuluu erottamattomasti gurujen ihannointi ja heilla on suuri vaikutus ihmisten ajatusmaailmaan. Gurujen kirjoja luetaan hyvin ahkerasti, vaikkia muuten ei paljon kirjallisuutta luettaisikaan.Ei siis ihme, etta mekin ”intialaistuttuamme” otimme Ismon guruksemme. Olimme nyt arvuutelleet olisiko Ismo taalla ja tietenkin toivoneet hartaasti hanen olevan. Innostuksemme olikin suuri, kun heti ensimmaisena iltana naimme hanen kulkevan ohitsemme. Olimme kuitenkin niin hakeltyneita tasta akkitapaamisesta, ettemme ehtineet sanoa mitaan ennen kuin han oli kadonnut. Onneksi viela seuraavana paivana kohtasimme hanet ja silla kertaa paadyimme juttusille. Juttelimme pitkaan tien varrassa Ismon vahan valia tervehtiessa paikalllisia ja esitellessa heita meille. Han naytti tuntevan puoli kylaa, mika ei ollut ihme silla han tulee tanne joka talvi ja pitaa tata kylaa Intian tukikohtanaan.Han esitteli meille muun muassa intialaisen kristityn miehen joka kuulema tekee sosiaalityota narkomaanien ja orpojen parissa. Siina oli jo kaksi yllatysta. Onko tallaisilla pikku kylilla paihderiippuvaisia? (hindulaisuudessahan kielletaan jyrkasti kaikki paihteet ja alkoholiinkin suhtaudutaan hyvin kielteisesti) Tehdaanko Intiassa oikeasti sosiaalityota? Usein ulkopuolisen silmin nayttaa virheellisesti silta, ettei koyhien ja vaikeuksissa olevien auttamiseksi tehda yhtaan mitaan.

Ismo kertoi meille kiintoisia faktoja: Orissan nimi oli vasta vaihdettu Odishaksi ja kieli odiaksi.Muitakin Intialaisia laaneja ja kaupunkeja ollaan muuttamassa vastaamaan alkuperaista nimiasuaan.Berhanpuri, joka on nyt virallisesti Brahmapuri ja Gopalpurin laheinen kaupunki, on puolen miljoonan ihmisen kaupunki (ei uskoisi, etta nain iso). Se on rikastumassa vaudikkaasti, koska siella tehdyt sarit ovat hyvin arvostettuja koko maassa. Visakhnapatmanista on tulossa tarkea kaupunki, -kauhistelimme kuinka hirvea paikka se on-, siella on isoja satamia ja muuta, joka luo kasvua. Puhuimme myos Gogarnasta, jossa Ismo oli kaynyt kauan aikaa sitten. Puhuimme senkin paikan muutoksesta, mutta Ismo oli varma, ettei itse kyla tulisi muuttumaan taysin lankkarituristien paikaksi, silla siella brahmineilla on suuri valta ja kaupunki on intialaisillekin hyvin pyha. Brahminit tulevat taistelemaan liiallista turisoitumista vastaan. Puhuimme myos Aurovillen tilanteesta, kuinka noiden ekoysteisojen piirissa liikkuu hyvin suuret rahat, mutta raha keraa aina hannystelijoita ja ulkopuolisetkin tahot pyrkivat hyotymaan. Pitkaan meita oli mietityttanyt, miksi Mahe kuuluu Pondicherrylle,vaikka on aivan eri puolella maata, mutta siihenkin Ismo osasi antaa historiallisen selityksen. Yllattavaa oli, etta jopa tanskalaiset olivat omineet taalta aikanaan noita satama kaupunkeja. Viela olisi paljon kysyttavaa Ismolta. Toivottavasti tormaamme viela haneen!

, Orissa,
Friday, February 18, 2011
Haisen aika tunkiolle, koska laitoin ayurveda hyttysmyrkkya, joka on yljymainen seos monista pahanhajuisista kasveista. Kaytiin vahan osteleen taas rohtoja Ismon brahmiini (pappissaaty) kaverilta, joka on opiskellut 10 vuotta ayurveda kasvien kayttoa rohtoina ja, jolla on oma putiikki naapuri kylassa.Kavin siella valittamassa hiustenlahtoa ja sain parinlaista kapselia isot purkit ja hiusoljyn. Laakari diagnosoi minun karsivan happovaivoista vain pelkastaan kokeilemalla pulssini kolmesta eri kohtaa.En ollut maininnut naista vaivoista mitaan. Tuolla tempullaan han teki minuun  suuren vaikutuksen ja sai luottamaan ammattitaitoonsa. Ismokin tuntuu hurahtaneen naihin rohtoihin taysin, silla han osti taas monenmoista jauhetta ja kertoi pitkia tarinoita mika aines auttaa mihinkin vaivaan. Han syo esimerkiksi valkoista ginseng jauhetta puhdistamaan maksaa. Han osasi suositella meille myos tiettya oljya petipunkkeihin ja niinkin yksinkertaista keinoa kuin etiikkaa, jos viela joskus karsisimme punkeista.

Happovaivani ovat olleet aika olemattomia, mutta onhan se katevaa jos Amalaki niminen rohto vaikuttaa myos niihin samalla, kun se vahvistaa hiuspohjaa ja ehkaisee hiusten lahtoa. Olisi kylla mahtavaa perehtya naihin rohtoihin tarkemmin! Ismolla oli kuulema monia opuksia, joita han lueskelee ja perehtyy yrttien maailmaan myos keskustelemalla paikallisten ”tohtorien” kanssa.

Pari paivaa sitten otin perinteisen intialaisen ayurveda hieronnan. Sovin siita illalla muorin kanssa, joka ei osannut sanaakaan englantia, joten jannitin tuleeko han aamulla hotelliimme. Ilmaantuihan han kuitenkin paikalle ja sain erittain rentouttavan kasittelyn. Tosin oljy, jota han kaytti, haisi aivan kalalle ja Kalle kiusasi minua loppupaivan nimittelemalla ”haisevaksi sarjeksi”. Itse taas nimittelin hanta kirppukasaksi, silla hanta oli punkittanut junassa ja han rapsutteli itseaan, kuten kapisemmat koirat taalla. Koirat ovat taalla kylla saalittavan huonokuntoisia. Varmaan niille on nyt iskenyt jokin poikkeuksellisen akainen kirppuepidemia, silla eivat ne yleensa noin syotyja ole, kuten tama kyseinen populaatio. Viimeksi taalla oli tosi paljon ihania ja hyva turkkisia pikku pentuja. Naimme kylla eilen rannalla 3 pentua, mutta nekin rapsuttelivat itseaan ahkerasti.

Tormasimme rannalla myos monenmoisiin muihin elaimiin:rapuja oli isoja ja pienia, meritahtia oli ajautunut rantahiekalle ja kalastajat heittivat hiekalle verkkoihinsa tarttuneet lukuisat meduusat. Meduusojen nakeminen oli hieman jarkytys, silla olin uskonut, ettei niita ole naissa vesissa. Yleensakin Intian vesissa on paljon vahemmin vaarallisia otuksia kuin vaikkapa Kaakkois-Aasiassa. Taman kasityksen olen saanut. Tosin kai on niinkin, etta nama Intian meduusalajikkeet eivat juuri viihdy matalissa vesissa ja siksi niita harvoin nakee rannoilla tai uidessa, paitsi kalastajien verkoissa.

Silloin talloin tormasin hienoihin simpukan kuoriin.Yleensa harvat simpukankuoret taalla ovat vain tylsan valkoisia, mutta eilen loysin lajikkeen, joka oli todella kaunis. Kuorissa oli kolmiomaista sahareunaista violettia kuvioa. Usein kuvio muodosti myos tosi pikkutarkkaa pitsimaista pintaa.

Olemme syoneet joka paiva Krisna ravintolassa, paitsi eilen kokkasimme lounaan itse. Guesthousimme katolla on pieni keittiokoppi, jossa on kaasuliesi ja kattiloita. Siella saa vapaasti kokkailla. Joskus olisimme olleet viela enemman innoissamme tasta mahdollisuudesta, mutta taalla ravintolaruokakin on niin edullista, ettei se motivoi itse keittelyihin. Lahinna vaihteen vuoksi eilen kokkailtiin ja koska piti paasta eroon yhdesta pitkaan mukana pyorineesta pastapaketista.

Hintataso on uskomattoman edullinen verrattuna Lansi-Intiaan, erityisesti turistipaikkoihin siella. Ismo kehotti, etta voisimme joskus syoda naapuri kylassakin, silla Gopalpurissa turistit kuulema nostavat hintoja. Ei se kylla itsesta paljolta tunnu jos aterian saa puolella eurolla. Muualla Intiassa olemme yleensa maksaneet keskimaarin 100 rupiaa aterialta, joskus menee tietty hieman alle. Taalla kuitenkin syo 30 rupialla perusnuudelihassakoita, riisi ja curry annoksia tai kananmuna rullia. Vihanneksiakin ostimme kassillisen ja se maksoi 20 rupiaa. Asumuksestamme maksamme nyt 150 rupiaa, mika on myos edullinen hinta ottaen huomioon oman vessan. Vessa on kylla aika hirvea, mutta muuten huone on peruskuntoinen.

Teimme aamulla digikamera kaupat. Krishna ravintolan omistaja oli jo aiemmin kysellyt kamerastamme. Sitten naytimme sita hanelle ja kerroimme sen olevan rikki, jolloin han kertoi kaveristaan, joka ehka osaisi korjata sen. Tarkoitus oli lahtea valvomaan touhua hanen mukaansa Perhanpuriin, mutta viime hetkilla han sanoi tuon kaverin olevan muualla, mutta etta han itse voisi kuitenkin kierrella kaupungilla ja yrittaa loytaa korjaajan. Paatimme sitten luottaa haneen. Asken aamulla sitten saimme nahda kuitin, jossa sanottiin korjaushinnaksi 800 rupiaa. Siis taysin ylakanttiin! Tietenkin vaikea tietaa, mita he olivat kameralle tehneet, mutta jos se oli vain puhdistettu hinta oli liikaa. (voi siihen tietenkin olla muutakin laitettu, silla kamera ei enaa edes lahtenyt kayntiin) Kamera joka tapauksessa toimi jalleen. Oli sitten vaikea paattaa myisimmeko kameran. Paadyimme myymaan, koska: 1. kamera saattaisi taas myohemmin hajota ja Intian ulkopuolella sita tuskin kannattaisi korjauttaa. 2 korjaushinta on niin suuri, etta jos kamera ei toimisi kuin vahan aikaa, haviaisimme siinakin. 3. Mies oli niin innoissaan ostamassa kameraa ja kertoi, kuinka hanen poikansa oli haaveillut pitkaan digikamerasta. Pyysimme siita 1300 rupiaa muistikortteineen, latureineen ja tietokonejohtoineen. Hinta on euroissa noin 22 euroa, joten olemme kylla ihan tyytyvaisia. Jos sen olisi vienyt rikkinaisena Suomeen, siita ei olisi saanut mitaan.Nyt tietenkin viela vahan jannitamme maksaako mies rahat, silla han sanoi kayvansa pankissa. Pieni mahdollisuus on, ettemme enaa koskaan nae kyseista miesta.Tosin tallaisella pikku kylalla ihmisen on vaikea kadota (kaikki tuntevat hanet ja joku varmasti paljastaisi, missa han piileskelee), varsinkin kun han omistaa Krishna ravintolan ja hanen taytyy tyoskennella siella.

Mitaan ihmeempia ei siis ole tapahtunut. Uitu ollaan tietenkin ja kavelty rannalla. Siina paaasialliset aktiviteetit. Laheisilla kukkuloilla olisi kuulema nahtavaa, kuten vesiputouksia ja kuumia lahteita, mutta tuskin nyt jaksamme sinne lahtea katselemaan. Krisnan aija oli kylla niin tyttyvainen kameraansa, etta lupasi meille moottoripyoransa ilmaiseksi lainaan, mutta burmalainen ennustaja kaski minun varoa tassa kuussa moottoripyoria, silla onnettomuus vaara olisi suuri, joten en taida uskaltaa lahtea tuollaisella isolla pyoralla ajamaan tahan liikenteeseen.

, Orissa,
Monday, February 21, 2011
Olipa vaikea saada sijaintini tuolle kartalle. Berhanpuri on nahtavasti kaikin puolin ongelma kaupunki, kaikessa se asettuu vastahankaan. Tama nettipaikka olisi muuten hyva, mutta nappaimiston kirjaimet ovat jalleen jumissa. Poikkesimme tanne nettiin, kun kaikki muut suunnitelmat ajoivat karille. Tarkoitus oli lahtea katsoman kuumialahteita Taptapaniin, mutta viimein monien mutkien (rautatieaseman seta ei meinannut hyvaksya laukkujamme sailytykseen ilman lukkoa, vaikka itse sailytystilassa oli iso munalukko. Laitoimme sitten hyvin pienen lukon naon vuoksi, mutta eihan silla tietty ole mitan merkitysta. Ripustin vain sen yhteen rinkkani naruista. Ei minun rinkkani voi sada lukkoon, koska siina on vain naru ja soljet. Naurettava talainen pelleily eri ohjesantojen kanssa, joista ei voi edes vahan tinkia! ) kautta busiasemalle pastyamme kuulimme lakosta, joka tarkoittaa,etteivat bussit kulje noiden kukkuloiden suuntan.

Sittemmin yritimme loytaa Big bazaaria, joka on intialainen tavarataloketju. Typeraa antaa ostoskeskukselle tuollainen nimi, koska tietenkin kaikki paikalliset luulevat kyseessa olevan iso torialue. Hieman pelkasinkin etukateen, etta riksa veisi meidat jonnekin torille. Naytti kuitenkin, etta kuski olisi ymmartanyt meidan tarkoittavan rakennusta. Torillehan tietty paadyimme! Kuski ei ymmartanyt juurikan englantia, joten pysahdyimme eran hotellin eteen setvimaan, minne haluamme. Respan seta puhui hieman parempa enkkua, mutta hankin jauhoi koko ajan samaa ”maksakaa 20 rupiaa lisaa niin riksa vie teidat oikeaan paikkaan, vain 2 kilmometria”. Yritimme kysya, mita tieta pitaisi kulkea. Se olisi kertonut, onko miehella oikeasti hajua paikasta ja ehka antanut meille mahdollisuuden kavella. Miehesta ei kuitenkan irronnut mitaan, joten maksoimme riksalle turhasta matkasta ja lahdimme kavelemaan. Nyt tassa nettipaikan ymparilla nayttaa lupavalta: on monenmoista isoa katumainosta. Voi olla, etta viela sen paikan loydamme! Haluaisimme vain kunnon ruokakaupan, silla tarvitsemme yojunaan evaita. Voishan sita yrittaa jonkun muunkin kaupan loytaa, mutta kuten tunnettua, ne ovat todella harvasa Intiassa. Pikku kioskeista ei saa kuin keksia ja sipseja. Taallakin asuu puoli miljoona ihmista ja lahes joka kauppa on vain ”pikku hokkeli” tien laidassa. Tiedan kylla, etta joissain tuo Bazaari pileskelee, silla naimme siita mainoksen.

Gopalpurista: Yksi paiva teimme Ismon kanssa kylakierroksen ja han vei meidat lempipaikalleen, josta oli hienot nakoalat. Kavelylenkillamme han myos selitti koko ajan kohtamistamme kasveista ja puista, miten niita voi hyodyntaa laakekasveina. Paljon muuta ei jaanyt mieleen kuin, etta Niim puun oksia kaytetaan usein hammasharjoina, silla puussa on ikenia hoitavaa ainetta ja puuta kaytetaan myos paljon monissa ihonhoitotuotteisa yms. Han antoi myos hyvia ripulinhoito vinkkeja. Jos on maha sekaisin, hyva itseapu ovat: juustokumina paistettuna, ylikypsan kookoksen maito ja puuomena. Tuntui, etta han tunsi jokaisen puun ja lahes kaikesta pystyi valmistaman jotain tehokasta laaketta. Hanen lempisanontojan oli ”ja siina on sitten niin paljon ytya, se on sellaista tavaraa, etta kylla lahtee”.

Kavimme myos tutustumassa temppeliin ja Ismo kertoi rakennusssuunnitelmista, miten siihen lahelle aiotan pystyttaa monen moista taloa. Gopalpuri tulee muuttuman lahiaikoina paljonkin! Tiekin levennetaan niin, etta ihmisten portaat lahtevat ja osista taloista lahtee koko julkisivu. ”Portailla istuskelu” kulttuuri on just ollut niin ihana tuosa kylassa. Ihmiset nayttivat keskustelevan iloisesti napureidensa kansa samalla kuin vaikkapa kuorivat sipuleita portaillaan. Monet vanhukset myos vain istuivat talojensa edessa ja seurasivat kylan elamaa ohikulkijoineen.

Lansimalaisia turisteja Gopalpuriin tuskin tulee ilmaantumaan laumoittain. Oli heita nyt kylla huomattavasti enemman kuin viimeksi. Viiimeksi nain vain kourallisen, mutta nyt ehka reilu 20 koko aikanamme. Mutta paaasiassa turistit tulevat Lansi-Bengalista ja Andrasta. Kylassa oli kuulema noin 30 hotellia, mita ei kylla uskoisi. Hotellit ovat kuitenkin tosi levallkeen, osa on vain muutaman huoneen guesthouseja ja osa on auki vain kaudella. Hienoa on myos, ettei hotelleita saa rakentaa aivan rantaan. Joku oli alkanut muutamia vuosia sitten rakentamaan ilman lupia ja saanut projektinsa jo pitkalle. Han oli maksanut lahjusrahoja sinne ja tanne, mutta silti joutunut keskeuttamaan projektinsa. Nyt nuo rauniot olivat meidan lempipaikkamme, tosin pikku pojat kavivat kiusaamassa toistuvasti meidan riippumatossa loikoilu rauhaamme.

Ismo kertoi monia hauskoja tarinoita kylalaisten elamasta. Paallimmaisena jai mieleen naimisiinmeno tarina: Nykyaan alkaa olla muotia rakkusavioliitot ja parin karkaaminen. Tuossakin talossa morsian karkasi sulhasen kanssa ja perhe nosti hirvean metelin. Napureille sita valitettiin suureen aaneen. Tuore aviopari oli sitten kuukauden jossain teilla tietamattomilla ja palasi sitten hissun kissun kotiinsa. Enaa ei kukaan muistanut, tai perheessa halunnut muistaa, aiheutunutta kohua ja niin pari paasi naimisiin tyton maksamatta suuria myotajaisia. Tuli perheelle halvaksi ja kaikki voittivat! Niin sanotuissa rakkausaviolitoissa on siis tamakin puoli, etta ovat alkaneet lisaantya lahinna taloudellisista syista, ettei perheen tarvitsisi maksaa mitaan myotajaisia. Perhe myos nostaa hirvean metakan ja on tuomitsevinaan suhteen, ettei menettaisi kasvojaan, mutta kuitenkin kaikki on suunniteltua.

Nyt olis aikaa kirjoittaa, mutta harmi, etta tama nappaimisto on tallainen. Olen nytkin kayttanyt puolet ajastani kirjainten korjailuun, joten en taida tarinoida pitemmasti. Tanaan keskiyolla hyppaamme junaan ja se on perilla seuravana iltapaivana 5 Chennaissa. Siella majoitumme taas hospitality ihmisen luokse. Varmaan joudumme, jos suinkin jaksamme, tekemaan paivaretken Mamalapuramiin, silla suomenkieliset kirjani ovat jalleen lopussa. Chennaissa olemme vain pari yota ja Intia kierroksemme paattyy sitten siihen. Intiasta taytyy sanoa, etta ainakaan se ei jata kylmaksi. Intia TUNTUU! Malesiassa on miellyttava matkustaa ja siella on paljon nahtavaa, mutta ei se ole niin emotionaalinen elamys kuin Intia. Tuskin mikaan muu maa voi koskettaa niin syvasti ihmisen tunnemailmaa ja niin lajassa skaalassa,- seka hurmioitumisen tunteita etta syvan artyneisyyden-, kuin Intia.

, Tamil Nadu,
Wednesday, February 23, 2011
Tapoimme aikaa Berhanpurissa 14 tuntia ja taytyy sanoa, etta harvoin odottavan aika on tuntunut yhta pitkalta. Kavimme kahteen otteeseen netissa ja pyorimme kaupungilla, jossa ei ollut yksinkertaisesti mitaan nahtavaa. Muutamia hienoja vaatekauppoja siella kylla oli, mutta muuten kaupunki koostui roskakasoista, tukkoisesta liikenteesta ja murju rakennuksista.

Junamatka meni sen jalkeen leppoisasti, kun olimme paasseet sisalle. Kaytava oli jalleen niin tukossa, etta ihmisten noustessa asemalta junaan, kaytavalle syntyi pattitilanne, eika kukaan paassyt mihinkaan. Suurimmaksi ongelman aiheuttajaksi paljastui pian porukka, jolla oli vaaran paivan junaliput. He olivat menneet ajamaan ihmisia pois omiksi paikoikseen luulleilta paikoilta, jolloin oli syntynyt vaittely ja paljastunut, etta noilla pojilla on edellisen paivan liput.Pyrkiessaan takaisin ulos, nuo ihmiset tukkivat kaytavan lopullisesti. Kaiken lisaksi monilla oli valtavat matkalaukut ja toisen vaunumme oven tukki taysin ihminen, jolla oli vanhan mallinen valtava matka-arkku, jota taytyi kantaa kahden ihmisen kummastakin paasta isoista kahvoista.

Oli taas suuri onni, etta meilla oli ylapetit. Lykkasimme rinkkamme vauhdikkaasti ala penkkien alle ja kiipesimme pois muiden saheltavien ihmisten alta ylhaiseen yksityisyyteemme katon rajaan. Untamme hairitsi hieman ylivilkas ipana, jolla oli vaikeuksia asettua nukkumaan. Muutaman tunnin nukuin todella hyvin, mutta sitten alkoi chai huutelu ja muu kauppaaminen. Juna oli perilla vasta seuraavana paivana viidelta, joten meilla oli aikaa torkkua viela koko iltapaiva. Vuorotellen torkuin ja luin Helvetin enkeleiden moottoripyora jengista kertovaa kirjaa. On kylla ollut viime aikoina aika huonoja lukuelamyksia.! Pikku poika, jolla oli nokkahuilu puhalteli soittimetaan vahan valia kimeita vinkaisuja, joihin sapsahteli aina, kun oli niin ihanasti vaipunut tiedottomuuteen.

Chennai tuntui Berhanpurin jalkeen hyvinkin hienolta kaupungilta. Suuntasimme aivan ensiksi syomaan Saravana bhavaniin, joka on hyvin tunnettu etela-intialainen ruokaketju. Sielta saa perinteista intialaista ravintolaruokaa ja he ovat kuuluisia taiturimaisesta mausteiden kaytostaan. Minulle tuo ateria oli hieman liian tulinen tyhjaan mahaan, silla en ollut syonyt koko junamatkan aikana kuin hedelmia ja kekseja. Kalle syo monesti noita folioon pakattuja juna-aterioita, eika hanelle ole niista koskaan mitaan mahatautia tullut, mutta itse olen epaluuloinen ruuan suhteen, josta en yhtaan tieda, missa se on tehty. Syon mieluiten niissa nuhjuisimmissa pikku ruokaloissa, joissa keittio on sijoitettu huoneen peralle tai ulos etualalle ja sen kunnon nakee. Tai sitten syon oikeasti hienoissa ravintoloissa, joissa voisi ainakin kuvitella keittion nayttavan yhta kiiltavalta kuin muukin paikka. Kuullostaa, ehka hieman ylivarovaiselle, mutta toisaalta voin nyt ylpeana sanoa: Yli 2 kuukautta Intiassa ja ei yhtaan mahatautia.Harva pystyy reissaamaan taalla nain pitkaan sairastumatta kertaakaan! Viimeksi ei jaksettu varoa yhta paljon kuin nyt ja oltiinkin sitten jatkuvasti pikku ripulien kourissa. Ei me nytkaan mitenkaan ylivarovaisia olla mielestani oltu, ei ainakaan niin, etta varovaisuus olisi vaikeuttanut elamaa. Olemme vain jattaneet salaatit ja kylmat maitotuotteet syomatta ym. Harvoin olemme myoskaan kayttaneet ravintolan juomalaseja. Teoriani on, etta laseista saa usein jonkun bakteerin, silla juoma on kylmaa, toisin kuin aterit, joten se ei desifioi  lasia. Kaikki astiat tiskataan usein jossain takahuoneessa jopa katuviemarin vieressa ja tietty likaisella raanavedella, joka usein jaa lasin pintaan ja lasi tuodaan poytaan markana.

Yllattavan hyvin loysimme perille isantamme luokse. Otimme juna-asemalta prepaid riksan, vaikka kuskit yrittivat repia meita toisaalle lippuluukusta ja houkutella kyytiinsa omilla hinnoillaan. Nuo etukateen maksetut riksat ovat kylla mainio keksinto! Eihan se sekaan ilmaista herkkua ole, mutta tietaa, ettei tule huijatuksi ja ei tarvitse vaitella hinnoista. Riksa jatti meidat eraan ravintolan eteen Venus coloniassa, jonka isantamme oli sanonut maamerkiksi. Siita oli kuitenkin viela hieman kavelya itse asunnolle. Kyselimme kadun miehilta ja eras jopa pysahtyikin mopollaan kysymaan, mita etsimme. Alue oli tosi hienoa asuinkorttelia ja ei nayttanyt yhtaan Intialle. Juuri missaan ei nakynyt roskia, kaduilla oli rauhallista kavella ja talot olivat pikku palatseja tai uudehkoja siisteja kerrostaloja. Pian loysimme oikeaan osoitteeseen ja pihan vartija pysaytti meidat tiedustellakseen, milla asioilla oikein liikumme. Sanoessamme isantamme nimen, han paasti meidat vehrealle sisapihalle, joka oli aikamoinen kerrostalojen viidakko. Kivipintaista vaaleaa kerrostaloa nousi jokapuolella ja parkkipaikat olivat taynna kiiltavaa autoa.

Talla kertaa tama isanta ei ollut unohtanut tuloamme vaan oli meita heti ovella vastassa. Hanen asuntonsa naytti aivan kuin milta tahansa suomalaiskoodilta. Hanella oli tosi hienot stereo viritelmat, iso taulutelevisio, puinen kirjahylly, monenlaista puuesine koristetta, muhkeat sohvat, sohvapoyta jne. Yleisvaikutelma oli ehka asteen verran hienostuneempi kuin perus suomalaisessa kerrostalohuoneistossa. Vaikutelman loi varmaankin marmorilattia. Isantamme ja hanen vaimonsa olivat muslimeja, mutta heidan uskontonsa ei nakynyt millaan muulla tavoin kuin koraanina kirjahyllyssa. Vaimo oli toissa sairaalassa ja lahti sinne tana aamuna aikaisin, vaikka oli tullut vasta myohaan kotiin. Sain vaikutelman tyylikkaasta ja kiireellisesta uranaisesta. Naisella ei ollut mitaan huivia paassa ja muutenkin han pukeutui todella trendikkaasti. , jopa hiuksensa han piti auki. En tieda miksi kirjoitan imperfektissa, silla olemme viela menossa tuonne asuntoon muutamaksi tunniksi. Ajattelimme ensin nukkua lentokentalla, mutta paadyimme siihen, etta tuolla asunnolla saisimme kuitenkin nukkua paremmin ja ehdimme joka tapauksessa jonkin tunnin koisia, vaikka lentomme lahteekin aikaisin.

Taman paivan vietimme Mamalapuramissa. Ei ollut mikaan hukkareissu, silla loysin 5 kirjaa ja yhden Tieteen kuvalehden! Aamulla oli pienta vastoinkaymista, silla emme meinanneet selviytya asemalle, josta bussi lahti. Kysyimme ensin riksaa sinne, mutta heilla oli niin huikeat hinnat, etta paattelimme heidan luulevan, etta olisimme menossa toiselle asemalle. Sehan naissa riksoissa aina on, etteivat he useinkaan pysy kartalla! No paatimme kavella ja kysella ihmisilta, olenmmeko oikealla suunnalla. Isantamme oli sanonut, ettei asemalle ole kuin 3 kilometria ja riksa maksaisi 30 r. Han oli selvasti rikkaana auton ja moottoripyoran omistajana vahan vieraantunut tasta katuelamasta, silla kumpikaan tietoa ei pitanyt paikkaansa. Asemalle oli ainakin 5 kilsaa ja kukaan riksa ei olisi lahtenyt sinne paljon alle 100 rupialla. Kavelimme pitkasti ja valissa otimme paikallisbussin. Vihdoin asema, jonka olemassa oloa olin jo epaillyt, ilmaantui horisonttiin. Sen jalkeen kaikki olikin yhta lastenleikkia. Bussi vei meidat 2 tunnissa Mamalapuramiin ja siella loysimme heti yhden suomalaisen kirjan. Muita kirjoja piti vahan metsastaa, kavimme lukuisissa ravintoloissa, mutta lopulta loysimme kirjakaupoista ihan kiitettavasti kirjallisuutta. Nuo kaupat ovat yleensa ylihintaisia, joten kivempi on vaihtaa ilmaiseksi ravintoloissa, mutta nyt hinnat olivat kohtuulliset. Mamalapurami on tunnettu temppeleistaan, mutta emme katsoneet kuin ohimennen pari. Turistipaikaksi alue vaikutti suhteellisen miellyttavalta, vaikka itse kyla jaikin kaiken turistirojun ja ravintolan ”alle”. Siis paikallisesta ”ilmapiirista” ei ollut paljon jaljella, paitsi temppelit ja kivenhakkaajat.

Sain asken tulostettua yhden opponointityon netista. Olen sopinut proffani kanssa, etta opponoin sen etana. Toivottavasti Malesiassa netit toimat ja saan tyon tehtya. Oli kuitenkin tosi hienoa, et sain sen tulostettua! Kirjoitan myohemmin viela jotain yhteenvetoa Intiasta, mutta nyt on jo myoha, joten taytyy lopettaa, silla pitaa vivela loytaa riksa viemaan meidat 5 kilsan paahan ilman mitaan ryosto hintoja.

 

 

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi