Irtolaisena Aasiassa, osa 2

,
Monday, September 27, 2010

Jaa a…Mitahan sita nyt osaisi sanoa? Taytyy myontaa, etta kulkeminen Burmassa on aika rankkaa! Ei nyt viela aivan Nepalin paikallisbussin tai Intian vuoristoteiden tasoa, mutta hyvin hidasta kuitenkin. Sattui viela kivasti, etta iski sopivasti pieni mahatauti, joten moykkyinen tie otti hieman mahanpohjasta. No, tanne Patheiniin asti kuitenkin selviydyttiin!

Kallen ikuisen taksiboikotin vuoksi paadyimme aamulla ottamaan paikallisbussin kohti kauaksi kaupungin ulkopuolelle sijoitettua bussiasemaa. Oli bussiajelussa se myonteinen seikka, etta sai viela kokonaiskuvaa Yangonin kaupungista. Kaupungin laitamilla nakyi jopa niita polkupyoria, jonka puutetta viimeksi ihmettelin. Hyvin akkia kaupunki muuttui maalaismaisemmaksi ja entista nuhjuisemmaksi, vaikka yllattaen pikku kioskien joukosta yhtakkia saattoikin kohota hieno iso supermarketti tai muotivaateliike.

Bussi jatti meidat vain tien reunaan ja rahastajapoika kehotti ottamaan pyorariksan. Riksalla sitten ajelimme varsinaiselle asemalle. Tahan mennessa matkaan oli kulunut jo melkein 2 tuntia ja edelleen oltiin Yangonin alueella. Asemalla meidat otettiin heti huostaan ja kaskettiin seuraamaan. Meidat johdatettiin eraan lipputiskin eteen ja sanottiin, etta Chaungtha beachille ei enaa tanaan paasisi, mutta Patheihin lahtisi auto 4 tunnin paasta. Hinnaksi ilmoitettiin 7 dollaria. Ei kuullostanut hyvilta kaupoilta. Kalle lahti sitten selvittelemaan toisen kyydin mahdollisuutta. Pian han tulikin takaisin saattojoukkojen kera. Paikallisten bussipoikien (ovat rahastajia busseissa ja huutelevat paikannimia) perassa kavelimme seuraavalle tiskille. Taas hinta oli 7 dollaria, mutta pitkallisten keskustelujen jalkeen kalle sai sen tippumaan 5,5 dollariin. He jopa myonsivat, etta paikallisille saman matkan hinta oli viela 2 dollaria halvempi. Arsyttaa aina tallaiset erillishinnat, mutta Burmassa reissaavalle se on arkipaivaa. Hyvaksyn kylla mielellaan pienet erot, mutta en mitaan tuntuvia lisasummia. Vinkiksi kuitenkin muille, etta tinkimalla voi matkojenkin hintoja hieman pudottaa!

Matkalla nakyi taas monenlaista sotamaalausta. Burmalaisten naisten meikin erityispiirre on, etta he levittavat vaaleaa voidetta naamaansa usein ympyran tai nelion mallisiksi kuvioiksi. Lansimaissahan meikkia ei yleensa ole tarkoitus huomata, mutta taalla valkoista puuteria ei voi olla nakematta. Lapsille on usein maalattu silla viela monimutkaisempia maalauksia, kuten erinaisia raitoja ja pelkka nenanpaa hohtavan valkoiseksi.

Nykyisen guesthousimme nimi on hauskasti Taan taan ta ja siella on aika temppuilevat sahkot. On taalla ennenkin ollut sahkokatkoja, mutta ei nyt aivan noin tiheaan. Ilmastointi lahtee aina 10 sekunniksi paalle ja taas sammuu minuutiksi! Asken keittelimme taas puurot ja nuudelit, koska ravintolat nayttivat olevan jossain hukassa. Pienta mahavaivaa on myos pukannut, joten aion olla nyt pari paivaa tosi varovainen ja nauttia vain omia hyvia evaitani.

Olen aina ihmetellyt, etta miksi matkustaminen taalla on niin hidasta. Nyt selvisi, ettei se johdu pelkastaan teiden kunnosta (suurimmaksi osaksi tiet olivat ok asvalttia, vain pienia kuoppia siella taalla) vaan ennen kaikkea pysahtelyista. No, oli matkanteko tosiaan edelleen sujuvampaa kuin Nepalissa. Ai ai..Nyt alkaa pelottaan, et sahkot menee, kun poksuu niin kovasti, joten taytyy lopettaa. Huomenna menemme sinne rannalle, joten voi olla etta teen ainakin viikoksi katoamistempun. Tulemme olemaan siella aika eristyksissa!

,
Sunday, October 3, 2010

Jalleen sivistyksen parissa! Tama Pathei on Burman neljanneksi suurin kaupunki, silti tama on hyvin maaseutumaista. Onneksi taallakin kehitys on kuitenkin sen verran kehittynyt, etta netti jo loytyy, vaikka vasta muutama vuosi sitten siita ei ollut tietoakaan. (meidan loytamamme Lonely planet kertoo, ettei taalla olisi nettia)

Chaungtha beachi oli oiken leppoisa paikka! Olisimme varmaan viihtyneet siella vielakin pitempaan, mutta kai sita pitaa yrittaa muutakin Burmaa hieman katsastaa. Nimenomaan pitaa yrittaa, talla tarkoitan, etta taalla reissaus on kohtuullisen haasteellista. Rannalla teimme monenlaisia reittisuunnitelmia, jotka aina kaatuivat johonkin kulkuyhteysongelmaan. Tarkoitus oli ensin lahtea rannikkoa myoten pohjoiseen kohti Nagapali rantaa, mutta saimme kuulla, etteivat bussit kulje tuota reittia ja ensin pitaisi menna Yangoniin. Emme missaan nimessa halunneet Yangoniin takaisin! Mita jarkea on kulkea edes takaisin, vastahan olimme Yangonista paasseet eroon? Kaupunki ei mitaan kovin suurta vaikutusta kuitenkaan tehnyt, joten sinne ei ollut kova kaipuu. Pidin lahinna kasityolaisten katuelaman tarkkailusta. Missa muussa miljoona kaupungissa voi viela nahda saippuakauppiaan tai leimasimien kaivertajan kadulla? No, ehka jossain Intiassa, mutta ei kuitenkaan kovin monessa kaupungissa.

Chaunghan tapahtumista:

Matka sinne: Tie oli aikamoista tilkkutakkia, kapeaa asvalttikaistaletta oli paikattu miljoonaan kertaan ja valilla tie oli pelkkaa hiekkatieta. Yhdessa vaiheessa kaikki kaskettiin ulos ja luulin, etta kyseessa olisi taas henkilopapereiden tarkastuspiste, kuten edellisella matkalla, mutta jouduimmekin sillalle kavelemaan. Kyse oli siita, etta silta oli sen verran huteraa tekoa, etta nahtavasti kuski ajatteli sen kestavan paremmin jos porukka poistuu autosta. Silti ihmiset kavelivat heti bussin perassa, joten en ymmarra, miten siltaan muka kohdistui vahemman painoa olivat ihmiset sitten bussin sisalla vai heti sen ulkopuolella.

Perilla majottauduimme heti ensimmaiseen mokkikylaan, silla saimme ihan kohtuullisen tarjouksen ja mokissakaan ei ollut mitaan pahemmin vialla. Mokki oli loistavalla paikalla aivan rannan tuntumassa. Suihkun jalkeen minua alkoi kutittelemaan selasta. Ensin luulin kyseessa olevan ainoastaan hyttyset, mutta myohemmin selkaa tutkiessani loysin lahes 20 petipunkin nakoista pahkuraa. Pesin sitten kaikki vaatteeni ja olin pitkalle iltaa itsekin vaatteideni lisaksi eristyksesa, silla ei ollut mitaan paalle pantavaa. Malttamattomana odotin vaatteiden kuivumista, silla halusin tutkimusretkeileen rannalle, silla paikka vaikutti lupaavalta. Onneksi pyykki kuivuu tassa ilmastossa akkia ja pian olin taas menokunnossa.

Paivamme kuluivat lahinna seuraavasti: Herasimme auringon nousun aikaan, kun sahkot katkesivat, (ensimmaisena yona herasin heti, kun paiva vahan pilkisti, silla huoneessamme oli hyvin kuuma. Myohemmin saimme lisatuulettimen joka auttoi asiaa. Menin sitten nukkumaan aurinkotuoliin, mutta pian kaakattavat akaiset kalkkunat ymparoivat minut, olin nahtavasti niiden reviirilla) joskus kavimme aamuuinnilla, menimme aamupalalle (se koostui neljasta paaruokavaihtoehdosta: pannukakku, paahtoleipa ja omeletti, kalakeitto tai riisiseos. Sen lisaksi oli kahvia ja teeta, appelsiinimehua, hedelmia ja aina erilaisia riisikakkuja. Aika hyva aamupala!), sitten teimme jotain vahan aktiivisempaa, kuten vuokrasimme pyorat, iltapaivan lueskelimme aurinkotuoleissa varjoisen puun alla viileassa merituulessa, teehetki oli kahdelta, jolloin kuistillemme tarjoiltiin teeta jalkiruuan kera, illalla istuimme ravintolaterassilla ja katsoimme mita upeimpia auringonlaskuja.

Eraana paivana kavimme saariretkella laheisella White sand saarella. Emme yleensa osallistu retkille, mutta tama oli 5 dollarin arvoista. Venematka kesti puolisen tuntia. Ensin nautin satunnaisista naamalle lentavista parskeista, ne olivat virkistavia. Vahan kauempana merella parskeet kuitenkin yltyivat koko ajan. Lopulta jokaisen aallon pohjalla, Kallen ja minun niskaan lensi litra kaupalla vetta. Olimme ihan uitettuja koiria, kun olimme perilla, mutta eipa se haitannut, silla uimaanhan heti suunnistimmekin. Eras israelilainen valitti retken jalkeen, ettei nahnyt varikkaita kaloja, joita hanelle oli luvattu, joten han halusi rahansa takaisin. Se oli kuitenkin ihan hanen oma syynsa. Me naimme monenlaista merenelavaa! Hanen olisi vain pitanyt uida riittavan kauaksi rannasta ja jaksaa taistella virtauksia vastaan. Virtaukset olivat rantaan pain, joten ne eivat olleet vaarallisia, mutta vedessa oli tosi tyolas edeta, kun virtaukset pyorittelivat mukanaan. Koralli alueelta takaisin uidessa oli ihana vain antaa aaltojen kuljettaa. Tuntuu kuin olisi lentanyt valkoisen hiekkapohjan paalla ja taydellisen pyoreiksi hiotuneiden kivien! Meilla oli onneksi omat snorkkelit, sekin oli monille retkelaisille pettymys, silla heidan snorkkelinsa olivat usein viallisia. Saarella oli tietenkin pieni kultainen pakoda, silla kaikki vahankin erilaiset luontokohteet ovat burmalaisille pyhia. Saari oli kieltamatta omanlaisensa, silla se koostui hohtavan valkoisesta hiekka kummusta ilman yhtaan puuta, siella oli hivin paljon pienta varikasta simpukankuorta rannoilla ja saaren aarimmainen karki oli taynna hauskaa kivimuodostelmaa, kivet muodostivat ikaan kuin pienoisvuoristonsa valissa virtaavine vuonoineen.

Burmalaisesta kulttuurista: Olen taas kertonut vain hyvin paljon tapahtumista, mutta kulttuuriset havainnot ovat jaaneet taka-alalle. Tuolla rannalla oli se hyva puoli, etta monet osasivat englantia ja pystyimme kyseleen heilta meita askarruttavista asioista. Jussi varsinkin oli korvaamaton tietolahde. Nimesimme hanet Jussiksi, silla han muistutti punaisine hiuksineen erasta tuttavaamme ja oli muutenkin saman oloinen. Jussilla oli tapana lahestya meita ”everything is ok?” kysymyksella ja jaada sitten juttelemaan. Burmalainen palvelukulttuuri on kylla hioutunut huippuunsa, etenkin tuolla rannalla oltiin uskomattoman avuliaita. Nahtavasti erilainen tyohon liittyva palvelu kuuluu muutenkin oleellisesti tahan kulttuuriin. Talla tarkoitan sita, etta taalla tuskin ymmarrettaisiin mita ”itsepalvelu” edes tarkoittaa. (vrt esimerkiksi suomalaiset huoltoasemat). Intiassa olen aina tottunut tiuskimaan hotellipojille ”ei kiitos”, kun he tarttuvat rinkkaani. En halua maksaa mitaan tippeja. Taalla ei kuitenkaan odotetakkaan ylimaaraista rahaa, palvelu kuuluu asiaan. Ravintoloissa usein kiiruhdetaan vetamaan tuoli valmiiksi pyodan alta, kaadetaan laseihin juomaa yms.

Kyselin Jussilta muun muassa burmalaisten meikista, jota miehetkin kayttavat. Viimeksi sanoin vahan vaarin, kun nimesin taman vain naisten tavaksi, vaikkakin se on naisilla hieman yleisempaa. Jussi ei osannut selittaa tapaa muuten kuin, etta he uskovat taman puusta saadun jauheen olevan hyvaksi iholle. He pitavat myos valkoista ihoa kauniimpana. Burmassa teehuoneistuskelu on tarkea osa kulttuuria. Monet miehet istuvat pitkaan pienissa ravintoloissa teekuppinsa aaressa ja vaihtavat kuulumisia, teehuoneet ovat tarkea osa sosiaalista elamaa.

Nyt pitaa lopettaa, silla mahani kurnii. Jatkan rannan tapahtumien raportointia huomenna. Jos en jostain syysta paase huomenna nettiin, niin reittisuunnitelmista sen verran, etta yritamme menna yolautalla huomenna kohti Yangonia. Sielta lahdemme sitten heti saman tien pohjoiseen pain.

,
Monday, October 4, 2010

Tapasin asken vanhan tuttuni Chaunghasta. Tytto juoksi kadulla meidan peraan ja saavutettuaan meidat selitti innoissaan ”Nain tuolta tien toiselta puolelta teidat ja aattelin, ettei voi olla totta, etta taas tavataan, ihanaa nahda.” Itse asiassa juttelin tuon burmalaisen tyton kanssa vain lyhyesti rannalla, silla meidan kummankin englanti oli niin heikkoa. Burmalaiset osaavat usein itse puhua hieman englantia, mutta ymmartavat sita huonosti. Tama ei koske vain minun englantini ymmartamista, vaan jopa Kallen. Rannalla keskustelumme rajoittuivat paljolti siihen, etta kehuimme toisiamme kauniiksi. Han lausui ensin tuon kohteliaisuuden minulle ja sitten mina hanelle ja sitten han taas minulle. Ei mitenkaan erityisen henkevaa keskustelua! Silittelimme myos yhdessa koiraa ja taputtelimme seepran nakoista hevosta. Veneretkella han halusi valttamatta rapsaista minusta pari kuvaa. Joka aamu han toivotteli meille iloiset huomenet. Han oli kylla ihanan iloinen. Harmi, kun en huomannut pyytaa hanen sahkopostiosoitettaan tai facebookia. Hanella olisi ne varmasti ollutkin, silla han oli selvasti burmalaista keskiluokkaa, kuten lahes kaikki turistit rannalla.

Yangonilainen ylaluokka ja ylempi keskiluokka suuntaavat usein tuonne rannalle viikonlopun viettoon. Perjantai iltana ja lauantaina aamupaivalla sinne alkoi virrata akkiseltaan porukkaa, vaikka siihen asti oli ollut hyvin rauhallista. Lansimaalaisia matkustajia ei ollut juurikaan muualla kuin juuri meidan guesthousissa ja en tieda oliko kaikilla hotelleilla edes lupaa majoittaa ulkomaalaisia. Meidan hotellissa oli pari Israelilaista, 2 britti kaverusta, burmalainen tytto josta kerroin lankkari poikaystavineen ja sveitsilaispariskunta. Oli hauska seurata mokkikylan elamaa, ketka olivat uusia ja ketka vanhoista naamoista olivat lahteneet. Olimme kuin meidan Oulun talomme mummot, kun tarkkailimme naapureitamme. Porukka tosin ei vaihtunut kovin paljon, paitsi vasta viikonloppuna. Kaikki tuntuivat viihtyvan niin hyvin, etteivat halunneet heti lahtea. Tuo, etta tapasin taas saman burmalaisen tyton, kertoo hyvin kuinka porukka reissaa taalla samoja reitteja. Voi olla, etta tormaamme illalla lautalla taas Beniin ja Johniin eli britteihin, silla hekin suunnittelivat tuota lauttamatkaa Yangoniin. Miksi sitten kaikki menevat samat reitit? Itse ajattelin ennen tanne tuloamme, etta me ainakin koluamme kaikkia syrjaisia pikku kylia ja yritamme paasta alueille, johon turistit eivat yleensa paase. Taalla vain on selvinnyt, etta vaikka onnistuimmekin livahtamaan Shwedakon Payalle, kielletyille alueille ei noin vain livahdetakkaan. Esimerkiksi etelaisiin maakuntiin paasee vain erityisluvalla ja en epaile yhtaan, etteiko teita vartioida hyvin, silla jo Yangonista tannepain oli passintarkastuksia.

Toinen ongelma on pitkat valimatkat ja rajoitettu aikamme. Rannalla katsoimme useaan kertaan karttaa ja samaan aikaan kalenteria, mutta vaikka kuinka syventyneesti tuijotimme karttaa ja kehittelimme vaihtoehtoja, faktat eivat muuttuneet miksikaan ja joka suunnitelma kaatui aina johonkin umpikujaan. Kun olimme vakuuttuneita, ettei meilla ole asiaa Nagapali rannalle, koska siella ei ole enaa halpaa majoitusta ja sita kautta ei edes paasisi jatkamaan pohjoiseen pain, ajattelimme menna tie numero 2 taalta Patheista pohjoiseen. Se taas kaatui siihen, etta joka pienessakin valissa olisi mennyt 12 tuntia ja joka kaupungissa tuolla valilla ei ole majoitusta ulkomaalaisille. Jouduimme siis alistumaan siihen, etta Yangoniin olisi palattava. Ensin ajattelimme suuntaavamme sielta etelaan, mutta huomasimme, ettei aika riittaisi siina tapauksessa ollenkaan pohjoiseen. Toisaalta olisi tehnyt mieli tehda niin radikaali paatos, etta olisimme jattaneet valiin kaikki Burman 3 kovaa eli Mandalay, Baganin ja In laken, mutta selvisi, ettei etelassa eli Setlessa, johon olisimme ensin joutuneet suuntaamaan, ole oikein budjettimajoitusta. Luovutimme siis ja menemme nyt sitten 1 tieta pohjoiseen, kuten kaikki muutkin, mutta pysahtelemme valilla ennen Mandalayta muutamissa pikkukaupungeissa.

Chaungha rannan kuvausta: Paikkaan oli noussut ihan viihtyisa lomakeidas. Itse kyla oli hyvin pieni, mutta laajalle levittaytynyt. Monenlaista pikkuputiikkia siella oli, mutta ei mitaan kaupunkimaisia isompia kauppoja. Tiet olivat paaasiassa pienia hiekkateita, vaikka ydinkeskusta olikin kapeaa asvalttia. Saimme jonkinlaisen kasityksen kylasta, kun pyorailimme yksi paiva sita ristiin rastiin. Kyla jatkui vahan joka suuntaan ja levittaytyi erinaisiksi pienemmiksi talorykelmiksi peltojen keskelle. Rannan lomakyla oli hieman erillaan varsinaisesta kylasta, joka tuntui elavan lahinna merenantimilla, toisin kuin turismista elava ranta. Tosin tietenkin kalastajat kavivat usein rannalla kauppaa turistien kanssa. He kantoivat paansa paalla ampareita, joissa heilla oli monenlaisia kalasaaliita ja turistit nayttivat ostavan paa asiassa kuivattuja merenelavia. Rannan tuntumassa ei muuta asutusta ollut kuin arviolta 20 hotellia ravintoloineen. Tietenkin hotellien pitajien perheet asuivat myos hotelleissaan ja muu palvelusvaki asui jossain takahuoneissa. Tunnelma oli muuten ihanan rauhallinen ja unelias, mutta aina illalla ilotulitekauppiaat ilmestyivat rantahietikolle ja monet burmalaiset ostivat kovasti paukahtavia pikkuraketteja. Paivalla tuollaisille paikoille ominainen nakutus ja sirkkelointi myos hieman rikkoi taydellista rauhaa. Mutta jos halusi kunnon hiljaisuutta, saattoi aina lahtea vaeltamaan kauemmaksi rannalle. Yksi paiva kavimme kavelyretkella seuraavalla rannalla, jonne paasi, kun hyppeli kallioita ja kivia myoten niemen taakse.

Kavelyretkemme paamaara oli loytaa hyva snorklauspaikka. Saaliimme tuolta retkelta oli kuitenkin vain hopeakylkiset lentokalat ja parittelevat meduusat. Meduusoita rannalla ei onneksi yleisesti nakynyt. Luulin tuolloin, etta kysesssa oli taas muovipussi, mihin meduusan yleensa helposti erehtyy sotkemaan. (roskia rannalla tai vesissa oli ihmeen vahan. Saarella, jotkut aaliot olivat roskittaneet ja me retkelaiset kerasimme enimpia roskia pois. Eras mies alkoi vain oma-alotteisesti siivoamaan ja mina tietenkin menin heti auttamaan hanta ja kohta lahes kaikki heittelivat roskasakkiin vanhoja kaljatolkkeja ym). Kunnioittavan etaisyyden paasta tarkastelin, onko olento muovipussi, meduusa vai vesikasvi. Hieman puistatti, kun viimein tajusin siina olevan kaksi isoa meduusaa kiinni toisissaan. En koskaan unohda sita elamani kivuliaina kokemusta, kun tuollainen iso meduusa poltti minua Malesiassa! En kuitenkaan mennyt yhtaan paniikkiin, vaan tarkkailin otuksia kiinnostuneesti lahinna siksi, koska muutakaan tarkkailtavaa ei ollut. Vesi oli sen verran kirkasta, etta siina uskalsi uida, mutta sen verran sameaa, ettei snorklatessa nahnyt juuri mitaan. Ainoastaan saaren vesi oli kirkasta.

Uintitilanne, jossa menin hieman paniikiiin, oli katkarapuhyokkays. Olimme lahteneet valloittamaan pienta kivenjarkalesaarta, jonne britit uivat joka ilta. Ajattelimme vallata sen heilta. Aivan lohkareen tuntumassa, vedessa alkoi yhtakkia pomppia otuksia. Kohta ilma oli sakeanaan vaaleita matomaisia otuksia. Tuntui, ettei voisi hengittaa, kun niita oli niin paljon. Joku niista hyppasi jopa paahani ja jai hiuksiin kiinni. Veden allakin nama vilpertit tormailivat minuun. Myohemmin suihkussa loysin yhden tallaisen otuksen jopa uikkareistani ja silloin vasta pystyin toteamaan sen katkaravuksi. Otukset olivat hyvin pienia katkarapuja, jotka parveilivat osittain vedenpinnan paalla suurin joukoin.

Tuossa paikassa oli kylla muutenkin royhkeita elaimia. Elaimet ovat aina parasta, mutta joskus myos pahinta, maaseudulla! Hanhaet olivat tuolla hyvin akaisia. Aina, kun lahestyimme niita ne nostivat nokkansa pystyyn ja paastivat varoitus huudon.Jos emme silloinkaan peraantyneet, niiden johtaja painoi paansa alas ja lanti rynnakkomaiseen hyokkaykseen meita kohti. On hyvin uhkaavan nakoista, kun iso hanhi lahestyy juoksujalkaa. Paatimme monesti, ettemme anna niiden pomottaa itseamme, mutta kuitenkin paadyimme aina ottamaan askeleita taaksepain, kun hanhi lahti paattavaiseen hyokkaykseen. Kerran yritin tehda sovintoa niiden kanssa tarjoamalla leipaa, mutta ainoastaan kalkkunat ja kanat tulivat syomaan evastani, hanhet vain nakkelivat ylpeina niskojaan.

Paikan pitajat olivat selvasti hyvin kiintyneet kaneihinsa. Hotellilla oli muutamia pupuja hakissa pihalla. Ensin olin kauhuissani, kun nain ne, silla olin varma, etta he syovat kaneja. Eihan taalla yleensa pideta mitaan elukoita ilman, etta niista olisi hyotya! Jussi kuitenkin vakuutteli minulle, ettei kaneja syoda, vaan ne ovat vain lemmikkeja. Ainoastaan kissa ei ollut ymmartanyt tata saantoa. Eraana yona hakista oli kadonnut pari poikasta, joiden katoamisesta omistajat syyttivat kissaa. Sen jalkeen kanejen hakki oli joka paiva muuttunut sen nahdessamme. Omistajat rakensivat hakkia monta paivaa antaumuksella. He muurasivat petonista mnenlaisia kaytavia ja pesakoppeja. Hakista tuli niin hieno, etta jopa meidan hienosto pupumme olisivat varmaan olleet kateellisia.

Kyselin Jussilta hieman kylan energiajarjestelyista. Sahko tuli kuulema paa asiassa omista generaattoreista, silla aurinko ja tuulivoima, milla sita myos tuotettiin, ei riittanyt kaikille. Oli kuitenkin hienoa huomata, etta kylalla oli oma aurinkosahkovoimala! Ulkomailla usein aina surkutellaan tallaisten kolmansien maiden jatkuvia sahkokatkoja, mutta he usein jattavat huomiotta, etta monilla tosiaan on omat sahkontuotantolaitteet, jos verkkovirta ei aina toimi. En tieda kuinka paljon sahkojen jatkuva puute, etenkin keskipaivalla, haittaa ihmisten elamaa. En kuitenkaan usko, etta niiden elamaan, jolla on omat generaattorit se paljonkaan vaikuttaa. Kaikkein koyhimmilla taas ei ole sahkoa ollenkaan, saati edes varaa sahkolaitteisiin. Yleinen saanto tuntuu olevan, ettei nain paivalla ole verkkovirta sahkoa, vaan se tulee takaisin joskus iltapaivalla ja usein vasta illalla.

Joku oli arvostellut kommentteihin minun iloani mopojen puutteesta Yangonissa. Jos tavalliset ihmiset karsivat mopo kiellosta, lisaako se heidan karsimystaan jos mina nautin siita? Eiko ole hyva, etta edes joku nauttii ja nakee siina jotain hyvaakin? Voihan se olla, et mopojen puute vaikeuttaa joidenkin arkielamaa. Vaikeuttaa se valtava myrkyllisten pakokaasujen maarakin, mika niista tulee! Sita paitsi en pysty kuvittelemaan Yangonin alueella paikkaa, johon paasisi mopolla, mutta ei pyoralla. Pienta vaivaahan pyorailyssa joutuu nakemaan enemman, mutta en sanoisi, etta se kaupunki ruuhkissa olisi edes paljon hitaampi kulkuneuvo kuin mopo. Olen nykyaan aika ekofasisti, pahoittelin jos se hairitsee jota kuta! Olen kuitenkin vahvasti sita mielta, etta kaikki moottoriajoneuvot pitaisi kieltaa, tai kehitella saastuttamaton moottori, vaikka se kuinka vaikeuttaus elamaa. Se on kuitenkin ainoa oikea,ainoa kestava, kehityssuunta!

Lahdemme iltalautalla kohti Yangonia. Nyt pitaisi viela muutama tunti tappaa aikaa ennen sita. En tajua mita reittia lautta putputtelee, silla matkassa kestaa jokin 16 tuntia! Otamme sen kuitenkin kokemuksena. Haluamme testata tallaistakin periburmalaista matkustustapaa. Saa nahda millaiset paikat meilla on. Lansimaalaisille myydaan aina 2 paikkaa yhdelle. Luuleeko he, etta meilla on niin leveat pyllyt? No, ei he haluavat varmaan vain rahastaa enemman. Varmaan huomenna raportoin taas Yangonista!!

4.10.10

Patheissa oli hyvaa raikas juomavesi ja Myanmarin mittakaavassa sujuvat kulkuyhteydet pois kaupungista. Muutenhan se oli aika kuppainen pikku kaupunki, ei mitenkaan epamiellyttava, mutta ei millaan tavoin erityinenkaan. Ranskalainen, joka oli asunut Caunghalla 9 vuotta, pyoritteli paataan ja sanoi ”no good”, kun sanoimme yopyvamme Patheissa. Han tosin pyoritteli paataan vahan kaikelle. Uskoimme hanta siina, kun han lahes kauhistuneena neuvoi olemaan menematta Nagapalille. Hanen mielestaan se oli pyoristyttavan liian kallis ranta ja rahoilleen ei saisi edes mitaan vastinetta. Uskoimme hanta lahinna siksi, koska muutamat muutkin, seka paikalliset etta reissaajat, olivat samaa mielta. Han kuitenkin tuomitsi myos Mandalayn ja monet muut paikat, ja oli erittain rasittava ehdottomissa mielipiteissaan. Han ei edes puhunut englantia paljon yhtaan, vaikka luulisi, etta han olisi
reissaajia kiusatessaan sita oppinut. Han jututti lahes kaikkia mokkikylamme asukkaita, mutta ei osannut vastata kenenkaan kysymyksiin mitaan, tolkutti vain, mihin ei kannattaisi menna Burmassa ja kehui kyseisen rannan ainutlaatuisuutta.

En tieda olenko liikaa ylistanyt Chaungha beachia, silla rantakohteena se ei ollut mikaan ylivertainen. Siella vain oli hieno ilmapiiri! Just tallainen tietty leppoisa ja hyvantuulinen ilmapiiri on meille aina tosi tarkea. Ilmapiiri on kuitenkin aina tosi subjektiivinen asia, joku toinen voisi kokea tuon paikan aivan toisin. Varmaan Nagapali valkoisine hiekkoineen ja kirkkaampine vesineen paihittaa Chaunghan ruskean hiekan ja hieman sameat vedet, mutta Chaunghassa hienoa olivat paikalliset hyvin ystavalliset ja avuliaat ihmiset seka rauhallinen ymparisto.

Viela muutama hauska tapahtuma rannalta:

Siella oli hauska 3 vuotias pikku tytto, joka oli tosi veikea ipana. Jussi sanoi, etta tytto on kielinero, silla hanen isansa oli japanilainen, aiti burmalainen ja tuolla guesthousissa han oli oppinut lukuisia muitakin kielia. Tytto oli tosi innoissaan Kallen parrasta. Han silitteli sita ja lopulta jopa yritti maistaa. Kun illalla katselimme auringon laskua, han pyori jatkuvasti ymparillamme ja teki pienta kiusaa, kuten toni selasta. Mutta hanelle ei voinut hermostua, silla hanella oli niin kaikki anteeksi antava hymy.

Kun yksi paiva olimme syomassa, ravintolan eteen pysahtyi mies, joka alkoi tehda ihmeellisia eleita kasillaan. Ymmarsin pian, etta mies on mykka ja tuo on hanen itse luomaansa viittomakielta. Aika kunnioitettavaa, etta han todella yritti tehda bisnesta turistien kanssa kommunikointia huomattavasti vaikeuttavasta vammastaan huolimatta! Saimme selville hanen rikkaasta elekielestaan, etta han halusi huokutella meidat syomaan ravintolaansa. Han piirsi hiekkaan meille kartan ja lupasimme menna lounastamaan hanen kuppilaansa. Emme kuitenkaan koskaan loytaneet kyseista paikkaa, vaikka vaelsimme rannalla kauaksi. Vasta pyoraretkella selvisi, etta ravintola oli kaukana eli vasta kylassa ja taas tuo poika tuli juttelemaan innokkaasti viittomakielellaan. Oli kylla taitoa vaativaa yrittaa ratkaista pantomiiniarvoituksia, mita han esitti!

Shwe ya min ravintola rannalla oli paras ravintola talla reissulla tahan mennessa! Ensin ruokalista naytti siellakin aika masentavalta. Selailin listaa…katkarapuja, simpukoita, mustekaloja…ja merenelavia. Mitahan ne edelliset osastot sitten olivat olleet elleivat merenelavia? Rannalla kaikissa ravintoloissa oli hyvin paljon kalaruokia. Kun kysyimme ruokaa missa ei olisi lihaa eika kalaa, paikan pitaja mies innostui. Han kyseli ”oletteko tekin vegetaristeja” ja han selitti itse olevansa. Han mainosti, mita hyvia vegeruokia hanen ravintolassaan osataan tehda. Harvoin mainospuheet pitavat paikkansa, mutta talla kertaa oli toisin. Otimme tuon vakioravintolaksemme emmeko paljon muualla syoneetkaan. Etenkin vege curry oli vertaansa vailla. Myos puri (intialaista leipaa) tamarinkastikkeella ja mausteisella perunakastikkeella oli loistavaa. Vielakin makuhermoja kihelmoi, kun muistelen tuota kokemusta!

Eilisesta lauttamatkasta:

Ostimme liput aamulla Patheinin erityisesta turisteille suunnatusta
toimistosta. Lipun myyja kysyi, ovatko paikat 1,2,3 ja 4 ok? Mitaanhan
tuo luettelo ei tietenkaan sanonut meille, joten mita muutakaan
olisimme voineet kuin nyokkailla. Hanella ei ollut mitaan
pohjapiirrosta laivasta. Lautalle saapuessamme etsiskelimme paikkojamme
pitkaan. Tuoleissa oli jotain numeroita, mutta ne olivat ilman mitaan
jarjestysta. Samoin kannen pintaan oli maalattu burmalaisia numeroita,
mutta niista emme tietenkaan saaneet selkoa. Kyselimme sitten eri
viranomaisilta. Kaikki ohjailivat meita vahan eri suuntiin. Eras mies
oli sita mielta, etta tassa olis teille hyvat paikat ja nuori tytto
taas raivasi meille tilaa toisaalta. Lopulta tytto ja eras mies hakivat
meille tuolit ja levittivat kannen takaosaan. Naytin lipusta, etta
meille oli luvattu nelja paikkaa. Tytto nauroi iloisesti, siirsi
tuoleja kauammaksi toisistaan ja tuumasi: nyt siina on nelja paikkaa.
Tuolien valiin oli jaanyt pieni rako, joka kuulema kattoi kaksi
paikkaa. Juuri, kun olimme noyrtyneet tahan, virkapukuinen mies tuli
vaatimaan rahoja. Emme tietenkaan heti maksaneet mitaan. Emme edes
ymmartaneet, mita pitaisi maksaa ja kenelle. Monen nakoista selittajaa
kavi paikalla, kunnes siihen eksyi joku, joka osasi sen verran
englantia, etta totesi tuolien olevan ei-ilmaisia. Maksoimme viimein
kiltisti ja saimme asuttua nauttimaan pilvisesta auringonlaskusta. Oli
sen verran sateista, etta pimea tuli lahes huomaamatta. Hieman
harmitti, koska auringonlasku joella olisi voinut olla hieno. Olimme
proystailleet ja ostaneet lauttamatkan kunniaksi 2,5 dollarin
lehmajuustoa. Sita sitten nautiskelimme leivan kanssa. Olimme ostaneet
muutenkin ison evaskassin, silla emme tietenkaan valitettavasti voineet
ostaa laivakaupustelijoilta muovipusseihin pakattuja riisiruokia, joita
muut matkustajat vetivat innokkaasti.

Meteli laivalla oli valilla huumaava, kun satamista nousi kyytiin karjuvia kaupustelijoita
ja burmalaiset perheetkaan eivat yleensa ole sita hiljaisinta sorttia.
Ihmiset olivat asettuneet erinaisten huopien ja mattojen paalle
kannelle perhekunnittain ja ystavyysseurueittain. Vain pieni osa
porukasta oli vuokrannut tuolit. Itsekin paadyin myohaisillasta
siirtymaan lattialle, silla siina paasi paljon mukavampaan
makuuasentoon. Nukuin yllattavan hyvin! Olin tarpeeksi vasynyt, silla
edellisen yon olin taas rapsutellut petipunkin puremiani ja nukkunut
siksi huonosti. Vahan valia kylla hatkahdin hereille, kun
vieruskaverini potkaisi epahuomiossa tai yhdessa vaiheessa 2-vuotias
pikku ipana taputteli minua paahan, mutta vajosin saman tien uudestaan
ihanaan tiedostamattomaan tilaan.

Ihmiset olivat tosi uteliaita suhteemme. Monet seurasivat kiinteasti, kun soimme evaitamme.
Etenkin se tuntui huvittavan suuresti, kun soimme eraan nuudelipaketin
keittamatta raakana, koska emme voineet sita siella missaan
kypsentakaan. Saimme saalivia katseita ”eiko nuo raukat edes tieda
miten nuudelia syodaan”. Eras mies halusi valttamatta lukea
suomenkielesta kirjaani. Keskittyneesti han luki sita yli 15 minuuttia,
kunnes huvittuneena pyysin sen takaisin. En ymmarra, mita viihdetta han
sai siita irti. Burmassa yllattavasti luetaan kirjoja! Muualla Aasiassa
tapaa kirjoja lukevaa kansaa hyvin vahan. Taalla heti laivan
nytkahtaessa liikkeelle, ilmestyi kirjojen vuokraaja ja tosi monet
ottivat jonkun opuksen. Tunkeilevasta uteliaisuudestaan huolimatta,
monet olivat ystavallisiakin meita kohtaan. Eras tarjosi minulle
riisiaan ja eras toinen taas olisi halunnut tehda minulle burmalaisen
meikin.

Faktaa laivamatkasta jos joku tasta etsii infoa:
kansipaikka maksoi 7 dollaria. Matka kesti noin 18 tuntia. Laiva oli
metallirunkoinen, joten ei kovin pelottava purkki, mutta ei mikaan
erityisen hyva kuntoinenkaan. Laivareitti kulki jokea myoten,
mielestani koko matka oltiin joella, joki oli sen verran kapea, ettei
tarvinnut pelata uppoamista tai myrskyja. Yhdessa vaiheessa olin kylla
jo hetken varma, etta uppoamme. Valot sammuivat hetkeksi, sahkot
ratisivat ja katkeilivat, kuten Titanikissa ja laivan moottorista
kuului outua aanta. Laiva myos tarisi hieman. Pysahdyimme hetkeksi,
mutta pian jatkoimme kuin mitaan ei olisi tapahtunut. Varmaan
peramoottorit vain sotkeutuivat kunnolla johonkin kasveihin tms.

Valitsimme taalla Yangonissa taas guesthousin, josta sanotaan kirjassa ”vain
pahimmassa hengenhadassa”. Mielestamme se on kuitenkin ihan ok.
Ylellista on hyvin tehokas ilmastointi ja aivan uuden uutukaiset
tyynyt.

,
Monday, October 4, 2010

Kirjoittelen nyt suosiolla tanne pallontallaajille ja siirran taman
tekstin myohemmin blogiini. Yleensa naissa koneissa on proxy ohjelma,
joka kiertaa kaikki sivuestot, mutta minulla se ohjelma ei nyt
tietenkaan suostu toimimaan.

Luulen, etta olen paihittanyt
petipunkkini! Tanaan ei ainakaan ole tullut yhtaan uutta pahkuraa. Tama
on kylla juhlan paikka jos tosiaan olen onnistunut paasemaan niista
eroon, silla usein ne saattavat olla todella sitkeita. Nytkin niita on
ollut vaatteissamme ja mahdollisesti rinkoissakin Pathei-Chaungha
bussimatkasta lahtien. Rannan mokissa itsessaan ei varmasti ollut
punkkeja, silla muuten patteja olisi tullut paljon enemman. Nyt niita
on vain tasaiseen tahtiin ilmaantunut muutama joka paiva.
Allergialaakkeilla ja tiikeribalsamilla kutina pysyy hyvin kurissa,
mutta onhan se silti arsyttavaa kantaa tallaista elaintarhaa mukanaan.
Minkahanlaisia kavereita kannan jo suolistossanikin? Oikeastaan
harvinaisen vahan on ollut mahavaivoja talla reissulla. Kallella ei ole
ollut yhtaan kunnon ripulia ja minullakin vain 1. Tana aamuna tosin oli
maha lievasti sekaisin. Otin suosiolla heti loberamiidia, etten jaisi
huoneemme vangiksi koko paivaksi. En nyt sitten tieda mita mahalleni
nyt kuuluu. Tallaisen pikku ripulin tuo laake poistaa tehokkaasti, tai
poistaa oireet. Jos siella joku kunnon giardia perhe majailisi, ei se
kuitenkaan nain hyvin auttaisi, joten varmaan kyseessa on taas vain
harmiton pieni turistiripuli.

Kavimme tanaan katsastamassa
Strand hotellin. Akkiseltaan huumorilla keksimme tallaisen
paivaohjelmanumeron. Kalle oli lukenut kirjastaan tuosta hotellista ja
sen legendaarisista vieraista, kuten Mick Jaggerista ja George
Orwellista. Olemme majapaikkaa etsiessamme nahneet tassa maassa niin
monenmoista nuhjusta kamppaa, etta olimme uteliaita nakemaan osataanko
taalla rakentaa hieno hotelli. Etenkaan taalla Yangonissa hotellien
hinnat ja laatu eivat vastaa toisiaan ja ovat huonompaa tasoa kuin
yleensa olemme tottuneet. En tarkoita talla, etteiko meille kelpaisi
lahes kuinka karu huone tahaansa, kylla se kelpaa jos hinta vain on
kohdillaan. Omat ehdottomat vaatimukseni huoneen suhteen ovat
ainoastaan puhtaat lakanat ja toimiva tuuletin. Eilenkin kavimme
katsoon muutaman guesthousin, esim White housin, jotka olivat
kodikkaita ja siisteja, mutta hyvin yksinkertaisia. Jos huoneessa ei
ole omaa vessaa eika edes ilmastointia ja se on pinta-alaltaan hyvin
pieni koppi, ei siita voi pyytaa 12 dollaria. Sanoisin, ettei
Yangonista saa alle 10 dollarin juuri minkaanlaista huonetta. (Voi
olla, etta single huoneita saa hieman halvemmalla,mutta ei double) Nyt
maksamme 12 dollaria, mika hieman ylittaa budjettimme, matta hyvan
aamupalan kanssa hinta on ok.

Astelimme siis pokkana lian
mustentamissa sandaaleissamme ja nuhjusissa vaatteissamme tuonne
hienoon ja kuuluisaan Strand hotelliin. Nyokkasimme ovenavaaja sedalle
ja astuimme keskelle loistokasta aulaa kliseisine kristallikruunuineen
ja punaisine mattoineen. Hienoksi hotelliksi paikassa oli harvinaisen
lamminhenkinen ilmapiiri! Puupinnat loivat lampoa ja etenkin puinen
lattia oli upea. Aulassa oli paljon hienoja maalauksia, kodikkaita
korihuonekaluja ja kaikenlaisia taide-esineita. Vastaanottovirkailija
suhtautui meihin hyvin ystavallisesti, mutta sanoi hotellin olevan
taynna. Katselimme siina sitten vahan aikaa ymparillemme. Vahan ajan
paasta tytto oli tullut toisiin aatoksiin ja han tuli ilmoittamaan:
kierrelkaa ja katselkaa tai shoppailkaa vahan aikaa ja sitten voin
esitella teille huoneita.

Paikassa oli monenmoista taide- ja
kasityoputiikkia ja hieno taidegalleria. Kiertelimme taidenayttelya ja
monet akryllimaalaukset olivat kiintoisia ja taidokkasti maalaattuja.
Kaupat olivat hienosti naamioitu paikkaan sopiviksi, ne henkivat samaa
vanhaa ilmapiiria kuin koko paikka, eivat markkinoineet itseaan liian
nakyvasti. Hotelli oli rakennettu 1900-luvun alussa ja nahtavasti
entisoity useaan otteeseen, koska oli pysynyt niin hyvassa kunnossa.
Vahan samantyylisia siirtomaa henkisia rakennuksia pylvaineen ja
kaarimaisine muotoineen taalla nakee joka puolella, mutta suurin osa on
surkeassa kunnossa.

Lahdimme sitten hissilla kohti ylakerroksia,
sekin tuntui ylelliselta, silla yleensa taalla saa aina kiiveta
loputtomia portaita. Seurasimme opas tyttoamme ja tama selitti
faktatietoa hotellin historiasta ja nykypaivasta. Han suhtautui meihin
aivan kuin potentiaalisiin asiakkaisiin. Ehka he olivat tottuneet, etta
lansituristit ovat usein huonosti pukeutuneet, vaikka olisivat
varakkaitakin. Eraskin mies, joka oli selvasti asiakas oli pukeutunut
vain mustaan t-paitaan ja armykuviollisiin sortseihin. Ensin tytto
naytti halvempia huoneita. Nama nyt ofsesongin aikaan vain 250 dollaria
maksavat huoneet olivat siisteja, valoisia ja tunnelmallisia
tummapuisine antiikkihuonekaluineen. Mitaan kovin erityista huoneissa
ei mielestani ollut. Olisin ehka odottanut jotain loistokkaampaa.
Toisaalta jos huoneissa olisi ollut valtavat plasmatelevisiot ja
tietokoneet, mita varmasti monissa nykajan loistohotelleissa on, vanhan
ajan ainutlaatuinen tunnelma olisi rikkoutunut. Siita kylla pisteet
hotellille, etteivat he olleet lahteneet ehdoin tahdoin uudistamaan
paikan ilmetta! Joku televisio oli kuulema piilotettu kaappiin, mutta
kaappi oli niin pieni, ettei siella varmasti kummempaa ruutua ollut.

Lopuksi
tytto naytti heidan hienoimman sviittinsa, joka maksoi 1100 dollaria.
Se oli aikalailla juuri samoin sisustettu kuin halvemmatkin huoneet,
mutta koostui lukuisista erilaisista tiloista. Olisikohan huoneistossa
ollut ainakin 4 eri huonetta ja kylpyhuone. Lattia oli ehka koko
paikassa parasta! Se oli niin mahtavaa tummaa, sopivasti ajan
patinoimaa, puuta. Taideteokset seinilla olivat tietenkin myos hienoja,
mutta en silti kylla olisi valmis maksamaan pienemmistakaan huoneista
kuin korkeintaan 50 dollaria. Huoneet olivat burmalaiseen tasoon nahden
todella siisteja, mutta esimerkiksi huoneiden vihreat,paksut pehmeat
matot olivat selvasti nukkaantuneet ja kylpyhuonekkaan ei mielestani
kiillellyt ihan niin, kuten olisi voinut.

Tallainen
vakoilureissu tanaan! Tuon jalkeen suunnistimme eraaseen guesthousiin,
jossa piti olla kirjahylly, mutta kirjat olivat lahinna vain japaniksi.
Kalle loysi sielta yhden englanninkielisen, mutta omistaja ei suostunut
vaihtamaan sita kirjoihimme. Han ei suostunut edes myymaan sita! En
ymmarra tata politiikkaa. Tahan tormasimme pari kertaa Thaimaassakin.
Ymmarran sen, etta myyda ei haluta, silla silloinhan kirjahylly
pienenee koko ajan. Mutta jos olisi mahdollista vaihtaa 2 kirjaa
yhteen, kuten Intiassa lahes aina, kirjojen maara lisaantyisi ja
varmasti kukaan ei haviaisi kaupassa. No, Kalle varmasti tulee
loytamaan kirjoja, silla taalla jopa kaduilla myydaan joskus englannin
kielisia kaytettyja kirjoja. Itselleni tulee kuitenkin kohta
kirjavajaus, silla olen lukenut jo suurimman osan mukaan otetuista.
Thaimaasta loysin muutamia teoksia, mutta taalla en ole nahnyt kuin
rannalla yhden niin homeisen kirjan, etten voinut sita ottaa. No, ehka
Baganissa tai Mandalayssa on enemman reissaajille suunattua majoitusta
kirjahyllyineen.

Huomenna lahdemme taas jatkamaan tata hidasta
Burma vaellustamme. Jos vain suinkin paasemme, yritamme kulkeutua
Thangoohon asti. Sinne pitaisi kestaa 6-7 tuntia, talla kertaa sentaan
hyvaa tieta. Bussiasema vaan on taas sijoitettu jonnekin kauaksi
kaupungin ulkopuolelle. Viimeksihan matkasimme toiselle bussiasemalle 2
tuntia paikallisbussilla. Pitaa katsoa kuinka nyt kulkeudumme tuonne
kaupungin laidalle. Taksillakin kestaisi 45 minuuttia, joten tulisi
kalliiksi. Yleensa kaytamme aina pyorariksoja, mutta nyt se ei taitaisi
olla ihan jarkevaa.

,
Thursday, October 7, 2010

Burma on yllatyksia taynna! Tama blogini ei ole auennut muutamaan paivaan ja olen tallentanut tekstejani pallontallaajille. Nyt taas mikaan muu sivu ei auennut kuin tama blogini. Jopa gmaili ei toimi, vaikka sinne on yleensa paassyt helpoimmin, kun on ladannut yksinkertaisen html version. Kalle luovutti just taman netin suhteen, han odotti 12 minuuttia ja ei paassyt mihinkaan, ei onneksi joutunut maksamaankaan.

Mitas muita yllatyksia? No, hotellimme piti kirjan mukaan maksaa 8-20 dollaria. Kun saavuimme paikalle ja tiedustelimme hintaa, sanottiin ensin 25 d. Yhtakkia kuitenkin loytyi myos 6 dollarin huoneita. Yleensa huoneet ovat aina selkeasti kalliimpia kuin kirjassa sanotaan, koska niiden mainitseminen kirjassa nostaa kavijamaaria ja tietty samantien hintoja. Eilen oli Taungoossa hupaisaa, kun hotelli poika ilmoitti hyvin ylpeasti ”meilla on uudet hinnat”. Homeisesta mokista olisi pitanyt maksaa tuossa Beauty guesthousissa 15 dollaria aikaisemman 8 sijaan. Ei tullut kauppoja siitakaan huolimatta, etta paikassa oli aivan ihana koira.

Nyt olemme Meiktila nimisessa paikassa, jota karttani ei osannut sijoittaa, joten laitoin siihen tuon edellisen kaupungin. Olisimme halunneet suoraan Mandalayhyn, mutta vaikka olimme heti auringon noustessa 6.30 aikoihin bussiasemalla, busseja ei mennyt suoraan Mandalayhyn.

Viime paivat olemme siis lahinna istuneet bussissa ja katselleet samanlaisia ohi vilahtelevia kylia pakodoineen. Olen valehtelematta nahnyt ainakin 50 erillaista kultaista pakodaa bussin ikkunasta! Onhan se mukava nahda naita kyliakin, mutta harmillisen samanlaisia ovat. Kaikissa on: brittilaistyylinen kellotorni liikenneympyrassa, pikkukioskia jonossa, tee shoppeja ja ei mitaan isompaa kauppaa tai kunnon ravintolaa. No, tama nykyinen kaupunkimme on hieman keskivertoa parempi, silla taalla on jonkinlaisia istutuksia ja muuta katutaidetta. Myos kadut ovat vahan kiintoisempia, silla niita menee ristiin rastiin, eika kaikki ole vain sijoittunut yhden paakadun varrelle.

Viime yona meilla oli aikamoinen ”vekkula talo” majapaikkana! Tama Yoma motelli olisi muuten ollut todella viihtyisa paikka mahtavine strand hotellimaisine puupintoineen, mutta kaikkialla oli hyvin likaista (sangyt olivat puhtaat) ja yolla kuului mita ihmeellisimpia aania. Ensin meita piti hereilla generaattori, joka oli fiksusti sijoitettu huoneen alapuolelle ja sitten alkoi kuulumaan outoa veden laiskintaa. Kurkimme ikkunasta ja naimme, etta putkesta syoksahteli vetta kaukana alla olevaan altaaseen. Koska vedenpinta oli kaukana, kuului valtavaa loiske aanta. Kalle kysyi ”Mitahan seuraavaksi?” Sitten alkoi kuulumaan ihme sirinaa. Lopulta loppuyoksi hiljeni, vain gekot pitavat naksuttavaa naurumaista aantaan. Monenmoista otokkaa mokki oli muutenkin taynna, mutta onneksi oli hyttysverkko.

No niin..toivottavasti teksti menee verkkoon. Huomenna Mandalayhyn, jossa saamme viimein pysahtya ja ottaa rennosti!

, Mandalay,
Saturday, October 9, 2010

Sataa ja sataa ja petipunkit juhlivat vaatteissamme! Nyt ensimmaisen kerran talla reissulla vahan koettelee, hermot kiristyy. Burmassa edes petipunkit eivat ole PETIpunkkeja, vaan enemmankin vaatteisiin tarttuvaa lajia. On meita ennenkin erinaiset otokat jyrsineet, mutta tahan asti ne ovat aina jaaneet kulloiseenkin epaonnen hotelliin, mutta nyt nama elukat ovat niin kiintyneet meihin, etta ovat lahteneet mukaamme. Pari paivaa oli hiljaiseloa ja luulin jo kukistaneeni ne, mutta oli paha virhe vieda pyykit pesulaan Yangoonissa. Olisimme kylla pesseet ne itse, mutta ei loytynyt mitaan pyykkisaavia ja kuumaa vettakaan ei ollut, joten ajattelin luottaa pyykkaajamummojen ammattitaitoon. Olin siihen asti eristanyt petipunkkiset vaatteeni eri muovipussiin, laitoin vaatteet aina sinne, kun oli pienenkin punkkiepaily. Nyt kuitenkin vaatteet olivat niin vahissa, etta ajattelin pesta myos nuo punkkiset vaatteet. Annoin siis vain kaikenlaiset vaatteet pesetettavaksi, seka punkkiset etta punkkivapaat. Tuo oli virheliike! Sen jalkeen meilla on ollut vahan kaikki vaatteet enemman tai vahemman kutisevia.

Eilen pesin taas kaikki vaatteeni ja Kallekin pesi lahes kaikki. Kuuma vesi vaan loppui hieman kesken, eika raanasta muutenkaan tullut ihan kiehuvaa vetta. Jos taalla onnistuisi nettisurffailu, voisi katsoa vinkkeja, miten punkit saa tapettua. Netti on taalla vain useimmiten samanlainen kuin Suomessa ihan ensimmaiset modeemiyhteydet. Yhden sivun aukeaminen kestaa usein 2 minuuttia. Nyt tosin on hieman paremmat yhteydet, nopeus on ehka 10-20 sekunttia sivu, mutta useat sivut tilttaavat ennen kuin aukeavat ja valittavat, etta minulla on liian hidas yhteys. Tiedan kylla, etta kiehuttamalla ja pakastamalla kuolee lahes kaikki tallaiset kutiavat elukat. Ihan kiehuvaa vetta on kuitenkin hyvin vaikea saada ja kaikista vaatteista lahtee silloin varit. Lahti ne kylla jo eilen aika kiitettavasti, tai sekoittuivat hienosti keskenaan. Nyt olemme sitten entista enemman rahjaisten kulkureiden nakoisia. Nyt meilla on huoneessa jaakaappi ja lahes rukoilin, etta siina olisi pakastelokero, mutta eipahan sita tietenkaan loytynyt.

No, nyt meilla on kylpyamme ja raanasta tulee lahes kiehuvaa vetta. Jatimme kaikki alusvaatteet sinne likoamaan. Jospa tuo veden kuumuus riittaisi! Eilen pesin paljon viilemmalla ja aavistelinkin, etteivat ne varmaan kuole. Yolla sitten oli tullut taas pikkareiden kohdille alaselkaan muutama uusi patti. Jos tasta jotain myoteista hakee, niin onneksi ne eivat ole niin akaisia elukoita kuin voisivat olla. Aina ilmestyy vain pari pattia kerrallaan lisaa ja ne syovat vain vaatteiden kohdilta. En siis nayta onneksi ulospain kirppuiselta, kuten useat kapiset piskit taalla. Voin kylla tuntua hengenheimolaisuutta niita kohtaan, kun ne rapsuttelevat kaduilla itseaan. Patteja on onneksi lahinna vain selassa. Kallella niita on myos mahassa muutama, mutta muuten vahemman kuin mulla. No, joo. Riittaiskohan tama vuodatus petipunkeista. Olen vahan liikaa nyt antanut niille aikaani, mutta ne nyt vain valitettavasti hallitsevat taman hetkista arkeamme, tai paremminkin operaatio ”tapetaan syopalaisemme” hallitsee. Jos pesu ei auta, pitaa lahtea etsimaan kauppaa, josta saisi jotain myrkkyja.

Vaatteiden kuivatus on nyt erittain haasteellista, silla ilmankosteus hipoo pilvia. Tulipahan tamakin nyt koettua! Nimittain, monsuunisateet. Thaimaassa ja muualla siella pain, sadekausi tarkoittaa yleensa, etta yolla sataa ja joskus iltapaivalla tulee rankkasadekuuroja. Taalla on kuitenkin satanut eilisesta lahtien putkeen ja katujen lainehtimisesta paatellen, on saattanut sataa jopa viikon. Sade saattaa hetkeksi rauhoittua, mutta silloinkin usein ripottelee, ja kohta taas sataa kuin saavista kaataen. Eilen kahlasimme melkein polvia myoten mutavellissa. Piti tosi huolellisesti pesta jalat sen jalkeen. Onneksi ei ole mitaan haavoja jaloissa, voisivat hyvin akkia johtaa verenmyrkytykseen. Tuskin kaduille nouseva vesi on pelkkaa sadevetta. Kun viemarit eivat enaa veda, myos jatevesi nousee kaduille. Onneksi naita tulvakatuja on vain siella taalla. Meidan hotellimmekin katu on viela vedeton, lukuun ottamatta pienea latakoita.

Juuri nyt, kun manailin tata sadetta, satuin vilkaisemaan ulos. Siellahan kirkastuu! Kylla se varmaan aika akkia katoaisi vesi kaduilta ja kosteus muutenkin vahenisi, kunhan vain loppuisi satamasta. Ei nyt lokakuussa pitaisi enaa olla voimakkaita monsuuneita, joten suunta on ainakin oikea, sademaarien pitaisi vahentya. Benilla ja Johnilla (rannan tuttavia, tietty taas Kalle tormas heihin) oli ollut kiva matka tanne, kun olivat tulleet tulva-alueiden lapi. He tulivat juuri sita 2 tieta, mita mekin harkittiin. Olivat joutuneet kuulema valilla poistumaan bussista ja kahlaamaan vedessa.

Oliko meilla sitten kiva matka? No, en nyt sanoisi niinkaan. Ihan siedettavasti se sujui ja mitaan suurempia koettelemuksia emme kohdanneet. Mitaan kovin elamyksellistakaan emme kylla saaneet siita irti! Yangoonista Tanugoohon meni noin 7 tuntia. Saimme bussiliput kerrankin oikeaan hintaan. Taas Burma yllatti. Maksoimme vain 3000 eli noin 3 d, vaikka joskus tuollaisesta matkasta on pyydetty myos 7 d. Mista tiesimme, etta hinta oli oikea? Opettelimme koko taksimatkan burmalaisia numeroita, jotka huipun Daddys homen hotellipoika oli meille piirtanyt paperille. Bussiasemalla sitten osasimme lukea hinnan lipputiskin ylapuolelta.

Taungoohsta Meiktilaan meni noin 6,5 tuntia ja Meikhtilasta tanne Mandalayhyn 4 h. Olihan se aikamoinen vaellus! Ei silla, ettemmoko ole menneet pitempiakin bussimatkoja, mutta tuollainen yhden yon pysays ja taas matkaan, on melkein rankempi kuin yksi kunnon rykaisy. Kaiken lisaksi emme juuri nahneet Myanmarin parasta 1 tieta. Yangoonista lahtiessa ajoimme sita noin 100 km verran, mutta sen jalkeen lahinna vain ylittelimme tuota hyvaa tieta. Ajoimme sen poikki kuin kuski olisi halunnut esitella: tallainenkin moottoritie meilla olisi, mutta enpa nyt halua ajaa sita myoten. En keksi tien boikotointiin muuta selitysta kuin korkeat tiemaksut ja sen, etta kylat eivat tietenkaan olleet aivan moottoritien varrella. Kun nuo olivat paikallisbusseja, sita varmaan kuului ajaa kylien lapi, etta porukka voisi hypata suoraan kotinsa edustalta kyytiin. Bussit kylla pysahtelivat kiitettavasti, etenkin edellinen bussi, joka kylalla pidettiin pieni tauko. Useimmiten pysahdykset olivat kylla alle puoli minuuttia, mutta kyllahan sekin hidasti, kun niita oli toistuvasti.

Nyt meilla on tosi hyva hotelli. Edellisen yon olimme E.T hotellissa, joka oli siisti, mutta ei muuten vastannut hintaansa. Nykyinen hotellimme maksaa saman verran kuin edellinenkin eli 12 dollaria ja nyt meilla on televisio, ilmastointi, jaakaappi ja kylpyamme, seka runsaasti tilaa ja mika tarkeinta hiljaista. E.T hotellissa ei ollut mitaan naista mainitsemista mukavuuksistani. Hintojen suuresta vaihtuvuudesta kylla huomaa, miten turismi on vasta lapsenkengissa burmassa. Hotelleissa ikaan kuin kokeillaan, minkalaisesta huoneesta voi ottaa minkakin verran. Intiassa on esimerkiksi ihan eri hintaluokka ilmastoiduille huoneille ja ilmastoimattoimille, taalla ne voivat olla samanhintaisia, tai ilmastoitu voi olla vaikka halvempi, aivan hotellista riippuen. Ruuan hinta on myos hyvin vaihtelevaa. Jos ravintola on mainittu Lonelyplanetissa, hinnat voivat olla kaksinkertaiset. Yleensa 1000 eli dollarilla saa monenlaista, mutta yllattaen voi joutua maksamaan 2000 jos ravintolassa on vaikka vain valkoiset poytaliinat, liinat tekevat ravintolasta aina hienomman, niita paikkoja kannattaa valttaa.

Pitaisko kertoa viela jotain hauskaa? No nyt ei kylla pysty, silla nyt just netti alkoi taas toimimaan, nyt pitaa akkia lahettaa tama. Myonteista on, etta olemme viimein perilla taalla Mandalayssa ja televisiostamme nakyy elokuvakanavia!

, Mandalay,
Wednesday, October 13, 2010

Majapaikka:Garden hotel

Joka toinen kerta
blogini on kielletty ja sitten taas sallittu. Olimme menossa
nettipaikkaan, jossa se on sallittu, mutta ovessa olevista
aukioloajoista 8am-10pm huolimatta, putiikki oli viela 9 suljettu.
Tallaista se taalla on. Jos ei kiinnosta aamulla menna toihin, ei se
ole niin justiinsa milloin kauppansa tai nettipaikkansa avaa. Tosin
yleisempaa on, etta kodit ovat samassa kuin tyopaikka ja se on katevaa,
silla silloin ei voi myohastya. Nytkin tassa on koti tuossa viereisessa
huoneessa: mies syo aamupala riisiaan vanhan kirjoituspoydan aaressa ja
kissa nukkuu petonilattialla.

Kaymme edelleen vasytystaistelua
petipunkkeja tai vaatetaitamme (mahdollisesti ne ovat paremminkin
niita, koska pesivat mieluiten vaatteisiin) vastaan, mutta ei niista
nyt enempaa. Eilen vuokrasimme pyorat ja ajelimme Mandalay kukkulan
juurelle. Siita sitten alkoi pitka taival kohti kukkulan 200 metrista
huippua. Kuullostaa aika matalalta tuollainen 200 metria, mutta portaat
kiemurtelivat pitkin kukkulan sivurinteita siksakkimaisesti ja meilla
meni lahes 45 minuuttia nousussa tosin pysahtelimme valilla. Oli tosi
hiljaista, kun suoritimme tuon kiipeamisen keskipaivalla. Lonely
planetissa sanotaan, ettei kuumuuden vuoksi kannata lahtea kukkulalle
kuin vasta iltapaivalla. Jaksamme aina ihmetella, miten orjallisesti
monet reisasaajat tottelevat tuon kirjan neuvoja. Kukkulalla ei
oikeasti nakynyt yhtaan lankkaria ennen 16, mita kirjassa oli
suositeltu, ja heti sen jalkeen heita alkoikin ilmestya. Ei se
pilvisella kelilla ole yhtaan kuumempi keskipaivalla kuin
iltapaivallakaan! Sita paitsi kaikki nuo portaikot olivat katettu,
joten aurinko ei muutenkaan paasisi porottamaan niskaan.

Aina,
kun luulin olevamme perilla, portaat kuitenkin jatkuivat jonkun pikku
temppelin takaa. Aika ajoin portaat paattyivat tasanteisiin, joissa oli
buddhapatsaita, pylvastemppeleita tai kultaisia pakodoita. Olin aina
varma, etta nyt tuo tasanne on jo kukkulan huipulla. Noista portaiden
tasanteiden taideteoksista jai erityisesti mieleen iso osoittava
budhapatsas. Se kuulema osoittaa, mihin tulisi myohemmin Mandalayn
kaupunki. Perimatiedon mukaan, Budha kavi Mandalayn kukkuloilla ja
ennusti, etta tanne olisi parin tuhannen vuoden paasta syntyva
kukoistava kaupunki ja juuri silloin kaupunki perustettiinkin, mita
buddha oli ennustanut. Tama oli Burman paakaupunki 1850-luvun
puolivalissa ja samalla viimeinen kuninkaallinen paakaupunki. Siita
muistona taalla on jaljella lukuisia palatseja, etenkin keskustan
valtava Mandalay palatsi on vaikuttava ilmestys (Emme ole viela kayneet
siella. Yritamme livahtaa sinne tanaan, silla paasylipputulot menisivat
jalleen juntan taskuun. Jonkinlaisen kasityksen palatsista sai, kun
ajoimme sen muurin ja vallihaudan reunustaa pyorilla, arviolta muurin
yksi sivu on ainakin 2 kilometria pitka ja vallihauta 100 m levea.)

Muutamat
ihmiset asuivat portaiden varressa pienissa mokeissa. He olivat varmaan
samoja ihmisia, jotka kaupustelivat koruja, vaatteita, ruokaa ja
erinaisia veistoksia portaiden vierustoilla. Yhdessakin talossa
ommeltiin samalla poljettavilla ompelukoneilla, kun katseltiin pienta
televisiota nurkassa, josta tuli tietenkin mitapa muutakaan kuin
karaokea. Monet kissat ja koiratkin olivat ottaneet tuon temppelialueen
kodikseen. Naissa burmalaissa temppeleissa ihanaa on se, miten ne ovat
usein samalla kuin koko kansa olohuoneita. Jotkut kirjaimellisesti
asuvat niissa, mutta viela useammat tulevat oleskelemaan temppeleiden
viileisiin varjoihin. Temppelit ovat lahes aina katettuja, niissa on
kivilattia ja monesti isoja vehreita puita. Ei siis ihme, etta kansa
tykkaa nukkua siella tai istuskella pienessa ringissa vaihtaen
kuulumisia. Sadekaudella temppelit tarjoavat suojaa sateelta ja
aurinkoisella ilmalla kuumuudelta.Tosin sateella ihmiset ylensa
vetaytyvat nopeasti omiin mokkeihinsa ja kunnolla suojaan. Burmalaiset
eivat selvastikaan pida sateesta, vaan kadut hiljenevat lahes taysin,
kun alkaa satamaan ja porukka katoaa kuin maan nielemana. Eilenkin
temppelilta laskeutuessamme huomasin jopa lahes kaikkien kauppiaiden
kadonneen. Portaat olivat katettu ja niihin pisaroi vain hieman
sivuista, mutta burmalaiset kauppiaat olivat niin sokerista, etta
olivat vain peittaneet myyntitiskinsa ja itse tehneet katoamistempun.
Intiassa tallainen ei tuli kuuloonkaan. Siella bisnes on bisnesta ja
kaiken etusijalla. Oikeastaan pidan taalla Burmassa juuri siita, etta
markkinatalous ei maaraa kaikesta niin voimakkaasti. Bisnesta kylla
tehdaan, mutta ei mukavuuden tai muiden tarkeampien arvojen
kustannuksella.

Kavin kapuamisen lomassa myos ennustajalla.
Pysahdyin, kun nain ennustajan kojun ja mietin, etta olen aina halunnut
kayda ennustajalla. Kysyin hintaa ja ennustaja seta sanoi 2000. Sitten
aloin kuitenkin hieman eparoimaan: haluaisinko tosiaan tietaa
tulevaisuuteni, en taysin usko tallaiseen astrologiaan, mutta jos
saisin tietaa jotain epamieluisaa, niin en valttamatta olisikaan
halunnut tietaa sita. Kun seta naki eparointini, han luuli, etta kyse
on hinnasta. Han lupautui ennustamaan 1000 ja se oli jo niin edullista,
etta ajattelin, et olisi pakko hyodyntaa tilaisuus. Istuin tuoliin ja
sanoin syntymaaikani. Sen mukaan han piirsi kartan erinaisine
numeroineen pienelle liitutaululle. Sitten ojensin hanelle kateni,
joiden viivoja han tarkasteli. Vaikea sanoa vaikuttiko ennustaja
patevalta. Vahan jai sellainen mielikuva, etta han sanoi, mita uskoi
minun haluavan kuulla. Vaikeuksia teetti myos hanen huono sossottava
englantinsa. Han puhui englantia periaatteessa paremmin kuin moni muu
paikallinen, mutta hanen beettelpahkinan irrottamat hampaansa, siis
niiden puute, teki puheesta hyvin suhisevaa. Tassa lyhyesti, mita han
sanoi ja mita siita muistan: Menisin naimisiin 39 vuotiaana, minulle
sopiva ammatti olisi opettajan ammatti, mihin liittyisi myos
tietokoneet, olen yhden miehen nainen, ei kannattaisi lahtea vaihtamaan
miesta tai tulee epaonnea, saisin 2 lasta- tyton ja pojan, ensi
helmikuussa pitaisi olla tosi varovainen-silloin olisi vaarana jaada
mopon tai auton alle, ensi vuonna isalleni voi tulla jotain ongelmia,
Uusi-Seelanti olisi maa, jossa olisin onnellinen, tulen matkustelemaan
paljon, lahitulevaisuudessa tulen yhden vuoden aikana kaymaan 14 eri
maassa, yleisesti olen onnellinen ihminen ja Kallen ja minun kasien
viivat sopivat erilaisuudestaan huolimatta hyvin yhteen ja tietavat
onnellista parisuhdetta.

No, olihan tuokin kokemus. Onneksi en
saanut kuulla paljonkaan epaonnesta, vaan paa-asiassa olisi tiedossa
kaikkea hyvaa. Lopuksi ennustaja olisi halunnut kaupata minulle onnea
tuovan kasikorun. Han sitoi jo tuon onnenkapapistuksen ranteeseeni,
mutta kun sain kuulla hinnan, irrotin sen nopeasti. Se oli sita paitsi
vain naru, jossa oli keskella kimalteleva varikkaiden lankojen
sekasotku, ei siis kovinkaan kummoinen askartelu.

Kun olimme
huipulla, alkoi ukkonen jyrahtelemaan. Huipulta olisi ollut upeat
maisemat alas kaupunkiin, mutta nyt kaupunki jai pilviharson taakse.
No, olimme jo hieman alempana saaneet ihalla kaukana siintavaa
kaupunkia. Kalle yritti kysella eraalta munkkipojalta vahan tietoa
munkkina olosta, mutta han ei ymmartanyt mitaan, vaikka puhui itse ihan
ok englantia. Burmalaisten erityispiirre englannin kielitaidossa on
huono ymmartaminen, ehka he ymmartaisivat paremmin intian aksenttia,
voi olla etta aannamme heidan mielestaan oudosti. Monet burmalaiset
myos puhuvat meilla omaa kieltaan. Kun he huomaavat, ettemme ymmarra,
he vain korottavat aantansa. He nahtavasti uskovat, etta kylla me
ymmarramme, kun asia vain huudetaan tarpeeksi isolla aanella.

Eraat
munkit halusivat kuvauttaa itseaan meidan kanssaan ja kamerat kiersivat
ringissa,mukaan lukien oma kameramme. Alas kaskeutuminen oli sikali
tyolasta, etta portaat olivat markana hyvin liukkaat. Valilla, kun oli
pitkia tasaisia laatoitettuja kaytavia, otimme vauhtia ja liuimme
laattoja myoten. Kuten muuallakin, tuollakin, ihmiset usein ohi
kavellessamme lopettivat askareensa ja kaantyivat katseleen. Viela
enemman tata tapahtuu pikku kaupungeissa ja pienilla kujilla. Kalle
aina sanoo minulle naurahtaen suomeksi ”ok, jatkakaa vain”. Hieman
arsyttavaa on, etta kun olemme menneet ”hellouta” huutelevien ihmisten
ohi, pari askeleen paassa kuulemme yhtakkia naurunremakan. Ei ole
epailystakaan kenelle he nauravat. No, ehka se on myonteista, etta
piristamme jonkun paivaa. Voi olla, etta he ovat katsoneet hallituksen
propaganda elokuvia ulkomaalaisista ja nauravat niiden luomalle kuvalle
meista, ehka he nakevat meidat sellaisina kuin noissa filmeissa
esitetaan.

Tanaan olisi ohjelmassa loytaa posti ja lahettaa
kortteja, seka vuokrata jalleen pyorat ja kayda mahdollisesti
palatsissa. Huomenna todennakoisesti lahdemme jo kohti Bagania.

, Mandalay,
Wednesday, October 13, 2010

Nopean yhteyden kunniaksi lisailin Pallontallaajille kirjoittamani tekstit tanne, osan vanhan kirjoituksen jatkoksi.

Monet Kaakkois-Aasian reissaajat ovat huolissaan, etta Burmasta on tulossa seuvaava Thaimaa, yhta turisoitunut. He ovat nahneet hyvin nopean kehityksen Kambodzassa ja Laosissa. Laos varsinkin on monien reppureissaajien mielesta jo taysin pilattu. Nama matkailijat ovat kuitenkin niita, jotka eivat ole kayneet taalla Burmassa. Itse sanoisin, etta syyta huoleen ei ole viela pitkiin aikoihin! Turismi on kieltamatta lahtenyt hitaaseen kasvuun, mutta hyvin hitaaseen. Paikallislehdesta luimme, miten eras vaaliehdokas toivoi ja uskoi turismin lisaantyvan heti vaalien jalkeen. Han painotti, miten turismia ei saa kehittaa hinnalla milla hyvansa, koska silla on myos negatiivisia vaikutuksia. Kuitenkin yleissavy oli hyvin myonteinen matkailun suhteen ja artikkelista sai kuvan, kuinka turismin kasvulta odotetaan tassa maassa hyvin paljon.

Mita turismin kehittyminen vaatii? Ainakin se vaatii hyvan infrasfruktuurin, kunnon TEITA, kielitaitoista palvelua, monentasoista majoitusta, ja tietenkin nahtavyyksia. Viimeksi mainittuja taalla kylla on, mutta monia itseni mukaanlukien hairitsee sotilasjuntalle suoritettavat paasymaksut ja raikea kaksoishinnoittelu paikallisten ja ulkomaalaisten maksamien paasymaksujen suhteen. Kuitenkaan nahtavyyksien puute ei varmasti pista kapuloita kehityksen rattaisiin, on taalla niin paljon vanhaa kulttuurihistoriaa  ja rannoista pitaville on unelma saaria ym. Kehityksen estot ovat lahinna ensiksi mainitsemissani seikoissa. Jos kulkuyhteyden kahden paaturistikohteen valilla on sita luokkaa kuin eilen naimme, se ei mahdollista kovinkaan suurta turismin lisaysta. Sellaiset hiekkaiset lehmipolut, mita eilen bussilla kynnimme, eivat kestaisi yhtaan lisaantyvaa bussiliikennetta. Sita paitsi, useimmat turistit eivat yksinkertaisesti sieda tuollaista matkantekoa, vaan vaativat mukavempia olosuhteita. Lentoliikenteen lisays 4 suuren turistikohteen valilla, tai ennen kaikkea Yagonin ja Baganin valilla, varmaan tarjoaa pienia kehityksen mahdollisuuksia, mutta ei lentojakaan voi rajattomasti lisata ja useilla reissaajilla ei ole varaa lentaa.

Taalla Baganissa naytetaan osaavan englantia hieman muuta maata paremmin, mutta taallakin vain joku hotellista osaa. Hotellipojat, jotka usein esittelevat huoneen, siivoavat ja huolehtivat kaikista kaytannon asioista, harvoin juuri puhuvat englantia. Yrita siina sitten kysella heilta: toimiiko jaakaappi, voisimmeko saada pesusaavin tai muuta tarkeaa tietoa huoneeseen liittyen. No, ihmisten kielitaito varmaan kohentuisi matkailijoiden lisaantyessa. Mutta talla hetkella se kylla usein vaikeuttaa asioiden hoitoa. Kaikkea saa yrittaa kysya miljoonalla eri tavalla, kunnes joku ymmartaa.

Burmalaisessa majoituksessa muut eivat varmaan nae ongelmaa kuin kunnon budjettimatkalaiset. Me olemme Intiassa (ja monessa muussakin maassa, kuten Laosissa, missa hinnat ovat kylla saattaneet nousta 2 vuoden takaisesta) tottuneet, etta jonkunlainen huone pitaisi irrota alle 5 euron. Taalla ei tahdo saada juuri minkaanlaista kamppaa alle 10 dollarin eli noin 8,5 euron. Olen varmaan jo aiemmin kirjoittanut tasta, mutta pitaa nyt viela ihmetella tata, nimittain poyristyttavan suurta ero 10 dollarin ja 12-13 d valilla. Me maksamme nyt poikkeuksellisesti 13 d, vaikka yleensa rajamme olisi 10. Nyt kuitenkin innostuimme huoneesta, koska siella oli pakastinlokero jaakaapissa. Jospa paasisimme punkeistamme eroon! Huone oli muutenkin taysin eri luokkaa kuin 10 huoneet: todella iso, televisio, ilmastointi ja muut mukavuudet. Ei missaan muussa maassa ole koskaan ollut nain suurta eroa huoneiden valilla hinnan kasvaessa vain 2 e! Huoneet painivat taysin eri sarjoissa. Halvemmat ovat kuin kuppaisesta guesthousista (minkalaisista huoneista olemme tottuneet maksamaan korkeintaan 5 e) ja hieman hintavammat kuin hienosta hotellista, mista pitaisi Euroopassa pulittaa ainakin 60 e.

Eilisessa bussimatkassa kesti 8 tuntia bussin hajoemisesta ja lukuisista pysahdyksista johtuen. Olimme ajatelleet kerrankin paasta vahan helpommalla ja ostaa turistiliput lipputoimiston kautta. Emme ole toimineet nain kuin varmaan vain kerran aiemmin. Toimistot vievat niin paljon valista, etta mielestamme ei ole mitaan jarkea maksaa ylimaaraista. Nyt kuitenkin ajattelimme, etta jos se olisi parempi ja nopeampi bussi, maksaminen kannattaisi. Samanlainen paikallisbussihan se kuitenkin oli kuin kaikki muutkin! Tassakin tama Burman turismi on viela alkeellisella tasolla. Turistit haluavat yleensa mukavia ja nopeita busseja. Eivat sellaisia kuin tuo bussi: ilmastointi oli vain nimellinen eli todella tehoton, penkit olivat muovipaallysteiset ja hiostavat, bussi pysahteli koko ajan ja se angettiin tayteen matkustajia keskikaytavaa myoten. Kyllahan tuo meille hyvin kelpasi, mutta oli kylla viimeinen kerta, kun maksoimme tallaisesta turhasta. Hinta olisi varmasti ollut huomattavasti halvempi kuin olisimme vain menneet asemalle ja itse valikoineet sopivan bussin. Meiktilastakin lahtiessamme saimme hyvin kilpailetuttua eri busseja, kun Kalle kiersi autoja ja neuvotteli hinnoista. Jos liikennoitsijoita on useita, reissaaja on vahvoilla ja pystyy hyvin tinkimaan lahes saman hinnan kuin paikalliset maksavat. Oikeastaan paadyimme turistitoimisoon myos siksi, etta huomasimme meilla olevan ”ylimaaraista” rahaa. Nyt pitaisikin vahan tuhlailla, silla paikallisen rahan eli kiattien vaihto dollariin ei paljon kannata, kurssi on niin huono, eli tasta valuutasta pitaisi hankkiutua nyt viikossa eroon.

Mandalay oli mukava kaupunki hyvine ravintoloineen ja leveine bulevardi teinen. (ravintoloita oli vahan vaikea loytaa. Mutta kun hyva sattui kohdalle, se myos oli tasokas, kuten esim V-cafe oli hyvin hieno ja silti sielta loytyi myos edullista ruokaa) Pidin siita, etta isoimmille teilla mahtui hyvin pyoraileen ja kavelijoillekin oli jatetty tilaa, eika kaikkia kavelykatuja ollut tukittu. Tosin kavelyteilla olisi ollut puutarhureille toita, alaoksat osuivat usein paahan. Muutenkaan tuon kaupungin ilme ei ollut niin sliipattu ja siisti kuin vaikkapa monien Thaimaan kaupunkien, vaikka se istutuksineen ja monine hienoine kauppoineen toikin Thaimaan mieleen. Pyorailimme viela toissa paivanakin Mandalayn kujilla ja kiersimme palatsin yrittaen paasta sisaan. Emme kuitenkaan onnistuneet, silla vallihaudan yli meni vain 3 siltaa ja jokaisessa oli vartija. Siltaa myoten ei pysty kovin huomaamattomasti lahestymaan. Eilisella bussimatkalla ollut thaimaalainen reissaaja kertoi ylpeana, kuinka han oli paassyt sisaan tekeytymalla paikalliseksi ja vain kavelemalla portista. Se on silla ulkonaolla vahan helpompaa! Oliskohan meidankin pitanyt varjata hiukset ja laittaa tummaa meikkia tms?

Yritimme aivan pokkana vain pyorailla sisaan yhdesta portista, mutta heti vartija vihelsi pilliin ja osoitteli lippuluukulle. Eipa siina sitten auttanut kuin luopua tuumasta. Olimmepahan nahneet palatsin ylhaalta pain Mandalay kukkulalta, lahinna alue naytti koostuvan vain puutarhasta. Tuemme junttaa enemman kuin tarpeeksi nyt, kun tulimme tanne Baganiin. Vahan ennen kaupunkia oli koppi, jossa ulkomaalaisten piti kayda maksamassa lahjuksia juntalle. Sen edessa oli lappu, jossa teennaisen pyhasti luvattiin maksujen menevan Baganin kulttuuriperinnon sailyttamiseen. Kirjastamme luimme, etta puolet maksusta menee juntalle. Yllattavan paljon jos puoletkin oikeasti menee naille temppeleille. Itse kylla uskon, etta tuosta 10 d vain korkeintaa 2 menee oikeaan osoitteeseen.

Kallelta havisi taas koko blogiteksti. Se on kylla aina yhta rasittavaa! No, taidan nyt lopetella, kun tama sepustus on viela tallella. Vuokrasimme nyt 4 paivaksi pyorat. Niilla on kylla aina kateva tutkailla uusia maisemia. Olemme sen verran itsenaisia ja itsepaisia, etta emme nauttisi esimerkiksi hevoskyydista, mita taalla kaupitellaan koko ajan. Hevosrattailla pitaisi menna sinne, minne kuski haluaa, pyorilla saamme itse maarata tahdin ja suunnan.

, Mandalay,
Thursday, October 14, 2010

Eilen kiertelimme Baganin mystisia peltojen ja puiden keskelta nousevia
vanhoja temppeileita. Ensin kavimme Nyung U kylan vahan uudemmissa
Pakodoissa. Ovelasti valtimme pyoramaksun, kun jatimme pyorat
kauemmaksi temppelin taakse. Kaikki temppelit ovat periaatteessa
ilmaisia, mutta ainahan sita joka paikassa on jonkinlaista yrittajaa. Tapasimme eraan pakodan takapihalla hauskan sedan. Han oli taas niita harvoja burmalaisia, jotka halusivat vain tehda tuttavuutta, eivat hyotya mitenkaan. Valitettavasti juduimme olemaan hanelle vahan epakohteliaita. Keskustelu meni lyhennetysti suurinpiirtein seuraavasti:

Seta: Mista maasta tulette?
Kalle:Suomesta
Seta: Mitka teidan nimenne ovat?
Kalle: Kalle ja Anna
Seta: Kala, kiva nimi, Kuule Kala, tulisitteko minun luokseni kylaan? Monet minun perheestani haluaisivat puhua englantia. Voisitte tulla syomaan. Minkalaista ruokaa tykkaatte syoda?
Kalle: syomme yleensa kasvisruokaa. Voimme kylla tulla kylaan, mutta emme tarvitse mitaan ruokaa, siita olisi liikaa vaivaa teille.
Seta: Ei siita olisi ollenkaan vaivaa, se tekisi minut hyvin iloiseksi, tulkaa nyt vain, mina teen tosi hyvaa kasvisruokaa.
Kalle minulle suomeksi: Ei kai sita viitsi menna, muistatko miten kavi kalastajakylassa Intiassa?(siella saimme pahan mahataudin)
Mina suomeksi:Mutta jos soisi vain kuumaa ruokaa, tai joisi vain teeta.
Kalle: Me voimme tulla teelle, mutta emme tarvitse muuta.

Seta ei kuitenkaan antanut periksi vaan toisteli vain iloisena, etta olisi tosi mahtavaa jos tulisimme syomaan illallista. Kalle ei kehdannut sanoa mista oikeasti kiikastaa, ettemme voisi suostua. Taalla saa oikeasti olla varovainen sairastumisen suhteen, ei ole kunnon sairaaloita tai edes varaa niihin, kun rahaa ei saa mistaan ja laakkeitakin saa varmasti huonommin kuin muualta Aasiasta. Jonkun lukijan mielesta tama voi varmasti tuntua liialliselta varovaisuudelta, mutta olemme jo niin paljon reissailleet, etta tiedamme, milloin kannattaa vahan varoa. Tavallisilla ihmisilla on taalla nin taysin erilainen hygieniakasitys. Siita kertoo muun muassa yhteismukit juomapisteissa. Joskus vetta on jopa ruukussa, josta kauhaistaan mukilla sormien osuessa pakosti puhtaaseen veteen. Tama muki jatetaan ruukun paalle ja kaikki seuraavatkin janoiset juovat samasta mukista.

Viimein mina kyllastyn Kallen ja sedan ”kissa hiiri leikkiin”, jossa vain kierreltin ja kaarreltiin ja kumpikaan ei ymmartanyt toista. Pahoitellen paljastin korttini ja selitin, etta meilla on hyvin herkat mahat ja meilla on jo ollut aina valilla ripuli (oikeasti on ollut kylla vain kerran Yangonissa). Vetosin erilaiseen bakteerikantaan, en tietenkaan siihen, etta heilla ei olisi puhdasta.Mista sen tietaa, vaikka heilla olisi ollut kuinka puhdas keittio. mutta emme nyt halunneet ottaa sita riskia. Seta kylla ensin vain innostui tuosta selityksesta. Han sanoi: luota minuun Ana, en mina tapa sinua. Vahitellen keskustelu kuitenkin kaantyi muihin asioihin ja sittemmin paasimme jatkamaan matkaa. Ei seta onneksi vaikuttanut loukkaantuneelta, vaan huuteli peraan ”Nahdaan taas Kala ja Ana”

Iltapaivalla lahdimme pyorailemaan kohti vanhaa Bagania. Pysahtelimme koko ajan syrjaisiin temppeleihin peltojen keskelle. Nuo hiljaiset temppelit olivat hienoja, koska siella ei ollut ketaan muita. Menneen loiston saattoi viela aistia temppeleiden kuluneista koristemaalauksista ja osittain rapistuneista reliefeista. Tama imperiumi eli kukoistuskauttaan 1200-luvun tienoilla, kunnes mongoolit lopullisesti havittivat kaupungin, joka kiinalaisten invaasion jalkeen oli jo aika autioitunut.Vanhan Baganin alueen temppelit olivat hyvin turisoituneet. Osa oli hienoja katedralimaisia korkeita pyhakkoja, mutta vaikutelmaa pilasivat lukuisat myyntikojut ja kauppiaiden hairikointi. Eilen kirjoitin, ettei Burma ole viela kovinkaan turisoitunut. No, tama Bagan nayttaisi olevan turismikeidas keskella muuten niin rauhallista maata. Tama on ainoa paikka, missa me olemme tormanneet Burmassa tallaiseen masiiviseen turisteille suunnattuun kaupusteluun ja lapsiin jotka pyytavat ”yksi kyna, yksi karkki?” Miksi kaikki Aasian kerjalaislapset pyytavat juuri karkkia ja kynia? Miksi ei koskaan mitaan muuta? Ja kuka hullu on mennyt antamaan nuo ensimmaiset tavarat? Itsekin olen joskus antanut oikeasti koyhan nakoisille jotain ruokaa,(Pateissa ostin parille lapsukaiselle omenat) mutta nama turistikohteiden lapset eivat edes usein ole mitenkaan nalkaisia tai koyhia. Nakeehan se siitakin miten he jaksavat juoksennella, reuhua ja roikkua jokaisessa, jolla on vaaleampi iho.

Auringon laskun aikaan suunnistimme Ananda temppelille, joka oli ehka vaikuttavin eilen nakemistamme. Hienoa oli, etta kauppiaat alkoivat jo poistua paikalta ja laittoivat myyntikojujaan kasaan. Kukaan ei enaa hairikoinyt! On tosi vaikea hiljentya nauttimaan temppeleista henkivasta pyhasta tunnelmasta jos joku koko ajan huutelee vieressa tai nykii hihasta. Nyt kuitenkn saimme kavella rauhassa linnamaisella pihalla, astua sisaan valtavasta portista ja kulkea kohti vanhoja buddhapatsaita. Jostain ilmestyi paikalle sopivasti nuori poika oppaaksi, joka ei ollut edes vailla mitaan korvauksia, vaan selvasti vain kertomisen ilosta, seltti meille paikan historiaa. Eraan buddhapatsaan edessa han sanoi ”katsokaa, nyt se ei hymyile”. Sitten han kehotti peraantymaan kauemmaksi ja katsomaan jalleen ylos korkeuksissa loistaviin buddhan kasvoihin ”Nythan se hymyilee”, han sanoi voitonriemuisesti, ikaan kuin olisi luonut ihmeen vain meita varten. Nayttihan se oikeasti aika erikoiselta, kun buddhan suu ikaan kuin vetaytyi pikku hiljaa hymyyn, kun peruutti kauemmaksi patsaasta.

Ihailmme myos koristeellisia massiivisia puuovia, jotka olivat alkuperaiset 1200 luvulta ja vanhinta kultaista buddhaa, seka pienia istuvia patsaita, jotka olivat upotettu holvimaisiin seiniin. Suippokaarineen temppelista tuli mieleen goottilainen katedraali. Samalta ajaltahan se itse asiassa olikin peraisin. Yhtakkia temppelista meni sahkot ja jaimme keskelle pilkko pimeaa kaytavaa. Onneksi oppaallamme oli taskulamppu. Itsellani on kaulapussissa aina mukana pieni ledivalo, mutta se on aika tehoton. Astellessamme temppelista ulospain, huomasimme, etta portit olivat jo laitettu kiinni. Tuntui kuin olisi keskiaikaisesta kaupungista lahtenyt, kun ovipoika rapisteli valtavaa avainnippuaa, etsi oikean avaimen ja aukaisi hyvin korkeat puuovet, massiivisine salpoineen. Koko ajan oli hyvin hamaraa. Ulkona oli hieman valoisampaa ja saimme  ihailla mustavalkoisia korkeuksiin nousivia temppelin seinia, kun auringonvalo aavistuksen viela loisti niista. Punertavat temppelit tosin olivat viela hienompia auringonlaskun aikaan, kun valo sai ne ikaan kuin hehkumaan.

Ehti tulla aivan pilkkopimeaa ennen kuin olimme perilla hotellillamme. Otaksuimme, etta tuon paatien varrella olisi ollut jonkinlaiset katuvalot, mutta minkaanlaista valaistusta ei tietenkaan ollut. Tuntui kuin olisi mustien aaltojen paalla pyoraillyt, kun askaltin kuprut ja moykyt lainehtivat mopojen hetkellisissa valoissa kuin meri. Valilla ei ollut muuta valoa kuin vaimea ledini. Olin erittain tyytyvainen, ettei taalla ole kivilaattaviemarointia, kuten usein kaupungeissa. Usein joku laatta puuttuu ja pimeessa voisi helpostia astua tai ajaa pyoralla tallaiseen viemariin. Tie oli muutenkin suhteellisen kuopatonta, vaikka myokkyja ja repeamia olikin paljon kuluneessa asvaltissa. Tanaan otamme pyorailyn uusiksi, silla paljon temppeleita on viela jaljella. Jos kaikki temppelin huiput laskee, taalla on arviolta 10 000 pakodaa. Emme tietenkaan kaikkia pysty kiertamaan, mutta yritamme etsia hiljaisempia ja ehka asettua vahaksi aikaa lueskelemaankin sinne luonnon imastoinnin keskelle. Korkeat kivi temppelit ovat ihanan viileita. Talla kertaa pitaa yrittaa ehtia takaisin ennen pimeaa. Oli kylla janna pyorailla pimeassa, oli kuin olisi tyhjan paalla, keskella ei-mitaan ajanut, mutta oli se vahan haasteellista.

, Mandalay,
Saturday, October 16, 2010

Joku lukija kaipaili tanne kuvia. Kalle on pistellyt omaan blogiinsa muutamia kuvia Burmasta, lahinna temppeleita. Niita voi kayda kurkkaan: http://blogs.kilroy.fi/kalles
Laitamme lisaa kuvia sitten Yangonista, koska yhteys on siella todennakoisesti parempi. Taalla on netti ollut poikki ukkosmyrskyjen takia ja nytkaan ei tieda milloin tama jumittuu.

Toissapaivana oli hyva ja onnekas paiva, mutta eilen ja tanaan on ollut pienta epaonnea. Toissapaivana olimme hyvin reippaita ja pyorailimme lahes 20 kilometria. Yleensa, kun temppeleita kiertaa useampia, niihin kyllastyy. Taalla kavi kuitenkin juuri toisin pain. Aluksi naytti, etta kaikki pakodat ovat samanlaisia, mutta kun niita kierteli enemman, alkoi nakemaan yksityiskohtia ja suuriakin eroja. Niilla oli kaikilla omat erityispiirteensa! Joissakin temppeleissa oli kultaisia buddhia, toisissa valkoisia punaisine kaapuineen, jossakin oli hienot leijona veikourut, joihinkin paasi kiipeamaan ylos porraspyramidimaisille tasanteille, jotkut olivat pakodan huipulta kultaisia ja toiset punatiilen varisia, eraassa temppelissa oli tosi taidokkaita pienia nateita eli henkia (niita oli veistetty temppelin ylaosiin, osa niista oli valitettavasti varastettu eli hakattu irti ja myyty Thaimaahan)yms.

Onhan niita temppeleita valtava maara! En tieda oliko tuo 10 000, mita eras paikallinen heitti, liioittelua. Riippuu tietenkin aina laskutavasta. Jotkut laskevat jokaisen huipun ja toiset vain temppeli kokonaisuuden. Virallinen luku taitaa olla noin 4500. Kavimme tutkailemassa lahempaa vain reilua 10 temppelia, mutta naimme lukuisia tien vieressa ja kauempana pelloilla pyoraillessamme ohi. Eraaseen temppeliin oli seinan viereen pystytetty lahonneet ja huojuvat puuportaat. Mietimme kauan uskaltaisiko niita nousta. Viimein Kalle rohkaistui ja asteli hyvin hitaasti, astuen vain naulan kohdille, joissa oli alhaallla tukipuu. Kuinka ollakkaaan temppelille ilmestyi sitten eras taiteilija poika. Heita ilmestyi aina kuin tyhjasta syrjaisimmillekin temppeleille. He kaikki olivat opiskelijoita ja rahoittivat opintojaan hiekkamaalauksilla, joka oli kieltamatta hieno maalaustekniikka. Tuo kyseinen taiteilija sitten sanoi minulle ”kiipea sinakin vain, ei hataa kunhan menet hyvin nopeasti”. Han naytti esimerkkia ja lahes juoksi portaat ylos. Hanen metodinsa nahtavasti oli, etteivat portaat ehdi hajota jos on riittavan nopea. No, paasin kylla ylos tuolla tekniikalla, joten ehkapa se oli toimiva. Portaat eivat edes huojuneet, vaikkakin olivat aivan kallellaan toiseen suuntaan ja yksi tukipuu oli irronnut.

Dhamma-Ya-za-ka (taman takia en yleensa muista naiden temppeleiden nimia, eivat ole helpoimmasta paasta) temppeli oli sikali hieno, etta sinne pystyi nousemaan aivan tukevia kivisia portaita, jotka olivat osa itse temppelirakennelmaa. Sinne kiivettiin kuin pyramidille eli pitkin temppelin pintaa, joka muodostui porrasmaisista tasoista.Sielta myos naki lukuisia muita puiden ja tasankojen keskelta nousevia huippuja. Kalle sanoi, etta taalla Baganissa noiden temppeleiden keskella on aivan ulkoavaruudellinen tunnelma. Itsellenikin tuli siella tunne, kuin niissa olisi jotain yliluonnollista. Niita oli niin lukematon maara ja ne henkivat sellaista kulttuurillista vierautta, etta niista aistii vahvasti niiden olevan jalkia aivan toisenlaisesta sivilisaatiosta. Ne eivat oikein tunnu kuuluvan tanne jokseenkin nykyaikaiseen(no, sahkot menee koko ajan ym ongelmaa, mutta netteja on paljon ja muita nykyajan mukavuuksia, kuten pleikkari peliasema tuossa vieressa) kaupunkiin.

Nyt on ensimmaisen kerran vahan pahempi mahatauti. En siksi voi kirjoittaa kovin pitkasti, vaikka asiaa kylla olisi. Viimeksi kirjoittelin, kuinka emme uskaltaneet suostua kylaily kutsuun. Paadyimme sitten kuitenkin eraan burmalaisen perheen vieraiksi, vaikkakin paikka oli periaatteessa ravintola. Se oli samalla kuitenkin myos koti ja saimme kokea suurta vieraanvaraisuutta. Ehka vahan liiankin suurta, silla luultavasti nama jatkuvat vatsan vaanteeni johtuvat tuosta ruuasta. Siita se alkoi, tosin eilen oli vain ihan pikkuisen sekaisin, joten saattoi tilannetta pahentaa jokin eilinenkin ruoka. Tuossa kodikkaassa pienessa ravintolassa pyorailyreittimme varrella, puolet ruuista tuli poytaan ilmaiseksi. Ensin saimme alkupaloiksi pahkinoita ja itsetehtyja tamarinkarkkeja, itse aterian jalkeen saimme viela ison hedelmasalaatin. Yhdessa vaiheessa perheen emanta tuli ojentamaan minulle kasikorun ja sanoi, etta se on lahja hanelta ja perheelta. Kalle ihastui suuresti tamarinkarkkeihin ja halusi ostaa niita viela mukaankin. Luulimme, etta perheella olisi niita takahuoneessaan. Mies kuitenkin sanoi, etta niita on laheisessa kaupassa. Han halusi valttamatta itse lahtea mopollaan hakemaan niita meille, silla han selitti saavansa halvemmalla kuin ulkomaalaiset. Niihan se aina taalla on, mutta ei kukaan tata ennen ole ajatellut asiaa meidan kannaltamme, halunnut suojella rahojamme.

Ehka tuo ystavallisyys oli taman mahataudin arvoista. Oli kylla, jos tama ei vain tasta enaan pahene. Oloani kursjistaa sekin, etten ole oikein nukkunut. Golden village inn oli muuten hyva guesthous, mutta sahkon toiminta oli siella ennatyksellisen huonoa. Tahan asti kaikilla on ollut omat generaattorit, etta ainakin yolla on saatu ropeli toimimaan, vaikka yleissahkoa ei olisikaan. Tuolla ei kuitenkaan ollut generaattoria ja koko yon olivat sahkot poikki. Oli hyvin hiostavaa! Edellisinakin oina oli ilmastointi ollut vain satunnaisesti paalla ja ropelikin sammuillut toistuvasti. Vaihdoimme sitten jalleen viela yhdeksi yoksi asumusta. Toivottavasti nyt saan nukkua, silla sitten on edessa rankka yobussimatka kohti Yangonia.

Yotani hairitsi kylla sekin, etta herasin siihen, kuinka jalkani olivat markina. Katto oli vuotanut sankyni ylapuolelta jalkopaasta! Askartelin sitten pilkkopimeassa sadetakistani vesikourun, jolla johdin tippuvan veden sangystani lattialle. Olin kuitenkin tuon episodin jalkeen niin virkistynyt, etten saanut heti unta ja kohta mahassakin jo kierteli. Sitten alkoi armoton muistelu, mihin olin laittanut taskulampun. Loysin hapuilemalla kaulapussini, mutta eipahan se tietenkaan ollut siella.Ei auttanut kuin lahtea tunnustelemalla kohti vessaa. Juuri vessan ovella iski onneksi sopivasti salama ja valaisi hetkellisen kirkkaasti koko huoneen ja nain ponton sijainnin. Menin valilla Kallen isoon parisankyyn nukkumaan, mutta sitten kuumuuden vuoksi jouduin taas siirtymaan  jalkopaasta markaan sankyyn ikkunan viereen, jossa sentaan oli viileaa. Aika levoton yo!

Saimme tingittya bussilippumme 15000:sta 13.500:n. Ei kovin kummoinen hinnanalennus, mutta periaatteen tasolla merkittava voitto. Saimme tietaa, etta hinta paikalliselle on noin 10000. Rehellisyys sentaan on tassa maassa hienoa. Intiassa kaikki olisivat vain vaittaneet, etta meidan maksamamme hinta on oikea hinta. Yritimme tehda kauppoja bussiyrittajien kanssa uhkailemalla heita, etta muuten ostamme liput hotellilta ja toisaalta lahjomalla, etta he saisivat komissiot. Hinta ei kuitenkaan siksi pudonnut enempaa, koska hotellille, mista meidat bussilla haetaan, pitaa kuulema aina maksaa. Yritimme, etta voisimme kavella asemalle, mutta se ei tullut kuuloonkaan. Tuon verran saimme hintaa kuitenkin alas, silla tuo bussiyrittaja jai silti voitolle, koska sai ulkomaalaislisan nyt lahes kokonaan itselleen.

Mita olen pitanyt Baganista? No, turismin varjopuolet ovat taalla kylla ikavasti esilla. Kadulla ja etenkin paatemppeleissa, yritetaan koko ajan kaupata jotain. Markettialueella oli uskomatonta pyoritysta: parhaimmillaan ymparillani oli 4 nuorta tyttoa, yksi kieputti ymparilleni hametta, toinen laittoi naamaani perinteista voidetta ja yksi tyonsi silmieni eteen postikorttikokoelmaansa. Emme pystyneet kiertelemaan markettialueella, vaan haivyimme lahes samantien. He tulivat aivan iholle kiinni ja kujat tuolla olivat muutenkin ahtaat, joten meinasi vahan ahtaanpaikankammo iskea. Temppeleilla kaupustelu oli sentaan ollut hieman kohteliaampaa ja ei niin paallekayvaa. On taalla kaikesta huolimatta viela ihanasti hymyilevia ja turisteihin kunnioittavasti suhtautuviakin ihmisia. Baganin maaseutumaisesta ymparistosta olen pitanyt paljonkin! Varsinkin taaimmainen paatie, josta pyorailimme pois uudesta Baganista, oli hyvin rauhallinen. Koko uusi Bagan oli myos hyvin hiljainen, vaikka olin odottanut vilkasta kaupunkia.Pienemmilla temppeleilla sai yleensa olla rauhassa kaupustelijoilta ja niiden tutkimisesta nautin paljonkin. Aika erikoista, etta tama on pysynyt nain maaseutuna, vaikka tanne tehdaan pakettimatkoja bussilasteittain! 1990-luvulla ihmiset vanhasta Baganista pakkosiirrettiin Uuteen Baganiin. Kuullostaa aika julmalta, mutta on ollut temppelien sailymisen kannalta varmaan merkittava paatos. Myos se on ollut hyvaa tuossa vaensiirrossa, etta temppelit paasevat paremmin esille ja oikeuksiinsa luonnon keskella. Jos niiden ymparille kasvaisi iso kaupunki, kuten Thaimaan Ajuttajassa, ne karsisivat saasteista ja eivat siella kerrostalojen keskella olisi muutenkaan niin vaikuttava naky.

, Mandalay,
Sunday, October 17, 2010

Yritimme asken tehda kirjabisneksia, mutta ei oikein onnistunut. Kasittamattoman ahneiksi taalla kayneet monet kauppiaat! Sita se kapitalismi teettaa..Kun rahan makuun paasee, sita pitaa saada lisaa ja lisaa. Pari paivaa sitten vaihdoimme yhdessa toisessa kaupassa 4 hyvakuntoista paksua kirjaa kahteen kauppiaan kirjaan. Kun kaivoimme kirjoja repusta, kauppias myhaili tyytyvaisena ”so many”. Jattaessamme kirjat pinoon poydalle ja kavellessamme pois pain, nain kuinka kauppias jai mielissaan selailemaan kirjoja. Mielestani se oli kummallekin osapuolelle hyva kauppa. Jos joku siina havisi niin ennemmin me, silla saimmehan vahemman kirjoja. Kuitenkin saimme lukemattomia kirjoja, viela suomenkielisia, joten minakin olin tyytyvainen. Ei ole mitaan jarkea kantaa mukanaan jo luettuja kirjoja, vaikka rahallisesti haviaisikin niiden vaihdossa kahden suhde yhteen. Nyt kuitenkin tama toinen kauppias oli sita mielta, etta meidan olisi pitanyt maksaa viela yli 2000, vaikka han olisi niiden lisaksi jaanyt 2 kirjaakin voitolle. Kauppias mies oli selvasti eri mielta, koska he vaittelivat naisen kanssa, mutta nainen maarasi kaapin paikan ja paatti, etta ilman puhdasta rahaa ei tule kauppoja. Eipa niita sitten tullut.

Viime kuussa luin 9 kirjaa, joten pienta kirjavajausta on jo havaittavissa. Onneksi loysin taalta pari suomenkielista Joanne Harrisin (luettavaa, vaikka aika kevytta) teosta. Paljon muuta suomenkielista ei sitten ollutkaan tarjolla. Yksi Antti Tuuri olisi ollut, mutta niin epatoivoinen sentaan en viela ole. Suomalaiset eivat selvastikaan kirjoistakaan paatellen juuri matkusta taalla Burmassa. Muissa Aasian maissa on isossa kirjahyllyssa ollut aina vahintaan 1 suomenkielinen teos, taalla taas on paaasiassa vain saksaa, japania ja ranskaa. Englanniksikin on vahemman kuin yleensa.

Nyt olisi sitten edessa 12 tunnin bussimatka kohti Yangonia. Jos aikataulu pitaa, ajamme isoa tieta(tahan asti tuota tieta ei juuri ole nakynyt. Viimeksikin tulimme lahes koko matkan kynnospelto tieta, jonka valilla katkaisivat lehmalaumat ja valilla menimme jopa matalien jokien yli veden lapi ilman mitaan siltaa.) ja ilmastointi toimii, tuon matkan ei pitaisi olla suurikaan koetus. Viimeksikin meilla piti olla ilmastointi, mutta se oli niin tehoton, etta kaikki pitivat ikkunoita auki. Ikkunanatsiksi ristimamme aija kavi aina valilla kaytavaa myoten tarkistamassa, etta eihan kellaan ole ikkunat auki. Silloin kaikki laittoivat ne vahaksi ajaksi kiinni, mutta kun han oli mennyt ohi, ne taas avattiin. Onhan se selva, ettei ilmastointi toimi jos ikkunat on auki. Mutta tuo ei toiminut muutenkaan. Jos ikkunat olivat kiinni, autosta meinasi happi loppua, silla se oli keskikaytavan muovijakkara matkustajia myoten tayteen pakattu.

Mahani on onneksi jalleen parempi. Tosin olen kylla varalta ottanut Loberamidia, etta bussissa istuminen sujuisi ilman pahempia vaanteita. No niin…Eipa tahan tarinaan tullut kummempaa sisaltoa, mutta emme ole viime aikoina juuri tehneet mitaan. Niin ruuistahan minun piti viela mainita. Suurin ohjelmanumero on ollut viime paivina syominen. Mahataudistani paatellen, ruoka taalla ei ole aina ihan puhdasta, mutta siita huolimatta se on maukasta. Joku sanoi blogissaan, ettei Myanmarissa kannata Yangonin ulkopuolella odottaa mitaan muuta kuin mautonta riisihassakkaa. Itse olen kuitenkin syonyt taalla Burmassa paaasiassa tosi hyvaa evasta! Esimerkkeja Baganin hyvista ruuista: perinteinen myanmarilainen tomaatticurry tofulla, paistettua tuoreananasta ja cashupahkinaa riisilla seka makean tulisella chilikastikkeella, tomaattijuusto crepit, papu curry yms.

Perinteinen burmalainen ruoka koostuu paljolti riisista ja erilaisista curry kastikkeista. Se on muuten hyvin intialaista, mutta ei niin tulista.Ok, nyt pitaa varmaan lahettaa tama, kun yhteys taas patkii koko ajan.Yangonissa teen koosteen Burmasta…

, Yangon,
Monday, October 18, 2010

Yobusseissa ei ole muuta vikaa kuin, etta seuraava paiva on aika nuutunut olo ja helposti vasymyksen vuoksi tulee tehtya kaikenlaisia virhearviointeja. Viela en ole ehtinyt mitaan pahemmin mokailla, kun kavelin vain muutaman askeleen matkan tahan nettikahvilaan. Vahan on kylla sellainen tunne, etta pitaisi palata heti ihanaan jaakaapin viileaaseen huoneeseemme, vetaa peitto korville ja ei liikahtaa koko paivana mihinkaan.

Bussissamme oli pelottavan nuhjuiset, kaiken itseensa imeneet, kangas penkit. Siita huolimatta siella ei ollut petipunkkeja! Uskomattoman hyva tuuri, etteivat mitkaan otokat jyrsineet meita. Lahes aina tuollaisissa busseissa asustaa jotain kivoja kiusanhenkia, jotka ainakin selasta jyrsivat. Hyttyset olivat ainoa kiusa, mutta nekin pysyivat kaukana Odomos myrkylla. Aluksi tuntui, etta ilmastointi oli taas vain nimellinen, kun laskeva aurinko porotti suoraan ikkunastani. Illan pimennyttya ilmastoinnin teho alkoi kuitenkin riittamaan. Tippuva vesi on viime aikoina vainonnut minua! Sita on tippunut vuotavasta katosta, ilmastoinnista ja nyt bussin lampun sisalla oli jotenkin ihmeellisesti vetta ja se tiputti kenenkas muunkaan paalle kuin juuri minun. Teippailin verhoa siihen suojaksi, mutta teippini ei oikein pitanyt. Ystavallinen ja kekselias takapenkin seta sitten naki ahdinkoni ja puuttui asiaan nostamalla verhon osittain tavarahyllyyn kiinni, jolloin se muodosti hyvan esteen vetta vastaan.

Tosi leppoisasti kylla meni matka karaokesta huolimatta! Musiikkia tietenkin soitettiin valilla kovallakin, mutta onneksi se ymmarrettiin sammuttaa aivan keskiyon ajaksi. Valilla naytettiin joku hyvin kotitekoisen nakoinen burmalainen elokuva, jossa nainen vain koko ajan kiusasi miesta, joka oli hyvin ihastunut tahan. Tallainen hankala yksipuolinen rakkaus nayttaa olevan monien karaokebiisienkin aiheina. Monissa nainen ja mies laulavat vuorotellen: mies haikean palvovasti ja nainen keimaillen ”minua et niin vain saakaan”. Oli aika hammentavan kuuloista, kun paaasiassa soi burmalaistyylinen musiikki, jossa oli tietenkin myos burmalaiset sanat, jotka kalskahtivat kaikki korviin hyvin vierailta ja yhtakkia olinkin kuulevinani suomalaisen iskelman. Eihan se tietty oikeasti suomalainen ollut, mutta sama biisi enkuksi kuin ”Tein sulle kotiviinin”. Alussa, kun vain savelet lahtivat kaikumaan, piti vahan heratella itsea, kun luulin jo olevani taysin muissa maailmoissa ja kuulevanikin jo harhoja. Aika tiedottomassa tilassahan sita tietenkin olikin. Siina se salaisuus varmaan on, miksi yobussimatkat sujuvat aina niin vauhdikkaasti, etta sita on vasymyksen takia vaipunut horrokseen. Paljon en varsinaisesti nukkunut, mutta jossain muissa ulottuvuuksissa kuitenkin leijailin.

Ollessani vaipuneena tiedottomuuteen, haikaistyin yhtakkia ja avasin varovasti silmia. Naytti kuin yhtakkia oltaisiin tupsahdettu keskelle Las Vegasia. Kaikki burmalaiset liikennevalot ja talojen valaistukset ovat nahtavasti keskitetty Nay Pyi Taw:n eli uuteen paakaupunkiin. Yleensa taalla ollaan sahkonkulutuksen suhteen hyvin saastavaisia, mutta tuolla ei paljon kursailtu. Kaupunki kimmelsi ja loisti kuin supernova. Valtavat kartanot ison levean bulevarditien varressa olivat valaistu kymmenilla hehkuvilla loisteputkilla ja liikenneympyroissa oli monenlaista valkkyvaa neonvaloa kuin jarkyttavimmissa joulukuusissa. Pari tuntia tuon ”ihmeen” (burmalainen kaupunki, jossa on katuvalot on aina suuri ihme) jalkeen, saimme ihastella toista outoa ilmestysta. Kauempaa se naytti hyvin modernilta taukopaikka keskittymalta. Myos tuo taukopaikkojen rivisto oli valaistu sakenoivin valoin. Lahempaa tutkimusta tehdessamme, saimme kuitenkin huomata, etta aikalailla samanlainen ”food center” se oli kuin muutkin tienvarsitaukopaikat. Ainoa erotus oli, etta ravintoloita oli useita vierekkain, kaikki olivat isoja ja osittain sisatiloja. Vessatkin olivat sisavessat, mutta lahes yhta likaiset kuin takapihojen huussikopitkin. Kylla tuon paikan kapasiteetin rinnalla kuitenkin jokainen suomalainen ABC huoltoasema kalpenisi. Taukopaikan edessa oli valtava parkkipaikka, jossa oli tilaa varmaan lahes sadalle bussille ja tuolla hetkella busseja oli arviolta 30. Ihmismassat vaelsivat kaikista kohti ruokaloita ja vessoja. Lahes kaikki soivat tuolloin 12 aikaan keskiyolla isot riisiannokset. En ymmarra, miten he saivat sen alas! Miten keskella yota voi olla nalkainen? No, burmalaiset kylla syovat aina, kun on tilaisuus. Joka ikisella 2 tunnin bussimatkallakin pysahdytaan, hotkimaan riisia.

Tuolla parkkipaikalla sai hyvan kasityksen, kuinka taalla tehdaan taman ison paatien varrella paljon pakettimatkoja. Varmaan ihmiset varaavat jo Euroopasta kasin jonkun matkatoimiston kautta matkan, johon sitten kuuluu ylellinen bussi taalla Burmassa ja paaturistikohteiden kierros. Missaan tuon ison tien ulkopuolella noita hienoja busseja okymatkustajineen ei kylla ole nakynyt. Eipahan nuo bussit varmaan paljon syrjaisimmilla hiekkateilla parjaisikaan, ei tehot ja kunto kestaisi. Vertailimme busseja ja totesimme, etta meidan bussimme oli tietenkin taas se kaikkein rupuisemman nakoinen. No, riittavan hyva se oli kuitenkin: paljon jalkatilaa ja pehmeat penkit.

Perilla Yangonissa otimme jaetun taksin parin malesialaisen kanssa. Taksista puhkesi rengas puolimatkassa, mutta ei mennyt kuin 20 minuuttia, kun se oli vaihdettu. Veimme malasialaiset Central hotelliin, joka oli kirkkaasti valaistu noin aamustakin ja oven edessa istui vartijoita, jotka kohteliaasti tulivat nostelemaan heidan tavaroitaan ja aukomaan ovia. Hallituksen paikkahan tuo hotelli oli. Arsyttaa, kun ihmiset eivat ajattele yhtaan, mita valinnoillaan vaikuttavat, mutta yritan olla tuomitsematta! Jokainen matkustaa tavallaan ja kantaa oman vastuunsa. Sita paitsi jos haluaa ylellisyytta, voi olla vaikea loytaa muuta kuin juntan hotelleja. Mukavia ihmisihan nuo malasialaispojat olivat, toinen heista kutsui meidat kylaankin George towniin, pitaa katsoa ehdimmeko.

Meidan hotellillamme oli vahan erilainen meininki kuin tuolla ylellisessa paikassa. Kavelimme sinne rinkat selassa, kun katu oli yksisuuntainen ja taksi ei halunnut ajaa sita. Hotelli oli taysin pimea ja kuolleen nakoinen. Ovi oli kuitenkin hieman raollaan ja koputellessamme, havaitsimme elonmerkkeja. Joku sytytti taskulampun ja torakat siita hammentyneina, luikkivat nopeasti aulan poikki piiloihinsa. Toinen hotellipojista hieroi unisena silmiaan ja meni kaynistelemaan generaattoria. Han sanoi, etta menisi 5 minuuttia, etta valot syttyisivat. Sitten lahdimme katsomaan huoneita. Sita huonetta, mika meilla oli viimeksi ei tietenkaan ollut vapaana. Hotellipojat aina sanovat ”huoneet ovat samanlaisia”, mutta silti ne voivat olla ratkaisevasti aivan erilaisia. Nytkin yksi oli homeeessa ja toisessa nuhjuinen kokolattiamatto, jouduimme sit ottamaan tuon mattopaikan. Lakanat olivat kuitenkin hohtavan valkoiset ja ilmastointi pelasi, joten en valita. Nayttaa silti, etta olemme paihittaneet punkkimme! Nytkaan niita ei tullut tuolta huoneesta lisaa ja moneen paivaan ei ole ilmaantunut patteja. Tata pitaisi kylla juhlistaa jotenkin! Ehka shoppailen tanaan jotain vaatteita, silla rahaakin olisi. Olemme paikalleen ollessa kayttaneet usein vain 5 e paivassa, joten 10 euron paivabudjetista on viela paljon jaljella. Tosin liikkuminen on ollut kallista ja valilla olemme maksaneet hotellista jopa 14 d, eli 4 d yli budjettirajamme.

Huomenna yritan analysoida Burmaa hieman syvallisemmin. Nyt tama on viime paivina mennyt tallaiseksi tapahtumien sepustukseksi, mutta jospa joku edes jaksaa lukea ja paaasiassahan kirjoitan tata itselleni muistoksi rei ssailuistamme.

, Yangon,
Tuesday, October 19, 2010

No niin nyt lupailemaani vaikutelmaa, havaintoa ja analyysia Burmasta:

POLITIIKKA:

Miten sotilasjuntan hirmuhallinto nakyy taalla? Reissaajana sita on niin ulkopuolinen tarkkailija, blogini nimeen viitaten irtolainen, etta on vaikea sanoa ihmisten arkielamasta mitaan konkreettista. Voin kuitenkin sanoa, minkalaisen vaikutelman olen saanut. Ei tama niin surulliselta maalta vaikuta kuin ulkomaisessa mediassa annetaan ymmartaa! Jos taalla alkaa kapinoimaan ja tuo esille omia eroavia mielipiteitaan, varmasti joutuu vaikeuksiin. Jos kuitenkin vain hiljaa elelee omaa elamaansa ja pyrkii sopeutumaan, onnellinenkaan elama ei varmasti ole mahdottomuus. Kyllahan ihmisella tietenkin kuuluisi olla oikeus sanan- ja mielipiteenvapauteen! Ymmartaakseni monet ihmiset taalla oikeasti kannattaisivat demokratiaa. Eri asia kuitenkin on kuinka tarkeita arvoja nama mainitsemani ovat ihmisten arvojarjestyksessa. Ehka monet kuitenkin pitavat maan vakautta ja rauhaa tarkeampana kuin demokratiaa. Juntta osaa taitavasti kayttaa hyvaksi ihmisten levottomuuksien pelkoa ja kaikissa lehtien vaalipuheissa yleensa korostetaankin, kuinka kyseinen puolue tuo maahan vakauden (stability) tai ennen kaikkea sailyttaa sen.

Lehdissa on nahtavissa myos Aung (en viitsi kirjoittaa nimea kokonaan, silla yhteys voi katketa sensuurin vuoksi, en tieda onko sensuuri niin tehokas) rouvan puolueen mainoksia eli NLD:n, mutta luultavasti nuokin ihmiset ovat oikeasti juntan miehia ja naisia. Sita munkki varmaan yritti Pakodalla selittaa meille, etta aanestajia hammentaa, kuinka kaikki ehdokkaat kuitenkin ovat samoja, vaikka puolueiden nimet ovat ereja. Baganissa naimme aivan aidon tuon demokratia liiton kylttimainoksen, mutta se oli potkittu lahes kumoon ja naytti hyvin karsineelta.

Olen kuullut, etta juntta teettaa ihmisilla vielakin aika paljon pakkotoita, vaikka nama tyot ovatkin vissiin hieman vahentyneet. Erityisesti teiden ja siltojen rakentamiseen kaytetaan koyhia ihmisia, jotka saavat vain nimellista palkkaa. Nakihan teiden varsilla kylla usein ihmisia, jotka kanniskelivat sepelikuormia koreissa paansa paalla. Samalla tavoin kylla rakennetaan Intiassakin, siellakin kaytetaan paljon ihmistyota koneiden sijaan ja tuskin saavat kovin kummoista palkkaa.

Kaikki hallintorakennukset ovat usein eristetty piikkilankaaidoin ja ovensuuvartijoin, joten kai juntalla jonkinlainen pelko on itseensa kohdistuvasta iskusta. Hyvin rauhallista taalla kylla on ollut. En ole huomannut lahestyvia vaaleja millaan muulla tavoin kuin lehtien vaalimainosten perusteella. Pari kulkuetta kylla on nakynyt, mutta nekin ovat olleet kaikesta paatellen uskonnollisia. Ihmiset nayttaisivat suhtautuvan vaaleihin hyvin valinpitamattomasti.

Juntan vaalimainokset ovat usein jopa huvittavia. Demokratia sanaa sotketaan niihin ikaan kuin naon vuoksi. Esimerkiksi tyyliin: ”Demokratia kehittyy parhaiten pikku hiljaa ja vakaissa oloissa. Emme suvaitse vakivallan lietsojia vaan heidat tullaan murskaamaan.” Tuo murskaaminen kuullostaa mielestani aika vakivaltaiselle! Ensin tuomitaan vakivalta ja sitten kaytetaan sita keinona sita itseaan vastaan.

VAPAA-AIKA:

Jalkapallo on taalla kova sana, sita pelataan rantahietikolla ja jopa vetisilla suoalueilla. Myos samanlaista potkittavaa lentopalloa pelataan kuin Thaimaassa. Pienta punottua palloa potkitaan verkon ylitse. Kaikenlaisia pullonkorkki ja noppapeleja pelataan pikku kylien katujen varsilla. Paaasiassa burmalaiset nayttavan viettivan vapaatansa teekuppinsa aaressa muovijakkaralla, tuijotellen kadun elamaa ja vaihtaen kuulumisia ystaviensa kanssa. Miehia teehuoneissa nakee enemman, mutta naisiakin silloin talloin.

Uusi sukupolvi tappaa aikaansa usein myos naissa nettikahviloissa. Paaasiassa he pelaavat koneilla peleja tai chttailevat. Karaoke filmeja taalla tollaillaan joka pienemmassakin mokissa. Yleensa mussiikki on iskelman tyylista, mutta eraalla bussimatkalla kuulin jopa hevi- ja rappikaraokea. Hevi oli aika ihmeellista! Miten sellaista orinaa pystyy laulamaan tekstejen perusteella?

Erikoista, etta Intian laheisyydesta huolimatta, kriketin peluuta taalla ei ole nakynyt. Kerran nain, kuinka golffia pelattiin tyhjalla hoitamattomalla ja ruohikkoisella tontilla keskella kaupunkia. Myos useissa busseissa naytetyissa elokuvissa on pelattu golffia, joten se saattaa olla taalla nousevassa suosiossa.

IHMISET:

Ihmiset ovat hyvin avuliaita ja virallisissa yhteyksissa palveluhalukkaita. Esimerkiksi Mandalayn kadulla pyoraillessani pyorastani hajosi lokasuojaa kiinni pitava rautainen osa, se lahti puoliksi irti. Kadun varrella pikku kioskissa istuva poika huomasi taman ja olisi heti tarjoutunut sitomaan sen narulla kiinni. Virallisissa yhteyksissa, kuten kaupoissa tai guesthouseissa palvelu on hyvin innokasta. Olen tasta ennenkin maininnut, joten kerron nyt vain lyhyen esimerkin. Kaupoissa ymparilla on usein monta tyttoa kerralla valmiina toteuttamaan pienimmankin pyyntosi. Oikeastaan se on vahan stressaavaa jos haluat vain katsella ruokatuotteita ja et tieda, mita haet. Patheinissa en ollut edes kysynyt tytolta mitaan ja silta han ojenteli minua kohti sipsipusseja, et haluaisinko kenties niita. Toisessa kaupassa taas kalle kysyi nuudeleita, mutta kauppias vastasi kieltavasti ja kohta han ojenteli Kallea kohden soijamaitotolkkia. Ihan kuin ne olisivat olleet sama asia! Valilla tama palveluhalu menee yliymmarryksen ja liiallisuuksiinkin! Swe YA Minissa rannalla kysyessamme ropelia, tarjoilija sanoi, ettei sahkoja ole ja toi minulle viuhkan. Vahan ajan paasta han tuli taakseni ja alkoi heiluttamaan viuhkaa kuin hienojen rouvien palvelijat joskus 1800-luvulla. Siina tuli jo vahan vaivautunut olo!

Monissa huonommissakin hotelleissa ovipojat ryntaavat aukaisemaan meille ovia. Daddys homesissa, kun he nakivat minun kanniskelevan omenoita, he heti kysyivat tarvitsenko veista. Vesipullomme on aina suostuttu tayttamaan aivan ilmaiseksi jokaisessa hotellissa.

En usko mihinkaan kansan tyyppeihin, joten vaikea sanoa millaisia ihmiset taalla ovat luonteeltaan. Tuo palveluhalu nyt ei varmaan suoranaisesti liity luonteeseen, ainakin virallisissa yhteyksissa se vain on osa kulttuuristakaytantoa. Kaikki muut reissaajat ovat aina paivitelleet meille, kuinka ihmiset taalla ovat uskomattoman ystavallisia. No, ovathan he monet, mutta niin on varmasti joka maassa. Etenkin taalla Aasiassa pain ihmiset usein kayttaytyvat kohteliaan ystavallisesti, ehka se liittyy paljolti buddhalaisuuteenkin. Kiinassa taas kungfutselaisuuteen jne. Monissa Aasian uskonnoissa painotetaan hyvan kaytoksen merkitysta.

Kaytos ulkomaalaisia kohtaan: Sekin vaihtelee, mutta tiivistetysti voisi sanoa, etta me olemme heidan mielestaan hyvin kiinnostavia. Taalla Yangonissakin kuulee usein ”hei YOU!” tervehdysta, joka kuullostaa silta kuin ihmiset olisivat ponganneet erikoisen sirkuselaimen. Turistipaikoissa meita pidetaan aivan ihmisina, mutta toisaalta taas hyotymisyritykset ovat rasittavia. Pikku kylilla vanhukset ovat kohdelleet meita inhimillisemmin ja asiallisemmin. Ehka he muistavat ajan, kun taalla oli enemmankin ulkomaalaisia. Etenkin keski-ikaiset hairikoivat meita usein burmankielisilla kysymyksilla tai vain pelkalla naureskelulla ja sormella osoittamalla.

BURMA REISSAAJAN KANNALTA, HINTATASO YM:

Hotelleissa on se hyva puoli, etta niissa saa lahes aina aamupalan. Talla hetkella meilla on aika tyypillinen aamupalalista: paahtoleipaa, banaania, teeta ja omeletti. Tata luokkaa se on yleensa, mutta joskus on viela monipuolisepaa. Tuollaisen aamupalan hinta olisi ravintolassa ainakin 2 dollaria, joten siina tietenkin saastaa, kun se kuuluu hintaan. 2 Hengen huone taalla maksaa yleensa 10-15 dollaria. Kahdestaan reissaavalla Burma ei siis ole mikaan paras maa, silla yhden hengen huoneita saa yksin halvemmalla. Usein huoneet ovat jopa naita samoja 2 hengen huoneita, mutta yksin niista joutuisi maksamaan puolet vahemman. En ymmarra tata yksilohinnoittelua! Paljon jarkevampaa olisi maksaa huoneen mukaan. Kyllahan 1 ihminen sotkee siina missa kaksikin. Koko huone pitaa kuitenkin siivota.

Matkustaminen taalla on kallista. Suosittelen yobusseja! En olisi koskaan uskonut sanovani nain, silla ennen olen aina inhonnut niita. Taalla on kuitenkin suhteessa halvempi menna pitka matka kerrallaan ja ennen kaikkea se on paljon nopeampaa ja mukavampaa. Yobussilla Bagan-Yangon meni 12,5 tuntia ja suurin piirten sama matka, jonka menimme osissa Yangon-Mandalay kesti yhteensa ainakin 17 tuntia ja tuntui pitemmalta heittelehtivan ja kuuman bussin vuoksi.

Jos tykkaa olla liikkeessa ja kierrella vapaasti, Burma ei ole paras valinta. Taalla olisi jarkevinta valita vain pari paikkaa ja olla paikallaan. Harmillista on tietenkin myos matkustusrajoitukset. Paremmin taalla on kuitenkin paassyt kulkemaan kuin monet olivat ennalta pelotelleet. Paatie on leveaa moottoritieta (kaiken lisaksi vastaantulevien kaistalle ei paase ohittelemaan, koska keskella on betoniaitaa, mika lisaa turvallisuuden tunnetta) ja tosi nopeakulkuista. Monet pienemmatkin tiet ovat siedettavaa asvalttia, kuten Baganista noin 200 kilsaa kohti paatieta.

No nyt en keksi tahan enempaa, varmaan viela myohemmin lisailen jotain…

   , Yangon,
Wednesday, October 20, 2010
Jatkan nyt viela vahan eilista yhteenvetoa havainnoistani.

REISSAAJAN BURMA (JATKOA):

Kaikki tavara taalla on tosi halpaa. T-paidat maksavat 1-2 dollaria jos ei mitaan merkkivaatetta kaipaa. Neulan ja lankaa sain 100 kiatilla. (1000 on dollari). Hyvannakoinen reppu maksoi 3,5 d, eria asia kestaako kovin pitkaan. Puisia kasikoruja olen ostanut puolella dollarilla ja kivinen jaderengaskaan ei maksanut kuin 2,5 d.  Tinkia pitaa tietenkin osata. Tosin hinnat eivat taalla tipahda niin paljonkuin esim Intiassa. Jos hinta on merkitty tuotteeseen, se on juuri se hinta tai korkeintaan 100-200 kiattia halvempi. Hedelmat ovat aina kalliita, kuten muuallakin Aasiassa. Sita jaksan aina ihmetella, silla niitahan kasvaa taalla niin paljon. Osa hinnasta varmaan muodostuu ulkomaalaislisasta, mutta kylla omenat esimerkiksi oikeastikin maksavat. Kannattaa opetella burmalaiset numerot, niista on hedelmatoreilla ja muuallakin hyotya! Iso tietyn lajinen omena maksaa lahes puoli dollaria, pienempia saa halvemmalla. Banaaneita saa puolella dollarilla 5-10, riippuen aivan myyjasta. Mandariineista yritin kerran tinkia pitkaan, kun olin eraalla linja-autoasemalla ja niita myyntiin vahan joka kojussa. Kuljin tiskilta toiselle ja tingin, mutta hinta ei tippunut 1000 kiatista eli noin dollarista, silla sai noin 10 kappaletta. Muutaman muunkin saman tyylisen kokeen perusteella, olen tullut siihen tulokseen, etta hedelmat oikeasti ovat taalla suhteellisen ylellisia elintarvikkeita, siita huolimatta, etta niita myydaan lahes joka kadulla.

USKONTO JA YHTEISKUNTA:

Uskonto ei nay burmalaisessa katukuvassa yhta vahvasti kuin vaikkapa Intiassa tai Thaimaassa. Esimerkiksi Thaimaassa on joka paikassa aina henkientaloja, joihin on uhrattu lahjoja, taalla niita ei juurikaan ole nakynyt. Tietenkaan temppeleihin ei voi olla tormaamatta kaduilla vaeltaessa. Uskonto onkin keskittynyt paljolti temppeleihin. Kotialttareitakaan ei nay yhta paljon verrattuna Intiaan tai Thaimaahan. Muuten kylla uskonnossakin nakyvat jannalla tavalla juuri Intian ja Thaimaan yhteisvaikutus. Tama on buddhalainen maa, kuten Thaimaa, mutta temppeleilla kayttaydytaan paljolti, kuten Intiassa. Samalla tavalla kuin Intian hindulaisuus, uskonto nayttaa hyvn rituaaliselta. Buddhalaisuuteen kuuluva mietiskely ja jumalan etsiminen omasta sisimmastaan, on selvasti jaanyt taalla syrjaan temppelitoimitusten ja munkki-istituution rinnalla. Munkit ovat tosi tarkeassa roolissa taalla, heilla on paljon jopa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Heita nakee usein kulkueina ja tosi monet burmalaiset lahjoittavat heille jotain. Thaimaaseen verrattuna erikoista on, etta naispuolisiakin munkkeja on jonkin verran vaalean punaisissa kaavuissaan (ei se Thaimaassakaan kiellettya ole, mutta tosi harvinaista).

Laitoin miltein heti merkille taalla, miten sukupuolten roolit eivat ole niin tiukasti jakautuneet kuin Intiassa. Tama on kulttuuriltaan muuten niin paljossa Intiaa, joten tallaiset asiat pistavat heti silmiin. Yangonissa olen nahnyt jopa kasikadessa kulkevia pariskuntia. Yleisempaa taallakin on kuitenkin, etta miehet kulkevat keskenaan kasikadessa tai kaulailevat toisiaan hyvan kaveruuden merkiksi.

Tama nettipaikanpitaja on hyvin poikamaisesti pukeutunut nuori tytto lyhyinen hiuksineen. Olen nahnyt myos, kuinka naiset tekevat taalla perinteisia miestenhommia, esim pyorakorjaamolla tytto taytti pyoran kumini. Intiassa tallainen roolijakojen sotkeminen olisi hyvin harvinaista ja sita paheksuttaisiin voimakkaasti. Naiset ovat taalla usein myos pukeutuneet lansimaalaisesti, vaikka myos burmalaisia varikkaita hameita kaytetaan paljon. (miehetkin kayttavat hametta eli sarongia). Aika paljon taallakin pojat viettavat aikaansa omissa ryhmissaan ja tytot omissa, esim jos nakee poikia potkimassa pallloa, tyttoja harvoin on joukossa. Samoin miehet ja naiset ehka paaasiassa ovat omissa porukoissaan, mutta ei ole kuitenkaan mitenkaan harvinaista, etta sita istutaan vaikkapa saman teepoydan aaressa. Rannalla nain jopa, miten eras poika laittoi yhden tyton hiuksia. Kylla taalla ainakin paljon luontevampaa on sukupuolten valinen kanssakayminen kuin Intiassa! Meitakaan kukaan ei ole paheksunut, vaikka olen sanonut Kallea ”poikakamukseni”. Intiassa oli itsestaan selvaa, etta olemme naimisissa. Siella alettiin heti vilkuilla paheksuvasti ja virnuilla tietavasti jos puhuin vain poikakaverista.

YMPARISTOASIOISTA:

Roskaa on usein paljon ojien pohjilla ja katujen varsilla, mutta ei kuitenkaan sellaisia kasoja kuin Intiassa. Siisteydessaan tama on jotain siistin Thaimaan ja usein roskaisen Intian valilta. Jonkinlainen jatehuolto jarjestelma taalla on, ainakin useimmissa kaupungeissa. Jatteita kuitenkin myos poltetaan paljon, mika ei tietenkaan ole ilman laadun kannalta hyvaksi. Baganissa oli alue, jossa luki ”free plastic bag area”, joten jonkinlaista ymparistotietoisuutta kylla on olemassa. Baganissa yleissahko tuotettiin kasittaakseni vesivoimalla, rannalla taas oli aurinkovoimaa, yleensa ihmiset kuitenkin pyorittavat omia betrooligeneraattoreitaan.

No niin se havainnoistani.

Tanaan olisi iltalento Malesian Kuala Lumpuriin. En tieda joudummeko olemaan kentalla yota, silla lento on vasta 22 aikoihin perilla ja kentta on kaukana itse kaupungista. Busseja kulkee varmaan huonosti enaa tuohon aikaan ja guesthousit eivat valttamatta ole auki. Taalla Burmassa on katevaa, kun hotellit ovat aina auki! Aina voi menna koputtelemaan oville ja joku aulassa nukkuva kompii ylos ja tulee avaamaan. Taksilla emme tietenkaan voi kulkea periaatesyista, vaikka valilla joustammekin naissa periaatteissa, kuten esim tanaankin luultavammin otamme taalla paassa taksin.

Eilen juhlistimme viimeista paivaamme taalla Burmassa kaymalla elokuvissa. Oli aivan miellettyva kokemus! Maksoi vain 1000 ja oli iso elokuvateatteri pehmeine penkkeineen. Itse elokuvasta eli ”Day and Knight” ei muuta voi sanoa kuin, etta huumorilla sen katsoi. Nauroimme Kallen kanssa aina aivan eri kohdissa kuin muut. Nauroimme aina, kun oli muka janna kohta ja Tom Cruice  kiipeili liikkuvien autojen katoilla konepistoolien raiskiessa tulta. Oli se tuollaiseksi action elokuvaksi kuitenkin yllattavan katsottava. Enhan paljon monimutkaisempaa ja henkevampaa juonta olisi enkun kielisyyden vuoksi ymmartanytkaan. Joku seta piti leffaa nahtavasti viela tylsempana kuin itse, silla elokuva teatteri tarisi kuorsauksesta.

 

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi