Irtolaisena Aasiassa, osa 4

,
Tuesday, November 9, 2010

Maa on taas vaihtunut! Malesian killinisyys seka puhtaat ja yksinkertaiset arkkitehtuuriset linjat ovat vaihtuneet intiamaiseen yksityiskohtien leikkiin. Taydelta Intialtahan tama maa ainakin viela vaikuttaa, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta! Lentokenttakaytantojen sujuvuus oli suuri yllatys, kun varauduin Intian kaltaiseen maahan, jossa saa aina saataa. Emme ole varmaan koskaan aiemmin paasseet kentalta yhta vauhdikkaasti kuin tana aamuna. Suoraan saimme kavella passintarkastuksen lapi ilman mitaan jonotusta ja rinkka nakyi liukuhihnalla juuri samalla hetkella, kun saavuimme paikalle. Ovensuussa oli myos monia infopisteita, joista jaettiin ilmaisia karttoja ja jopa paksun majoitusopuksen sai taysin ilmaiseksi. Kyselimme Colombon majoituksesta, silla viela tassa vaiheessa olimme menossa sinne. Ulkoa loytyi helposti pankkiautomaatti ja siita sai nostaa yllattavan suuren summan eli 100 000 eli noin 660 e. Saa nahda riittaako kuukaudeksi, mutta voi olla, etta joudumme nostamaan lisaa, silla hankimme Intian viisuminkin taalta. Sittemmin suuntasimme kyselemaan busseja Colomboon. Siina oli pienta hakuammuntaa, silla meita neuvottiin vahan eri paikkoihin. Suhteellisen nopeasti kuitenkin loysimme itsemme oikeasta bussista, joka oli ilmainen ja vei parin kilsan paassa sijaitsevalle bussiasemalle.

Tuolla bussissa selailimme esitteita ja karttoja ja tuumimme haluammeko kuitenkaan Colomboon. Tallainen suunnitelmien akkinainen vaihtuminen on kylla meille yleista! Talla reissulla olemme vain voineet tehda harmillisen vahan ”fiilis pohjaisia” valintoja, silla lentoaikataulut ovat sitoneet jonkinasteiseen suunnitelmallisuuteen. Huomasimme, etta Colomboon oli matkaa lahes 1,5 tuntia bussilla ja laheiselle rannalle huomattavasti vahemman. Juttelimme muutaman sanan bussissa myos muiden reissaajien kanssa ja heilla oli tarkat suunnitelmat, miten kiertavat tata maata.Tytto naytti jopa kartasta heidan reittinsa. Itsesta on aina mahtavaa jos ei ole sidoksissa mihinkaan tiettyihin karttareitteihin vaan voi vappasti menna sinne, mihin kunakin paivana kiinnostaa suunnata, se lisaa vapauden kokemusta. Sanoimme noillekin reissaajille, etta menisimme paakaupunkiin, mutta jo bussista ulos astuessamme,olimmekin toista mielta. Onneksi tuolta samalta asemalta lahti busseja myos Negomboon. Eras seta sanoi, etta bussi lahtisi 2 minuutin paasta. Vahan naureskelimme, etta niin varmaan, silla naissa maissa mikaan ei yleensa tapahdu noin nopeasti. Yllattaen bussi kuitenkin nytkahti liikkeelle samantien, kun sinne hyppasimme.

Just kun tuuletin, ettei meilla ole suunnitelmia, juuri nyt kuitenkin hiomme niita. Kalle tuossa vieressa pohdiskelee, etta jos ehtisimme viela tanaan poliisilaitokselle kyseleen lupia Jaffnaan, joka on aivan pohjoisessa. Maa on nykyaan taysin rauhoittunut, mutta turistit tarvitsevat silti nahtavasti viela luvat tuonne pohjoiseen. Sen pitaisi olla aika lapihuutojuttu, eli lahinna taytyy vain ilmoittaa, etta sinne olisimme matkaamassa. Emme kuitenkaan aivan suoraan tuonne pohjoiseen suuntaa, vaan varmaan pysahtelemme jossain valilla. Katsotaan lahdemmeko sinne pain huomenna. Tama paikka ei suurta vaikutusta ole tehnyt: aivan leppoisa lomakeidas, mutta rannan vedet tummaa ja ruoka kallista.

, North Central,
Wednesday, November 10, 2010

Taalla nettipaikan nurkassa opiskellaan englantia, eras seta luennoi enkun kielioppia kahdelle nuorelle tytolle. Tama taalla on intiamaista, miten kaduilla ja julkisissa tiloissa nakee hyvin monenmoista arkista askaretta ja kaikenlaista elamaa. Malesiassa ja muissa vahan rikkaimmissa Aasian maissa jokaiselle toimelle on osoitettu oma tarkka paikkansa, aivan kuin lansimaissakin. Koulut ovat opiskelua varten ja vaikkapa urheilukentat erinaista liikuntaa varten. Taalla urheilukentilla voi samanaikaisesti laiduntaa lehmat, kun toisella laidalla lyodaan krikettia.

Monet sanovat, etta Sri Lanka on kuin siistimpi versio Intiasta. On tassa maassa kuitenkin hyvin paljon muitakin eroja Intiaan verrattuna kuin vain vahaisemmat roskat. Tosin olihan se kieltamatta aika mullistavaa havaita tanaan roskakori kadunvarressa. Malesiaan verrattuna kaupat taalla ovat pienia ja vaatimattomia, mutta taas Intiaan verrattuna ne ovat ylellisia. Muistan miten Intiassa oli aina suuri nahtavyys jos vastaan tuli kunnon ruokakauppa. Taalla taas on paljonkin suomalaisen kylakaupan kokoisia sekatavaraliikkeita, joista saa kaikkea tarpeellista. Tuotevalikoima on myos runsaampi kuin Intiassa, siella sai aina vain muutamaa erilaista mehua tai kekseja, taalla on varaa mista valita. En tietenkaan voi tietaa, miten tilanne Intiassa on muuttunut parissa vuodessa. Tietyt asiat voivat muuttua taalla pain maailmaa hyvinkin nopeasti ja suunta kai on, etta Intiakin on avaamassa talouttaan markkinoille. Vasta luin jonkinlaisesta kauppasopimuksesta Usankin kanssa. Luottokorttien vyoryminen tanne Sri Lankaan on esimerkki muutoksesta, joka on tapahtunut nopeasti. Kalle ei muista, etta taalla pari vuotta sitten olisi juurikaan voinut Visaa kayttaa, mutta nyt sita mainostetaan useissa liikkeissa. Lehdessakin oli eilen varoittava artikkeli luottokorttien lisaantymisesta. Joku asiantuntija siina otti kantaa, kuinka pankkejen valinen kilpailu on kovaa ja siksi he myontavat liian houkuttelevia etuuksia luottokorttien ottajille ja kayttajille, jolloin ihmiset helposti velkaantuvat. Ymmarran kylla, etta monille voi tulla maksuvaikeuksia, silla luottomaksut ovat varmasti niin uusi juttu, etta ne hammentavat. Tanaan bussissa katselin ihmeissani, kun monilla oli niin hienoja puhelimia, etten sellaisia ole juuri edes nahnyt. Voisin kuvitella, etta olisivat luotolla ostettuja. Miten muuten nailla muutaman euron keskimaaraisilla paivapalkoilla ostettaisiin tuollaisia ylellisyystuotteita?

Viimeksi kirjoitin, etta tarttisimme luvat pohjoiseen matkustamiseen. Se oli vaaraa tietoa! Joku paikallinen seliitti meille vakuuttavasti, etta tarttisimme paperin, jonka saa poliisilta, mutta mennessamme poliisiasemalle, siella ei edes ymmarretty kysymystamme. Viimein saimme selvitettya asiamme, johon poliisiseta leveasti hymyillen totesi ”ette tietenkaan tarvitse mitaan lupaa, voitte aivan vapaasti matkustaa”. Ehka sota-aikana on vaadittu lupia ja siksi tuo paikallinen erehtyi luulemaan, etta vielakin tarttisimme.

Maa on nyt tosiaan taysin rauhoittunut. Lehdissa tuuletellaan vielakin voitokkaasta sodasta ja puhutaan monenmoisista jalleenrakennushankkeista. Olemme nahneet jopa rahan, joka on painettu sodan loppumisen ja voittajien kunniaksi. Siina sotilashenkilot nostavat liput liehumaan ja se on aivan kuin toisen maailman sodan propagandajulisteiden kuvat, taynna ”itsetyytyvaista me-henkea”. Mielestani ei ole ollenkaan viisasta nain nakyvasti kehuskella voitolla, koska se lisaa havijajien katkeruutta. Nyt pitaisi oikeasti pyrkia luomaan maahan yhtenaisyytta ja tuollainen ”mepa kukistettiin ne” tuuletus varmasti vain jakaa maata. Tamilitiikerit pitaisi ottaa mukaan politiikkaan ja ehka antaa heille jopa jonkinlainen itsemaaraamisoikeus pohjoisten alueiden suhteen. Se jos mika saisi rauhan todennakoisesti kestamaankin.

Paikalliset taalla ovat hyvin tyytyvaisia, etta maa on rauhoittunut ja kaikkialle voi matkustaa. Monet ovat hymyilleet iloisesti, kun olemme sanoneet aikovamme pohjoiseen ja suositelleet sita lampimasti. Eras tati sanoi kayneensa vasta Jaffnassa ja kehui paikkaa kauniiksi. Vaikka nailla alueilla on ollut koko ajan rauhaisaa niin varmaan namakin ihmiset ovat karsineet matkustusrajoituksista. Tassa maassa, kuten Intiassakin, tunnutaan olevan paljon liikenteessa. Burmassa ihmiset eivat selvastikaan niin paljoa matkustelleet, mita yleensa Aasiassa, johtui ehka teiden huonosta kunnosta. Malesiassa taas varmaan liikutaan paljon, mutta usein kaytetaan omia autoja. Bussit ovat harvoin taysin taynna.

Tanaan matkustimme taas aariaan myoten taydella bussilla. Aluksi emme mahjtuneet edes istumaan, mutta onneksi pian tuli sen verran tilaa, etta paasimme penkeille. Malesiassa kilometrit soljuvat kuin huomaamatta, tasaisen pehmeasti ja hiljaisesti. Taalla taas bussit ramisevat, tootit huutavat, musiikki pauhaa ja auto keikkuu jatkuvasta ratin akkipyorittelysta johtuen. Kuski ei juuri rattia paikoillaan pitanyt vaan veivasi sita koko ajan puolelta toiselle kuin ruoria kovassa aallokossa. Toisin kuin Malesian puolityhilla leveilla teilla, taalla liikennetta riittaa. Bussin heittely puolelta toiselle johtui jatkuvista ohitteluista.

Malesiassa matkustaminen on siis huomattavasti mukavempaa ja helpompaa, mutta toisaalta myos hyvin kallista. Jos pienella epamukavuudella saastaa huomattavia summia, uhraudun mielellaan. Eilinen puolen tunnin bussimatka maksoi 18 rupiaa ja tanaan 4 tunnin matka 160 (150 r on 1 e). Malesiasta samanlaisesta matkasta kuin tanaan tulimme olisi saanut pulittaa vahintaan 10 e. Siina missa Malesiassa bussissa oli penkkeja toisella puolen kaytavaa yksi ja toisella 2, taalla niita oli 5 rinnakkain. Ei tuo bussi kuitenkaan ollut mitenkaan erityinen koettelemus. Aluksi oli vahan ahdasta, mutta pian sain jo hartiat suoraksi. Tarkeintahan noissa matkoissa on aina se, etta matkanteko edistyy ja tuo bussi oli hyvinkin vauhdikas. Joskus nuo paikallisbussit pysahtelevat pahimmillaan puolen tunnin valein ja aina pidetaan riisinsyonti tauko. Oikeastaan Malesiassakin oli yllattavan paljon taukoja, ainakin vessassakaynti pysahdyksia. Nyt pysahdimme vain kerran ja muuten ihmiset hyppasivat liikkuvasta buusista ulos. Valilla oli hurjan nakoista, kun ihmiset hyppesivat kunnon vahdista ja saivat ottaa nopeita askelia pysayttaakseen vauhtinsa.

Olemme nyt aika viihtyisessa guesthousissa. Hienoa on, etta siella on kuuma suihku ja oma parveke:ihanteellista pyykinpesuun. Ravintola siella vaan oli torkean kallis. He pyysivat 700 riisivihannes currysta. Oikea hinta olisi noin 100 r. Tassa maassa on hienoa, etta hinnat ovat merkitty tuotteisiin. Kaupassa kaydessa saa aina tosi hyvan kuvan, mita mikin oikeasti maksaa. Totta kai kokinkin pitaa saada jokin palkkio, mutta jos hinta alkaa olla viisinkertainen ainesten hintaan verrattuna, se on hieman liikaa. Miellani maksan vaikkapa puoletkin enemman, mutta en sentaan mitaan poskettomia summia.Loydettiin onneksi ravintola, josta sai 200 rupialla riisiannoksen ja myohemmin illalla soimme 140 r. Kylmaahan se ruoka taalla usein on. Kalle oli pelotellut mua etukateen talla tosiseikalla, mutta en ollut oikein uskonut. Paivalla se tuli todettua, kun toivat eteemme kylmaa riisia erilaisilla kastikkeilla, jotka nekin olivat kaikki kylmia. Onneksi saimme selitettya, etta haluaisimme heidan lammittavan ruuat. Osa kastikkeista sitten lammitettiin. Nyt illalla ruoka oli yllattaen taas aivan kuumaa. Perinne taalla tuntuu kuitenkin olevan, etta kylmaa ruokaa on aivan tavanomaista syoda. Usein ruoka-annokset laitetaan muovipusseihin tai pahvilootiin ja otetaan mukaan, varmaan he syovat ne sitten tyopaikoillaan tai kotonaan.

Taalla saa taas paljon enemman huomiota kuin Malesiassa. Oikeastaan malesialaiset ovat paljolti kuin suomalaiset, vieraille ihmisille ei juuri puhuta. Malesiassa kasittamatonta oli palvelun nihkeys. Ymmarran kylla paljon paremmin naita taman maan ihmisia, vaikka he usein ovatkin rasittavia bisneksineen. Silti, onhan se nyt helpommin ymmarrettavissa, etta joku haluaa rannalla kaupata sinulle jotain tai haluaa sinut kyytiin tuktukiinsa ja haluaa rahastaa eli hankkia elantoaan, kuin se etta todetaan keittiosta samalla kuin kuoritaan perunoita, ettei ravintola ole auki. Tiomanilla oli monesti, etta joku laittoi keittiossa ruokaa, mutta ei suostunut sita meille asti laittamaan. Taysin kasittamatonta. Paremmin ymmarran royhkeaakin bisnesta kuin tosi tylya ja valinpitamatonta kaytosta eri bisnestenharjottajilta. Uskon silti, etta tulen viela kaipaamaan Malesian rauhaa. Eilen rannalla vasta tajusin, kuinka hienoa Tiomanilla oli, etta missaan ei kaupattu mitaan ja koko ajan sai olla rauhassa.(saattoi osin johtua sadekaudestakin, kaudella siell on varmasti rauhattomampaa) Negabossa nimittain tultiin heti kaupustelemasan. Kaupustelu taalla ei kuitenkaan viela ole ollut kovin paallekayvaa, suhteellisen kohteliasta se on. Tassa Anuradhapuran kaupungissa, jossa nyt ollaan, tuktuk kuskeja lukuunottamatta kukaan ei ole hairikoinyt.

Paljon taalla tullaan muuten vain juttelemaan. Onhan se mielta lammittavaa, etta joku toivottelee iloisesti hyvaa lomaa Sri Lankalla. Malesiassa kukaan ei koskaan sanonut nain. No niin…eipa tassa paljon muuta asiaa keksi…Huomenna varmaan pyorailemme tassa pikku kaupungissa ja katselen prinsessamekkoja, kun olen luvannut lahettaa sellaisia jouluksi kummitytolleni ja hanen siskoilleen.

Paljonhan tassa maassa olisi nahtavaa. Pitaa nyt miettia, minne ehdimme, mutta pohjoinen kylla kiinnostaa kovasti ja erinaiset vuoristoseudut keskella maata, seka tietenkin hienot surffausrannat etelassa.
,
Saturday, November 13, 2010

Anuradhapura:

Olimme tassa boddhipuusta kuuluisassa pikkukaupungissa pari yota. Kavimme pyorilla kierteleen parilla temppelilla ja kurkkaan tuon kuuluisan puun, joka oli verso siita alkuperaisesta puusta, jonka alla buddha valaistui. Meilla oli hyva guesthousi (Grand) ainakin siihen verrattuna, mita tuon jalkeen on tullut vastaan.

Istuessani kaupan portailla ja syodessani mehujaata, kuulin yhtakkia vihaisia ihmisaania ja suuren joukon halya. Nostaessani katseeni, nain pitkan mielenosoituskulkueen. Kalle oli kaupassa ostamassa vetta ja katsoin parhaaksi siirtya itsekin sisatiloihin. Kaupan ikkunan lapi katsoimme ohi kulkevaa ihmisjoukkoa, jossa puitiin nyrkkeja. Ihmiset nayttivat akaisilta, mutta muuten protesti sujui rauhallisesti. Kysyin vieressa seisovalta vartijalta, mita nuo ihmiset haluavat. Vartijan vastaus tyynnytti meidat, silla han sanoi heidan haluavan yliopiston. Se kuullosti sen verran harmittomalta protestin aiheelta, etten enaa pitanyt joukkoa potentiaalisesti vaarallisena. Jalkeen pain tarkemmin ajateltuani tajusin, etta oman korkeakoulun saanti voi varmasti taalla pain maailmaa herattaa hyvinkin kiihkeita tunteita. ”Ei kai nyt yliopiston takia kukaan heittaydy vakivaltaiseksi”, ajattelin ensin. Mutta enhan voi tietaa, mista kaikesta protestissa lopulta oli kyse.Tietaakseni tamilitiikereiden kapinassa on ollut paljolti kyse kieliriidoista ja heidan oikeudestaan kayttaa tamilinkielta julkisissa paikoissa, kuten juuri kouluissa. Vaikea taalla on koskaan nyhtaa ihmisilta koko totuutta, koska kaikki haluavat selittaa meille turisteille asiat parhain pain tai eivat vaivaudu selittamaan ollenkaan. No, joka tapauksessa niin kuin jo sanottu, mielenosoituskulkue eteni ainakin talla kertaa rauhallisesti.

Sotilaita tuolla kylalla oli kylla vahan joka tienhaarassa, mutta he nayttivat todella kyllastyneilta. Luulen, etta heidan vartiointitehtavansa eivat ole aivan ajan tasalla. He ovat jaanteita sodan ajalta ja heita pidetaan valmiudessa enaa vain kaiken varalta tai ehka jonkinlaisena nakyvana uhkana tamilitiikereille, ettei heita huvittaisi enaa alkaa kapinoimaan.Oli sotilaista meille kuitenkin konkreettista hyotyakin.

Eilen aamulla olimme lahdossa Jaffnaan, kun taas eras kadun mies pysaytti meidat udellaakseen kuulumisiamme. Totta kai han halusi tietaa myos minne olemme matkalla. Kun ilmoitimme Jaffnan suunnaksi, alkoi sama tuttu virsi, jonka olimme kuulleet monesti aiemminkin, ”onko teilla luvat sinne, ulkomaalaiset eivat voi menna sinne”. Sanoimme kysyneemme seka Negopon poliisilta etta Anurathapuran poliisilta ja kumpikin oli vastannut, ettei ole mitaan syyta, miksemme voisi menna pohjoiseen. Tama kadun mies alkoi kuitenkin selittamaan hyvin asiantuntevan oloisesti: poliisit eivat tieda taalla mistaan mitaan, heilla ei ole edes kielitaitoa ymmartaa mita haluatte. Nayttakaa karttaa niin naytan, mihin asti paasette. Tuossa on tarkastuspiste tuolla tiella, sitten joudutte kaantymaan takaisin. Voitte kylla menna Jaffnaan laivalla, mutta ette teita myoten. Kysykaa vaikka tuolta sotilaalta, he tietavat minne saa menna paremmin kuin poliisi.

Mies sitten viittoi sotilaan rynnakkokivaareineen lahemmaksi ja kovasti naytti sotilas olevan samaa mielta kuin kadunmieskin. Koska emme ymmartaneet, mita intressia tuolla miehella tai sotilaalla olisi valehdella meille, paatimme uskoa hanta. Teimme siis uudet suunnitelmat ja paatimme matkata Trincomaleen. Olimme kuulleet, etta tuon kaupungin lahistolla olisi upeat rannat.

Tiet Anuradhapurasta Trincomaleen olivat kuin Burmassa pahimmilleen. Asvalttia oli saastelty ja sita oli vain aivan keskitiella ja se oli kuoppaa seka moykkya taynna. Alkumatkasta ihmettelin, miksemme aja kovempaa. Liikennetta oli suhteellisen vahan ja tie aukeni vapaana edessamme. Silti kynnimme kuin traktori tasaisen tappavaa ja ramisevaa vauhtia. Alkumatkasta istuimme aivan edessa, sittemmin vaihtaessamme bussia jouduimme taakse ja ymmarsin, miksi olimme madelleet eteenpain. Moykyt, jotka eivat edessa juuri edes tuntuneet, saivat takapenkkilaiset hyppaamaan korkealle ilmaan. Pari kertaa lensimme valehtelematta 20 senttia penkista ilmaan. Saimme onneksi pidettya samalla kiinni, joten emme loukanneet itseamme, mita nyt pikku mustelmia saimme.

Trincomalessa paatimme suunnata heti lahistolle Nilaveliin rannalle. Otimme paikallisbussin sinne, bussissa eraat nuoret aijat kaskivat jaamaan samalla pysakilla kuin he ja seuraamaan. Seurasimme heita pitkan hiekkatien paahan rannan tuntumaan ja kavimme kyselemassa sielta hotellia. Hotelli oli perustasoisen nakoinen, vaikka olihan siella tenniskentta ja lyhyeksi leikatut nurmikkopihat. Tuon puutarhamaisen pihapiirin vuoksi paikasta saattoi nahtavasti pyytaa mita vain. Siella huoneet olisivat olleet 80 dollaria! Kaannyimme takaisin ja pohdimme uutta toimintasuunnitelmaa. Ongelma oli, etta olimme kaukana kaikesta, keskella ei mitaan ja tien paassa odotteli vain yksi tuktuk. Tuo kuski sai hieman liian hyvat neuvotteluasemat. Kovan tinkauksen jalkeen, hyppasimme hanen kyytiinsa ja lahdimme katsastamaan toista guesthousia. Kuski oli sanonut, etta tuon paikan huoneet olisivat 1700, joten odotimme aika ylellista hotellia. Budjettirajamme on 1300, mutta etenkin mina olen valmis maksamaan aina hieman enemmankin jos rahalle saa hyvin vastinetta eli tuohon hintaan odottaisi jo kuumaa suihkua ja ehka televisiotakin. Paikka osottautui mummon mokiksi, jossa oli muutama ylimaarainen vuokrattava huone. Aloitimme tinkauksen ja ongelmaksi muodostui tutktuk kuski, joka selvasti halusi komissiota. Kysyimme hintaa muorilta, mutta han kysyi heti jotain kuskilta ja antoi kuskin puhua. Ei ollut vaikea arvata, mita heidan valinen keskustelu koski: Mummo halusi laskea hintaa, mutta kuski ei, koska halusi vieda valista kunnon rahat. Saimme hinnan putoamaan budjetin tasollemme eli 1300, joka sekin oli aivan liikaa tuosta huoneesta. Kysyessamme ruuan hintaa, muori kaantyi taas kuskin puoleen. Han selvasti kysyi, kuinka paljon turisteilta olisi sopivaa pyytaa vegecurrysta. Kuulemamme hinta oli taas kaksinkertainen oikeaan hintaan. Emme voineet kuin nauraa, mika ehka sekin oli epakohteliasta, mutta ainoa reaktio mihin pystyimme. Mennessamme majaamme, kuulimme ulkoa viela pitkaan kinastelua, kuski ja mummo tappelivat kuskin komissioista.

Illalla kavimme uimassa aalloissa, joissa oli mukava pulikoida. Vesi oli vahan syvemmalla suhteellisen kirkasta ja rannat puhtaat ainakin meidan majapaikkamme lahistolla. Kavimme myos ostamassa vetta ja hedelmia. Taas meita yritettiin huijata! Siina on jo pokkkaa, kun pyytaa isompaa hintaa tuotteesta, john hinta on merkitty. No saimme vesiponton oikeaan hintaan seuraavasta kojusta, jossa se yllattaen oli jopa hieman vahemman kuin hintalappuun oli merkattu.

Pelkat kivat aallot eivat kuitenkaan jaksaneet viehattaa paikassa niin pitkaan, etta olisimme jaaneet sinne. Varsinkin, kun paikan miinuspuolet painoivat vaa’assa huomattavasti: ruoka torkean hintaista, vain 2 ravintolaa, (Laitoimme taas illalla puuroa. Onneksi ostin sita Malesiasta kunnon lastin mukaan) petipunkkeja ja meluisia naapureita.

Pitkiin aikoihin punkkeja ei ollut nakynyt, kunnes paatimme pesta kaikki vaatteemme. Ne ovat kylla sitkeita otuksia! En ollut ainakaan kuukauteen pitanyt vaatteita, missa oli punkkivaara. Nyt Anuradhapurassa paatimme kuitenkin pesta vaatteemme. Silloin Burman Baganissa vaatteet pakastettuamme lahes kaikki punkit kuolivat. Eraassa pakastuserassa sahkokatkoksia tuli tiheaan, joten luulen, etta johonkin vaatteeseen jai jotain punkkeja tai niiden munia henkiin. Yangonissa kaytin pikaisesti erasta paitaa paalla ja huomasin heti siita syntyvan patteja, heitin tuon paidan menemaan ja pussitin omaan pussiin sen lahettyvilla olleet vaatteet. Luulen, etta tuosta vaatepussista punkit pesun yhteydessa taas paasivat karkuun. Pitaisi kai se uskoa, etteivat ne pesemalla kuole, tai ainakin tarvittaisiin viela kuumempaa vetta kuin taalla raanasta koskaan tulee.

No, tuo ei kuitenkaan ollut iso ongelma, etta punkit taas ilmaantuivat joihinkin vaatteisiin. Kunhan eivat nyt taas leviaisi kaikkiin. Nama vaatteisiin jaavat yksilot nayttavat kuitenkin olevan yleensa hyvin rauhallisia, patteja ilmaantuu vain muutama paivassa. Nuo sankyotukset ovat paljon rasittavampia sikali, etta jyrsivat isot patit. Onnistuin taas nakemaankin tuollaisen sankykoppakuoriaisen, kai ne luteita ovat nimeltaan. Hyvin pienia ja viattoman nakoisia ne ovat, mutta rasittavia. Nyt ne eivat sentaan onnistuneet pilaamaan yotani. Ehka hyttysverkko suojeli niilta, silla kutina alkoi vasta, kun huomasin verkon irronneen patjan valista ja silloin oli jo aika aamu.

Olimme jo miettineet selitykset valmiiksi, kun suljimme tuon majapaikan oven takanamme. Paikalla oli kuitenkin vain noin 80-vuotias mummo, joka ei juuri englantia osannut. Silti hanella tuntui olevan kovasti vaatimuksia. Luulimme ensin, etta han tiukkaa meilta, miksi lahdemme jo yhden yon jalkeen. Sanoimme petipunkeista, mutta han ei tajunnut. Sitten me ymmarsimme hanen puheestaan yhden sanan ”taskurahaa”. Siis mita? Lapsille annetaan taskurahaa. Olikohan han joskus pikku tyttona saanut joltain herrasmies-britilta taskurahaa ja naissa nostalgisissa muistoissaan vaati Kallelta samanlaista palvelusta? Tama asetelma on joskus taalla kylla niin hullunkurinen. Ei me olla mitaan rikkaita siirtomaaisantia! Tama Pohjois-Sri Lanka ei kylla ole millaan tavoin valmis vastaanottamaan turisteja, ei ainakaan meita reppureissaajia.

Ajattelimme: Kun maata jalleenrakennetaan pohjoisessa uudestaan, he ovat varmaan iloisia turisteista. Siella on varmasti viela tosi halpaa, kun turistit eivat ole loytaneet viela naita alueita. Kumpikaan olettamus ei ole pitanyt paikkaansa! Kylla he meista ovat kiinnostuneita. Kaikki huutelevat ”helloa” ja haluavat kysella meilta ne perustutustumiskysymykset, mutta kaikki bisneksen harjoittajat vaikuttavat pettyneilta, kun eivat rikastukaan kustannuksellamme. Ei reppureissaus tuo rikkauksia, mutta se tuo kuitenkin taattua toimeentuloa! Tama fakta heidan pitaisi ymmartaa. He ovat nahtavasti tottuneet vain okyturisteihin ja heita he taalla odottavat. Eivatko he ymmarra, etteivat sellaiset turistit tuo kadun miehille ja naisille yleensa yhtaan mitaan? Nama turistit syovat hienoissa hotelleissaan ja asioivat muutenkin vain hotellihenkilokunnan kanssa.

Emme paljon kayta mitaan turisteille luotuja palveluita, mutta maksamme kuitenkin aina yopymisesta ja ruuasta. Yritamme suosia pienia perhemajoituksia, joissa raha menisi varmasti oikeaan osoitteeseen. Edellisen yonkin rahat menivat noille vanhuksille ja heidan perheelleen. Yritamme myos aina jakaa kayttamiamme palveluita. Jos esimerkiksi yovymme jossain, emme yleensa syo samassa paikassa tai vaikkapa vuokraa pyoria. Anuradhapurassa Gordon cafeen mies oli tosi iloinen, kun vuokrasimme hanelta pyorat ja hanen kanssaan oli ilo asioida, kun saimme huomata, etta rahat menevat tarpeeseen hanen rakentaessaan yhden huoneen guesthousea. Olemme siis sikali huonoja turisteja, etta kaytamme palveluita vahan (esim pyykit psemme itse), mutta sikali hyvia etta jaamme rahojamme sinne tanne tasaisesti.

Anuradhapurasta piti mainita viela vinkkina, ettei kannata maksaa sisaanpaasysta temppeleille. Mielestani kaikkian uskonnollisten paikkojen pitaisi olla ilmaisia! On melkein yhta torkeaa rahastaa henkisyydella kuin rahastaa luonnonkohteilla. (joskus Laosissa joku yritti tehda bisnesta vesiputouksella) Jotkut meita jututtaneet ihmiset kyselivat, onko meilla liput temppeleille, mutta kukaan viranomainen ei niita missaan vaiheessa vaatinut. Boddhipuullekin paasi, kun vain kaveli alueelle sisaan. Kun eras mopomies kyseli meilta lipuista, sanoimme meilla olevan ne. Han sitten intoutu paivittelemaan lippujen hintaa ja myontelimme vain, etta kallista tosiaan on. 50 dollaria maksaisi jos ottaisi yhteislipun kaikkiin Sri Lankan turistikohteisiin eli lahinna pyhiin paikkoihin. Kalle muistaa viime reissulta, etta jossain lippuja tiedusteltiinkin, mutta tuolla Anuradhapurassa niita tosiaan ei tarvinnut.

Olemme nyt Trincomaleen kaupungissa ja tulimme tanne Nilavellin kylasta monen mutkan kautta. Aamulla jaimme tien varteen odottamaan paikallisbussia. Bussi oli taynna, mutta kohteliaasti meille raivattiin istumapaikat. Sovimme rahastajapojan kanssa, etta han sanoisi,kun olemme Uppuvellissa (ei varmaan oikein muistettu nimi). Aloimme lahestya jo Trincomaleeta ja ajattelimme, etta mennaan sitten sinne, rahastaja on varmaan unohtanut meidat. Akkia han kuitenkin tuntui muistavan olemassa olomme ja kaski jaada seuraavalla pysakilla. Se oli jokin Trincomaleen lahio keskella ei mitaan! Kavimme katsomassa eraan tosi nuhjuisen huoneen, mutta se oli hyvin pimea punaiseksi maalattuine petonilattioineen ja selkea petipunkkipaikka likaisine lakanopineen. Hinta oli tietenkin posketon. Kavimme rannallakin katselemassa, mutta siella ei ollut kuin torppaa toisen perassa ja kalastajaveneita. Sitten vaan taas tien laitaan odottamaan bussia. Tuktukiin emme tietenkaan koskeneet, silla komissioiden takia sen ei voisi kuitenkaan antaa vieda mihinkaan hotelliin.

Trincomalessa kavimme katsomassa taas entista karumpia kamppia. Olimme jo luovuttamass taman kaupungin suhteen ja menimme bussiasemalle. Bussin Kandiin piti lahtea tuota pikaa. Pian kuitenkin selvisi, etta kyseinen bussi on hajonnut. Valtionbussi, joka menisi 6 tunnin ajan tuota 200 kilsaa, lahtisi parin tunnin paasta. Ei kuullostanut tuokaan diili hyvalta. Niimpa Kalle lahti viela kyselemaan hotelleja. Talla kertaa tarppasi ja han oli loytanyt puhtaan ja valoisan huoneen suhteellisen uudesta hotellista. Han oli tinkinyt hinnan 1100 r. Saapuessamme paikalle, hinta oli taas 1200 r. Oli lahella, ettemme kaantyneet takaisin. Mita naita ihmisia vaivaa? Jos jotain sovitaan, sen taytyy pitaa. Malesiassa tai Burmassa ei ollut koskaan mitaan ongelmaa sovittujen hintojen suhteen. No, annoimme taman kerran periksi, ihan oikea hinta se kuitenkin noinkin hyvasta huoneesta oli. Parasta, mihin tama kaupunkin on pystynyt.

Tama osa Sri Lankaa on siis ollut pienoinen pettymys. Otsikon ”Ihmetyksille” viittaan siis lahinna kielteisiin asioihin. Myos hienoa ihmetyksia on kuitenkin tullut vastaan: Nilavellin hiekkatiella nahtiin yhtakkia pillerinpyorittaja kovakuoriainen. Se oli tosi koomisen nakoinen, kun se takajoloillaan pyoritteli lahes tennispallonkokoista lantakokkaretta. Pallo oli paljon isompi kuin se itse ja hienosti taydellisen pyorea. Asken taas taalla Trincomaleessa liikenteen seassa asteli yhtakkia Bampi eli valkopilkkuinen metsakauris. Mista se oli tanne eksynyt?! Ylvaasti se asteli autojen ja mopojen seassa! Olihan se kylla kaunis naky hohtavan valkoisine pilkkuineen ja komeine sarvineen!

Saatietojen mukaan taalla pitaisi sataa vetta, mutta aurinko paistaa pilvettomalta taivaalta. Ilma on hyvin helteinen, arviolta 37 c.

,
Monday, November 15, 2010

Olemme olleet nyt pari paivaa Kandyn kaupungissa, joka on kaunis pikku kaupunki vuorten keskella. Ilmansaasteita taalla on taas kiitettavasti, varsinkin ruuhkaisempien teiden lahettyvilla, mutta muuten on varsin mielyttava ilmasto. Aamuisin ja oisin on ihanan viileaa, eli alle 25 c.

Yangonissa ja muutamissa Intiankin suurkaupungeissa on tehty loistava keksinto ja laitettu julkinen liikenne toimimaan kaasulla. Nain taallakin kylla voitaisiin toimia. Matkustuspaivien jalkeen nokasta tulee aina aivan mustaa eritetta, ja liikenteen seassa kavellessakin meinaa tukehtua.

Tama kaupunki on kuitenkin huomattavasti viihtyisampi kuin esimerkiksi Trincomalee. Tama on sentaan kaupungin nakoinen, niin hyvassa kuin pahassakin. Paha tuli jo mainittua eli liikenneruuhkat ja saasteet, mutta myonteista on tietenkin palveluiden runsaus. Olemme kayneet Pizza hutissa ja KFC:lla. Valttelisimme naita ketjuja viimeiseen asti jos vain jotain muuta kunnon ruokaa olisi tarjolla. Paivalla taas yritimme syoda paikallisessa ravintolassa ja kylmat rotithan (intialainen leipa) ne taas tulivat poytaan, vaikka kuinka olin yrittanyt selittaa haluavani kuumaa ruokaa. Yritin ovelasti kysya, milloin ruoka on valmistettu, mutta jos kysyy nain erikoisia kysymyksia, harvoin tulee ymmarretyksi. Jos yrittaa tarkentaa kysymystaan esim ”tana aamunako?”, vastaus tarkempaan kysymykseen on aina ”yes”.

Olen tanaan metsastanyt rimpsumekkoja. Lupasin kummitytolleni ja hanen siskoilleen mekot ja se osoittautui yllattavan haasteelliseksi lupaukseksi. Olen kuitenkin erittain tyytyvainen, etta tanaan viimein onnistuin tassa tehtavassa. Pienia prinsessamekkoja kylla loytyy joka putiikista, mutta isompia on harvassa. Trincomaleesta jo loysin jotain hienoja pikku tyttojen unelmamekkoja, mutta ne olivat mielestani kalliin puoleisia. Olen tottunut, etta Intiassa saa vaatteita aina 2 eurolla. Tama on niin intialainen maa, etta on outoa, miten vaatteet ovat paljon kalliimpia. Malesiassakin oli yllattaen halvempaa vaatetta. Tosin saattoi johtua siita, etta KL:ssa oli massiiviset alennusmyynnit, kun olimme siella.(koko kaupungin kaupat ovat 3 kertaa vuodessa alessa) Ostin jopa Lacosten paidan 2,5 eurolla. Luulen, etta se on aito, silla siina on ”aitouden vakuutusteksti”, mutta en tietenkaan muotitietamattomana voi varmaksi sanoa.

Tanaan en sitten jaksanut enaa niin katsella hintoja vaan ostelin vain menemaan, kun hienoja vaatteita sattui kohdalle. Jos Suomesta ostaisin joululahjoja kummitytolleni tai pikkusiskolleni ne tulisivat joka tapauksessa vahintaan saman hintaisiksi, luultavasti kalliimmiksikin, eli ei silla niin valia. Pitaahan sita aina jouluun vahan panostaa. En tieda viela yhtaan, miten taalla vietamme joulua. Olemme silloin jo Intian puolella ja varmaan Pondicerryssa, joten tuossa Portugalilais-kaupungissa joulu varmaan nakyykin jollain tavoin. Varmaan ostamme paljon hyvia herkkuja ja hemmottelemme itseamme hieman ylellisemmalla majoituksella.

Buddhanhammasta tuskin menemme katsomaan, mika olisi taman kaupungin paanahtavyys. Itse asiassa hammas ei ole edes esilla kuin silloin talloin. Huomenna varmaan kavelemme jarven ympari ja katselemme maisemia, ehka kiipeamme kukkulalle. Tanaan kavimme Intian konsulaatissa laittamassa viisumianomukset alulle. Niissa kestaa 10 paivaa eli yllattavan pitkaan. Saa nahda kuinka pitkan viisumin saamme, anomme 6 kuukautta, mutta kuulema joskus eivat myonna kuin 3 kk.  Kaymme varmaan valilla pyorahtamassa Adam speakilla eli vuorella, jossa on buddhan jalanjaljet, ja sitten taas palaamme tanne. Nyt kuitenkin olemme taalla ensin muutaman paivan putkeen. Meilla on niin mielyttava hotelli, etta kylla taalla viihtyy. Se on hyvin vanha, lahes 100-vuotias rakennus. Huoneessamme tuoksuu ihana vanha tumma puu! Kaikki on vanhaa, ihanasti sileaksi kulunutta puupintaa, niin lattiat, huonekalut, kuin osa seinistakin.

,
Wednesday, November 17, 2010

Ei kylla oikeastaan ole tapahtunut yhtaan mitaan, mutta jos kuitenkin muutaman rivin kirjailisin. Oikeastaan jo vahan tylsistyttaa tama tapahtumakoyhyys. Haluaisin vaihteeksi tehda jotain edes vahan hyodyllista! Pitaa Intiassa tosissaan yrittaa katsella jotain vapaehtoistyoprojektia. Aina vaan niin huonosti mainostavat niita juuri Intiassa, et voi olla vaikea loytaa. Malesiassa olis ollut monenlaista kilpikonnien pelastus leiria yms tarjolla, mutta aikaa oli liian vahan. Siella niista tiedotettiin kiitettavasti, esimerkiksi guesthousien seinilla.

Olen yrittanyt piirtaa tanaan pitkasta aikaa. Mustalla tussilla jotain raapustelin, mutta en ollut oikein tyytyvainen tuloksiin. Viimeisen piirustuksen kohdalla vasta huomasin, etta ehka jotain kadotetuista taidoista(jos niita on edes ollut) palautuisi mieleen, kun vain jaksaisi harjoittaa unohdettua kaden ja silman yhteistyota. Kun kyllastyin tuhertelemaan hotellimme lipastoa, Kallen kanssa sitten tehtiin yhteispiirrustus. Toinen aina jatkoi siita, mihin toinen oli jaanyt.

Vaikka sanoin, ettemme ole tehneet mitaan, emme nyt kuitenkaan hotellin seinien sisallakaan ole koko aikaa istuneet. Eilen aamulla lahdimme kavelemaan puistoon pain. Sinne nousi jyrkka metsikkoinen tie ja vasta parin kilsan jalkeen tuli vastaan portit, joiden takana olisi ollut maksullinen puisto. Puisto oli uskomattoman hintainen, kuten Lankalla kaikki turistikohteet. Oliskohan ollut noin 5 euroa. Siis puistosta tuollainen summa! Oikeastaan se ei edes ulospain nayttanyt puistolta vaan aivan samanlaiselta metsalta kuin alue sen ulkopuolellakin. Jos joku laittaa tosi hienon puiston ja hoitaa sita, totta kai silla voi jotain rahastaa. Jos kuitenkin vain ymparoi aidalla palasen luontoa, se on mielestani torkeaa huijausta.

Tana aamuna olimme taas reippaana. Heti 7 jalkeen lahdimme aamun viileydessa patikoimaan jarven ympari. Pitkasti saimme astella ennen kuin meita hairittiin. Joku seta tuli mainostamaan luostareita, joissa saisi ilmaiseksi kayda. Olimme juuri edellisena aamuna kayneet kukkulavaelluksellamme eraassa luostarissa, jossa meille esiteltiin muutama alttari. Se oli hieno kokemus, koska seta (joka oli ehka eunukki,koska hanella oli aivan naisen aani) naytti meille vain pari paikkaa, hymyili ystavallisesti ja jatti meidat sitten rauhaan haluamatta mitaan muuta. Edellisen paivan hyvasta kokemuksesta rohkaistuneena uskalsimme lahtea tuon toisen luostarinesittelija sedan matkaan. Han selitti monenlaista kiintoisaa, naytti Kallelle muun muassa, miten kadet laitetaan meditoidessa ja kertoi mandalakuvion eri tasoista. Odotettavasti han tietenkin vei meidat kierroksen lopuksi pieneen putiikkiin, jossa myytiin batiikkikankaita. Emme olleet yhtaan kiinnostuneita niista, silla emme tassa vaiheessa halua ostaa mitaan tuliaisia ja ne olivat sen verran isoja, etta veisivat tilaakin. Lopulta paadyimme kuitenkin ostamaan hyvin pienen ja kevyen buddhalaislipun. Se oli niin sillkinen, ettei paina mitaan. Meille sanottiin, etta saisimme maksaa, mita itse haluamme ja rahat menisivat suoraan koululle. No, olimme odottaneetkin, etta saisimme joskus lahjoittaa tallaiseen hyvaan tarkoitukseen. |Arvioimme lipun hinnaksi korkeintaan 50 rupiaa, mutta annoimme 100. Hyvaa mieltamme hieman pilasi se, etta he tietenkin kysyivat ”200?”. Emme antaneet enaa lisaa ja kyllahan tuo 100 rupiaakin sitten kelpasi.

Monissa matkaoppaissa (Olen kirjakaupoissa lukenut. Lonelyplanettia meilla ei tietenkaan periaatteesta ole. Naureskelemme aina reisaajille, jotka ovat joka paikassa nena kiinni tassa kirjassa. He lukevat sita kaduilla ja ravintoloissa niin, etteivat muuta naekaan. Ehka opuksesta joskus voi olla hyotyakin, mutta usein siita on vain haittaa. Sen mainitsemat hotellit ovat taynna ja ylihintaisia, samoin ravintolat) tama Kandy nimetaan maailman kauneimmaksi kaupungiksi. Tana aamuna jarvea kiertaessamme naimme kylla tosi upeita maisemia: paksurunkoisia puita kurkottelemassa jarven ylapuolelle, kilpikonnia ja liskoja uimassa jarvessa, siirtomaa-aikaisia vaaleita kivitaloja, jotka kiipeavat kukkuloille, punatiilikattoisia temppelirtorneja, pitkakaulaisia valkoisia lintuja kahlaamassa lukuisten kalojen seassa, hieman utuisaa aamusumua leijailemassa jarven ylla, auringon ensimmaiset sateet kimaltelemassa vihertavan veden pinnasta.

Paljolti sen vuoksi, etta kaupunki kiipeilee kukkuloille, tama on omaleimaisen nakoinen paikka. Tietenkin myos jarvi tuo persoonallisuutta. En tieda sanoisinko tata maailman kauneimmaksi kaupungiksi, mutta kylla tama Etela-Aasian mittakaavassa on esteettinen. Monet Lankalaiset kaupungit ovat mitaansanomattomia, keskittyneet vain jonkun paatien molemmille puolin. Tassa kaupungissa on luontonsa ja temppeliarkkitehtuurin vuoksi tyylikkyytta!

Nyt voisin yrittaa pistaa kuvia facebookin talteen, koska kameramme on hajonnut aikoja sitten ja puhelinkamerakin kiukuttelee, joten vaarana on, etta kaikki kuvat taas katoavat.
,
Friday, November 19, 2010

Olen nyt kirjaston koneella. Tasta kaupungista loytyi hieno julkinen kirjasto! Kalle varsinkin oli hyvin riemuissaan tasta loydostamme. Tama netti ei tietenkaan ole ilmainen, silla sijoittuuhan tama ”American corneriin” ja amerikkalaisittain mikaan ei ole ilmaista. Tassa kirjastossa ilmaista on kuitenkin lehtisali, lukuisat kirjahyllyt (jopa englannin kielisia kirjoja) ja saa taalla amerikkaosastolla katsella vapaasti elokuvia.

Etsimme tata kirjastoa ensin aivan eri suunnasta. Kartat eivat useinkaan ole aivan ajan tasalla ja muutenkin ne ovat vain suurinpiirtein tarkkoja, joten kirjasto oli merkitty paikkaan, jossa siita ei nakynyt vilaustakaan. Kiipesimme eras ilta pitkasti jyrkasti nousevaa tieta, kun haeskelimme tata rakennusta. Reissusta ei jaanyt kateen kuin eraan miehen hyvin sekava elamantarina. Miksi monet haluavat tulla avautumaan meille elamastaan? Tuosta tarinasta ei jaanyt kateen kuin: 2500 rubiaa, jotka miehella oli ollut, vaimo, joka oli suuttunut, alkoholin juomista ja ongelmia matkapuhelimen kanssa. Lopuksi mies kysyi ”Te ette taida ymmartaa minua?” Ei tosiaan oikein ymmarretty, koska sanat olivat taysin irrallisia ja valilla seassa oli singaleesin kielta.

Olimme jo aamu paivalla taalla kirjastossa ja sivistimme itseamme lukemalla monenlaisia tietokirjoja. Itse luin jotain lapsille suunnattua ihanasti kuvitettua historiankirjaa ja samaa sarjaa olevaa maantiedon opusta. Turistit eivat tanne vissiin usein eksy, silla portilla meilta kysyttiin ihmeissaan ”Minne te olette menossa?”. Valilla sita saa kylla kuulla niin ihme kysymyksia tai heittoja. Eraassa kakkukaupassa, jossa oli kasittamattoman herkullisia kakkuja, joiden tuotanto sitten yhtakkia lopahti, meita jututti tarjoilija seta. Han kysyi, mita haluamme ja kysyessamme noita tiettyja kakkuja, han lausahti ”Mita jos kokeilisitte valilla jotain erilaista, vaikkapa riisia ja currya?” Tassa maassa ei muuta syodakkaan kuin riisia ja currya. Mista ihmeesta han repi tuon ”erilaisen” sanan? Hieman meinasi huvittaa!

Tama on todellinen herkku kaupunki! Taalla on hyvin paljon erilaisia kakkupuoteja ja leivoskauppoja. Meilla vaan on ollut hieman huonoa tuuria herkkujen suhteen, silla aina, kun loydamme jonkun ihanan naposteltavan, puoti laitetaan kiinni tai tuote vain muuten loppuu. Ihastuimme mahtavaan soijajaatelopehmikseenkin, mutta heti seuraavana paivana, kun lahdimme hakemaan sita jalkiruuaksi, meille ilmoitettiin ” ei ole enaa”. Pizza hut taas meni remottiin heti ensimmaisen syontireissumme jalkeen. Ensin he myivat pizzaa eteisesta ja sitten he siirtyivat ulos kuistille. Ovatkohan he nyt laittaneet paikan kokonaan kiinni, kun eivat voi enaa siirtya mihinkaan? Onneksi se ei tosiaan ainakaan eilen viela ollut kokonaan kiinni, sisalla ei voinut syoda, mutta pizzat sai kotipakettiin.

Lueskelin asken sanomalehtea vahan aikaa. Kauan en jaksanut siita kiinnostua, silla siina ainoastaan kehuttiin presidenttia. Uskomatonta henkilopalvontaa koko lehti! Voi johtua hanen syntymapaivistaan, etta han on koko ajan mediassa esilla. Luulen kuitenkin, etta hanta huomioidaan muutenkin jatkuvasti. Lehdessa oli pitka litannia kehityssaavutuksia, jotka laitettiin paljolti Rajapaksan ansioksi. Oli uusien satamien avaamista, kastelujarjestelmien rakennusta, kalankasvatusaltaita jne. Presidenttia kehuttiin hanen innovatiivisuudestaan ja ruohon juuritason ajattelustaan. Ennen kaikkea tuuleteltiin sita, kuinka lantista maailmaa koetellut suuri talouslama ei juuri ole koskettanut Sri Lankaa ja, kuinka kehitys menee huimaa vauhtia eteen pain.

Kirjaston seta tuli sanomaan, etta he sulkevat paikan aivan kohta. Pitaa varmaan sitten lahtea kokkailemaan. Ajattelimme taas vaihteeksi tehda itse ruokaa. Viimeksi teimme Trincomaleessa tosi hyvaa makaroonivihannesmuhennusta kookosmaitokastikkeella. Nyt varmaan teemme hieman samanlaisen mosson. Meilla on nyt soijaruohetta tuomaan lisaa ravintoarvoa ja monia vihanneksia…

Huomenna taas maiseman vaihdos!

,
November 23, 2010

Nyt alkaa jalka taas vahan nousemaan. Asken kiipesin postin portaat jo suhteellisen kivuttomasti.Kapusimme toissapaivana Sri Lankan pyhimmalle vuorelle, joka on myos yksi korkeimmista paikoista tassa maassa. Siita kuitenkin tarkemmin viela myohemmin.

Palataanpa Kaandyyn. Lahdimme sielta aamulla junalla kohti Hattonia. Riemuitsimme, kun saimme niin hyvat paikat junassa. Juuri, kun olimme mukavasti asettuneet nauttimaan junamatkasta pysahdyimme ja kaikki lahtivat ulos. Emme heti ymmartaneet, mita tapahtui. Sitten selvisi, etta jouduimme samantien vaihtamaan junaa. Tuolla asemalla oli paljon porukkaa odottamassa, joten tiesimme saavamme sanoa hyvasti hyville paikoille. Junan saapuessa rynnimme intialaisittain sisalle ja paasimme istumaan entisen ravintolavaunun poydille. Jostain syysta poydat oli jatetty paikoilleen, mutta tuoleja ei. Olihan se kiva, etta ylipaataan saimme istumapaikat, vaikka niista ei korkeuden vuoksi juuri nahnyt ulos. Kaikki matkustajat mina mukaan lukijen sitten kyykkivat ikkunoiden edessa ja tuijottivat ihmetyksen sekaisella kunnioituksella uskomattomia maisemia. Tuossa junassa oli paljon myos lansituristeja, silla kaikissa opaskirjoissa kehutaan tuota junanrataa Sri Lankan kauneimmaksi nakoalojensa osalta. Olihan ne huikeita nakoaloja, etenkin loppumatkasta. Kaukana alhaalla siinti teeviljelmia, uljaita havupuita ja monenmoisia pikku koskia. Valilla nakyi korkealle ylospain vuorten huipuille ja valilla alas vehreisiin laaksoihin.

Hattonista otimme bussin Maskeliyaan ja sielta vasta paasimme bussin vaihdoksen jalkeen Delhousiin. Parhaat paikat ovat usein vaikeakulkuisten reittejen paassa! Delhous on ollut ehdottamasti taman reissun hienoimpia paikkoja: puhdas ilma, todella vahan liikennetta, ihana maalaispitaja muutamine pikkuputiikkeineen, ravintoloineen ja hotelleineen, muita turisteja ei juuri nimeksikaan (nyt ei ole sesonki), kauneuteen on panostettu monine kukkaistutuksineen ja guesthousien kodinomaisine tunnelmineen (whitehouse ja greenhouse), kyla laaksossa vuorten syleilyssa, lukuisia kirkasvetisia vuorijokia ja iso jarvi.

Tulen varmaan viela palaamaan vuorivaellukseemme, mutta kerron siita nyt lyhyesti. Tassa on sen verran huono kirjoittaa, hidas yhteys ja poyta niin alhaalla, etta saa olla kaksinkerroin, joten kirjoitan nyt vain paakohdista vaelluksellamme. Se oli elamani rankin fyysinen suoritus! Kiipesimme ylospain noin 3,5 tunnin ajan ja alas suoriuduimme 3 tunnissa. Vuori nousi reiluun 2200 metrin korkeuteen ja sinne johti 7 kilometrin polku, joka oli viimeisilta kilometreiltaan pelkkaa jyrkkaa porrasta. Tuo 7 kilometria ei kuullosta kovin pahalta ja ihmettelen suuresti, etta se tosiaan muka oli noin vahan. Pystysuoraan noustessa se kuitenkin tuntuu rankemmalta kuin kuullostaa ja alaspain piti selviytya viela sama matka.

Tuolla vuorella oli viela paljon hienommat nakoalat kuin junareitin varrella. Parhaimmillaan nain 8 isoa vesiputousta yhdella laajalla kallioseinamalla. Varit olivat myos uskomattomat, silla osa puista hohti syvissa tummissa ruskan vareissa, oli punaista, keltaista ja jopa violettia savya. Aaamulla oli mahtava keli, kun aurinko paistoi lampimasti. Kalle oli laittanut 4 paitaa paallekkain ja minakin olin ylipukeutunut, joten kuoriuduimme vaatteistamme vahitellen helleasusteisiin. Ylhaalla keli alkoi uudestaan viileta. Olimme ikaan kuin sumuisen pilven sisalla ja kosteus oli huikea. Lahella huippua alkoi myos satamaan. Olimme varaustautuneet sadetakein ja varjoin, mutta kastuimme silti lapimariksi. Olimme suunnitelleet levahtavamme huipulla pari tuntia, mutta sateen ja kylmyyden vuoksi lahdimme lahes samantien laskeutumaan. Huipun temppeli oli hyvin vaatimaton, joten siina ei paljon katsottavaa ollut. Buddhan jalanjaljista ei nakynyt vilaustakaan, ne olivat kuulema temppelin alla. Soimme evaitamme pyhimmasta pyhimmalla paikalla ei aivan kappelin kultaisten ovien ja suitsukkeiden edessa. Emme loytaneet muutakaan sateensuojaista paikkaa. Temppeli koirat lammittivat kivasti kylmia varpaitani nuolemalla.

Jatkuu myohemmin! Omassa kylassamme ei ole nettia ja lahdemme taalta Maskeliyasta kohta paluumatkalle.


,
Wednesday, November 24, 2010

Hieman vasyttaa! Talla reissulla punkitus ja satunnaiset huonosti nukutut yot ovat olleet kovimpia koettelemuksia, joten helpolla olemme paasseet. Ei sikali pitaisi valittaa. Viime yo oli kuitenkin aika rasittava jatkuvine hairioineen. Ensin rapistelivat hiiret ja jouduimme nousemaan ylos ja miettimaan paamme puhki, mihin voisimme piilottaa mango- ja banaanipussit, etteivat hiiret paasisi niihin kasiksi. Sitten lahtivat 3 aikaan yolla ensimmaiset lonelyplanet turistit valloittamaan vuorta (kirjassa sanotaan, etta vuorelta kannattaa ihailla auringon nousua, joten totta kai niin taytyy tehda, miten kirjassa neuvotaan) ja melusivat kovaaanisesti lahtiessaan. Seuraavaksi koira haukkui ainakin puolen tunnin ajan, kunnes paatin komentaa sita akaisella suomenkielella. En uskonut komennuksen toimivan, joten siksi en siihen heti jaksanut ryhtya. Kuin ihmeen kaupalla koira kuitenkin hiljeni samantien, kun karjaisin sille ”nyt,hiljaa!” Loppuyosta oli suhteellisen hiljaista, mutta vielakin hiiret hairikoivat vahan valia ja Kallea alkoi palelemaan, joten han nyki peittoani itselleen.

Pidin kylla tuosta vuoristosta! Se teki vaikutuksen vehreydellaan, jylhyydellaan, kirkkailla puroillaan ja upeilla kukillaan! Jatkuva sade vain hairitsi tuosta paratiisista nauttimista. Aina 12 aikaan paivalla alkoi satamaan ja sita jatkui sitten lahes tauotta koko loppu paivan ja yon. Olimme kuitenkin sikali onnekkaita, etta saimme kiiveta Adam’s peakille melkein huipulle asti ennen taivaan repeamista. Alkumatkasta oli hyvin aurinkoista ja kaunista. Kuten jo mainitsinkin, perinteisesti vuorelle pitaisi kiiveta keskella yota ja ihailla huipulla nousevaa aurinkoa. Emme vain Kallen kanssa jaksaneet kasittaa, miksi tahan muutenkin hyvin rankkaan suoritukseen pitaisi lahtea yolla, eihan pilkkopimeassa voi edes nauttia maisemista. Kai kaikki ovat joskus elamassaan nahneet korkealta paikalta auringon nousun? Jos ei ole nahnyt, ehka siina sitten olisi jotain mielta. Kasittaakseni vuoren valloituksen syvin ajatus kuitenkin oli toisaalla. Vuori on niin kristityille, hinduille, muslimeille kuin buddhalaisillekin pyha. Kaikki uskovat, etta siella on astellut heidan uskontonsa merkkihenkilo. Kristityt uskovat, etta Aatami vetaytyi vuorelle, kun hanet oli haadetty paratiisista. Ottaen huomioon taman uskonnollisen taustan, vuorelle kiipeamisen pitaisi tietenkin olla jollain tavoin henkinen kokemus. Monille se on varmaan pyhiinvaellus. Itselleni se oli hyvin meditatiivinen kokemus: loppumatkasta jalat tarisivat ja jokainen rappu tuntui kipuna, pakko oli suunnata ajatukset kauas fyysisesta todellisuudesta, etta kestaisi.

Kieltamatta muutaman kerran tuon matkan aikana ajattelin, mika saa ihmisen ryhtymaan tuollaiseen koetukseen kuin vois vastaavasti makoilla sangyssa ja lukea hyvaa kirjaa. Joskus on kuitenkin hienoa koetella omia rajojaan, etta tuntisi oikeasti elavansa! Kliseisesti sanottu, mutta mielestani aika paikkansa pitavaa. Oli tosi hyva, kun oli niin sumuisaa ja useimmiten huippua ei edes nakynyt, silla silloin ei tullut turhaan arvioitua valimatkaa. Valilla vuoren ylvas profiili pilkahti kuin tyhjasta nakyviin ja sai aina mielialan laskemaan ”onko se viela noin kaukana, eihan se ole lahestynyt ollenkaan” . Ylhaalla vuorella oli todelliset voittaja fiilikset! Soittelin pyhaa kelloa iloisena ja nautimme evaistamme. Vahan huolestutti, kuinka selvian alas, mutta lopulta se meni ihmeen hyvin lukuun ottamatta iilimato episodia. Iiilimatoja ilmestyi viela myohemminkin tuon vuorivaelluksen jalkeen pariin kertaan jalkoihimme, mutta tuolla ensimmaisella kerralla olin eniten kummissani, koska en tajunnut, miten sen saisi irti. Muistin jostain lukeneeni, ettei iilimatoa saisi koskaan nyppaista irti. Miten muuten sen voi kuitenkaan saada lahtemaan? No, yritimme siina sitten houkutella tata hyvin pienta matoa luopumaan evaistaan eli minun jalastani. En ollut mitenkaan paniikissa, koska mato oli hyvin viattoman nakoinen, eika tuntunut missaan. Olin vain ymmallani, kuinka paasen siita. En tieda oliko sattumaa vai mita, mutta koiran ilmaantuessa viereeni, mato irroitti otteensa. Saattoi myos johtua kiihtyneesta sateesta, ehka se pelkasi hukkuvansa. Myohemmin linja-autossa Kallella oli sama pulma ja yritimme varovasti irrottaa matoa, mutta paikallisen huomatessa puuhamme, han vain tarttui madosta ja nykaisi voimakkaasti. En vielakaan tieda oliko tuo oikea keino, no, tuskin niita ihan heti taas nakyy, ovat aika harvinaisia.

Koirat olivat kylla hauskoja tuolla kylalla, lukuun ottamatta yohaukkumisia. Sen lisaksi ne olivat monella tavoin hyodyllisia. Olin lukemassa mokkimme edessa, kun yhtakkia nain silmakulmastani liiketta laheisessa puskassa. Vilaukselta ehdin nahda pitkan mustan kaarmeen ennen kuin lahistolla torkkuva koira hyokkasi salamana sita kohden muristen, ja kaarme havisi samantien. Parhaimmillaan tuossa pihapiirissa oli 5 koiraa ja vain yksi oli heidan omansa. Ymmarran kulkukoirienkin tarpeellisuuden, silla maaseudulla on aina monenmoista mateliaa tai muuta villielainta ja koirat pitavat ne kaukana pihapiirista. Kehuin koiraa valittomasti suorituksen jalkeen ja se oli saamastaan huomista erittain hyvillaan, kiehnasi pitkaan ymparillani.

Olimme tuolla Adam’s peakilla kahdessa eri majapaikassa. Ensimmaisen nimea en muista, mutta paikalliset sanoivat sita lasitaloksi, koska sen julkisivu oli mustaa lasia kuin hienoimmissakin hotelleissa. Itse asiassa se olikin aika hieno paikka: huoneet olivat tilavia, siisteja, petivaatteet uusia ja kylpparissa oli kuuma suihku. Pidin tuosta huoneesta kiiltavine lattioineen, mutta henkilokunta oli sen verran arsyttavaa, etta paatimme vaihtaa paikkaa. Tuolla oli koko ajan sellainen tunne, etta tulee huijatuksi. Myohemmin kuulimmekin eraalta ranskalaiselta, kuinka hanelta oli yritetty rahastaa paljon enemman kuin oli sovittu. Ravintola tuolla oli kasittamattoman kallis. Kahden ruoka-annoksen hinta oli sama kuin huoneen hinta, vaikka oli tilannut halvimpia ruokia. Koko ajan he kyselivat meilta ”saisiko olla lounasta tai illallista?” Arvattavasti kieltaydyimme ja soimme muualla. Yhden pannukakun soin tuolla ja sitakin sai pitkaan odotella, kuten yleensakin lankalaista ruokaa. Vaelluspaivamme iltana kavimme syomassa Green housessa puffetin, joka maksoi 350 eli reilu 2 euroa, mika ei suinkaan ollut liikaa lukuisista eri ruokalajeista. Kodikas ymparisto toi myos oman osansa illallisen onnistumiseen. Soimme pirtin poydan aaressa perheen keittiossa. Huoneet oli sisustettu lukuisin pienin koriste-esinein, valokuvilla ja varikaskankaisilla huonekaluilla. Tuo oli siis tyypillenen ”home stay” eli perhe asui samassa paikassa.Paikassa oli silla hetkella vain yksi reissaaja ja han soi kanssamme. Han oli tyypillisen arsyttava itsetietoinen ranskalainen. Kun sanoimme tekevamme joskus ruokaa itsekin, han sanoi ”mina kylla pidan sri lankalaisesta ruuasta”. Aivan kuin me olisimme tarkoittaneet, ettemme pitaisi taman maan ruuasta. Puhuimme siita, kuinka nautimme siita, kun saamme valilla laittaa juuri, mita tahdomme ja samalla saastammekin. Han sanoi yopyvansa aina perhemajoituksissa. Tullessamme paikkaan, han oli auttamassa perheen emantaa Puja (taysikuu) seremoniassa eli sytyttelemassa kynttiloita ja potkaisi innostuksissaan useita kumoon, joita muori oli juuri asettanut taitavasti lattioille. Han oli juuri tyypillinen ”mina haluan olla osa tata kulttuuria” reissaaja. Eihan siina sinaansa mitaan pahaa ole, etta haluaa oppia kulttuurista ja osallistua kaikkeen mahdolliseen. Kuvitelmat, etta voisit paasta jonkun kulttuurin sisalle kuukauden reissulla, ovat kuitenkin eparealistisia. Oman blogini nimi viittaa juuri siihen, etta olet taalla aina irtolainen, olet aina kulttuurinen ”toinen”. Sekin, etta nimenomaan reissaat, tekee sinusta jo ulkopuolisen. Paikalliset suhtautuvat sinuun, teetpa mita hyvaansa, kuin turistiin, joka on taysin erilainen kuin he itse. Ei kulttuuriin voi paasta sisalle jos siihen ei oteta ja paikalliset kiinnostuksestaan huolimatta kylla rajaavat sinut voimakkaasti ulos, sinut ikaan kuin nostetaan turistin jalustalle ja et paase sielta ”tavallisen ihmisen rooliin” vaikka kuinka haluaisit. Nama ovat kokemuksiani nimenomaan naissa Aasian maissa, joissa olen nyt reissannut. Jossain muissa maissa turistin roolista irrottautuminen voi ehka olla hieman helpompaa.

Nyt olemme jalleen Kandyssa eli helpon ruuan ja tasokkaan asumisen kaupungissa. Huomenna selviaa saammeko viisumin Intiaan 3 kuukaudeksi vain puoleksi vuodeksi. Pakko viela vahan tuulettaa nykyista hotelliamme, vaikka siita aiemmin jo jotain sanoin. Se on 180 vuotta vanha! Se on ollut saman suvun hallussa jo lahes 100-vuotta ja he ovat huolehtineet siita todella hyvin, silla lattiat ovat siistia kiiltavaa puuta ja missaan ei tuoksu home (no ehka ihan alimmissa halvimmissa huoneissa hieman). rakennus on hyvassa maalissa ja kaikki sisustukselliset ratkaisut toimivat.

,
Friday, November 26, 2010

Edelleen Kandyssa! Tasta on nyt tullut meille jonkinlainen jumitus kaupunki. Joka reissulla on ollut jokin paikka, minne olemme tahtomattamme jamahtaneet pitemmaksi aikaa. No, voisi olla huonompiakin ”vankila kaupunkeja” kuin tama. Tama on reissaajalle hyvin helppo paikka, kun kaikki palvelut ovat lahella, tasokkaita ja suhteellisen edullisia. Kirjasto, jossa nyt taas olemme, on hyvaa ajankulua. Paljon mitaan muita virikkeita emme kylla taalla enaa ole keksineet. Taalla kirjastossa kaikki jo tervehtivat meita tuttavallisestin ja ihmettelevat ”Yhako olette taalla, Oletteko toissa Kandyssa?”

Miksi siis yha tapamme aikaa taalla? Meidan piti lahtea tana aamuna, mutta Intian viisumikeskuksessa (ovat ulkoistaneet viisumin hankinnan, ei saa enaa konsulaatista) olivat vahan mokailleet. He eivat jostain ihme syysta myonna taalla koskaan enempaa kuin 3 kuukauden viisumin. Olisivat siitakin voineet sanoa aiemmin! Silloin, kun taytimme hakemuksen, virkailija sanoi vain ”valttamatta ettae saa puolta vuotta, mutta voitte hakea sita”. Nyt myohemmin ohjeet olivat siis ykskaks muuttuneet niin, ettei missaan tapauksessa saa puolta vuotta. No, sitten he olivat myos menneet tekemaan omia paatelmiaan hakemuksestamme. He olivat ajatelleet kuta kuinkin seuraavasti ”koska emme voi myontaa 6 kuukautta ja viisumi alkaa juuri silta paivalta, kun sen hakee, he eivat varmaan halua kolmea kuukauttakaan viela alkavaksi, koska siita menee 2 viikkoa hukkaan”. Totta kai me tiedettiin, etta viisumi alkaa heti, kun se myonnetaan! Taalla aina oletetaan, etta turistit eivat tieda mistaan mitaan. Tietty perehdymme asioihin, tosin siina puitteissa kuin meita informoidaan. Jos saamme vaaraa tietoa, kuten mahdollisuudesta hakea 6 kuukauden viisumia, se ei ole meidan vikamme. He olivat yrittannet soittaa meille ja tiedustella asioita, mutta puhelimme ei kuulema ollut toiminut. Tahan asti puhelinliittymamme ovat kylla toimineet ilman ongelmia, vaikka niita ei kalleuden vuoksi juuri voi kayttaa. He olivat varmasti unohtaneet laittaa plussan numeron eteen. Kuka on keksinyt, etta Suomen ulkomaanpuheluissa taytyy olla plussa? Se on niin hamaava, etta tahankaan asti kukaan ei ole tajunnut laittaa sita, vaikka olemme sen numeron eteen piirtaneet. He paattelevat aina, etta se on jokin turha lisa.

Taman kaiken sekoilun jalkeen tilanne oli siis se, etta he eivat olleet myontaneet meille mitaan viisumia. Keskusteluiden jalkeen saimme heidat vakuuttuneeksi, etta haluamme viisumin mahdollisimman pian, vaikka menettaisimmekin 2 viikkoa siita. Kuvittelevatko he, etta taas parin viikon paasta juuri ennen lentoa Intiaan jaksaisimme jalleen palata tanne Kandyyn? Mukava kaupunkihan tama on, mutta rajansa kaikella. Kun kerran paastaan taalta, ei varmasti enaa palata. Etaisyydet taalla ovat lyhyita, mutta tulisi siita sen verran kuitenkin edes takaisin matkailua jos viela kavisimme taalla, etta ei juuri kiinnosta. He lupasivat viisumin sitten taksi iltapaivaksi. Toivottavasti ovat tosiaan kirjoittaneet sen! Hieman on pahat aavistukset, etta kuitenkin tulee viela mutkia matkaan. Nyt on viela viikonloppukin edessa, joten tulisi taas monta lisapaivaa jos nyt viela on jotain ongelmaa.

Kavimme eilen jalokivimuseossa ja tutustuimme hyvin moniin erilaisiin kiviin. Kyllahan siellakin jotain oppi! Sivistyimme ainakin siita, kuinka montaa erilaista jalokivea on olemassa ja kuinka hionta vaikuttaa niihin ratkaisevasti. Hiomalla voidaan saada aikaan muun muassa kissansilma tai tahtikuvio, jossa kummassakin valo loistaa eri tavoin kiven pinnalta. Koko museossa ei ollut ketaan muita ja saimme oman tadin oppaaksemme, joka koko ajan selitti vieressamme. Muuten tapoimme taas aikaa metsastamalla ruokapaikkoja (kavimme vasta avatussa Little hutissa, joka oli siisti ja tasokas paikka muuten, mutta tytto meinasi ottaa sormin donitsini, vaikka ottimet olivat aivan hanen vieressaan. Jouduin sitten sanomaan asiasta, vaikka yleensa olen noyrtynyt siihen, etta ruokia kasitellaan aina paljain kasin. Se on kuitenkin eri asia jos mitaan ”pihteja” ei ole ravintolassa olemassakaan. Jos ne ovat, sama kai niita on kayttaa) ja oleskelemalla taalla kirjastossa. Kalle perehtyi taalla Sri Lankan historiaan ja kertoi myohemmin minulle monenlaista tarinaa. Asken luettiin taas sanomalehtia. Mieleen jai erityisesti artikkeli, jossa poliittiset vangit vetosivat johonkin ministeriin vapautuksen tai parempien olojen puolesta. Vankilassa on kuulema paljon lapsiakin ja raskaana olevia aiteja ja heilla ei ole mitaan terveydenhuolto saatavilla. Hienoa kuitenkin, etta naista ongelmista puhutaan! Niita ei ole lakaistu maton alle, kuten vaikkapa Burmassa! Mediaa ei onneksi kontrolloida niin voimakkaasti kuin monissa totalitaarissa maissa, kuten Kiinassa. Tosin esimerkiksi heti sodan jalkeen mediaa ei paastetty pohjoisille alueille. Joten yitysta kontrolliin kylla on, mutta silti lehdisto ym on suhteellisen vapaa.

Huomenna lahdemme aamulla 5 aikoihin junalla kohti etelaa. Kandysta Colomboon meneva tie on paikoin sortunut rankkasateiden vuoksi, joten siksikin juna on varmasti hyva ratkaisu. Koska tie on toiselta kaistaltaan poikki, juna voi olla taynna. Onneksi varhainen lahtoajankohta varmasti rajoittaa porukkaa. Juna on myos kateva, koska se menee suoraan Hikkaduaan, bussilla joutuisimme vaihtamaan ajokkia Colombossa.

Eilen teimme monenmoista suunnitelmaa jatkoreissun suhteen, koska emme saaneet Intian viisumia kuin 3 kuukaudeksi. Niista kuitenkin myohemmin enemman. Yksi mahdollisuus tietenkin on myos palata Suomeen, mutta se ei ole ainakaan talla hetkella ensimmainen vaihtoehto. Ehka eniten kiinnostaisi lennot Filippiineille ja sielta mahdollisesti Borneolla. Kiitos Air Aasian tallainen lentely on budjettimme kannalta hyvinkin mahdollista.

,
Saturday, November 27, 2010

Aamulla pelkasin, etta tulee viela jotain yllattavia ongelmia, emmeka vielakaan paasisi Kandysta. Kalle oli onnistunut hakemaan Intian viisumimme eilen, joten periaatteessa olimme valmiit lahtemaan. Olimme ilmoittaneet hotellintyontekijoille, etta lahdemme aamulla hyvin aikaisin. Kalle oli viela erikseen kysynyt portista, joka on yon lukossa, etta miten paasemme siita. Hotelliseta oli selittanyt, etta portinvartija nukkuu aina ravintolan lattialla. Voisimme vain herattaa hanet. Aamulla koko portinvartijaa ei kuitenkaan nakynyt missaan. Heratimme varmaan koko talon, kun kolistelimme portaissa, koputtelimme tyontekijoiden oviin ja huhuilimme. Aluksi yritimme vain etsia hiljaa joka paikasta, mutta kaikki ravintolatilat ja parvekkeet tutkittuamme, tulimme siihen tulokseen, etta vartija on totaalisesti kadonnut. Yritin koputella hotellinpomon oveenkin, mutta han nukkui niin sikeasti, ettei koputtelullani ollut mitaan tehoa. Kavin jo katseleen, miten voisimme kiiveta parvekkeen kautta ulos, kun Kalle loysi eraan paikallisen vieraan. Tama hotellivieras sai heratetyksi henkilokuntaa. Ehka he unen lapi havahtuivat paremmin omaan kieleensa kuin englantiin, tai emme vain olleet kehdanneet huutaa tarpeeksi isosti.

Paasimme sitten portista ulos ja meilla oli 15 minuuttia aikaa selviytya rautatieasemalle. Tietysti aioimme kavella, mutta se olisi ollut siina ja siina olisimmeko ehtineet kavella reilun kilometrin tuossa ajassa. Paadyimme sitten tuktukiin, joka sai 50 rupiaa ylihintaa, kun emme ehtineet pitemmaksi aikaa jaada tappelemaan, tietty saimme hintaa hieman putoamaan siita, mita se aivan aluksi oli. Hitaasti kuski heitteli linssisakkeja pois ajokistaan, etta rinkkamme mahtuisivat kyytiin. Teki mieli hieman hoputtaa, silla aikaa oli enaa vain 10 minuuttia. Hyvin lopulta ehdimme. Ostimme tietenkin jalleen alimman luokan junaliput, jotka maksoivat yhdelta 175 eli vain hieman enemman kuin kilometrin mittainen tuktuk-kyytimme. Junailu on kylla huippu halpaa ja taalla kyytiinkin mahtuu paremmin kuin Intiassa. Kandysta tanne Hikkaduwaan kesti 6 tuntia ja maksoi tosiaan vain 1,5 euroa. Bussimatkustaminenkin on hyvin edullista, vain aavistuksen kalliimpaa kuin junailu. Paikallisbusseilla kaupungin sisalla liikkuu jo monta kilometria 10 rupialla (150 rupiaa on euro) ja 75 rupiaa maksoi esimerkiksi Kandy-Hatton, joka kesti 2,5 tuntia.

Nyt olemme Hikkaduwassa, jossa voimakkaasti tuloaan tekeva massaturismi meinaa pilata paikan edullisuuden. Luin vasta, etta Suomestakin olisi jo alettu tekemaan tanne pakettimatkoja. Sen puolesta puhuu se, miten eras paikallinen kadun mies osasi tervehtia meita suomen kielella. Mita siis teemme tallaisessa paikassa? No, on taalla omat hyvatkin puolensa. Ranta nayttaa kaunille roskittomuudessaan ja kirkkaine vesineen. Korallit ovat lahes kaikki tuhottu kylan kohdalta rannalta, mutta varikkaita kaloja on viela jonkin verran. Loysimme suhteellisen edullisen perhemajoituspaikan 1000 rupialla eli nama budjettimajoituspaikatkin onneksi viela sinnittelevat. Uutta ja kallista hotellia on kuitenkin noussut 2 vuoden sisalla tosi paljon. Minahan en taalla ole ennen ollut, mutta Kalle muistaa paikan aivan eri nakoisena, monet rakennukset ovat hanelle uusia ilmestyksia.

Tanaan kohtasimme hupaisan torkean huijarin. Hanen rahastusyrityksensa menivat jo niin pitkalle hyvan maun tuolle puolen, ettei hanesta voinut edes pahemmin arsyyntya. Ensin han yriiti saada meita tuktuk kyytiin asemalla. Han sanoi ”mina omistan eraan guesthousin, saatte ilmaisen kyydin”. Sanoimme, etta tiedamme, minne olemme menossa ja emme vain muista majapaikan nimea. Kalle sitten kuvaili guesthousen sijaintia, missa han oli viimeksi ollut ja minne olimme suuntaamassa. Siihen tama mies totesi ”juuri se on minun majataloni”. Haistoimme onneksi jo tuolloin palaneen karya ja sanoimme voivamme kavella. Kavellessamme tien laitaa, tuo huijari pyori koko ajan ymparillamme mopollaan. Perilla han yritti selvasti selittaa paikan pitajalle, etta han oli tuonut meidat paikkaa. Kalle osasi kuitenkin sanoa, etta han on ollut aikaisemminkin siella ja tulimme aivan omin avuin. Myohemmin vasta selvisi, etta tuo huijari ei todellakaan omistanut edes osaa paikasta. Muori, joka puhui tosi huonosti englantia kysyi Kallelta ”enta poika, missa tapasitte?” Emme ymmartaneet yhtaan, mika poika! Sitten muori tiputteli suustaan muutamia irtonaisia sanoa ja pystyin niista kaantamaan Kallelle kuta kuinkin seuraavan tarinan, Muori sanoi: tama minun paikka, en maksa muille, tuo poika ongelma koko kylalle, alkaa puhuko hanelle mitaan, han aina huijaa. Kalle puhuu meista tietenkin paljon paremmin englantia, mutta mina ymmarran ”huonoa enkkua”.

Eilen juttelimme pitkaan kirjaston sedan kanssa. Hanelta sai kivasti tietoa tasta maasta paikallisen tavallisen ihmisen nakokulmasta. Selvisi muun muassa, etta kaikki koulutus taalla on ilmaista. Yliopistotkaan eivat maksa mitaan, mutta niihin taytyy lapaista testi, kuten Suomessakin. Yliopisto-opiskelijat saavat jopa pienta 1000 rupian kuukausirahaa ja saavat syoda campuksella halvemmalla. Aikamoista oman maan kehumista tuo sedan puhe kylla oli, mutta sivistynyt mies han selvasti oli, joten kai se suurimmaksi osaksi oli totta. Han oli ollut toissa jopa Colombon suuressa paakirjastossa ja valmistunut tyotehtavaansa koulutuksen kautta ja saamalla diplomin. (monethan ovat taalla mita erinaisimmissa toissa ilman koulutusta, etenkin ravintola puolen ihmiset varmaan harvoin ovat kouluttautuneet) Han kehui, kuinka muualla Aasiassa pidetaan Sri Lankaa usein Aasian ihmemaana, koska taalla on monet asiat niin hyvin. Kyllahan taalla konkreettisestikin huomaa katukuvasta vaikkapa ilmaisen terveydenhuollon vaikutukset. Siina, missa Intian kaduilla nakee monenlaista kaihisilmaista tai ihotulehduksista karsivaa, taalla selvasti sairaita nakee harvoin. Uskon siis omien kokemuksienikin pohjalta, sen pohjalta, mita olen nahnyt, etta talla maalla menee paljon paremmin kuin monilla saman maanosan mailla.

Nyt taisi sade lakata. Kandyssakin satoi usein iltapaivalla, vaikka ei niin paljon kuin vuorilla. Luulen, ettei taalla etelassa juuri pitaisi sataa, mutta silti asken iski pieni kuuro. Kasittaakseni tahan vuodenaikaan pitaisi sataa pohjoisessa ja koillisessa. Colombossakin joulukuun sadekayrat ovat aika korkeita, mutta nain etelassa ei kaikkien todennakoisyyksien mukaan kuuluisi sataa.

No niin…Nyt tutustumaan mahdollisiin surffausmahdollisuuksiin ja kyselemaan huomiselle lautoja vuokralle. Syodakkin pitaisi jos vain raaskii, ravintolahinnat ovat pilvissa.

,
Monday, November 29, 2010

Viimeksi taisin mainita, etta on sadellut. Nyt taas viime paivat on paistellut vahan liikaakin, silla lukuisten pilvisten ja sateisten paivien jalkeen rusketuksemme oli haalistunut ja nyt olemme sitten palaneet vaaleanpunaisiksi kuin joulupossut.

Taalla on ollut niita kuuluisia merivirtoja! Aitini on toistamiseen varoitellut meita merivirroista. Tahan asti niita ei juuri ole nakynyt, vaikka olemme lukuisia rantoja kierrelleet. Hikkaduwan rannoilla oli kuitenkin aikamoista pyoritysta. Virtaukset eivat vieneet rannasta poispain, mutta pyorittelivat edes takaisin ja tietyssa kohdassa koko ajan sivulle. Surffilaudan vuokraaja-seta vertasi tata aallokkoa pesukoneeseen ja se oli hyvin osuva vertaus. Toissapaivana snorklasimme keskipaivalla ja se oli aika toivotonta puuhaa. Aallokko nosti hiekkaa ja hamarsi muuten niin kirkkaan veden. Aina, kun oli erottavinaan jonkin hienon kalan, virtaukset veivat toisaalla ja yhtaan ei pystynyt pysahtymaan. Koralli oli suurimmaksi osaksi kuollut, mita en yhtaan ihmettele, silla itsellanikin oli vaikeuksia olla koskematta sita. Riutta oli niin matalassa vedessa, etta voimakkaiden aaltojen ja pyorteiden vuoksi pari kertaa vahingossa hipaisin korallia. Varmaan se vahainenkin elava koralli tallotaan hengilta lahivuosina turismin lisaantyessa. Itse en kylla astunut mihinkaan, annoin tarkoituksella virran kuljettaa ja vain kelluin riutan paalla, jos olisin potkinut tai tehnyt muita uintiliikkeita, olisin varmasti osunut koralliin.

Tana aamuna aallokko oli vahan rauhallisempi ja pystyimme paremmin snorlaamaan. Onnistuimme nakemaan leijonakalan! Vaikea sanoa ovatko nama piikikkaat kalat harvinaisia, mutta ei niita ennen ole nakynyt. Nytkin se piileskeli kivien suojissa, joten emme pystyneet tunnistamaan, minka sortin leijonakala se oli. Kalle loysi Poseidon ravintolan kirjahyllysta Hikkaduwasta kalakirjan, josta olemme yrittaneet tunnistaa nakemiamme lajeja. Pidimme kalaan pienta etaisyytta, silla se on taas niita lajeja, jotka voivat arsytettyna pistaa piikeillaan ja olla hieman jopa vaarallinen. Kaunis kala se kylla oli. Piikit olivat pehmeita ja taipuivat virtauksen mukana edes takaisin kuin merileva, ne punersivat kauniin varisina.

Naimme paljon myos muita uusia lajeja. Mieleen jai erityisesti keltainen kala, jolla oli pitka selasta lahteva kayra eva. En ole biologi, joten en osaa nimeta, mika tuo pitka ”harjas” oli, mutta hienolta se naytti. Kilpikonnia ei nyt nakynyt. Kalle oli nahnyt niita useita pari vuotta sitten kyseisella rannalla, mutta ehka ne olivat saikahtaneet lisaantynytta ihmismaaraa.

Ei rannalla viela kovin paljon porukkaa ollut, mutta enemman kuitenkin, mihin olemme tottuneet. Tuosta rannasta ei ihan heti olisi saanut edes tiukasti rajaamalla ”tyhja hiekkaranta kuvaa”. Kausi ei ole viela alkanut, joten ranta oli viela suhteellisen hiljainen. Joulukuussa, kun sesonkin alkaa, se tulee tayttymaan aurinkotuoleista ym turismiin liittyvasta. Itse rantakaistale on kylla hyvin kapea, joten siina ei paljon mahdu ranta-aktiviteetteja harrasteleen. Tosin on se kylla hyvin pitka, joten vaikkapa perinteista rannalla kavelya on hyva harrastaa. Ranta oli kaunis turkoosine vesineen, olemattomine roskineen ja vaaleine hiekkoineen! Silti hotellit olivat ahneuksissaan hieman pilanneet rantaa. Jos minulta kysytaan, olisi kannattanut rakentaa hieman kauemmaksi ja jattaa rantakaistaletta turistien auringonpalvontaan ja muuhun aktiviteettiin. Hotellien omistajat ovat varmaan ajatelleet, etta on sita hienompaa, mita rannemmassa rakennukset ovat ja siksi ne ovatkin useat alle 50 metrin paassa. Voi tietenkin olla, etta laheinen tiekin on pakottanut rakentamaan noin lahelle jos tie on ollut paikalla ensin. Ehka olisi kuitenkin pitanyt rakentaa tien toiselle puolen. Tie muutenkin hieman pilasi koko Hikkaduwan kauneutta, silla se oli erittain vilkasliikenteinen paatie, joka kulkee ainoana vaylana kohti Gallen kaupunkia. Varmastikaan monia turisteja ei mielyta kavella tallaisen tien reunassa, jossa ei ole mitaan kunnon kavelytieta (valkoisen viivan toiselle puolen periaatteessa mahtuu, mutta usein parkkeerattu tuktuki on tukkinyt tamankin vaylan) ja saa koko ajan varoa jaamasta kaahaavan bussin alle. Kaikki turismikaupat, kuten lukuisat batiikkivaatemyymalat ovat taman tioen varrella, samoin ravintolat.

Oli hupaisaa huomata, kuinka eras ravintola mainosti suomalaista kahvia, monien ravintoloiden ovenpielessa oli suomenlippu ja eraassa rahanvaihtoliikkeessa luki suomeksi ”rahanvaihto”. Aikaisemmin emme ole Aasian maissa matkustellessa tormanneet tallaiseen ”suomikulttuuriin”. (varmaan muuallakin olisi, mutta olemme valtelleet sellaisia paikkoja) Tuntuu lahinna hassulta ja toisaalta hieman arsyttavaltakin, kun meita tervehditaan suomeksi. Tervehtijat varmaan luulevat, etta se tekee suurenkin vaikutuksen. Vaikea sitten hymyilla kohteliaasti, kun lahinna arsyttaa, koska ainahan he haluavat jotain tuolla tervehtimisellaan.

Kahdesti kavimme yrittamassa surffausta. Kalle onnistui lajissa hieman paremmin kuin mina. Ongelma oli lahinna se, etta isoa aaltoa tuli niin tiheaan, ettei rannasta paassyt kauemmaksi. Yritin ensin toimia siten, miten olen huomannut ammattisurffareiden tekevan eli yritin sukeltaa laudan kanssa aallon ali. Lauta nousi kuitenkin pystyyn ja ei suostunut painumaan veden alle. Yhdessa vaiheessa sain lautani paahankin, kun yritin paasta aallon yli. Se oli lahinna henkinen kolaus ja meninkin sen jalkeen vahaksi ajaksi rannalle keraamaan karsivallisyytta uuteen koetukseen. Pari kertaa sain hyvat vauhdit aallon harjalla. Kerran aallossa oli niin paljon voimaa, etta kiidin lahes rantaan saakka. En kuitenkaan missaan vaiheessa ehtinyt laudalle seisomaan ennen kuin vauhdit loppuivat, vaan olin siina polvillani tai mahallani. Parhaissa aalloissa olisin varmaan ehtinyt, mutta kasivoimani eivat riittaneet itseni pystyyn nostamiseen. Muutenkin tuo laji vaatisi enemman lihaksia kuin minulla on. Jos kavisin vuoden punttisalilla, menestyisin surffauksessa varmasti paremmin. Pitaa olla kunnon kasivoimat, etta jaksaa meloa aaltoja pain ja paasee kauemmaksi merelle.

Mita viela sanoisin Hikkaduwasta? Varmasti unelma pakettimatkakohde, silla osa hotelleista naytti todella ylellisille, ravintoloita on joka makuun (ja hinnatkin ehka pakettimatkalaisille halpoja, noin 4-5 ateria. Me onnistuimme syomaan paikallisessa ravintolassa 0,80 eurolla, mutta noita paikkoja ei nakynyt kuin tuo yksi ja se ei ollut niin tasokas, etta varmaankaan kelpaisi kunnon turistille) ja ranta hyvin kaunis. Reppureissajalle kohde ei kuitenkaan ole kovinkaan sopiva. Halpaa majoitusta on hyvin vahan. Lonely tourist guesthousi ja mahdollisesti jokunen muu majoittivat 1000 rubialla, mutta yleensa hinnat olivat 2500 rupiasta ylospain. Poseidon hotellissa olivat hinnat merkitty jopa euroilla, etteivat tuntuisi turisteista kalliilta.(taman olen paatellyt syyksi) Meille taas tuo euroilla merkitseminen nimenomaan aina tarkoittaa kallista. Ei halvemmissa paikoissa koskaan kayteta mitaan muuta kuin paikallista valuuttaa.

Kauden aikana turismipyoritys on varmasti viela kovempaa kuin nyt. Sikalikaan ei sovelias paikka reissaajalle, yleensahan reppumatkailijat valttavat tallaista pyoritysta. Nytkin siella sai koko ajan olla kieltaytymassa lasipohjaveneretkista, hieronnasta tai tuktuk-kyydeista. Jos nauttii erinaisista ayurveda hoidoista, tuolta niita loytyi kiitettavasti. Onhan se toisaalta kiva, etta jotain palvelua on ja varmasti monet reissaajat arvostavat meitakin enemman erinaisia aktiviteetteja. Itse tykkaan jos on muutama hyva ravintola ja se riittaa minulle. En kaipaa mitaan retkia, jotka ovat aina ylihintaisia (Burmassa kaytiin se yksi 5 dollarin saariretki ja se oli ok). Palvelujen maara ei tietenkaan haittaa jos niita ei tyrkyteta.

Nyt olemme Gallessa, jossa on ainakin viela saanut olla rauhassa. Nayttaa erittain kiehtovalle keskiaikaishenkiselle kaupungille! Kaupunkia kiertaa paksu muuri ja kaupunki sijoittuu niemen karkeen, jolloin vetta on lahes joka puolella.

,
Wednesday, December 1, 2010

Olemme nyt viettaneet pari paivaa Gallen vanhassa kaupungissa. Paksut kivimuurit, joilla voi paikoin kavella, ymparoivat kaupunkia. Kaupunki on taynna yli 200-vuotisia taloja, useat kirkot ovat varmaan 1600-luvulta. Eilen kiertelimme muutamia kirkkoja, jotka olivat kuin eurooppalaisia vanhoja kirkkoja lasimaalauksineen ja korkeine holveineen.

Yritimme paasta majakkaan, mutta sinne olisi luultavammin pitanyt maksaa, silla niin innokkaasti jokin oppaan tapainen liimautui kylkeemme. Sitten etsiskelimme merimuseoa, mutta loydettyamme tuon rakennuksen, se ei ovelta vilkuiltuna tehnyt niin suurta vaikutusta, etta olisimme halunneet maksaa 300 rupiaa. Tyydyimme sitten vain paamaarattomasti kuljeskelemaan kapeilla ja rauhallisilla kujilla. Ihailin innoissani vanhoja kivitaloja, niissa oli upeaa arkkitehtuuria. Useat talot olivat ainakin osittain puutakin ja niissa oli upeita puukoristeita. Kaupungista tulee mieleen aivan kuin jokin Euroopan keskiaikainen kaupunki. Oikeastaan Tallinnankin vanha kaupunki on hieman samanlainen, tosin siella on enemman korkeaa kivitaloa ja talot paremmassa kunnossa.

Pari paivaa sitten sattui hupaisa tapaus. Kavelimme muurilla, jonka reunalta aukesi nakyma mereen. Muurin reunalla ei ollut mitaan kaiteita, vaikka siita oli pystysuora usean metrin pudoton merentyrskyihin. Joku paikallinen pikku poika juoksi innoissaan aivan muurin reunalle. Hanen isansa tuli rauhallisesti perassa ja istui pojan kanssa muurille, pitaen pojasta vain hieman kadesta kiinni. Sanoin ”Kukaan suomalainen isa ei kylla paastaisi poikaa noin reunalle, vaan olisi varmasti aivan paniikissa, etta lapsi tipahtaa”. Seuraavaksi, kun nostin katseeni, nain valkonaamaisen pikkupojan isineen ja tuo poika yritti myos paasta kurkkaamaan muurilta, mutta isa esti sen jo ennen kuin poika ehti lahellekaan. Han nappasi pojasta saikahtaneen nakoisena kiinni. Kun tuo perhe kulki ohitsemme, kuulin heidan puhuvan selvaa suomen kielta. Aika hyva sattuma!

En nyt kirjoita kovin pitkasti, kun juuri mitaan ei ole tapahtunut ja valilla tuntuu, etta vain toistan itseani naissa tarinoissani.

Se on hyva uutinen, etta viime paivina punkit eivat ole kiusanneet. Voi olla, etta ovat viimein jattaneet meidat. Tosin ovat ne ennenkin valilla elaneet hiljaiseloa. Olemme kylla olleet taman reissun ajan ihmeen terveina. Nyt Kallella on vasta ensimmainen pieni nuhanpoikanen, johtuu varmaan paljosta uimisesta. Itsellani taas on vahan toinen korva kipeana. Oikeastaan on pitkaan tuntunut aina valilla kuin korvassani olisi vetta tai muuta ylimaaraista. Tuo tunne on kuitenkin ollut satunnainen. Nyt tanaan on tuntunut toistuvasti kuin siella kaihertaisi jokin, mutta varsinaista sarkya ei ole ollut. Toivottavasti menee itsestaan ohitse!

Kohta jatamme tama Gallen taaksemme. Tama on nakemisen arvoinen kaupunki lahinna arkkitehtuurinsa vuoksi, mutta ei taalla oikein pitempaan viihdy. Meilla on ollut taalla tosi hyva majapaikka eli Beach Haven. Kallen tutkimuksien mukaan tama on ainoa halvempi majoitus taalla muurien sisapuolella. Kaiken lisaksi tama on ollut hyvin tasokas ja natiksi laitettu paikka. Taalla on kaikki tarvittavat viihdykkeetkin, kuten netti, kirjahylly ja lautapeleja. Riskia olemme pelailleet omilla saannoillamme. No niin…Nyt lahdemme syomaan erittain hyvaksi havaittuun ravintolaan eli Indian hut:n, se on ainoa kohtuu hintainen ravintola. Paikoissa, joissa lukee ”Lonelyplanet suosittelee tata ravintolaa” olisi saanut maksaa pelkasta pannukakustakin 600. Tuolla Indian hutissa saa 200-300 rupialla jo hyvan aterian.

Seuraavaksi suuntaamme taas rannalle eli muutaman kilomerin paahan Unawatunaan. Taalla etelassa on ihanaa matkata, kun valimatkat ovat tosi lyhyita. Tuntuu, ettei ehdi kuin bussiin istahtaa niin ollaan perilla.

,
Thursday, December 2, 2010

Tanaan koimme pitkasta aikaa pienimuotoisen seikkailun. Lahdimme aamulla suunnistamaan Junge beachille. Olimme silmailleet opaskirjaa eraan ravintolan hyllysta ja todenneet, etta tuonne rannalle paasisi helposti kavellen. Kirjassa kylla suositeltiin venetta ja varoiteltiin eksymisesta jos lahtee kavellen.

Alkumatka meni mukavasti vaeltaessa tieta myoten. Oli sen verran aamu, etteivat kauppiaat olleet viela herailleet ja saimme kavella ilman jatkuvia ”Hello madam, hello sir” huutoja. Pian olimme jo rauhallisimmilla seuduilla, missa ei edes ollut mitaan putiikkeja. Ajattelimme loytavamme parhaiten perille rantaa myoten. Pahkailimme, ettemme voisi eksya jos seuraisimme rantaviivaa. Ranta oli hyvin kivikkoista ja valilla tuli vastaan niin korkeita kivia, etta vaivoin selviydyimme niiden ylitse. Onnistuimme kuitenkin kiipeilemaan, pudottautumaan ja hyppimaan pienen matkan, kunnes maasto alkoi kayda viela vaativammaksi. Sopivasti kohdalle osoi yksinainen hotelli, jonka lapi paattelimme paasevamme takaisin tielle. Hyppelimme pihan lavitse ja uima-altaan luona aurinkoa ottava seta oli niin ihmeissaan sinne kivikkoisille syrjaseuduille eksyneista reissaajista, etta kohottautui istumaan ja seuraamaan matkaamme. Hotellia tietenkin laajennettiin, silla lahes joka puolella taalla rakennellaan ja saimme raivata tiemme rakennustyomaan lavitse. Kivihyppelyssa Kallen kenka oli hajonnut ja korjasin sita tuolla tyomaalla, mista loysimme sakset mukanamme olleen narun katkaisemiseen ja narulla sidoin Kallen revenneet sandaalinremmin kiinni.

Pian olimme takaisin tiella ja kyselimme oikeaa reittia vastaan osuneilta paikallisilta. Tie kapeni koko ajan ja muuttui nopeasti poluksi. Ajattelimme, etta onpa kivan tasainen ja helppo polku. Ei samanlainen kuin Tiomanin kiipeily ja liukastelu viidakkoreitti. Yhtakkia polku kuitenkin katosi. Saimme koko ajan miettia, missa se mahdollisesti jatkuisi. Ajattelimme, etta ehka se on niin harvoin kaytetty, etta puita on kaatunut reitille. Pian tajusimme, etta olimme eksyneet totaalisesti. Polkua ei enaa nakynyt, emmeka olleet taysin varmoja edes tuloreitistamme. Vastaan tuli sitten puro ja paattelimme puron laskevan aina ennemmin tai myohemmin mereen. Ehdotin, etta seuraisimme puroa. Se vain laski aika jyrkasti alas pain ja naytti paatyvan jopa pienimuotoiseen putoukseen. Kaannyimme sitten pian takaisin ja yritimme loytaa toisen reitin. Isojen kivien paalta tahystimme, etta meri nakyisi suhteellisen lahella. Viidakko vain oli niin tiheaa, etta paadyimme lopulta palaamaan uudelleen purolle. Varovasti kahlasimme matalassa vedessa ja jyrkemmissa kohdissa paasimme kiipeamaan Mangrove puiden oksille ja etenemaan niita myoten. Pian naimme meren, mutta hiekkarannasta ei ollut tietoakaan. Olimme hyvin aika pettyneita! Emme halunneet kuitenkaan vielakaan luovuttaa, silla halusimme loytaa tuon koralleistaan kuuluisan rannan ja emme halunneet palata samaa viidakkoreittia takaisin. Koskaan aikaisemmin emme olleet vaeltaneet niin tiheassa viidakossa! Lahdimme siis taas kivihyppelemaan. Olimme taysin varmoja, etta seuraavan niemen takaa aukenee maisema hiekkarantoineen. Pettymys oli suuri, kun sinne saavuttuamme rantaa ei edelleenkaan nakynyt. Kallio alkoi olla myos niin jyrkkaa, ettei siita ilman kiipeilyvarusteita olisi selviytynyt.

Ihailimme vahan aikaa upeita tyrskyja, jotka loivat voimakkaasti kallioihin ja muodostivat valtavia parskeita. Sitten jarki voitti viimein ja lahdimme paluumatkalle. Loysimme yllattavan hyvin paluureitille ja paasimme lopulta polulle takaisin, josta olimme tulleet. Pian kuulimme myos ihmisaania. Naimme pari muuta reissaajaa, jotka olivat ymmartaneet polun jatkuvan puron toisella puolen. Polku oli vain vaivoin havaittavissa, mutta ehka he olivat vain viisaampia, tai heilla oli kartta tai opas mukana, joten he olivat loytaneet oikean reitin. Meilla oli vesi taysin lopussa ja nalkakin alkoi jo hiipia, joten vahan aikaa mietittyamme, paatimme, ettemme enaa tanaan jaksaisi suunnata tuolle todennakoisesti oikealle polulle. Huomenna uusi yritys! Palasimme rannalle, joka on taynna ravintolaa ja muuta yritysta, mutta ihmeesti siellakin vesi on viela sailynyt aika kirkkaana. Joimme cokiksen virkistyaksemme ja snorklasimme tuossa vedessa vahan aikaa. Emme mitaan kovin ihmeellista nahneet, mutta perhoskalat olivat upean varisia ja yhdessa vaiheessa eteemme nousi kuin kalaisa seina, se oli valtava parvi isoa kalaa.

Kallis netti, joten ei nyt enempaa tarinaa…

,
Wednesday, December 3, 2010

Olemme viime aikoina olleet Hikkaduwan ja Unawatunan kaltaisissa lomakeitaissa, jotka ovat rakennettu lahes pelkastaan turisteja varten. Nyt olemme Weligamassa, joka on sentaan Sri lankalaisen nakoinen pikku kaupunki. Taallakin on turismia, mutta paaelinkeino nayttaa viela ainakin toistaiseksi olevan kalastus. Hotellit ja surffilaudan vuokraajat ovat varanneet osan rannasta, mutta voittopuolisesti pitkalla hiekkarannalla nakee perinteisia kalastusveneita. En ole koskaan aiemmin nahnyt yhta kapeita veneita! Veneen sisapuoli on varmaan vain alle 30 senttia levea, tuolle kapealle lankulle ei mahtuisi isopyllyisempi istumaan. Vene varmaan keikahtaisi kumoon ilman taipuisilla bampuilla viereen kiinnitettya pitkaa veneen mallista tukirakennelmaa. Bussilla matkatessamme naimme myos traditionaalisen kalastustavan, jossa kalastaja istuu veden paalla pitkan riun paalla. Tama seivas on istutettu syvalle hiekkaan ja mies istuu ohuella ja pienella ”oksalla”, joka lahtee seipaasta.

Tama kaupunki on kuuluisa hyvista surffausaalloistaan. Ennen kaikkea tata mainostetaan Lankan parhaana aloittelijoiden rantana. Hikkaduwa oli jossain brittisurffilehden listoilla paassyt kolmen maailman parhaan surffirannan joukkoon, mutta paikka ei valttamatta juuri aloittelijoille ole niita parhaita. Siella aallot tulivat liian tiheaan ja useat olivat liian isoja. Tanaan seuratessamme naita aaltoja, totesimme tyytyvaisena niiden nayttavan sopivan rauhallisilta. Kavelimme erittain pitkaa hiekkarantaa ja neuvottelimme vuokraajien kanssa parhaasta hinnasta. Lopulta paasimme yhteisymmarrykseen, etta Kalle vuokraa 300 rupialla/tunti ja ottaa pitkan laudan. Mina puolestani vuokraan eraalta paikalliselta pojalta 200/tunti lyhyen laudan. Hanella ei ollut kuin lyhyt lauta, koska han oli jo niin ammattilainen. Pitemmalla on varmasti helpompi harjoitella ja helppo paasta nousemaan laudalle. Lyhyt lauta kuitenkin kiinnostaa sikali, etta uskoisin sen olevan helpommin hallittavissa. Sen saa keveytensa takia varmasti helpommin nostettua aallon yli ja se ei nouse ehka niin helposti pystyyn vasta-aallokossa. Huomenna sen nakee, pitavatko arveluni paikkansa.

Aamulla kavimme laskuvedenaikaan kahlaamassa kuuluisalla saarella, jossa on hieno huvila. Muistan joskus koti-Suomessa katselleeni dokumenttia, joka kasitteli tuota saarta. Koko saaren saa vuokrata 1000 dollarilla vuorokausi omaan kayttoonsa, mutta muuten se on suljettu ja yksityisaluetta. Kahlasimme ensin vain portille, mutta sitten tietenkin alkoi kiinnostamaan, mita lukitun portin takana on. Ensin ajattelin vain kurkata muurin harjalta, mita toisella puolen nakyy. Nayttaako paikka niin viimeisen paalle ylelliselta kuin on kehuttu? Nain kuitenkin vain puita ja puistomaisia istutuksia. Menin sitten ylitse ja pian Kalle tuli perassa. Hiljaa kiersimme osan saarta. Onnistuimme nakemaan rantaan sijoitetun uima-altaan, monenmoista hienoa kukkaa ja kasvia ja petonipolun rappuineen, joka kiemurteli saaressa. Kiivetessamme kohti paarakennusta, Kalle naki yhtakkia ihmismaista liiketta, jolloin kaannyimme valittomasti takaisin. Vilauksen onnistuin nakemaan vaaleasta huvilasta, joka ei kovin ylelliselta vaikuttanut. Aika viidakkoinen saari muutenkin, ei mitenkaan huolellisesti laitettu ja hoidettu, kuten voisi kuvitella noin kalliista kartanosta. Mutta jos tykkaa ”villista luonnosta”, ehka se on rahansa arvoinen.

Muuta sitten emme olekaan tanaan harrastelleet. Viime paivan viidakkovaellukset ja Kallen nuha ovat sen verran uuvuttaneet meidat, etta olemme paaasiassa lueskelleet ja pelanneet korttia. Onneksi minulla on paljon luettavaa! Loysin Hikkaduwasta eraan kirjaston, jossa oli hyvin paljon suomalaisia kirjoja. Kalle katseli niita hyllysta ja hihkasi taman tasta ”taas loytyi yksi”. Han lastasi niita syliini ja pian minulla oli kokonaisen pienen kirjahyllyllisen verran suomalaisia kirjoja, suurin osa 50-vuoden takaa. Ne olivat selvasti silta ajalta, kun Finnmatkat tekivat Hikkaduwaan pakettimatkoja. Nythan sinne on alattu uudestaan matkata Suomesta, mutta viela emme kovin moneen suomalaiseen tormanneet. Erikoista taalla Lankalla on myos se, etta useat reissaajat ovat vanhempaa sukupolvea. Tosi paljon nakee 40-60 vuotiasta pariskunta matkaajaa. Sama oli Burmassa, nahtavasti naihin maihin ei viela nuoret reissaajat ”uskalla” tulla. Saattaa tietty vaikuttaa myos se, etta naissa maissa ei ole kunnon ”reppureissaus” kulttuuria. Lankalla varsinkin on pitkat perinteet okyturistien majoituksessa ja viihdytyksessa. Tietty Unawatuwan kaltaisissa reissaajaghetoissa nakee nuorempaakin matkaajaa, samoin kuin naissa surffipaikoissa, mutta ihmeen paljon joka tapauksessa on vanhempaa sakkia.

Viela Unawatuvasta: Ehka viela pahempi rysa kuin Hikkaduwa. En kovin paljon tykannyt! Monissa pari vuotta vanhoissa opaskirjoissa kehuttiin rannan koralleja, mutta paarannalla kaikki koralli oli tuhottu. Jopa Hikkaduwassa oli vahan enemman korallia, siella sentaan pieni osa oli elossa. Jungle beachilla taas oli niin huono nakyvyys, etten siita korallista paljon osaa sanoa. Veden sameudesta ja roskaisuudesta pystyi kuitenkin paattelemaan, etta jos jotain viela hengissa olikin niin ei ole pitkaan. Viimeksi kerroin epaonnisesta seikkailustamme kohti tuota viidakkorantaa. Eilen sitten loysimme sinne, mutta se ei paljon vaivannakoamme palkinnut. Vesi oli tosiaan niin ruskeaa, ettei kovin kauaksi nahnyt ja siksi ei oikein uskaltanutkaan kovin pitkaan katsella. Jossain sumuisen hiekkaisen veden keskella olin nakevani meduusantapaisen otuksen ja sen jalkeen sain kyllikseni.

Luonnon suojelusta: Kandyssa kengankorjaajan kaveri kysyi minulta ihmetellen ”Miksi ette osta uusia kenkia, haluatteko selvita pikku rahalla?” Johon mina yritin selittaa ”Miksi ostasimme uudet jos entiset voi korjata” Johon taas tama seta ”Miksi korjata jos voi ostaa uudet?” Tama pieni keskustelu kertoo hyvin tavallisen kaduntallaajan asenteesta kulutukseen, joka on tietenkin luonnonsuojelen avainkysymyksia. Eivat nama ihmiset ymmarra yhtaan, miksi rajoittaa kulutustaan jos on varaa kuluttaa! Tietenkin aina on valistuneitakin yksiloita. Malesiassa oli muutenkin hieman  heratty ajattelemaan ymparistojutrtuja, mutta siellakin se koko maan mittakaavassa oli aika huonolla tolalla. Silti esimerkiksi Walberg, joka oli isantamma KL:ssa ja kouluttautunut ihminen on hyvin perilla asioista. Hanella oli huolestunut ja toisaalta aika alistunutkin asenne. Kun Kalle kysyi ”Eiko taalla Malesiassa kuitenkin hieman paremmin huolehdita ymparistosta kuin yleensa Aasiassa?”, Walberg totesi ”Oletko nahnyt Kuola lumpur joen?” Johon Kalle sitten ”en” ja Walberg ”niin in…” Hanen tyttoystavansa oli vahan myonteisempi ja yritteliaampi ja han naytti oikeasti pyrkivat esimerkiksi saastamaan sahkoa, edes jaakaappia heilla ei ollut tasta syysta.

Kun tata touhua kattelee, nakee kuinka myrkyllisia roskia poltetaan rannalla ja meri huuhtoo kaiken itseensa ym, tulee joskus ”antaa menna” mieliala. En usko, etta oikeasti enaa on paljonkaan tehtavissa! Ei tama maapallo silti havia, se vain ravistaa ihmisen kimpustaan kuin roskan ja jatkaa elamaansa hieman erinakoisena. Ehka ihmisen pitaisikin kuluttaa niin paljon kuin sielu sietaa ja elaa mistaan piittaamatta, kunnes raja tulisi vastaan, ihminen tuhoaisi itse itsensa ja seuraavaksi ilmaantuva alyllinen olento voisi olla paljon viisaampi. Miksi juuri ihmisrodun tulisi sailya?

Tallaisiin pohdintoihin lopetan talla kertaa. Viela huomisen vietamme taalla Weligamassa, jonka nimi tarkoittaa sananmukaisesti hiekkaista kylaa. Sitten siirrymme parinkymmenen kilsan paahan kylaan, jonka ei pitaisi olla millaan muotoa turistipaikka ja siella pitaisi huhujen mukaan viela olla sita korallia, joka on talla rannikolla pian katoava luonnonvara…

,
Thursday, December 4, 2010

Kaikilla Lankalais-kylilla on aina omat ominaispiirteensa. Taman kylan pravuureihin ovat kuuluneet jo viimeksi mainitsemani kapean pitkat veneet, uteliaat koirat, kysymykset ”minne olette menossa” ”mista maasta tulette” kysymysten sijaan ja huomion hakeminen omituisin maiskuttavin aanin. Viimeksi mainitulla tarkoitan sita, etta jos jatamme noteeraamatta jatkuvat ”hello” huutelut, usein nuoret pojat maiskuttavat huuliaan kuin jotain elainta kutsuttaessa yrittaen saada paamme kaantymaan. Ensin luulin, etta tama on vain jokin arsyttava tapa pilailla meidan kustannuksellamme, mutta sitten huomasin, etta he usein kutsuvat toisiaankin esim kadun toiselta puolen maiskuttelemalla. Aika ihmeellisen kuulloista ja nakoista!

Valitettavasti talla kylalla on myos hyvin paljon erinaisia pienia otokoita, kuten muurahaisia. Eilen heratessamme nostimme evaspussin sankyymme, syodaksemme kekseja ja sulaata aamupalaksi. Pussi oli ollut suljettuna ja nostettuna ovenkahvaan roikkumaan, mutta silti muurahaiset olivat loytaneet sen. Oli paha virheliike alkaa erottelemaan muurahaisten valtaamia ruokapaketteja ja niita, joihin eivat olleet ehtineet koskea, sangyn paalla. Pian sankymme muistutti muurahaispesaa, pikkuisia kedonrakentajia oli kaikkialla. Sen jalkeen niita on vahan valia loytynyt patjan valista ja ovat pistelleet kivuliaasti isoja patteja, kun olen lueskellut sangylla. Yolla eivat jostain syysta pahasti vaivanneet, aamuyosta vahan kutitti, mutta montaakaan pattia ei ilmaantunut. Nyt sitten sain niista niin tarpeekseni, etta myrkytin kaikki patjan aluset ja sangynjalat, joten jospa nyt uskoisivat, ettei meidan sankya niin vain vallata. Myrkytyksen jalkeen muurahaisista ei ainakaan viela ole nakynyt jalkeakaan. Ei kovin luontoystavallista, mutta en kerta kaikkiaan keksinyt enaa muutakaan keinoa.(ensin yritin vain puistella lakanat ja siivota kaikki ruuanmurut) Hyttysmyrkkyna olemme sentaan pyrkineet kayttamaan citronellaa, joka on taysin luonnontuote. Vessapaperin kayttoakin olemme saannostelleet. Kaytamme sita jos se sattuu kuulumaan huoneen hintaan, mutta harvoin ostamme sita itse kaupasta. Vuoristoalueella kaytimme saannollisesti ”mandia” eli vesipesua. Sri Lankan suurimpia ymparistoongelmia on puiden hakkuu, etenkin juuri vanhojen vuoristometsien. Kuten jo viimeksi annoin ymmartaa, mielestani luonnonsuojelu taalla on aika toivotonta. Silti haluan tallaisilla pienilla teolla aina valilla ikaan kuin ottaa kantaa asioihin…En sinaansa usko, etta se mitaan vaikuttaa, mutta ehka silla saa itselleen hyvaa ”karmaa”.

Tanaan kavimme jalleen kokeilemassa surffausta. Kallella onnistui jo tosi hyvin ja han aikoo huomenna jalleen aamusta nousta laudalle. Omasta edistymisestani en mainitse enempaa kuin, etta tuo laji taitaa kuulua samaan kategoriaan kuin paaedella veteen hyppy, jota en ole koskaan sitkeasta harjoittelusta huolimatta oppinut. Huomenna siirrymme Polhenaan, joka ei ole millaan tavoin turistipaikka ja siella pitaisi olla koralliriutta viela elavienkirjoissa…

   ,
Tuesday, December 7, 2010

Olemme nyt Polhanan (tai jotain sinne pain) kylassa, joka on Mataran kupeessa. Vihdoinkin oikea kyla! Aika paljon olemme olleet pikku kaupungeissa taalla Lankalla. Tama Polhana on Delhausin vuoristokylan ja Kandyn kaupungin ohella suosikkipaikkani talla saarella. Taalla on hyvin uinuva tunnelma: pikkuisia tieta vierustaa paaasiassa banaanipuut ja kivitalot pihoineen, ei mitaan turistimyyntikoppeja, autoja on hyvin vahan, samoin tuktukeja ja ihmiset ovat ystavallisia, mutta sailyttavat kohteliaan valimatkan.

Keli on ollut edelleen hyvin epavakainen. Tahan asti reissuillamme auringonpaiste ja lampo ovat olleet niin itsestaanselvyys, etten ole kelista edes juuri mitaan kirjoittanut. Joka paiva on aina auennut samanlaisena eli aurinko on paistellut sinitaivaalta. Talla reissulla taas on sadellut ennatysmaisen paljon! Thaimaassa ja Malesiassa sadekausi ei juuri hairinnyt. Siella oli monia taysin aurinkoisia paivia ja jos sattui satamaan, se meni nopeasti ohitse. Burmassa sade muodostui ongelmaksi ainostaan Mandalayssa, jossa kadut tulvivat. Taalla Lankalla sita vastoin monet paivat ovat menneet hieman hukkaan, kun olemme vain odotelleet mokissamme sateen taukoavan. Monesti olemme heti lahteneet liikenteeseen, kun sade on vahan hellittanyt ja sitten olemme kastuneet, koska usein sade alkaa udestaan taysin yllattaen. Weligamassa oli sinaansa janna kokemus, kun oli taysin kirkasta ja yhtakkia naytti kuin joku yliluonnollinen voima olisi taivaassa avannut suihkun venttiilit. Koskaan ennen en ole kokenut yhta akillista taivaan repeamista, se oli kuin jokin outo luonnonoikku.

Tanaan on sentaan ollut aurinkoista, varhaisaamua lukuunottamatta. Aamulla olimme vahan pettyneita, kun oletimme, ettemme taaskaan paasisi vesille. Vesitihkussa siirryimme aamupalalle guesthousimme terassille. Tilasimme kasan leipia, kuten taalla on usein tapana. Tassa maassa on hauska tapa, etta usein ravintolassa ihmiset tilaavat suunnattoman kasan erinaisia leivonnaisia ja pullamaisia leipia. Sitten he syovat niin paljon kuin jaksavat ja maksavat vain niista leivista, jotka ovat syoneet. Loput palautetaan takaisin lasitiskin alle. Itse olen osallistunut tallaiseen ateriaan vain varmistuttuani, etta leivat ovat tulikuumia ja eivat siten ole viela kayneet kenenkaan edessa poydalla. Katevahan tama jarjestely on, mutta en pida ajatuksesta, etta leipiani olisi aiemmin jo joku mahdollisesti hipeloinyt. Toinen mahdollinen leipien ja curryjen tarjoilutapa on se, etta maksetaan konttasumma ja silla saa puffetin tapaan syoda niin paljon kuin jaksaa, eteesi tuodaan aina lisaa lautasesi tyhjentyessa. Viimeksi mainittu puffeetyylinen ateria syotiin nyt aamupalaksi. Sadehtivasti hymyileva guesthouse-seta sai paistella paahtoleipia urakalla eteemme vadille, koska niita soivat pari muutakin vierasta meidan lisaksemme. Nama Britit, jotka ovat taalla kuulema joka vuosi aina tahan aikoihin kuukauden tai pari, sanoivat, etta nyt on sadellut poikkeuksellisen paljon. Toinen heista esitteli meille innoissaan hankkimaansa elektronista kirjaa. Mekin olemme joskus harkinneet tallaisen laitteen hankintaa, silla se vahentaisi huomattavasti rinkan painoa. Siina ohessa syodessamme, kavin huomaamattomasti keittiossa pakastimella ja laitoin sinne punkkisia vaatteitamme jaatymaan. Olisimme voineet tietty tiedustella lupaakin, mutta ajattelimme, etta ehka omistaja pelastyisi meidan punkkejamme. Hanhan saattaisi jopa karkoittaa meidat. Tosin han on kylla harvinaisen leppoisa ja hauska seta, joten en usko, etta nain kavisi. Parasta silti yrittaa toimia huomaamattomasti…Pakastinlokero oli taysin tyhja, joten mahdollisuudet kiinnijaamiseen ovat varmaan suhteellisen olemattomat. Onhan se vahan nolo jos han huomaa vaatteemme siella, koska on kohtalaisen vaikea selittaa, miksi ne ovat siella…

Syodessamme ilma alkoi yhtakkia selkiintya. Vahan aikaa maltoimme odottaa, etta vesi kirkastuisi sateen jaljilta. Sitten lahdimme rantaa kohti ja tienvarrella meita ystavallisesti opastettiin, mista lyotyisi parhaat korallit ja kalat. Nyt oli taman reissun paras koralliriutta! Kalojakin oli paljon, mutta olivat sen verran arkoja, etta ehtivat usein livahtaa piiloon korallien koloihin. Kaikki muut kalat olivat ujoja, paitsi eras musta yksilo, joka ensin jahmettyi paikoilleen tarkkaillessani sita ja sitten lahti uimaan suoraan kohti. Se teki usein hyokkayseleita, mutta kaantyi viime hetkilla takaisin, kun naki, etta peraannyin kunnioittavasti. Hikkaduwassakin kalat uivat meita kohti ja piirittivat meidat seisoessamme vedessa. Niita oli selvasti ruokittu ja siksi ne pyrkivat lahellemme. Siella ne vaistivat kuitenkin samantien, kun ui kohti, mutta taalla nuo mustat kalat vain jahmettyivat ja kohta lahtivat uimaan minua kohti suu vahan auki ja irvistellen uhkaavasti. Olivat kylla sen verran pienia, etteivat muhun nuo uhkailut tehneet suurtakaan pelottavaa vaikutusta, mutta peraannyin silti aina varmuuden vuoksi. Hienointa, mita nyt naimme oli valtavat vaasikorallimuodostumat, pehmea punainen koralli, joka oli kerannyt kuollutta korallinpatkaa suojakseen, kala, jossa oli ikaan kuin kolmiomaista kuvioa ja ylipaataan isot korallimuodostelmat, joissa oli upea varimaailma, kun ne loistivat vihrean, punaisen ja sinisen eri savyissa.

Riutta oli monin paikoin hyvin matalassa vedessa, joka muodosti omat haasteensa. Yhdessa vaiheessa eksyimme kummatkin yhta aikaa eraalle matalikolle ja uimme pieneen syvanteeseen, jossa sitten pyorimme ja tonimme toisiamme, seka loimme jalkojamme koralleihin yrittaessamme loytaa poispaasy tieta meita ymparoivasta matalikosta koskematta koralliin. Koralleihin ei kannata koskea tietenkaan siksikaan, koska koskeminen voi vahingoittaa niita, mutta yhta hyvin siina puuhassa voi myos ihminen vahingoittua. Olemme lukeneet sen verran paljon korallikirjaamme, etta tiedamme useiden korallilajien polttavan meduusojen lailla(ovat sukua toisilleen), mutta sen verran vahan olemme perehtyneet opukseen, ettemme viela muista, mitka nimenomaiset lajikkeet polttavat.

Huomenna suuntaamme kohti Colomboa. Lahdemme liikkelle puolen paivan aikoihin, joten ehka ehdimme viela aamulla kavaista riutoilla. Colomboon menee varmaan 5-6 tuntia ja sitten tapamme aikaamme kaupungilla. Olisi kiva juhlistaa jollain tavoin Lankan kiertueen paattymista, ehka kaymme elokuvissa tai jossain hienossa museossa. Yovymme jalleen lentokentalla jos sita yopymiseksi voi kutsua, silla lentomme lahtee jo 4 yolla.

En nyt jaksa tehda tasta maasta mitaan samanlaista tiivistelmaa kuin Burmasta. Luettelen nyt vaikkapa mita tasta tulee ensiksi mieleen eri ”alojen” puitteissa. Urheilulajeista kriketti on ehdottomasti suosituinta. Jo useita vuosia sitten Lanka voitti kriketin maailmanmestaruuden ja yha kaduilla esitellaan ylpeana tuon voiton kunniaksi lyotya kolikkoa.Buddhalaisuus on uskontona voimissaan, mutta uskonnollisuus ei ole kovin nakyvaa. Suhteellisen harvoin nakee kenenkaan tekevan rukousharjoituksia alttareiden luona ja kotialttarit ovat hyvin vaatimattomia. Ruoka on tulista, mutta ei samalla tavoin chilitulista kuin Intiassa, taalla tulisuus tulee myos inkivaarista, pippureista ja valkosipulista. Riisi ja curry on ehdottomasti suosituin ruoka. Hopperit, jotka tehdaan kulhon mallisiksi leivonnaisiksi, paaraakaaineena luultavasti riisi ja kananmuna ovat kansallinen herkku ja erittain edullinen ruoka. Yhteiskunnalliset olot ovat suhteellisen vakaat, pohjoisessa katukuvassa nakyvista sotilaista huolimatta, vakaus voi kuitenkin olla tilapaista. Sosiaalinen eriarvoisuus ei ole niin raikeaa kuin Intiassa: kerjalaisia nakyy vahan ja jos heita nousee busseihin kerjaamaan, lahes kaikki antavat jonkun kolikon. Turistin Lanka: Ulkomaalaisiin suhtaudutaan uteliaasti, mutta yleensa osataan olla peruskohteliaita. Turismiravintoloissa ruoka on hyvin kallista. Elintarvikkeiden hinnat ovat viime aikoina nousseet taalla vauhdilla. Monet ovat selittaneet, kuinka kookos esimerkiksi oli ennen 30 r ja nyt se on 60 r ja sipulien hinta on myos lahes kaksinkertaistunut. Kuitenkaan nuo elintarvikkeidenhintojen nousut eivat selita turismiruuanhintoja. Jos oikeasti haluaa elaa taalla halvalla, kannattaa nahda vaivaa ja etsia paikallisia ravintoloita. Esimerkiksi kansallisruuasta riisista currylla voi joutua maksamaan turistipaikassa 600 ja muualla se on 100-200 rupiaa. Riisin hintakin on kylla huolestuttavasti noussut. Silti kaupoissa hintoja tarkkaillessamme olemme huomanneet halvan riisilajikkeen olevan edelleen noin 50 rupiaa kilolta, joten perusruuan hintoihin elintarvikkeiden maailmanlaajuinen kallistuminen ei ole viela radikaalisti vaikuttanut, ei ainakaan turistin nakokulmasta. Paikallisillehan muutaman rupiankin nousu voi joskus olla ratkaisevaa.

No niin…Lanka on ollut kokonaisuudessaan myonteinen elamys. Sade on vahan varjostanut reissaamista taalla, mutta muuten kaikki on sujunut yllattavan hyvin…

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi