Trans-Siberia-junalla Aasiaan, osa 6

Nepal's flag

Asia » Nepal
April 22nd 2009

Published: April 22nd 2009

Vahan turhauttaa kirjoittaa, kun luultavasti en kuitenkaan saa tekstiani verkkoon.Pitaisi olla jonkinlainen tallennus mahdollisuus, mutta eilenkin tallentaessani eraalle muistikortille, kone hajotti kortin lopullisesti. Muistitikkua en uskalla kayttaa, silla siina ovat viimeiset sailyneet valokuvamme. Nama koneet ovat hajoittaneet jo monta muistikorttiamme. En tieda sammeko enaa yhtaan kuvia, kun puhelimessa ollut muistikorttikin on hajonnut ja poistanut kaikki uusimmat kuvamme. Puhelimeen tietty voisi tallentaa, mutta jos sen yhdistaa suoraan johdolla naihin virusrikkaisiin rakkineisiin, koko puhelin pian hajoaa.

Yritan kirjoittaa mahdollisimman lyhyen tilannekatsauksen, koska en tieda kauanko menee, kun yhteys taas katkeaa.No, nyt tuli pelkkaa valitusta tahan alkuun, mutta ainakin lukijat tietavat Nepalista nyt jotain: Elektroniikka ei ole kovin toimivaa.

Aloitetetaampa tarina vaikkapa rajan ylityksesta Nepalin puolelle. Missaan muualla rajalla ei ole saanut kavella yhta pitkasti! Menimme kylla Banbasan rajakaupungista Intian puolelta hevoskyydilla rajan tuntumaan. Jaoimme heppakarrymme muutaman muun reissajan kanssa. Mutta sitten heppa jatti meidat pitkan padon reunamille ja siita alkoi lahes kolmen kilomerin patikointi paahtavassa auringossa.

No joo, tarinani keskeytyy nyt tahan.Ehkapa jatkan sita illemmalla. Nyt yhteys on patkinyt jo niin monta kertaa ja sahkotkin katkovat, ettei taida kannattaa pitemmasti kirjailla. Tama netti luukku on kuin sauna.Eras paikallinen tytto sanoikin, etta Nepalganji on Nepalin kuumin paikka. Mielellaan lahtisimme pohjoisemmaksi, mutta liikenne on nyt pysahdyksissa protestien takia. Toivottavasti eivat kesta montaa paivaa!

Hienoa tanaan on ollut, etta loysimme majapaikan, jossa nakyy kaikki hyvat elokuvakanavat. Taitaa tulla leffapaiva, koska tassa helteessa ei paljon muuta pysty tekeen!

April 23rd 2009
Published: April 23rd 2009

Jatin viime jutussamme meidat Intian ja Nepalin rajalle. Rajamuodollisuuksien sujuvuus yllatti minut iloisesti! Kuumuutta ja pitkaa patikointia lukuun ottamatta se oli helppo raja.Paikalliset nayttivat vain ylittavan rajan kuka pyoraillen kuka kavellen, eika heidan tarvinnut pysahtya nayttamaan papereitaan. Meidan sita vastoin taytyi taytella maahantulokortit Intian puolella ja Nepalin puolella taytyi hankkia viisumi. Kavelimme sveitsilaisen, kanadalaisen ja italialaisen reissaajan perassa, jotka olivat tulleet kanssamme samalla bussilla aina Almorasta asti, ja nama kolme ihmista muodostivat jonon meidan edellemme. Mutta ketaan muita rajan passintarkastuspiteissa ei sitten nakynytkaan.

En ymmarra, miksei rajaa saanut ylittaa millaan kulkuneuvolla. Paikallisista tietty harva kaveli, mutta me jouduimme jaamaan hepalla kauaksi varsinaisesta rajasta. Katselin kateellisena, kun pikkupojat pulikoivat joen viileassa ja kirkkaassa vedessa. Valilla kavinkin kastamassa naamani joessa ja useaan otteeseen myos vilvoittelin erinaisten kaivopumppujen alla. Vasta melkein perilla Nepalin rajapisteessa ymparillemme keraantyi riksoja tarjoamaan kyytia. Onneksi paikallinen poika neuvoi meita, ettei kannattaisi sortua riksaan, silla matkaa olisi enaa hyvin vahan. Muut lankkari tytot ottivat riksan ja viisumin hankintapiste olikin sitten aivan nurkan takana. Viisumit irtosivat helposti, mutta maksaessamme euroilla jouduimme maksamaan vahan ylihintaa. Yritimme inttaa, etta 40 dollaria ei ole 35 euroa talla kurssilla, mutta ei auttanut. Jouduimme sitten maksamaan 5 e enemman kuin muut, jotka maksoivat dollareilla.

Ensimmainen huomio Nepalista oli bussien parempi kunto. Heti viisumipisteen valittomassa laheisyydessa oli onneksi bussipysakki, josta saimme helpon ja nopean kyydin Mahendranagarin kaupunkiin.Intialaisissa paikallisbusseissa ei yleensa koskaan ole kunnon selkanojia. Ne ovat tosi matalat ja pystysuorat. Sita vastoin nepalilaisissa busseissa nayttaisi olevan pehmeat selkanojat ja muutenkin pehmeammat penkit.Vanhojahan ne ovat namakin bussit ja usein likaisia, mutta kuitenkin hieman mukavampia takapuolilihaksille.

Huomiopita Nepalista: Aivan ensiksi Mahendranagarissa pisti silmaan henkiloautojen korvautuminen hevosilla. Kyllahan Intiassakin satunnaisesti nakee hevosia karryineen liikenteen seassa, mutta taalla niita on joka puolella. Myos henkiloautot ovat vahemmistona Intiassa mopojen sekaisessa liikenteessa, mutta taalla henkiloautoja nakee tuskin lainkaan. Hienoa Nepalissa on pyorariksojen ja polkupyorien paljous. Moporiksoja ei nay ollenkaan! Intiassa polkupyora on todellinen ilmestys ja harvinaisuus.(pikku kylilla tietty niita on enemman)

Liikenteen eroja lukuunottamatta Nepali on kylla nayttanyt hyvin samanlaiselta kuin Intiakin. Ihmiset ainakin talla alueella ovat juuri samanlaisia saheltajia kuin Intiassakin. Jotkut ovat ystavallisen oloisia, mutta heidan englanninkielen olematon taito tekee keskustelusta vaikeaa. Tassa kaupungissa eli Nepalganjissa, jossa edelleen olemme jumissa, vain ainoastaan eras teinitytto on osannut kunnolla englantia. Hanen vanhempansa kutsuivat hanet innoissan paikalle, kun menimme kyselemaan heilta huoneita ja yhta innoissaan tytto kommunikoi meidan kanssamme, kysellen Suomesta.

Mahendranagarissa katselimme lukuisia busseja, joita lahti koko ajan laheiselta asemalta milloin mihinkin suuntaan. Aitini oli varoitellut, ettei Nepalissa oikein ole julkista liikennetta. Tyytyvaisena panin merkille, etta mina olin ollut oikeassa ja talla etelaisella tiella liikenne on hyvinkin vilkasta. Hymyni kuitenkin hyytyi seuraavana aamuna. Olimme saaneet postia kanadalaiselta, jonka kanssa olimme edellisena iltana jutelleet. Han suositteli tuossa kirjelapussaan lahtemaan viipymatta Pokharaan tai Katmanduun, silla tiesulku alkaisi seuraavana paivana.Paatimme kuitenkin, ettemme jaksaisi noin kauaksi edeta, silla edellinen paiva oli ollut hyvin rankka. Olimme itse asiassa ajatelleet levahtaa paivan tuossa rajakaupungissa. Kovin viihtyisa kaupunki se ei kylla ollut, nuhjuinen ja polyinen, kuten rajakaupungeissa jostain syysta on tapana olla. Ei siina kuitenkaan auttanut kuin lahtea liikenteeseen, silla emme missaan tapauksessa halunneet jumittua tuohon kaupunkiin.

Matka kohti Nepalginjia sujui mukavasti, vaikkakin pysahtely oli tuskastuttavaa. Tie oli kuitenkin hyvakuntoinen, kuten olettaa saattoikin, silla se on Nepalin ”valtatie”. Mikaan kovin high way se ei silti ollut, vaan kapeaa asvalttitieta. Matka olisi voinut silti edistya hyvinkin nopeesti, silla ajoimme alavilla mailla ja tie oli pitkaa suoraa seka tasaista. Matkantekoa kuitenkin hidasti se, etta valilla oli tarkistuspisteita, joissa sotilaat eivat edes vaivautuneet vilkaisemaan bussiin, mutta silti piti pysahtya. Tie oli myos parista kohden poikki, jolloin piti kiertaa kynnospeltojen kautta, jossa multa polisi uskomattoman paljon. Tie kulki luonnonpuiston lapi, mita en taysin kasita. Meille oli markkinoitu tuota puistoa upean kauniina paikkana. Mutta minlainen on sellainen luonnonpuisto, jonka lapi kulkee iso paatie? Kulotuksenkaan merkitysta en oikein ymmartanyt, silla puistossa naytettiin poltetun heinaa kaikkialta tien lahettyvilta ja kaempaakin.Eiko luonnonpuiston pitaisi olla luonnontilassa? Kyliakin alueella oli, tosin ne olivat heinakattomajakylia, joten toivon mukaan ne eivat paljon hairitse villielainten rauhaa.

Intiassa ja Nepalissa olisi kylla varmasti syyta harkita erillista paikallisbussi jarjestelmaa! Bussi, jolla menimme kohti rajaa Intian puolella oli ihana poikkeus, silla se ei pysahtynyt jokaisen tienvarressa seisoskelevan kadenheiluttajan kohdalle, mutta yleensa kaikki otetaan kyytiin mista vain ja mihin vain saa jaada pois.Tasta johtuen ei ole mitenkaan tavatonta, etta bussi pysahtyy parin kilometrin valein. Yleensa ihmiset menevatkin busseilla lyhytta matkaa ja ymmarran, ettei pysahtely silloin hairitse heita.Toissapaivanakin koko 240 kilometrin matkan meidan seurassamme tuli vain yksi seta, muuten porukka vaihtui koko ajan. Matkustajia oli joka lahtoon,jopa naisia. Nepalin rajakaupungissa ihmettelimme, etta taallahan nakyy viela vahemman naisia kuin Intiassa. Asemalla katselimme ymparillemme ja erotimme varmaan lahes sata ihmista hyorimassa kuka missakin, mutta kukaan heista ei ollut nainen. Se oli jotenkin hammentavaa! Ei ihme, kun mina sain taas hieman huomiota. Kasipusuja sateli kadelleni ja nepalin kielisten kohteliaisuuksien kera. Pariin otteesen bussiin tuli sisaan tuli poikia, joilla oli kana sylissa, mutta muuta erillaista bussimatkassa ei ollut verrattuna Intian matkoihimme. Siella bussissa ei ole nakynyt elaimia.

Nyt olemme tappaneet aikaa taalla Nepalginjissa, joka on tyypillinen liian nopeasti kasvava kaupunki. Tama tuntuu karsivan valtavasta rakennusvimmasta. Tallaiset pikkukylista suuriksi kaupungeiksi kasvavat paikat, ovat yleensa hyvin kaottisia ja kaikkea muuta kuin viihtyisia. Nyt tilannetta pelasta hieman se, etta bussit eivat kulje. Sina paivan, kun tulimme ja busseja viela meni, tunnelma paatiella oli hyvin meluisa, polyisa ja ahdas. Nyt on ollut rauhallisempaa ja jotenkin leppoisa tunnelma. Toissailtana rauhaa rikkoi hieman soihtukulkue, joissa ihmisia juoksi palvat seipaat kasissan. Se kuitenkin paattyi rauhallisesti niin, etta ihmiset polttivat seipaansa nuotiossa eraan tienjakajapatsaan edessa.Emme oikein tarkasti tieda, mista tassa protestoinnissa on kyse. Luimme Nepalin uutissivustoilta asken, etta naita ”bandh” tiesulkuja on aina silloin talloin ja ne ovat vastalause, sille ettei tata etelaista Terain aluetta kutsuttaisi jollain halventavalla nimella. Voiko tassa kuitenkaan olla kyse vain jostain nimittelysta? Kuullostaa aika vahapatoiselta syylta.Uutisjuttu ei kuitenkaan valoittanut asiaa enempaa. Taalla ei ole oikein ketaan jolta kyseliskaan, hieman eristaytynyt olo kylla on. Onneksi Kalle loysi sivuston, jossa sanottiin, etta lakon pitaisi loppua ylihuomenna.Hyva on myos, etta autoilijat eivat kapinoi lakkoa vastaan, silla joskus naita autoja, jotka ovat lahteneet liikkeelle kaikesta huolimatta, on poltettu.

Muutimme eilen majapaikkaan, jossa nakyy monia elokuvakanavia, kuten eilen kerroinkin. Paikka on muuten viihtyisa, mutta pojat siella ovat yliuteliaita ja aika epakohteliaita. Huoneessa on luonnollisesti hyvin kuuma, silla taalla on lamminta lahes 40 (katoimme maailman saan ja tama nayttaisi kuumimmalta paikalta talla hetkella maailmassa) paivisin, joten ikkunoiden ja oven pitaa olla auki, etta ilma edes vahan kulkisi. Pidimme myos yon ikkunoita auki, jolloin illalla ja amulla ikkunoiden takana oli koko ajan kurkistelijoita. Eivatko he ymmarra, etta on aika havytonta tulla kurkkimaan verhojen raosta? Liittyyko se vain siihen, etta nailla ihmisilla ei ole yksityisyyden tajua? Aluksi meilla ei toiminut huoneessa suihku. Taalla on selvastikin pulaa vedesta, silla joka paikassa on hyvin kuivaa ja sadekausi on vasta alkamassa. Vaadimme kuitenkin vetta, silla tallaisella kelilla pikainen suihku vahan valia on suuri nautinto. Vahan tuli huono omatunto, kun nain myohemmin mita meidan suihkun tarpeemme heilta vaati. Se tarkoitti, etta he saivat pumpata alakerran pumpulla vetta ja kantaa sita amparissa portaita katolle. Katolla on iso musta vesisailio, josta vesi sitten laskeutuu alas raanoihin ja suihkuihin. Kyllahan se kuitenkin kuuluu hotellin perusvarustukseen, etta on vetta ja sita paitsi maksamme huoneestamme reilusti ylihintaa, joten kylla he palkan saavat tyostansa.

Syominen taalla on ollut jalleen pitkasta aikaa pieni ongelma. Monilla ravintoloilla ei ole mitaan listaa. He vain kysyvat:mita saisi olla? Mista me voimme tietaa mita on tarjolla? Onneksi tiedamme jo pari ruokalajia, joita Nepalissa syodaan paljon. Eras niista on Chowmein, joka on vihannes nuudelimossoa ja aivan herkullista vaikkakin polttavan tulista. Mahani on alkanut yllattaen kestamaan tulista ruokaa!

Illemmalla kirjoitettua:

Aamulla taas yhteys katkesi, joten en saanut tata sepustustani verkkoon. Haluaisin viela kirjoittaa, mutta en uskalla, kun kohta taas verkko katoaa. Sen verran viela tilanteestamme, etta ei reissauksen nakokulmasta nayta kovin hyvalta.Ei meilla mitaan hata ole ja tilanne on aivan rauhallinen tassa kaupungissa. Silti saatta tulla vaikeuksia jatkaa matkaa. Juttelimme asken parin muun reissaajan kanssa, jotka ovat ainoita joihin olemme tormanneet. He sanoivat:viimeksi protesti kesti pari viikkoa. Kaikki muut reissaajat ovat varmaan lentaneet Katmanduun, silla lentoliikenne toimii.

Mietimme nyt Kallen kanssa lentamisen vaihtoehtoa. 50 euroa se vain maksaisi. Toinen vaihtoehto on lahtea Intian puolelle takaisin, mutta siellakaan ei aivan rauhallista ole, kun on vaalit. Aanestyspaivien takia rajatkin ovat nyt kiinni, mutta niiden pitaisi ylihuomenna aueta. Nyt vain sitten odottelemme ja tarkkailemme tilannetta. Onneksi kyse on rauhallisesta protestista. Eilen ajattelin, etta kadulla riehutaan, kun nain jonossa etenevia ihmisia, joilla oli jotain kilven nakoisia kasissaan paansa ylapuolella ja he nayttivat riehakkailta. Mutta minulle selitettiin kyseessa olevan haat.

April 26th 2009
Published: April 26th 2009

Valkoinen rauhanlippu liehui bussin katolla ja sotilaat kavelivat kasikadessa.(heidan uskottavuutensa hieman karisi, kun he nayttivat aivan rakastuneilta pareilta) Peltoa nakyi silmin kantamattomiin ja tiet olivat taynna pyorailijoita. Nama olivat viime hetken nakymia Nepalginjissa. Terai ihmisten takia, jotka olivat jalleen kerran paattaneet kapinoida, jouduimme sanomaan hyvastit Nepalille.

Nepalganjin hyvia puolia: Sai kulkea rauhassa, eika kukaan hairinnyt,korkeintaan lapset tervehtivat. Kerjalaisia ei nakynyt ollenkaan. Intian puoleiseen rajakaupunkiin verrattuna se oli hyvin siisti paikka,vain vahan roskaa. Kaduilla oli kiva kavella, kun oli tilaa ja ei tarvinnut hengittaa pakokaasuja, koska moottoriajoneuvot olivat harvinaisuus.

Huonoja puolia: puut olivat kaupungissa harvassa ja vain osa teista asvaltoituja ja tasta johtuen hiekkapolya lenteli paljon. Paikassa ei ollut mitaan erityista nahtavaa. Ehka siella olisi jotain hienoakin voinut olla, mutta tuskin kovin montaa kohdetta, kun mikaan ei sattunut silmiimme, vaikka vahan kiertelimmekin.(paitsi eras pieni nepalilaistemppeli, jonka kylkeen oli maalattu tyypillisesti silmat ja sen ymparilla liehuivat nauhat, oli aivan mukava pikkutemppeli) Kukaan ei osannut englantia ja ihmiset olivat vaarinymmartamisessa hyvin taitavia. Yleensa rahan paalle ymmarretaan aina ja on tosi helppo paatella, etta ihmiset kysyvat hintaa, jos tehdaan kauppaa. Myos sormien yhteen hiplaaminen on yleensa kansainvalisen rahan merkki. Nepalginjissa tassakin oli kuitenkin usein vaikeuksia. Oli oikeastaan hupaisaakin, miten paljon vastaamme tuli vaarinymmarrystilanteita. Kun Kalle meni kysymaan peseytymisvetta, hanelle haluttiin vakisin myyda pullotettua juomavetta. Kun taas mina kysyin, voisinko saada yhden naan-leivan, tytto meni keittion kaapille ja ojensi minulle lautasta. Tuossakin tilanteessa olimme keittiossa, osoittelin heidan keittotarvikkeitaan ja tein syomista tarkoittavan eleen. Ehka he olisivat siita voineet paatella, mita meinaan, vaikka eivat osanneetkaan englantia…mutta ei..

Nepalin koko etelaista-aluetta kutsutaan terai alueeksi. Se jatkuu kapeana vyohykkeena koko etelaisen maan lapi. Terai ihmiset ovat laheista etnista sukua intialaisille ja sen kylla huomasi kaikesta heidan kaytoksestaan ja tietenkin ulkonaostaankin. Osa oli ystavallista porukkaa, mutta hyvin suuri osa huonokaytoksisia, kaikkea muuta kuin kohteliaita. Jos menimme esimerkiksi ravintolaan ja ihmiset huomasivat meidat, he saattoivat puheta nauramaan pain naamaa. En nyt tieda oliko se kovin pilkallista naurua, mutta hyvin huvittunutta kuitenkin. Valilla sita kyllastyi olemaan jatkuvasti ”pellen roolissa”. Aivan samanlaista se on kuitenkin Intiankin pikku kylilla, missa ei ole paljon matkailijoita nahty.

Terai aluetta peittivat laajat rehevat metsat aina 1960-luvulle asti, mutta nyttemmin metsat ovat lahes taysin hakattu. Aavikoituminen on alueella suuri ongelma. Sen kylla huomasikin kaikkialla puuskittaisen tuulen mukana lentavasta hiekasta. Terai aluetta pidetaan Nepalin kehittyneimpana ja teollistuneimpana alueena, mutta itse en juurikaan nahnyt teollisuutta. Pienet tiilitehtaat, jotka kasittivat pari piippua ymparillaan tiilikasoja, olivat ainoa merkki teollisuudesta. Noissa tehtaissa ei ollut edes mitaan rakennusta, ainoastaan nama piiput pystyssa keskella peltoa ja laheisyydessa heinakattoisia pikkumokkeja. Nepalin maaseudusta tuli kylla paljolti mieleen Laos. Samanlaisia pienia heinamokkeja lehmankakka seinineen, pihassa elaimia ja paljon peltoa. Myos ilmasto oli paljolti laosmainen, vaikkakin Laosissa on kosteampaa ja oikean trobiikin tuntua. Tuokin alue on ollut varmasti kaunista ennen puiden hakkuuta. Nyt trobiikista ei ollut paljon muuta jalella kuin kuumuus ja rikas hyonteismaailma. Saimme lahes joka ilta metsastaa kampastamme milloin minkakinlaisia hyppivia koppakuoriaisia ja kuskata niita ulos.

Tuntuikohan ihmisista oikeasti, etta he olivat edistyneet elamassaan, kun olivat muuttaneet puhtaan ilman maaseudulta kaupungin polyihin? Tata mietin paljon Nepalganjissa, koska sinne selvasti muuttaa koko ajan vakea ympariston kylista. Tuntevatko he oikeasti elamanlaatunsa paremmaksi jos he paasevat kaupungissa joskus elokuviin, saavat sahkot asuntoihinsa ja ehka juoksevan vedenkin? Kylla maaseudullakin kuitenkin lahes jokaisen pihassa naytti olevan kaivo ja mita sahkolla oikeastaan tekee alueella, jossa lammitysta ei tarvitse ja kaikkeen ruuantekoon kaytetaan kuitenkin muuta kuin sahkoa. He kuitenkin vaihtavat maaseudun puhtauden, tilan ja luonnonlaheisyyden, kaupungin saasteisiin, meluun ja ahtauteen. Mika ihme tarve nailla ihmisilla ylipaataan on jotenkin paasta ”eteen pain” elamassaan, siis jotenkin he ihailevat yli kaiken nykyajan mukavuuksia ja pyristelevat niita kohti. Jos itse asuisin Nepalin tai Intian maaseudulla, olisinko samanlainen? Pettyvatkohan monet elamaan kaupungissa? Uskoisin nain. Monet kolmansista maista lansimaihin rikkauksien perassa muuttavat ainakin pettyvat, nain olen lukenut ja omin silminkin todennut eraan tutun kohdalla. Elamahan on kuitenkin niin paljon muutakin kuin naita ylellisyys-tarvikkeita ja palveluja. En voi silti sanoa itsekaan olevani taysin tallaisten tarpeiden ylapuolella. Nytkin on Varanasissa niin hienoa, kun on hyvia ravintoloita ja jopa oikeita kauppoja. Pitaisi varmaan joskus asua jossain savimokissa vahan aikaa ja todeta kuinka helppoa tai vaikeaa elama siella on, ennen kuin voisin sanoa. Joka tapauksessa nain ulkopuolisin silmin nayttaa usein jarjettomalta, etta ihmiset kaipaavat taalla maasudulta, jossa kuitenkin on monesti rittavat palvelut eli kauppa, sairaala, jotain kulttuuria,kouluja ja tyota, kaupungin hektisyyteen. Intiassa ja etelaisessa Nepalissakin kaupungit ovat usein kasittamattomia muurahaispesia. Naissa ei ole asukkaiden viihtyvyyteen usein panostettu yhtaan mitenkaan, ei ole puistoja,ulkoilualueita, kavelyteita, ei mitaan lasten leikkipuistoja tms. Sitten ovat tietenkin erikseen todella isot kaupungit ja rikkaiden asuinalueet, missa varmasti on oikeastikin viihtyisaa. Puhuin nyt kuitenkin kansan ihmisista, jotka muuttavat naihin kaupunkeihin uskomattoman pieniin homeisiin murjuihin jonkun polyisen vilkkaan kadun varteen. Ehka monet heista tulevat vain pakosti tyon perassa. Paadyn tassa pohdinnassani nyt edelliseen paatelmaan, en voi kasittaa, etta joku tulisi vapaehtoisesti vain siksi etta kaupungissa asuminen olisi hienoa.

Vaelluksemme Nepalginjista tanne Varanasiin kesti kaksi paivaa ja oli todella rankkaa. Yovyimme valilla Gonda nimisessa kaupungissa, jossa ihmiset olivat kivoja, mutta hotellit murjuja ja ylihintaisia. Riksakuskit olivat tuolla viela tavallistakin haijympia. Meidat revittiin vakisin eraan vigramin eteen ja alettiin kauppaamaan matkaa keskustaan. Hinta oli 100 rubiaa, vaikka oikea hinta on 10. Olimme niin vasyneita, etta olimme jo suostua ja kysyimme ”100 yhteensa”. Vastaus oli kuitenkin, etta yhdelta, joten siina vaiheessa hermostuimme ja olimme jo tekemassa lahtoa. Lahtoaikeemme sinetoi lopullisesti se, kun muslimipoikia alettiin heitella riksasta ulos. Kuski ajatteli saavansa meilta niin hyvat rahat, etta muut matkustajat pitaisi paiskata ulos. Emme tietenkaan jaaneet katseleen tallaista kaytosta vaan sanoimme hyvastit.

Saimme neuvotetua pyorariksalle oikean hinnan ja lahdimme silla Gondan keskustaan. Oli hupaisaa, kun yhdessa vaiheessa skootteripojat hidastivat riksan vierelle ja jaivat juttusille. He halusivat katella siita liikenteen ylitse ja vauhdin aikana. He olivat taas mukava poikkeus huonokaytoksisien Intialaisten joukossa! Intia on sikali vaikea maa reissata, etta taalla on helmia niin harvassa, seka ihmisten ja paikkojen kohdalla. Kaiken tekee kannattavaksi kuitenkin se, etta kun helmen loytaa, se on sitten upeudessaan kaiken sen vaivan arvoinen. Pojat lahtivat meille hotellioppaiksi ilman mitaan taka-ajatuksia rahastuksesta ja koko ajan he juttelivat mukavia. Yhdessa vaiheessa riksamme ymparilla ajeli muitakin meista kiinnostuneita ja lahes muodostimme tukoksen liikenteeseen.

Seuraavana paivana jouduimme menemaan monien eri paikkojen lapi paastaksemme Varanasiin. Edellisena paivana olimme tulleet junalla, joka oli hyvin virkistavaa bussejen jalkeen, mutta nyt junia olisi mennyt vain 2:lta yolla. Saapastelimme siis bussiasemalle. Saimme helposti bussin seuraavalle pysakille eli Faizabadiin.Tietenkin olisimme mielellaan menneet suoraan Varanasiin, mutta hammastykseksemme busseja ei mennyt. Tama bussi, johon paadyimme oli hieno juuri verheiltuina sisustuksineen. Samanlainen hidastelija se oli liikkeelle lahdon suhteen kuitenkin kuin muutkin. Monet kerrat todetut merkit siita, etta bussi on lahdossa: Ensiksi kuski tulee autoon, sitten han alkaa kurkkusuorana huutamaan ikkunasta paikkaa mika on kohteemme ja rahastaja-aija saestaa hanta huutamalla ovesta, toiseksi auto kaynnistetaan, sitten huudatetaan pitkaan moottoria, sitten aletaan toottailla ja viimein rahastaja-aija alkaa hakata auton ovea, joka on lopullinen merkki siita, etta kohta auto liikkuu.

Faizabadissa kukaan ei taas osannut sanaakaan englantia. Ensin bussi jatti meidat keskelle ei mitaan ja Kallella meinasi menna hermot hanen valittaessaan rahastajille, etta yleensa bussi menee bussiasemalle. Ei siina auttanut kuin ottaa riksa alle ja menna monta kilometria silla kohti asemaa. Siella lippuluukun aijaa ei olisi voinut vahempaa kiinnostaa tiedustelumme busseista. Han oli selvasti aivan ooppiumihoyryissa ja hanen silmansakaan eivat juuri pysyneet auki, hanen tokaistessaan meille yhden hindinkielisen sanan. Siita ei paljon irronnut! No,sitten kyseleen ihmisilta. Eras sanoi bussin lahtevat kolmelta, johon olisi viela monta tuntia. Toinen sanoi junankin menevan, mista riemastuimme, mutta sittemmin monet pudistelivat paataan junakysymyksillemme. Eras poika kysyi sujuvalla englannilla ”kuinka voin auttaa?” Kun kysyimme tietaako han yhtaan bussia tai junaa Varanasiin, vastaus oli, etta pitaisi kysya lippuluukulta. Hanen ymmarryksensa loppui siihen, kun sanoimme ettei lippuluukulla puhuta englantia ja han kehotti vain uudestaan kysymaan sielta.

Yhdessa vaiheessa eras mies tuli repimaan meilta penkeiltamme, mihin olimme asettuneet syomaan evaita ja pohdiskelemaan tilannetta. Han kuljetti meidat eraan bussin luo ja sanoi sen menevan Varanasiin. Kysyimme varmuuden vuoksi myos eraalta matkustajalta ja han nyokytteli innokkaasti. Kun olimme jo bussissa ja se oli liikkeella, selvisi, ettei se mihinkaan Varanasiin mene. Onneksi kuitenkin siihen suuntaan! Seuraavasta kaupungista paasimme sitten jo maaranpaahamme. Koko paiva matkailuun taas meni eli reilu 10 tuntia.Nyt olen erittain tyytyvainen, etta saamme olla paikallamme muutaman paivan ja tarkastella tata maailman vanhinta asuttua kaupunkia eli Varanasia.

April 27th 2009
Published: April 27th 2009

Tunnelmia Varanasissa:

Monilla pikku kaduilla nayttaa kuin elaisimme 1800-luvulla: nokinen pikku poika istuu hiilikasan paalla ja hakkaa hiilikimpaleita palasiksi kuokallaan, nainen silittaa kivitason paalla valkoisia lakanoita isolla silitysraudalla, jossa kekaleet hehkuvat sen sisalla, karpasia lentelee ahtailla asuinkujilla niin paljon, ettei suuta voi juuri avata, pyhiinvaeltajat nayttavat iattomilta kasvomaalauksineen,pitkine partoineenja varikkaine kaapuineen, asumukset ovat usein katusyvennyksia, jotka ovat kuin pienia luolia.

Minkalainen kaupunki tama hindujen pyhimmista pyhin paikka oikein on? Kuolema on taalla kaikkialla lasna. Ei niinkaan pelottavana vaan kumman lohdullisena. Lehmia kulkee ahtailla kujilla lukuisia ja ne ovat tavallistakin itsetietoisempia. Niita on parasta vaistaa, kun ne lahtevat maaratietoisesti etenemaan kaduilla, muuten ne tuuppivat ihmiset edestaan. Ne syovat paljon muovia, josta johtuen nekin usein kuolevat, kuten kaikki taalla. Jostain syysta kuolleita koiriakin on nakynyt enemman kuin yleensa Intiassa. En tieda johtuisiko kaupungin tavanomaistakin pahemmasta likaisuudesta, etta kuolleita elaimia nakyy toistuvasti katujen varsilla. Delhiin verrattuna Varanasin kadut, ainakin taalla ghattejen eli kylpypaikkojen lahettyvilla, ovat paljon roskaisempia. Roskakasoista huolimatta, tama on varikkyydessaan ja selvasti aistittavassa pyhyydessaan kiehtova kaupunki. Mista pyhyyden vaikutelma oikein syntyy? Ehka siihen vaikuttaa lukuisat pyhat miehet, vanhat temppelit ja uimareiden suuri harras riemu, kun he kovaaanisesti mekastaen kylpevan aiti Gangassa.

Kaiken pyhyytta syo hieman kaupallisuus. Vaihdoimme majapaikkaa, koska meille kauppailtiin taalla Old Yogi lodgessa koko ajan erinaisia retkia. Taalla ghattejenkin alueella tehdaan kauppaa, mutta kun ottaa naamalleen hyvin kyllastyneen ilmeen, he jattavat nopeasti rauhaan. Nykyisessa guesthousissamme saa olla rauhassa, koska se on niin paikallinen majatalo, ei mitenkaan lankkareille suunnattu, ettei heilla ole tarjolla mitaan aktiviteetteja. Se sopii meille hyvin, silla mieluiten loydamme itse omat huvimme ja tutkimme itsenaisesti kaupunkia.

April 28th 2009
Published: April 28th 2009

Huh, pikkaisen on kuuma! Tietylla tavoin tahan 40 asteen saunalampotilaan tottuu ja kuumuutta ei edes huomaa. Valilla sita vain ihmettelee, miksi on niin voimaton olo. Sitten hoksaa, etta johtuisikohan ilmastosta.

Kavimme tanaan ilmastoidussa ostoskeskuksessa lahinna juuri ilmastoinnin vuoksi. Kun tulimme ulos sielta, tuntui kuin joku olisi lyonyt kostean kuumalla ratilla naamaan. Lammon huomaa siis vain siita jos valilla paasee jonnekin viileampaan.

Kuulin tanaan nykyaikaisen version Roomeon ja Juulian rakkaustarinasta. Saimme aamulla mukavan pyorariksakuskin kyydittamaan meidat kauppakeskukseen. Han oli ensimmainen oikeasti mukava riksakuski,johon olemme tormanneet ja kaikella todennakoisyydella viimeinen. Han ihaili ensin Kallen partaa ja sanoi itsekin haluavansa sellaisen, mutta tyttoystava ei tykkaisi.Sitten han kertoi seuraavanlaisen tarinan,johon Kalle valilla kommentoi, mutta jatan nyt hanen kommenttinsa selvyyden vuoksi pois:

Menen naimisiin muutaman kuukauden paasta. Tuleva vaimoni on hindu ja mina olen muslimi, joten sukumme ei yhtaan pida avioliitostamme. Aitini hyvaksyy sen, mutta isani ei. Minun omasta mielestani ihmisten uskonnolla ei ole valia. Tarkeinta on vain, etta ihmiset ovat hyvia ihmisia, ei uskonto tee ihmisesta hyvaa eika pahaa. Yleensa Intiassa muslimit ja hindut eivat kuitenkaan puhukaan toisilleen. Harvoin he haluavat olla missaan tekemisissa toistensa kanssa.

Saattoi olla, etta tuo rakkaus ylitti myos yhteiskuntaluokkien rajat, silla mies kertoi tyttoystavansa olevan opettaja. Han itse taas oli riksakuski, joka ei ole kovinkaan arvostettu ammatti. Eivat opettajatkaan kovin ylaluokkaisia ole, ja usein tavallisen kansan kouluissa opettavilla on tosi huono palkka. Silti he ovat kuitenkin kouluja kaynneita ihmisia. Riksakuskit taas usein ovat aika oppimattomia. Tosin tama kyseinen kuski osasi niin taidokkaasti englantiakin, etta saattoi han alumperin olla ollut muussakin ammatissa. Han myos tiesi Suomesta ja pohjoismaista asioita, joita harva taalla tietaa. Tama talouslama tiputtaa Intiassakin ihmisia arvostetuista hyvapalkkasista toista alemmalle arvoasteikolle, useat joutuvat varmasti kerjuulle asti.

On kylla aina hienoa, kun taalla tormaa avarakatseisiin,hyvakaytoksisiin ja ajatteleviin ihmisiin. Eilenkin tormasimme eraassa ravintolassa mieheen, joka kertoi meille mielenkiintoista tietoa Gangesista ja opetti korttipelin, jota vanhat aijat pelaavat taalla kadunkulmilla rahasta. Han oli kotoisin jostain todella pikku kylasta. Usein sellaiset ihmiset ovatkin ystavallisimpia, elleivat sitten ole tungettelevaisuuteen asti uteliaita. Ei sita tietty voi suoraan yleistaa, mutta ainakin tallaisissa turistikaupungeissa ihmiset yrittavat yleensa lahinna vain hyotya meista. Jos joku sanoo sinulle kadulla ”Hello, how are you”, voit olla taysin varma, etta seuraava lause kasittelee sita, kuinka sinun pitaisi lahtea veneilemaan, ottaa hennatatuointi tai ostaa jotain. Pikku kylilla taas ihmiset tyytyvat useimmiten vain tervehtimaan ilman mitaan taka-ajatuksia.

Tuo ravintolan seta naureskeli, kun kysyimme pyhista miehista. Han naurahti: eivat he mitaan pyhia ole. Oikeita pyhia ihmisia ei nae kaduilla, he ovat temppeleissa. Ne pyhat miehet, jotka kerjaavat kaduilla ovat lahes kaikki huijareita. Jos annat heille lantin, kohta he painuvat jonhonkin baariin ja kaatavat sen viskina kurkustaan. Hyvahan se oli tamakin tietaa! Olimmekin vahan jo kyynisesti ajatelleet, ettei se kovin pyhalta tunnu, kun tullaan repimaan hihasta ja kerjaamaan, jotkut ovat jopa kaupustelleet postikortteja.

Seta kertoi myos Gangesissa kylpemisen perinteesta. Ihmiset tulevat usein kylpemaan, kun heilla on joku ongelma, aivan mika vain.Yksi yleinen syy on, etta he eivat ole saaneet lapsia. Kun he kylpevat, kayvat temppelissa ja lahjoittavat ehka vahan rahaakin temppelipapille, he menevat kotiinsa. Sitten jos ongelma poistuu,he vaikka saavat lapsia, he tulevat takaisin Varanasiin. He laskevat kiitokseksi kynttilalyhdyn lipumaan pitkin jokea auringonlaskun aikoihin.

Katselimme eilen tuota kynttiloiden kulkuetta, joka lipui sadehtivana pimealla joella. Olihan se hienon nakoista! Katselimme myos monia muita seremonioita. Jotkut heiluttivat joenrannassa lyhtyja, joissa oli iso avotuli.Jotkut kaljut munkit pienine takaraivon hiustupsuineen leipoivat banaaninlehtien paalla jauhosta tietynlaisia pullia. He istuivat rivissa ja joku jakoi heille leipomistarvikkeita seka mutisi siunauksiaan. Pienia savisia teekuppeja levitettiin tasanteille aivan joenlahelle, ja siina kai pidettiin jotkin teeseremoniat. Emme kuitenkaan pitkaan jaksaneet seurata tapahtumia, silla aina joku kauppias tuli ahdistelemaan. Sielta ravintolan katolta sai ihanan rauhassa katsella ja sielta oli hyvat nakoalat.

Toissapaivana kavimme myos katsomassa ruumiiden polttoa, mutta ei siina kovin lahelle paassyt. Jotkut tulivat aina komentamaan:kunniottakaa perheita,alkaa menko sinne, menkaa tuonne. Totta kai on hyva, ettei turisteja paasteta aivan lahelle, silla olisihan se aika huonoa kaytosta menna tuijottamaan, kun jonkun omaista poltetaan. Ei kuolema ole taalla niin iso asia kuin lannessa, mutta kylla taallakin tietty nakee kuinka vainajia surraan. Silti tuossakin komentelussa oli kuitenkin taka-ajatuksena se, etta meidat saataisiin kiipeamaan eraaseen torniin. Sanottiin, etta sielta saisi ilmaiseksi katsella. Kun olimme siella, huijari pyhat miehet tulivat kuitenkin kerjaamaan rahaa. Lahdimme pois ja jossain vaiheessa saimme hiivittya takaisin ilman, etta kukaan naki ja saimme katsella rauhassa. Tapahtumassa oli jotain hienoa tunnelmaa:vainajat oli kiedottu silkkisiin kirkkaan varisiin kankaisiin, tuoksuvia santelipuu kasoja oli kaikkialla ja vainajakaarojen paalle ripoteltiin ensin kunnioittavasti Gangesin vetta. Hyvin seremoniallistahan se oli, kuten kaikki hindulaisuudessa!

Viime yona oli taas todella kuuma, emmeka paljon nukkuneet. Olemme keksineet hyvan vilvoittelukeinon:kaadamme vetta sankyn tai sitten kastelemme peittolakanan. Eihan se varmaan kovin terveellista ole nukkua sellaisessa latakossakaan, mutta lahes ainoa keino hieman helpottaa lampohalvausoloa. Yhtena yona olin jattanyt kuumemittarin poydalle ja se oli noussut 45, se kertoo kuinka kuuma taalla voi olla. Yolla ei tietenkaan ole niin kuuma, mutta kiviset rakennukset varaavat paivan lampoa itseensa. Nyt meilla on sikali hyva kamppa, etta se on nurkkahuone, jossa lahes joka puolella on isot aukaistavat ikkunat. Ainoa vaan, ettei ropeli toiminut viime yona,siksi oli niin hiki. Joku alypaa oli painanut katkaisiaa huoneemme ulkopuolelta. Me emme edes tienneet tallaisesta katkaisimesta, mika oli erikseen ropelille. Ajattelimme, etta se on hajonnut kun valot toimi,tai, ettei sahkoa riittaisi ropeliin asti. On tuo kamppa kuitenkin parempi kuin edellinen. Siella hajosi kaikki! Hajotimme vessan ikkunan, kun kalle yritti sulkea sita, valokatkaisin hajosi, sanky natisi liitoksistaan, tuuletin patki vahan valia.yms.

May 1st 2009
Published: May 1st 2009

Oikeastaan ei nyt pitaisi liikahtaa huoneestamme mihinkaan, silla maksamme ilmastoinnista huikean hinnan. On se kuitenkin ollut sen arvoista, hyvin nautinnollista. Parista lyhyesta sahkokatkosta huolimatta, jolloin ilmastointi tietenkin lakkasi, sain nukuttua tosi hyvin. Kun puhun huikeista hinnoista, tarkoitan sita tietenkin vain suhteutettuna meidan yleisiin asumiskuluihin. Saimme kylla tosi hyvan alennuksen! Oikeasti hinta olisi ollut 55 Usan dollaria, mutta meille sanottiin heti, etta voimme saada hyvan tarjouksen, silla nyt on offsesonki. Ensin omistaja sanoi huoneen irtoavan tonnilla Intian rubioita eli noin 18 eurolla. Emme olleet kuitenkaan tyytyvaisia, silla olimme juuri saaneet edellisessa paikassa 700 tarjouksen ja melkein jo hyvaksyneet sen, kunnes seta tiskin takana tokaisi verojen tulevan viela siihen paalle, jolloin lahdimme kavelemaan. Nama verot naissa hotelleissa ovat kylla taytta huijausta! En jaksa uskoa, etta he oikeasti maksaisivat veroja mihinkaan. Sen puolesta todistaa jo sekin, etta yleensa jos kysyy veroista, niita ei ole. Ne lyodaan lopulliseen laskuun vain jos ei ole muistanut kysella niista etukateen. Siksipa hermostuimmekin suuresti, kun tuossa hotellissa ei tultu tinkimisneuvotteluissamme edes sen verran vastaan, etta verot olisivat poistuneet. No, tuossa toisessa naapuripaikassa saimme sitten huoneen ilman veroja 700 rupialla yo.

Palataampa viela hieman Varanasiin. Yhtena iltana oli hyvin tunnelmallista ja aika jannittavaakin, kun olimme kaukana ”kotoa” syomassa ja ravintolasta ulos astuessamme, koko kaupunki oli pimentynyt. Varanasissa oli eniten sahkokatkoksia mita missaan muualla! Kyllahan kaikkialla Intiassa sahkot katkeilevat, mutta eivat yleensa noin toistuvasti ja pitkiksi ajoiksi kuin Varanasissa. Yleensa katkot ovat sellaisia minuutin mittaisia, etta juuri ehtii kaivaa taskulampun esiin, kun taas valot rapsahtavat palamaan.Varanasissa katkot saattoivat kestaa pari tuntiakin. Kompuroimme sitten lehmien ja koirien seassa ja suuntasimme kohti jokea. Joen reunustalla oli helppo suunnistaa eteen pain, koska katu oli levea. Varsinaiset kujat joen lahettyvilla taas olivat kaikkea muuta kuin leveita. Sanoisin, etta kujat olivat viekla aavistuksen verran enemman sokkeloisia kuin Delhissa ja usein vain reilun metrin levyisia. Joen lahella oli siis huomattavasti helpompi edeta ja yleensa suosimmekin tata kulkureittia kaupustelijoista huolimatta. Tuolloin pimealla sai kulkea ihanan rauhassa, silla kukaan ei erottanut kauempaa, etta olisimme lansimaalaisia.Kalle sanoi tuolloin:tasta saa kylla suuremmat kiksit kuin mistaan pitkaan aikaan. Kieltamatta oli hienoa pimeassa haparoidessa katsella, kuinka ruumisroviot roihusivat tulessa luoden valohamya ymparistoonsa kipinoiden sinkoillessa korkealle ylailmoihin, kuinka edessa pain tulenheiluttelijhat olivat paasemassa seremoniassaan toiseen vaiheeseen ja esitys alkoi muistuttaa tanssia, jossa kukat lentelivat ja tanssijat liikuttelivat viehkeasti viuhkojaan ja kuulla, kuinka joka puolelta kantautui kellojen kalkatusta sekoittuneena rumpujen parinaan. Oman jannityksensa tilanteeseen toivat pienoinen ryostetyksi tulemisen pelko ja pelko siita, etta astuisin koiran paalle tai liukastuisin lehmankakkaan jyrkissa portaissa. Koirat taalla ovat hyvin rauhallisia, mutta usein niilla on tapana asettua mita ihmeellisimpiin paikkoihin loikoilemaan. Jostain syysta niiden mielipaikkoja tuntuu olevan juuri vilkkaimmat kulkuvaylat. Tuona paivana ei kuitenkaan tapahtunut mitaan noista pelonaiheistani, mutta seuraavina paivina suurinosa toteutui.

Meita ei ole koskaan reissuillamme oikeasti yritetty ryostaa. Varanasissa kuitenkin keskella kirkasta paivaa kavellessani eras mies kiilasi minut yhtakkia kapealla kadulla vasten seinaa ja riuhtaisi minulta juomapuollon. Tilanne kavi niin akkia, etten ehtinyt kuin hieman hidastaa kulkuani. En ehtinyt oikein reakoida mitenkaan muutenkaan, paitsi ymmarsin onneksi heti luopua pullostani. Mieleessa ei kaynytkaan alkaa taisteleen siita, silla vetta oli vain vahan pohjalla ja sita paitsi mies naytti hyvin sekavalta. Laheinen kioskin myyja huikkasikin minulle pahoittelevalla aanella ”Anteeksi tuo, mies on taysin hullu.” Hupaisan tilanteesta teki se, etta edellisellakin kerralla, kun minut rosvottiin, minulta vietiin juomapullo. Edellinen kerta sattui pimeassa Ulanbatorissa ja tuolloin mies oli selvasti oikeasti janoinen, nyt tuo Varanasin mies halusi selvasti vain tehda kiusaa. Ehka han ei edes ymmartanyt mita teki, han oli niin huumeissaan.

Lahtopaivanamme tulin ensimmaisen kerran astuneeksi koiran paalle. Silla oli etujalat pitkalle keskella katua ja muuten se loikoili osittain piilossa tuolin alla. Olin saanut silmiini bangelssikaupan, joten suunnistin sita kohti samalla vaistellen riksoja ja pillastunutta lehmaa, joten ymmarrettavasti havaintoaistini eivat enaa riittaneet yhden koiran havaitsemiseen. Se arahti ja vingahti pahasti, mutta paatti sitten onneksi antaa minulle anteeksi. Pyysin silta kylla kovasti anteeksi ja kiitin, kun se ei ollut vaivautunut puraisemaan.

Varanasia pidetaan Agran ohella Intian taitavampien huijareiden kaupunkina. Muutamaan aika taidokkaaseen yritykseen tormasimmekin.Saapuessamme kaupunkiin, paatimme valttaa komissio miehet. Nailla tarkoitan miehia, jotka lahtevat saattamaan hotelliin ja hotellin pitaa maksaa heille palkkaa siita, etta he tuovat vieraita. Nain meidan maksamamme hinta huoneesta nousee.Ensimmaisena iltana emme pystyneet valttamaan tata, koska meidan oli pakko ottaa riksa. Luulen kuitenkin, ettei riksakuski veloittanut majapaikastamme niin paljon kuin varsinaiset komissiomiehet,silla hinta oli silti kohtalaisen huokea. No, seuraavana paivana paasimme kiertelemaan ilman rinkkoja, joten kukaan ei tiennyt meidan etsivat huonetta. Sovimme Suria guesthousin kanssa, etta tulemme sinne seuraavana paivana. Tuona paivana rinkat kantamuksinemme heratimme tietysti heti huomiota. Sanoimme eraille miehille, jotka seurasivat sinnikkaasti, etta olimme jo loytaneet hotellin ja komissioita ei tulisi. He kuitenkin vain kulkivat perassamme. Sittemmin luulimme eksyttaneemme heidat, kun tahallaan kaantyilimme monista kadunkulmista ja valilla vaihdoimme suuntaa. Heita ei nakynyt enaa missaan. Hotellissamme viedessani rinkkani huoneeseen kuulin kuitenkin ovelta kiivasta keskustelua. Hotellin omistaja pyysi Kallea tulemaan nayttamaan hotellikorttinsa. Siten omistaja todisti, etta olimme sopineet hinnasta etukateen ja ovelasti meita vakoilleet miehet, jotka olivat yrittaneet vaittaa tuonneensa meidat paikkaan, jaivat nuolemaan nappejaan. He olivat siis seuranneet meita kaikesta huolimatta ja viela piilossa, tuo oli kylla jo kaiken huijauksen huippu! Joes aarellakin tormasi kaikenlaisiin yrittajiin. Ovelimpia olivat miehet, jotka halusivat muka katella. Monet intialaiset aina haluavat ja siina piilikin tuon huijauksen oveluus. Nama miehet nimittain alkoivat samantien hieroa kattasi ja jos et riuhtaissut kattasi samantien irti, jouduit pian maksamaan hieronnasta.Monilla kaupustelijoilla oli rasittavuudestaan huolimatta myos huumorintajua. Hauskin oli seuraava tapaus: Mies kantoi markia Gangesista onkimiaan vaateriepuja ja kohotti niita meidan nahtavaksi.”Just one million dollar”, han virnisteli. Kun sitten vahan naurahdimme, han jatkoi mainostusta ”Nama ovat hyvin viileita vaatteita.”(oikeasti han ei tietty kaupustellut vaatteita,luulen etta han oli venekyyti kauppias) Yksi lintukauppias taas kysyi meilta, emmeko pida vapaudesta, kun emme halua vapauttaa maksusta lintuja hakista. Kalle sanoi sitten siihen:onko vapaus linnut hakissa? Heidan kanssaan oli siis joskus myos hauska heittaa lappaa ja vahan vaitella.

Olemme nyt siis Bodgaijassa ja tasta kaupungista en osaa viela muuta sanoa kuin, etta kuumaa on edelleen ja kaupunki on taynna upeita arkkitehtuuriltaan hyvin erilaisia temppeleita. Tama ilmasto vahan harmittaa,koska ei jaksa paljon harrastella mitaan. Ei taman nain pitanyt alunperin menna! Meidan oli tarkoitus olla naihin aikoihin jossain viileassa Nepalin vuoristossa. Olemme nyt kierrelleet Nepalia turvallisen valimatkan paasta kuin kissa kuumaa puuroa. Tielakot jatkuvat kuitenkin edelleen Nepalissa. Tietolahteemme Kirstikaan, joka on siella lahytystyontekijana ei tieda koska lakko loppuu. Voi olla, etta menemme Darjeelingiin, joka on Pohjois-Intiassa ja myos jo hieman vuoristossa, joten ehka siella olisi vahan samanlaiset maisemat kuin Nepalissa.Ennen kaikkea siella olisi viileampi. Sitten voimme menna sielta kautta Nepaliin jos lakko sattuu loppumaan niin, etta meilla olisi viela aikaa.On tassa se hyva puoli, etta kukaan hullu matkailija ei tule naille seuduille taman 45 asteen lammon takia naihin aikoihin, joten taalla voi asumispaikkojen lisaksi tehda myos muita hyvia kauppoja, kuten ostella vaatteita hyvin tingittyyn hintaan.

May 2nd 2009
Published: May 2nd 2009

Huomenna lahdemme taalta taas junailemaan jonnekin pohjoiseen pain, mutta tarkkaa paikkaa emme viela tieda. Kalle katselee juuri terailakko sivuilta olisivatko tiesulut Nepalissa auenneet ja nyt nayttaa jo lupaavalle. Huomiselle ei ole merkitty terai bandhia! Sita vastoin ylihuomisele oli merkitty jokin muu lakko, joten juhliin ei ole viela paljon syyta. Voi olla myos, ettei sivustoa ole paivitetty. Nyt pitaisi selvittaa,mille alueelle seuraava lakko vaikuttaa ja vaikuttaako se mitenkaan liikenteeseen. Huomenna aamusta pitaa myos tulla kurkkaan, etta jatkuuko teraikin kuitenkin. Mista naista tietaa! No, kun minnekaan ei ole kiire, ei ole mitaan hataa. Ei se nyt aivan maailmaani kaada, vaikken Katmandua nakisikaan. Paa asia on, etta suuntamme on joka tapauksesa kohti pohjoista!

Mitenhan huomenna mahdumme junaan? Tanne tullessa meilla kavi tosi hyva tuuri! Ensin yritimme ahtautua second classiin ja olimmekin jo sisalla junassa. Kalle oli saanut tunkeuduttua eteisesta peremalle junaan ja nostanut jo rinkankin hyllylle. Mina olin kuitenkin jaanyt jumiin vessanurkkaukseen. Huhuilin Kallelle olisko vaunussa yhtaan pientakaan penkin patkaa tai tavarahyllya, jonne mahtuisimme. Itse olin asettunut vessan eteen ja harkitsin mahdollisuutta leiriytya siihen. Kun Kalle totesi, ettei muualle junaan mahdu, hankin tuli haisevaan ja torakoita vilisevaan vessaneteiseen. Meidan ei siina kuitenkaan kauaa tarvinnut oleskella, todettuamme, etta happi ei taida riittaa. Olemme ennenkin matkailleet siina eteisessa, mutta se on ollut taysin eri tilanne viileammalla. Nurkkauksessa ei ole mitaan ikkunan tapaista ja ihmiset tukkivat ovesta tulevat happivaylat. Emme pida itseamme kovinkaan mukavuudenhaluisina tai vaativina reissaajina, mutta tuo ylitti jo meidankin sietokykymme. Niimpa paatimme menna sleeper luokkaan, joka on lahes kolme kertaa kalliimpi. Yleensa lipun tarkastaja tulee tuossa luokassa(alimmassa luokassa lippuja ei koskaan tarkasteta) valittomasti junan lahdettya liikkeelle. Nyt han oli kuitenkin nahtavasti paattanyt pitaa vapaa paivan, eika hanta nakynyt koko matkalla. Paasimme siis matkustamaan halvoilla lipuilla kalliimmassa luokassa!

Bodgaijan kuvailua:

Tassa kaupungissa buddha valaistui, joten tama on kaikille buddhalaisille hyvin tarkea paikka. Taalla nakyy hienosti edustettuna eri maiden ”buddhalaislahetystot”. Kaikki buddhalaiset maat, kuten Japani, Bhutan, Kambodza, Thaimaa, Burma, Vietnam, Tiibet (pitaisi olla oma maa) ja Kiina, ovat rakennuttaneet alueelle omat temppelinsa ja jotkut luostarinkin. Eilen kavimme kiertelemassa muutamia naista temppeleista ja oli kiehtovaa kuinka erillaista arkkitehtuuria niissa kaikissa oli. Japanilainen temppeli oli hyvin pelkistetty verrattuna vaikkapa thai-temppelin nouseviin kullattuihin koukeroisiin raystaisiin. Tiibetilainen taas oli oma suosikkini uskomattomine maalauksineen, jotka olivat taynna yksityiskohtia. Tiibetilainen mytologia (kaikki demonit) kuvissa on jotenkin hyvin vaikuttavaa, ja se muotokieli milla kaikki koukerokuviot punoutuvat yhten.

Kavimme tanaan kurkkaan paatemppelin, jossa kasvaa boddhipuu, jonka sanotaan olevan laheista sukua juuri sille nimenomaiselle puulle, jonka alla buddha ymmarsi koko maailmankaikkeuden ytimen ja ihmisen aseman siina. Puisto oli hyvin viihtyisa! Paasimme onneksi livahtamaan tuolle temppelialueelle ilman pahemmanlaatuista hyderabad ihmista. Tuo poika on seuranut meita alusta asti ja valilla auttanut oikeastikin, kuten etsimaan hotellia ja kyydittanyt meita mopollaan. Han kuitenkin olisi halunut valttamatta oppaaksemme temppelile maksua vastaan ja siihen emme tietenkaan suostuneet. Piti sitten vahan kuin varkain lahtea temppelile, silla poika on ollut kuitenkin niin aidostikin mukava, ettemme kehdaneet suoraan kieltaytya. Sanoimme menevamme syomaan, kun han taas heti ulos astuttuame ilmaantui eteemme ja tiedusteli ”minne menette?”. Jossain vaiheessa han pilailikin meille, kun olimme tormanneet haneen saman paivan aikana viitisen kertaa ”Mina olen kaikkialla.” Se kuullosti hieman pelottavale! Varsinkin kun se on myohemmin osoittautunut todeksi.Aina han ilmaantuu jostain skoottereineen vierellemme tai istuskelee hotellimme edessa.

Saimme kavella aika reippaasti temppelialueella ja varsinkin mina naytin hypellessani sinne tanne ulkopuolisen silmin varmaan aika huvittavalle. Kyse oli siita, etta marmorilaatat puistossa olivat hyvin polttavan kuumat. Alueelle piti kuitenkin riisua kengat. Tassakaan asiaa ei ollut intialaisittain mietitty oikein loppuun asti. Kenkien suojukset olisi ehka ollut parempi idea. Punaisia mattoja oli kylla siella taalla polkuna, mutta ne olivat lahes yhta kuumia. Mieleeni tuli ikaan kuin lapsena leikitty ”maahan ei saa koskea” leikki, kun koikkelehdin varjoalueilta toisille. Kalle oli jo Sri Lankalla polttanut jalkapohjansa pahasti ja ehkapa siksi kesti poltetta hieman paremmin,mut kylla hankin vahan tuskissaan oli. Onneksi alueella oli paljon puita varjostamassa ja niiden kohdalla maa ei ollut kuuma, joten nain kiertelemalla paasi hyvin etenemaan.

Kosketin paallani kohtaa, joka oli eraanlainen laatta aidassa puun kyljessa. Se oli laitettu tarkemmaksi merkiksi siita, milla kohtaa buddha oli istunut. Toivoin siita irtoavan jotain viisautta myos minun paahani. Kaikki paikallisetkin osoittivat suurta kunnioitusta puulle koskettamalla aitaa tai laatikoita, joissa olivat sisalla buddhan jalanjaljet ja veivat sitten kaden otsalleen. Aika vahan paikassa oli ihmisia. Oli mahtavan rauhallista ja hiljaista!

Hyderabad kaverimme halusi vieda meidat vierailulle orpokotiin. Paatimme suostua siihen, silla paikka kiinnosti oikeastikin ja myos siksi, etta han jattaisi sitten meidat rauhaan. Paikan paalla lapset lauloivat meille pari laulua, koulua esiteltiin ja sitten pelasime krikettia. Pelailu oli tosi hauskaa! Vihdoin nainkin pitkan Intiassa oleskelun jalkeen paasin vihkiytymaan tuon pelin saloihin. Ei se vielakaan taysin auennut, mutta jotain sentaan ymmarsin tarkoituksesta ja nain taas kerran kuinka suurta inostusta peli herattaa. Kun ehdotimme, etta pelaisimme nahtyamme mailat nurkassa, kaikki lapset alkoivat huutaa kuorossa ihastuksissaan ja myontymisen merkiksi. Osuin yllattavan hyvin palloon ja pari kertaa juoksin pallon perassa. Pelin jalkeen menimme pieneen toimistoon, jossa meille kerrottiin orpokodin toiminasta ja naytettiin valokuvia. Sitten lahjoitimme pienen summan rahaa ja skootteripojat kyyditsivat meidat takaisin hotellilemme. Meilla on nyt eri hotelli ja siina vain puoli-ilmastoiniksi sanottu laatikko, joka lahina vain kosteuttaa.

Nyt taytyy lahtea syomaan, kun Kalle alkaa jo olla karsimaton…

May 5th 2009
Published: May 5th 2009

Loytyi onneksi taalta Kalinpongistakin nettipaikka. Ei tama sellainen internetkaupunki ole, mita Bodgaija, jossa nettipisteita oli joka puolella. Kaikilla intialaisilla kaupungeilla tuntuu aina olevan jokin oma leimallinen piirteensa jokin mihin ne ovat erikoistuneet! Talla tarkoitan palveluita tai kauppoja. On kaupunkeja,joissa on joka puolella kengankorjaajia, kaupunkeja jotka ovat taynna sairaaloita, kylia joissa on korukauppoja tai ompelimoita joka puolella yms. New Jalbaigur, jonne saavuimme eilen junalla ja ajelimme pitkaan pyorariksalla oli taynna kellokauppoja ja tama Kalipongin kaupunki taas on tyypillinen basaarikaupunki, joka lahinna tarkoittaa vaatteiden paljoutta.

Bodgaija oli mahtavan siisti kaupunki. Suuren vastakohdan yleiseen siisteystasoon huomasi heti laheisessa Gaijan kaupungissa, joka tuntui olevan hukkumaisillaan muoviin,kuten niin monet muutkin Intian kaupungit. Olisin kylla muuten pitanyt suurestikin Bodgaijasta, mutta ilmasto oli hieman liian vaativa. Emme nukkuneet juuri ollenkaan viimeisena yona vaihdettuamme ilmastoimattomaan paikkaan.Cooler, jota meille mainostettiin tehokkaan viilentajana ei toiminut ollenkaan.Tavallaan se oli aivan alykas keksinto. Se oli iso laatikko, jossa oli ropeli sisalla ja se oli tiivistetty sahanpurulla. Sinne pohjalle kaadettiin vetta ja sitten kytkettiin ropeli pyorimaan. En vain ymmarra mihin sen viilentava vaikutus edes olisi voinut perustua! Jos vesi olisi ollut kylmaa, se olisi ehka toiminut paremmin. Noissa oloissa kuitenkaan vesi ei ollut edes putkistoissa viileaa, joten laitteen sisalla vesi lampeni nopeasti ja sai aikaan sen, etta laite vain kosteutti ilmaa. Emme sitten edes pitaneet laitetta yolla paalla.

Lahdimme Bodgaijasta aikaisin liikkeelle.Loysimme helposti vigramin, jolla matka kohti Gaijaa edistyi sujuvasti. En muista olenko koskaan selittanyt mika vigrami on. Se on kuin moporiksa, mutta se ajaa tiettya reittia,se on isompi ja se ottaa niin monia matkustajia kyytiin kuin suinkin sopii. Siina on kolmessa rivissa penkkeja ja varsinaiset paikat noin 9 hengelle. Yleensa kyydissa on kuitenkin vahintaan 15, useiden roikkuessa ovensuussa tai seisoen takapuskurin paalla. Tuo vigrami oli siita mahtava kulkupeli, etta se oli saasteeton, mista kertoi vihrea ymparistomerkki tuulilasissa. Kasittaakseni se toimi kaasulla. En nyt sitten tieda onko kaasu taysin saasteetonta ottaen huomioon valmistuksen, mutta ehka siita ei ilmastopaastoja aiheudu.

Gaijassa olisi voinut olla parempikin bussituuri, mutta myos paljon huonompi. Jouduimme noin tunteroisen odottelemaan ennen kuin bussi lahti, mutta hyva puoli siina oli, etta saimme hyvat paikat. Matkan aikana kohti Patnaa ei sattunut mitaan mainittavaa, paitsi etta yllattavan sujuvasti bussi eteni. Patnassa meilla oli lukuisia suunnitelmia jatkon suhteen ja luvassa oli armotonta saatamista. Suunnitelma a oli: tarkistaisimme lakon loppumisen Nepalin sivuilta ja lahtisimme kohti rajaa. Suunnitelma b: Jos lakko ei olisikaan loppunut suuntaisimme Darliengiin pain, johonkin pikku kaupunkiin minne ehtisimme viela sina paivana. Suunnitelma c: Vaikka lakko ei olisikaan loppunut voisimme silti ottaa riskin ja lahtea rajalle, silla kyllahan sen pitaisi aivan naina paivina paattya. Sita paitsi mahdollisesti bussit kohti Katmandua kulkisivat oisin lakosta huolimatta.

Yritimme selvittaa junien kulkua asemalla, mutta kaikki taulut seinilla olivat vain hindiksi. Mitaan hienoja tietokonepaatteita ei tietenkaan ollut, kuten paremmilla asemilla.Kukaan ei puhunut englantia ja kyselytiskin takanakin oli vain sininen kuvaruutu ja mikki. Luultavasti mikin takana jossain oli myos ihminen, mutta on mahdotonta kysella mitaan tallaisen mikrofonin valityksella, koska ensinnakin kaikki tunkevat luukulle yhta aikaa, mista syysta kaiuttimen aanesta ei saa mitaan selvaa ja jokaisella kysyjalla on aikaa vain muutama sekuntti toimittaa asiansa ennen kuin seuraava hyokkaa luukulle. On siis helppo ymmartaa, miksemme voineet siita kysella, silla emme tienneet tarkasti edes minne haluaisimme matkustaa, joten kysymyksemme olisivat olleet liian epamaaraisia.

Nettipaikka,jossa aikataulut olisivat selvinneet, naytti olevan aivan aseman vieressa, mutta pahaksi onneksemme se oli tietenkin sunnuntaina suljettu.Huomasimme sitten junalipputoimiston, jonne ajattelimme ovelasti menna kyselemaan silla varjolla, etta aikoisimme hankkia liput heidan kauttaan. He kuitenkin sanoivat vain yhden junan lahtevan Raxsaun, joka on Nepalin rajan lahella ja tuo juna ei lahtisi edes tuosta kaupungista vaan lahikaupungista, jonne pitaisi ottaa vigrami.Kaiken lisaksi juna lahti hyvin huonoon aikaan, 5 iltapaivalla, joten olisimme vasta myohaan perilla.Seuraava ajatuksemme oli loytaa majapaikka ja lahtea vasta seuraavana paivana, kun olisimme saaneet kerata voimia. Tuossa vaiheessa alkoi olla aika oleellista saada myos selville onko lakko todella loppunut, kuten oletimme. Saimme kauniisti pyytamalla kayttaa junatoimiston nettia pikaisesti ja huomasimme pettymykseksemme, etta lakko paivia oli ilmaantunut lisaa.

Kiersimme hotelleja loytaaksemme yosijan, silla ajattelimme jattaa paatoksen teon seuraavalle paivalle. Ensimmaisessa paikassa vastaus oli pelkka paanpudistus, toisessa jyrkka ”no”, kolmannessa pahoitteleva kielto, sitten vain kaden heilautus ovelle, sen jalkeen lukuisia ”no room” tokaisuja. Taas tuli tunne, ettei meista oikein pideta! Tuo Patna oli muutenkin aivan jarkyttava kaupunki! Ahmenabadin jalkeen ei missaan ollut haissut niin pahalle, kusen lemu aseman ymparistossa oli uskomatonta. Kerjalaisia oli myos paljon ja he olivat entista likaisempia.Biharissa kylla huomasi, etta se on Intian koyhin osavaltio. Sen koyhat olivat oikeasti kurjassa kunnossa ja aseman lapset sen nakoisia kuin eivat olisi koko elamansa aikana peseytyneet. Yleensa kerjalaisilla on myos pienesta likaisuudesta huolimatta hyvat vaatteet, mutta noilla oli vain epamaaraisia kaapuja. Oikeasti pelotti antaa heidan koskea, mutta eihan sille mitaan mahtanut, kun he tulivat nykimaan kasivarresta. Annoin useaan kertaa jotain syomista, mutta en tietty pystynyt antamaan lahellekaan kaikille.Patnassa tollistely oli taas pahinta mahdollista luokkaa. Kun menin ostamaan mangoja, ymparilleni keraantyi porukkaa. Kysyin hieman arsyyntyneena ja samalla huvittuneesti, mita he siina seisovat, mutta he vain virnuilivat.Kun sain mangoni ja annoin rahat, lahdimme ja poruukka alkoi hajaantua samantien. Kalle kysyi suomeksi:no,niin oliko jannaa? Nyt se on ohi, tama paivanne kohokohta.

Kun kavelimme asemalta pois pain, kaupungin likaisuus katosi pikku hiljaa hienojen hyvin hoidettujen hotellejen tielta. Kavimme kyseleen yosijaa seka hienoista paikoista, etta huonommista. Mutta mihinkaan meita ei huolittu! Viimein loysimme yhden paikan, jossa meidat olisi otettu ilomielin sisaan ryostohinnoin. Mina olisin ollut valmis tuossa vaiheessa jo maksamaan huoneesta 800, mutta Kalle ei suostunut,vaan halusi jatkaa etsintoja ja viela vahan miettia voisimmeko olla jaamatta tuohon epamiellyttavaan kaupunkiin. Seuraavassa naapuripaikassa pahoiteltiin kovasti, mutta sanottiin silti, ettei huoneita ole. Mina jain sitten rinkkojen kanssa sinne ja Kalle lahti jalan kiertelemaan. Kohteliaasti minulle tuotiin tuoli ja sain muutenkin pitkasta aikaa kokoa vasynytta mieltani lammittavaa ystavallisyytta. Pian Kalle tuli takaisin ja kertoi jossain paikassa kerrottaneen, ettei heilla ole lomakkeita. Inhoan tallaista erottelua! Vain jossain pain Intiaa on tallaista, etta on erikseen ulkomaalaisten hotellit ja intialaisten paikat.Niissa kaupungeissa missa nain on, tuntuu aina olevan myos selvasti vahemmistona sellaiset hotellit joilla on lupa ottaa ulkomaalaisia.

Jaimme sitten istuskelemaan tuohon hotelliin ja pohtimaan tilannetta.Pian ystavallinen hotellipomo tuli kysymaan, mika on ongelmana.Kalle kysyi hanelta, millainen paikka eras pikku kaupunki puolivalissa Darlingia ja Patnaa olisi. Seta kuitenkin sanoi, etta jos haluamme Darlingiin se ei ole yhtaan hyva reitti. Meidan kirjaamme ei ollut nahtavasti merkattu kaikkia raiteita.Seta vei meidat respan tiskille ja kaivoi esiin paremman rautatiekartan. Han kehotti Menemaan yojunalla New Jaipalguriin ja ottamaan sielta bussin pohjoiseen.Ystavallisesti seta tarjoutui soittamaan junatoimistoon ja kyseleen junia. Selvisi, etta asemalla on jokin tietokone hairio ja he eivat tieda onko lippuja vai ei. Taas tuli tilanne:mita tehda? Kuinka toimia parhaiten? Ehdotin, etta menisimme kaikesta huolimatta hotelliin yoksi, silla tuskin lippuja saisi samalle iltaa. Eihan niita koskaan saa! Yleensa pitaa varata vahintaan 2 viikkoa aikaisemmin. Seta kuitenkin vaikutti toiveikkaalta lippujen suhteen, joten paatimme jaada odottamaan. Seuraavaksi koimme uskomatonta vieraanvaraisuutta! Seta ohjasi meidat hienoon,kodikkaaseen,ilmastoituun huoneeseen, jossa oli punaiset samattisohvat ja todella hieno sisustus.Seinat olivat valkoista puupaneelia yhdistettyna bordimaisesti kiertavaan kivipintaan. Lattialla oli persialaistyylinen ja kaikenlisaksi hyvin puhdas matto. Syy siisteyteen nojasi eraassa nurkassa. Se oli ensimmainen Intiassa nakemani polynimuri. Asetuimme mukavasti sohvalle ja tilasimme pikkupurtavaa. Omeletin ja leipien jalkeen paatin ottaa torkut. Aikaa oli kolmisen tuntia.Kun herasin aika oli jo melkein kulunut umpeen. Kavin vahan peseytymassa huoneeseen kuuluvassa ylellisessa vessassa ja tunsin oloni uudestaan syntyneeksi.

Seta kavi soittamassa asemalle ja saimme selville, etta vain kalleimpia lippuja olisi jalella. Han arveli lippujen maksavan noin 1200. Kyse oli ylimmasta luokasta Intian junissa, vain jossain junissa on harvoin viela tuotakin ylempaa luokkaa. Minulle oli selvaa, etta ottaisimme liput tuohon luokkaan. Hinta oli 20 e, eihan silla paase edes Oulusta Helsinkiin! Kalle kuitenkin eparoi. Viimein paadyimme ratkaisuun, etta mina oten paremman lipun ja Kalle menee sikaosastolle, minka han oli jo pitkaan halunnutkin kokea yoaikaan. Kun olimme maksamassa hotellissa syomamme evaat, omistaja esteli. Han halusi valttamatta tarjota ruuat! Tuo Bobs hotelli oli kylla uskomaton ystavallisyyden keidas tuon kaikinpuolin torkean kaupungin keskella. Se tarjosi meille vasyneille kulkureille ihanan hetkellisen turvasataman.

Kavimme syomassa ennen asemalle menoa ja sitten vain sinne kerjalaislapsien kiusattavaksi. Oli meilla kylla hyvakin ”kerjalaiskokemus”. Eras maata myoten itseaan raahaava poika, jolla oli jalat vaantyneet uskomattomaan asentoon, tervehti meita iloisen pirteasti.Hyvalla englannilla han kyseli olemmeko naimisissa ja muuta tavanomaista. Han oli hyvin reippaan oloinen, ja hanelle antoi mielellaan muutaman kolikon. Joskus kylla tekisi mieli kysya, mita noille kaikille ”sammakko ihmisille” on tapahtunut. Intiassa tormaa varsinkin aseman seuduilla toistuvasti ihmisiin, jolla jalat sojottavat suoraan ylos pain ihmisen ollessa istuma asennossa, tai ne ovat jotenkin surkastuneet ja vaantyneet ja ihmisen liikkuu heijailemalla puolelta toiselle, raahautumalla tai jollain tavoin mahallaan hypellen, kuten tuo reipas poika.

Juna oli reilun tunteroisen myohassa ja mina menin lueskelemaan naisille tarkoitettuun odotushuoneeseen. Vahan ennen junan saapumista, hyvastelimme ja Kalle lahti varaamaan itselleen hyvaa junaan syoksymispaikkaa.Junaa ei kuitenkaan nakynyt, mutta pian toisille kiskoille tuli juna. Lahtoraide oli siis viime hetkilla muuttunut. Hyvaa siina oli se, etta Kalle ehti opastaa minut vaunuuni, kun olin vahan epaillyt loydanko paikkaani. Mutta huonoa oli, etta Kalle menetti mahdollisuutensa paasta ensimmaisten joukossa junaan. Juuri ja juuri han oli kuitenkin mahtunut sisaan.
Junassa ei minun kohdallani tapahtunut mitaan mainittavaa.Edes kukaan ei jututtanut,mika on tosi harvinaista. Lahes heti kiipesin sankyyni, jossa oli valkoiset
puhtaat lakanat ja jopa tyyny. Vaunussa oli hyvin hiljaista,ei mitaan sellaista halinaa kuin kansan vaunuissa. Illalla ja aamulla kaikilla tietenkin soivat puhelimet vahan valia,mika haittasi nukkumista. Myos kylmyys hairitsi. Nahtavasti palelu katsottiin ylellisyydeksi! Ilmastointi oli taysilla ja edes sankyyni kuuluva paksu huopa ei oikein riittanyt lammikkeeksi. Ihan leppoisaa matkailu oli silti. Hyvin viihdyin vaikkakin juna oli reilu 4 tuntia myohassa. Olimme vasta 13 perilla.

Emme oikein osanneet paattaa ottaisimmeko jeepin vai bussin kohti Darielingia,niimpa menimme syomaan. Riksakuski ei tietenkaan ollut vienyt meita lahellekaan bussiasemaa,vaikka sinne olimme ilmaisseet tahtovamme.Han jatti meidat vain jeeppien eteen. Jouduimme sitten ottaan toisen riksan. Asemalla meilla oli huono tuuri: bussi oli juuri lahdossa ja aivan taynna. Harkitsimme sitten jalleen jeeppia, mutta ne olivat taas niin tyhjia,etteivat olisi heti lahteneet. Niimpa teimme taas pikaisen muutoksen suunnitelmiin.Olemme kylla olleet kivasti tuuliajolla viime aikoina! Lahdimmekin Kalinbongiin,joka on myos pohjoisessa.

Pari tuntia riitti viela valoisaa aikaa,mutta sitten pimeni. Olin vannonut, etten lahtisi vuoristoteille pimealla, mutta siina nyt kuitenkin istuin bussissa. Olin niin vasynyt, etten jaksanut paljon valittaa. Muutaman kerran silmiini hiipi muistikuva bussista, jonka naimme liusuneen jyrkanteelta Simglan lahella silloin muutama viikko sitten.Tuo bussi oli kuitenkin jaanyt kyljelleen puihin kiinni ja tippunut ehka vain 5 metria, joten tuskin siina kovin pahasti oli kaynyt,ehka joku kuollut. Nyt kuitenkin jyrkanteet olivat usein puista paljaina ja alhaalla kaukana kimalteli vain joki. No, kun pimeys hiipi, niin ei nahnyt enaa mitaan, joten ei voinut pelata. Kalle norkkui koko ajan niin, etta loi vahan valia paataan ikkunaan.

Onneksi meidan piti ajaa pimeassa vain alle tunti.Olimme pian perilla ja rakastuin heti ilmastoon.Juuri ja juuri tarkenimme lyhythihaisilla ja meidat ymparoi ihana raikkaus. Hotellia ei taas meinannut loytaa, mutta sitten otimme vain eraan laavan. Muori vaihtoi vain lakanan sankyyn, vei enimmat roskat roskiin ja niin huone oli siivottu. Kun yritin kysella peittojen lakanoista, jotka nayttivat hyvin harmaan likaisilta, englantia taitamaton muori vain taputteli niita sen nakoisena, etta saavat kelvata. Tanaan sitten loysimme aivan vieresta paljon tasokkaamman kampan melkein samalla hinnalla. Nyt meilla on tv (joka jopa nakyy kirkkaasti), vuoristonakoala ikkunasta, iso valoisa huone ja kuuma suihku jos pyytaa kuumaa vetta amparissa.

May 6th 2009
Published: May 6th 2009

Nyt on Varanasin jalkeen ollut taas joka toinen paiva maha sekaisin ja illalla turvottaa ja pistelee. Niin selkeat giardian oireet kuin vain voi olla! Valilla turhauttaa suuresti tama hygieniataso. Miksi ihmiset eivat valita enempaa, tietavatko he edes bakteerien olemassa olosta? Jos ajattelee, mita Euroopassa on nyt tehty sikainfluenssan pysayttamiseksi ja, miten suomalaisissa sairaaloissa oli vasta paatetty lopettaa kattely tautien leviamisen ehkaisemiseksi, tuntuu ehka valila etta Euroopassa ollaan turhankin tarkkoja. Mutta miksi ei oltaisi? Eihan sairastaminen ja sairauksien leviamien koskaan ole myonteinen asia. Miksi ei siis suhtauduttaisi tosissaan ja oikeasti tehtaisi kaikkensa kamppailussa bakteereja ja viruksia vastaan? Taalla taas on huomattavasti valinpitamattoampi meininki, jonka syvempaa tarkoitusta en oikein ymmarra. Onko kyse laiskuudesta,vaatiihan siivoaminen viitsimista? Onko kyse tietamattomyydesta vai vain siita, ettei parempaa hygieniaa nahda tarpeellisena, kun paikalliset ovat kuitenkin yleensa tottuneet rikkaaseen bakteerikantaan?

Esimerkkeja huonosta hygieniasta viime viikoilta: Kokki pyyhki katensa likaiseen oviverhoon, tarjoilija poika huomasi lasissa tahran ja alkoi hankaamaan sita puhtaaksi paitaansa, Chapatin paistaja pudotti taikinapalan maahan, mutta nosti sen sitten vain takaisin odottamaan paistamista, (ehka bakteerit kuolee kuumuudessa, mutta jaahan siihen ainakin hiekkaa) astioita pestiin kadun varressa likaojassa ja pesuaineena oli muta ja kakkuja nostellaan aina kasin tiskin alta asiakkaille, vaikka kakkupihditkin saattavat olla nakyvilla.

Oikeastaan, kun tietaa suhtautua varoen tahan siisteystasoon ei pitaisi ola mitaan hataa. Ainahan voi syoda vain hyvin kuumaa ruokaa ja juoda juomia suoraan pullosta valttaen likaisia laseja. Oikeastaan pahinta on se, kun asiakkaille vakuutellaan kaiken olevan viimeisen paalle puhdasta. Varanasissa oli paljon naita hyvia esimerkkeja: ruokalistassa luki isolla, etta kaikki salatteihin kaytetyt vhannekset ovat pesty mineraalivedella. Toisessa paikassa taas sanottiin, etta kaikkia kasviksia liotetaan ensin tunti taysin puhtaassa bakteierittomassa vedessa ennen ruuanlaittoa. Saahan sita aina vaittaa kaikenlaista, etta kauppa kavisi paremmin! Osa tallaisista turistien rauihoitteluvaitteista saattaa olla aivan hyvin tottakin. Mutta koska kukaan ei valvo touhua, ruokalistoihin voidaan painaa mita tahaansa katteettomia lupauksia. Miten ihmiset kehtaavat vaittaa mita tahaansa? Niin, en voi mitenkaan tietaa, mika ruokia koskevista vaitteista on totta. Sen kuitenklin tiedan, etta jos intialainen voi kirkkain silmin vaittaa ”ei mene bussia”, kun haluaisi meidan ottavan taksin, voin yleistaa taman siihen, etta aivan samoin ravintolabisneksessakin voidaan laukoa valkoisia valheita. Eihan niista joudu karsimaan kuin ainoastaan turistiraukan maha. Minakin menin Varanasissa tahan ”ruokalistamainosten” lankaan ja otin ihanan raikkaan salaatin. Olihan se siina kuumuudessa kiva kokemus, mutta sen jalkeen vessakokemukset eivat olekaan oilleet niin kivoja.

Yksi syy hygienia tasoon on varmasti koulutetun tyovoiman puute. Ennen kaikkea lapsityo on varman suuri syy. Mielellaan muutenkin valttaisimme ravintoloita, joissa kaytetetaan lapsityovoimaa, mutta sanoisin, etta kahdessa kolmesta ravintolasta tarjoilee tai siivoaa noin 10 vuotiaita poikia. Nepalin puolella eraassa ravintolassa oli lukuisia nuoria poikia, suurin osa jo ehka lahestymassa 20 ja he notkuivat jutellen tiskin aaressa silla aikaa kuin 10 vuotias poika kompi lattialla luututen ja samalla luutulla latki enimpia roskia pois poydilta. Ymmarran, ettei naita pikku poikia siisteys oikein kiinnosta, eika muutenkaan tallainen tyo, joten varmaan he pyrkivat luistamaan kaikessa jos valvova silma vahankin valttaa.

May 7th 2009
Published: May 7th 2009

Nyt olemme Darjeelingissa, missa kadun ihmisilla on lahes kaikilla villapipot ja hanskat. Paivalla ei kuitenkaan ole kovin kylma. Lampo nousee paivisin 20 asteen tuntumaan, mutta nain illaksi kylmenee reippaasti.

Olemme nyt taas vaihteeksi Kallen kanssa kummatkin ripuloineet. No, jospa taalla kylmassa olisi vahemman bakteereja ja tauti menisi akkia ohitse. Tietty jos meilla on jo jokin popo, ei siihen ilmasto enaa vaikuta, mutta eipahan tule niin helposti uusia tauteja. Onneksi tama nettipaikka on lahella Polynia hotelliamme, joten paasee akkia juoksemaan vessaan. Meilla on taas aivan viihtyisa huone, vaikkakaan ei niin kodinomainen kuin Grown lodge Kalinpongissa. Olemme taas viime aikoina vahingossa menneet naihin kirjan hotelleihin. Emme ole edes vilkaisseetkaan lonelypalanettiamme etsiessamme kotia, silla nama kirjan paikat ovat usein taynna ja hinta laatusuhde ei ole kohdallaan. Usein kuitenkin jalkeen pain huomaamme, etta taas majapaikkamme kuitenkin loytyy kirjasta. No, onneksi olemme hyvia tinkimaan. Tama on taas hieman elitistinen kaupunki, vahan kuten Simla. Hotelleilla oli taysin naurettavia hintoja! Meidankin paikastamme pyydettiin 800 huoneesta, mutta saimme hinnan putoamaan 400.

Kalipong:

Kaupunki oli viihtyisa pieni vuoristopitaja, jossa paasi vahan matkaa kavelemalla helposti maaseutumaisemiin. Paakadut olivat vilkkaita ostoskatuja ja varsinkin keskiviikkona, jolloin aina on markkinat, kaupunki tayttyi ymparoivien kylien maalaisista. Kaikenlaista kaupusteltiin, mutta enimmakseen lastenvaattaita, maatalaustyokaluja, kenkia ja vihanneksia seka hedelmia. Ydinkeskustan kadut olivat hyvin tiivistunnelmallisia ja kadunvarret tayteen rakennettuja, jolloin tilaa ei ollut millekkaan viherkasveille. Kuitenkin heti vahan syrjemmassa oli mahtavan vehreeta, isoja puita vuoren rinteilla ja talojen pihat olivat taynna kukkivia ruukkukasveja.Monet talot olivat kirkkain varein maalattuja pienia puumokkeja tai peltiseinaisia varirikkaita hokkeleita.Kieltamatta hyvin kaunista! Ydinkeskustasta loytyi paljon hotelleja, joihin tosin osiin oli paasy kielletty lankkareilta. Myos hyvia ravintoloita loytyi kuin sienia sateella ja erityisesti kiinalainen ruoka oli maukasta. Alue oli voimakkaasti omaleimainen, kuten kaikki nama vuoristo kylat verrattuna muuhun Intiaan. Tasta alueesta puhutaankin Gorkhalandia nimella ja he haluaisivat itsenaisyyden. Nykyisin heilla on jonkinlainen hyvin loyha itsehallinto.

Tiibetilaisyys nakyi niin Kalipongissa kuin taalla Darjeelingissakin. Dalai lama komeilee taas vahan joka puolella ja rukousviirit liehuvat.Kalipongissa oli hienoa, etta kukaan ei kerjannyt ja muutenkin siella sai kulkea rauhassa. Kukaan ei edes huudellut ”hello,how are you”, mika oli aika mielta rauhoittavaa. Yksi poikkeuskokemus meilla tosin oli, silla eksyimme kaupungin laidalle eraalle pellolle taputtelemaan pikku kileja ja muutamat pikku lapset tulivat tuijottelemaan. Ensin he vain katselivat meita aivan rauhassa, mutta sitten laheisesta mokista kuului komentava huuto. Se oli juuri silla aanensavylla sanottu, ettei paljon voi erehtya sen sisallosta,varsinkin kuin ottaa huomioon mita seuraavaksi tapahtui. Lapset, jotka olivat vain aivan rauhassa oleskelleet pellolla, alkoivat yhtakkia kerjata. Varmasti heidan aitinsa oli komentanut: nyt pyydatte niilta muutaman rubian, takaisin ei ole tulemista ilman kolikoita. Viimeisen lauseen puolesta puhuu se, etta lapset seurasivat meita hyvin sinnikkaasti. Kukaan ei ole varmaan aikaisemmin kavellyt perassamme yhta pitkasti! He tulivat lahes koko 1,5 kilometrin matkan melkein hotellillemme asti. Lapset olivat luonnollisestikin intialaisia.Joko on niin, etta tiibetilaiset/kiinalaiset ihmiset ovat rikkaampia, mita en kylla kaikista heista usko, tai sitten intialaisilla on matalampi kynnys kerjata. Luulen, etta tiibetilaiset ovat sen verran ylpeempaa kansaa, etteivat he alennu kerjaamaan kuin jos oikeasti on hata. Intialaiset taas eivat nahtavasti nae sita niin hapeallisena,silla joskus meilta pyytaa rahaa isokokoiset puhtaisiin hienoihin sareihinkin pukeutuneet naiset.

Matkasta Darjeeliin:

Maisemat olivat taas upeat! Ensin laskeuduimme pitkasti ja tie oli leveaa seka hyvakuntoista. Olin ajatellut jo kokeneeni jyrkat nousut ja oikean vuoristotien, mutta vasta viimeiset 40 kilometria kohti Darjeelingia oli todellista nousua. Ihme etta automme kesti! Valilla kuski pysahtyi ja viilensi vedella auton moottoria, joka varmasti kavi hyvin kuumana. Tie meni valilla lahes kohti suoraan ylos pain! Onneksi oli kuivat tiet.En mielellaan lahtisi naille teille sadekaudella, joka on piakkoin alkamassa. Kaikissa naissa jeepeissa tuntuu olevan aika huonot renkaatkin,silla naimme lukuisia autoja tienposkessa, joihin vaihdettiin rengasta. Itse tarkastin meidan automme renkaan ennen lahtoa. Osassa oli viela kuviota hyvin jaljella, mutta osa oli hyvin siloisia. Se oli kuitenkin ainoa auto, joka juuri tuolla hetkella oli lahdossa,joten kiipesimme siihen.

Olisin mielellaan halunnut jaada johonkin matkan varrelle, silla siella oli upeita teeviljelmia ja kauniita vuoren huippuja. Taalla korkeiden talojen keskella, vuoret eivat juuri edes erotu. Paradoksi on vain siina, etta tuolla maaseudulla ei yleensa ole majoituista. Taalla kaupungeissa taas on kaikki palvelut ja muuten viihtyisaa, mutta ei yhtaan niin kaunista kuin ymparoivilla seuduilla.

May 11th 2009
Published: May 11th 2009

Laitan nyt tahan tekstin,jonka kirjoittelin toissa paivana. Silloin blogini ei toiminut.

Darjeelingia mainostetaan paljolti luontokohteena, sellaisen kuvan saa postikorteista ja esitteista, joiden kuvat ovat taynna lumihuippuisia vuoria ja vehreita metsia. Meille tuo kaupunki oli kuitenkin pienoinen pettymys! Vuoria sai turhan tiirailla paksun pilviverhon,tai olisiko olut sasteverho,lavitse ja puita ei nakynyt keskikaupungila kuin hotelien pihoissa isoissa ruukuissa. Darjeeling oli aika urbaani kaupunki: sielta loytyi ”Big bazaar” ostoskeskus ja meidan hotellimme vieressa oli Benettonin vaateliike. Myos autojen maara kertoi kaupunkimaisuudesta, isoa maasturia ja jeeppia kulki tiiviissa letkassa paakatuja. Mistaan luonnonrauhasta siella ei ollut tietoakaan, kun sai koko ajan kuunnella torvien toitotusta. Se oli sen verran laajalle levittaytynyt kaupunki, ettei siella ihan heti paassyt kavelemalla luonnon aarelle, kuten Kalipongissa.

Nyt joku saattaa ajatella, etta eihan sita ole pakko asettua minkaan paakadun varteen,vaan voi lahtea syrjemmalle. Kaupungissa ei kuitenkaan ollut mitaan riksoja ja bussiasema oli niin keskella, ettei sielta olisi jaksanut kavella syrjemmalle. Taksin olisi tietenkin voinut ottaa, mutta en olisi missaan tapauksessa halunnut kannattaa naita jeeppeja. Ne tayttivat ahtaat kadut ja paastivat sellaiset pakokaasut ilmoille, etta ilma oli valilla jopa vaikeammin hengitettavaa kuin Delhissa. Tahan loputtomaan autojen tungokseen saattoi tietenkin vaikuttaa se, etta oli viikonloppu. Kaikki isot maasturit olivat taynna intialaisia turisteja, jotka tulivat vilvoittelemaan vuoristoilmaan viikonlopuksi.Lansimaalaisia turisteja kaupungissa oli vahanlaisesti, mutta sita enemman olikin bengaliaisia.

Kirjoitin viimeksi Gorkhalandiasta. Muistaakseni annoin ymmartaa, etta nuo ihmiset olisivat tiibetilaisia.Kuitenkin itse asiassa tuo hanke on paa asiassa alueen nepalilaisten tavoite. Aari nationalistinen hindupuolue on jopa hieman lupaillut, etta tuosta alueesta muodostettaisiin oma laani.En ymmarra, miksi nationalistit ajavat tallaista,silla eivatko he yleensa ole henkeen ja vereen maan yhtenaisyyden kannalla. No, mielestani on joka tapauksessa aina hienoa jos tietty kansa saa oman hallinnon. Suuret aluehallinnot eivat toimi! Mita enemman pienia laaneja tai omia maita, sita parempi aidolle demokratialle!

Darjeelingissa ruoka oli ennatyksellisen huonoa. Varanasissa on viimeksi ollut huiput ruuat ja Mcleod Ganjia ei ylita ruuan monipuolisuudessa ja maukkaudessa mikaan, mutta muuallakin on ollut ihan siedettavat syotavat.Darjeelingissa kavimme kahdesti eraassa ranskalaisessa paikassa, jossa sai pizzaa ja pastaa ym italialaista. Menimme sinne lahinna vain siksi, etta muualla sai ainoastaan intialaista ja huonosti intialaisittain tehtya kiinalaista. Ensimmaisella kerralla ateriamme olivat aivan siedettavat, vaikkakin hyvin koyhasti tehdyt. Pastassani, jossa piti olla oliveja ja paprikaa ei nakynyt niita kuin muutama hassu palanen. Toisella kerralla ruoka oli todellinen alinoteeraus: Kallen paninissa oli sienia,vaikka niita ei listassa mainittu ja minun leivassani piti olla kinkkua, mutta siina oli vain jotain valkoisia laskinpaloja. Kaikenlisaksi paninit olivat taysin litteita ja karistyneita. Illalla soimme sitten omassa hotelissamme ja Kallen juustoleivan paalle oli ripoteltu juuston tilalle kaalisuikaleita ja minun daalini oli niin laihaa, etta se oli lahes vetta.

Kavimme Darjeelingissa kyselemassa viikon paahan junalippuja kohti Delhia.Olisimme paasseet odotuslistalle ihan listan alkupaahan, joten luultavasti olisimme saaneet liput sleeper luokkaan. Yritimme sitten kysella, mista tiedamme saammeko liput odotussijalta. Lipunmyyja kuitenkin vain tokaisi lyhyesti, etta liput pitaa sitten varmistaa. ”Mitenhan se tapahtuu?”,yritimme kysella, mutta han ei enaa vastannut mitaan vaan alkoi palvelemaan seuraavaa. Emme sitten ottaneet mitaan lippuja,silla muutkin sopivat junat olivat taynna. Mina kavin asemalla kurkistelemassa juuri lahdossa olevaan ”lelujunaan”. Tama juna on Unescon maailmanperintolistalla ja se on hyvin pieni ja kapearaiteinen. Jos meilla olisi ollut enemman aikaa,olisimme voineet matkustaa silla. Toisaalta jeepin tai bussin ikunasta nakee aivan samat maisemat,silla juna kulkee tienlaidassa. Kaikissa kuvissa se aina nayttaa kulkevan keskella teeviljelmia. Oikeasti se kuitenkin kulkee vilkkaasti liikennoidyn (ainakin tahan aikaan,kun on kausi) tienvieressa. No, ovat maisemat silti upeat,eika tuo tie mikaan moottoritie ole vaan hyvin kapea pikku tie. Ehka juuri kapeutensa takia se onkin niin usein varsinkin kylien kohdalta tukossa. Jouduimme tanaan seisomaan ruuhkissa moneen otteeseen. Jono ei liikkunut mihinkaan tai valilla edettiin muutama metri. Yhden kylan kohdalla jumitettiin lahes tunti.

Kavin Siligurissa ostamassa itselleni junalipun 20.5 lahtevaan junaan 3 ac luokkaan. Kalle ei halunnut nain kallista lippua, silla se maksoi noin 900, joten han menee taas alimmassa luokassa jos toivon mukaan mahtuu kyytiin.

Olemme nyt taas Nepalissa ja tama on poikkeuksellisen viihtyisa pikku kaupunki ja etenkin rajakaupunkina erikoinen. Intian puolen rajakaupunki oli hyvin tavanomainen:huonot tiet, hiekkaista, hirveesti kojukauppiaita ja ruuhkaisaa.Taalla maaseutu alkaa heti alle kilometrin paasta ruuhkaisaa bussiasemaa. Kieltamatta bussiasema on yhta jarkyttava kuin aina,samoin kuin paatiekin. Yllattavaa kuitenkin on,miten akkia kaikki hiljenee ja kaupunki loppuu. Kavimme kavelemassa lahistolla ja naimme kirkkaan joen, paljon vehreita puita,autottomia ja mopottomia pikku teita ja kivoja mokkeja kukkaruukku pihoineen.

Huomenna lahdemme aamu neljalta kohti Katmandua.

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi