Trans-Siberia-junalla Aasiaan, osa 7

Asia » Nepal » Kathmandu
May 11th 2009
Published: May 11th 2009

Nyt taas kerran pyykit pesty! Kasinpyykkaminen on kylla ylattavan rankkaa,erityisen rankkaa se on kahden vuorokauden valvomisen ja sen jalkeisen muutaman tunnin younien jalkeen. Ei ole helppoa tama reissajan arki! Onneksi tama touhu myos palkitsee aina valilla, kuten nyt sai voittajafiilikset, kun viimein selvisimme Katmanduun. Monet varmaan ajattelevat, eta vain lomailemme taalla ja, etta onhan se helppoa elamaa. Viime aikoina on kuitenkin ollut erityisen paljon koettelemuksia ja tata voisi verata paremminkin rankkaan kestavyysurheilusuoritukseen kuin lomailuun. Onko kaikki taman vaivan arvoista? Sanoisin lopulta kuitenkin olevan, silla kylla tama Katmandu vaikuttaa kaikinpuolin hyvin kiehtovalta ja monipuoliselta kaupungilta. Erityisesti olisi hienoa jos nyt paasisimme lastenkotiin leikkimaan aids-orpojen kanssa. Eihan se oikein mitaan kunnon vapaehtoistyota olisi jos olemme vain muutaman paivan, mutta uskoisin lasten silti ilahtuvan ja meille se ainakin olisi antoisa kokemus.

No niin nyt alkaa taas pitka kronologinen tarina viime paivien tapahtumista. Tosin nappaimisto jumittaa niin pahasti, etta katsotaan nyt kuinka pitkasti jaksan tarinoida. Varautukaa kirjainten puuttumiseen.

Nukuimme Kakarvitta rajakaupungissa erityisen huonosti kuumuudesta johtuen. Arsytti yolla herailla ja todeta, etta ulkona olisi ihanne nukumislampotila. Olisin halunnut puhkoa seiniin reikia tai menna ulos nukkumaan. Miksi hotelleista ei tehda ilmavampia? Olisiko se niin vaikeaa tehda joka puolelle huonetta isot avattavat ikkunat? Varanasissa huoneemme oli siita loistava, etta siella oikeasti tuuletus pelasi. Olimme siella kuin elaimet hakissa,kun joka puolella oli kalterisia ikunoita.Kaiken lisaksi apinat katsoivat meita kaltereiden lapi, kuin me olisimme elaintarhan elaimia. Tuolla kyseisessa hotellissa ei kuitenkan ollut kuin yksi onneton ikkuna. Kalle repi verhotangonkin alas, etta saisimme vahan happea, mutta ei se juuri auttanut. Illalla olin ajatellut, etta heraminen aamulla ennen neljaa olisi tuskaista, mutta itse asiassa oli helpotus viimein paasta siita hikipesasta ja lahtea raikkasen ulkoilmaan. Olimme edellisena iltana hankkineet liput valmiiksi. Poikkeuksellisesti olimme yrittaneet saada nimen omaan turistibussin. Ajattelime, etta sellainen menisi hieman joutuisammin kuin paikallisbussit. Rajalla nayttikin erityisen hyvalta, silla heti eras esitteli meille busseja ja huitoi erittelevasti ”tuolta lahtee paikallisen bussit ja tuolta bussit Katmanduun.” Pitemman matkan bussit siis olisivat kerrankin eri busseja, kuullosti erittain hyvalle.

(Pitaa menna valilla syomaan ja sitten toiseen nettipaikkan, silla ei talla nappaimistolla voi kirjoittaa.) (Kavin syomassa mahani tayteen ihanaa kreikkalaista mushakaa.Taalla on taas loistavat ruuat! Sen jalkeen ajattelin suunnata nettiin, mutta koko kaupunki olikin jalleen pimentynyt,vain kynttilat loistivat eri liikkeista. Nyt vahan myohemmin tulin hotellimme nettiin, kun taalla on oma generaattori.)

Kulkeuduimme aamulla Kakarvitassa helposti bussiasemalle ja loysimme bussin, silla meidan hotellimme oli aivan aseman vieressa ja lipunmyyja seta oli edellisena paivana kaynyt kadestapitaen osoittamassa paikan,mista auto lahtee. Erikoista oli, etta bussi lahti jopa 5 minuuttia etuajassa ja siina ei ollut meidan lisaksemme kyydissa kuin yksi muori. Muutaman minuutin paasta vakea sitten kuitenkin alkoi lappomaan sisaan teiden varsilta. Pysahdyimme useaan otteeseen ja katolle nosteltiin sakkeja. Hommassa oli kuitenkin tekemisen meininki, asiat tapahtuivat. Kun pysahdyimme ovipoika hyppasi silla sekunnilla ulos ja alkoi tyontaa selasta ihmisia sisaan bussiin. Naytti kuin han heittelisi ihmiset autoon. Koko ajan han hoki jotain, joka aanensavysta paatellen tarkoitti ”akkia akkia”, ja pian han jo hakkasi bussin ovea lahdon merkiksi. Usein han myos koytteli sakkeja katolle viela silloinkin, kun bussi oli jo lahtenyt liikkeelle. Kovassa vauhdissa han sitten kiipeili bussin kylkitikkaita takaisin autoon.

Nepalissa on se selkea ero Intiaan, etta taalla saa olla omissa oloissaan. Tassa on seka hyvat etta huonot puolensa, kuten tulimme viela moneen kertaan toteamaan tuon paivan aikana. Yksi seta jututti meita alkumatkasta. Kyselimme, mihin pari viikkoa kestanyt terai lakko liittyi ja saivatko protestoijat asiaansa eteenpain. Eivat he olleet kuulema saavuttaneet mitaan, tapaus oli johtanut ainoastaan paaministerin eroon. Siihen siis liittyi ero, mista mekin luimme lehdista. Olisi kylla hyodyllista jutella enemmankin paikallisten kanssa, ymmartaisi aina syyseurausyhteyksia, kun muuten asiat jaavat niin irrallisiksi. Monesti taalla paattelen jonkin asian taysin vaarin, kun asiat pitaa selvittaa vain pienien vihjeiden perusteella. No, joka tapauksessa,nama terai ihmiset eivat ainakaan viela olleet saavuttaneet lakkoilullaan mitaan. Selvisi, etta he harjoittavat perinteisia nepalilaisia elinkeinoja,siis lahinna maataloutta ja muu ”kehittyva Nepali” ei oikein
siksi arvosta heita vaan heita pidetaan alkukantaisina. En kylla ymmarra, mihin tamakin maa luulee olevansa kehittymassa. Intiassa kehityksen sentaan tuntee joka solullaan, sen yksinkertaisesti nakee lahes kaikesta, mutta ei taalla ole samanlaista eteenpain menemisen meininkia.(paitsi ehka Katmandussa) Ehka se on hyvakin, silla Intia kehittyy aivan liian huimaa vauhtia,aivan liian moni ei pysy kelkassa mukana. Jospa Nepalissa hyvin hitaasti edistyva kehitys tempaisi useampia mukaansa. Ainakin Nepali nayttaa ihailtavasti vahemman eriarvoiselta yhteiskunnalta. Kukaan ei Kakarvitassakaan kerjannyt ja vaikka lapset olivat laihoja, he leikkivat hyvin iloisaesti,mika osoittaa, etteivat he ihan nalkiintyneita olleet. Intiassa valitettavasti tormaa joskus kerjalaislapsiin, jotka juuri ja juuri nayttavat pysyvan pystyssa.

Bussimme oli hyvakuntoinen, penkit olivat hyvin mukavat ja matka edistyi vauhdikkaasti. Kyllahan se valilla hieman hirvitti, kun teimme akkinaisia vaistoliikkeita, mutta sellaista se taalla aina on. Pian totuin kuskin tempoilevaan ajotyyliin ja aloin torkkumaan. Yhtakkia jarrutimme hyvin akaisesti. Ei se mikaan pohjaan asti jarrutus ollut ja bussi ei aivan edes pysahtynyt, mutta ohjaamon penkilla, joka on sohvamainen istuin ilman selkanojaa, muori lenti varmaan ainakin metrin eteen pain. Onneksi han vain naureskeli ja nousi takaisin istumaan. Itse en ollut edes meinannut lahtea liikkeelle, silla jalkani jotka olin nostanut laheista oviseinaa vasten tukivat sen verran. Jatkoimme saman tien matkaa ja etenimme viela useita kilometreja.Sitten yhtakkia bussi hidasti ja kaarsi jonkinlaisen armeijan rakennuksen eteen. Luultavasti se oli poliisilaitos. Ei naita laitoksia pysty erottamaan, kun poliiseillakin on maastopuvut. Siella sitten kuski hyppasi ulos autosta ja lahti rivakasti kohti rakennusta, han hakkasi itseaan kasilla paahan ja naytti olevan shokissa. Pian muukin porukka alkoi purkaantua autosta.

Hyppasimme ulos ja kyselimme toisiltamme, ”eiko joku voisi kertoa jotain? Tapahtuiko siina jarrutuksessa sittenkin onnettomuus?” Yritin kysella bussin ovipojalta ja han osasikin sitten yhden sanan englantia. Han osasi sanoa ”onnettomuus” Kun tiedustelin kuoliko kukaan, han vastasi kieltavasti. Vahaksi ajaksi menimme aivan rauhallisesti istuskelemaan eraan heinamajan alle penkeille. Kun puoleen tuntiin ei tapahtunut mitaan, ajattelin lahtea pienoiselle tiedusteluretkelle. Ensimmaiset nuoret aijat vain nauroivat minulle eivatka osanneet sanoa mitaan. Kun kysyin eraalta sotilaalta, miksi bussi on pysahdyksissa ja milloin mahdollisesti paasisimme jatkamaan matkaa. Han sanoi” koska sattui onnettomuus, lapsi kuoli. Mista maasta sina olet?” Yritin kysella, etta mita tapahtui, tonaisiko bussimme lasta ja onko han varma, etta lapsi kuoli, koska edellinen aija oli sanonut, ettei kukaan kuollut. Sotilaan englannin kielentaito tai halu antaa tietoa loppui kuitenkin siihen. Lahdin sitten kierteleen kylille. Olin aikaisemmin harmitellut, etta kun meilla ei ole aikaa olla maaseudulla. Nyt kaipuuni maaseudulle kuitenkin lientyi huomattavasti! Tuollaisia kuppaisia kyliahan ne nayttivat kaikki olevan, muutkin bussin ikkunasta nakyvat. Uskon, etta siella elavat voivat olla oikeastikin onnellisia, ainakin sellaiset joilla on monta lehmaa ja kileja eli taattu toimeentulo. Uskoisin, etta siella voisi olla mukava asua, mutta reissaajalle Nepalin maaseutu ei ole mikaan ihannepaikka. On aivan eri asia lahtea, jollekin tourille, jossa kaikki on valmiiksi jarjestettya,ruuat ja majoitus tulee nakematta mitaan vaivaa. Silloin ehka jaksaa ihastella elainten maaraa, vehreita peltoja (joista tosin osa on vain hiekkaa.Varsinkin kuivuneiden jokien lahella aavikoituminen oli selvasti havaittavissa.) ja ihania pikku majoja lehmanlanta seinineen ja olkikattoineen. Tallaisella kengannauha budjetilla, jossa ei mitaan toureja oteta, Nepalin maaseudulla voisi olla oikeasti haasteellista tulla toimeen. Sain kokea sen tuon kuuden tunnin aikana, kun olimme pysahdyksissa.

Yritin menna eraaseen ravintolaan syomaan. Seisoskelin vahan aikaa tulilla kiehuvien patojen edessa ja odotin palvelua. Odotin aivan turhaan! Nepalilaiset ovat kylla selvasti ylpeaa kansaa,paljon enemman omanarvontuntoisia kuin intialaiset ja he ovat ulkomaalaisen nahdessaan paljon syrjaanvetaytyvaisempia. Kieltamatta itsekin saatan joskus antaa tylyn vaikutelman, kun en osaa enkkua ja siksi en sano mitaan. Nepalilaisilla on varmaan sama juttu. Monesti he kayttaytyvat kuin eivat huomaisikaan meita,jos eivat ymmarra mita haluamme. Intiassa joku taysin kielitaidotonkin ihminen olisi tullut hindiksi kyseleen minulta, mita haluan ja sitten olisimme yrittaneet viittomalla selvittaa sen. Tama muori kuitenkin vain jatkoi arkista puuhasteluaan. Viimein siihen tuli eras koko kylan ainut englantia taitava poika ja han auttoi minua viestimaan, etta haluan erasta perunapoperoa. Olin juuri parantunut ripulista ja siksi halusin syoda juuri tallaisessa paikassa, mista ruuan saa suoraan kiehuvasta pannusta. Meinasin huudahtaa, kun muori koski ruokaani kasillaan lappaessaan kauhalla ruokaa lautaselleni. No, lohduttauduin, etta se on kuitenkin niin kuumaa, etta ehka popot kuolee. Kasihygieniakaan ei taalla luultavasti ole mitenkaan loistavaa, kun kaikki maalaiset ovat niin paljon elainten kanssa tekemisissa. Istuin poytaan, joka naytti olevan paallystetty karpasilla. Huidoin niita heiman liikkeelle ja yritin syoda akkia etteivat ne istuisi ruokaani. Samaan aikaan minua neuvonut poika halusi tietaa,mika mielestani on maailman paras maa. Olisi tehnyt mieli sanoa, ettei ainakaan teidan maa. Ei minua koyhyys tai likaisuus hairitse, vaan asioiden toimimattomuus ja hitaus. Onhan Kiinakin paljolti koyha, samoin Thaimaa ja silti asiat tapahtuvat. Kritisoin pojalle myos hieman lapsityota. Sanoin, etten syonyt eraassa toisessa ravintolassa siksi, etta siella oli monia pikkulapsia toissa.Lapset tiskasivat koko ajan ja kantoivat painavia vesiampareita. Poika vain vetosi koyhyyteen ja sanoi sen olevan tavallista, etta monissa hotelleissa ja keittioissa tyoskentelee lapsia.

Ihmettelimme tienvarressa, miten koko kyla oli pysahtynyt. Totta kai se on tragedia jos joku kuolee! Tarviiko sen takia kuitenkaan pysayttaa koko bussiliikennetta useaksi tunniksi? Kaikki bussit pysahtyivat tienvarteen pitkaksi letkaksi lahes kolmen tunnin ajaksi. Yritimme siitakin kysella, etta miksi, mutta mitaan tietoa ei irronnut. Kaikki vain vetosivat onnettomuuteen. Meinasi siina odotellessa kylla loppua karsivallisyys,kun kukaan ei kertonut, mita odotetaan ja kuinka kauan viela mahdollisesti kestaisi. Epatietoisuus on aina pahinta! Kiertelin valilla ihmisen luota toiselle ja yritin saada jotain irti, mutta sitten aina akkia kyllastyin ja lahdin osteleen jotain ruokaa tai torkkumaan varjoon. Huvittelimme Kallen kanssa myos elainten kustannuksella. Yritimme esimerkiksi pudottaa erasta punavihreaa liskoa puusta. Teimme sille rajun myrskyn ravistelemalla, mutta ei se tippunut.

Jossain vaiheessa torkuin ulkona eraan temppelin varjossa ja sitten joku sotilas tuli hairitsemaan. He olivat hurjan nakoisia, kun heilla oli pitkat lahes maahan asti ulottuvat kivaarit. Heidan elamansa luultavasti oli kuitenkin kaikkea muuta kuin hurjaa. He nayttivat lahinna pesevat pyykkia, torkkuvan, laittavan ruokaa ja huutavan radiopuhelimiinsa. Rajalla eras sotilas oli niinkin tylsistynyt, etta katsoi tehtavakseen penkoa Kallen repun. Han halusi jopa tietaa mika kirja Lonely Planet on.

Tuo sotilas halusi vain kysya, haluaisinko sankyyn torkkumaan. Menin sitten katolle heidan vartiokoppiinsa, mutta eihan siella saanut unta, kun eras alkoi tenttaamaan Kallea kaikesta mahdollisesta. He eivat taaskaan yhtaan kuunnelleet,mita me yritimme kysya. Halusivat vain tietaa kaikki tavalliset,olemmeko naimisissaq jne. Viimein eras heista tuumasi, etta bussi lahtee ehka kolmelta. Menin sitten valilla bussiin torkkumaan ja siella sain jopa hetkeksi unta.

Neljan aikoihin alkoi tapahtua. Pihaan kaartoi uusi buusi ja ihmiset ryntasivat vanhaan varaamaan paikkoja. Olimme taas hetken tunnelmissa:Mita tapahtuu? Akkia kuitenkin vaistosin tyypillisen rynnataan bussiin kiiman. Ihmiset halisivat ja olivat kuin kanalauma. Hyokkasin heti sekaan ja Kallen tehtavaksi jai siirtaa tavaramme. Sain varattua meille samat paikat kuin edellisessa bussissa, mutta penkit eivat olleet niin hyvat,vaan ne liusuivat ikavasti. Vanhan bussin katolta heiteltiin tavarat uuden katolle ja minunkin rinkkani lensi pitkassa kaaressa.Olisivat vahan voineet miettia,onko siella sarkyvaa,mut eihan se taalla ole tapana. Onneksi ei ollut mitaan rikki menevaa. Saimme uuden kuskinkin ja nyt lahdettiin etenemaan rauhallisemmin. En ymmarra miksi koko bussi piti vaihtaa ja mista maailman aarista he sen hakivat kun siina kesti yli 6 tuntia! Ehka vanhan bussin kuski vangittiin ja eri kuskit eivat saa ajaa eri firmojen autoja. Tama on kuitenkin vain villi arvaus. Tama on niin kasittamaton maa, ettei tapahtumien syita voi tuosta vain lahtea arvaileen. Saattoihan hyvinkin olla vain, etta onnettomuusbussilla ajo olisi saattanut tuoda epaonnea ja siksi se piti vaihtaa.Taikausko on taalla vahvasti voimissaan.

Nyt matka eteni hyvin hitaasti. Kun olimme liikkeessa, ajoimme kylla lahes yhta hurjasti kuin aamullakin, mutta pysahtelimme jatkuvasti. Pysahdyimme ostamaan meloneita,tankkaamaan,syomaan,ojanvarteen vessatauolle,taas syomaan,jalleen vaihtamaan kuskia, antamaan lahjusrahoja tienvarsisotilaille ja lukuisista tuntemattomista syista. En saanut juurikaan nukuttua,kun penkki oli niin huono. Yhdessa vaiheessa menin lattialle riisisakkien paalle ja silloin vahan torkahdin.

Viimein pysahdyimme paikkaan, jossa oli lukuisia takseja. Suurin osa ihmisista lahti ulos. Kysyin eraalta pojalta kuinka kaukana Katmandu on. Han sanoi: pari kilometria. Ajattelimme jaada viimeiselle pysakille. Pikku hiljaa ihmiset pakkailivat kamojaa,touhu oli hyvin verkkaista. Kun emme sitten edelleenkaan liikkuneet,aloin taas kysella,milloin lahdemme. Vasta silloin saimme kuulla tuon olevan viimeinen pysakki. Hieman enemman olisivat kylla voineet informoida! Olin niin vasynyt, etta tuntui, etten jaksa liikahtaakaan, jotenkin kuitenkin sain itseni ulos autosta. Alhaalla taksikuskit kilpailivat meista. Eras tarttui rinkkaani ja viimeisilla voimillani sain kiskaistua sen hanen kadestaan. Vakisin han yritti repia rinkkaani ja minua autoonsa. Sain sanottua, etta toinen kuski oli antanut paremman tarjouksen.

Onneksi taksi loysi helposti Tamelin alueelle ja huomasimme aukiolevan hotellin. Tosin ensimmainen hotelli olisi ollut 90 dollaria, mutta onneksi toinen oli vain 10 e. Saimme neuvoteltua uloskirjauksen vasta seuraavalle keskipaivalle, joten tavallaan saimme hyvan alennuksen. Tama Tiibetin guesthouse on hyvin tasokas ja oikeastaan tama koko alue on hyvin hienoa seutua. Ravintoloita on taas joka lahtoon ja monenlaista vaatekauppaa. Kyllahan taalla hyvin viihtyisi, hieman liian korkeista hinnoista huolimatta, mutta huomenna yritamme joka tapauksessa loytaa lastenkodin.

Toivottavasti monsuunit eivat iske viela kovin rajuina. Vahan on tanaankin sadellut. Aika outoa kylla kun sataa,se on niin harvinaista. Onpahan ainakin ihanan viileaa ja on mahtavaa nauttia kaikkia kuumia juomia!

May 13th 2009
Published: May 13th 2009

Tulimme taas tanne kalliiseen Tiibet guesthouseen nettiin, kun ainoastan taalla nayttaa olevan oma generaattori, joka jaksaa antaa virtaa myos tietokoneille. Eilen kavimme kysymassa useaan kertaan nettia, mutta aina oli joko sahkokatkos tai yhteydet poikki. Sahkokatkoksista nahtavasti ilmoitetaan etukateen, silla erassakin nettipisteessa tati katsoi aina seinanteipatusta paperista,josa oli paivamarat ja kellonajat milloin netin pitaisi toimia. Ei se silti nahtavasti mitenkaan taysin varma ole, etta siltikan virrat kulkisi, silla eilenkin piti olla sahkoa 8 jalkeen, mutta ei kuitenkan ollut. Aina voi tulla myos ylimaraisia katkoksia. Oudoimmalta tuntuu, etta sahkot nahtavasti yleensa lyodaan poikki aina juuri pimean tulon aikan eli kuuden tienoilla.Nain on ollut nyt ainakin parina paivana. Sita saa sitten aina leikkia taskulamppujen ja kynttiloiden kanssa. Kaikissa guesthouseisa tuntuu olevan tapana, etta huoneeseen annetan kynttila.

Asumme nyt tas todellisessa murjussa. Muutimme sinne, koska ajettelimme olevan aivan sama missa nukumme,kun paivat olisimme kuitenkin lastenkodilla. Eilen kuitenkin selvisi, etta lapset ovat paivat koulussa ja sinne ei kannata menna paljon ennen 16. Luulimme paasevamme leikkimaan pienten lasten kanssa! Sanoin Kirstille(suomalainen lahetystyontekija,jonka aitini tuntee), etta mieluiten tyoskentelisimme pikku-lasten parissa. Kuitenkaan tuolla lastenkodissa ei ollut kuin yksi nelja-vuotias. Muut olivat 10 vuoden molemmin puolin ja teinejakin oli paljon.Olivat he kuitenkin hauska porukkaa! Ensin leikimme pitkaan Nikin kanssa, joka on todella topakka nelja-vuotias pikku tytto. Han komenti aina akaisesti poikia,jotka tulivat tekeman pienta kiusaa. Han lapsi heita kiukkuisesti korville ja piti muutenkin hyvin puolensa. Aikaisessa vaiheessa taalla kylla aloitetaan opiskelu! Kun tapasimme Nikin, han oli tekemassa laksyja eli piirtamassa vihkoonsa numeroita ja kirjaimia. Leikimme hanen kanssaan keilausleikkia eli laitoimme vesipulloja pystyyn ja annoimme Nikile pallon, jonka toimme tuliaisiksi ja han sai silla yrittaa kaataa keiloja. Se oli aika vauhdikasta menoa, silla han viskeli palloa nopealla temmolla ja me aina palautimme sen hanelle heitamalla milloin mistakin nurkasta tai tuolin alta. Valilla jotkin muutkin lapset tulivat leikkiin mukaan,mutta siita Niki ei tykannyt van omi aina pallon itselleen.

Vahan vaikeampi tuola oli tutustua lapsiin kuin yleensa lastenkodissa. Nikia lukuun ottamatta muut olivat hyvin rauhallisia ja ehka hieman syrjan vetaytyviakin. Se varman liittyy tahan kansanluonteeseen,mista aikaisemminkin kirjoitin.Taalla ei olla aivan niin riehakkaita, ennakkoluulottomia ja avomiellisia kuin vaikkapa usein Thaimaassa tai muualla K-Aasiassa, missa olemme aikaisemmin vierailleet lastenkodeissa. Siella he tulivat aina heti roikkuman kasiimme ja tekeman tuttavuutta. Tuolla kyseisessa lastenkodissa menimme ensin katsoman lasten kanssa jotain elokuvaa, joka naytti olevan tragikoominen rakkaustarina. Kuvaustyyli oli aivan kuin suoran Kauniista ja rohkeista. Valilla lapset hieman vilkuilivat meidan suuntaamme ja hymyilivat, mutta muuten he keskittyivat elokuvaan ja puhkesivat vahan valia nauraman jollekin kohtaukselle. Lahdimme sitten meille tarjotut erittain sokeriset kahvit juotuamme etsiman pienempia lapsia. Loysimme vain Nikin ja vahan myohemmin lastenkodin tati kertoi, ettei muita olekaan. Mielellan olisin leikkinyt isompien lasten kanssa jotain typilisia pihaleikkeja,opettanut heille peleja, joita vanhana kerhotatina hallitsen useitakin, mutta en oikein tiennyt miten saisin heihin kontaktia,kun kukan ei ollut oikein kovin kiinnostunut meista.Ongelma oli myos, ettei leluja nakynyt missaan. Yleensa lasten kansa on helppo alka leikkiman, kun ottaa itse jonkin lelun esiiin ja alka tutkaileen sita. Onneksi loysin eraan sangyn alta lentopallon! Se oli pelastus. Kun aloin heitteleen silla pihassa koreja, heti eras poika asettui eteeni ja elehti, etta syottaisin hanelle. Pian syoteltiin palloa lentopallo tyyliin toisillemme ja mukaan liittyi koko ajan lisaa porukkaa. Kun pari isompaakin poikaa tuli pelaileen,muodostimme joukkueet ja aloimme kisailla.Pisteita emme laskeneet,mutta muuten pelasimme suurin piirtein oikeaa lentopalloa.

Viela sen verran murjukampastamme, etta se on nimeltaan Lucky guesthouse, huonessa haisee vahvasti kusi, saaskia on paljon(Onneksi meilla on verkko.Tosin sen venyttely on aina urakka, silla se on oikeasti tarkoitettu yhteen sankyyn.On kekseliaisyyta vaativaa aina miettia miten sen saa niin kiinni, etta sinne alle mahtuu kaksi) ja vessa on taysin homeessa. Tulipahan kuitenkin osoitettua varaksi se luulo, ettei Katmandussa voisi yopya missaan 2 eurolla. Tasta on ollut paljon kiistelya joillakin foorumeilla ja useimmat patyivat siihen, ettei nain halpa majoitus ole mahdollinen. Eilen oli hyva, kun mietin miksi sankymme on koko ajan taynna jotain ihme murusia.Mista ne ilmaantuvat? Vaikka kuinka puhdistelin sankya, niita tuli aina jostain lisaa. Sitten illalla huomasin yhtakkia peiton alla jonkin ison ruskean moykyn, se naytti ihan kakilta. Kun kansin se ympari huomasin kuitenkin, etta se oli palanen kattoa. Huoneen puupohjainen paksulla maalilla malattu kattokin on niin huonossa kunnossa, etta se hilseilee ja valilla nayttaa irtoilevan jopa isoina palasina. Se kuinka palanen oli joutunut peiton alle,jai arvoitukseksi, mutta mystisten murusten syy selvisi.

Nyt lahdemme hieman katseleen nahtavyyksia. Illalla sitten taas lastenkotiin. Toivotavasti teita eivat taas tuki mielenosoittajat! Eilen oli jokin iso kulkue, jossa punaliput liehuivat ja mellakkapoliisit kulkivat kilpineen sen perassa. Olimme sen verran kaukana, etta naimme heidan vain lahestyvan tien toisesa paassa. Eras ohikulkija viittasi heihin ja sanoi ”big proplem” ja kehotti ottamaan kireesti mikrobussin, minka olisimme muutenkin ottaneet.

May 14th 2009
Published: May 14th 2009

Onhan tama monella tapaa hullu maa! Sahkot toimivat vain harvakseltaan, juoksevaa vetta ei tule ja koko ajan jotkin poliittiset ryhmittymat kapinoivat. Ensin paaministeri erotti armeijan paallikon ja sitten presidentti erotti paaministerin ja nyt vaaditaan presidentin eroa, tai ainakin etta han korjaisi paatoksiaan.

Lahes joka paiva taalla osoitetaan mielta jonkin asian puolesta. Tanaan poikkeuksellisesti Kantipath tie ei ollut tukossa mielenosoittajista. Siltikin nain muutamia poliiseja ja pieni ryhmittyma kantoi jotain jaettavia tai seinaan kiinnitettavia plakaatteja kadessaan. Mitaan riehumista en ole kuitenkaan nahnyt. Lehdissa on joskus ollut kuvia, joissa poliisit hakkaavat mielenosoittajia kepeillaan, mutta tallaiseen en ole onneksi tormannyt. Kun eilen odotimme riksassa mielenosoittajien siirtymista pois paakadulta, heidan kulkueensa lipui taysin rauhallisesti meidan edestamme.

Tanaan olen haaveillut suihkusta. Se on kuitenkin jaanyt haaveen tasolle. Meidan suihkustamme tulee vain kylmaa ja ruosteen tuoksuista vetta, joten kysyin kuumaa vetta amparissa. Yleensa tallainen suihku on aivan kateva. Nyt kuitenkin sain ruosteen ruskeaa haisevaa ja vain hieman haaleaa vetta. Toinen suunnitelmani oli kayda pesulla eraassa ravintolassa, jossa on iso ja siisti suihkullinen vessa. Tahan asti siella on ollut toimiva juokseva vesi. Aluksi innostuin kun raanasta juoksi taysin kirkasta vetta, mutta pian vesivana tyrehtyi. En ehtinyt kuin naaman pesta. Sain sitten onneksi hieman peseydyttya ja oli ainakin puhdasta vetta, kun laskin vaivihkaa pulloon vetta filtteritynnyrista, joka oli ravintolan nurkassa suodatettua juomavetta taynna.

Tallaistahan tama tassa maassa on! Vaikea kuvitella mitaan muuta paakaupunkia, missa sahko ja vesi olisivat yhta suuri ongelma. Ei se tietenkaan tarpeeksi hienoissa hotelleissa ole ongelma.Meillakin siellaTiibet guesthousissa kaikki toimi moitteettomasti,mita nyt televisioon ei riittanyt sahko aina katkon aikana. Rikkaimmilla on omat generaattorit ja varmaankin suuret vesivarastot jossain kattotynnyreissa. Koyhimmat saavat sitten kerata sadevetta saaveihin, kuten lastenkodissakin naytetaan tekevan ja heidan on vain sinniteltava ilman sahkoa kynttilat valonlahteina. Tama energianpuute ajaa varmaan ihmisia hyviinkin ratkaisuihin. Esimerkiksi lastenkodissa koko kattotasanne nayttaa olevan taynna aurinkopaneeleja. Valitettavasti vain useimmat nahtavasti turvautuvat siihen yleisimpaan ja helppoon energiaan eli generaattoriin, joka kay bensalla ja koska niita on kaikilla vahankin rikkaimmilla, niiden yhteissaastuttavuus on mittavaa.

Tanaa oli tosi hauskaa lastenkodissa! Nyt lapset alkavat jo vahan tuntea meita, joten he ottivat meidat iloisesti vastaan. Tanaan veimme sinne tuliaiseksi hyppynarun. Eilen taas veimme sulkapallomailat. Kaikki lahjamme ovat heti tulleet kovaan kayttoon. Eilen pelailimme perinteista sulkapaloa ja koska jossain vaiheessa Niki omi toisen mailan, pelasimme sen jalkeen pitkaan leikkia, jossa joku oli maalissa ja toinen loi mailalla sanomalehtipalloa maalia kohti. Isommatkin lapset ovat innostuneet leikkimaan kanssamme. Sekin tytto, joka pelasi kanssani sanomalehtipallolla oli varmaan ainakin 14-vuotias. Lastenkoti sijaitsee kylla viihtyisalla lueella. Siella on paljon rauhallisempaa kuin taalla Thamelin ymparistossa. Tuon alueen nimi on Bansbari ja sinne menee taalta mikrobussilla reilu puoli tuntia. Katmandun ehdottomana myonteisena puolena on kylla toimiva julkinen likenne! Lastenkodissa on noin 50 lasta ja valilla tuntuu, etta heita olisi enemmankin kun he innostuvat juoksentelemaan pihalla tai halisevat luokassa laksyjensa kimpussa. Eras tytto esitteli meille eilen paikkaa ja kertoi yhdessa pienessa huoneessa nukkuvan 12 lasta, kaksi aina yhdessa sangyssa. Hieman ahtaita huoneet siis ovat, mutta muuten tuolla on kylla puitteet kohdallaan. Talo on kodikas ja suhteellisen siisti, ja mistaan kayttotavaroista, kuten vaatteista ei nayta olevan pulaa.

Tanaan istuimme pitkaan pihalle levitetyn maton paalla, johon lapset olivat ryhmittyneet tekemaan kotitehtaviaan. Neuvoin yhta tyttoa hieman matikan laksyissa, mutta kylla han tosi taitavasti osasi ilman minuakin. Tuntuu, etta varsinkin pienimmat lapset ovat poikkeuksellisen alykkaita, paljon osaavampia kuin suomalaiset ikatoverinsa. Esimerkiksi Juti, joka on nelja-vuotta (loytyihan sielta Nikin lisaksi toienkin pikku-lapsi) osasi punoa solmukasikoruja, osui hienosti sulkapalloon mailallaan, osasi muutamia englanninkielen lauseita, osasi laskea englanniksi vaikka kuinka pitkalle ym. Opin tanaan siina pihalla istuessani myos lukuisia kivilla pelattavia leikkeja ja kasipeleja. Kivipelit olivat uskomattoman kekseliaita. Ei heti uskoisi,mita kaikkea pelkilla harmailla pikku kivilla voikaan tehda! Peleissa mitattiin paa asiassa heittajan napparyytta ja nopeutta.

Kavimme tanaan kaveleen ydin Thamelin alueella. Aika jarkyttaaa seutua! Siella alkoi olla jo vahan liikaakin vaatekauppaa ja trekkitoimistoa. Ylipaataan siella kauppailtiin koko ajan jotain ja hinnat olivat pilvissa. Ravintolassa missa kavimme olisi burgeristakin saanut pulittaa lahes 200, vaikka yleensa se on 50 tienoilla,ja usein allekin. No, tarjonta maaraa hinnat. Tuolla alueella on paljon rikaampia turisteja, jotka ovat valmiit maksamaan. Tormasimme jopa tanaan yhteen suomalaiseen perheeseen, mutta vain moikkasimme. Tilanne oli vahan nolo, kun Kalle selitti just: vessassa oli vahan vaikea pyyhkia, kun joku oli piilottanut vesikipon. Sanoin: olisithan voinut pyyhkia johonkin vanhoihin kuitteihin(niita kertyy aina rahapussiin). Tallaista vessakeskustelua siis kavimme juuri silloin kun ohitimme suomalaisten ruokapoydan! Vasta ovella huomasimme, etta he puhuivat suomea ja sitten vahan morjestimme.

Aluksi asuimme aivan Thamelin reunalla, nyt olemme oikeastaan asuneet alueen ulkopuolella eli laheisella Thahityn alueella. Huomenna muutamme Freak streetille, joka on toinen reissaajaghetto alue, mutta se on pienempi ja rauhallisempi. Muutamme lahinna, koska vessassamme ei voi peseytya. Jospa loytaisimme jonkin paikan, jossa vesi virtaa.

Nahtavyyksia emme ole viela muuta kierrelleet kuin Durbar Squarella kayneet kurkisteleen. Tuo alue on taynna keskiaikaisia temppeleita pitkine raystaineen. Ne ovat ikaan kuin temppelitorneja, joissa on kolmessa kerroksessa kolmiomaisia puisia rakenteita. Ovathan ne taas aika erilaisia temppeleita! Meilta yritettiin verottaa alueelle paasysta 300, mutta menimme eraan pikkukujan kautta ja sitten vain muina miehina lippuluukun ohitse. On se nyt ihan vaarin, etta kaikki muut ihmiset vain kavelevat noilla kaduilla, mutta kun meilla on valkoinen naama, meilta yritetaan kiskoa rahaa.

Nyt pitaa lopettaa,silla majapaikkamme ovet menevat kiinni 9:lta.

May 16th 2009
Published: May 16th 2009

Olemme kohta lahdossa kirkkoon, joten en voi kovin pitkasti kirjoitella. Toivottavasti sahkot toimisivat myos illalla niin paasisin uudestaan nettiin. Yleensa sahkot kylla ovat paalla vain joko aamulla tai illalla.

Bisnu, joka on orpokodin leppoisa isahahmo kutsui meidat eilen kirkkoon. Onhan se ihan janna nahda, minkalainen kirkkorakennus heilla on ja ennen kaikkea miten kirkollismenot poikkeavat suomalaisesta jumalanpalveluksesta! Naimme nyt Bisnun ensimmaista kertaa. Paljon muitakaan aikuisia ei ole nakynyt koko sina aikana, kun olemme olleet orpokodilla. Bisnun vaimo aina joskus vilahtaa jossain. Ihan eka kertaa, kun menimme sinne yllatyimme siita, miten lapset nayttivat parjaavan aivan omineen. Homma naytti toimivan niin,etta isommat pitivat kuria pienemmille. Olihan siella sitten valilla opettajan roolissa eras lahes parikymppisen nakoinen nuorimies ja tosiaan Bisnun vaimo aina valilla kanniskeli pienimpia lapsia sylissaan ja touhusi jotain kodinhoitoon liittyvaa.

Eilen veimme lastenkodille tuliaisiksi koottavia pahvisia lennokkeja. Taas lapset hyodynsivat taitavasti koko lennokkipakkauksen! Muovikuorista, jotka jakaantuivat kahteen astiamaiseen osaan tehtiin mailat ja osasta pakkauspahvia rutisteltiin pieni pallo, jota lyotiin nailla muoveilla. Lopusta pakkauspahvia rytisteltiin hyvin pienia palasia ja niista tuli kivipelia muistuttava peli, jossa paperipallo heitettiin ilmaan ja samanaikaisesti siepattiin maasta yksi paperi ennen kuin ilmassa ollut ehti laskeutua.

Itse lennokit eivat tietenkaan kauan pysyneet ehjina, silla lapsilla oli niin kova meno paalla. Sanoin, etta lapsia on noin 50, mutta eivat he tietenkaan koskaan ole yhta aikaa samassa tilassa. Yleensa lapsia on leikkinyt meidan kanssamme kerralla ehka vain noin 10. Osa on aina ulkona ja osa sisalla eri nukkumishuoneissa tai luokassa. Nyt kuitenkin lapsia oli poikkeuksellisen monta tuossa rappukaytavan tasanteella, jossa leikimme lentokoneilla. Heita oli lahes 20 ja heilla naytti olevan perjantai illan villitys kaynnissa. Muistan itsenikin kohdalla aina kouluaikoina kuinka perjantain viimeiset tunnit olivat aina aika levottomia, kun kaikilla oli kova kiire viikonlopun viettoon. Noillakin lapsilla on lauantai vapaapaiva. Hieman oudolta tuntuu, etta sunnuntain heilla on koulua. Viikko alkaa heilla sunnuntaista!

Sain koko ajan kuulla joka puolelta ”sister.sister” huuhahduksia, joilla lapset halusivat huomioni puoleensa. Joku pyysi korjaamaan lennokin kuminauhaa,jolla se ammuttiin lentamaan, joku halusi minun osallistuvan kivipeliin, joku halusi opettaa minulle kasienyhteen lapsyttelyleikin, joku halusi kokeilla hattuani, ja joku halusi vain tiedustella minka ikainen olen. Kalle omistautui lahinna Jutin hoitoon, joka oli hyvin ihastunut Kallen partaan ja halusi koko ajan istua Kallen sylissa ja silitella Kallen partaa, tai omia hanen hatun itselleen.

Illaalla menemme Kirstin kanssa syomaan, kun han kutsui meidat. Toivottavasti loydamme kyseisen ravintolan, jonne saimme vain puhelimessa suunnistusohjeet!

May 16th 2009
Published: May 16th 2009

Nyt on kirkossa kayty! Itse kirkkorakennus ei ollut, varsinkaan ulkoa pain, kovinkaan kummoinen ilmestys. Se naytti paremminkin joltain messuhallilta. Edes ristia ei nakynyt katolla, joten oli aluksi vahan vaikea tunnistaa olemmeko tulleet oikeaan paikkaan. Sisalta kirkko koostui isosta tilavasta salista, jossa oli mattoja joka puolella, muutamia pylvaita, puhujalava ja takaosassa pari penkkirivia. Eras nainen otti meidat huostaansa ja selitti miesten istuvan oikealla ja naisten vasemmalla puolella hallia, mutta takana parilla puupenkilla oli luvallista istua seka miesten etta naisten vierekkain. Han antoi meille hienot kaannoslaitteet, joista kuulisimme saarnan englanniksi.

Kirkollismenojen alkuosa oli ihanan riehakas. Eras nainen esiintyi lavalla kuin pitaisi jotain viihdeshowta. Han lauloi ja huusi kovaaanisesti mikkiin. Han sai ihmiset mukaan heiluttamaan kasiaan ja huojumaan puolelta toiselle. Monessa kohden myos taputettiin kasia yhteen musiikin tahdissa. Lavan vieressa lauloi kuoro, ja sen lauluun sai myos yleiso yhtya. Pidin tasta uskonnonharjoituksesta! Miksi uskonnon pitaisi aina olla niin vakavaa? Tuolla oli alkuvaiheessa tunnelma: Jeesus rakastaa meita kaikkia, iloitkaamme siita.

Sittemmin seurasi kuitenkin vakavahenkisempaa saarnausta. Lavalle astui pappi, joka alkoi puhumaan jumalan pelosta ja siita,kuinka jumala rankaisee samoin kuin isa rankaisee lapsiaan. Han tuomitsi uhkapelit ja juomisen, minka voin hyvin ymmartaa, silla ne ovat nahtavasti tassa yhteiskunnassa todellinen ongelma. Kuitenkin han tuomitsi myos elokuvissa kaynnin ja muita mielestani taysin viattomia asioita. Tuossa vaiheessa tuo uskonto alkoi tuntua hyvin tiukkapipoiselle ja liian ahdasmieliselle, toisin, mita aluksi olin sen mieltanyt. Rahankeruuseenkin panostettiin vahvasti! Pappi puhui pitkaan, miten juuri nyt on tarkeaa antaa viela enemman kolehteja kuin yleensa. Kyllahan naihin punoskoreihin, jotka kiersivat taydessa salissa,kertyikin mukavasti seteleita. Tuo rahastus ja noin kova panostus siihen tuntui vahan vaaralta, mutta toisaalta se saattoi oikeasti menna hyvaan tarkoitukseen. Pappi puhui jossain valissa myos, kuinka kuka tahansa voi tulla jutteleen ”sistereiden” kanssa ihan mista tahaansa ongelmasta ja yhdessa yritettaisiin loytaa siihen ratkaisu. Tuntui tuossa seurakunnassa yhteisollisyytta riittavan! Saapuessamme kirkkoon jo pihalla joku toivotti meidat tervetulleiksi ”hanen kirkkoonsa”. Han tuntui oikeasti mieltavan sen omaksi kirkokseen. Itse en koskaan oikeasti tuntenut kuuluvani vaikkapa Haapaveden seurakuntaan,vaikka siella aikanaan joskus kirkossa kavinkin ja pidin seurakunnan kerhoa.

Kaannoslaitteemme eivat oikein toimineet. Olisihan se ollutkin vahan liian hienoa tekniikkaa naihin oloihin! Radio sarisi niin pahasti, ettei kaannoksesta saanut juuri selvaa. Tosin ehka osin asiaan vaikutti huono kielitaitoni. Tuntui kuin olisin yrittanyt saada selvaa jostain vanhasta kielikuuntelunauhasta, millaisia oli lukiossa. Oli kirkossa muuten kylla puitteet kohdallaan. Lavalla esiintyjat heijastettiin kankaille, joita oli ripustettu salin keskiosaan, etta takanaolijatkin nakisivat puhujat, ja muu aanentoisto toimi moitteettomasti.

Osasimme taas kulkea mikrobussilla aika sujuvasti. Vahan oli vaikeuksia tunnistaa auton numeroa,kun Nepalin kirjaimin kirjoitettu 7 nayttaa aivan 6 . Onneksi Bisnu oli kirjoittanut paperiimme bussin numerot myos nepaliksi. Toistaiseksi julkinen liikenne toimii kylla Katmandussa loistavasti! En tieda sitten tulevaisuudessa, kun henkiloautot viela lisaantyvat, mutta nyt tiet ovat harvoin tukossa. Muutenkin liikkuminen taalla on miellyttavaa,lukuun ottamatta saasteista ilmaa. Kavelytiet reunustavat isojen teiden varsia ja pikkukujillakin mahtuu kulkemaan, vaikka vahan saakin mopoja vaistella. Ero Intiaan on suuri! On taallakin joskus ruuhkasta, mutta tiet eivat ole suoranaisesti tukossa, kuten usein Intiassa. Kaupunki on myos selkeasti puhtaampi kuin Intian isot kaupungit. Ei taallakaan paljon roskiksia nay, mutta varmaankin katuja siivotaan viela enemman kuin yleensa Intiassa. Ilmanlaatu on taalla suuri ongelma. Itse olen pystynyt aivan hyvin hengittelemaan ja vain silloin jos koko paivana ei ole satanut ja eksymme hiekkatielle, saattaa henkea ahdistaa leijaileva hiekanpoly. Aamuisin on myos hieman kurkkukipea. Joka tapauksessa meidan ei ole tarvinnut yskia, kuten monet paikalliset yskivat jatkuvasti. Busseissakaan ei paljon yskimisesta hiljaista hetkea ole, aina joku kohii. Ostin kylla hengityssuojaimen, mutta en oikein ole osannut kayttaa sita. Tuntuu, etta sen lapi saa vain huonommin happea.

Rahoista:

Taalla rahaa ei konkreettisena tavarana paljon arvosteta, abstraktina asiana kylla suurestikin. Olen nahnyt bussien rahastajapoikien kaivelevan rahoilla hampaitaan tai taittelevan niista paperilennokkeja. Usein rahat ovat sitten sen nakoisiakin kuin tuosta voi paatella. Monet ovat repeilleet, piirrelty tayteen, hyvin ryppysia tai teippailtu pienista palasista kokoon. Intiassa oltiin rahojen suhteen aika tarkkoja. Joku saattoi joskus hyvinkin kieltaytya ottamasta vastaan huonokuntoista setelia. Ne piti saitten jossain pimeassa jollekin riksakuskille vaivihkaa sujauttaa. Taalla ei sellaista ongelmaa ole.Kaikki raha kelpaa oli se missa kunnossa vain! Ainoa poikkeus on, etta 500 Intian rubiat eivat aina kay. Niilla maksaminen on oikeastaan laitonta, silla ne ovat kielletty Nepalissa, koska vaarennoksia liikkuu niin paljon. Silti kaytannossa hotellit ottavat niita lahes aina vastaan. Onhan sekin aika jannaa, etta taalla kay yhta hyvin niin Intian kuin Nepalin raha! Se on vain aina hirveaa laskemista saako oikein takaisin, kun usein maksamme Intian rubiolla ja saamme Nepalin rahoina vaihtorahat. Laskupaa taalla kylla kehittyy! Outoa rahojen suhteen on myos seteleiden erilaisuus! Kerran tormasin jopa 25 Nepalin rubian seteliin, eli tallaisia erikoisuuksia esiintyy. Intiassa on myos paljon erinakoisia, vanhempaa ja uudempaa 100 setelia, niita on ainakin kolmea erillaista. Periaatteessa samanlaisetkin setelit voivat olla vahan eri varisia.

Meilla on ollut tosi hyva tuuri ilmojen suhteen! Oikeastaan sadekausi on aluillaan, mutta sadellut on vain aina iltapaivisin ja silloinkin on ollut vain rankkoja kuuroja.

May 18th 2009
Published: May 18th 2009

Tanaan kavimme pyorahtamassa Dhulikhelissa, jossa toivoimme nakevamme lumihuippuvuoret, mutta ei niita pilvisen saan takia erottanutkaan. Paasimmepahan kuitenkin vahan maaseudun rauhaan ja hengittelemaan puhtaampaa ilmaa. Soimme siella erittain kalliissa Dhulikheli lodge resortissa, jossa oli kylla upeat puitteet evastaa. Paikka oli laitettu viimeisen paalle kukkaistutuksineen ja parveketerasseineen, josta nakyi hienot maisemat kauaksi oranssina hohtaville pengerviljelmille.

Viimeksi mainostin, etta Nepalissa kelpaa mika tahaansa raha. Nyt sitten yllattaen tanaan 500 Intian rubiat eivat olekaan kelvanneet. Vasta eilen maksoin sellaisella torilla, kun tein kauppoja eraasta puunaamarista. Nyt kuitenkin tuolla hotelliravintolassa kieltaydyttiin ottamasta rahaamme vastaan ja kehdattiin viela sanoa, etta nama setelit ovat laittomia Nepalissa. Saimme sitten tuntuvan alennuksen! Olisi meilla kylla ollut Intian satasen seteleitakin, mutta vaitimme, ettei meilla ole, koska meidan on pakko saastella niita huomisen bussimatkan maksuun. Tyhjensimme kummatkin kaikki Nepalilaiset setelimme poydalle ja tarjoilija laski niita kuin pitaisi meita aivan avuttomina. Han esitteli ”tassa on 100:n seteli ja tassa 20”. Totta kai sen tiesin! Nain vain heti, ettei poydalla ole tarpeeksi rahaa laskuumme. En ymmarra, eiko tuo seta osannut sita katsein arvioida. No, monet nepalilaiset tuntuvat kylla olevan aika avuttomia laskemaan, usein saamme alennusta, kun he laskevat vaarin.

Seta sai sitten kokoon ison kasan pikkurahoja, mutta satanen siita jai silti puuttumaan eli suurinpiirtein verojen ja palvelumaksujen verran. Toisaalta hinnat olivat kylla valomiiksi jo niin ylakanttiin, ettei tullut yhtaan huono omatunto, vaikkemme mitaan veroja talla kertaa maksaneetkaan. Soimmekin tosi halvalla, siis sellaista ruokaa, jonka valmistus ei paljon maksa. Kalle soi juustolautasen ja mina daalia ja chapatia. Yleensa daali on taalla koyhien ruokaa ja se irtoaa parilla kympilla. Tuolla se maksoi 150 pintaan. Nepalissa kylla huomaa viela selvemmin kuin Intiassa, etta taalla saa maksaa syomisesta ja palveluista ihan niin paljon kuin on valmis maksamaan. Ei ole mitaan ”oikeita hintoja”, vaan hinnat maaraytyvat maksajan rahapussin mukaan! Tama johtaa siihen, etta kaikkien tavaroiden kaupassa lahdetaan aluksi pilvia hipovista hinnoista, joka saa minut monesti arsyyntymaan niin, etten edes jaksa jaada tinkimaan. Riksakyydeissa tama nakyy oikeastaan myonteisella tavalla. Usein kysytaan ”Mika on sinun hintasi,mita haluat maksaa?”. Kun suurinpiirtein tiedamme oikeat hinnat, neuvottelut luistavat usein sujuvasti.

Saimme tuolla maaseutumaisemissa vahan tuntumaa siihen, millaista olisi trekkailla Nepalissa. Kavelimme pienta kapeaa hiekkaista polkua, joka laskeutui laaksoa kohden. Joka puolella oli kuivuudesta huolimatta vehreaa. Siniset kukkapuut olivat hienoja! Olen aikaisemminkin ihastellut naita puita. Harvoin luonnossa on mitaan sinista, ainakaan kukkia isompien kasvien varityksessa. Nuo ovat kuitenkin hyvin isoja kukkivia puita, joissa on kirkkaan sinisia kukkasia. Usein on myos hienon nakoista, kun kukkia on varissut maahan ja koko maa peittyy siniseen harsoon.

Nahtavyyksista:

Boudhanath oli nayttavan nakoinen 30 metria korkea silmatemppeli. Buddhan kaikkinakevat silmat vilkuilivat temppelin huipulta joka suuntaan ja valvoivat, etta oikeudenmukaisuus toteutuisi maailmassa. Temppelin ymparistossa kauppailtiin taas kovasti kaikenlaista, mutta kaupustelijat pysyttelivat paa asiassa myymaloissaan, joten siella sai kavella rauhassa. Itse temppeliin paasi kiipeamaan tasanteelle asti ja siella sen paasi kiertamaan. Saimme myos istuskella ja nauttia pyhan paikan tunnelmasta ilman, etta kukaan hairitsi.Ei Nepalissa muutenkaan kylla kovasti hairikoida, mutta juuri tuollaiset turistipaikat ovat yleensa poikkeus. Temppeliaukiolla oli muitakin vaikuttavia rakennuksia, kuten puukoristeellisia ja kullattuja pikkutemppeleita.Kavimme syomassa eraassa luomuruoka ravintolassa, jossa sai hyvaa terveysruokaa. Etenkin kotitekoinen lemonsorbetti oli hyvaa!

Apinatemppeli ei ollut mielestani aivan niin vaikuttava kuin Boudhanath. Tavallaan paikan pyhaa tunnelmaa pilasivat liialliset kaupustelukojut. Bouthanathilla kojuja ei sentaan ollut temppelin huipulla, mutta apinatemppelissa niita oli pystytetty sinnekin. Olihan tassa temppelissa se hieno puoli, etta sielta nakyi upeat maiset alas Katmanduun. Temppeliin sai kivuta erittain jyrkkia portaita, joiden nouseminen otti hieman koville,silla olimme ensin jo kavelleet yli kolme kilometria Freakstreetilta kohti temppelia. Takaisin menimme taksilla, silla sekaan ei ole taalla kovin pahan hintainen. Reilulla eurolla paasee jo muutaman kilometrin.

Toissa paivana soimme Kirstin seurassa tosi hienossa ravintolassa. Etsiskelimme ensin hieman paikkaa ja tuumimme, etta eihan tuo nyt sittenkaan onneksi liian hienolta nayta, kun naimme eraan ”gardeniksi” ristityn paikan. Siella oli muovijakkaroita jonkinnakoisen pressun alla. Sitten ajattelin, etta voiko se kuitenkaan tuo olla, silla nimi ei aivan tasmannyt. Sanoin,”pitaiskohan kuitenkin viela vahan katsella?”. Onneksi viela jatkoimme matkaa, silla lahettyvilla oli hieno portti valkoisten muurien sisaan ja sen ylapuolella luki hienosti vaihtuvin kirjaimin ”Ganrden of the Dreams”. Toisesta suunnasta kun katsoi, naki tuon ensimmaisen sanan ja toisesta toisen. Ne oli jotenkin tyylikkaasti paallekain kirjailtu. Kavimme sitten vahan viela tappamassa aikaa lahistolla ja sitten palasimme ravintolan eteen, jossa Kirstilta nayttava nainen jo meita odottelikin. Kirsti alkoi heti jutella niin vauhdikkaasti, ettei paljon tarvinnut miettia mita itse sanoisi. Ravintola oli upean vanhan puutarhan keskella.Siella oli isoja paksurunkoisia puita, hyvin hoidettua nurmikkoa, vesialtaita, suihkulahteita, monenlaisia erikoisia kasveja, valkoisia marmoripatsaita
ja keskella pienta temppelia muistuttava ravintola marmoripylvaineen.

Hieman pelotti kurkata ruokalistaan, etta minkalaiset hinnat sielta hyokkaisi. Hinnat olivat yksittaisten ruokien kohdalla kuitenkin samaa kuin Thamelin ydinalueilla eli reilulla 200 rubiallakin sai jo spagettia tai muuta yksinkertaista evasta. Kirsti kuitenkin ehdotti, etta ottaisimme neljan ruokalajin kokonaisuuden ja tarjoutui maksamaan. Vahan siina kursailtiin, etta ei tarvitsisi maksaa, mutta Kirsti tuumasi, etta mielellaan han maksaa, kun olemme hanen vieraitaan. Soimme alkuruuaksi monipuolisen salaatin, sitten tomaattikeittoa, leipia, paaruuaksi kanastroganofia ja jalkiruuaksi kolmen jaatelopallon annoksen mangoviipaleilla ja suklaakastikkeella. Kaikki ruoka oli tietenkin hienosti aseteltua, kuten kuvaan kuuluu. Ruokailuvalineitakin oli poydalla rivissa niin paljon, etten edes tajunnut, etta niita olisi pitanyt jarjestyksessa kayttaa. Otin vain aina jostain valista.

Kirsti puhui sujuvaa Nepalia tarjoilijoiden ja muiden tuttujensa kanssa, jotka poikkesivat tervehtimassa. Olisi kylla mukava aina yllattaa paikalliset tuollaisella kielitaidolla. Lopuksi, kun Kirsti viittoi meille kadulta riksan, naytti, etta riksapojan suu loksahti hammastyksesta auki, kun han kuuli kuinka Kirsti tinki hinnasta nepaliksi ja varmaan laski leikkiakin pojan kanssa. Monenlaista mielenkiintoista juttuahan Kirstilta kuuli taman maan tavoista, politiikasta, historiasta ja nykypaivan ongelmista. En kuitenkaan nyt jaksa niita alkaa tassa toisteleen. Sen verran vain mainittakoon, etta se mita han kertoi liikennekulttuurista oli aika jarkyttavaa. Kyselimme hanelta, mita siina oli mahdollisesti tapahtunut, kun koko kyla pysahtyi ja jouduimme odottelemaan ikuisuuden silloin, kun bussi ajoi lapsen paalle. Kirsti valotti asiaa: Ne laittoivat kuskin maksamaan.Siina puhutaan isoista summista,100 000 rubiaakaan ei valttamatta riita. Kuski ajoi poliisiaseman pihaan, koska siella han olisi turvassa. Jos han olisi pysahtynyt tienlaiteen, hanet olisi voitu hyvinkin jopa tappaa siina tappelun nujakassa joka olisi varmasti syntynyt. On ihan yleista, etta koko kyla suljetaan jos tapahtuu onnettomuus. Liikenne kulkee taas vasta, kun maksuista on paasty sopimukseen. Vahan aikaa sitten Katmandussa yksi kaupunginosa oli monta paivaa suljettuna, kun eras tiilitehttaan tyontekija kuoli. Han oli ensin vain haavoittunut, mutta sitten hanen paalleen peruutettiin uudestaan, silla loukkaantumisesta joutuu maksaan enemman kuin kuolemasta.

Varsinkin viimeinen seikka oli mielestani kasittamaton! Siis on aivan yleista, etta lievastikin haavoittunut tapetaan, ettei jouduttaisi maksamaan niin paljon korvauksia! On tama ihmeellinen maa. Toivottavasti huomisella taipaleellamme ei satu onnettomuuksia! Huomenna aamusta hyvastelemme Katmandun, joka oli aivan hauska tuttavuus ja jota jaa hieman ikava, ja lahdemme kohti rajaa. Iso kaupunkihan tama Katmandu on ja taalla on ison kaupungin ongelmat, kuten kerjalaisia (ei tosin talla alueella), ilmansaasteita, metelia, roskia ym. Mutta silti tama on ollut monta kertaa miellyttavampi kuin monet Intian isot kaupungit. Ehka se johtuu paljolti siita, ettei porukkaa kuitenkaan ole ihan niin paljon.

May 21st 2009
Published: May 21st 2009

Matka Katmandusta Birganjiin sujui yllattavan hyvin, vaikkakaan ei tietenkaan taysin ilman kommelluksia, kuten ei Nepalissa koskaan mikaan.

Aamulla otimme riksan kohti bussiasemaa. Eraan ison tien varressa han alkoi selittamaan, etta jattaisi meidat siihen. Han osoitteli bussien menevan siita ja kehotti meita vain kysymaan, mika menisi rajalle. Jotain han myos mutisi bussiasemalta lahtevien bussien kalleudesta. Yritin sanoa, etta pienella hintaerolla ei nyt tassa tapauksessa olisi valia,kunhan bussi vain kulkisi. Han ei kuitenkaan ymmartanyt tai halusi vain itse paasta helpommalla ja jattaa meidat jo siina vaiheessa matkaa pois kyydista. Jaimme kiltisti tienreunaan ja melkein samantien tuli bussi,jossa kyytiinheittaja-poika nyokytteli meidan kysymyksillemme ja alkoi raahata rinkkoja kohti bussia. Varmistimme viela eraalta matkustajalta, etta bussi todella menisi Birganjiin. Han nyokytteli, mutta tokaisi ”Tama on todella hidas”. ”No niin, Tamanhan juuri halusinkin kuulla!Mitenhan hidas bussi on kyseessa jos paikallisetkin pitavat sita hitaana” ajattelin. Kysyimme,kuinka kauan aikaa menisi ja vastaus oli, etta kolmelta oltaisiin perilla. ”Eihan se sitten ole ollenkaan hidas!”, tuumimme helpottuneina.

Pysahtelimme monia kertoja. Yhdessa pysahdyspaikassani soin elamani parhaita luumuja! Nepalissa monet hedelmat ovat uskomattoman hyvia. Ne ovat lahes kaikki luomuja, koska lannotteisiin ei ole useinkaan varaa. Nuo luumut olivat yhta aikaa hyvin makeita ja kirpeita. Ne olivat hyvin pienia, kuten useinkin luomuhedelmat ja ostin niita moneen otteeseen lisaa. Intooni vaikutti myos rehellinen myyja. Usein vahan vanhemmat myyjat ja lapset eivat pyyda liikaa,vaikka kylla hekin osaavat huijata. Nyt nuo luumut olivat vain rupian kappaleelta,mika oli varmasti oikea hinta.

Yhdessa pysahdyspaikassa huomasin akkiseltaan, etta rinkkamme oli nostettu tienposkeen. Mita,aikooko joku omia ne itselleen! Vahan siina ihmettelin ja viitoin rinkkoihimme pain,kunnes joku tuli viittomaan meidat ulos.Selvisi,etta tulisi vaihtaa bussia! He olivat kylla vaittaneet, etta juuri tuo bussi menee perille asti. Kalle valmistautui jo nostamaan mekkalan jos meidan lippumme eivat kavisi vaan pitaisi ostaa uudet. Onneksi vanhat liput kavivat. Tuossa vaiheessa selvisi myos, etta emme viiden tunnin matkalla olleet edenneet yhtaan etelemmaksi! Olimme matkanneet vain lantea kohden ja jopa hieman pohjoisemmaksi! Jostain syysta bussit eivat kayttaneet Katmandusta suoraan etelaan menevaa tieta. Silloinkin kun tulimme Katmanduun,olimme lahestyneet sita lannesta. Olisi kiva tietaa,olisivatko mitkaan bussit menneet suoraa reittia,vai eiko tuo tie jostain syysta ollut kaytossa. Joka tapauksessa tuo kiertotie ei ollut mikaan pikku mutka, vaan lahes kolminkertaisti kilometrimaarat.

Tuon bussin vaihdoksen jalkeen meilla oli huonommat penkit ja romumpi bussi, mutta etenimme sentaan suoraan kohden rajaa. Neljan jalkeen olimme rajalla (olimme lahteneet 7 aamulla) ja olihan se hieman vilkkaampi raja kuin siihen astiset. Itaisella ja lantisella rajalla oli ollut tosi hiljaista, vain paikallisten pyoraliikennetta ja jokunen rekka. Tuolla etelaisella rajalla rekat tukkivat liikenteen taysin! Riksamme yritti epatoivoisesti puikkelehtia niiden seassa huonolla kuoppaisella hiekkatiella, mutta vahan valia jaimme jumiin. Riksakuski joutui hakkaamaan rekkojen kylkeen, etta ne peruuttaisivat tai menisivat ereen pain muutaman sentin. Kun paasimme Nepalin rajavartiokopille, siella ei nakynyt ketaan! Leimasimet olivat poydalla,joten oli jo lahella,ettemme itse lyoneet leimoja. Kyselimme eraalta tosi ystavalliselta ja iloiselta naissotilaalta,ja han soitti jonnekin radiopuhelimellaan. Han sanoi, etta aija on jossain alueen ulkopuolella. Miten tyopaikalta voi noin vain lahtea johonkin lusmuileen! Tuo on kuitenkin Nepalin paaraja ja ketaan ei ole tarkistamassa passeja! Aikamoista huolimattomuutta, mutta sellaista elama Nepalissa tuntui olevan:mihinkaan ei suhtauduttu kovin vakavasti tai vastuuntuntoisesti.

Puolisen tuntia odottelimme, kunnes passintarkastaja suvaitsi saapua. Riksakuskimmekin oli jo niin tylsistynyt odottelemaan, etta han yritti Intian puolella pyytaa lisamaksua.Intian puolella toimistossa oltiin paikalla ja sopivan yrmyn nakoisina. Mies oli hyvin vakavanoloinen, mutta sitten han alkoi yhtakkia heittaa vitsin tynkaa. Han naureskeli, kun sanoimme olevamme naimisissa. Han ei meinannut uskoa, etta olemme samanaikaisesti opiskelijoita,silla Intiassa ei yleensa menna naimisiin ennen ammatinhankintaa. Han yritti moneen otteeseen tivata, etta enko olekin kotiaiti. Ei hanelle mennyt perille, etta minakin opiskelen yliopistossa! Han oli jotenkin ihmeellisen vanhakantaisen oloinen! Kaikenlisaksi hanella oli taas tuo intialaisille tyypillinen alemmuuskompleksi omasta maastaan. ”Miksi, ette ole Intiassa kuin viikon, etteko pida Intiasta?” Sanoimme olleemme Intiassa jo puolisen vuotta, jolloin hanen kasvonsa vahan kirkastuivat.

Rakxaul, jota kutsuimme Raksuksi ei mitaan syvempia rakkauden tunteita herattanyt. Loysimme aivan viihtyisan hotellin(Surya), mutta senkin tasokkuutta vahan himmensi generaattori, joka puksutteli kaynnissa pitkalle iltaa.Kavimme kysymassa, milloin se sammuisi, silla se puski huoneeseemme pakokaasun tuoksuista ilmaa ja hairitsi aanellaan. Yhdeksalta piti sammua, mutta kylla se senkin jalkeen useaan kertaan lahti paalle.Kalle kavi jossain vaiheessa heittamassa generaattoria roskakorilla,kun han oli niin artynyt. Onneksi televisiosta alkoi hyva elokuva niin valvoimme mielellamme sen aikaa, etta generaattori viimein sammui ja ikkunat pystyi aukasemaan hapen kulkemiseksi.Raksusta ei loytynyt edes mitaan ravintolaa! Kiertelimme pitkaan kaupungilla ja kuulimme huhuja, etta jokin paikka pitaisi olla, mutta emme sinne koskaan loytaneet. Biharin osavaltiossa ei ylipaataan oikein missaan kaupungeissa ole ollut ravintoloita! Ihmiset soivat katukeittioissa. Muutenkin Bihar kylla erottui selvasti muiden osavaltioiden joukosta koyhyydellaan. Ei West Bengal tai moni muukaan niin kovin rikas ollut, mutta Biharissa koyhyys kylla nakyi konkreettisemmin. Se nakyi teiden huonossa kunnossa, oikeasti nalkaisilta nayttavien maarissa, rahjaisissa rakennuksissa, kauppojen tuotemerkkien suppeudessa ym. Ostimme sitten nuudelipaketteja ja keittelimme vedenkeittimellani nuudelisoppaa.

Kallella on varmaan junamatkastaan enemman sanottavaa kuin minulla. Ei naissa ylemmissa luokissa koskaan tapahdu mitaan jannaa, se on niiden varjopuoli. Muutenhan siella oli kylla taas tosi leppoisa matkustaa. Kukaan ei edes sanonut minulle mitaan, paitsi ihan lopussa minua haluttiin kuvata. Lueskelin ylapetillani puhtaiden valkoisten lakanoideni valissa. Joskus yolla oli hieman kuuma, kun joku sammutti ropelin, mutta muuten lampokin oli ihanne. Ei ollut niin kylma kuin viimeksi. Ilmastointi oli vahan tehottomampi kuin 2 ac luokassa, mutta muuten tuo 3 ac oli kylla aivan samaa tasoa. Mitaan muuta konkreettista eroa en huomannut kuin, etta sankyja oli nyt kolmessa kerroksessa ja mitaan verhoa ei ollut hyttejen ja kaytavan valissa.

Aika nalkahan se kylla oli tuolla matkalla! Olin ostanut evaaksi vain hedelmia ja kekseja, koska juuri muuta ei ollut myyty kaupoissa tai kojuissa.Ajattelin ostaa asemilta paistosruokia, mutta he olivat taas paistelleet niita valmiiksi. Kaikki leivat ja muut kokkaukset olivat aseteltu paljaan taivaan alle kojujen tiskille. Karpaset pyorivat niissa ja varmasti kaikki poly ja lika mita asemilla leijuu jokapuolella laskeutui niihin. Ei ne paljon ruokahalua herattaneet! Niin pienilla toimilla noistakin ruuista saisi syotavia! Vain jokin kupu paalle. Vahan alkoi arsyttamaan! Yhdessa vaiheessa onneksi loysin omeletin paistelijan ja sain syoda sellaisen leipien kera. Se olikin ainut lammin ateria.

Nyt olemme jalleen Delhissa! Majottauduimme tiibetilaisalueelle, koska olimme kuulleet taman olevan rauhallista seutua. Munkit ovatkin kylla taas ihailtavan leppoisia ja kohteliaan oloisia. Intialaiset saheltajat kuitenkin hieman pilaavat taas tatakin aluetta. Jo oli askenkin ulkona joku korvanpuhdistelija tarjoamassa palveluitaan. Myos aitiin tuttipullon ja lapsen kanssa tormasimme. Kirsti oli varoittanut meita naista maidon kerjaajista. Maito on taalla niin kallista, etta siita saa hyvat tulot myymalla tolkin takaisin kauppaan jos joku hyvaa tarkoittava lansimaalainen sattuu ensin maksamaan aitille taman maitopurkin.Siis juuri koskaan maito ei paady lapselle! Mihin lapsi edes tarvitsisi lehmanmaitoa, aidithan imettavat heita?

Nyt alkaa olla reissu loppusuoralla. Enaa nelja kokonaista paivaa taalla ja sitten lento kotiin. Ehka se on jo aikakin palata, kun terveyskin taas vahan reistailee kummallakin. Kallella oli pitkaan ripuli, mika on nyt jo parempana, mutta on saanut hanet laihtumaan entisestaan ja minulla pikku kuumeilut iskevat aina valilla. En tieda ovatko nuo kuumeilut koskaan pois olleetkaan, jossain vaiheessa kyllastyin mittaileen lampoani. Joka tapauksessa ayurveda tuotteilla oloni on pysynyt suhteellisen virkeana, ja aivan toimintakuntoisena. On kuitenkin jo muustakin syista kiva palata. Jos tanne jaisi, pitaisi menna jonnekin Nepalin maaseudulle tai ainakin Pohjois-Intiaan. Siella on vahan parempikaytoksisia ihmisia ja tietty ilmastokin on miellyttava. Erityisesti alan kyllastya naihin intialaisiin saheltajiin! He eivat koskaan kuuntele mita heille sanoo! Junassakin yritin kysya, milloin olisimme perilla, mutta he vain kysyivat :viela yksi kuva? Myos se, etta ihmiset saattavat kesken kulkunsa pysahtya kadun reunaa tuijottamaan, ei oikein ole miellyttavaa kaytosta.

May 22nd 2009
Published: May 22nd 2009

Pitaisikohan sita viela Delhia muutamalla sanalla kuvailla? Viimeksi jo kerroinkin aika paljon tasta kaupungista, joten sanottakoon, etta kaupunki nayttaa olevan ennallaan. Maan alla metrokaytavissa nayttaa kuin olisimme hienossakin kaupungissa. Voisi kuvitella jopa olevansa Bangkokissa. Samalla tavoin metrokaytavat ovat pidetty siisteina, ne ovat kivasti ilmastoitu ja itse metrojunat ovat hyvin modernin nakoisia. Tupsahtaesaan akikseltaan maanpinnalle, ei Bangkokin korkeita pilvenpiirtajia kuitenkaan nay missaan, vaan niiden tilalla on riksojen ja muun liikenteen paljous, seka rapistuneet vain muutaman kerroksen korkeat hokkelikerrostalot. Tietenkin pilvenpiirtajiakin piirty siella talla horisonttiin, mutta ne ovat yksittaisia ilmioita.

Pitaa yrittaa kirjoitta nyt aika nopeasti, silla kohta laskeutuu pimeys ja hyttyset valtaavat kadut. Taman tibetilaisalueen takana on jonkinlainen lahes virtaamaton joki ja laaja suoalue pikku peltoineen. Varmaankin siita johtuu, etta hyttyset viihtyvat naissa maisemissa erityisen hyvin. Jos nyt malaria ei iske niin ei koskaan! Eilen tuntui kuin saisi raivata tietaan hyttysparven keskella, kun kulki kaduilla.

Taman paivan olemme viettaneet shoppaillen. Ensin ajattelimme menna varsinaisen keskustan aluelle, mutta se osoittautui liian vaikeaksi projektiksi. Otimme ensin riksan kohti metropysakkia ja sielta ajelimme New Delhin rautatieasemalle, jossa tarkoitus oli astua lahijunaan. Turistitoimistossa ei kuitenkaan tiedetty oikeaa laituria ja kyselytiskilla oli lyoty vain hindunkielinen lappu luukulle, jossa oli epamaaraisia numeroita. Tuokin on kylla kasittamaton asema! Sen pitaisi olla Delhin paarautatieasema, joten se voisi olla vaikkapa ilmastoitu ja viihtyisaksi laitettu. Kaikki on siella kuitenkin harmaata ja polyista. Ihmismassojen maara on kasittamaton ja paikan vihtyvyyten ei ole panostettu mitenkaan, ainoana poikkeuksena ylakerran turistitoimisto. Kaikki pinnat ovat rakenuksessa harmaata kivea ja yleiskuva hyvin nuhjuinen, mika ei tietenkaan ole yllatavaa, kun Intiassa ollaan. Kuitenkin perus Intiaan kuuluu myos se, etta tiettyihin kohteisiin on aina panostettu. Tallaisissa isoissa kaupungeissa on aina tiettyja hienoja rakennuksia, sellaisia jotka loistokkuudellaan paihittaisivat minka tahansa lansimaisen vastineensa. Valitettavasti nama rakennukset eivat kuitenkaan yleensa ole julkisia tiloja, vaan jotain ostoskeskuksia, hotelleja tai muita missa pyorii suuret rahat.

Ihmellista, miten Delhin metro ei vielakaan kulje varsinaiseen ydinkeskustaan! Eiko tallaista julkista kulkuvaylaa rakennettaesa pitaisi aloitta juuri keskustan alueesta? Sen sijaan metrolla kylla paase jonnekin taysin syrjaseuduille. Koska turhauduime oikean junan metsastykseen, paatime muuttaa suunnitelmia ja lahtea kavellen laheiselle Paharganjin aluelle. Siella sitten ostelimme monia tuliaisia, kunnes myrsky keskeytti ostelumme. Monet katokset lahtivat akaisen tuulen matkaan ja myohemmin huomasimme kadulla jopa isoja valomainostauluja, jotka kiukkuinen tuuli oli siepannut mukaansa ja repinyt alas.

Ilmasto on kylla hieman liian kuuma! Olen huomannut, etta 40 on sellainen kriittinen raja, jota lampimampaa ei helposti kesta. Taalla lampo kieppuu juuri noilla korvilla. Jos se ylittyy alkaa hiki virrata kivoina puroina. Empahan sitakaan ole aikaisemmin ennen nyt tata loppureisua kokenut, milta tuntuu kun naamasta ja joka puolelta oikeasti virtaa hikea. Viilentaa kivasti! Mutta vetta kuluu uskomatomia maaria.

Metrotunelissa eras intialainen vartija halusi taas patea. Jostain systa metrokolikkoni ei kaynyt ulostuloportiin. Sanoin siita vartijalle, kun olin jaanyt vangiksi portin sisaan. Han komensi ensin Kallen pois portin lahelta nayttaen hyvin turhautuneelta, selvasti ajatellen:Etteko te yksinkertaiset turistit tatakaan osaa. Sitten han loi voimakkaasti kiekon kohti tunnistuslevya ja nayti hyvin yllatynelta, kun se ei toiminutkaan. Han hakkasi sita viela pitkaan ja yritti tunkea laitteen sisaan. Viimein hanen sisunsa antoi periksi ja han haki oman korttinsa, milla aukaisi portin. Intialaisilla on kylla usein uskomaton patemisen halu! Parhaiten se tietenkin nakyy siina, etta he haluavat oikeasti auttaa meita. Pahiten taas jatkuvana neuvomisena, milloin he vain sotkevat asiamme ja suunnitelmamme. Tanaankin olimme menossa kohti metroa ja joku huusi kaskevasti :junaliput ostetan tuolta pain. Aina he luulevat tietavansa, mita meilla on mielessa!

May 23rd 2009
Published: May 23rd 2009

Kun tulin Intiaan, ihailin suuresti Kolkatan selviytyja-ihmisia. Intia nayttaytyi hyvin elaman makuisena juuri siksi, etta taalla elaminen vaikutti olevan jatkuvaa taistelua olemassaolosta. Nain sen jostain syysta paljon enemman myonteisena seikkana kuin huonossa valossa. Se, miten ihmiset oikeasti joutuivat kamppailemaan toimeentulonsa puolesta, naytti pitavan heidat vahvasti elaman syrjassa kiinni. He todella elivat, nama Kolkatan koyhat, jotka nukkuivat pressujen tai vilttien alla katujen reunustoilla ja laittoivat ruokaa hymyssa suin hiilikeittimillaan keskella katua. Olen kylla monesti lukenutkin, kuinka ihmiset usein aluksi vieraan kulttuurin kohdatessaan nakevat vain ne mielenkiintoiset ja hyvat asiat. He tulkitsevat kaikkea jonkinlaisen myonteisyyden verhon lavitse.

Nyt olen alkanut ajattelemaan kriittisemmin. Eiko tama yhteiskunta ole aivan kuin juutalaisten keskitysleiri? Nayttaisi, etta ne ihmiset selviytyvat, jotka osaavat parhaiten hyvaksiksikayttaa toisia, ne jotka ovat royhkeampia ja osaavat raivata muut tieltaan. Tama on aikalailla aarioikeistolainen yhteiskunta menttaliteetiltaan, vaikka keskustalainen kongressipuolue voittikin vaalit! Jossakin alimman luokan junanvaunuissa tama toisten tielta raivaaminen nakyy konkreettisesti. Siella omaa saavutettua paikkaa puolustetaan vihaisin katsein, kiukkuisin huudoin ja jopa lyomalla ja tonimalla. Abstraktilla ja laajemmalla tasolla tama alyton kilpailu, nakyy esimerkiksi koulutuksessa ja tyoelamassa. Kerrankin nain kuinka erasta koulua mainostettiin: Ei haviajien lapsille. Monissa iskulauseissa tama oikeistolainen ajatusmaailma nakyy puhtaimmin. Esimerkiksi Darjeelingissa hotellimme seinataulussa oli iso kivinen kartano nurmikko pihoineen ja tekstissa luki, ”Kuka vain voi menestya, kun ottaa vain oikean askeleen oikeaan aikaan oikeaan suuntaan.”

Intia on siis monella tavoin hyvin julma yhteiskunta. Se on hyvin kova maa jopa muihin yhta koyhiin tai koyhempiin maihin verrattuna. Nepalissa maolaiset ovat onneksi pysytelleet osaksi vallassa ja heilla on vahva kannatus. Kirsti selitti, kuinka maolaisissa on tosi paljon oikeasti fiksua porukkaa ja heidan ajamansa asiat ovat Nepalin kansalle hyvin tarkeita. Siella oikeasti ajetaan tasa-arvoa ja pyritaan tekemaan paatoksia, jotka auttaisivat maata eteen pain talla saralla. Maolaisten kannatusta syo vain suuresti uskonnonvastaisuus. Monet olivat Kirstille ihmetelleet, ”Miten kaikki muu mita maoistit puhuvat kuullostaa niin oikealle ja hyvalle ja sitten he kieltavat uskonnon. Meille on elintarkeaa, etta saamme polttaa ruumiimme ym.”

Intia saa syyttaa monista ongelmistaan liiallista vaestonkasvua, vaikka ei sekaan tietenkaan kaikkea selita. Onhan se nyt kuitenkin selva, etta kun vaestontiheys kay tietylla alueella hyvin suureksi, kaikille ei riita hyodykkeita, kuten asuntoja, toita tai edes ruokaa. Onhan se monissa elainlaumoissakin todettu kuinka talloin myos yksiloiden valinen kilpailu kovenee ja agression tunteet lisaantyy. Kylla tilan puutteen herattaman agression huomaa tuolla kaduillakin, tanaankin taas ihmiset tormailivat kiukkuisesti meihin ja toisiinsa jattkuvasti ja autot kaahailivat toistensa eteen. Mitahan taalla on tehty vaestonkasvun hillitsemiseksi? Olisi kiintoisaa lukea jokin tutkimus. Ainoa, minka itse olen huomannut olevan pieni yritys tahan suuntaan, oli seinaan liimattu kyltti Nepalin raja-aseman kopissa, jossa luki ”Yksi on kiva” ja alla ”vaestokontrolli.” Tama kuullosti hyvin naivilta! Eiko olisi tehokkaampaa vedota johonkin ihan oikeisiin faktoihin kasvun hillitsemiseksi, eika vain sanoa yhden lapsen olevan mukava juttu? Intiassa tietenkin tunteilla paasee usein pitemmalle kuin jarjella. En silti ymmarra, mita nimen omaan hauskaa yhdessa lapsessa olisi moneen verrattuna. Ehka siina tarkoitettiin, etta vanhemmat paasisivat helpommalla, mutta ei taalla kasittaakseni lapsia yleensakaan pideta kovin tyolaina, kuten lansimaissa. Lapset kasvavat itsestaan, ei heita tarvii niin kasvattaa ja isommat huolehtivat pienemmista, joten vanhemmilla ei ole niin paljon vastuuta.

Tanaan taas yritimme ydinkeskustaan, mutta emme edelleenkaan selvinneet sinne. Juna-asemalla oli tavallistakin enemman porukkaa, joten emme olisi mahtuneet lahijunaan kyytiin. Riksoja kysellessa eras taas sanoi, etta marketti on talta paivalta suljettu, kun on jotkin festarit. Voi olla, etta han vain keksi sen, koska olisi halunnut vieda meidat muualle, jonnekin kauppaan josta saa komissiota asiakkaista. Emme kuitenkaan halunneet ottaa riskia, etta menisimme sinne kauaksi ja sitten se olisi kiinni, varsinkin kun vaestomaara viittasi oikeasti johonkin tapahtumaan. Otimme sitten kyydin taas Balika bazaariin, jossa kavimme viimeksikin. Touhu siella on taysin hullua pyoritysta! Maan alla menee lukuisia luolamaisia kaytavia ja tavaraa on hirveat maarat ja usein hyvinkin edullisesti. Ongelma on kuitenkin, etta et voi oikeasti pysahtya yhtaan mihinkaan! Jos pysahdyt katseleen jotain, sinut revitaan vakisin kauppaan sisalle ja jos et osta sita tuotetta, mita olet kasissasi pyoritellyt, kauppias seuraa sinua ulos kaupasta ja saattaa kavella pitkaankin perassasi luetellen mainoslauseitaan ja alentaen tuotteen hintaa. Sikali loistava paikka, etta siella voi mittailla tinkijan lahjojaan ja saada oikeasti halpaa vaatetta! Miesten t-paitoja oli paljon 100 rubian hintaan ja naisten 150-200. Kenkiakin irtosi suurin piirten noilla samoilla hinnoilla.Laatu tavaroissa on ehka aavistuksen parempaa kuin Baharganjilla, mutta ei silti mitaan korkeaa tasoa. Baharganjin vaatteet ovat loistavaa reissaaja vaatetusta! Kaikki vaatteet ovat harsomaisia ja huolimattomasti ommeltuja, mutta mahtavan varikkaita ihanan hippityylisia. Jos reissuni olisi alussa, ostaisin sielta varmasti vaikka mita, mutta nyt Suomeen asti raahattavaksi sielta ei oikein loyda mitaan kestavaa.

Tanaan oli taas hieman kuumempi paiva. Lehdessa sanottiin, etta 44 astetta.Shoppailu tassa saassa otti kylla voimille, vaikkakin valilla vilvoittelimme Subway ravintolassa, jaatelobaarissa ja bazaarissakin oli jonkinlainen ilmastointi. Tibetin marketissa kierrellessa meinasi hieman voimat loppua, silla se oli paljaan taivaan alla ja aurinko paahtoi. Lehdesta luin, etta Delhin kansainvalisella lentokentalla on ollut jo 10 paivaa ilmastointi pois paalta. Toivottavasti saavat sen korjattua ennen kuin me suuntaamme sinne! Meidan oma hotellimme on onneksi aivan siedettava oiseen aikaan. Juuri ja juuri pystyy nukkuun, kun ropeli on vauhdikas ja ikkunassa on ns. cooler eli sellainen viilentajalaatikko, joka puhaltaa tehokkaasti yolla aavistuksen viilenevaa ulkoilmaa.

May 25th 2009
Published: May 25th 2009

Tarkoitus oli nyt viimeisena paivana tehda viela jotain erikoista, mutta emme silti saaneet muuta aikaiseksi kuin shoppailua Pahar ganjilla. Sattui meille kylla yksi hauska tapaus. Tormasimme eraaseen rumpuja myyvaan poikaan, joka muisti Kallet, koska oli nahnyt taman jo Etela-Intiassa. Han halusi myyda meille rummun, mutta emme olleet kovin innokkaita ostamaan, silla olimme jo aikaisemmin hankkineet tallaisen soittimen ja mina olin hajoittanut sen lahes saman tien. Itse asiassa pari paivaa sitten ostimme pikku rummut ja sitten mina pudotin sen hotellimme kivilattialle, jolloin se lakkasi soimasta. Nyt poika kuitenkin alkoi kysella, etta han voisi myos vaihtaa rummut johonkin, vaikkapa puhelimeen. Kalle kertoi rikki menneesta luuristaan ja valitteli sen jaamista hotellille. Poika oli innokas ottamaan vastaan meidan kummankin sarkyneet puhelimet, silla han sanoi voivansa korjauttaa naytot. Han yritti saada meidat heti lahtemaan hotellillemme hakemaan puhelimia, mutta emme suostuneet, silla sinne olisi hyvin pitka matka ja halusimme viela katsella muutamia vaatteita.Sovimme hanen kanssaan treffit eraan talon eteen ja viela vahan pyorimme kuumilla kaduilla. Alkoi kylla jo hieman kyllastyttaa koko shoppailu, vaikkakin Pahar ganjilla sai katsella enemman rauhassa kuin Palica bazaarissa. Silti kaikki tuotteet olivat niin samanlaisia. Jos joku esim keksii kauppailla hindupatsaita esittavia pelikortteja, kaikilla muillakin on just naita kortteja, ei millaan eri kuvituksilla. Tormasimme noilla kaduilla myos toiseen vanhaan tuttuumme, naiseen joka oli Daramsalassa aina samassa ravintolassa syomassa kuin mekin (jji-cafeessa oli parhaat tiibetilaiset lampimat voileivat. Jatimme sinne ilmoitustaululle kuvan Suomesta, Konneveden maisemakalenterista repaistyn, ja kirjoitimme siihen terveiset.Sen saavat sitten muut suomalaiset sielta pongailla!) Outoa miten naissa reissaajakujilla tormaa aina vanhoihin tuttuihin!

Tarkoitus oli ottaa metro kohti tiibetin aluetta, mutta poika sai meidat ylipuhuttua riksan kannalle. Jostain syysta han ei pitanyt metrosta. Olisi kylla pitanyt kallistua metron kannalle, silla moporiksamme juuttui koko ajan ruuhkiin. Rekat kaahailivat aivan riksamme vieressa ja ilma oli hyvin raskasta hengittaa, kun pysahtyimme liikennevaloihin pitkiksi ajoiksi. Oli riksa kyydissa se hyva puoli, etta se oli kuin kiertoajelu. Naimme viela monenlaista Delhia, vihreine puistoineen tai polyisine hiekkateineen. Sain luoda viimeiset silmaykset myos Delhin yhteen kuuluisimmista nahtavyyksista eli punaiseen linnoitukseen. Hotellimme edessa ojensimme pojalle puhelimemme. Kalle kumartui esittelemaan,kuinka kummankaan naytto ei toimi. Yllattaen Kallen puhelimeen syttyikin valo ja nayttoon tuli tekstit! Se oli alkanut jalleen itsekseen toimimaan! No, emme voineet enaa peruakaan kauppoja. Olimme lahinna huvittuneita! Kallen puhelin oli kuitenkin hyvin vanha nokialainen, han oli sen perinyt siskoltaan, ja hanelle oli jo tiedossa Suomessa uusi hieman parempi kaytetty puhelin. Oikeastaan tuli hyva mieli, kun tietaa miten hyvin poika saa rahaa puhelimistamme jos saa viela minunkin puhelimen toimintaan. Emme itse olisi tehneet rikkinaisilla(varmaan Kallenkin puhelimennaytto olisi pian uudestaan hajonnut) puhelimilla Suomessa mitaan. Siella niita on liian kallista korjauttaa. Jos olisimme kunnon bisneksentekijoita olisimme tietty itsekin voineet korjauttaa ne taalla ja sitten myyda kadulla, jaaden hieman voitolle. Mutta emme ole tarpeeksi kapitalisteja.Nyt saimme hienon ison rummun.Jospa se vain sailyisi kotiin asti ehjana! Kallen pitaa varmaan ripustaa se kaulaansa matkan ajaksi.

Kavimme asken tinkimassa moporiksaa huomiselle, mutta emme viela paasseet sopimukseen. Taksi lentokentalle on vahan liian kallis, mutta toisaalta moporiksalla menee kylla tosi kauan. Mopolla saattaa menna kuulema 1,5 tuntiakin. En kylla ymmarra miksi, silla tietenkin se kulkee hitaammin, mutta yleensa taalla hidasteena on lahinna ruuhkat ja riksa pystyy puikkelehtimaan paremmin. Sikali tama oli huono alue majoittautua, etta taalta on niin pitkasti joka paikkaan, mutta muuten ok. Kerjalaiset ovat tietenkin rasite, silla heita on paljon enemman kuin missaan muulla Delhin alueella olemme nahneet.He myos usein takertuvat sinnikkaasti kiinni tai kulkevat pitkaan perassa. Taalla on kuitenkin mukavasti reissaajapalveluita ja kadut ovat liikenteen puolesta rauhallisia pikkukujia.(ei autoja ja mopojakin vahan) Ilma on huomattavasti helpompaa hengittaa kuin Pahar ganjilla!

Eilisesta paivasta:

Olimme ensin naureskelleet, kun huomasimme eraan metropysakin kohdalla mainostettavan metromuseota. Keta sellainen kiinnostaa? No, sitten kuitenkin eilen itse eksyimme sinne. Emme oikein keksineet muutakaan nantavyytta, jonne olisi helppo kulkeutua tai joka olisi mielenkiintoisempi. Tuolla pysakilla ulkopuolella oli myos Postimerkkimuseo, mutta se kuullosti jos mahdollista viela tylsemmalta. Ennakkoluuloistamme huolimatta, metromuseo osottautui aivan kiintoisaksi ilmaiseksi museoksi. Hyvin siella oli kaytetty mielikuvitusta, mita kaikkea metrosta voi kertoa! Siella oli esimerkiksi laitettu lasipurkkeihin maaperanaytteita, minkalaista maata on eripuolin Delhia, jossa tunnelia kaivetaan. Siella oli myos yksityiskohtainen pienoismalli valtavasta porasta, milla kaivetaan ja eri vaiheista, miten tyo edistyy.Ekologiset arvot olivat kunniassa! Nayttelyssa kerrottiin tarkasti, miten oli istutettu 11 kertaisesti enemman puita, mita oli jouduttu metroa varten kaivamaan ja miten kaikki tyosta syntyvat jatteet lajitellaan ja kierratetaan huolella. Muitakin luontonakokantoja painotettiin! Mielenkiintoisia olivat lahinna eri maiden metroa kuvaavat merkit ja kartat, joissa oli vilkkuvia valoviivoja niiden reittejen kohdalla, jotka jo toimivat, ja pelkkia valojuovia suunniteltujen linjojen kohdilla. Kyllahan siita aika kunnioitettavan kattava jarjestelma tulee, kun se valmistuu! Hidasta se kuitenkin on, kuten taalla kaikki! Tyot oli laitettu aluille jo 1995 ja 2002 oli aukaistu ensimmaiset linjat, koko metro on valmis vasta 2021. Museossa oli paljon kylla myos intialaista huolimattomuutta, vaikkakin periaatteessa se oli monipuolisesti tehty. Eraalla seinalla esimerkiksi oli paljon kuvia tunnetuista politiikoista, jotka poseerasivat Delhin metron sisalla. Kaikissa kuvissa oli kuitenkin aina paljon ihmisia, joten koskaan ei tiennyt kuka on kuka, koska sita ei tasmallisesti sanottu. Kaikki varmaan luulivat Suomen paaministeriksi hyvin harmaan nakoista aijaa, joka poseerasi vakavana kuvan etualalla, silla vasta taaempana naureskeli Matti Vanhanen suu korvissa.

Kavimme eilen syomassa viela viimeisen kerran hienosti ja intialaisittain. Paikka sijaitsi Connaught placella ja oli nimeltaan Hotel Sharan Bhavan. Se oli suhteellisen edullinen tasokkuudestaan huolimatta. Ei se mikaan tosi hieno ravintola ollut, mutta lista oli hyvin monipuolinen, paikka tavallista siistimpi ja ruuat tulivat kivan akkia. Jaateloannokset soimme Baskin robbinns jaatelobaarissa, jossa on aina ensin kiva ilmaiseksi maistella eri lajikkeita, mita on tosi runsaasti tarjolla.

Eilen selviydyimme viimein aivan ydinkeskustaa! Se oli kylla aika reuna-aluetta, mutta lukeutui jo keskustaan ja kyllahan sen huomasi. Siella oli tosi rauhallista, leveat tiet, ei roskia, hienoja taloja ja hyvin vehreaa. Kaikki tiet olivat jonkinlaisia bulevardeja, joita ihanasti varjostavat puut reunustivat. Yhdessa vaiheessa kavelytie muuttui jopa ikaan kuin vihreaksi luolaksi, silla joka puolella oli hyvin tiiviisti vihreita kasveja ja kukkia. Naissa isoissa Intian kaupungeissa on kylla outoa, etta varsinainen keskusta on aina rauhallinen, paljon hiljaisempi kuin ymparistonsa! Euroopassahan se on aina ruuhkaisinta aluetta.Jantar Mantar oli kivan nakoinen rakennus, joka oli myos jonkinsortin nahtavyys. Tormasimme siihen kierrellessamme tuolla ja yritimme paasta sisaan tahaan hauskanmalliseen rakennukseen pitkine yhtakkia loppuvine portaineen, mutta emme loytaneet muurista sisaankayntia.

No niin..Tahan loppuu taman kertainen reissublogini. Saattaa olla, etta Suomessa teen viela muutaman listan, mitka olivat parhaat paikat ym. Olisi kiva saada viela jotain loppukommenttia tasta paivakirjastani tai edes tietaa ketka tata lukivat. Ei tarvitse keksia mitaan palautetta jo ei halua, silla tiedan et se on aina vaikeaa. Kirjoittakaa kommmenttiosioon vaikka vain ”mina luin”. Kiitti mielenkiinnosta!!

Europe » Finland » Northern Ostrobothnia » Oulu
June 2nd 2009
Published: June 2nd 2009

Kalle teki pitkät listat, mutta minä tyydyn vain helmipaikkojen ja kauheimpien kaupunkien merkitsemiseen. Kallen monipuolisia listoja voi käydä lueskeleen hänen blogistaan. Se on tietenkin aina mielipide asia mistä pitää, mutta jos haluaa välttää saasteisia ja ruuhkaisia ”väestöräjähdys kaupunkeja” ja nähdä rauhallisempaa maisemiltaan kaunista Intiaa, kannattaa muistaa sekä hyvässä että pahassa seuraavat kaupungit.

Intian helmiä:

-Bundi,Rajasthan.Hieno pikku-kaupungin tunnelma, Upeat linnoitukset, jotka kiertävät kaupunkia kylän jäädessä niiden keskelle laaksoon, ihania maalauksia rakennusten kyljissä ympäri kaupunkia ja mahtavat kiipeilyreitit isoimmalla linnalla kukkalan harjalla.

-Mcleod Ganj,Himachal Pradesh. Tiibetiläis-munkit ovat hyvin kohteliaita ja kunnioitusta herättävän viisaan oloisia, vuorilta löytää helposti omaa rauhaa, maisemat ovat huikeat ja ilmasto on ainakin loppu keväästä hyvin ihanteellinen. Markkinatunnelma pääkaduilla hieman häiritsee, mutta näistä kojuista pääsee helposti eroon, kun lahtee kiipeilemään pikku poluille.

Diu, Gujarat. Sopivasti turisti kohde eli kaikki palvelut löytyvät, mutta silti ihanan hiljainen. Paljon nättejä huviloita, teillä mahtuu käveleen tai jopa ajeleen mopoilla, saari on hyvin siisti eli roskia on vähänlaisesti, rannat ovat hienot vaikkakin vesi vähän sameaa (Silti paljon kirkkaampaa kuin monilla muilla rannoilla Intiassa), ja kaikki nähtävyydet, kuten monenlaiset portugalilaiset vanhat kirkot ovat ilmaisia.

Intian pahimpia ”kaatopaikkoja”.

-Ahmadabad.Gujarat. Kaupunki on hyvin iso, joten totta kai sekaan mahtuu monenlaista. Silti minulle jäi kaupungista hyvin törkyinen, ruuhkaisa ja haiseva kuva. Aseman lähistöllä haisi kusi pahiten mitä missään koskaan ja lehmiä oli niin paljon monilla sivukaduilla, että niidenkin sonta lemusi kivasti. Kaupungista löytyi kyllä todella hieno iso ostoskeskus,(olisi löytynyt varmaan useitakin) mutta silti yleiskuva oli hyvin nuhjuinen ja sellainen, ettei kaupunkilaisten viihtyvyyteen oltu panostettu yhtään mitenkään. Minun silmiini ei osunut yhtään mitään puiston tapaista, istutuksia tai muuta, mikä olisi tuonut vähän vehreää väriä kaupungin saasteiseen harmauteen.

-Patna. Bihar. Ei millään tavoin ulkomaalais ystävällinen kaupunki! Useimmissa hotelleissa ei ollut ulkomaalaiskaavakkeita, joten niihin ei voinut mennä yöpymään. Myöskään mitään ravintoloita pikku keittiöitä lukuun ottamatta ei näkynyt. Ihmiset tuijottivat vielä tavallistakin enemmän ja lähtivät seuraamaan. Juuri kukaan ei puhunut englantia. Yleiskuva ei ollut aivan pahimmasta päästä eli likaisempiakin ja vähemmän viihtyisiä kaupunkeja tuli nähtyä.

-Nepalganj road. Uttar Pradesh. Intian puoleinen pieni rajakaupunki, jossa hiekkaiset ja kuoppaiset tiet pölisivät niin, ettei eteensä nähnyt ja sai yskiä koko ajan. Liikenne oli niin ruuhkaisaa mopojen ja riksojen takia, että se jumittui vähän väliä. Joka puolella näkyi vain pientä ränsistynyttä kioskikauppaa ja kaukeittiötä. Kaikki rakennukset näyttivät olevan jätetty oman onnensa nojaan ja ne olivat mikä mihinkin suuntaan kallellaan. Lähes kaikki puut olivat kaadettu, ne olivat hyvin harvinainen näky.

Nämä paikat eivät olleet missään arvojärjestyksessä siis kaikki olivat yhtä upeita tai vastaavasti yhtä järkyttäviä. Seuraavalla Intian kierroksella osaamme sitten vättää pahimmat ”Patnat” ja etsiytyä vaikka vähän kauemmaksikin aikaa kaikille viihtyisille seuduille!

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi