Irtolaisena Aasiassa, osa 5

, Tamil Nadu,
Saturday, December 11, 2010

Olin ihan varma, etta Intia olisi ainakin sikali muuttunut, etta tanne olisi tullut edes muutamia tavallisia ruokakauppoja ja jotain ravintolaketjuja. No viimeksi mainittua ”kehitysta” on kylla tapahtunut ja Kalle luki jostain lehdesta, kuinka naita Pizza hutin kaltaisia ketjuja sovelletaan Intian ruokakulttuuriin. Usein ollaan huolissaan, miten lantinen pikaruoka syrjayttaa eri etnisia ruokaperinteita, mutta Intian kohdalla en olisi huolissani. Tama ruokaperinne on aivan liian vahva, arvostettu ja omaleimanen, etta voisi ihan helposti jaada jalkoihin.

Kauppoja taalla ei edelleenkaan nay katukuvassa. Varmastikin niita on satunnaisia, mutta niin harvassa, ettei niihin vahingossa tormaa kaduilla vaeltaessa. Voi tietenkin olla, etta muualle pain Intiaa niita on ilmestynyt, mutta naissa kaupungeissa,missa me ollaan oltu ei ole nakynyt. Lankalla oli paljon suomalaistyylisia pienehkoja ruokakauppoja, joista sai katevasti kaikki arkielaman kayttotarpeet. Nyt olemme saaneet kierrella eri apteekkeja, kun tarvitsemme hyttysmyrkkya, saippuaa, shamppoota ja pyykinpesupulveria ym.

Intia on siis ennallaan! Eipa nain iso ja yhteiskunnallisesti jaykkarakenteinen valtio hetkessa muutu. Tarkoitan talla tietenkin muitakin muutoksia kuin vain talouteen ja kaupan vapautumiseen liittyvia. Monet ihmiset elavat taalla yha kuin heidan isovanhemansa: punovat koreja kadunreunossa, korjaavat kenkia, ajelevat harkavankkureilla, paimentavat aaseja, kerjaavat ruokaa jne. Uskonnollisuus on varmasti pysynyt myos aika muuttumattomana, vaikka useissa muissa maissa maallistuminen on yleinen ilmio. Yhta viela taalla pyha mies astuu bussiin ja siunaa matkustajia ihannan tuoksuisella sakealla pyhalla savullaan, ennen han on varmaan siunannut hevosrattailla matkaajat.

En nyt kirjoita kovin pitkasti, silla nappaimia saa hakata voimalla, etta yksikaan kirjain suostuu ilmestymaan naytolle. Nyt on autokorjaamoistaan kuuluisa oljylle haiseva Chennai vaihtunut Kanchipuramiin, joka on silkistaan kuuluisa polyinen pikku kaupunki. Kirjassa sanotaan tata kaupunkia yhdeksi epamiellyttavimmista Tamil nadun kaupungeista, mutta mielestamme tama on paljon viihtyisampi kuin Chennai. Ovahan ne kadut polyisia,mutta ilma on hengitettavaa ja kaduilla on muutakin elamaa kuin liikennetta.

Tulimme tanne vaihtaen monta kertaa kulkuneuvoa, silla juna ei tullutkaan suoraan perille, vaikka nain olisi voinut paatella. Menimme ensimmaisen junamatkan bummilla, silla lippujonot olivat kilometrin mittaiset. Toisella etapilla jonotimme kiltisti. Ryntasin kuin paikallinen vaudilla uudelle avautuvalle lippuluukulle ja siksi jonossa ei mennyt puoltakaan tuntia. Joka paikka kylla kuhisee ihmisia! Taas tassakin kaupungissa oli moni hotelli taynna. Nyt onnituimme saamaan jotain tetoa miksi on taytta. Vastaus oli ”haat”. Kun kysyimme, kuka menee naimisiin ja miten kaikki hotellit voivat silti olla taynna, vastaukseksi tuli vain paan keikutusta.

Tekniikan osaaminen ja sen tehokas hyodyntaminen ei oikein pysy taalla Intiassa kehityksen perassa. Tasta hyvana esimerkkina ravintolatyontekijoinen ihmelaitteet, joihin he kirjoittivat tilauksemme elektronisessa muodossa ylos. Siina meni monta kertaa kauemmin kuin jos asiat olisi kirjoittanut paperille.Vahan valia tuo kone naytti jumittuvan, jolloin tarjoilijat keskustelivat keskenaan, osoittelivat laitetta ja olivat turhautuneen oloisia. Toinen esimerkki on paikallisjunalippujen automaatit. Jonot lippuluukuille olivat parhaimmillaan varmaan tunnin jonoituksen mittaiset, mutta kukaan ei kayttanyt automaatteja. Syy tahan oli ilmeisesti se, etta automaatit olivat tehty toimiviksi jollain korteilla. Miksi ne eivat toimineet kolikoilla, kuten esimerkiksi Malesiassa? Missaan ei kerrottu, mista tuollaisen kortin voi hankkia, milla nama mystiset laitteet toimivat.

Nyt joku tuli vaihtamaan taman nappaimistoni, vaikka en edes sita pyytanyt. Ihmeellista palveluhalukkuutta! Yleensa taalla on ollut tosi nihkeaa kaikenlainen palvelu. Vaikka palvelu olisi, kuinka olematonta, tippia kylla vaaditaan aina. Hotelli poika kantoi reppumme huoneeseemme, avasi oven ja toi lakanat ja sen jalkeen jai kasi ojossa seisomaan. Mielestamme tippauksen tarkoitus on se, etta jos joku tekee tyonsa erittain hyvin ja asiakas haluaa antaa erikoiskiitosta. Mitahan tuonkin pojan normaalityohon kuuluu? Eihan han tehnyt mitaan lisatyota vaan juuri sita, mika hanelle kuuluukin! Olin niin vasynyt edellisen yon punkittelun jalkeen, (lahinna vain Kallea soi, mutta minakin nukuin erittain huonosti. Herasin keskiyolla monta kertaa valilla vilkuilemaan elokuvia, joita Kalle katseli lahes koko yon. Oli kylla hyvin monenlaista otokkaa! Huone oli suhteellisen siistin nakoinen ja siella oli jopa ylellinen uusi taulutelevisio, mutta silti siella asusti kolmenlaisia ihmisen lihasta pitavia otuksia) etta kaivoin muutaman kolikon vain siksi, etta han lahtisi.

Pari paivaa sitten sain viimein paketin postiin. Muistakaahan porukat pitaa sita pakasteessa vahintaan 12 tuntia, etta mahdolliset punkit kuolevat! Sekin oli kylla yhdenlainen episodi. Pari ihmista oli ompelemassa paketteja ja postittajia oli jonoksi asti. Kaikenlisaksi meita etuiltiin koko ajan haikailemattomasti, mika ei kylla ole mitaan uutta vaan kuuluu kulttuuriin. Lopulta lahes vakisin tungin pakettini paketoimispoydalle ja siirsin sita paketoijaa kohden. Miksi nama paketit taytyy ommella sakkikankaasta neulalla ja langalla harsimalla? Miksi nykyaikaisempi pahvilaatikko ei sovi? Jos joku kayttikin laatikkoa, se laitettiin viela sen jalkeen kangaspaallysteisiin. Taas naita Intian mysteereita!

, Union Territory of Pondicherry, , December 15, 2010
Pondicherry on hyvin ranskalais-vaikutteinen kaupunki. Se jakautuu intialaiseen osaan, joka on perus Intiaa ahtaine elamaa pursuavine katuineen ja ranskalaiseen osaan, jossa on leveat rantakadut ja kapeat, mutta rauhalliset huvilakujat. Ranskalaisella alueella on paljon hienoja asuintaloja, erinaisia patsaita, kirkkoja, kalliita hotelleja, pikku kuppiloita ja pari isohkoa puistoa. Taalla viina on halpaa ja sen nakee katukuvasta. Yleensa Intiassa,toisin kuin Suomessa, paihtynyt vastaantulija on harvinainen naky, mutta taalla heita nakee varsinkin viinakauppojen lahistoilla lukuisia. Jostain syysta alkoholista pitavat ihmiset jaavat nauttimaan sita aivan viinaputiikin lahistolle. He asettuvat katukivetyksille tai suoraan kaupan eteen ja istuvat tai makaavat paihtymyksen kulloisestakin tilasta riippuen.

Toissapaivana jo katselimme muutamia hotelleja joulua ajatellen. Silloin kiersimme vain muutaman paikan ja laitoimme yhden varteenotettavan ehdokkaan mieleen. Eilen sitten etsiskelimme hotelleja urakalla. Ongelmana oli, etta lahes kaikki keskitason hotellit olivat varattuja jouluksi. Lodget eli yleisesti vahan huonommat paikat taas olivat niin homeisia ja pimeita, ettemme halunneet sellaista varata, koska haluamme jouluksi hieman paremman paikan. Hienoja hotellejakin loytyi, mutta useat pitivat itseaan hienompana kuin tosiaasiassa olivat. Tormasimme moniin 1000 rupian paikkoihin, jotka olivat aivan samantasoisia kuin meidan nykyinen 500 rupian hotellihuoneemme. Monet noinkin kalliit hotellit olivat huonosti siivottuja ja jos pyysimme nahda ”deluxe” huoneita, joiden piti olla parempia, ero halvempaan huoneeseen saattoi olla pelkka jaakaapin lasnaolo. Intiassa saa kylla maksaa tyhjasta helposti jos haluaa ”hienon” hotellin!

Olisin ollut valmis maksamaan joulun kunniaksi huoneesta vaikkapa jopa 2000 rupiaa, mutta kylla silla hinnalla pitaisi saada rahoilleen jotain vastinettakin. Ei ole mitaan jarkea maksaa tyhjasta. Malesiassa tuolla reilulla 30 eurolla voisi saada jo uima-altaankin ja oikeasti siistin huoneen. Kiertelimme hotelleja reilun viiden tunnin ajan. Tosin kavimme kylla valilla syomassa ja tietenkin katselimme kaupunkia siina ohessa. Pidin paljon ihanista vaaleista kartanomaisista taloista ja kaduista, joilla kasvoi vanhoja vehreita puita. Intialaiseen katukuvaan kuuluu harvoin minkaanlaiset istutukset tai kaupunkitaide, joten nautin suuresti aina, kun tormaamme tallaisiin kaupunkeihin, jossa on panostettu ihmisten viihtyvyyteen. Kavelimme kaupungin ristiin rastiin hyvin tehokkaasti, silla jalkeenpain, kun katselin erasta esitetta, jossa mainittiin kaupungin paanahtavyydet, huomasin nahneeni ne kaikki. Naimme siis Gandhi-patsaan, joka on rannassa meren tyrskyjen aarella, monia katedraaleja ja auroville ashramin ym.

Monissa ashrameissa olisi varmaan saanut edullista ja silti viihtyisaa ja tasokasta majoitusta, mutta ne olivat kaikki varattuja jouluksi. Viimein paadyimme siihen, etta ottaisimme Nest hotellista huoneen, joka oli hyvin rauhallisella pikku kujalla ja silti aivan ydinkeskustassa ja joka oli edullinen ja silti suhteellisen siisti. Olimme jo edellisena paivana katsoneet sen hyvaksi vaihtoehdoksi. Ongelmaksi vain muodostui, ettemme enaa taysin muistaneet sen sijaintia. Jalkani olivat jo muusina kokopaivaisesta kavelysta, joten Kalle parempi kuntoisena ja parempana suunnistajana sai jatkaa etsiskelya ja mina menin ilmastoituun jaatelobaariin hemmottelemaan itseani. Pian Kalle tuli takaisin ja ilmoitti loytaneensa paikan, mutta oli tullut uusia ongelmia: huoneessa ei nakynyt elokuvakanavat. Jouluksi elokuvat olisivat juuri mukavaa ylellisyytta ja yleensa kaikissa hotelleissa nakyy ne jos vain on televisio. Jatkoimme siis huoneen etsiskelya edelleen.

Seuraavaksi vaihdoimme hotellihuoneen metsastysaluetta. Nykyinen hotellimme on bussiaseman lahistolla, jossa toottien melu ja autojen nostattama poly ei tee siita mitaan kovin miellyttavaa paikkaa, mutta siina on naapurissa muutama todella hieno ja uusi hotellikompleksi, jotka paatimme katsastaa. Yhdessa huoneessa haisi jalleen home, toisessa televisio nakyi huonosti, kolmas oli tosi hyva, mutta hyvin kallis. Meinasimme ottaa huoneen Green hotellista, joka oli tosi hieno, jossa oli todella hyva ravintola (olemme kayneet siina pari kertaa evastamassa. Tana aamuna soimme siina perinteisen hotelliaamiaisen, jossa oli seisovapoytatarjoilu ja hyvat ruuat vaikkakaan ei aivan yhta monipuoliset kuin eurooppalaisissa hotelleissa. 2,5 euron hinta oli kuitenkin tuosta tarjoilusta edullinen. Soimme hyvin pitkaan ja lopulta tarjoilija toi meille laskun meidan sita pyytamatta ikaan kuin vihjauksena, etta eikohan se ala jo riittaa.Kalle sai mahansakin kipeeksi liiallisesta ahmimisesta, mutta pitaahan sita koko rahalla nauttia tarjoilusta), mutta edullisimmat huoneet olivat jo varattuja ja jaljella oli enaa 40 euron huoneita. Jos siihen olisi kuulunut vaikkapa uima-allas ja saunjatilat olisimme voineet maksaa, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei huoneeseen kuulu tarpeeksi etuisuuksia, etta se olisi tuon arvoinen. Ylellisyydet olivat:jaakaappi,iso taulu tv, mikro, baaritilat ja kuntosali. Viimeksi mainittuja hotellin tyontekija esitteli ylpeana. Kuka jaksaa rehkia jouluna kuntosalilla?

Suunnistimme jalleen illalla keskustaan. Kaytimme taas tempoja eli moporiksoja, joihin mahtuu paljon porukkaa kyytiin, ja jotka kulkevat tietyn reitin. Ihmiset ahtautuvat niihin aina niin, etta useat roikkuvat ulkonakin, vaikka riksoja lahtee koko ajan. Menemme Kallen kanssa aina tyhjaan tempoon ja paasemme helposti istumaan. Ihmettelemme sitten aina, miksi ihmiset ankeavat niihin kaikkein taysimpiin. Aina viime hetkella ennen liikkeelle lahtoa riksa, joka on ollut tyhja meidan kivutessa kyytiin, tayttyy aariaan myoten. Hammastelemme aina: Mista tata porukkaa ilmaantuu kuin tyhjasta?

Taysin kyllastyneina hotelliralliin, suunnistimme varaamaa sen paikan, jonne olimme alusta asti ajatelleetkin menna. Takapakkia tuli ainoastaan siina, etta se oli kyseinen paikka, jossa ei nakynyt television elokuvakanavat. Turhaan edes maksamme televisiosta, josta ei ole meille mitaan iloa hindunkielisine kanavineen. No, paikassa on paljon myonteistakin eli taydellinen sijainti, ilmastointi, sangyn hyvat patjat ja kuumavesi ympari vuorokauden. Pitaa nyt nauttia tuosta televisiosta, kun se meilla viela on. Toisaalta sielta ei useinkaan nay mitaan hyvaa, joten ei siina alyttomasti meneta, vaikkei sita olekaan. Parhaat elokuvat tuntuvat tulevan 23 aikaan yolla. Eilen illallakin tuli uskomattoman huono ”Disaster movie”, jossa raskaanaolevan aidin vauva potki mahan lapi toista tappelukaveria ja ihmiset siirtyivat ajatuksen voimalla paikasta toiseen meteoriittien sadellessa taivaalta. Ei pienintakaan juonenideaa!

Viimeksi kirjoitin muuttumattomasta Intiasta. Voisin nyt viela listata muutamia muitakin esimerkkeja, miten vuosisatainen elamanrytmi nakyy taalla. Kadulla mies tayttaa pussista hiilia naisen silitysrautaan, temppelinorsua maalataan koreaksi, haiden aikaan naiset koristelevat hiuksensa kukilla ja pukeutuvat kirkkaisiin vareihin, haahuone koristellaan kukkakoynnoksin ja baniinipuiden oksilla, ( Kanchipuramissa saimme seurata lahelta haiden juhlintaa, haakansaa vaelsi kaduilla ja he olivat vallanneet ravintolan, jossa soimme. Mekin saimme kuokkavieraina haiden kunniaksi tarjottavan ilmaisen jalkiruuan), hindumiehet maalaavat kasvonsa, pukeutuvat kaapuihin ja lahtevat vaeltamaan tiettyn ian saavuttaessaan yms. Esimerkkeja olisi lukuisia, mutta tietenkaan niita ei nyt akkiseltaan tule mieleen.

Kyllahan se monien ihmisten elama taalla varmasti on vaativaa. Ei Lankalla nakynyt lahellekaan niin paljon kerjalaisia saati lapsityontekijoita kuin taalla Intiassa. Taalla lapset usein kauppaavat milloin mitakin. Taman kaupungin erikoisuus tuntuu olevan keltaiset popcornit, joita vahintaan 10 poikaa kaupustelee isoissa sakeissa aseman ymparistossa. Useinmiten kerjalaiset eivat kuitenkaan enaa jaksa herattaa minussa myontatuntoa. Jos heita olisi vahemman, varmaan saalisin enemman, mutta lukuisa maara turruttaa myotatunnon ja tekee heista tavallaan nakymattomia. Outoa sinaansa! Erikoista on myos, miten minua liikutti paljon enemman nakemani myotatunto kuin tuo karsimys. Nain Chennaissa teini-ikaisen pojan kavereineen kyykistelemassa huolestuneen nakoisina kissan pojan vieressa. Poika rapsutti tuota pienta raapaletta paasta ja yritti juottaa sille maitoa. Jokainen kissan pojan luu paistoi lapi ja siita naki, ettei se todennakoisesti elaisi pitkaan. Silti poika yritti tuossa autotallin nurkassa pelastaa sita. Miten ihmiset, jotka nakevat ymparillaan niin paljon inhimillistakarsimysta jaksavat valittaa yhden pienen kissan kohtalosta? Se on jollain tavoin hienoa. En tarkoita sita, etta asettaisi elainten karsimykset ihmisten edelle, vaan ettei ylipaataan kyynisty kaiken kurjuuden keskella vaan jaksaa yha valittaa. Jaksaa valittaa ylipaataan jostain, vaikkapa sitten vain yhden vahapatoisen kissaraukan elamasta…

Nyt lahdemme kaymaan eka kertaa laakarissa taman reissun aikana. Ajattelimme kysya asiantuntijan mielipidetta punkeistamme. Nyt on ollut taas hyva kausi punkkien suhteen, silla olemme ostaneet uusia vaatteita, tai lahinna mina olen. Olen havainnut, etta aina niina paivina, kun nostan rinkan selkaan, patteja ilmestyy enemman. Se viitaisi siihen, etta niita saattaa asustaa rinkassa. Ei niiden kanssa elaminen nyt mitaan mahdotonta ole, usein tulee vain pari pattia paivassa, mutta jos niista olis mahdollista paasta eroon, olishan se aika hienoa. Haluan tietaa jos vaikka olisi jokin aine, mika tappaisi ne..                 

   , Tamil Nadu,
Friday, December 17, 2010 

Viimeksi jain siihen, etta olimme menossa tohtorille. Kavimmekin kavelemassa ”tohtori katua”, jossa oli lukuisia laakareiden pikku klinikoita, mutta kaikki olivat suljettuna. Lahes kaikkien vastaanottoajat olivat aikaisin aamulla tai myohaan illalla. Eipa siina sitten auttanut kuin luovuttaa sen asian suhteen. Seuraavaksi metsastimme pankkiautomaattia, mutta siinakaan meilla ei ollut enempaa onnea. Kavimme kokeilemassa useita automaatteja ja testailimme paljonko niista saisi rahaa irti, mutta summat olivat kaikissa yhta pienia. Eraassa luvattiin 15 000, joka sekin olisi ollut jo siedettava summa, mutta silti kone ei suostunut luovuttamaan noita rahoja. Saimme sitten vain 10 000, joka tuskin riittaa kuin pari viikkoa. Jokaisesta nostosta joutuu maksaan pankille taalla ja kotimaassa sen verran, ettei kiinnostaisi jatkuvasti nostaa. Siina menee kymmenia euroja taysin hukkaan.

Noiden selkkausten jalkeen elama taas hymyili vahan aikaa, silla loysimme tosi mahtavan jaatelobaarin, josta sai myos muuta roskaruokaa. Jaateloissa oli kaikkia mahdollisia erikoisiakin makuja ja ne olivat tehty aidoista marjoista ja hedelmista. Itse tilasin tylsasti minttusuklaata, kun se oli niin herkullisen nakoista, mutta kalle otti erikoisemman mustaherukka pallon. Ravintola oli kivasti myos taysin vege eli sielta sai esimerkiksi tosi ihania kasvisburgereita.

Nyt olemme Aurovillen kylassa, joka on aivan Pondin kupeessa. Tama kyla on kuuluisa henkisyydestaan. Tarkemmin ei ole viela selvinnyt, mita tahan Sri Auropindon perustamaan henkiseen elamantyyliin kuuluu, silla emme ole viela vierailleet Madri mandissa, joka on meditointi keskittyma, josta varmaan irtoaisi vahan enemman tietoa. Nyt tiedan vain sen, etta tanne virtaa hippihenkista porukkaa kaikkialta maailmasta etsimaan henkisia elaman-arvoja ja yhteisollisyytta. Taalla on paljon yhteisoja, joissa viljellaan yhdessa maata ja tehdaan muita toita. Heidan paamaaranaan nahtavasti on maailmankaikkeuden olemuksen syvempi ymmartaminen. Kiintoisaa!

Asken saimme viimein vierailtua tohtorilla. Sekin reissu taytyi tehda kahteen kertaan, silla taas erehdyimme suuntaamaan sinne keskipaivalla, jolloin paikalla ei ollut ketaan. Nyt illemmalla menimme uudestaan ja paasimme sujuvasti laakarin juttusille. Meilla oli kaksi ongelmaa eli punkit ja minun ajoittainen korvakipuni. Kun kerroimme olevamme Suomesta, laakari alkoi hyrailemaan jotain Sibeliuksen sinfoniaa. Sitten han siina hyrailynsa lomassa kurkisti korvaani ja alkoi mitaan kommentoimatta kirjoitella papereitaan. En viitsinyt kysya, kuten olisin suomalaiselta tohtorilta heti kysynyt, etta nakyiko mitaan tulehdusta. Olen jo tottunut, etta taalla asiat tapahtuvat ajallaan ja laakarin arvovaltaa ei saa kyseenalaistaa turhia kyselemalla. Kuten arvattavaa, laakari kirjoitti kolmea eri laaketta. Sitten han piti minulle saarnan siita, kuinka korvaa ei saa puhdistaa ja naytti seinalla olevia kuvia korvakaytavasta. En oikein ymmartanyt, miksi korvaa ei saisi puhdistaa, silla sitahan varten korvatopsit ovat keksittykin. Mutta nahtavasti han tarkoitti, etta olin liikaa puhdistanut korvaani, tai yrittanyt puhdistaa liian syvalta. Totta kai olin pumpulipuikolla yrittanyt rapsutella korvaani, koska siella oli ollut tunne kuin siella olisi vetta.

Seuraavaksi kerroimme tarinaa punkeistamme. Ensin naytti, ettei laakarilla olisi niista mitaan uutta ja yllattavaa kerrottavana. Han vain pudisteli paataan siihen malliin, et niista on vaikea paasta ja koputteli poytaansa. Emme heti ymmartaneet, mita han haki poydan naputtamisella, mutta sitten selvisi hanen tarkoittaneen, etta ne pesivat helposti puuhuonekaluihin. Han selitti niiden kuolevan kiehuvassa vedessa, mita olimme arvelleetkin, mutta mista ei ole meille mitaan apua, silla emme saa mistaan suuria maaria kiehuvaa vetta. Pienia annoksia olen usein keittanyt vedenkeittimellani ja joskus olen saanut talla tavoin punkit karkoitettua tietyista vaatteista. Lopuksi laakari mainitsi jostain tietysta spray aineesta, jolla punkit kuolisivat. Se oli juuri sita mita olin toivonutkin hanen kertovan! Kalle oli koko ajan ollut epailevaisena, etta niihin auttaisi mikaan myrkky tai, etta laakari tietaisi siita. Talla tohtorilla kuitenkin oli kuin olikin ehdottaa jotain myrkyn tapaista. Tuollaisella aineella ne olis niin kivan helppo tappaa jos nyt vain loydamme jostain tuollaisen pullon. Han kirjoitti nimen onneksi paperille, joten eikohan sita jostain loydy.

Lopuksi menimme apteekkiluukulle hakemaan laakkeitani, silla laakarin mielesta minulla oli ollut selva korvatulehdus. Yritin sanoa apteekkarille, etten valttamatta tarttisi kahdenlaisia antibiootteja, mutta sitten katsoin helpoimmaksi ottaa vain ne kaikki maaratyt laakkeet, jopa turhat allergiapillerit. Ne kaikki olivat niin halpoja (reilun euron kaikki yhteensa), etten jaksanut jaada tappelemaan. Sikali vain nurinkurista, etta menin tuolla laakariasemalle juuri siksi, etta kuvittelin saavani sielta jotain ayurvedahoitoa ja, etten haluaisi syoda antibiootteja. Apteekissa myytiinkin monenlaista luontaisrohtoa, mutta jostain syysta minulle maarattiin noita lansimaisia myrkkylaakkeita. Viimeksikin taalla antibioottien jalkeen mahani oli niin herkkana, etta sain jatkuvasti ripulin. Nyt ei ole ollut yhtaan ripulia, mika on aika saavutus Intiassa! No, ehka kaytan antibioteista vain sen kuurin, mita laitetaan suoraan korviin niin se ei rasita mahaani.

Taalla maalla on kylla mukavaa! Ihanaa, etta tiella mahtuu hyvin kavelemaan ja melusaaste ei ylita sietokyvyn rajoja, kuten monissa kaupungeissa. Rauhoittuis nyt taas tama yltynyt punkitus ja paranis korvatulehdus niin jaksais tehdakin jotain. Ollut aika vasynyt olo viime aikoina. Jospa se johtuis vain tulehduksesta! Ollaan lahinna lueskeltu, syoty hyvin, nukuttu paljon, katsottu telkkaria ja taisteltu punkkeja vastaan. Uusin yrityksemme hankkiutua punkeista eroon oli kokeilla silitysrautaa, mutta eivat ne siita valittaneet mitaan. Se on hammentavaa, kun useimmiten niita ei nay, mutta joskus saattaa loytyakin jokin pieni otus. Kun Kalle tyhjensi rinkan, sielta monki esiin kahdenlaista otusta. Oli vain juuri ja juuri nahtava pieni vaalea otokka ja isompi musta kovakuoriaisen nakoinen. Voi olla, etta nama pienimmat ovat niita meidan vakikavereita, mutta usein niista ei kylla nay vilaustakaan vaatteessa, joka silti kutittaa.

Kohta taas syomaan. Ruuat ovat kylla olleet viime aikoina yllattavan onnistuneita, sanoisin jopa herkullisia..

  , Tamil Nadu,
Monday, December 20, 2010
 Toissa paivana suunnistimme informaatio keskukseen, joka kertoo Aurovillen synnysta, filosofioista ja aikaansaannoksista. Ajattelimme vuokrata pyorat ja kyselimme niita matkan varrelta, mutta kellaan ei ollut polkupyoria. Paadyimme sitten kavelemaan kaikkien muiden huristellessa ohitsemme mopoilla ja autoilla. Ihmeellinen ekoyhteiso, kun polkupyoria nakyy todella harvoin! Ainoastaan yksi sahkomopo on sujahtanut ihanan hiljaisesti ohitsemme naiden 5 paivan aikana, mita olemme taalla kuljeskelleet. Kavelimme tuon 7 kilometria ja olimme tyytyvaisia, ettei alkanut satamaan, vaikka valista tuli pari tippaa. Perilla lueskelimme opastauluja ja tutustuimme tekmologiaan, mita eri yhteisot hyodyntavat. He olivat keksineet jopa oman vedenpuhdistustekniikkansa, jonka nimi oli dynamisointi. Taytimme innoissamme ilmaista ja raikasta vetta juomapulloomme automaatista, joka oli kaikkien kaytettavissa.

Kysellessamme, kuinka paasisimme katsomaan Madri mandia eli kultaista golfpallon nakoista rakennusta sisalta pain, meidat ohjattiin katsomaan videota. Myohemmin, kun palasimme taas tiskin aareen, josta saattoi kysella infoa toimintatavoinsta, taas varmistettiin, etta olimmehan nahneet videon. Tietty holhoava asenne, johon tuo ”pakko katsoa video” liittyi, oli paikassa hieman arsyttavaa. Ikaan kuin he olisivat uskoneet, ettei ketaan oikeasti kiinnosta heidan asiansa ja he haluaisivat siksi puoli vakisin tuputtaa tietoa. Seuraavaksi meidat ohjattiin toiseen rakennukseen toisen tiskin taakse, josta sai tiettyyn kellonaikaan varattua ajan paasta Madri mandiin. Tuon ensimmaisen videon katsomisen jalkeen sai vain lipun, jolla paasisi ihailemaan rakennusta ulkoapain. Me kuitenkin tahdoimme sisalle, silla Kalle oli jo aiemmin nahnyt sen ulkoa. Saimme varattua ajan seuraavan aamun opastettuun esittelykierrokseen.

Takaisin kavely tuntui jo ajatuksena niin uuvuttavalta, etta vastoin periaatteitamme kyselimme tuktukin hintoja. He eivat tietenkaan tienneet edes guesthousimme sijaintia, joten hintaneuvottelu oli vaikeaa. Kun saimme muilla maamerkeilla selitettya, minne tahtoisimme, hinta pompsahti niin ylos, etta poistuimme paikalta. Seuraavaksi suunnistimme lukuisia busseja kohden. Jostain syysta tuota reittia ei kulkenut mikaan vakituinen bussilinja, eika edes tempo. Kasittamatonta! Ankesimme sitten joidenkin pakettimatkalaisten kyytiin, kun kuski sanoi kahden paikan olevan sopivasti vapaana. Hekin rahastivat aivan liikaa, pyysivat 150 ja mina alistuin maksamaan 100, koska kuitenkaanhan emme kuuluneet porukkaan ja he olivat hyvaa hyvyyttaan(tai rahan takia) ottaneet meidat kyytiin. Oikea hinta tuosta matkasta olisi ollut korkeintaan 15 rupiaa.

Illalla metsastimme pyoria seuraavaa aamua varten. Eraalla miehella olisi ollut skootteri edulliseen hintaan ja han sanoi, ettei kukaan vuokraa pyoria, koska niille ei ole kysyntaa. Miten nama ekologisesti ajattelevat ihmiset voivat olla niin laiskoja, etteivat jaksa pyorailla, ja syovat omat periaattensa laiskuutensa vuoksi? Loysimme sitten viimein yhden ainoan pyoravuokraamon, jonka pyorat olivat sen nakoisia paksun poly kerroksen alla, ettei niita tosiaan oltu vahaan aikaan vuokrattu. Useissa oli kumi puhki, jarrut ruostuneet kiinni tai penkit irti. Varasimme joka tapauksessa naista pari pyoraa.

Seuraavana aamuna pyorienhuolto kesti sen verran kauan, etta pelkasimme jo myohastyvamme. Kun paasimme matkaan, otimme pyoristamme kaiken irti ja olimme perilla reilussa 25 minuutissa, mika oli hyva saavutus noilla pyora vanhuksilla. Parkkipaikalla meinasi olla hieman ongelmia pyoranlukon kanssa, silla avain oli ruostunut kiinni. Vakisin saimme vaannettya lukon kiinni, mutta avain ei irronnut. No, aattelimme, ettei sita enaa saa kukaan muukaan auki ja se, miten me sitten saisimme sen avattua, ei olisi sen hetken murhe. Koko ajan naytti silta, etta alkaisi satamaan. Mies, jolta olimme varanneet kiertokayntimme, oli sanonut, etta jos tulee yksikin pisara, koko retki peruuntuu. Porttien luo oli kokoontunut paljon muutakin porukkaa ja kaikki tuntuivat olevan helpottuneita, ettei satanut. Seuraavaksi meilta alettiin taas tiukata joko olemme nahneet videon. Sanoin nahneemme sen eilen, mutta meille sanottiin kyseessa olevan jalleen eri video. Niimpa taas taapersimme kuin kanalauma jonossa katsomaan auditorioon videota Madri mandin rakentamisesta ja muista yhteison saavutuksista. Itseeni teki vaikutuksen lahes parin miljoonan puun istutus ja kuivan hedelmattoman maan muokkaus viljelykelpoiseksi ja tuottavaksi.

Madri mandi oli kylla aikamoinen elamys! Sita oli rakennettu 1970-luvun alusta 2008 vuoteen asti vapaehtoistyo voimin taitavien arkkitehtien johtaessa projektia. Se koostui ulkopain tuhansista kullatuista lautasista, joiden halkaisia oli noin 1,5 metria. Kun astuimme sinne sisalle, naytti kuin olisi noussut avaruusalukseen. Pallo oli ufomaisesti hieman ilmassa ja sinne johti nouseva silta. Sisalla saimme pukea valkoiset sukat jalkaamme ja lahtea nousemaan loivasti viettavaa sprilaalimaisesti kiertyvaa kaytavaa myoten. Lattia oli paallystetty pehmealla valkoisella kokolattiamatolla. Seinat olivat valkoista marmoria ja paikoin rosoista vaaleaa kivipintaa. Aivan nousevan kapean kaytavan reunustalla oli lasia, josta naki alaspain. Koko ajan kuului veden liplatusta, silla seinilla kulki muutama putousmainen kapea puro. Ylhaalla oli iso pyorea huone, jonne oli sijoitettu valkoisia istuintyynyja ympyran mallisesti, kristallin jaadessa keskelle. Iso kristilli, joka oli ainakin joskus ollut maailman suurin kristallipallo, huolehti huoneen koko valaistuksesta, silla se heijasti katosta tulevan luonnonvalon ympari valkoista huonetta. Valo hohti pallosta kuin muodostaen jonkinlaisen energiakentan. Monet paikalla meditoivat varmaan tunsivatkin suuren energian lasnaolon, Kallekin puhui jotain, etta han oli onnistunut hyvin meditoimaan. Itse taas en kovin hekisena ihmisena tuntenut muuta kuin ”esteettisen” elamyksen ja jonkinlaista syvaa rauhaa. Rauhan tunnekin johtui varmaan vain siita, etta Intia on yleensa hyvin meluinen ja tuolla oli suuresta ihmismaarasta huolimatta lahes luonnottoman hiljaista.

Oppaamme kertoi meille ennen ja jalkeen Madri mandiin sisalle astumisen, faktoja paikasta. Hyvin selventavaa oli, etta he eivat omista aivan kaikkea maata. Olin ihmetellyt kylalaisten elamaa, lahinna roskaamista ja alueelle syntyvia yleellisia asuinalueita, koska ne mielestani eivat millaan tavoin sovi Aurovillen filosofiaan. Emme kayneet missaan yhteisossa tutustumassa, joten en yhtaan tieda, miten he niissa elavat. Toivon, etta elama olisi niissa edes puoliksi niin ihanteellista kuin tarinat kertovat. Valilla olen nahnyt lansimaalaisia ihmisia syomassa yhdessa intialaisten kanssa ja kadulla nakyy kylla hyvin monenlaisia kansallisuuksia, joten ehka Aurovillen perustajien unelma ( ajatus siita, etta oli paikka joka ei olisi kenekaan ja samalla kaikkien, ajatus, etta kaikki kansat voisivat pitaa sita omanaan ja elaa siella yhdessa rauhassa ja yhteisymmarryksessa) on ainakin osittain toteutunut. Aurovillen yhteiso yrittaa kuulema ostaa nopeasti maata ennen kuin sijoittajat ehtivat, silla maa on vehreydensa vuoksi nykyaan kuulema hyvin houkuttelevaa. Naimme eraan rakennustyomaan, jossa oli portilla mainokset syntyvasta alueesta, joka kasitti valtavia luksushuoneistoja, uima-allasstadionin yms. Toivottavasti nama asuntojenrakentajat eivat ehdi ostaa enempaa maata! Jos tasta on saanut kuvan, etta Auroville olisi jotenkin lansimaalainen hanke, se on vaara, silla puolet yhteisojen ihmisista on intialaisia ja toinen puoli kaikkialta maailmasta tulevia ihmisia. En muista tarkkaan, mutta taalla on kansallisuuksia yli 100 eri maasta, myos monista Aasian maista.

Takaisin pyoraillessamme poikkesin ostamaan mekkoa ja kaupassa ajauduin pieneen vaittelyyn. Se alkoi tinkaamisestani. Myyja oli vaikuttunut tai hieman arsyyntynytkin tinkaajan taidoistani. Han kysyi ”Mista maasta tulet, Venajalta?” Sanoessani tulevani Suomesta, han totesi Suomen olevan rikas maa ja tarkoitti selvasti, etta minakin olen silloin rikas. Katsoin tarpeelliseksi puolustautua ”niin, Suomi on kylla rikas, mutta mina olen koyha kotimaassani, olen opiskelija ja siivooja”. Tuo ei kuitenkaan tuntunut tekevan vaikutusta, mies sanoi ”Niin,olet ehka nyt opiskelija, mutt et opiskele ikuisesti ja sitten saat tyopaikan ja rikastut”. Huvittuneena lausahdin ”Olen opiskellut jo 8 vuotta, voi olla, etta opiskelen ikuisesti”. Seuraavaksi mies vaihtoi taktiikkaansa aivan taysin. Kun en ollut vakuuttunut siita, etta Suomen ollessa rikas, minulla olisi varaa maksaa mekosta enemman kuin oikea hinta, han alkoi vaittaa ”Ei Intia ole enaa halpa maa”. Siihen naurahdin, etta mielestani Intia on kylla melko halpa. Sitten mies vasta innostuikin ”Intia kylla kehittyy nopeasti, kohta Intia on paljon rikkaampi kuin Eurooppa, Intia ei ole nytkaan mikaan koyha maa”. Myonsin, etta Intia on myos hyvin rikas, vaikkakin samalla myos koyha. Tasta mies kimpaantui, ”Ei Intia ole koyha, missa naet koyhyytta? Meneppa Mumbaihin niin naet sellaista rikkautta, mita et nae missaan Euroopassa. Mina olen ollut Ruotsissa ja tiedan, etta Eurooppa tulee koyhtymaan”. Olispa mulla ollut tuossa tilanteessa vahan parempi kielitaito niin olisin voinut helposti puhua miehen pussiin. Tiedanhan faktat, etta joka kolmas maailman koyha ja alle dollarilla paivassa toimeentuleva ihminen on intialainen yms. Totta kai tiedan myos sen, etta taloudellinen tulevaisuus on Aasian ja Eurooppa tulee oikeastikin koyhtymaan. Se ei kuitenkaan tapahtu yhtakkia ja Intia on kylla koyha varmasti viela sen jalkeenkin, vaikka jotkut taalla haalisivat taloudellisen nousun ansiosta suunnattomia rikkauksia. Rikkaudet eivat tule koskaan tassa maassa jakaantumaan tasaisesti tavallisen kansan kesken!

Miten ihmiset taalla voivat olla niin sokeita oman maansa suhteen? Onko aidinmaan rakkaus niin suurta, etta ihmiset oikeasti kieltaytyvat nakemasta koyhyytta ymparillaan? Pakkohan heidan on nahda! Toisaalta ihminen nakee usein, mita tahtoo nahda! Ehka tuo mies rakasti omaa maataan niin suuresti ja halusi olla siita ylpea, ettei han oikeasti ollut pannut merkille kerjalaisia ja slummeissa asuvia. Ehka todennakoisinta on, etta han piti heita marginaali-ilmiona. Jos ei matkusta paljon tai lue lehtia, voi varmasti helposti ajatella, etta Intiassa on vain satunnaisia todella koyhia, silla tamakin seutu on kohtuu rikasta. Tietenkin saattoi kyse olla myos siita, etta han mielsi kasitteen ”rikas maa” eri tavoin kuin mina. Mina Pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvattamana miellan rikkauden, etta kaikilla tai ainakin mahdollisimman monilla on ruokaa, hyvat asumukset ja kaikki muut perustarpeet kunnossa. Tuo mies taas saattoi ajatella, etta jos vain rikkaita on hyvin paljon, ei haittaa vaikka koyhiakin olisi paljon, silla rikkaiden rikkaudet peittoavat koyhien puutteen. Se on kuin merkantilistinen ajatus tapa eli, jos maassa vain on tietty maara rahaa ja muuta paaomaa, maa on rikas.

Lopetan nyt naihin pohdintoihin…

  , Union Territory of Pondicherry,
Thursday, December 23, 2010
Nyt on jouluherkut osteltu ja majoituttu hieman tavallista ylellisemmin. Ylellisyytta tosin on vain tilava huone ja ilmastointi. Jouluherkkuihin tuhlasimme lahes 20 euroa! Ostimme monenmoista suklaata (se on taalla kallista toisin kuin Lankalla, koska lahes kaikki on tuontitavaraa), rusinoita, pahkinoita, tortilla snaksuja, ison mehupurkin, aidosta omenasta tehtyja hieman luumun makuisia snaksuja yms. Taalla voi kylla kayda kaupassa tosi edullisestikin jos ostaa paikallisesti tuotettuja elintarvikkeita, mutta kauppaan saa menemaan myos huomattavia summia jos suosii ulkomaista tai jos kauppa on niin hieno, ettei siella edes ole juuri paikallisia tavaramerkkeja. Tuossa kaupassa, jossa nyt kavimme ei esimerkiksi ollut kuin Sun maid rusinoita, joita iso pussi maksoi 180 rupiaa eli 3 euroa, kylakaupassa Aurovillessa taas sai kotitekoisia rusinoita pienen pussin 20 rupialla.

Tuossa Nilgiria kaupassa joulu nakyi selkeasti: Joulukoristeita oli ripustettu sinne tanne, kaupan ovensuussa vartijoi puhallettava joulupukki ja joululaulut raikuivat. Yleisesti Intiassa joulu ei tietenkaan paljon nay. Ne, jotka viettavat joulua saattavat viettaa sita myos hyvinkin eri tavoin kuin Euroopassa. Eilen nain esimerkiksi joulukuusen, joka oli nostettu keskelle poytaa ja koristeltu ilmapalloilla. Meillahan ilmapallojen ei voisi kuvitellakaan liittyvan jouluun! Niissa on jotain liian riehakkaan juhlan tuntua, joulun ollessa rauhaisa juhla. Intiassa taas ilmapallot tuntuvat liittyvan kaikkeen juhlintaan, joten ei ihme, etta he ovat paatelleet niiden sopivan hyvin myos jouluun.

Viimeset Auroville paivamme vietimme kuljeskellen ja ajellen pyorilla ympariinsa. Eilen vuokrasimme jalleen pyorat ja kavimme kiertelemassa pienia metsaisia polkuja Matrimandirin ymparistossa. Kavimme viela myos tuijottelemassa tata kultaista palloa. Naimme kierroksellamme Tiibetin paviljongin, monenlaisia pikkuviljelyksia ja taloja aurinkopaneeleineen (alueella oli yli 20 yhteisoa, jotka tulivat toimeen pelkan aurinkovoiman turvin) ja kirjaston ulkopain. Etsiskelimme kirjastoa vahan aikaa ja, kun loysimme sinne, olimme pettyneet sen kiinnioloon. Se oli mennyt jo 13.30 kiinni! Monia ”virkoja” hoidetaan tuolla vapaehtoisvoimin, joten nahtavasti kaikkialle ei riita tyontekijoita. Kalle tutustui kirjakaupassa ja infokeskuksessa viela yhteison periaatteisiin ja luki monia opuksia minun lukiessani ulkopuolella ”Tuulen viemaa” romaania. Hienoa oli, etta eraassa opuksessa oli myonnetty Aurovillen energian olevan viela talla hetkella kestamatonta, vaikka kestavaan kehitykseen pyritaan. Monissa opuksissa nimittain turhaankin hehkutettiin yhteison saavutuksia. Itsekin olin pannut artyneena merkille lukuisat mopot ja generaattorit ym.

Aika tiukat paasyvaatimukset noilla Auroville yhteisoilla oli. En muista enaa tarkkaan kaikkia vaiheita, mutta paakohdat menivat: ensin tulet yhteisoon tutustumaan, jos kaikki menee hyvin saat suosituskirjeen, jonka viet oman maan lahetystoon, sitten paaset 3 kuukaudeksi vieraaksi yhteisoon, jos haastattelut menevat ok ja olet sopeutunut paaset koeajalle 3 kuukaudeksi ja sitten vasta sinut voidaan hyvaksya. Paaomaakin pitaa olla reilusti. Pariskunnalla voi kuulema 3 ensimmaisen vuoden aikana menna hyvinkin 50 000 dollaria. Kuullostaa paljolta, mutta eihan se toisaalta ole kuin reilu 5 000 euroa yhdelta vuodessa. Monet varmasti tuhlaavat koti-Suomessa enemman rahaa vuodessa kuin 5 tonnia ja menee kai itsellanikin lahes 3000. Mietittiin Kallen kanssa, et oliskohn tassa meille hyva tulevaisuuden nakyma. Pitaiskohan isona muuttaa Aurovilleen? Voi kylla olla, etten lapaisisi paasyvaatimuksia…

Korvani on valilla parempi ja valilla huonompi. Aloitin antibioottikuurin, vaikka pelkaankin, ettei mahani kesta sita. Pelkaan lahinna, etta puolustuskykyni muita bakteereita vastaan laskee. Nythan valkosoluni ovat kaikesta paatellen olleet huippuvireessa, silla edelleenkaan en ole sairastanut yhtaan ripulia taalla Intiassa. Tohtori nimeltaan Kamala, ei ollut kylla yhtaan kamala, mutta turhankin leppoisa, silla tuntui, ettei han oikein paneutunut korvaongelmaani. Han kirjoitti kuin liukuhihnalta ne antibiootit. Han olisi saanut vahan huolellisemmin kurkistella korvaani, etta onko siella jotain ”ylimaaraista”, kuten tuntuu. Voikohan korvaan ylipaataan menna mikaan roska tai elain? Hmm…valilla tuntuu, etta jokaisen reissaajan pitaisi olla samalla myos laakari, tai ainakin jonkinlaiset laaketieteen perusopinnot suorittanut.

Joulunaika menee varmasti lahinna syodessa, kuten varmaan monilla kotimaassakin. Hauskaa joulua kaikille lukijoille! Jos jaksatte joskus kommentoida jotain, olisi kiva saada jotain pienta palautetta!

, Tamil Nadu,
Sunday, December 26, 2010
Onhan se hieman vilpoista! Keli on ihanan raikas kuin myohaiskesainen ilta Suomessa. Onneksi saa ei kuitenkaan ole niin kylma kuin pahimmilleen pelkasin. Tanaan saapuessamme tanne vuoristoon iltapaivalla lampotila oli noin 16-17, nyt illalla elohopea laskee nopeasti kohti kymmenta astetta. Onneksi meilla on huoneessamme takka jos iskee liian kylma.

Joulu meni syodessa, perusruukunsirpale museossa (harvinaisen tylsa museo jopa intialaiseksi) ja joulukirkossa. Yokirkko kokemuksemme jai lyhyeen, silla guesthousissamme kaskettiin tulemaan takaisin ennen 24 yolla ja tilaisuus alkoi vasta 23.30 jalkeen. Olin jo paivemmalla kaynyt kiertelemassa kirkossa, koska siella oli niin ihanan juhlava tunnelma. Nama ihmiset kylla suhtautuvat kristinuskoonkin lahes yhta hurmosmaisesti kuin hindulaisuuteen. Tarkoitan, etta uskontoon liittyy paljon voimakkaammin voimakkaat tunnekokemukset ja ennen kaikkea niiden vapaa ilmentaminen kuin vaikkapa Suomen luterialaisuudessa. Eras mies makasi pitkin pituuttaan jeesus patsaan edessa ja sormeili rukoushelmiaan. Eras nainen taas rukoili aaneen aivan alttarin edessa. Tuolla itse kirkkotilaisuudessa taas edessamme istunut nainen ryntasi samantien kumartelemaan jeesus lapsen seimen eteen, kun lapsi oli seimeen toimitettu.

Paivemmalla olimme ihmetelleet, miksi seimikuvaelmassa ei ole jeesus lasta. Onko joku ryostanyt sen lapselleen nukeksi? Illalla selvisi, etta toimitukseen kuului jeesus lapsen kantaminen pappien kulkueessa kohti seimea. En oikein nahnyt kunnolla, mita kirkon alttarilla tapahtui, silla olimme jaaneet kirkon ulkopuolelle istumaan vakipaljouden vuoksi. Katselimme toimitusta kuvaruudulta, joka oli ripustettu kirkon eteen, etta uloskin jaaneet nakisivat jotain. Nahdakseni papit siunasivat jeesus lapsen. Papit lauloivat ja mumisivat mantrojaan latinaksi. Noloa, mutta en ole varma edes minka kirkkokunnan menoihin eksyimme osallistumaan. Luulen, etta kyse oli katolilaisuudesta, silla ennen menojen alkua papille sai tunnustaa syntejaan pihalle pystytetyn pienen sermin lapi, ja papeilla oli katolilaistyyliset hiippahatut, seka kannettavat soihtumaiset (ei tulta) ”totterot” kadessaan.

Olihan se erikoista kayda kirkossa, joka oli aariaan myoten taynna. Suomessa olin tottunut hiljaisiin kirkkoihin, silloin harvoin kuin olen niissa vieraillut. Kirkkomenot jatkuivat lapi yon ja pitivat meidat valveilla, silla hotellimme sijaitsi hyvin lahella kirkkoa. Musiikki pauhasi ja tunnelma kuullosti olevan riehakasta kuin meilla vappuna. Ihmiset tuntuivat suhtautuvan jouluun kuin parhaaseenkin karnevaaliin. Kadut kirkon ymparilta olivat suljetut ja ne tayttyivat juhlijoista. Aanista paatellen ihmiset lauloivat ja ehka jopa tanssivat, huuto oli ainakin hyvin riehakasta ja kovaaanista.

No niin…Nyt olemme siis vuoristossa, jossa kauniit maisemat ja vilpoinen ilmasto. Myohemmin lisaa tasta paikasta…

, Tamil Nadu,
Monday, December 27, 2010
Kerrankin on myonteista, etta nama tietokoneet hohkaavat lampoa. Kelit vaihtuvat taalla nopeasti, nyt on taas ulkona kylmennyt, vaikka keskipaivalla oli lahes helle. Viime yona ei vasmasti paljon yli 10 asteeseen noussut mittari. Olin 3 peiton alla ja Kallella niita taisi olla 4 ja silti aamuyosta vahan paleli.

Meille oli lupailtu takkaan tulta. Kysyin puista ja isantamme sanoi, etta hanella olisi pienia puita, joista ei tarttisi edes maksaa. Se oli kuitenkin taas noita tyhjia lupauksia, mita taalla kuulee toistamiseen. Illalla puita ei alkanut kuulua ja emme sitten jaksaneet lahtea kyselemaan niiden peraan. Vaihdoimme sitten aamusta kamppaa, silla vaikka tuo huoneisto oli iso ja takallinen, se oli hyvin likainen. Taas viime paivina olemme nahneet naita poikkeavia asumuksia. Tritsissa, jossa olimme yhden yon, meilla oli huoneessamme akvaario ja paikka sijaitsi mutkikkaiden kujien sokkelossa. Eksyimmekin illalla, kun yritimme loytaa takaisin tuonne perheasumukseen. Monet lapset tulivat innoissaan meita kattelemaan, kun kuljeskelimme illan hamartyessa tuolla slummimaisten talojen viidakossa. Vaikka ihmiset olivat ystavallisia, he eivat kuitenkaan ymmartaneet, mita etsimme. Meinasi jo vahan paniikki iskea, silla meilla ei olisi ollut mitaan keinoa loytaa tuota mitaansanomattoman nakoista valkoista taloa, jonka ylakertaan olimme majoittuneet ja jattaneet rinkkamme, jos emme saisi jotain apua. Asuinalue jatkui loputtomiin ja jokaisen kujan haravoiminen olisi kestanyt ikuisuuden. Onneksi viimein loytyi eras poika, joka lahti oppaaksemme, soitti jollekin englantia osaavalle kaverilleen ja kyseli myos kadun ihmisilta tamiliksi. Yllattavan pian han johdatti meidat oikean talon eteen. Olimme hyvin helpottuneita! Yritin maksaakin hanelle vaivan palkkaa, mutta han ei huolinut rahojani. Puristimme sitten vain kiitollisina hanen kattaan.

Nyt huoneemme on perushotellihuone ja jopa tavallista siistimpi. Elokuvakanavia nakyy useampi kuin koskaan ennen! Valilla televisio tosin on ollut ilman singaalia. Kun televisio pimeni, meille selitettiin vain, etta se johtuu kaapelista. Miten niin kaapelitelevision kuuluu valilla hukata kaikki kanavat? No, olen joka tapauksessa tyytyvainen, etta loysimme tuon huoneen, silla eilen naytti, etta kaikki tasokkaat paikat ylittavat budjettimme. Hupaisaa oli, etta joidenkin hotellien mielesta nyt oli sesonki ja siksi hinnat korkeammat ja toisilla taas ei ollut sesonkia. Tamilit ovat kylla ihmeellisen riitaisaa kansaa. Nytkin olisimme voineet vaitella tuon yhden hotellin kanssa, jonka mielesta oli sesonki, koska joulu on jo mennyt ja muuta sesonkia ei kylla nain kylmaan aikaan voi olla, mutta emme nahneet sita vaivan arvoiseksi. Esimerkkeja vaittelyista,joihin olemme ajautuneet: Aurovillessa pyoranvuokraaja vaitti, etta olisi 21 paiva, vaikka oli 22. Ihan samahan se meille mika paiva, mutta han vain jatkoi vaittamistaan ja halusi papereihinsa paivayksen. Naytin hanelle sitten puhelimestani oikean paivan, mutta han ei edes pahoitellut inttamistaan, kavi vain miehekkaasti rakaisemassa kadunreunaan. Aurovillen majapaikassa joku perhe tappeli keskella yonta monta tuntia ja me yritettiin karjua seinan lapi heita hiljaisiksi, mutta eihan se mitaan tehonnut ym. Kadullakin nakee jatkuvasti, kuinka ihmiset ajautuvat kiivaisiin vaittelyihin. Jopa bussimatkan hinnoista tunnutaan kiistelevan, silla monesti rahastaja ja asiakas huutavat toisilleen naamat punaisina. Vitsina olemme Kallen kanssa tuumineet:ei ihme, etteivat he osaa Lankallakaan sopeutua yhteiskuntaan, vaan riehuvat aina siellakin. Oikeasti myotatuntoni on kylla Sri Lankan tamilien puolella, silla olen aina sorrettujen puolella, mutta nyt silmani ovat vahan auenneet, etta on heissakin kansana varmasti jotain vikaa. He tosiaan vaikuttavat poikkeuksellisen riitaisille seka taalla, etta Lankalla.

Joulusta jai viela mainitsematta, etta jouluaaton kunniaksi paatimme tehda hyvan teon ja antaa jokaisella vastaantulevalle kerjalaiselle pari kolikkoa. Jostain syysta heita oli tavallista enemman liikenteessa, olivat varmaan ymmartaneet joulun tienesti mahdollisuudet. Etenkin kirkkojen eteen heita oli majottautunut lukuisia. Ensin annoimme jopa 5 rupiaa aina yhdelle, mutta loppupaivasti se alkoi menna siihen, etta annoimme vain vuorotellen ja jonkun kolikon. Tulihan siita kylla hyva joulumieli!

Vuokralaisemme lahti toiden perassa pois jo pari viikkoa sitten ja nyt on ollut ongelmana loytaa uusi vuokralainen. Olemme taytelleet lukuisia ilmoituksia netissa. Saattaa olla, etta nyt tarppasi, silla yksi hotellissa asustellut tuulivoimanrakentaja olisi kiinnostunut kampastamme. Toivottavasti saamme hanet asukiksi kamppaamme, silla puolet reissurahoituksestamme on kiinni vuokratuloista. Intiassa on muutenkin yllattaen majoituksen hinnat nousseet. Ennen sai 300 rupialla hyvan huoneen, nyt taytyy tinkia etta saisi 500 jotain tasoa. Toivottavasti hintojen nousu rajoittuu vain tahan osavaltioon! Taalla on kylla selvasti nahtavilla, etta intialaisten oma turismi on kasvanut rajahdysmaisesti. Onneksi taalla Kodaikanalissa ei kuitenkaan ollut sita ”full” meininkia, mutta Tritsissa olivat taas monet bussiaseman laheiset hotellit taynna. Koskaan ennen Intia ei ole tuntunut olevan nain taynna matkalaisia! Ennen on ollut poikkeuksellista jos joku hotelli on ollut taynna, nyt on ollut tavanomaista, etta kolmestakin hotellista on sanottu perajalkeen ”full”.

Tasta kaupungista: taalla on viehettava jarvi, kuten Kandyssa, paljon hyvia ravintoloita, vahan liikaa kauppoja ja liikennetta, mutta ei viela rasittavuuteen asti, suklaakonvehtikauppoja on joka puolella ja niista saa herkullisia kotitekoisia sulaanpalasia.

 , Tamil Nadu,
Wednesday, December 29, 2010
Kohta pitaisi paattaa haluanko jatkaa reissaamista viela helmikuun jalkeen. Lennot kallistuu koko ajan jos ei ajoissa tilaa. Kalle on vahvasti sita mielta, ettei halua paltata Suomeen viela helmikuun lopussa. Onhan se kieltamatta viela aika talvista tuolloin ja vaikea olis palata jos kamppaakaan ei ole. Tosin vuokralaisen saanti ei kylla ole vielakaan varmistunut. Kuinkahan pikkahinnalla meidan pitais vuokrata asuntomme, etta menisi kaupaksi? Kyllahan se varmasti aina puoli ilmaiseksi menisi, mutta tuosta 450 eurostakaan, mika talla hetkella on hintana, ei jaa kateen kuin noin 7 euroa paiva.

Intian jalkeen jatkosuunnitelmamme olisivat: Lento Malesian KL:n ja sielta Borneolle, Borneolta Filippiineille, Sielta jalleen KL:n ja Lontoon kautta Suomeen joskus huhtikuun puolen valin jalkeen. Kyllahan se Filippiinit olisi taas aivan omannakoisensa maa ja sitten olisi kaikki Kaakkois-Aasian maat kierrelty. Borneo taas houkuttelisi luontokohteena. Olen huomannut, etta olen nykyaan aika vahvasti luontomatkailija. En jaksa enaa isoja kaupunkeja! Etenkin Intian isot kaupungit ovat jotain uskomattoman hermoja koettelevaa: melusaaste saa korvat piippaamaan, polyt ja kaasut yskittavat, kaduilla saat koko ajan varoa tormaamasta ihmisiin, riksoihin, koiriin, lehmiin tai astumasta viemareihin, joiden petonipaallyste on vahan valia rikki.

Melu on kylla muutenkin Intialle hyvin ominaista. Kaikesta kuuluu isompi ja jollain tavoin hairitsevampi aani kuin muualla maailmassa. Esimerkiksi kirkonkellot taalla Kodaissa eivat kumahtele vaan paastavat jonkin ihme vihlovan lurituksen, jopa henkiloautoista kuuluu peruuttaessa jonkinlaisia kimeaaanisia savelmia, jaatelokarryt huutavat, hattaran myyja kilkuttaa kelloa, ihmiset korottavat vahan valia aantaan keskustellessaan, ilotulitteet paastavat sellaisen pamauksen, etta tuntuu kuin tykilla ammuttaisi, puistossa ei ole luonnonrauhasta tietoakaan, kun kaiuttimista pauhaa musiikki jne.

Minttuteeni hoyryaa poydalla vieressani. Teen maistelu ja sen aaressa kasien lammittely, on kylla parasta tassa kylmyydessa. Kynttiloiden polttaminenkin on hauskaa ja tunnelmallista. Muuten tama koleus alkaa kylla valilla jo kyllastyttaa. Tanaan on ollut erityisen kylma paiva, varmaan vain 14. Itse tulin ostaneeksi villapaidankin jo aiemmin ostamani fleecepuseron lisaksi, mutta Kalle ei itsepaisyyttaan suostu ostamaan lampimia vaatteita. Ymmarran kylla, etta se turhauttaa hanta, silla olemme taalla vain noin 5 paivaa ja Munnarissa, jossa voi olla hieman viilea, muutaman paivan. Sen jalkeen vaatteet menisivat roskiin, silla eihan niita nyt jaksa raahata mukana. Itse olen silti ostellut, koska nytkin sain villapaidan alle 2 eurolla eli se oli tosi pieni sijoitus hyotyyn nahden ja vaikka heitan nama ”talvivaatteet” myohemmin pois, uskon jonkun ne loytavan ja niista nauttivan. Jos esimerkiksi jatan villapaidan kadunvarteen, se tuskin menee roskiin vaan sen joku omii itselleen mielihyvin.

Vuokrasimme pyorat ja kavimme ajelemassa jarven ympari. Jarvi oli ihmeellisen mallinen. Aina naytti kuin kohta olisimme palaamassa lahtopisteeseen, mutta sitten eteen tuli viela uusi lahti, jonka ympari tie kiemurteli. Kavimme myos puistossa,mika oli tyypillinen intialainen puisto eli vahan sinne pain laitettu. Ei mitenkaan niin huolellisesti ja monista lajeista koottu kuin vaikkapa malesialaiset kasvitieteelliset puutarhat. Puutarhan keskella sijaitseva lampikin oli lumpeita tayteenkasvanut ja lapsille suunnatussa leikkikentaasa karuselli oli hajalla ja liukumaki kulunut puhki.

Onhan tama aika erilaista Intiaa, lahinna ilmastonsa vuoksi! Hieman pettymys tama paikka on silti ollut, silla monet olivat hehkuttaneet Kodain kauneutta ja hienoa tunnelmaa. Luulen, etta tama on ollut viela muutama vuosi sitten leppoisampi paikka. Luimme 5-vuotta vanhasta kirjasta, etta taalla olisi noin 30 000 asukasta. Kallen kans sitten vaiteltiin, etta kuinka paljon vaki olisi kasvanut. Mina veikkasin huimaa kasvua. Kysyimme sitten tarjoilijalta ja han tuumasi luvun olevan ehka 100 000. Kaupunki on siis kasvanut rajahdysmaisesti, kuten lahes kaikki Intian kaupungit. Intialaisittain tama ei kylla edes ole kaupunki vaan kyla. Liikenteen lisayksen vuoksi, kadut alkavat olla aika ahtaita ja joka paikassa on paljon porukkaa, kuten kauppiaita tukkimassa kavelytiet katujen varsilla. Tama on aikanaan amerikkalaisten lahetyssaarnaajien perustama ”kukkulatukikohta” ja sen huomaa kirkkojen maarasta, seka erinaisista iskulauseista katukylteissa. Yhdessakin kyltissa jonkin rakennuksen ylapuolella povattiin tuomiopaivaa ja moitittiin ihmista ahneudesta ja itserakkaudesta.

Kaupungin keskustan ulkopuolella meininki kylla rauhoittuu nopeasti. Kavimme yksi paiva kavelemassa ja erinaiset talojen valeissa nousevat pikkuiset polut ja portaikot olivat viehattavia, nissa sai kaikessa rauhassa kuljeskella. Noustessamme tanne vuorelle, tie kulki myos pitkia matkoja ”autioiden” seutujen lapi. Luulen siis, etta ymparistosta loytyy myos rauhallista luontoa. Tekisi mieli kayda vahan trekkaileen, mutta sikali tama on huonompi kohde kuin vaikkapa Mcleod ganji, etta luonto ei ole aivan kadenulottuvilla. Ensin saisi kavella aika pitkasti paastakseen luonnonhelmaan. Mitaan taksiahan emme tietenkaan voi ottaa. Luulen, etta monet trekkailevat taalla. Eilenkin joku osti kaupasta valtavan pahvilaatikollisen retkimuonaa. Joku paikallinenhan senkin varmaan saa kantaa. Sikali tama on tyypillista vuoristoa, etta kantajia nakyy paljon: naiset kantavat paansapaalla polttopuita ja miehet hiekkasakkeja. Monet kantajat ja koyhemmat ihmiset ovat avojaloin. En ymmarra, miten he kykenevat alle 10 asteessa kulkemaan avojaloin, kun maa huokuu jaatavyytta ja kosteutta?

Kumuly,Tamil nadu,
Saturday, January 1, 2011
Viela tana aamuna olimme menossa Kochiin, mutta paivalla loysimmekin itsemme Kumulyn kylasta. Ensin luulimme loytaneemme turisti vapaan paikan, mutta sitten selvisikin, etta tamakin pikku kaupunki on merkitty Lonely planettiin. Taalla on jokin luonnonpuisto lahistolla, jossa on perinteiset eleffanttiratsastukset ja muut, joten paikka vetaa turisteja. Aika rauhallista taalla kuitenkin on heti ydinkeskustan ulkopuolella. Tama on sellainen kyla, mita kuvittelin Kodaikanalin olevan: vuoristomaisemat ja luonto kaden ulottuvilla. Asken kavelimme vahan matkaa asuinalueiden lapi ja heti kilometrin paassa paadyimme viidakkopoluille. Tallaisia ne luontokohteet kuuluisi olla! Ei mitaan trekkausretkia  turistilauman perassa vaan itsenaista vaeltelua.

Aika hammentavaa, etta asken ymparillani pyori 5 suomalaista. He vaittelivat tassa talonemannan kanssa iltapalansa hinnasta. Koko reissulla on nakynyt hyvin vahan suomalaisia ja sitten heihin tormaa joukottain taalla pikku kylilla. Eras heista oli jopa Oulusta! Innoissani yritin kysella heilta suomalaisia kirjoja, mutta osa ei ollut lukija ihmisia ja yhdella oli just ainoa kirjansa kesken. Toivottavasti han ehtisi lukea sen aamuun mennessa! Emme ole viela varmoja lahdemmeko aamulla kohti Kochia, jaammeko tanne, vai lahdemmeko jonnekin muuhun suuntaan. Keralassahan kuuluisi tehda sisavesilaivaristeily, tai vuokrata asuntolaiva. Ne ovat kuitenkin liian kalliita huvituksia meidan budjetille. Sita paitsi laivoilla seilailu edes takaisin ei mielestani edes ole kovin kiintoisaa. Burmassa saimme nauttia tarpeeksi pitkaan 24 tunnin lauttamatkasta. Yksi mahdollisuus kuitenkin on menna 2 tunnin lauttareitti (en muista paikan nimia), jossa menisi paikallinen vene eli ei siis mikaan ylihintainen turistilautta vaan aivan tiettya reittia kulkeva vene. Samallahan siina nakisi vahan naita ”takavesia”, jos ne vaikka sattuisivatkin olemaan nakemisen arvoisia.

Thenista viela sen verran, ettai sita ollut mainittu opaskirjassamme, eika edes merkitty karttoihin. Erikoinen kaupunki sikali, etta se oli niin vahan tunnettu, vaikka oli miljoonakaupunki. Emme olleet edes koskaan kuulleet tallaisesta kaupungista ja kuitenkin se kuulema on Tamil nadun bisneselaman keskuksia. Hotellihuoneemme oli muuten siedettava, mutta torakat villiintyivat illalla ja meidan piti nukkua kirkas loisteputkivalo paalla. Kaiken lisaksi liikenteen melu kuullosti silta kuin bussin olisivat ajaneet sankymme paalta. Janna miten huoneitten otokkapitoisuus vaihtelee: jotkut huoneet ovat torakkapaikkoja (niita on aika vahan), toisissa on muurahaisia ja joissain taas hyttysia. Oikeastaan juuri koskaan ei ole kaikkia naita vaan kotielaimet vaihtelevat.

Matka tanne Kumulyyn meni sujuvasti, vaikka kestihan siina noin kolmisen tunti. Alkumatkasta seuranamme oli vahan arsyttava muori. Aluksi han olisi halunnut pummia evaitani, enka raaskinut antaa, kun minulla ei ollut kuin pari kakun tapaista. Sitten hanta paleli, kun ikkunani oli auki. Viimeisena ja parhaimpana kommenttina han valitti polvistani, jotka nakyivat huosun lahkeitten noustessa niiden ylapuolelle. Han teki naamallaan eleita ”tuo on kauhistuttavaa, tuollainen pukeutuminen ei ole hyvien tapojen mukaista”. Sitten han kehotti vetamaan lahkeet polvien suojaksi. Tottelin kiltisti, mutta heti kun han haipyi, paastin taas polviraukkani vapauteen.

Yhdella bussiasemalla sattui hauska tapaus. Olimme taas tyypillisesti pysahtyneet pitamaan taukoa ja lahdimme jalottelemaan, kun Kalle oli huomaavinaan meidan bussin liikkuvan. Hirveaa vauhtia juoksimme tuon bussin kiinni sukeltaen muiden bussien valeista. Ehdimme takaovesta sisaan, mutta kaytavalla huomasimme bussin nayttavan hyvin erilta kuin meidan bussimme. Hyppasimme sitten ulos toisesta ovesta, jonka suulla jo joku rahastaja nauraen viittoi meita poistumaan. Ulkona sitten kaikki bussirahastajat nauroivat meille ja osottelivat meidan omaa bussiamme, joka ei tietenkaan ollut liikahtanut mihinkaan. He varmaan repivat tapauksesta hyvaa huumoria viela illalla chaikupposensa aaressa.

Olemme nyt Rainbow hotellissa, joka on nimensa veroinen ja on maalattu mahtavilla sateenkaaren vareilla seka koristeltu monenmoisen kaarin ja petonileikkauksin. Talo on hyvin uusi, siisti ja hienosti sisustettu. Nyt lahden taas katselemaan elokuvia ja ehka ottamaan tetristurnauksen Kallen kanssa.

  , Tamil Nādu,
Saturday, January 2, 2011
Nyt olemme taas eksyneet kaupunkiin, jossa ei paikallisten ilmeista paatellen kovin moni lankkari vieraile. Monet tuijottavat hammentyneina tai oudoksuen. Kaytos ei ole kuitenkaan ainakaan viela ollut mitenkaan tungettelevaa, vain pelkastaan ihmettelevaa.

Majottauduimme lodgeen, joka on samanlainen murju kuin ne lahes aina. Televisio on kuitenkin jalleen iso ja kanavia nakyy lahes 100, ainakin 6 englannin kielistakin. Olimme juuri asettuneet aloillemme, kun oveen koputettiin. Ensimmainen asia oli, etta he haluavat siivota. Kaksi miesta tuli huoneeseen suihkepullon kanssa ja suihkuttelivat pesuaineen tuoksuista ainetta sinne tanne. Sanoin ”Tuo on helpoin tapa siivota, mita olen nahnyt”. Kerrankin he jopa ymmarsivat ja puhkesivat hekottelemaan. Toisen kerran koputtaessaan miesten asia oli, ettei Kallen puhelin numero toimi. Ei kai se toimi, kun Kallen puhelin oli kiinni. Jalleen ehdimme keskittya television kisailuohjelmaan pariksi minutiksi, kun yllattaen oveen taas koputeltiin. Talla kertaa huoneeseemme astui joukko muoreja. Pikkuinen koppimainen huoneemme tuli aivan tayteen porukkaa ja joku mies selitti, etta he haluavat ottaa valokuvia. Suostuimme tietenkin, silla kuvaaminen nayttaa aina tuottavan intialaisille niin suurta iloa ja siita on meille kuitenkin aika vahan vaivaa. Nyt vain kuvaussessio oli tavallista pitempi, silla kaikki halusivat vuorotellen kuvaan ja valilla jostain syysta tietty mummo komennettiin pois kuvasta. Juuri, kun olimme jalleen saaneet ovemme suljettua, taas isannillamme oli asiaa. He eivat nahtavasti olleet tyytyvaisia kuvien laatuun, silla seuraavaksi meidan oli siirryttava parvekkeelle kuvattaviksi. Kun olimme tasta selvityneet, paatimme lahtea karkuun tanne nettiin, silla tiesimme heidan jalleen keksivan jotain paamme menoksi. Itse asiassa viela kaytavalla joku muori selitti meille tamiliksi jotain tarinaa ja teki syomista kuvailevia eleita. Ehka han olisi halunnut meidat kanssaan syomaan.

Uusi vuosi meni rauhallisesti hotellihuoneessamme olutta ja vodkaa juoden ja katsellen elokuvia. Keskiyon aikoihin raahauduimme katolle katselemaan ilotulitusta. Aikamoista pommitustahan se oli, mutta erikoista oli, ettei ennen keskiyota ollut rajahdellyt juuri ollenkaan. Tarkoitus oli etsia jotkut pippalot, mutta vaikka kuinka pyorimme alkuillasta kaupungilla, emme keksineet minne kaikki muut juhlijat olivat piiloutuneet. Koko kaupungista ei loytynyt yhtaan baaria! Yritimme kysella baaria hotelli isannaltamme ja han ohjasi meidat bussiasemalle, mutta ei siella mitaan baaria nakynyt, vain pelkastaan tyhjia liikehuoneistoja koko moderni bussiasema taynna. Yhden viinakaupan loysimme, jossa myytiin alkoholia pahvilaatikoista. Ostimme sitten vain yhden oluen, koska olimme aikaisemmin ostaneet pienen vodkapullon Pondicherrysta. Verotuksen vuoksi viina on kallista muualla paitsi Pondicherryn kaltaisissa veroparatiisi kaupungeissa. Kaljassa luki hauskasti: Viina tuhoaa valtion, perheen ja terveyden.

Taman paivainen matka meni sikali sujuvasti, etta paasimme istumaan. Pondicherrysta Tritsiin matkatessamme jouduimme seisomaan melkein kolmen tunnin ajan, ja lopulta istumaan lattialla bussin keskikaytavalla. Bussi ei muutenkaan ollut nyt mitenkaan aariaan myoten taynna. Ongelma oli lahinna jatkuva pysahtely ja loppumatkasta kuskin vaihtuessa tootti soi lahes putkeen. Pysahdyimme muunmuassa ostamaan mandariineja, katselemaan nakoaloja ja jossain vaiheessa kuski hiljensi ojentaen jotain tavaraa ikkunasta. Monesti myos odottelimme jotain tiettya henkiloa saapuvaksi. Lahtokin viivastyi, kun joku kuskin kaveri oli myohassa. Sitten siina naurettiin niin kova aanisesti ja taputeltiin toisia selkiin, etta Kallen kanssa jo pelastyimme heilla jaaneen edellisiltainen juhlinta paalle. Ihmeen hyvin kuski kuitenkin onnistui pysymaan tiella, vaikka vahan krapulaiselta vaikuttikin ja vaikka han vaitteli koko ajan kovaaanisesti parin matkustajan kanssa. Jossain vaiheessa han kaivoi jo jonkin puuseipaan esiin ja uhkasi silla yhta kaikkein kiivaammin inttanytta vanhaa miiesta. En tieda tekiko han se vitsilla, mutta sen jalkeen vanhus rauhoittui vahaksi aikaa.

Huomenna matka jatkuu Kotchiin. Kohta syomaan ja sitten katsomaan, mita hotellimme porukka taas keksii meidan, tai heidan itsensa, viihdykkeeksi!

 , Kerala,
Wednesday, January 5, 2011
 Nyt taas tarkenee! Hieman on jo ikavava Kodaikanalin teekupin aaressa varjottelya. Kumulyssakin oli aika sopiva lampotila, mutta taalla Kotchin seuduilla alkaa olla jo hieman liian hiostavaa. Lampomittari on saatietojen mukaan noin 33 lukemissa.

Kumylysta, jossa viimeksi kirjoittelin, vaelsimme Kottayamiin. Bussimatka kesti noin 5 tuntia ja sujui leppoisasti. Satamassa huomasimme myohastyneemme puoli tuntia edellisesta lautasta, joten saimme odotella parisen tuntia. Sunnistimme tuossa valissa syomaan hyvat ja tayttavat ruoka-annokset lahiston hienoon hotelliin. Thenissakin soimme kolmen tahden ”Theni international” hotellissa ja lahes samaan hintaan kuin kuppaisessa katuravintolassa. Hintaero saattaa tietenkin olla kadunmiehelle merkittavakin, silla halvimmissa ravintoloissa daalin saa yleensa 40 rupialla (todellisissa katukeittioissa viela paljon halvemmalla) ja hienoissa hotellissa se on 70, parathat ovat halvimmillaan alle 10 rupiaa ja hienoissa paikoissa 15 jne. Itsesta nama erot ovat aina tunteneet naurettavan pienilta. Olen ihmetellyt, milloin intialaiset hienot hotellit keksivat nostaa hintoja. Sri Lankallahan hinnat saattoivat olla jopa 6 kertaiset lansimaalaisille suunnatuissa paikoissa verrattuna tavallisen kansan ruokaloihin. Ehka intialaiset rikkaat turistit, joille nama hienot hotellit paa asiassa ovat suunnatut, eivat suostu maksamaan ruuasta mitaan poyristyttavia hintoja, koska ovat tottuneet saamaan ruokansa edullisesti. Ehka he myos tietavat, ettei ruoka ole sen ”parempaa”, vaikka hintalappu olisi isompi. Lansimainen turisti luulee saavansa parempaa maksamalla enemman. En ymmarra, miten perusintialaiset leivat, dosat tai muut aina listoilta loytyvat ruuat voisivat olla paremmin tai huonommin tehtyja, samat raaka-aineet niissa on aina. No, joka tapauksessa taalla Kochissa ylaluokkaiset hotellit ovat viimein keksineet nostaa hintoja. Tietenkin aivan alykasta heidan kannaltaan, silla taalla on paljon eurooppalaisia hienostoturisteja, jotka eivat paljon katsele muutamien satojen rupioiden peraan.

Kottayamista hyppasimme lauttaan, joka lipui kohti Alleppeya. Lonely planetissa oli kerrottu tasta halvasta tavasta kokea Keralan takavedet, joten kyydissa oli paljon myos muita lansimaalaisia. Mikaan jarisyttava kokemus tuo lauttamatka ei ollut, mutta kannattava kuitenkin. Olihan siella vehreaa! Vehreys taitaa olla asioita, jotka aina mainitaan ensiksi Keralan yhteydessa. Muualla Intiassa, kun mainitsee sanan Kerala, ihmisten silmiin tulee haaveellinen katse ja he huokaavat ”aah Keralaaaa, se on niin ihana”. Aivan kuten Lankalla Trinkomaleen yhteydessa paikalliset olivat aivan hurmiossa kuullessaan meidan olleen siella. Itse emme voineet yhtya tuohon Trincomaleen palvontaan, mutta Kerala sita vastoin on ainakin viela osottautunut mielyttavaksi paikaksi.

Vesi oli tummahkon vihreaa ja pellot hohtivat vaalean vihrean eri savyissa. Joki oli valilla suhteellisen kapea, jolloin oli hienoa tarkkailla ihmisten elamaa jokivarren keskiluokkaisen nakoisissa varikkaissa kivitaloissa. Koyhempaa mokkia ei ollut montaakaan, yhden heinakattoisen asuintalon taisin pongata. Lapset kulkivat koulupuvuissaan jokivarren pienta polkua ja huiskuttivat lautallemme. Jotkut naiset pesivat pyykkia joella ja miehet nostivat hinauskoysilla auki pienia kapeita siltoja lauttamme lipuessa niiden kohdalla.

Kun tulimme valjelmille vesille, vesi oli osittain taynna kaikenmoista lummetta ja pinnassa kelluvaa kasvia. Ne olivat nahtavasti mielyttavia lepopaikkoja linnuille, silla niita istuskeli joukoittain siella taalla. Eras tumma lintu oli uljaan nakoinen, kun se venytteli koko ajan pitkaa kaulaansa. Lauttamatka keski 1,5 tuntia ja perille Alleppyn saavuimme sopivasti juuri ennen auringonlaskua. Satamassa oli vaikeuksia paattaa majoituksesta, silla niin monet nuoret pojat mainostivat meille omia guesthousejaan. Tavallisesti olisimme jattaneet tuollaisen pyorityksen heti taaksemme ja lahteneet vain itsenaisesti etsimaan jotain kattoa paanpaalle. Nyt tiesimme kuitenkin, etta ihan lahistolla ei olisi mitaan meidan hintatasolle sopivaa ja monet paikat saattaisivat olla taynna, joten lahdimme vain eraan pojan matkaan. Se osottautui kannattavaksi ratkaisuksi, silla saimme 300 rupialla perussiistin huoneen todella hyvalla sangylla. Paikka oli todellinen homestay, silla siella ei ollut kuin 3 vierashuonetta ja meidankin huoneemme oli selvasti aiemmin ollut jonkun pojan huone. Huoneen ovessa oli hanen kurinalainen paivajarjestyksensa, pitkat koulupaivat hanella oli ollut ja paljon laksyjen lukua. Han oli koristellut hienosti huoneensa katon tahtikuvioin ja avaruussukkuloin, joiden hohdetta saimme ihailla sammutettuamme valot. Tuollakin talossa oli akvaario ja pihassa oli tyhja lintuhakki. Lahes kaikki tuntuvat Keralassa pitavan kaloja ja lintuja, kotikoiriakin on paljon.

Joella naimme paljon ”houseboat” aluksia eli veneita, jotka ovat kuin kelluvia hotelleja. Monien mielesta ”must” Kerala kokemus on asuntolaiva seilailu. Me kuitenkin jatamme sen nyt valiin. Mielestani pitemman matkan veneily on aina suhteellisen tylsaa, vaikka siihen olisi hienotkin puitteet. Sita paitsi nuo alukset ovat jo taysin ylihinnoitelleet itsensa. Hinnat tuntuvat olevan 13 000-20 000 rupiaa vuorokausi. (20 000 rupiaa on noin 330 euroa). Monet ovat kysyneet meita jakamaan venetta kanssaan, joten siksi olemme perilla hinnoista. Jos kyytilaisia on paljon, hinta voi tietenkin olla yhta ihmista kohden siedettava. Eras itavaltalainen oli vuokraamassa venetta neljastaan kavereidensa kanssa, jolloin yksi sai maksaa 80 euroa. Tuokin kuullostaa mielestani viela aika korkealle summalle. Bangladesissa on kuulema vielakin mahdollista saada kahdestaan oma vene,kuski ja kokki ja maksaa vuorokaudesta vain 20 euroa. Se kuullostaisi mielestani oikeammalle hinnalle. Meneehan tietty veneiden yllapitoon rahaa, mutta taalla tyovoima ja tarvikkeet ovat halpoja, joten kylla nuo mainitsemani summat ovat sikali kasittamattoman korkeita.

Noista asuntolaivahinnoistakin voi jo paatella, etta elintaso Keralassa on paljon korkeampi kuin muualla Intiassa. Vaikea sanoa, mika tahan on syyna. Ehka se on onnistunut sosialismi, ehka voimakas turismi, ehka rikkaat luonnonvarat. Joka tapauuksessa Kerala on vaikuttanut viihtyisalta osavaltiolta muuten paitsi turistien maaran vuoksi. (joka on yhteydessa siihen, etta majapaikoissa kaupataan aina jotain retkia ja tanssiesityksia) Kochi vaikuttaa erityisen turistirikkaalta alueelta. Jokainen ravintola on taynna lansimaalaisia, matkamuistomyymaloita on paljon ym. Monilla nayttaa olevan vaikeuksia loytaa taalta majapaikkaa. Meidankin homestayn portin takana on kaynyt tanaan ainakin 4 huoneen kyselijaa. Meilla kavi kerrankin tuuri, silla muutama liian kallis paikka katsastettuamme, eksyimme samalle kujalle, jonka Kalle muisti viime reissultaan ja loydettiin sielta sama homestay, missa Kalle yopyi viimeksi. Heillakin oli lahes taytta, mutta heilla oli yksi single huone, johon sitten mahduttauduimme. Sanky on pieni yhden hengen peti, mutta muuten huone on ok ja sijainti on loistava aivan Kotchin keskustassa, jossa kaikki muut paikat maksavat 1000-2000 (pari 500 paikkaa on tullut vastaan) rupiaa ja me maksamme nyt vain 350 r.

Tanaan kavimme Ernakulamissa juna-asemmalla hankkimassa junalippuja. Sielta lahtiessa oli voitokkaat tunnelmat! Olimme onnistuneet hankkimaan kahdelle pitkalle matkalle junaliput! Se oli hyva saavutus, silla toiselle matkalle lippuja oli enaa muutama jaljella ja toiselle ei yhtaan. Kalle kuitenkin huomasi kysya talla loppuun myydylle junalle turistilippuja. Niita oli perati tasan kaksi saatavilla kullekin paivalle ja saimme juuri nuo 2 lippua. Saimme jonotella monelle eri luukulle ennen kuin asiat taas selvisivat, mutta sitten saadessamme viimein palvelua kaikki sujui tehokkaasti ja luottokorttimaksaminenkin pelasi. Nyt meilla ei sitten ole enaa aivan niin kiire aikataulu kuin oli ollut ilman noita junia. Nyt menemme Punesta Visakhnapatnamiin ja Perhanpurista Chennaihin junamatkat ja saastamme itsemme niilta paiva siella toinen taalla valipysahtymisilta. Palkitsimme itsemme onnistuneesta juna-asema saatamisesta suuntaamalla Pizza hutiin.

Nyt pitaa taas lahtea syomaan…Huomenna varmaan teemme paivaretken laheisen saaren hienolle rannalle…

  , Kerala,
Saturday, January 7, 2011
Eilen meilla oli aika aktiivinen paiva. Aamupaivasta suuntasimme Cherai rannalle, joka Kochin viereisen saaren paassa. Ensin saimme ajella lautalla 5 minuuttia, sitten bussilla tunteroisen ja laiskana otimme viimeiselle parin kilsan matkalle tuktukin, kun eraat itavaltalaiset halusivat jakaa sen meidan kanssamme. Nuokin itavaltalaiset olivat tulleet vain joulun ajaksi tanne ja olivat lahdossa parin paivan paasta. Olemme tormanneet taalla Keralassa tosi paljon reissaajiin, jotka ovat tulleet tanne vain pariksi viikoksi pyorahtaan. Tama Kerala on nahtavasti monien eurooppalaisten ja etenkin suomalaisten suosiossa joululomakohteena.

Cherai oli rauhallinen ja pitka ranta. Kalle muisti sen viela rauhallisempana eli sinne oli kylla ilmaantunut muutamia aurinkovarjoja ja isoa hotelliresorttia rakennettiin. Ranta on kuitenkin niin valtava, etta sinne kylla mahtuu monenmoista lomailijaa ilman, etta rauhaisa vaikutelma heti rikkoontuu. Oli miellyttavaa uida pitkasta aikaa meressa! Ruskeaahan se vesi oli, mutta ei mitenkaan roskaista.

Synttareitteni kunniaksi Kalle lupautui viemaan minut Kathakali esitykseen. Kavimme paivalla ensin varaamassa sinne liput. Emme halunneet ostaa lippuja guesthousestamme, silla he mainostivat, etta kaikki sita kautta lippunsa ostaneet paasevat eturiviin. Sen oli varmaan tarkoitus olla suurikin etuisuus, mutta me emme juuri halunneet eturiviin. Monissa esityksissahan etupenkkejen ihmiset joutuvat jollain tavoin osallistumaan teatteriin. Muutenkaan emme pida taalla Keralassa siita, etta jokaisessa majapaikassa aletaan ensitoikseen mainostamaan kaikkia mahdollisia esityksia, emmeka siksi halua tukea tata ”tapaa”. Meilla on kylla toisaalta nyt tosi kiva isanta. Han vain aluksi mainitsi kaikista palveluistaan mita voi jarjestaa ja naytti esitteita, mutta ei ole toistamiseen enaa tyrkyttanyt mitaan. Olemme jutelleet hanen kanssaan vain hanen hyvasta vahtikoirastaan Mikista, joka raksyttaa aina porttia aukaistessa. Se on arsyttavasta haukkumisestaan huolimatta suloinen mayrakoira.Isantamme on ystavallisesti myos suostunut tayttamaan vesipullojamme. Han on tuonut meille keittiostaan filtteroitya vetta, jonka me olemme omalla laitteellamme viela uv-sadettaneet. Veden saanti on valilla vahan stressaavaa, koska raanavesi sellaisenaan on pahaa ja juomavesipisteita on tosi harvassa. Vuoristossa isoja juomavesi kanistereita oli siella taalla. Jostain syysta vuoristossa vesihuolto ja jatehuolto ovat aina jarjestetty fiksummin. Tamakin on niin turisoitunutta aluietta, etten uskalla ajatellakaan millaisen maaran matkaajat jattavat vesipulloja taakseen. Kaikilla paikallisilla on kylla vesitynnyrit jossain takahuoneissaan, mista ottavat juomavetensa. Miksei naita tynnyreita voisi sijoittaa jonnekin turistien ulottuville?

Kathakali esityksesta: Se oli perinteista keralalaista tanssiteatteria. Esitys oli turisteille suunnattu eli ensin oli pitka osio, missa nayttelijat vain meikkasivat itseaan (ei katsottu meikkausta kokonaan), sitten seta mikrofonin aaressa piti johdatuspuheen esitykseen ja han kertoi myos mita mikakin ele tai ilme tarkoittaa nayttelijan samanaikaisesti ilmehtiessa lavalla. Itse esitys koostui monimutkaisista kasienvaantely eleista, pienista hypyista ja pyorahdyksista ja nayttelijoiden naaman vaantelysta. Oli vaikuttavaa, kuinka demonia esittava mies sai otsanahkansa lainehtimaan tai kuinka hanen kulmakarjansa kohoilivat vauhdikkaasti rumpujen tahdissa. Kolme muusikkoa saesti esitysta lahinna rummuilla ja muilla lyomasoittimilla, jotka olivat valilla hyvinkin hypnoottisen kuuloisia. Rumpujen parinan kiihtyessa tanssijan liikkeetkin kiihtyivat ja naytti kuin nayttelija vaipuisi kohta transsiin ja ehka yleisokin seuraisi perassa. Tosin yleisosta moni oli niin keskittynyt kuvaamiseen, etta en tieda aistivatko he sellaista hypnoottista tunnelmaa esityksesta kuin mina aistin. Jotkut jopa nousivat tuoleille voidakseen kuvata paremmin pitkalinssisilla massiivisilla kameroillaan. On siina jotain hyvaakin, etta meilla on jo pitkaan ollut kamera rikki. Voi aina paremmin keskittya itse asiaan ja hetkeen, eika mene huomio kuvanottamiseen.

Naytteloija oli esityksessa vain 2 ja juoni oli hyvin yksinkertainen: Kaunis nuori nainen (joka oli oikeasti nayttelijana vanha ruma mies ja se toi hieman koomisuutta esitykseen) yrittaa vietella prinssin, joka ensin ihastuu tahan, mutta alkaa sitten epailla naisen hyveellisyytta, koska tama liian selvasti tuo esille seksuaalisuuttaan. Sitten paljastuukin, etta nainen on paha demoni, joka on vain yrittanyt saada prinssin pauloihinsa ja lopuksi prinssi surmaa demonin. Nayttelijoiden meikki ja koreat puvut olivat tarkea osa esitysta. Hyva kokemus tuo esitys kylla oli! Se oli juuri sopivan mittainenkin, etta siihen jaksoi hyvin keskittya, meikkausosiota lukuunottamatta se kesti noin tunteroisen.

Illalla kavimme kaljalla eraiden suomalaisten kanssa. Tormasimme heihin vain sattumoisin kadulla. Vaihdoimme sitten yhteystietoja, silla halusimme vaihtaa kirjoja heidan kanssaan. Paivalla olimme vaihtaneet kirjoja ja jutustelleet eraassa katukahviossa kivasti varjostavan puun alla, josta pulut ei-kivasti kakkivat niskaamme. (ensin Kalle sai osuman ja sitten minuakin pummitettiin pulunkakilla) Ensin emme meinanneet loytaa sopivaa baaria, silla monet olivat liian hienoja ja niissa olisi pitanyt myos syoda ruokaa. Yllattavan helposti kuitenkin loysimme ”Excel” nimisen paikan, joka naytti aivan lansimaalaiselle baarille. Intilaiset baarit ovat yleensa hyvin hamyisia paikkoja, sellaisia paheiden pesia, johon tullaan vahan varkain ja ei varsinaisesti pideta hauskaa vaan niissa on jotenkin synkka tunnelma. (monesti olemme ruokaravintolaa etsiessamme vahingossa eksyneet kurkkaamaan niihin) Kun olimme innoissamme edessamme nakyvasta baarikyltista, takaamme kuului suomeksi ”ei sielta ainakaan olutta saa” ja joku vanha seta virnisteli meille. Taalla on ihan alyttomasti suomalaisia! No, sikali hienoa, etta saan ainakin kirjoja. Nuo kyseiset suomalaiset, joihin tutustuimme olivat tosi mukava pariskunta. Kaikenlisaksi hekin olivat Oulusta ja olimme nahneet tyton jossain aiemminkin, hankin muisti nahneensa meidat. Vahan aikaa meni ennen kuin paikansimme, mita kautta olimme ennenkin tavanneet. Selvisi sitten, etta Iinakin oli joskus kaynyt vasemmistonuorissa, kuten mekin. Han oli myos YO-opiskelija, joten ehka siella kaytavillakin olimme tormailleet. Han oli just valmistunut suomenkielen opettaja ja hanen poikakamunsa sahkoteekkari. Voi olla, etta tanaan otamme viela baareilun uusiksi. Aika vahanhan sita on tullutkin juhlittua talla reissulla.

Asken kadulla kavellessamme tormasimme kaarmeenlumoajaan. Outoa, ettemme ole Intiassa aiemmin nahneet tata legendaarista, mystista naytelmaa. Hanella oli nelja kaarmetta purkeissa ja kaikki ne nousivat sielta hanen puhaltaessa pilliaan. Ainoa vaan, etteivat ne mitenkaan erityisesti lumoutuneet soitosta, silla ainakin aluksi ne hyokkailivat pillipiiparinsa kimppuun. Niilta oli varmaan myrkky poistettu.

 , Kerala,
Sunday, January 9, 2011
No niin paljon on taas tapahtunut. Itse asiassa niin paljon monenmoisia kaanteita ja kommelluksia, etten varmaan muista edes mainita niista kaikista, mutta katsotaan nyt mita hataraan mieleeni on jaanyt viime paivien tapahtumista.

Istuimme suomalaisten kanssa iltaa viela toistamiseen synttareideni kunniaksi. Puhuimme politiikkaa vasemmistolaisuus hengessa ja jaoimme reissukokemuksia. Oli tosi mahtavaa paasta pitkasta aikaa puhumaan suomea. Kumylyssa olimme vaihtaneet vain pari sanaa Tuukan kanssa ja muidenmaalaisten reissaajienkin kanssa olemme olleet hyvin vahan tekemisissa.

Kotcista otimme aamulautan Ernakulamiin. Kalle oli katsonut netista, etta 9.30 pitaisi lahtea juna kohti pohjoista. Aikataulut eivat tietenkaan pitaneet paikkaansa vaan virkailija ilmotti junan lahtevan vasta 10 ja toiselta asemalta. Kello ei ollut edes 9 ja siina sitten pohdimme, kumpi olisi oikea ratkaisu toinen juna-asema vai bussiasema. Paadyimme bussiasemaan ja hyppasimme riksaan. Keralassa riksoja on voinut kayttaa vahan huolettomammin kuin muualla silla taalla kuskit ovat yleensa reiluja ja eivat jaa vaittelemaan hinnasta. Hinnat ovat alkujaankin halvempia kuin muualla Intiassa ja kerran olemme jopa saaneet ajaa mittaririksalla.

Bussiasemalla kyselimme infoluukulta Calicuttiin menevia busseja. Emme saaneet mitaan selvaa infoluukun sedan sepustuksista. Seuraavaksi Kalle tiedusteli jotain pienempaa kylaa, joka olisi samalla suunnalla. Heidan tyohonsa kuuluisi opastaa matkailijoita ja usein heista ei saa irti mitaan tasmallista tietoa! No, ei auttanut muu kuin kysella jokaisesta bussista erikseen. Aina, kun asemalle saapui bussi, Kalle vaelsi sen vierelle tiedustelemaan, minne sen on menossa. Joskushan busseista jopa nakee kaupunkien nimet, mutta nyt ne olivat intialaisilla koukerokirjaimilla. Kaikki bussit tuntuivat menevat Thrisuriin, joten reilu puoli tuntia odoteltuamme paatimme suunnata sinne. Olishan suunta ainakin oikea eli pohjoinen ja sielta voisi sitten jatkaa junalla.

Thrissurissa mietimme jatkaako bussilla vai junalla. Talla kertaa valitsimme junan, silla ajattelimme sen olevan mahdollisesti nopeampi ja muutenkin junalle reissaamisessa on tunnelmaa eri tavoin kuin bussilla. Ensiksi menimme syomaan ja se olikin paivan lahes ainoa oikea valinta. Soimme tosi herkullisen vegetables Kurman hienossa hotellissa. Kyselimme aseman sijaintia hotellista ja yllattaen loysimme sinne helposti. Asemalla meille annettiin selkeat ohjeet, mista juna lahtisi ja milloin. Tasan niilla hetkilla kuin info sedan mukaan pitikin, juna ilmaantui laiturille. Lahdimme sitten juoksemaan tuon kilometrin mittaisen junan vierella, silla paattelimme kakkosluokan vaunujen sijaitsevan sen paassa, kun niita ei muuallakaan nakynyt. Yleensa ne myos ovat jommassa kummassa paassa. Kavelimme ripeasti ja lopulta juoksimme, mutta emme silti ehtineet kovin kauaksi, kun juna jo nytkahti liikkeelle. Kipusimme liikkuvaan junaa sisaan siita ovesta, mika sattui olemaan kohdalla. Ajattelimme voivamme vaihtaa vaunua seuraavalla pysakilla. Tupsahdimme keskelle jonkinlaista junanhuoltovaunua, missa oli valmisruoka-annoksia, likaisia lakanoita ja junapalvelijoita hyorimassa joka puolella. Yritimme menna aivan seinan viereen ja tunkea rinkkamme nurkkaan, mutta silti olimme koko ajan tiella. Palvelijat olivat hyvin ihmeissaan ilmestymisestamme ja kyllahan meillakin oli aika eksynyt olo siina vaistellessamme siivoojaa ja tarjoilijaa. Pian paikalle ilmaantui konduktoori. Hanella oli kulmat akaisesti kurtussa ja han tiuskaisi ”Se on sitten 10 000 rupiaa sakkoa”. En tieda oliko tuo vitsi, vai halusiko han vain kokeilla irtoaisiko meilta helppoa rahaa, silla han antoi hyvin helposti periksi selittelyjemme edessa.

Sanoimme konduktoorille: Olemme pahoillamme! Me vaihdetaan heti pysakilla vaunua, me ei ehditty meidan omaan luokkaan, kun juna lahti niin nopeasti. Konduktoori: Ei tassa junassa edes ole mitaan toista luokkaa” Kalle: Mutta meille myytiin tallainen lippu (Kalle heilutteli epatietoisen ja eksyneen turistin nakoisena lippua konduktoorin nenan edessa) ja sanottiin junan lahtevan juuri tuolloin ja tuolta paikalta. Sita paitsi kysyimme parilta kanssamatkustajaltakin. Konduktoori: Hyva on, jaatte sitten pois seuraavalla asemalla.

Lipuntarkastaja viela eleista ja ilmeista paatellen vannotti muita junantyontekijoita heittamaan meidat pihalle heti, kun juna pysahtyy, ja sitten han jatti meidat rauhaa. Jaimme siis junaan ja huokasimme helpotuksesta valttaessamme sakot. Olimme edelleen tiella kaytavalla, joten meidat ohjattiin johonkin lakanakoppiin, jossa oli myos hyvin kapea pieni sanky, johon kipusimme istumaan. Kopin ovi jai auki kaytavalle ja kaikki matkustajat ja henkilokunta vilkuilivat meita kuin jotain eksoottisia hakkielaimia kavellessaan ohitse. Eras tarjoilija yritti jutella, mutta saimme taas vain eleista paatella, mita han tarkoittaa. Mina arvaan yleensa nopeammin name pantomiinileikit ja olin taas ylpea saadessani selittaa Kallelle hanen tarkoittavan olemmeko kristittyja, kun han piirsi rintaansa jotain ristin kuvaa ja osoitteli ylospain. Han hymyili ystavallisesti, kun kuuli meidan olevan, ja sanoi itsekin uskovan jeesukseen. Keralassa on hyvin paljon kristittyja ja sen huomaa esimerkiksi kirkkorakennusten maarasta ja kadullakin saattaa nahda monenmoisia jeesuksenkuvia.

Jaimme jossain hyvin pienessa kaupungissa pois. Kaupunki oli siisti ja ihanan rauhallinen. Saimme kuulla pohjoisen junan lahtevan tunnin paasta. Menimme sitten istumaan laheiseen ravintolaan ja nauttimaan kylmia juomia. Mielessa kavi, etta jaisimmeko kaupunkin, kun mikaan ei ollut oikein sina paivana onnistunut. Itse asiassa olin aamulla todennut Kallelle puoliksi vitsilla suuresta punaisesta kuusta: Tuo ei ennusta hyvaa, vanhan kansan mukaan se tietaa epaonnea. Paadyimme jokatapauksessa yrittamaan paasta edes vahan enemman eteenpain tuona paivana. Tuolloin oli jo keskipaiva, olimme heranneet aamulla 7 ja paaseet eteenpain vain vaivaiset 100 kilsaa. Tuntui, etta pitaisi meidan hieman parempaan saavutukseen pystya.

Menimme odottelemaan junaa ja talla kertaa yritimme olla viisaampia ja kyselimme monilta, meneeko juna Calicutiin. Tietenkin kuuntelimme myos kuuluutuksia, kysyimme infosta ja tarkastimme taululta oikean laiturin. Mikaan ei olisi pitanyt menna vikaan! En vielakaan kasita, kuinka siina kavi kuin kavi. Juna tuli juuri silloin kuin pitkin ja hyppasimme siihen. Talla kertaa loysimme toisen luokan ja paasimme istumaan aivan oikeille penkeille. Ongelmia ilmaantui kuitenkin miltein valittomasti. Ihmisilla oli paikkaliput! Ei noissa junissa ole koskaan ollut paikkoja. Sita paitsi se oli tuossakin junassa lahes mahdoton jarjestelma. Penkkien selkanojiin oli joskus aikojen alussa kirjailtu tussilla numerot, mutta niista oli vain hajanaisia muistoja jaljella. Jokunen musta viiva oli siella taalla ja niista ihmisten piti paatella, mita numeroa ne muistuttavat. Ei ihme, etta ihmisten kesken syntyi vaittelya. Meidan kohdalla oli eniten epaselvyyksia, joten paattelimme olevamme jonkun paikoilla ja kohta joku muukin sen keksi, joten jouduimme siirtymaan. Juuri, kun olin syventynyt kivasti kirjaani, Kalle sanoi ”Ei, nyt olemme taas Thrissurissa, nyt akkia ulos”.

Olimme siis palanneet takaisin juuri sille asemalle, mista lahdimme! Tuli olo kuin olisi reissaajana taysin aloittelija. Miten meille voi sattua tallaisia mokia, vaikka olemme parjanneet isompienkin asemien sokkeloissa ja aina ennen loytaneet oikean junan? Taytyy syyttaa vain uskomattoman huonoa tuuria ja intialaisten virkailijoiden patemattomyytta. Yleensa asemilla virkailjoiden toiminta on ullot suhteellisen asiantuntevaa ja tasmallista. Olemmekin ihmetelleet, miten rautatiet toimivat niin tehokkaasti ja sujuvasti, vaikka mikaan muu tassa maassa ei toimi.Ehka siina oli vahan omastakin mokailusta kyse, silla ainahan voisi kysya viela useammalta ihmiselta. Jos haluaa varman tiedon asiasta, pitaisi kysya ainakin 5 ihmiselta ja ottaa tiedoista jonkinlainen keskiarvo otanta.

Ensin ajattelimme palata junalla viela ainakin sinne mista olimme lahteneet, silla sinne ei ollut kuin tunnin matka. Kyselimme junaa ja sen piti saapua puolen tunnin paasta. Odotimme ja odotimme, kohta Kalle meni taas kyselemaan ja selvesi, etta se on pahasti myohassa. Silloin paatimme luovuttaa. Hotellikaan ei tietenkaan irronnut helposti, koska oli tuollainen ”uskomattoman huonon tuurin paiva”. Kaikki hotellit olivat muka taynna (yhdessa muka hienossa oli tilaa, mutta likaista ja torkeat hinnat), mutta heti kun sitten annoimme periksi, otimme riksan ja menimme lonelyplanetin mainitsemaan paikkaan, huoneita olikin. Varmaan noilla hotelleilla ei ollut lupa majoittaa ulkomaalaisia.

Seuraavaksi sattui paivan ainoa kohokohta, onnistuneen lounaan lisaksi. Kalle yritti maksaa 1000 rupialla, mutta sanottiin, ettei vaihtorahaa ole. Sitten han yritti 400 ja taas kinuttiin 100 vaihtorahaa. Yhtakkia vaihtorahaa  kuitenkin olikin ja poika oli otti huolimattomasti Kallen 500 vastaan ja antoi erivarisen 500 takaisin. Ehka han kuvitteli Kallen antaneen 1000 ja, etta han antaisi sitten 500 takaisin tai jotain vastaavaa. Itse en oikeataan edes nahnyt kyseista tilannetta, mutta tallainen huolimattomuus on taalla kylla ominaista. Jos hotellissa oltais oltu vahankin ystavallisempia, olisimme tietenkin huomauttaneet rehellisesti heidan virheestaan. He olivat kuitenkin hyvin tylyja ja karsimattomia. Emme pyytaneet heilta mitaan muuta kuin peittoa, mutta tuohonkin pieneen toiveeseen suhtauduttiin, kuin olisimme pyytaneet taysin mahdottomia. He eivat suostuneet antamaan lakanaa peitoksi, vaan kaivoivat jostain hikisen ja nuhjuisen nakoisen vanhan huovan. Otimme sen vastaan, mutta emme tietty kayttaneet sita.

Lahtiessamme syomaan, toinen hotellipoika jututti meita kassan takaa. Ajattelimme hanen jo huomanneet kassavirheen ja olimme valmiit kiltisti maksamaan. Han kuitenklin hopotti vain jotain 100 rupiasta. Luulimme, etta meidan pitaisi antaa hanelle sen verran ja jo kaivoinkin rahaa esiin. Nain jalkeen pain, kun ajattelee, han luuli varmaan itse olevansa meille viela velkaa 100, silla huone maksoi vain 400. Kun emme ymmartaneet, han vain puisteli paataan hammentyneesti ja virnisti huolettomasti ”minun virhe, ei mitaan,menkaa vain”. Mista he loytavat naita poikia, joita ei tyo juuri kiinnosta ja joilla ei ole mitaan edellyksia parjata tuollaisessa tyossa? Monesti ennenkin he ovat laskeneet vaarin, mutta eivat sentaan koko summan vertaa.
Tullessamme syomasta huone oli taynna torakoita. Koskaan ennen torakoita ei ole ollut noin paljon! Parhaimmillaan niita oli ainakin 8 vilistamassa jossain nurkissa. Myrkytimme sitten viela lisaa, olimme jo lahtiessamme vahan suihkaisseet myrkkya. Hieman saalitti, kun torakat heittaytyivat selalleen ja karsivat kuolin kouristuksista. Ajattelin:Mita ovat niin inhottavia otuksia. Toisaalta saman tien kysyin: Miksi ne oikeastaan ovat niin vastenmielisia? Eivathan ne tee ihmiselle mitaan? En kuitenkaan jaksanut pitempaan filosofoida, mika niista tekee arsyttavia. Paatin vain niiden olevan puistattavia ja vangitsin niita lasin alle kuolemaan, etten vahingossa astuisi niiden paalle niidfen satkiessa selallaan.
Onneksi sanky oli puhdas otokoista ja lakanatkin valkoisen, joten saimme siita hyttysverkon avulla suojalinnakkeemme. Yon nukuimme hyvin, mutta lyhyeksihan se jai, silla herasimme jo 5 ehtiaksemme kuuden junaan.

Talla kertaa junamatkaili meni sujuvasti ilman mitaan ongelmaa! Lippujakaan ei tarkastettu, mita vahan pelkasimme, silla meilla oli vain edellisen paivan liput. Matkustimme Maheen asti. Mahe kuuluu Pondicherryn laaniin ja on ranskalaisvaikutteinen pikku kaupunki. Se vaikutti ihanan rauhalliselle ja viihtyisalle! Emme kuitenkaan valitettavasti loytaneet asuinpaikkaa, silla hotellit olivat kiven alla. Taas saimme vahan vaaraa infoakin. Kirkkoa vastapaata sanottiin loytyvan hotelli, mutta ei siella mitaan ollut. Mika naita ”annetaan turisteille vaaraa tietoa” ihmisia oikein vaivaa? Koulupojatkin osoiteelivat kaikki eri suuntiin. No, loysimme me jotain lopulta, mutta toinen oli kallis ja toinen murju, joten matka jatkui. Hyppasimme bussiin ja jatkoimme seuraavaan kaupunkiin. Katselimme asemalla, etta eipa nayta kummoiselta ja ajattelimme jo jatkaa tanne Kannuriin, miten oliskin pitanyt toimia. Joku kuitenkin tuli mainostamaan laheista rantaa, joten suuntasimme bussilla sinne. Otimme viela lahempaa tuktukin ja silla ajelimme tuonne Alasserin laheiselle rannalle, jonka nimea en muista. Se oli valtavan pitka ja levea kaunis ranta. Majoitus oli vaan taas kiven alla. Ajoimme tuktukilla rantahietikolla ja loysimme eraan paikan, mutta se oli taynna. Eras mies selitti, etta han voisi suhteillaan hankkia meille 1600 rupian huoneen 900 rupialla. Ajattelimme, etta jos huone on oikeasti tosi upea, kuten sen pitaisi tuohon hintaan olla, voimme ottaa sen yhdeksi yoksi. Taas matka jatkui riksalla ja saavuimme tuonne resortiin. Hinnasta saimme tapella ennen kuin edes naimme huoneen. Nahdessamme sen, emme voineet kasittaa hintaa. Olihan se siisti, mutta ei millaan tavoin ylellinen. Niimpa suuntasimme riksalla jalleen tien varteen odottamaan bussia.

Ainoa onnistuminen tuossa retkessa oli se, etta riksakuski oli mukava ja sovitut hinnat pitivat. Olihan tuo myos opettava kokemus: enaa intiassa ei voi vain menna johonkin syrjakylille ja olettaa saavansa majoitusta. Puolet majoituksesta voi olla liian kallista ja toiset taynna. Tama on saali, mutta fakta ainakin Keralan kohdalla. Taalla on turismi niin lisaantynyt, etta hotellit tayttyvat helposti ja myos rikkaiden maara on suuri, joten hinnat ovat valilla pilvissa.

Nyt meilla on loisto lodge! Yleensa lodget eivat ole koskaan siisteja, mutta nyt se on uusi ja mika parasta tavaratalon (josta saa kaikkea mahdollista ja tassa keskittymassa on paljon mahtavia ravintoloita) ylakerrassa ja bussiaseman kupeessa. Aivan kuin Malesiassa olisi, kun rakennukset ovat hienoja ja uusia!

 , Kerala,
Tuesday, January 11, 2011
Kalle tuossa juuri tilailee lentolippuja. Ensin ajattelimme suunnata KL:sta Borneolle ja sen jalkeen vasta Filippiineille. Selvisi kuitenkin, etta se on toisin pain paljon edullisempaa, joten lennammekin ensin Kuala Lumpurista Manilaan ja sen jalkeen vasta Borneolle ihmissyojien vangiksi. (aitilleni kuulema tulee Borneosta ensin mieleen ihmissyojat) En kylla itsekaan tieda Borneosta ja Filippiineista juuri mitaan, joten nyt pitaisi alkaa katseleen netista perustietoja ja paikkoja, minne haluaa suunnata. Kummassakin paikassa meille on aikaa vain noin kolme viikkoa, joten varmaan olemme paljon paikallaan.

Borneosta itselleni tulee vaistamatta mieleen kaikki trooppiset taudit. Tamakin on kuitenkin varmaan vain ”mutu” tietoa. Eilen katsoin malariakarttaa ja huomasin, ettei Sabahin silla alueella, mihin olisimme matkaamassa ole ollenkaan malariaa! Tuskin siella muitakaan tauteja on sen enempaa kuin vaikkapa laheisella Sumatralla, jossa olemme myos joskus olleet. Malariapiirroksesta huomasin helpotuksekseni myos, ettei taalla Keralassa ole malariahyttysia. Miksihan ne eivat tanne ole eksyneet? Taallahan olisi paljon kosteaa viidakkoa ja monenmoista vesistoa, missa olisi kiva pesia. Valilla naissa tautien leviamisalueissa ei ole mitaan jarkea. Esimerkiksi tata keralan malariattomuutta voi tietenkin selittaa elintasolla ja, etta taalla olisi voitettu tama tauti. Kuitenkin Pohjois-Goalla, joka on myos rikasta aluetta, on vaarallista aivomalariaa.

Eilen oli lepopaiva. Olimme erittain vasahtaneita kaikkien nolojen junasekoilujemme jalkeen. Suomalaisten kanssa just puhuttiin, miksi Intia on niin vaikea reissaajan kannalta. He ihmettelivat, miksi tata oikeastaan pidetaan niin vaikeana. He eivat olleet juuri edes Euroopassa matkustelleet, mutta sanoivat parjanneensa taalla silti ilman mitaan isompia ongelmia. Sairaudet he nimesivat pahimmiksi vastuksiksi ja tytto olikin ollut 3 paivaa mahataudin ja korkean kuumeen vuoksi sairaalassa, mutta juuri muita ”vaikeuksia” he eivat keksineet. Itsellekaan ei tullut silla hetkella mieleen oikein mitaan, silla tama reissu oli siihen asti mennyt Intiassa suhteellisen sujuvasti. Osasin vain sanoa, etta jos on tottunut Kaakkois-Aasiassa kayttamaan turistipalveluita (erinaisia toimistoja) ja paasemaan siten helpolla, taalla se ei valttamatta paljonkaan helpota matkailua, silla heidan toimintansa ei ole valttamatta kovinkaan asiantuntevaa. Esimerkiksi olimme juuri tuolloin vasta ohittaneet kadulla tytot, jotka manasivat intialaisia taksikuskeja, silla olivat sopineet taksin saapumisesta, mutta sita ei nakynyt missaan. Mehan emme noita toimistoja kayta, mutta jatkuvasti niiden toiminnasta kuulee kaikkia kauhujuttuja.

Noiden vaarilla junilla matkustuskokemusten jalkeen, voisin tiivistaa etta suurin ongelma Intiassa reissaamisessa on vaaran infon saanti. Viranomaiset antavat jatkuvasti taysin vaaria ohjeita ja paikalliset viela useammin! Kenekaan neuyvoihin ei voi taysin luottaa vaan aina pitaa kysya usealta ihmiselta ja silti voi joutua ”harhapoluille”.

Kavimme eilen illalla linnoituksella, joka oli rakennettu 1500-luvulla. Vasco Da Gamakin oli silla paikalla ja taalla Kannurin kaupungissa aikanaan vieraillut. Kotcissa kavimme kirkossa, jonne hanet oli haudattu. Tuo linnoituksen alue oli hyvin viihtyisaa: paljon puita ja meri ymparilla. Myos laheinen ”Ekological park” oli kauniiksi laitettu ja lukuisine varikkaine patsaineen vahan erilainen puisto kuin yleensa intialaiset puistot. Kannurin kaupunki on kylla ollut myonteinen yllatys! Tosin en tieda olemmeko vielakaan aivan keskustassa edes kayneet, mutta taman bussiasemakompleksin seutu ja linnoituksen tienoo ovat kylla miellyttavia paikkoja. Bussiaseman kauppakeskus on sikali hieno, etta siita saa kaikki palvelut, majoitummekin taalla, ja linnoitus oli luonnon ja hiljaisuutensa vuoksi vaikuttava.

Tanaan ajattelimme kayda vesipuistossa, mutta Kallella on vahan nuha ja itsellani nuutunut olo, joten en tieda suuntaammeko sinne. Olishan tallainen ihme kylla Intiassa aika nahtavyys, eihan taalla yleensa olo mitaan tuollaisia huvittelupaikkoja.

, Karnataka,
Thursday, January 13, 2011
Madikeri on pienehko vuoristokaupunki, joka mainostaa itseaan Intian Skotlantina. Monenmoista temppelia, rajan hautaa ja vesiputousta olisi taas nahtavyyksina, mutta toistaiseksi olemme kayneet vain paikalla, jossa paikallinen kuuluisa raja (intialaisia pikku kuninkaita, joilla oli valtaa omalla alueellaan viela brittienkin aikana) tapasi ihailla auringonlaskuja. Nykyaan siella on hieno puisto ja nakymat vehreina metsina kumpuileviin laaksoihin ovat edelleen huikeat. Tuolta puiston tienoilta lahti myos pienia hiekkaisia vaelluspolkuja, joita oli kiva kayda hieman talssimassa.
Madikerin keskusta on yhta polyinen ja liikenneruuhkainen kuin mika tahansa intialainen kaupunki, mutta hieman syrjemmalla on rauhaisaa.

Kannurissa saimme kuin saimmekin aikaiseksi suunnistaa Sadhoo Kingdom vesipuistoon. Otimme riksan alle, koska meilla oli viime aikoina ollut niista ihan myonteisia kokemuksia. Painotimme kuskille monta kertaa, etta laittaa mittarin paalle. Yllattavan helposti han suostuikin (linnoitukselle matkatessamme olimme saaneet juosta riksalta toiselle, ennen kuin joku suostui kayttamaan mittaria) kaynnistamaan laskutusmittarinsa. Emme ole varmaan koskaan ajaneet riksalla yhta pitkasti. Paikkaan oli reilu 10 kilometria, vaikka mainosten mukaan piti olla vain 6. Tyytyvaisena seurasimme mittaria: ei se kovin nopeasti nouse.

Perilla hymymme kuitenkin hyytyi, silla kuski alkoi vaatimaan kaksinkertaista summaa, mita mittari esitti. Taistelimme aikamme hanen kanssaan ja sitten lahdimme vain kavelemaan. Jatimme rahat vain takaistuimelle. Yleensa tassa vaiheessa kuskit luovuttavat, mutta tama olikin sitkeampi. Han seurasi Kallea ja tarttui hanta kasivarresta. Kalle yritti rimpuilla irti, mutta kuski vain piti kiinni. Siita naytti tulevan kunnon tappelu, ja kuski uhkaili jo poliisilla, joten paatin sitten maksaa euron enemman kuin oikea hinta olisi ollut. Kylla itseanikin arsyttaa nama huijarit, mutta mulla on kuitenkin aina rajani, etta minka summan vuoksi viitsin alkaa kunnolla tappeleen. Jos kyse olisi ollut vaikka 10 eurosta, varmasti olisi lahetty poliisiasemalle selvitteleen asiaa. Nyt alle euron vuoksi ei kuitenkaan mielestani kannattanut vaivautua.Kallella on kuitenkin tiukemmat periaatteet ja varmasti olisimme jaaneet siihen koko paivaksi, jollen olisi loytanyt taskun pohjaltani 50 rupian setelia. Olin jattanyt suurimman osan rahoistani hotellille, mutta onneksi minulla sattui olemaan tuon verran.

Seuraava vaanto seurasi huvipuiston lippuluukulla. Olimme netista katsoneet puiston maksavan 150 rupiaa. Nyt hinta oli kuitenkin pompsahtanut 360 rupiaan. Selitimme olevamme opisklijoita ja pyysimme alennusta. Hinnastossa itse asiassa lukikin, etta ”gollege” opiskelijoille se on hieman halvempi. Luulen kylla, etta tuo tarkoittaa taalla lukiota. Aluksi naytti, ettemme saa tingittya opiskelija-alennusta, mutta sitten paikalle soitettiin joku puiston manageri ja han lupasi meille kummallekin noin euron alennukset. Puisto tuli siten maksamaan 5 euroa kummaltakin. Intialaisittain tuo oli kylla aika iso summa, etenkin kun puisto oli kuitenkin suhteellisen vaatimaton.

Puisto kutsui itseaan huvipuistoksi, mutta se muisttti paremminkin jonkinlaista ”puuhamaata”. Ensiksi meidan kintereilla roikkui koko ajan joku puiston henkilokunta seta. Han kertoi kaytannoista, mihin voi jattaa laukun ja mita missakin on. Kun paasimme hanesta, peraamme ilmaantui lapsilauma. Puistossa piti hauskaa lukuisia koululaisryhmia ja monet halusivat kysya nimeamme ja katella ohi juostessaan. Kaikki lapset uivat koulupuvut paallaan ja oli jotenkin hupaisan nakoista, kun muslimi tytoilla oli vesiliukumaissakin huivinsa paassa ja pitkat mekot, joihin kuului myos selassa roikkuva huivi. Kukaan ei kaynyt suihkussa ennen altaaseen menoa. Suihkuja ei itse asiassa edes ollut kuin pari kappaletta vaatteiden vaihtokoppien vieressa. Vahan pelotti, minka taudin vedesta saa juuri naiden hygienia kaytantojen vuoksi, mutta ainakaan viela ei ole mikaan iskenyt.

Aluksi saimme olla aivan kahdestaan parissa huvipuistolaitteessa, koska kaikki lapsilaumat peuhasivat vedessa. Sitten mekin suunnistimme vesilaitteisiin, joihin kuului hauska putkiliukumaki, jonka lopussa oli eraanlainen iso kuppi, jonka pohjassa oli reika. Kalle sai raikuvat aploodit ja suosionosoituksia, kun han onnistui pyorimaan monta kertaa taman kupin ympari. Kaikilla muilla oli vaatteet paalla, mina mukaan lukien, joten se hidasti vauhtia. Kalle oli kuitenkin vain uimapoksyt jalassa, joten han sai maesta hurjat vauhdit.

Kun tuli aatoallas aika, kaikki haipyivat sinne. Mekin kavimme hieman katsomassa, mista oli kyse. Allas oli kuitenkin niin mustanaan ipanoita, ettemme viitsineet angeta sekaan. Vahan aikaa istuimme altaan matalassa paassa, poiklien puolella missa ei ollut niin paljon porukkaa (allas oli jaettu tyttojen ja poiken puoleen. Tama on kylla hyvin sukupuoli jaottunut yhteiskunta! Lankalla naki usein kuinka tytot ja pojat pelasivat jotain yhdessa, taalla he ovat aina eri porukoissa) ja pikku pojat kavivat raiskyttamassa paallemme vetta.

Lahtiessamme tuolta aaltoaltaasta, huomasimme muualla olevan taysin autiota. Kaikki muut laitteet olivat kiinni, koska aaltokone kuulema vei niin paljon energiaa. Joku laitteiden kayttaja jutteli kanssamme ja paasti meidat sitten aivan kahdestaan renkaiden lasku jokeen, joka oli siihen asti ollut taynna porukkaa. Saimme kahdestaan kisailla tuossa virrassa. Sittemmin meidat houkuteltiin seuraamaan jotain tyontekijaa, joka kierratti meita huvipuiston kukkulamaisia polkuja ja ohjasi laitteeseen, jossa oli perinteiset tarisevat ja heiluvat penkit ja kuvaruudulta nakyi hurjavuoristorata lasku. Se oli aivan hupaisa laite. Sittemmin han ohjasi meidat vahan oudomman ”laitteen” luokse. Sukelsimme luolamaiseen tilaan, jossa valot valkkyivat, musiikki soi ja vesipisarat lentelivat. Emme ensin tajunneet mita siina pitaisi tehda, mutta sitten selvisi, etta paikassa pitaisi vain tanssia. Kaikissa Bollywood leffoiassa tanssitaan tuollaisissa tiloissa.

Lopetimme huvipuistokierroksemme perinteiseen viikinkilaivaan, joka tosin oli paljon pienempi kuin meilla Suomessa. Aluksi kiikuimme siina kahdestaan, mutta sitten mukaan ilmaantui myos koululaisryhma. Heidan opettajansa tuntui olevan eniten innoissaan laitteesta, silla han halusi ajaa silla uudestaan, vaikka monet oppilaista olivat sen nakoisia etta ”ei enaa koskaan”. Han huusi kannustushuutoja ja laittoi lapset laskemaan laivan keinahduksia. Vieressammekin istui joku aikuinen seta joka oli yhta aikaa kauhuissaan ja hurmiossa. Han nauroi meille laivan pysahdyttya :tervetuloa Keralaan, nain me pidetaan hauskaa. Tuossa laivassa sai hyvan kuvan intilaisesta ryhmahengesta: sita ollaan ryhma, vaikka vakisin ja joukkokuri on kovaa. Yksi tytto oli itkuun purskahtamassa, mutta han ei silti uskaltanut nousta pois laivasta, vaan lahti toiselle kierrokselle, kun kaverit huusivat ”viela lisaa” ja toinen tytto oksenti vauhdin pysahdyttya.

Pois puistosta paasimme katevasti puiston omalla pikkuautolla, joka oli ilmainen ja sen jalkeen bussilla. Kerrankin matkustus sujui todella sulavasti!

 , Karnataka,
Friday, January 14, 2011
Olen unohtanut tuulettaa, etta olemme paasseet punkeistamme eroon! Jo ennen joulua ne katosivat tulikuuman pesun yhteydessa lahes kaikista vaatteista ja Kodaikanalin kylma ilmasto antoi niille lopullisen kuoliniskun. Kauanhan noiden kanssa tulikin kamppailtua. Elama on huomattavasti helpottunut, kun ei tarvitsi aamulla arpoa, mitka vaatteet uskaltaisi pistaa paallensa ja yrittaa muistella, kuinka suuri ”punkkivaroitus” missakin vaatteessa on.

Muutamia hauskoja/outoja huomioita viime paivilta:

-Jokaisessa Madikerin katulampussa on oma aurinkopaneeli.
-oljilla paallystetty asvalttitien patka, missa joku poika kasteli olkia vesiletkulla.
-lehma, joka naytti puoliksi hevoselta ja oli puettu hyvin varikkaisiin kankaisiin.

Tuo aurinkopaneeli huomioni kertoo taas hyvin siita, kuinka taalla vuoristossa ovat ymparistoasiat paremmin hallussa kuin yleensa muualla Intiassa. Kaikki pakataan taas kaupoissa ruskeisiin paperipusseihin ja jokaisella taloudella (ainakin keskiluokalla) on oma juomavesisailionsa, jossa usein on myos jonkinlainen puhdistusjarjestelma.

Eilen ostin uudet kengat, silla entisista oli kantapaat kuluneet paperin ohuiksi, ne olivat keskelta lahes poikki ja tarrat eivat enaa pysyneet kiinni. Kalle sinnittelee viela vanhoilla, erittain haisevilla sandaaleillaan, joita han on korjauttanut jo kolme kertaa.

Nyt olemme Karnatakassa. Ylitimme Keralan rajan tullessamme tanne Madikeriin. Karala oli mulle aivan uusi laani ja siita jai suhteellisen myonteinen kuva. Kylla se oli keskimaaraista siistimpaa ja vehreampaa Intiaa, kuten aina mainostetaankin. Toisaalta luontoa loytyy kylla monesta muustakin laanista, kuten taalta Karnatakasta. Karalassa ihmiset olivat valilla turhankin ylpeita omasta laanistaan ja siella arsytti jatkuva erilaisten retkien kaupustelu. Kaikki guesthouseisannat selittivat aina:Kai te nyt sen ja sen kohteen haluatte nahda, tama meidan Kerala on niin mahtava, etta teidan on pakko kokea tama ja tama.  Bussimatkailu ja moni muukin asia oli hieman kalliimpaa kuin muualla maassa, joka tietty hieman arsytti. Johtopaatoksena sanoisin: Kiva laani, mutta ei niin erityinen ja omanlaisensa kuin annetaan ymmartaa. Muutaman vuoden paasta Kerala tulee varmaan olemaan, kuten Malesia, silla elintaso on jo nyt korkea ja muun muassa ostoskeskuksia ja rikkaiden hienoja taloja nousee sinne tanne kiihtyvalla vauhdilla.

Tanaan kavimme taas vaeltelemassa kapeita luontopolkuja, joissa sai valilla taistella kasvillisuutta vastaan. Oli upeat maisemat! Nyt ei enempaa…Huomenna saatamme siirtya johonkin laheiseen tiibetilais-kylaan…

  , Karnataka,
Wednesday, January 19, 2011
Tanne taas paadyin kirjoittelemaan, vaikka valilla jo harkitsin blogin lopettamista. Seran kylassa, missa olimme kolme yota, kirjoittelin pitkan tekstin, mutta sen onnistui jotenkin kasittamattomasti livahtaa bittiavaruuteen. En vielakaan ymmarra, kuinka siina kavi niin. Sahkot olivat menneet kolmesti perakkain juuri, kun yritin lahettaa tekstiani. Aina kuitenkin loysin kirjoitukseni luonnoksista. Sitten viimeisella kerralla ruutuun ehti juuri tulla teksti viestin lahtemisesta, kun ruutu jalleen pimeni. Luotin siihen, etta pitka tarinani olisi jokatapauksessa tallennettuna jos ei olisikaan lahtenyt ja annoin periksi koneen kanssa taistelussa.

No toivotaan, etta tassa kylassa olisi vahemman sahkokatkoksia kuin Serassa. Muuten Sera oli kylla loisto paikka: rauhallista, viihtyisa guesthouse (joka oli kunnon monitoimitalo, se oli samalla joogakeskus, koulu ja jonkinlainen munkkien asuintalo) ja natti ymparisto. Kylassa asui muutama tuhat munkkia ja heilla oli  luostarinsa ja temppelinsa. Mitaan varsinaista keskustaa kylassa ei ollut, mika oli yllatavaa, silla ainahan intialaisessa kylassa on se yksi vilkkain tienpatka, josta loytyy kaikki oleelliset palvelut. Tiibetilaista vaikutusta taisi olla, etta kylasta loytyi pari aivan oikeaa kauppaa, joista sai muun muassa nuudelia ja vihanneksia. Kalle keittelikin useaan otteeseen nuudelia ja itse tyydyin puuroon.

Viime paivina on valilla vahan nalattanyt. Toisaalta ei taalla nyt nalkakuoleman partaalla tarvitse koskaan karsia silla ainahan saa hedelmia, keksia ja muuta pikku purtavaa. Kunnon ateriat vaan ovat olleet kiven alla. Serassa ongelma oli, etta kylassa oli vain yksi ravintola, joka oli oman hotellimme yhteydessa oleva munkkiruokala. Sielta sai ruokaa vain keskipaivalla ja 18.30 jalkeen illalla. Ruokalista ei paljon valinnanvaikeuksia tuottanut, silla menuun kuului ainoastaan paistetturiisi vihanneksilla ja chapati leivat ja joskus sai tomaaticurrya. Parin kilometrin paassa majapaikastamme kultaisentemppelin luona oli muutama ravintola, mutta emme jaksaneet kavella sinne asti kuin kerran.

Kavellessamme temppelille Asokaksi ristimamme koira seurasi meita lahes koko matkan. Yhdessa vaiheessa kohtasimme lehmia, joiden kanssa Asokalla oli jotain selvittamattomia riitoja. En ole koskaan ennen nahnyt koirien ja lehmien tappelevan! Asoka murisi lehmille nayttaen hampaitaan ja nuo puoliksi haran nakoiset lehmat kuopivat maata ja tekivat hyokkayksia sita kohden. Yritimme rauhoittaa koiraa ja neuvoa sita: tule nyt vain rauhassa tasta tien sivusta ohitse. Mutta yrittaessamme ohittaa lehmat Asoka vierellamme, lehmat suuttuivat meihinkin. Ne mulkoilivat vihaisesti ja lahtivat lahestymaan vauhdilla. Selvisimme kuitenkin niiden ohitse kavelemalla lahes ojanpohjalla.

Seuraavien lehmien kanssa ei ollut mitaan ongelmaa, ne vain marehtivat laiskan nakoisina tienreunalla, kuten kunnon lehmien kuuluukin. Sita vastoin seuraavat koirat olivat hyvin reviiritietoisia. Asoka naytti pitkan lenkin jalkeen jo hyvin naantyneelta ja ajattelin tarjota sille vetta pumpusta, jonka satuin nakemaan eraan talon edessa. Pari pitkin pituuttaa loikovaa unista koiraa virkistyivat seunnissa meidan lahestyessa ja pian sai Asoka ottaa koivet alleen, kun vieraat koirat ampaisivat pystyyn ja lahtivat ajamaan koira ystavaamme takaa.

Tiibetilaistemppelit olivat hienoja taide-elamyksia! Tuo kultainen temppeli (montakohan kultaista temppelia Intiassa on? Kuuluisin lienee Amritsarin sikhien pyhin temppeli) oli paikan tunnetuin temppelirakennelma. Sen parhainta antia olivat pikkutarkat, varikkaat ja suuret maalaukset, joilla temppelin sisatila oli koristeltu. Myos kattojen puiset raystaskoristeet olivat upeita. Oma huomioni meni temppelin sisalla paljolti siihen, etta sain yrittaa ottaa intilaisesta pariskunnasta valokuvaa. He eivat koskaan olleet tyytyvaisia kuvaan, silla se oli toistuvasti pimea valon tullessa etualalta. Mies aina muutti kameransa saatoja. Kamera oli niin hieno ja monimutkaisen oloinen laite, ettei ihme, etta han ei taysin hallinnut kaikkia sen ominaisuksia, mutta viimein han loysi oikeat asetukset.

Eilen tulimme matkassa lyhyen, mutta ajassa pitkan bussimatkan 5 eri kylan kautta. Saimme vaihtaa bussia 7 kertaa! Tuo matka oli kylla taman reissun tyolain taival tahan mennessa! Tiet olivat pitkaan vuoristoisia ja lahes koko matkalta tie oli revitty auki, jolloin myokkyja ja kuoppia riitti kiitettavasti. Vuoristotiet ovat taallapain niin kapeita, etta varmaan on hyvakin ajatus leventaa niita. Pitaako tietyota kuitenkaan tehda yhta aikaa 100 kilometrin mittaisella alueella? Aamulla jouduimme ensin suuntaamaan Madikeriin, mihin olimme varautuneetkin, silla Seran kyla oli niin pieni, etta sielta kulki jokseenkin vahan bussia. Tuolla kaikki bussit olivat aariaan myoten taynna ja saimme selittaa ihmettelevalle paikalliselle, miksi emme yrita rinkkojen kanssa angeta bussiin, josta porukkaa roikkui jo ovista ja ikkunoista. He eivat koskaan ymmarra ”taysi” kasitetta. No, odottelimme toista bussia ja tulihan se piakkoin. Silla siis paasimme Madikeriin. Tuolla alkoivat ongelmat, silla kuulimme huhuja teiden olevan poikki. Madikerista olisi pitanyt paasta suoraan Dharmastalaan, mutta meille mainostettiin, etta kun vain menette Uppuriin, sielta menee lukuisia busseja. Meille ei koskaan selitetty tarkemmin tuota ”tiet ovat poikki” ilmoitusta. Johtuiko se tietoista vai kenties jostain muusta? Uppuristakaan ei tosiaan mennyt lukuisia busseja vaan saimme sen jalkeenkin viela jatkaa kyla rallia ennen kuin lopulta olimme perilla. Viela 8 kilometria ennen maaranpaata, meidat komennettiin ulos bussista, vaikka lipussamme luki ”Dharmastala”. Paasimme sentaan tuolla samalla lipulla loppumatkan.

Kirjoittelua hairitsee nappainten jumitus, joten nyt on pakko priorisoida, mita viela sanoisin. Asiaa olisi paljon, mutta yritan sanoa tiiviisti. Olemme nyt siis jainalaistemppelialueella. Ruoka taalla on ilmaista, tosin se ei ollut yhta hyvan laatuista kuin vaikkapa sikhien ruoka Amritsarissa, joten jai minulta syomatta. Olihan se kuitenkin taas kokemus nahda noin massiivinen ruokailutapahtuma. Ihmisia istui riveissa satoja ja kaikille jaettiin ensin lautaset ja sitten keitoksia nopealla tahdilla. Kaikki soivat kasin juuri tiskista tulleilta marilta lautasilta, joten hygieniaoloja ei uskaltanut paljon edes pohtia. Kalle kylla soi reippaasti lautasensa tyhjaksi, joten nyt sitten vain odotellaan karvistavatko Kallen mahahapot giardialoiset. Toivon mukaan Kallen maha voittaa taman taistelun, silla huomenna olisi taas bussimatka edessa, joten ripuli ei oikein olisi tervetullut.

Kallen onnistui paasta suuren karsivallisyytensa vuoksi temppeliin sisaan. Itse jain taman jainalaistemppelin ulkopuolelle, silla jonotin kylla 40 minuuttia jonossa, joka ei liikkunut mihinkaan auringon porottaessa kuumana. Meidat jonottajat oli suljettu tietynlaisiin karsinoihin, jotka muodosivat vaylan temppeliin. Tama kuja oli tehty verkosta ja kaltereista ja paalla oli peltikattoa, joten se kerasi kivasti lampoa ihmisten ollessa tiiviisti pakkautuneena sinne. Onneksi katon ja verkon valiin oli paikoin jatetty vahan tilaa ja tallaisesta raosta paasin kiipeamaan pois, kun kyllastyin jonottamaan. En yhtaan ihmettele, miksi noissa tiloissa valilla syntyy joukkopaniikkia! Miksei noita jonotus vaylia voida suunnitella siten, etta niista paaisi poiskin muuten kuin kiertamalla ihmismassojen lapi lahtopisteeseen. Voisi olla jotain pienia valiportteja. Luulen, ettei mitaan aukkoja ole jatetty, koska muuten intialaiset tulisivat niista sisaan ja etuilisivat muita. Tamahan on etuilukulttuurissa havyttomin maa, mita kuvitella saattaa! Eilenkin bussiin pyrkiessani isot aijat tunkivat ohitseni kummaltakin puoleltani bussin oviaukon kohdalla. Kylla he vahan rauhoittuivat, kun karjuin ”naiset ensin”. Heidan herrasmiesmaisyyteensa on aina hyva yrittaa vedota, vaikka ei se aina mitaan auta.

Kerrankin temppelinorsut olivat tyytyvaisen oloisia. Niita ei ollut kytketty jaloista kettingilla, kuten tavallisesti. Johtuikohan tama jainalaisten suuresta kaiken elaman kunnioituksesta? Hindujekin pitaisi kunnioittaa elamaa, mutta usein he kohtelevat elaimia julmasti aivan syytta suotta. Seraissakin keittiopoika tahtasi potkun Asokan kylkeen, vaikka se ei ollut tehnyt mitaan. Taman jaljeen poika viela kehtasi nayttaa tyytyvaiselta suoritukseensa, kun koira jai ulisemaan. Nuo norsut olivat kylla ylvaita elamia, sain yhdelta niista siunauksen:se kosketti minua karsallaan.

Kavin taas laakarissa korvani vuoksi. Eilen illalla lahdimme etsimaan tohtoria, kun korvasarkyni oli pahentunut. Ensimmainen tohtori ei luottanut omiin kykyihinsa vaan kirjoitti lapulle toisen laakarin osoitteen. Saimme matkustaa jalleen bussilla ja vahan aikaa etsia tata tohtoria. Ensin kadunmies osoitti yhteen suuntaan, sitten kysyimme apteekista ja suunta olikin painvastainen. Lopulta loysimme oikean talon, mutta emme tienneet sen olevan oikea. Kysyimme hammaslaakarin odotushuoneen miehelta ja han kaski palaamaan paatielle ja jatkamaan eteenpain. Onneksi kysyimme viela apteekista, silla oikea paikka oli kuin olikin tuossa kyseisessa rakennuksessa. Miten tuo hammaspotilas ei tiennyt laakarinvastaanottoa, vaikka se oli vain seinan takana? Joskus tuntuu, etta ihmiset ovat taalla taysin sokeita, ja oman kaupunkin tuntemus on taysin olematonta. Tamakin Ujirin pikku kaupunki koostuu vain 300 metrin mittaisesta alueesta tienvarrella. Sain asken kayda viela uudestaan laakarin juttusilla, silla han kaski eilen palaamaan viela korvan puhdistusta varten. Hyvin iloinen ja patevan oloinen laakari! Ei sellainen yrmy kuin he joskus ovat. Diagnosoi siina kaiken ohella jopa happovaivani, joka johtuu kylla nyt vain niista arsyttavista antibioteista. Muuten ollut maha hyvassa kunnossa kaikinpuolin, mutta nuo laakkeethan ne oat aina pahasta. Jospa tama korvaepisodi olis nyt talla hoidettu!

Seraissa piti kirjan mukaan olla maailman kilteimmat ihmiset. Vaikea sanoa, silla kukaan tiibetilainen ei puhunut meille juuri mitaan. Rauhallisia he olivat kuitenkin ja jotenkin seesteisen oloisia kaikelta kaytokseltaan. Nyt on outoa olla taas taalla inkkareiden keskella, kun meihin otetaan koko ajan jotain kontaktia, tiibetilaiset eivat kiinnittaneet meihin yhtaan mitaan huomiota, mika tuntui valilla jopa jokseenkin oudolta.

Huomenna olisi tarkoitus paasta taas vahan pohjoisemmaksi. Sen kunnianhimoisempia tavoitteita on taalla turha ottaa, kunhan nyt paastaisiin edes oikeaan suuntaan. Gokarna on pitkaaikais tahtaimessa, mutta saa nahda montako paivaa sinne menee. Olisin tyytyvainen jos oltaisiin siella kolmessa paivassa, silla kirjani alkavat jalleen loppua ja sieltahan niita varmasti loytyy.

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi