Trans-Siberia-junalla Aasiaan, osa 5

February 25th 2009
Published: February 25th 2009

No niin, nyt pääsen viimein jatkamaan reissua. Lennän huomenna yöllä takaisin Intiaan ja luvassa on tutkimusretkiä Pohjois-Intiaan sekä Nepaliin. Laskeudun Delhiin ja sitten punomme yhdessä Kallen kanssa juonia siitä, minne seuraavaksi suuntaamme. Tarkempi reittimme on siis vielä täysin auki! Alustavasti olemme ajatelleet ensin lähteä jonnekin hieman etelämpään päin, sillä varsinkin Nepalissa on vielä aika viileää.

Kallea on jo kova ikävä, joten ihanaa päästä hänen kainaloonsa. Itse Intiaakin olen ikävöinyt, vaikkakin on myös monia asioita, joita en ole yhtään kaivannut. En välttämättä haluaisi taas tappelemaan tuktuk-kuskien kanssa tai karistamaan kannoiltani jotain psykopaattista ihailijaani. Innolla kuitenkin taas odotan sitä ihanaa värikästä katuelämää, kauniita luonnonmaisemia, upeita temppeleitä, hymyileviä ihmisiä (etenkin lapsia, joiden kanssa saa leikkiä), eläimiä ja mielenkiintoisia persoonallisia majapaikkoja. Rakastan myös sitä kulttuurien ja uskontojen sekamelskaa, joka ilmenee lähes kaikessa. On kiva aina ihmetellä: Mistä tuokin johtuu? Mitä se nyt tekee?

Jutut jatkuvat luultavasti ylihuomenna, kun olen kotiutunut jonnekin Kallen valitsemaan uuteen kotiimme. Saa nähdä millaisen murjun hän meille löytää. Tarkoitus olisi nyt ensin mennä hieman parempaan majapaikkaan, mutta ei tietenkään minnekään hienostohotelliin. Sellainen perussiisti ja hiljainen lodge olis kiva löytö, ja ruoka tietty saisi olla hyvää. Otan nyt iskän ostaman matkavedenkeittimen mukaan niin saan itsekin kokkailla. Ihanaa, kun saa keitellä puuroja aina silloin kun huvittaa, eikä tarvitse metsästää keitettyä vettä. Mahani tulee pitämään siitä.

No niin…Palailemisiin. Seuraavalla kerralla toivon mukaan hehkutan, kuinka hieno kaupunki Delhi on. Minulla on sellainen ennakkoaavistus, että saatan pitää siitä, ainakin vanhan kaupungin osasta.

February 27th 2009
Published: February 27th 2009

Ensivaikutelmat Delhista ovat siisteys, avarat puistot ja liikenteen suhteellinen rauhallisuus. Liikenteen hiljaisuuteen vaikutti varmasti se, etta olimme liikkeella aikaisin aamulla. Nyt, kun on jo iltapaiva, ihmisia on enemman liikkeella. Kun lahdimme lentoasemalta ensin busssilla ja myohemmin jalan, saimme olla katujen valtiaita,ei tarvinnut paljon muita vaistella. Aamulla myos ilma tuntui ihanteelliselle yhdistelmalle lampoa ja aamun raikkautta.Nyt kuitenkin raikkaus on kadonnut lammon myota ja tietenkin saasteetkin vaikutttavat asiaan. Vaikka aurinko paistaa, kaduilla ei nae kovinkaaan kauaksi, vaan korkeat kaukaisuudessa pilvia kurkottavat talot katoavat savuharsoon.

Siita mita tahan asti olen nahnyt kaupunkia, on tullut hieman Bangkok mieleen. Taalla on samanlaisia leveita bulevardeja, joita reunustavat paksut vehreat lehtipuut. Nailta leveimmilta teilta lahtee lukuisia kapeita pikku kujia ja katukeittio perinne nayttaaa kukoistavan, kuten Bangkokissakin. Kaikkialla Intiassa ei suinkaan ole tallaista kaduilla paistelu meininkia. Keittioista leviaa usein herkullisia tuoksuja ja ne tietenkin luovat omaa tunnelmaansa.

Kalle oli ollut lentoasemalla yota, koska ei ollut jaksanut menna majoitttautumaaan muutaman tunnin takia. Ovelasti han oli vaarentanyt itselleen lentolipun, etta paasi lentoaseman odotustiloihin yopymaaan. Loysin hanet helposti, silla han lahetti viestin, minka ulosmeno-oven edessa han olisi. Matkastani Oulaisista Helsinkin junalla ja sittemmin lentokoneella Delhiin, en jaksa tarkemmin kertoa, silla kaikki meni hyvin sujuvasti. Helsingissa hieman etsin Finnair busseja, koska jotenkin ajattelin, etteivat ne lahtisi siita, mista muut bussit. Lentokentalla osasin suoraan kavella lahtoselvitykseen ja myohemmin oikealle portille. Ongelmia tuotti ainoastaaan rauhallisen nukkumapaikan loytaminen. Sita ei lopultakaaan loytynyt, vaikka yritin torkkua nurkassa lattialla ja erailla syrjaisilla penkeilla.

Lentomatka oli harvinaisen tasainen, olisi voinut kuvitella matkaavansa junalla. Nousussa otti muutaman kerran mahanpohjasta, muttta laskukin meni taysin huomaamattani. Olin kunnon horroksessa, kun en ollut saanut nukutttua. Maahantulokorttia taytttaessani ihmettelin, etta onpa erikoinen paperi, kun ei kysyta viisuminumeroa tai sen tyyppia. Passsintarkastuksessa paperiin oli sitten yhtakkia ilmestynyt nama kysymykset ja en voi vielakaaan kasittaaa, miksi en niita huomannut. No, taytin ne sitten siina passsintarkastajan valvovansilman alla. Han olisi halunnut tietaa myos milloin poistun maasta, mutta tyytyi onneksi tietamattomyyteeni.

Jalleennakeminen Kallen kanssa oli riemukas, vaikka olinkin hyvin uninen. Hyppasimme lentokentan edessa bussiin ja suuntasimme kohti Central Parkia (siella sijaitsee Indian World trade center). Oli mahtavaaa taas haistella kaikkia ihania Intian tuoksuja, katsella sen varikkyyttta (mm.vaatteet) ja melkein niksauttaa niskat yrittaessaan saada selvaa hurjista arkkitehtuurin ihmenaytteista. Ihmeellisia palikkataloja! Ne ikaan kuin pursuilevat joka suuntaan, ikaan kuin joku olisi laittanut legopalkikan vinoon, eika kohdalleen edellisen palikan paalle. Osuvasti naimme myos mainoksia, joissa mainostetttiin ”palika centteria”.

Olimme suunnitelleet yopyvamme ensimmaisena yona vahan paremmassa paikassa. Ensimmainen katsastamamme majapaikka oli kuitenkin taynna. Se olisi mahdollisesti ollut hyvinkin siisti paikka. No, sitten vain seuraavaa kohden. Intiassahan kylla guesthouseja riitttaa. Valitetttavasti juuri tuolla alueella niita ei kuitenkaaan ollut loputtomasti tarjolla. Emme halunneet menna varsinaiselle reissarialueella, kun ajattelimme siella olevan todennakoisesti rauhatonta. Ensimmainen toivomukseni, jolle alistetttiin kaikki muut mahdolliset vaatimukset, oli rauhallisuus. En olisi jaksanut kovin kauaa etsia uuttta kotia, silla oloni oli unenpuutteen vuoksi uupunut. Seuraavaksi vastaantullut majapaikka naytti sita paitsi kiehtovalta, vaikkakaan ei millaan tavoin sellaiselta, mita olimme etsineet. No, jos olisimme menneet varsinaiseen hotelliin, en olisi varmasti kotiutunut Intiaan nain akkia, kuin nyt tunnen kotiutuneeni. Tama ei olisi tuntunut, silta samalta Intialta, jonka jatin taakseni. Nyt jo aaamulla katujen elama naytti hieman vieraalta. Herasi kysymys: Voiko Intia naytttaa nain kiiltokuvamaiselle? Kyllahan se pintakiilto sitten kuitenkin karisi, kun tulimme tanne pikkaisen syrjemmalle, pienten kujien varteen. Taallakin maisema on kylla hyvin ristiriitainen: kun katsoo Sunny guesthousemme katolta toiseen suuntaan nakee matalia petoninvarisia rappeutuneita taloja ja toisessa suunnassa taas nakyy hyvin monenlaisia korkeita bisneskonttoreilta naytttavia taloja.

Sunnu Guesthouse on mielenkiintoinen. Seuraava yo ratkaisee onko se sita vain hyvassa vai myos pahassa. Se on sen veran nuhjuinen, etta siella voi hyvinkin olla petipunkkeja tai muurahaisia sangyissa. Viela toistaiseksi ei ole nakynyt mitaaan elamaa. Mita nyt suihkussa kaynnin yhteydessa vaatteisiini oli katkeytynyt jotain, varmaan muurahainen, joka popsaisi minusta palasen. (aiheutti patin, jonka kirvely parani heti tiikeribbalsamilla) Guesthousissamme on kiva oleskella katolla ja katsella apinoita, jotka kisailevat laheisissa puissa. Huoneet on laitetttu pystyyn katolle rajaamalla niita toisistaan varikkiailla vanerilevyilla. Levyt ovat niin ohuita, etta meidankin takaseinassamme on reika. Joku on varmaaan vain yolla nahnyt vahan pahaa unta ja hieman potkaissut seinaa. No sain paikkailtua seinan repeamat teipilla, joten saasket eivat paase sisaan. Tallainen majapaikka on just kiva, missa voi oleskella pihallakin. Saattaa silti olla, etta viela huomenna vaihdamme leiria.

Voi olla, etta tuli hieman sekavaa tekstia, silla olen vielakin hyvin vasynyt. Seuraavana yona uni varmasti maistuu.

Niin unohdin vastata otsikon herattamaan kysymykseen, miksi tama kaupunki on intialaisittain harvinainen. No, taalla tuntuu olevan hieman vahemman melusaastetta ja siisteys pistaa silmaan.

February 28th 2009
Published: February 28th 2009

Nukuimme hokkelissamme viime yona kohtuu hyvin, vaikka keskiyolla palelimmekin. Sittemmin uskalsin ottaa viltin paalleni ja myonteinen yllatys oli, ettei se kuhissut petipunkkeja. Aamulla herailimme ja katsoimme kelloa todeten, etta tassahan on viela paljon aikaa ennen check outia. Makoilimme kaikessa rauhassa sangyssa ja keittelin puurut vedenkeittimellani. Ajattelimme menna viela vahaksi ajaksi lukemaan katolle ennen kuin muuttaisimme uuteen kamppaan. Sittemmin guesthouseisantamme tuli jotain kyselemaan. Han ei yhtaan ymmartanyt, kun sanoimme lahtevamme 10 aikoihin eli parin tunnin paasta. Naureskelimme siina sitten: miten se voi olla joskus niin vaikeaa saada perille yksinkertaistakaan viestia. Jos nayttaa sormilla kaksi tuntia, pitais kai se ymmartaa. Sittemmin selvisi, etta meidan se olisi pitanyt ymmartaa. Kallen kello oli yolla pysahtynyt ja kello oli jo lahes 12, vaikka luulimme sen olevan vahan yli 8. Vaudikkaasti sitten paikkailimme ja otimme riksan kohti Paharjganjia.

Eri alueet ovat Delhissa kylla hyvin erinakoisia. Paadyimme suuntaamaan Paharjganjian alueelle, koska tiesimme sen reissaajienkehdoksi ja se tarkoittaa hyvia ravintoloita. Moporiksa kuski pyysi taas ensin satasta, mutta katsahdimme Kallen kanssa vain toisiamme ja nauroimme. Tama on osoittautunut parhaaksi tinkimisenkeinoksi, etta nauraa heidan alyttomille hinnoilleen. Siita he tietavat, ettemme ole aivan ensimmaista paivaa Intiassa, emme taysin sinisilmaisia. Kalle sitten vain heitti, etta 15 rupiaa ja kuski lahti mukisematta liikeelle.

Kavelimme Paharjganjian kujilla ja yritimme hakeutua vahan syrjaan pahimmista bazaarialueista. Monilla hiljaisilla kujilla ei vain nakynyt yhtaan guesthousea. Mainbazaar naytti olevan taynna majapaikkoja, mutta meininki oli sellaista kaaosta, ettei se paljon kiinnostanut. Loysimme sitten aavistuksen verran rauhallisemman tien, vaikkei se mikaan pikkukuja ollutkaan. Sielta pongasimme Rojal prince nimisen hotellin, johon lopulta asetuimme. Pidin kylla enemman Central Parkin alueesta, en niinkaan sen siisteyden takia vaan ennen kaikkea puiden ja kavelyteiden. Nailla kaduilla liikenne on niin tukossa, etta saa koko ajan varoa riksan ajavan varpaiden paalta.

Paatimme tanaan taas tehda tempun, josta molemmat pidamme suuresti. Tempauksen nimi on: ota metro summanmutikassa ja aja silla satunnaiselle asemalle. Paadyimme Wisva…(niin vaikea nimi,ettei voi muistaa) asemalle ja tuumasimme heti, etta nayttaa kivan rauhalliselle. Siella puistoalueilla ja leveilla teilla pystyi heti hieman paremmin hengittamaan kuin New Delhin rautatieaseman lahettyvilla, jossa olimme aamulla pyorineet. Tanaan oli tuulinen paiva ja tuntui, etta hiekkapolya lenteli kaikkialla ja tunkeutui kivasti kehkoihin. Varmaan myos liikenne synnyttaa mustaa polya, joka laskeutuu joka paikkaan. Tuolla ”Wisva” alueella ei vain nakynyt mitaan kovinkaan mielenkiintoista. Hieman se oli taas vauraamman nakoista ja joku yliopistocampuskin siella oli, mutta muuten vain pelkkaa monikaistaista tieta tms. Paatimme lahtea takaisin pain ja jaada metrosta vanhan Delhin alueella. Siella kavimme kurkkaamassa Jam Masjid moskeijan, joka Aasian suurin moskeija. Sielta tahyilimme myos Punaista linnoitusta, joka on Delhin kuuluisimpia nahtavyyksia. Emme jaksaneet kuitenkaan talla kertaa kayda kurkkaan tuota linnoitusta lahempaa. Istuskelimme vain ylhaalla moskeijan portailla ja nautimme raikkaasta tuulesta. Ylhaalla ilma tuntuu aina hieman puhtaammalta kuin katutasolla. Johtuisikohan tasta, etta Delhissa kattopuutarhat ovat suosittuja? Muutenkin katoilla elaminen ja oleskelu tuntuu olevan yleista tassa kaupungissa. Mekin soimme asken ravintolassa, jossa oli istutettu katolle hieno puutarha, monenlaisia pikkuisia puskia ja kukkia.

Paluumatkalla otimme pyorariksan. Olimme just aamulla arvuutelleet, etta milloinkohan intialainen riemujuhla holi pidetaan. Muistelimme sen olevan maaliskuun alussa. Tanaan sitten yksi poika heitti Kallea vesi-ilmapallolla, kun istuimme riksassa. Ensin han ei osunut, mutta pian lenti toinen pallo, joka kasteli tyylikkaasti Kallen paidan ja osan reppua. Tuumimme, etta joku oli ottanut varaslahdon Holiin. Ihmiset naureskelivat meille ja pian yksi aija vahvistikin epailyksemme. Han nosti virnistaen peukut ylos ja sanoi ”Holi”.

Kattoravintolasta katselimme alhaalla kadulla vaeltavaa paraatia, jossa oli hieno valkoinen hevonen etunenassa,rumpuja paristeltiin aanekkaasti ja ihmiset tanssivat. Otaksuimme, etta tamakin oli Holin alkusoittoa. Huomenna se varmaan alkaa. Hieman jannittaa, etta mitahan se tarkoittaa. Kiva nahda, kuinka ihmiset juhlivat ja tehdaanko meille kovasti jekkuja.

March 1st 2009
Published: March 1st 2009

Aamupaivan viettelimme rauhallisesti hotellillamme. Kallella hieman kierteli mahassa. Iltapaivalla kuitenkin selviydyimme jalleen liikenteeseen. Paatimme lahtea kurkkaamaan Bahai-temppelia, joka tunnetaan myos Lotus-temppeli nimella. Olin lukenut siita, etta he uskovat kaikkien uskontojen olevan pohjimmiltaan samaa. Bahai ajattelussa arvostetaan suuresti suvaitsevaisuutta ja totuuden etsintaa. Kuullosti jotenkin kiehtovalle ajatukselle, etta eri uskontojen edustajat voivat kaikki meditoida tuossa yhdessa ja samassa temppelissa. Kristinuskoon (tai moneen muuhunkaan uskontoon) meditointi ei tietenkaan varsinaisesti kuulu, mutta mielestani sita voidaan nimittaa yhta hyvin hiljentymiseksi tai jumalan aanen kuunteluksi.

Kun olimme paattaneet menna temppelille, edessa oli vain selvittely, kuinka se tapahtuisi. Delhin metro on viela aika lapsenkengissa. Se kylla toimii ja linjoja on jopa kolme, mutta ne eivat ylety kovinkaan pitkalle. Juuri naiden linjojen valittomassa laheisyydessa ei myoskaan ole kovin montaa nahtavyytta. Paadyimme sitten paikallisjunaan. Moni muu reissaaja olisi varmasti valinnut jonkin toimiston jarjestaman retken. Me kuitenkin boikotoimme naita toimistoja, koska ne usein rahastavat liikaa ja huijaavat monella tavoin. Sita paitsi haluamme tehda kaiken mahdollisimman ”lokaalisti”. (Siis kaiken mita nyt voimme. Emme tietenkaan voi esimerkiksi laittaa ruokaa kaduilla.)

Menimme junalla bummilla, koska lippupisteessa ei ymmarretty, mita yritin kysella. Varsinaisilla lippuluukuilla oli myos niin pitkat jonot, ettemme jaksaneet jonotella. Jonkinlaiset lippuautomaatit olisivat kylla kuningaskeksinto nailla Intian paikallisjuna-asemilla. Ankesimme sitten itsemme junaan ja matka meni mukavasti, vaikkakin todella hitaasti. Junia tuli koko ajan vastaan ja siksi meidan junan piti pysahdella jatkuvasti. Valilla odotimme pitkaan paikallaan. Junia on selvasti liikaa noilla raiteilla. Intiassa on yksinkertaisesti vain kaikkea liikaa tai liian vahan! En tieda missa vaiheessa nama kaikki jarjestelmat sortuvat, kun porukkaa alkaa olla kestamattoman paljon. Varmaan nuokin raiteet ja junat ovat suunniteltu vahintaan puolet vahaisemmalle porukalle ja liikenteelle.

Bahai temppeli oli todella uljaan nakoinen ilmestys! Sita ymparoi valtava viihtyisa puisto, jossa leijui vihrean ruohon ja moninaisten kukkien tuoksut. Oli vapauttavan tuntuista kavella avojaloin, koska vahan ennen temppelia kengat piti jattaa sailytykseen. Itse temppelissa ei saanut puhua mitaan ja sinne paastettiin vain tietty vakimaara kerrallaan, joten rauhaisa tunnelma sailyi. Yllattavan hyvin osasivat intialaiset olla hiljaa, vaikka yleensa he eivat ymmarra taman taidon paalle. Katselin erilaisia kaaria, josta iso yhtenainen temppelihuone koostui. Katossa oli myos hieno valoa lapipaastava kukkamainen kuvio. Lahes kaikki pinnat olivat valkoista marmorikivea ja se toi tiettya kirkkomaista juhlavaa tunnelmaa. Ulkoapain temppelista tuli mieleen Sidneyn oopperatalo. Siina oli samanlaisia holvimaisia kolmionmuotoisia ”palasia”, jotka kurkottelivat kohti taivasta. Tassa temppelissa nuo palaset vain yhtyivat lotuskukan muotoon.

Takastulo matkalla tuktuk-kuski yritti vieda meidat vakisin jonnekin bazaariin, mutta lahdimme kavelemaan sielta ja otimme toisen mopon. Bahai-temppelin laheinen alue oli osiltaan teollisuusaluetta ja osittain slummia, ei siis kovin kaunista. Roskia oli paljon junanradan laheisyydessa ja koyhat kerailivat niita. Joillakin lapsilla oli kuitenkin aikaa myos leikkia, silla he olivat tehneet autonsisakumeista hienon keinun. Paluumatkalla juna eteni huomattavasti sujuvammin kuin mennessa, ei juurikaan pysahdellyt.

Holi ei nakynytkaan tanaan mitenkaan. Jai viela vahan epaselvaksi pitiko sen edes olla tanaan. No, ei tuollaiset juhlat nain isoissa kaupungeissa valttamatta nay selkeasti, koska usein on tiettyja paikkoja minne juhlat keskittyvat. Kirjoitin viimeksi vahan vaarin alueen nimen missa olemme olleet. Oikea nimi on siis Pahar ganj. Taalla on hirveaa hardellia koko ajan, joten muutamme huomenna hieman rauhallisimmille seuduille. Toisaalta kaupustelu tai kerjaaminen ei ole ollenkaan yhta pahaa kuin esim Kolkatan reissaaja-alueilla. Kuitenkin jos silta on vain mahdollisuus olla kokonaan rauhassa, mielellaan olemme. Pari kertaa tanaankin ihmiset tulivat pelkastaan jutteleen ja se tietty on aina kivaa.

En valttamatta kirjoita huomenna, kun muutamme sen verran kauaksi nettipaikoista. Loysimme kylla hyvan hotellin. Se on hyvin samantyylinen kuin nykyinenkin, mutta kaikki on oikeasti siistia. Nykyisessa hotellissamme lakanat eivat esimerkiksi ole valkoisuutta nahneetkaan. Kaikenlisaksi tuo uusi paikka on kivalla pikkukujalla ja se on jopa halvempi kuin nykyinen. Nykyisesta olemme pulittaneet 550 ja uudesta kampasta tulemme maksamaan 350.

Olemme taalla viela ainakin huomisen. Seuraava kohteemme on luultavasti Agra.

March 3rd 2009
Published: March 3rd 2009

Asustelemme nyt Sirswal View hotellissa, joka sijaitsee kapeiden pikku-kujien korttelissa. Meilla on mahtava pyorea sanky ja muutenkin huone on hyvin siisti. Ikkunastamme on hieno nakoala kattojen ylitse ja sielta on hyva vakoilla naapureiden elamaa. Katoilla tapahtuu hyvin monenlaista: joku pesee pyykkia, toinen ripustaa lakanoita kuivumaan, joku peseytyy itse, joku harjoittaa lihaksiaan vanhalla kuntosalilaitteella, monet naiset kanniskelevat vauvojaan sylissaan tms. Kaikki talot ovat hieman erinakoisia. Usein ne ovat osaksi punaista tiilta, mutta suurelta osalta myos maalattuja, niissa on paljon pylvaita ja kaarimaisia rakenteita, seka erilaisia parvekemaisia ulokkeita. Talot ovat tietenkin tiiviisti kiinni toisissaan niin, etta kattojen meri houkuttelisi kattohyppelyyn. Oravat harrastavatkin tallaista hyppelya. Ne ovat mustaraidallisia oravia, joilla on litteahko hanta ja ne ovat uskomattoman nopeita. Valilla ne paastavat suustaan kimean maiskuttavia aania ja heiluttelevat sirkuttelevan aanen tahdissa hantaansa, ne ikaan kuin antavat hannallaan itselleen selkasaunoja. Kaikkia taloja yhdistaa vain se, etta jokainen on aina omalla tavoin rappeutunut,aina vahan eri tavoin rempallaan. Meidan ikkunastamme,vaikka sielta nakyy kauaksi, erottuu vain yksi uusi korkea kerrostalo. Kaikki muut talot ovat matalia, noin nelikerroksisia.

Olemme kummatkin karsineet nyt pienesta ripulista, joten emme ole olleet paljonkaan liikenteessa. Jos viime paivien tapahtumista pitaisi jotain mainita niin otin taas hennatatuoinnin ja yksi paiva televisiosta tuli suomalainen elokuva. Ei voinut kuin todeta: maailma on todella kansainvalistynyt. Oli kylla todella outoa katsella tuota Aki Kaurismaen elokuvaa ja kuulla suomen kielta intialaisesta televisiosta.

Kirjoitan nyt vain nain lyhyesti, koska viime paivina ei oikein ole tapahtunut mitaan mainitsemisen arvoista. Huomenna lahdemme kohti Agraa. Ensin ajattelimme jattaa taman turistirysan valiin, mutta se on kuitenkin matkamme varrella, joten sama kai sinnekin on poiketa. Olemme kylla asennoituneet siihen, etta se tulee varmasti olemaan aika armotonta pyoritysta. Taalla Delhissa on kylla ollut kiva, kun on saanut olla kohtalaisen rauhassa. Meidan kadulla saa kavella kenenkaan noteeraamatta. Vahan matkan paassa sijaitsevilla bazaarikujillakin kaupustelu on viela aivan siedettavissa mittasuhteissa. Ihmiset ovat taalla selvasti myos niin tottuneita lankkareihin, etteivat he tule jatkuvasti kattelemaan tutustuakseen, kuten Ita-Intiassa. Oikeastaan todella harvoin kukaan sanoo mitaan tutustumismielessa. Se on tavallaan vahan harmi, mutta on sekin rasittavaa jos koko ajan joku roikkuu kimpussa.

March 4th 2009
Published: March 4th 2009

Lahdimme aamulla jo 6.30 liikenteeseen. Kavelimme ihanan hiljaisilla kaduilla, joissa suitsukkeet tuoksuivat ja varikkasta paperisilppua oli siella taalla. Delhissa poltettiin mielestani viela enemman suitsukkeita kuin muualla Intiassa ja katujen tuoksumaailma olikin usein hyvin miellyttava.(kunnes tuli vastaan yleinen vessa) Varikas paperisilppu oli lahtoisin edellisen yon juhlinnasta. Ihmettelimmekin miten olimme onnistuneet valttamaan Holin. Olisin oikeasti halunnut osallistua sen juhlintaa. Viime yonna sitten herasimme aanekkaaseen musiikkiin ja rummun paristelyihin. Katumme oli tayttynyt riehakkaista juhlijoista, jotka etenivat pitkana kulkueena. Monet paristelivat rumpuja, jonon etunenassa tanssittiin ja takana tuli soihdunkantajat ihmeellisine lyhtyineen. Lyhdyt jaljittelivat selvasti kynttiloita ja niissa oli valoja useassa kerroksessa ikaan kuin taytekakkumaisesti. Kulkuetta oli niin kiintoisa seurata, ettei paljoa harmittanut edes se, etta olin herannyt sen metelointiin. Meilla oli hauskaa, kun kurkottelimme ikkunasta ja ihmettelimme: miten nuo hepat eivat pillastu, alkaako tuolla joukkotappelu vai tanssivatko he vain yms. Joukon hannilla vedettiin hupaisan nakoista sahkokenaraattoria, joka muodostui karrysta, joka juuri ja juuri naytti pysyvan koossa. Yon komediahetki oli, kun lamppujen kantajat eivat tajunneet pysahtya samaan aikaan kuin generaattorin vetaja ja lamput olivat tietenkin pitkalla johdolla kiinni generaattorissa, joten lamppujen kantaja-aijat tempaantuivat taaksepain generaattorin pysahtyessa. Kukaan ei onneksi kaatunut, muuten siita olisi tullut varmasti aikamoinen dominopeli.

Aamulla siis kavelimme viela kerran noiden kiehtovien kujien lapi. Eras pieni aukio naytti erityisen kodikkaalle. Se olikin selvasti ”koko kansan olohuone”. Siella aijat pelasivat korttia, naiset juorusivat ja lapset leikkivat. Tuohon aikaan siella tosin oli viela aika hiljaista. Intialaiset eivat yleisesti ole kovinkaan aamuvirkkuja. Toisin kuin esim kiinalaiset. Totta kai Delhin kokoisessa kaupungissa on ikuinen hyorina paalla, mutta aamuisin vakea on moninkertaisesti vahemman kuin paivisin. Paivisin jalankulkijat saattavat esim. joutua hyppeleen pysahdyksissa olevien pyorariksojen etupyorien yli. Tama esimerkkina siita kuinka taynna kadut todella ovat. Tosin on Delhissa ”tilavampiakin” alueita, kuten ne missa olimme ensin. Tuo Paharganj (ei varmasti taaskaan oikein kirjoitettu, mutta tarkistakaa Kallelta) oli kuitenkin hyvin tayteen rakennettu, mika teki alueesta yhta aikaa seka kiehtovat etta myos Delhin saasteisimman alueen.

Lahestyessamme rautatieasemaa vastaamme tuli Sikhien porukka. Muualla Intiassa en juurikaan nahnyt sikheja, joten he ovat minulle uusi tuttavuus. Heidan turbaaninsa, joka peittaa alleen hiukset, mita he eivat koskaan leikkaa on usein aika tyylikkaan nakoinen. Vahemman tyylikasta taas mielestani on se, etta jotkut heista ovat paatyneet sukkahuosukankaiseen paahan pingotettuun paahineeseen, jossa hiukset jaavat otsalle ikaan kuin patiksi kankaan alle. Monilla on myos partasuojus, jolloin he nayttavat kuin potisivat kovaa hammassarkya.

Asemalla oli kivan rauhallista ja paasimme helposti ankeamaan itsemme lippuluukulle. Olimme laskeskelleet, etta kun lahdemme aikaisiin, junat saattavat olla puolityhjia. Kalle naki taululta junan, jonka piti lahtea 07.03 ja han oli myos netista katsonut, etta juna lahtisi noihin aikoihin. Lippuluukun seta kuitenkin sanoi, etta juna lahtisi 7.50. Kalle varmisteli moneen kertaan, etta olihan se varmasti tuolloin ja varmasti raide kolme. No menimme sitten oikean raiteen lahettyville odottelemaan. Kuinka ollakkaan junaa ei alkanut kuulua. Viimein yksi juna saapui. Kukaan ei kuitenkaan rynnannyt sinne sisaan kuin hengenhadassa taistellakseen paikoista. Siita tiesimme, ettei juna olisi lahdossa mihinkaan. Se vain saapui raiteille ja sita alettiin siivoamaan. No, siina sitten juttelimme eraan sedan kanssa. Han oli taas kiinnostunut Kallen uskonnosta ja kysyi ”Mika uskonto?”. Kalle ”Olen buddhalainen”. Mies ”ei,ei,kun tarkoitan mika uskonto. oletko muslimi kun sinulla on parta?” Kalle ”ei kun buddhalainen”. Kalle sai toistaa lukuisia kertoja olevansa budhisti ennen kuin mies uskoi. Han vahan pehmensi miehen hammennysta selittamalla, etta yleensa Euroopassa ollaan kristittyja.

Juna ei sitten koskaan tullut ja mietimme, etta lahtisimme jonnekin muualle kuin Agraan. Juuri silla hetkella ei kuitenkaan lahtenyt mitaan muitakaan junia, kaikki vain saapuivat. Delhissa on niin monta asemaa, etta esimerkiksi Jaipuriin menevat junat olisivat lahteneet aivan toiselta asemalta kuin New Delhista. Ajattelimme: Eihan taalta paase koskaan pois. Kalle kavi sitten viela kyseleen ja nyt vastaus oli, etta juna lahteekin 10.30. Virallisiin lipunmyyjiinkaan ei siis enaa voi luottaa. Onneksi ylakerrassa oli hyvin toimiva turisti-info, josta sai kysella. Juna tuli sitten viimein noihin aikoihin ja laiturilla oli tietenkin paljon kyytiin ankeajia. Olisimme menneet perinteisesti vessanurkkaan, mutta lattia oli niin liejuisen marka, ettei siihen voinut asettua. Yhdella penkilla naytti olevan hieman tilaa ja kysyin eraalta sotilaalta, onko siina vapaata. Muut matkustajat nahtavasti pelkasivat tai kunniottivat sotilaita niin paljon, etteivat uskaltaneet angeta aivan heidan lahettyvilleen. Me kuitenkin menimme rohkeasti istumaan heidan viereensa ja saimme seurata heidan kiihkeaa kortin peluutaan. Puoli valissa matkaa vaihdoimme paikkaa yhden sotilaan kanssa ja kiipesimme hattuhyllylle.

Meilla on nyt hotelli, jonka katolta nakyy Taj Mahal. Agra ei ole aivan niin paha paikka kuin voisi kuvitella. Monet ravintoloitsijat ja guesthouseisannat ovat aidosti ystavallisia. Jatkuvasti taalla kuitenkin huudellaan peraan ja kaupataan mita milloinkin ja lapset kerjaavat armottomasti. Meidan majapaikan isanta toivotti meidat tervetulleeksi maailman pahimpaan huijareiden kaupunkiin.Vaikka han sanoikin taman pilkesilmakulmassa, han kehotti olemaan varovainen. No, me olemme kylla oppineet tunnistamaan huijarit. Huomenna kiertelemme kaupunkia.

March 5th 2009
Published: March 5th 2009

Tanaan vartijasotilaat ahdistelivat meita ja sain ohjastaa valkoista hevosta.

Yritan taas alkaa suosimaan tallaisia avausrepliikkeja. Jospa ne toisivat hieman mielenkkiintoa muuten ”ei niin sujuviin” teksteihini. Aamulla suunnittelimme paivaohjelmaamme ja paadyimme siihen, etta Taj Mahal olisi lahemmankin tarkastelun arvoinen. Aitini oli luvannut maksaa meidat kummatkin sisaan tahan maailman kauneimpaan rakennukseen, joten viimeistaan se ratkaisi paatoksemme. Menin ensin syomaan aamupalaa kattoravintolaamme. Agra on taynna naita katoille paljaan taivaan alle pystytettyja viihtyisia ravintoloita. Kaikki tuntuvat kilpailevan siita, kenen ravintolasta temppelit nakyvat parhaiten. Ravintolat ovat viihtyisia, mutta ruoka ei kovinkaan kummoista. Kaikilla on aina samat ruuat ja mielestani ne ovat hyvin mauttomia, liian tulisia tai oksettavassa rasvassa uitettuja. Aamupuuroni oli pohjanoteeraus, silla se maistui aivan kuin pakokaasulle. Luultavasti se johtui siita, etta se oli keitetty raanaveteen, joka ei varmastikaan ole kovin puhdasta ja maku jaa siihen keittamisen jalkeenkin.

Taj Ganjin alueemme on ollut myonteinen yllatys. Taalla on jopa hieman maaseutumainen tunnelma, ainakin syrjaisemmilla kaduilla. Puhvelilaumoja, joissa pikkupojat ratsastavat elaimilla, tulee vastaan kaduilla. Lapset keraavat lehman kakkaa tielta pusseihin ja kadut eivat ole kovinkaan leveita. Tietenkin taalla on myos paljon katuja, jotka ovat taynna ravintoloita, guesthouseja, nettipaikkoja ja matkatavaramyymaloita. Odotin kuitenkin, etta Agra olisi ollut enemman epamielyttavan kaupunkimainen.

Olimme Taj Mahalin porteilla joskus

9.30 jalkeen. Menimme sisaan itaisesta portista, jossa oli viela tuohin aikaan hyvin rauhallista. Meidan ei tarvinnut jonottaa yhtaan! Olin varautunut todella pitkiin jonoihin. Maksoimme kiltisti ryosto hinnan eli 750 rupiaa ja saimme liput kouraan. Heti seuraamme liimautui muutamia aijia, jotka kai olisivat halunneet oppaiksi. Emme oikeastaan edes kuunnelleet mita he halusivat. Taalla kehityy helposti sellainen tiedostamaton suodatin, etta ei oikeasti enaa kuule mita kaikki huutelevat, koska koko ajan jostain kuuluu ”hello madam” ja sen jalkeen mita erinaisempia tarjouksia. Se on tietenkin vahan saali, kun periaatteessa haluaisimme olla kohteliaita. No, olen kylla aina silloin ystavallinen jos minulle ollaan aidosti ystavallisia. Turismilla on selvasti ollut tahan alueeseen kahtalainen vaikutus. On kehittynyt taitava huijareiden luokka, mutta toisaalta jotkut intialaiset ovat oikeasti oppineet palveluhenkisyytta. He ovat oppineet, etta turistit haluavat ystavallista ja reilua palvelua. Ei mitaan nuoleskelua, mutta sellaista etta asiat toimivat ja matkailijoiden toivomuksia kuunnellaan. Oma hotelli isantamme Sai Palacessa on oiva esimerkki tasta. Muutkin ovat sen huomanneet, silla huoneemme sinaan on kirjoitettu ”hotel boss is good.” Han juttelee mukavia ilman, etta yrittaisi tyrkyttaa mitaan hotellinsa palveluja. Han taytti tietomme vihkoonsa ilman, etta teki sataa muuta asiaa yhta aikaa. Vaikka han kertoi lipuista, mita hotelli voi jarkata, han uskoi heti, kun kieltaydyimme. Muualla Intiassa on usein hotelleissa niin, etta kun sinne menee kysymaan yksinkertaista infoa (paljonko huone makaa ja onko vapaita huoneita) siina kestaa ikuisuus ennen kuin saa vastauksen. Usein Intiassa myos kohdellaan meita reissaajia vahan ylimalkaisesti juuri ravintoloissa ja hotelleissa. (”Tavalliset” ihmiset tosin ovat lahes aina ystavallisia.) Se on juuri sellaista, ettei meita olla huomaavinaan ja meidan annetaan odottaa loputtomiin. Taalla tosiaan ollaan opittu asiakaspalvelun jalo taito. Monessa paikoissa minun on taytynyt pyytaa lakanoiden vaihtoa, mutta taalla he tarjoutuivat vaihtamaan ne, vaikka vain vahan vilkaisin ja totesin niiden olevan taysin puhtaat.

Saimme ihastella Taj Mahalia noin tunnin verran, kunnes sotilaat alkoivat ajamaan meita ulos alueelta. Portilla olisi kylla ollut aiheellista kertoa, etta temppeli menee kiinni 11! Pilleihin vihellykset ja sotilaiden kaskevat kaden heilutukset alkoivat jo puolta tuntia ennen sulkemisaikaa. Olimme onneksi juuri ehtineet kayda temppelin sisalla ja ihastella marmoriin upotettuja erivarisia puolijalokivia, jotka muodostivat erinaisia koristekuvioita. Rakennus oli kauttaaltaan valkoista marmoria, mutta siihen oli kuulema kaytetty lisaksi myos 28 erilaista kivilaatua. Mitahan muuta tasta temppelista sanoisin? Taytyy myontaa, etta oli se aikalailla yhta vaikuttava kuin kuvista nayttaa, hyvin satumainen. Tosin vesialtaat nayttavat aina kuvissa mielestani leveammilta kuin todellisuudessa. Hieno oli kuitenkin myos tama puisto, joka muodostui juuri naista altaista, suihkulahteista ja kukkaistutuksista. Palatsi tuntui heijastelevan suurta harmoniaa! Se tuntui olevan kuin leikattu irti jostain kirjasta ja asetettu vaaraan paikkaan. Ymparisto oli niin rauhaton ihmismaarineen. Temppeli itsessaan taas loisti ikuista taivaallista rauhaa valkoisuudessaan.

Kalle arsytti tahallaan sotilaita liikkumalla hitaasti. Minakin pysahdyin vahan valia viela ottamaan kuvia, vaikka sotilaan kulkivat kintereillani ja hokivat ”go,go,hurry.” Poistuimme kuitenkin kiltista alueelta ja emme jaksaneet pahemmin valittaa. Muutamat muut valittivat enemman, koska eivat olleet ehtineet sisaan rakennukseen. Me sentaan kavimme mausoleumissa asti ja naimme koristeelliset arkut. Itse katon kupoli oli sisalta pain yllattavat pieni, mutta muutenhan palatsilla kylla oli kokoa.

Iltapaivalla kavimme katsastaan Agra Fortin. Lipuissamme annettiin ymmartaa, etta olisimme paasseet sinne samalla rahalla kuin Taj Mahaliin, mutta ei se tietenkaan pitanyt paikkaansa. No, paasimme kuitenkin uloimmalle sisapihalle ilmaiseksi ja sieltakin oli hyva ihastella vaikuttavaa linnoitusta, joka oli viela vanhempi kuin Taj Mahal. Kavelimme tuonne linnoitukselle, vaikka riksakuskit porrasivat useaan otteeseen ymparillamme. Takaisin tullessa otimme pyorariksan. Sittemmin muutaman metrin poljettuaan han alkoi kuitenkin vaatia, etta kavisimme jossain putiikissa. Tietenkin vain katsomassa.Kieltaydyimme, silla noista kaupoista ei paase ulos ostamatta mitaan. Nousimme sitten pois riksasta ja lahdimme kaveleen. Sittemmin vastaan tuli heppariksa. Han sanoi, etta 10 dollarilla saisimme kyydin, kun lahdimme jatkamaan matkaa hinta tippui viiteen. Sittemmin tarjosimme 10 rupiaa ja han suostui. Aikamoinen hinnan pudotus! Hyppasimme karryille ja pian kuski kehoitti minua kapuamaan etupenkille ja antoi ohjakset minulle. Olihan sekin kiva kokemus! Sain kaannella heppaa aina pois autojen tielta ja mutkitella silla riksojen seassa.

Tuolla toisella puolen Taj Mahalia eli linnoituksella pain oli kylla varsinaiset turistipyoritykset. Siella oli paljon isoja busseja, jotka toivat lasteittain ihmisia ja monenlaista yrittajaa, kuten kamelikyytia tarjoavia kuskeja yms. Lippujonotkin nayttivat olevan aika loputtomat tuohon aikaan ja tuolla puolen Tajia. Loppujen lopuksi Agra oli hyva kokemus, mutta lahdemme silti huomenna jatkaan matkaa. Saasteista olisi mukava ottaa hieman etaisyytta, vaikka taitaa Jaipurkin olla yhta savuinen kaupunki. On taalla sentaan vahan yritysta ymparistoystavalliseen suuntaan, silla sahkobussejakin on nakynyt ja pyoria on tietty paljon.

March 7th 2009
Published: March 7th 2009

Tanaan kiipeilimme nukkekodissa ja kalle jai parrastaan kiinni.

Seikkailimme tanaan taalla Jaipurin kaupungista, josta voisi yleiskuvana sanoa sen olevan paljon kaikkea. Paallimmaisena minun mieleeni tasta kaupungista jaivat valitettavasti saasteet. Ilma on viela enemman pakokaasun katkuista kuin Agrassa ja myos hiekkapolya leijuu kaikkialla. Keuhkoni kaipaavat jo pikku hiljaa maaseudulle! Olihan taalla kuitenkin myos niita kuuluisia vaaleanpunaisia rakennuksia ja monenlaisia ostospaikkoja. Shoppailijalle vanhankaupungin alue on varmasti paratiisi. Siella on hyvin monenlaista putiikkia, joissa on intialaistyylista tavaraa ja jos taas haluaa lansimaalaisia vaatteita voi suunnata lukuisiin isoihin kauppakeskuksiin, joita kaupunki on myos taynna. Kavin kurkkaamassa pikaisesti yhteen niin sanottuun mooliin, kun etsiskelin vessaa ja nautin vahan aikaa ilmastoinnin ylellisesta tunteesta ihollani.

Tuulten palatsi ei ollut kovinkaan kummoinen naky ulkoapain. Olin aina kuvitellut sen paljon korkeammaksi. Onneksi menimme kuitenkin sisalle, silla sielta avartuivat ihan erilaiset nakymat tuohon kuuluisaan rakennukseen. Rakennus oli rakennettu 1700-luvulla ja jos en tietaisi rokokoon ollen Eurooppalainen taidesuuntaus, vaittaisin tuossa rakennuksessa nakyvan taman suuntauksen piirteita. Toisaalta rokokoohan sai juuri paljon vaikutteita idasta. Jokatapauksessa tuossa palatsissa oli ikkunoissa paljon pitsimaisia kuvioita ja pylvasrakennelmat olivat pienia ja leikkisia eli niissa oli monenlaista muotokielta. Palatsi oli koristeellinen lahinna vain ulkosivultaan. Takapihansa puolelta se oli hyvin yksinkertaista tyylia, samoin kuin sisapihan ymparilta. Ylatasanteiden portaat olivat paikoin tosi kapeat ja oli hieman hurjaa, kun kaide ei aina yltanyt kuin juuri ja juuri polviin. Se ei olisi kylla tayttanyt eurooppalaisia turvastandardeja!

Rakennuksen huipulla oli hyvin viehattavia pienia kaytavia, jotka olivat vain puoli metria leveita. Tuli tunne kuin olisin nukkekodissa! Myos ikkunaluukut olivat kuin mini-ihmiselle tehtyja, silla ne olivat vain aukinaisen kammenen kokoisia. Niista oli kiva kurkkia alhaalle kadulle. Huipulla oli myos paljon pienia vaalean punaisia torneja, jotka muodostivat kaytavan ja erilaisia tasanteita, joissa sai kiipeilla. ”Prinsassa ruususen linna” oli myos osuva vaikutelma, jonka saattoi saada tuosta palatsista. Aluksi olimme rakennuksessa aivan eksyksissa, silla useisiin tiloihin ei paassyt, koska rakennusta remontointiin. Missaan ei ollut opasteita, minne suuntaan saisi menna. Suhtauduimme kuin hyvaan pilaan, kun luimme, etta rakennuksen huipulla pitaisi puhaltaa raikkaat tuulet. Ei Jaipurin tuulet voi missaan olla raikkaat! Mutta ylhaalla tuuli oli oikeasti hieman vilvoittava. Tosin mikaan puhtaan raikas se ei tietty ollut, koska alhaalla oli vilkas tie ja muutenkin tama miljoona kaupunki on varmasti taas niita Intian saastuneimpia kaupunkeja.

Ilmasto alkaa olla jo nailla korkeuksilla hyvin kuuma. Delhissa oli ihanne keli, sen jalkeen on koko ajan hieman lammennyt. Taalla on yollakin niin lamminta, ettei ole mitaan mahdollisuutta palella, silti on onneksi hieman viileampi kuin paivalla.

Nyt muutama keskustelu viime paivilta:

Agran hotellissamme hotellipoika sanoi minun nayttavan aivan hanen siskoltaan. Han tuli sitten juttelemaan ja naytti siskonsa valokuvaa. Han sanoi meilla olevan samanlaiset kasvot ja, etta olisin yhta kaunis. Mina taas yritin vakuuttaa, etta kylla hanen siskonsa on selvasti paljon kauniimpi. Minakin naytin puhelimestani oman siskoni kuvaa ja han tuumasin ”very good sister”. Siina sitten vahan aikaa kehumme omia ja toistemme siskoja.

Riksakuski kysyi, mista maasta olemme. Sanoessamme olevamme Suomesta, han tuumasi olevansa Biharista. Taalla laanit kasitetaan selvastikin kuin omiksi maakseen!

Tanaan kadulla eras mies nappasi kallea parrasta kiinni. Han nyki siita kuin tarkistaakseen, onko se aito. Han naprasi sita ja kehui hyvin hienoksi, mutta tuntui suuresti ihmettelevat miksi Kallella on parta, eihan han ole muslimi.

Asken ostin aterian katukeittiosta. Kokki tuntui olevan otettu siita, etta valitsin juuri hanen kojunsa ja han hymyili leveasti, kun kerroin hanelle ongelmastani. Kerroin kuinka en ole taaskaan onnistunut loytamaan vaha-mausteita ruokaa, joka sopisi mahalleni. Kokki suhtautui: ilman muuta minulta onnistuu tehda ihan sellainen ateria kuin haluat. Osoittelin sitten mita haluaisin. Silti han aivan loppuvaiheessa tarttui chilijauhe pulloonsa ja ripotteli sita ruokani paalle. Yritin huudahtaa ”stop”, mutta han sai siita vain kunnon naurut. Taalla ei siis voi mitenkaan saada mausteetonta ruokaa! Intialaiset ymmartavat mausteettomuuden, etta mausteita laitetaan hieman vahemman kuin yleensa.

March 9th 2009
Published: March 9th 2009

Kavimme asken ostamassa holittelutarvikkeita. Ostin kakunkoristelupursottimen nakoisen pyssyn ja varikasta jauhetta. Nyt meilla on varmaa tietoa, etta holi on ylihuomenna. Tama juhlan ajankohta on pitkaan ollut hamaran peitossa ja itse asiassa luulimme jo viettaneemme sita. Delhissa vesi-ilmapallon heittanyt oli kuitenkin nahtavasti todella varhainen holittelija. Kulkue taas, mita katselimme keskiyolla, oli varmaan jokin aivan toinen juhla. Hindufestifaalejahan riittaa!

Olemme nyt Bundin kaupungissa, joka on intialaisella mittapuulla rauhallinen ja hiljainen paikka. Kaupunkia kiertavat linnoitukset, jotka nousevat ylos kukkuloille. Muuri, joka mutkittelee korkealla rinteella, nayttaa kaukaa kuin Kiinanmuurilta. Palatsimaisia rakennuksia on joka puolella, kadut ovat juuri ja juuri henkiloauton mentavia,(autoja ei ole juuri ollenkaan, mutta jos ne tanne eksyvat, ne ovat vaikeuksissa ahtaiden kujien takia) holvimaiset korkeat portit kulkevat paikka paikoin katujen ylitse, talojen paavarina on vaalean sininen ja useat rakennusten ulkosivut ovat koristeltu varikkain maalauksin. Varsin viehattavasta kaupungista siis on kyse! Pidan ennen kaikkea maalauksista, jotka tyyliltaan muistuttavat meidan keskiaikaisten kirkkojen maalauksia. Niissa on paljon ihmisia, joilla on varikkaat yksityiskohtaisesti kuvatut vaatteet ja kuvat kertovat aina jonkin tarinan. Luulisin, etta kuvien aiheet ovat hindulegondoista, samaan tapaan kuin meidan kirkkojen maalaukset raamatusta. Monesti ennenkin olen nahnyt taman tyylisia maalauksia hienoissa palatseissa tai vanhoissa temppeleissa. Uutta on kuiteitenkin, etta maalauksin on koristeltu uusia guesthouseja

ja ravintoloitakin.

Tulimme tanne bussilla Jaipurista. Bussikuski ajoi taas siihen tyyliin, etta mieleni olisi tehnyt menna valistamaan hanta, kuinka ohitellaan turvallisesti. Mieleeni muistui suomalaisessa autokoulussa opittuja saantoja(jotka eivat tietenkaan mitenkaan pade Intiassa): vasta silloin ohitetaan, kun vastaantulevien kaistalla ei ole ketaan, kylien kohdalla ei tietenkaan kiihdytella ja pitaa olla pitka suora tie, jossa nakyvyys on hyva. Leikin ajatuksella, etta olisin mennyt kertomaan hanelle taman. Han olisi varmaan reakoinut seuraavasti: Mutta ainahan taalla tulee joku vastaan, yleensa useampikin ajoneuvo samaan aikaan. Kyliahan taalla on tien varret taynna, ei joka kylan kohdalla voi hidastaa. Tassa laanissa on kylla suoria ja tasaisia teita, mutta voihan sita mutkassakin ohittaa, kun vain lyo tyytin pohjaan.

Kalle on ristinyt taman Rajasthanin rysastaniksi. Totta onkin, etta tama on aika turisoitunut laani. Myos itse intialaisia taalla on hyvin paljon, eli vakitiheys on varsinkin kaupungeissa suurta. Vaikka tata Bundiakin pidetaan pienena kaupunkina, kaduilla saa aikalailla vaistella koko ajan moporiksoja, lehmia (asken kadulla ihmettelin kuka sielta tunkee, kun tunsin jonkun tonivan. Tama ei ole intialaisittain tavatonta. Kadut ovat niin ahtaat, etta usein kyynerpaa taktiikka on tiukassa paikassa kaytossa.Talla kertaa kyseessa oli kuitenkin lehma, jolla oli niin kiire, etta se puski Kallenkin tieltaan) sikoja, apinoita, koiria ja pikkulapsia. On taalla kuitenkin myos hiljaisempia katuja ja ylhaalla kukkuloilla on hyvin idyllista.

Taj Mahalkin oli vaikuttava, mutta tanaan tormasimme rakennelmaan, joka sai minut todella innostumaan. Kyseessa oli palatsimainen linna, joka kiertaa Bundin kaupungin ylapuolella kukkuloilla. Pitkasta aikaa paasin luontomatkailemaan, kun kiipeilimme linnoituksen kivisia polkuja ja osin hiekkateita pusikkojen keskella. Oli todella hauska patikoida korkean kivimuurin vierta, valilla kurkistella muurin aukoista alhaalla sinisena loistavaan kaupunkiin ja eksya palatsimaisiin rakennelmiin. Muuri leveni valilla rakennuksiksi, joiden paalle ja sisaan paasi kipeilemaan. Kavimme aluksi myos suurimmassa palatsissa, joka oli maksullinen (maksoi siedettavat 60 rupiaa) ja katselimme sen hienoja, vaikkakin rapistuneita maalauksia. Eraassa syrjaisessa portaikossa oli katto taynna lepakoita. Ne roikkuivat katosta ja jopa hieman saikahdin niita, kun yhtakkia hoksasin ne. Vanhapuoli, josta suurin osa linnoituksesta koostui oli ilmainen ja omasta kunnosta riippui kuinka paljon siita pystyi nakemaan. Oli todella rankkaa kiiveta kivisia ja jyrkkia polkuja ylos, kun kivet olivat paikoin hiotuneet hyvin sileiksi ja olivat liukkaita. Emme aluksi ajatelleet menna ihan ylimpiin osiin, mutta tormasimme eraaseen porukkaan, jossa oli suomalainen Markku. Juttelimme hanen kanssaan pitkaan ja kun hanen porukkansa, jossa oli venalaisia ja sveitsilaisia paatti jatkaa matkaa viela ylospain, emme tietenkaan voineet jaada huonommiksi. Oli se sen arvoista! Linnoitus oli hyvin tunnelmallinen! Se ei ollut mikaan sellainen eurooppalainen museolinnoitus, joissa olisi opasteita ja joka olisi kunnostettu viimeisen paalle. Tuo linnoitus oli aivan alkuperaisessa kunnossa eli sai olla tarkkana, mitka portaat mahdollisesti kestavat ja sinne olisi helposti voinut eksyakin, silla mitaan opaskyltteja ei ollut. Tama toi kuitenkin aivan omanlaistaan tunnelmaa! Oli mahtava kuvitella minkalaista hovia noissa palatseissa oli pidetty, mita kaikkea siella oli tapahtunut. Rakennus teki juuri aitoudellaan vaikutuksen, koska sita ei oltu mitenkaan kunnostettu. Siina oli rappioromantiikkaa! Sain kuvitella olevani valloittaja, kun aukaisin masiivisen oven, joka oli taynna valtavia piikkeja. Kalle otti piikeista kiinni ja leikki, etta hanet on ristiinnaulittu oveen. Kuvittelin itseni myos linnanneidoksi, kun kiipesin palatsista ulostyontyvalle koristeelliselle parvekkeelle, josta naki kauan alas ”valtakuntaani”.

Meille on nyt todella siisti majapaikka. Kaikki hohtaa uutuuttaa ja puhtauttaan. Vessanpontossa ja lavuaarissa ovat viela jopa hintalaput tallella. Viime aikoina majapaikkamme ovat koko ajan parantuneet. Tuttu faktahan onkin, etta pikku kylilla on aina parempi taso. Pidan kylla todella tasta kaupungista! Kaupunkihan tama edelleen on, mutta taalla pystyy kuitenkin vahan paremmin liikkumaan, mita edellisissa kaupungeissa. Myos ruoka on mahtavaa.Olen viimein loytanyt minulle sopivan ravintolan! Viime aikoina ennen tata ravintolaa, ruoka onkin ollut aina pettymys. Jarkyttavia mossoja, jotka eivat maistu millekaan muulle kuin polttavalle. Jaipuri, Agra ja Delhikin ovat kaupunkeja, jotka ovat mielestani soveliaita pakettimatkalaiselle. No, Delhi nyt soveltuu myos reissaajalle. Mutta varsinkin Jaipur on kaupunki, joka voisi olla ok jos sita kiertaisi ilmastoidulla turistibussilla. Talloin paasisi helposti kohteesta toiseen. Mutta jos reissailee kuten me, noin isot kaupungit ovat vahan liian rankkoja. Kavelimme viimeisena paivana Jaipurissa todella pitkasti pakokaasujen seassa ja polttavassa auringossa ja silti emme edenneet pitkaakaan matkaa. Tallainen Bunjdin kokoinen kaupunki on kivasti haltuun otettavissa! Huomenna vuokraamme mahdollisesti pyorat ja kaydaan katsastaan lahitienoita.

March 11th 2009
Published: March 11th 2009

Kirjoitin paivemmalla pitkan selostuksen Holin vietostamme. Nama sivustot olivat kuitenkin jumissa, joten automaattinen talletus ei toiminut. Lahettaessani tekstia koko sivusto tilttasi ja niimpa kaikki kirjoitelmani katosivat.

Taman bloginpito taalla ei ole kylla mitaan helppoa puuhaa. Milloin jumittuvat koneet, milloin sivustot ja milloin apinat hyppelevat voimalinjoilla niin, etta sahkot katkeavat. Turhauduin taman paivaisen takia niin paljon, etta saatan nyt pitaa tassa kirjoituksessa pienta taukoa.

Holista sanottakoon, etta olimme riehakkaissa bileissa. Ihmiset tanssivat riemukkaasti, bhangi,olut ja viski virtasivat ja varijauheet pollysivat. Poydat olivat laitattu koreiksi ja kaikille tarjottiin pikkupurtava. Oli haiuska tanssia ja katsoa muiden innokasta juhlintaa. Talossa oli niin lankkareita kuin paikallisiakin ja kaikki nauroivat yhdessa sotamaalauksiensa lapi seka halailivat ja laimayttelivat toisiaan selkaan. Tutut ja tuntemattomat olivat kaikki mita parhaita kavereita. Kohokohta oli, kun talon emanta kaatoi vetta amparilla yla ja alakerran erottavan ritilan lapi alhaalla tanssivien niskaan.

Kadulla mellakoiva juhlinta meinasi valilla menna vahan ylikin. Sain naureskellen sylkea suustani varijauhetta, kun kaikki sita yhta aikaa sivelivat poskilleni. Kaduilla soi musiikki ja nuoret pojat hurjhastelivat skoottereillaan huudellen samalla happy holia ja ojennellen kasiaan. Sain lapsaytella monien ohi ajavien kasiin ja toivotella hauskaa holia.

March 12th 2009
Published: March 12th 2009

Tanaan ei ole ollut kovinkaan hyva elektroniikkapaiva. Ensin puhelimestani hajosi naytto, vaikka en edes mitenkaan tiputtanut sita. Sitten kun olimme juuri asettuneet mukavasti katsoaksemme Karvinen elokuvaa, hotellistamme katkesi sahkot. Nyt sitten taas tietokone tilttailee ja tekstini katoavat jalleen cyberavaruuteen. Muutenkaan ei ole ollut onnen paivani, silla unohdin monia vaatteita edelliseen majapaikkaamme ja niveltulehdus meinaa iskea.

Bundia jai kylla kova ikava! Se oli todella tunnelmallinen kaupunki. Siina missa monet muut intialaiset kaupungit ovat rauhattomia, Bundi oli elavainen. Vakea ei ollut niin paljon, etteiko kaduilla olisi kuitenkin paassyt etenemaan.Holia edeltavana paivana meilla tosin oli vaikeuksia paasta pyorinemme ulos kaupungista. Paraateja oli tuolloin joka puolella. Odotimme ensin puoli tuntia, etta eras muslimien kulkue menisi ohitsemme. Sitten ajattelimme ovelasti kiertaa eraan pikku kujan kautta, ettemme jalleen tormaisi tuohon kulkueeseen, mutta pikku kuja johtikin kietotieta takaisin paatielle missa paraati jatkoi matkaansa. Bundissa oli erikoista, ettei paateita ollut kuin muutama. Monet pikku kujat olivat umpikujia ja poikkikatuja ei ollut juuri ollenkaan. ”Vanhan kaupungin” tunnelma oli Bundin parhaita puolia. Delhissa petyin sen vanhankaupunginosaan. Mielestani se ei juuri ollenkaan poikennut monista muista intialaisista kaupungeista, se oli ihan normi Intiaa. Ei sellaista oikeasti hienolla tavoin vanhan nakoista ja kunnostettua kuin monet eurooppalaiset vanhojen kaupunkien osat. Bundissa oli kuitenkin paljon tuollaista tyylikasta vanhaa! Kaupungin lapi kulki vanha korkea kivimuuri ja valilla se muodosti pyoreita torneja, kuten satukirjojen linnoissa.

Holista viela sen verran, etta se oli oikeasti hauska juhla. Monet olivat varoitelleet, etta se voi olla lansimaisille vahan liiankin riehakas. Vietimme sita kuitenkin hyvassa seurassa, jossa osattiin ottaa ilo irti, mutta myos kayttaytya. Kaduilla tuli kieltamatta pari tilannetta, joissa intialaiset nuoret miehet innostuivat halimaan minua ja erasta sveitsilaista tyttoa vahan liikaakin. Mutta kaikki niissa bileissa, missa paasaantoisesti olimme, olivat herrasmiehia. Se minua jai hieman ihmetyttamaan, etta naiset eivat juurikaan ottaneet osaa holiin. Ehka osa heista juhli perhepiirissa, silla myohemmin nain ainakin eraan tyton naaman olevan aika punainen. Mutta kaduilla tai bileissa heita ei nakynyt. Mita nyt eras muori osallistui sen verran, etta heitteli vetta, mista viimeksi kerroin.

Oli hyva, kun viela illalla kavimme tuossa bileguesthousissa, ja eras paikallinen mies kyseli Kallelta miten han oli saanut naamansa puhtaaksi. Eikohan hanen olisi monet holit nahneena pitanyt olla asiantuntija. Itse asiassa Kalle joutuikin ottamaan toistakymmenta suihkua ja silti hanen hiuksiinsa jai punaista varia. Han jopa joutui leikkeleen pois vaalean punaisia kutrejaan. Itsellani oli ollut sen verran hyva tuuri, etta olin saastynyt pysyvammilta vareilta. Vareja oli nimittain kahdenlaisia! Itse olin erehtynyt ostamaan jotain synteettista varia, joka ei lahtenyt mitenkaan pois, kun silla kadet ehdimme tahria. Sitten tajusin nakata sen pois. Jatin sen kuitenkin sinne guesthousin poydalle ja nahtavasti joku oli ilman parempaa tietoaan ominut sen itselleen. Luulen, etta tuosta minun varijauhepussistani johtui, etta monet eivat tuossa bilepaikassa saaneet naamaansa puhtaaksi. Toiset varit lahtivat paljolti jo puistelemalla pois ja viimeistaan pienella hankaamisella, nama olivat selvastikin luonnonvareja.

Viimeksi uhkailin, etta pysyisin nyt vahan aikaa erossa tasta blogista. En nyt sitten kuitenkaan malttanut! Pakko oli muutama rivi kirjailla. Saa nyt nahda miten saan taman lahetettya, jos sivut taas tilttaavat, saatan oikeasti saada tarpeekseni. Tasta paikasta, jossa nyt olemme vain sen verran, etta meilla on loistohotelli, jossa upea puusisustus, sohva ja jopa tapettia seinissa. Muuten tama Chittogarh kaupunki ei nayta kovin kummoiselle. Olemme nytkin polyisen moottoritien varressa, jossa busseja kaahaa ihmiset katoillaan ja rekat nostattavat hiekkaa ilmaan.

March 13th 2009
Published: March 13th 2009

Udaipurissa ollaan! Kaupunki nayttaa ylelliselle. Vaikea sanoa mista vaikutelma muodostuu, silla rakennuskanta on aikalailla samanlaista kuin muuallakin eli suurinosa rakennuksista on rapistunut. Ehka taalla kuitenkin on keskimaaraista enemman hyvakuntoisia ja palatsimaisia taloja. Kerjalaisia on kohtalaisen vahan, ihmiset ovat hyvin pukeutuneita, ravintolat ovat viimeisen paalle laitettuja ja roskiakin on aavistuksen verran vahemman kuin tavallisesti.

Aattelin nyt kayda teemoittain lapi viime paivien tapahtumia.

Liikkuminen

Olemme viime aikoina kayttaneet liikkumiseen junaa. Se on sujunut jokseenkin katevasti. Olimme yllattyneita, kun Bundista Chittogarhiin lahti juna juuri silloin kuin sen pitikin.Yleensahan junat ovat myohassa ja opaskirjojen tai netin tiedot niiden lahtoajoista eivat pida alkuunkaan paikkaansa. Nyt juna lahti kuitenkin aamulla 7 aikoihin Bundista ja olimme laskeskelleet aiv oikein, etta viela noin aikaisin junaan mahtuisi hyvin kyytiin. Kaikille vinkiksi, jotka haluatte liikkua Intiassa oikeasti halvalla, kannattaa kayttaa second class luokkaa ja liikkua aikaisiin aamusta kahden suhteellisen pienen paikan valia. Jos juna lahtee tietysta kaupungista, mista myos itse haluaisit angeta kyytiin, sinulla on hyvat mahdollisuuden mahtua junaan.

Tanaan tulimme Chottogarhista tanne Jaipuriin jalleen aamujunalla ja se maksoi 20 rupiaa yhdelta. Asemalla oli aika paljon porukkaa ja junan lahestyessa olimmekin taisteluvalmiudessa. ”Hyokkaykseen, kylla me mahdumme”, rohkaisimme toisiamme junan lipuessa lahemmaksi. Intialaisetkin lahtivat tietenkin samanaikaisesti rynnimaan junaan. Joskus on koomista katsoa, kun he tunkeutuvat vauhdikkaasti puoli tyhjiin busseihinkin. He ovat selvasti tottuneet taistelemaan omasta tilasta. Heilla on aina myos hirvea kiire eri kulkuvalineista ulos. He saattavat junissa nousta seisomaan ja etsia laukkunsa valmiiksi jo puolta tuntia ennen perille saapumista.No, nain sita pitaakin toimia yhteiskunnassa, jossa ei paljon yksilonoikeuksia tunneta. Pitaa ottaa oikeus omiin kasiinsa. Etten nyt antaisi intialaisista aivan torkeaa ja siten vaaranlaista kuvaa, taytyy sanoa heidan osaavan olla myos kohteliaita. Holinkin aikaan monet olivat hyvin vieraanvaraisia.

Hyppasimme viela liikkuvaan junaan. En ehtinyt aivan Kallen perassa, kun valiimme ankesi lukuisia nuoria miehia. Paastyani junaan, sain kuitenkin huomata sen olevan puolityhja. Paasimme taas istumaan. Juna oli passengeri, joka tarkoittaa hidasta paikallisjunaa.Talla kertaa se olikin hieman hitaampi kuin edelliselle kerralla. Edellisella matkalla juna ei pysahtynyt asemalla kuin muutamiksi sekunneiksi, joka kaytannossa tarkoitti sita, etta suurin osa ihmisista sai juosta junan kiinni ja hypata siihen liikkeesta. Nyt pysahtelimme kauemmin, mutta ei matkassa silti mennyt kuin vaivaiset kolme tuntia.Taas eras aiti usutti naureskellen pikku tyttonsa vilkuttamaan meille ja tervehtimaan. Lapsi oli aivan paniikissa, joten vahan saaliksi kavi. Yleensa lapset suhtautuvat meihin innostuneesti, mutta jotkut pienimmat saattavat pelatakin, kun nahtavasti naytamme niin erilaisilta. Varsinkin Kalle partoineen on varmasti pelottava naky. Vanhemmat tuntuvat saavan siita suurtakin huvia, kun saavat esitella lapsiaan meille. Intialaiset ovat hyvin lapsirakkaita! Holin aikaan eras insinooripoika kertoi haluavansa jopa tyttolapsia. Asennoituminen tyttoihin on selvasti muuttumassa ainakin koulutettujen keskuudessa! Myos suurperheista ei valttamatta enaa haaveilla, tamakin poika halusi vain 2 lasta ja mieluiten juuri tyttoja. Silti en voinut olla taas tanaan hieman paheksuen katsomatta, kun laheisella katolla pikkupoika leikki huolettomasti pallolla ja lahes saman ikainen tytto puhdisti valtavan isoa ruukkua ja lahti sitten raahaamaan sita portaita alas. Tytoilla teetetaan selvasti enemman toita kuin pojilla, pojat saavat kasvaa vapaammin.

Ravintolat

Rajasthanissa osataan kylla rakennella viihtyisia ravintoloita. Idassa matkatessamme ravintolat olivat laitettu pystyyn nostamalla pari muovista jakkaraa kiikkerine poytineen semettilattialle ja siina oli valmis ruokapaikka. Joskus seinilla saattoi olla likaisia tauluja, joista juuri ja juuri erotti kuvan. Taalla taas sisustusta on oikeasti mietitty. Bundissa oli mahtava puutarharavintola, jossa poydat olivat ruusukoynnoskatosten alla ja monenlaisia kasveja joka puolella.Taalla Udaipurissa soimme ensin kattoravintolassa, jossa oli pieni suihkulahde, temppelimainen taso, jossa oli tyynyja ja upeat nakymat jarvelle, ja kaikki hohteli puhtauttaan.Toisen kerran soimme ravintolassa, jossa oli islamilaistyyliset aaltomaiset valkoiset ikkuna-aukot, lasimosaiikki poydat ja monenlaisia tektiileja. Eilisen hotellin ravintola ei valttamatta ollut alyttoman viihtyisa, mutta se oli sita vastoin sisustettu hyvin kalliilla maulla. Tassa Meera hotellin ravintolassa oli muun muassa valkoiset nahkasohvat, paljon luonnonkivi pintoja ja tyylikkaat lasiovet.

Majapaikat

Eilen yovyimme loistohotellissa. Tosin hienon huoneen sisustusinnokkuuden puuskassa vessat olivat nahtavasti unohtuneet taysin. Vessamme oli aika karu ruostuneina vedenlammittimineen ja osittain sortuneina lavuaareineen. Muuten hotelli oli hyvin tyylikas ja olisi varmasti normaalisti ylittanyt hintatasomme. Hotellin johtaja sanoi, etta koska heilla on nyt hyvin hiljaista ja, koska olemme niin mukavan nakoinen pari, saamme hyvan tarjouksen. Paikassa oli vahan liiankin hyvaa palvelua esimerkiksi ravintolassa minulle ojennettiin kumartaen kasienkuivaamispaperia. Tarjoilija kavi aina vahan valia kysymassa, mita viela haluaisimme ja jai seisomaan palvelualttiini lahettyvillemme. Kun liikuimme hotellissa, vahan valia joku riensi edellemme aukaisemaan ovia. Olihan se toisaalta kuitenkin mukavaa, etta oli kaikki perushotellipalvelut, kuten mahdollisuus tilata ruokaa huoneeseen, pyyhkeet ja saippuat.

En kylla koskaan lakkaa hammastymasta siita, miten erilaisia majapaikkoja voi saada 300-400 rupialla! Valilla ne ovat hirveita murjuja ja valilla tasokkaita hotelleja. Tanaan meille tarjottiin 300 rupialla paikkaa, jossa oli reikainen ja repeillyt kokolattia matto ja haisi voimakas home. Paadyimme sitten 200 rupian huoneeseen, joka oli moninkertaisesti parempi tuota 100 kalliimpaa paikkaa. Silti tuo nykyinen huoneemme on hieman murjumainen, mutta puhtaat lakanat ja kunnon siisti lattia tekevat siita silti siedettavan.Kasinmaalatut koristekuviot katossa ja seinissa, seka puhtaat punaiset verhot tuovat huoneeseen jopa viihtyisyytta.

Ihmiset

Bundissa oli kylla mahtavaa porukkaa. Sen huomaa vasta sitten, kun on taas huijareiden keskuudessa. Chittogarhissakin Kallelta rosvottiin taas verorahat. Se on hupaisaa, kun aina veroja kysyessa nauretaan, ettei niita tietenkaan ole. Sitten jos ei kysy, sovittuun hintaan lisataan viela verot ja nauretaan, etta totta kai verot kuuluvat asiaan. Joskus sopimuksistamme huolimatta hotellimme ovat yrittaneet pyytaa meilta ylimaaraisia veroja, siihen emme tietenkaan ole suostuneet. Bundissa oli hyva, kun heratimme aamulla isannan ja han ei muistanut yhtaan mistaan mitaan. Han kyseli: niin,yhden yonko te olitte? Mistas hinnasta me sovimmekaan? Siina olisi helposti voinut huijata, mutta koska he olivat olleet rehellisia meille, olimme mekin tietty heille.

Tanaan eraat pojat pysahtyivat skootterilla eteemme ja alkoivat jututtaa meita. Luulin, etta minua ei mitenkaan saisi taalla huijattua mihinkaan puotiin! Toisin kuitenkin kavi. Poika oli hyvin taitava silla han kysyi: Haluatteko nahda minun kouluni? Luulin, etta nyt olisi ollut tiedossa jotain oikeasti paikallista touhua.Saisin nahda oikean koulun, missa taalla opiskellaan.Alkoi oikeasti kiinnostamaan millainen se olisi. Poika vei meidat kuitenkin puotiin, missa oli erilaisia taidepiirustuksia. Oikeassahan han tavallaan oli, se oli hanen koulunsa, koska han oli jonkinlaisena taiteilijan oppipoikana. Han opiskeli maalausta ja myi samalla toitaan.Kieltamatta oli kiintoisaa nahda, miten vareja valmistettiin luonnonkivesta ja kuulla hanen tekniikkansa nikseja. Monet tyot olivat myos todella taidokkaita,taynna yksityiskohtien leikkia.Han kertoi kuinka hanen isoisansa oli maalannut tauluja, joita oli kuuluisassa jarvipalatsissa. Olihan se hienoa, etta tallainen taiteellisuus ja vanhat piirustustekniikat kulkevat suvussa. Koska olen itsekin hieman taiteellinen, minua kiinnosti aidosti hanen tyoskentelytapansa.Oli erityisen hienoa, etta kaikessa kaytettiin luonnonmateriaaleja! Hanen tyonsa olivat kuitenkin aivan liian kalliita minun budjetilleni. Onneksi paasimme lahtemaan kaupasta kohtalaisen sujuvasti.

Nama reissaaja-alueet ovat sikali tylsia, etta naissa on todella vaikea saada kosketusta todelliseen Intiaan. Nama ovat vain taynna guesthousia ja ravintolaa ja kommunikointi paikallisten kanssa jaa usein kaupankaynnin tasolle.No, pitaa huomenna lahtea seikkailemaan taalta ”ghetosta” jonnekin kaupungille pain jos vain jalkani antavat myoten. Nivelsarkea on edelleen.Onneksi taalta saa helposti tehokkaita sarkylaakkeita. Kaikkea on kaupan! Valilla varsinkin antibioottien kaytto taalla tuntuu hyvin vastuuttomalle.Niita saa ihan mita vain kunhan vain osaa kysya ja myos annoksia myydaan juuri sen verran mita tahtoo. Eraskin paikallinen mies osti yhden antibiootti pillerin ripuliinsa ja loberamidea.Bakteerien vastustuskyky kasvaa!

Jeps, nettiaika loppuu..

March 14th 2009
Published: March 14th 2009

Pallontallaajilla oli joskus keskustelua siita, mika olisi aidointa Intiaa. Monet paatyivat pohdinnoissaan Rajasthanin alueeseen. Mielestani nain ei voi sanoa, etta jokin laani olisi jotenkin ylitse muiden aitoudessaan, koska kaikki ovat niin omaleimaisia. Ymmarran silti ihastuksen Rajasthaniin. Jaipuria lukuunottamatta kaupungit ovat olleet hyvin kiehtovia: paljon elaimia kaduilla, islamilaista arkkitehtuuri, joka henkii idan mystiikkaa, kapeita sokkeloisia kujia, hienoja kattopuutarhoja, uskomattomia temppeleita ja palatseja ja paljon varikkyytta taloissa seka puvuissa. Ei esim Ita-Intiassa ollut lahellekaan nain paljon hienoja palatseja. Arkkitehtuuri oli paasaantoisesti paljon yksinkertaisempaa. Talojen katot olivat usein vinoja ja liuskekivisia tai peltia. Ei niissa voinut viettaa sellaista moninaista elamaa kuin taalla, missa ne ovat pihojen ja olohuoneiden yhdistelmia. Toisaalta taas vastakkaisesti siella katujen elama oli moninaisempaa. Taalla kaduilla useimmiten vain liikutaan. Tietenkin ihmisia nakee usein arkisissa puuhissaan, kuten ompelemassa tai hakkaamassa kupariruukkuja, koska talojen julkisivut ovat usein avonaisia.

Loysimme minulle pari suomalaista kirjaa ja kauppojen yhteydessa tulimme tahtomattamme huijanneeksi kauppiasta. Kauppias oli paljon kiinnostuneempi ulkona kadulla kaynnissa olevasta tappelusta kuin meista asiakkaistaan. Saimme kysyttya voisimmeko vaihtaa kaksi kirjaa yhteen ja se sopi hanelle.Sen jalkeen han kiiruhti takaisin kurkkimaan kadun tapahtumia. Siella joukko naisia ajoi takaa erasta miesta, joka yritti kiihkeasti esittaa vastalauseita syytoksiin, joita naiset hanelle laukoivat.Sittemmin eras mies asettui naisten puolelle ja siita syntyi kunnon huutoa. Yritimme epatoivoisesti heratella kauppiasta huomaamaan meidatkin kysymalla paljonko eras toinen suomalainen kirja maksaisi. Han sitten vain tokaisi 50. Pidin sita halpana ja olin jo maksamassa, kun Kalle alkoi tapansa mukaan tinkaileen. Kalle sanoi 20, ja ihmettelin suuresti kun kauppias muitta mutkitta suostui. Hanen seuraava siirtonsa kummastutti minua viela enemman. Han loi tiskiin 20 rupiaa ja kaantyi taas kadun tapahtumien puoleen. Ymmarsimme hanen luulleen, etta olemme myymassa hanella kyseista kirjaa, mika tosi asiassa oli jo hanen kirjansa. Miten siina sitten selittaa asiaa, kun kauppias katoaa taysin nakyvista. Jatimme kauppiaan rahat tiskiin ja otimme kirjan. Eipahan han siina mitaan havinnytkaan, ellei voittanutkaan,silla jatimme hanelle kuitenkin saman verran kirjoja, mita otimmekin.

Kavimme tanaan katsastamassa City palacen. Siella oli toinen toistaan hienompia peilisaleja, lasimosaiikkia ja kasinmaalattuja kaakelilaattoja. Se oli valtavan kokoinen ja, kun olimme katsastaneet ylakerran, jossa oli kattopuutarha isoine puineen, ajattelin:eikohan tama ole jo nahty. Palatsi paatti kuitenkin puolestamme, etta emme olleet sita viela tarpeeksi nahneet. Mitaan oikoteita sokkeloisista huoneista pois ei ollut. Kapeat porraskaytavat, jotka johtivat vuoroin ylos ja alas, kierrattivat meita pakonomaisesti huoneesta toiseen. Toisaalta loppupuolella kierrosta oli kylla uskomattominta taidetta, hyvin paljon huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon koristeltu kirkkain varein.

Huomenna yritamme loytaa vesipuiston. Pidamme hieman lomaa eri palatseista.

March 20th 2009
Published: March 20th 2009

Nyt on tullut pitka tauko tassa kirjottelussa, koska netteja ei ole ollut nakopiirissa. Udaipurin reissaajaghettoon kyllastyneina paatimme menna vaihteeksi johonkin sellaiseen kaupunkiin, josta ei kerrota mitaan Lonely Planetissa. Halusimme menna myos vahan eri reitteja, mita yleensa reissaajat koluavat. Hupaisaa on miten samoihin ihmisiin tormaa jatkuvasti tietyissa ”turismi”kaupungeissa. Bundissa tormasimme itavaltalaiseen, johon olimme tutustuneet jo Agrassa ja Udaipurissa taas naimme vanhan tuttavamme Markun. Kun etsimme kaupunkia, jota ei mainittaisi kirjassa ja se olisi silti reittimme varrella, paadyimme Himantnagarhiin. Sielta sitten kulkeuduimme Ahmenabadiin, Palitanaan ja nyt viimein Diulle.

Matka Himantnagarhiin ja itse Himantnagar

Matkatessamme tata kaupunkia kohden, maisemat olivat huikaisevat. Lahdimme Udaipurista hyvin aikaisin 6 jalkeen ja nautiskelin suuresti aamun raikkaudesta, silla paivalla on usein liiankin kuumaa. Laskeutuessamme raidesillalta alas kysyin Kallelta: Onkohan se tuo kaikkein karuin juna. Kalle: ei se varmaan tuo. Mutta kun olimme lahempana, Kalle totesi: on se varmaan sittenkin tuo. Juna oli hilseilevan ruskean maalin peitossa, osin ruostunut ja vanhanmallinen matalavaunuinen. Hienoa kuitenkin oli, ettei junassa ollut paljon ketaan muita. Junan lahtiessa liikkeelle, unohdin moitteeni junaa kohtaan, silla se puksutteli eteenpain kivasti keinahdellen ja maisemat olivat huikaisevat. Menin istumaan avonaiseen oviaukkoon, laskin jalkani portaille, jotka olivat ulkopuolella ja otin kiinni sivukaiteista. Nain roikkuen oli suorastaan elamyksellista ihastella vuoristoja, solia, keitaita ja hohtavan punaisiin kukkiin puhjenneita kaktuspensaita. En olisi yhtaan osannut odottaa, etta maisemat vaihtuvat noin akkiseltaan noin taydellisesti. Siihen asti oli ollut hyvin tasaista ja kuivaa, aikalailla aavikkomaista. Tuolla matkalla pinnanmuotoja oli kuitenkin paljon ja valilla maisema oli karulla tavoin kaunis kakkarapuineen, joiden oksat kurkottelivat mutkikkaina joka suuntiin. Valilla taas oli heleaa vehreytta keitaan osuessa kohdille. Katselin alas kuivuneisiin joenuomiin, kun juna kulki korkeilla harjanteilla tai silloilla ja tuijottelin horisonttiin, jossa maasto kumpuili loputtomasti ja, jota kaktusaidat (en tieda oliko niita tarkoituksella istutettu jakamaan maita.Luultavasti nain, silla valilla ne muuttuivat mataliksi kivimuureiksi) halkoivat. Luonnon kauneuneuden ihannointini keskeyttivat vanhat muorit, jotka halusivat tutustua. He osoittelivat bangelsseja ja koruja omissa ranteissaan. Saattoi olla, etta he olisivat halunneet vaihtaa koruja, tai sitten he halusivat vain ilmaista meilla olevan samanlaisia kasikoruja. Aikamoista arvuuttelua aina tama kommunikointi! He osoittelivat myos ulos, viittoivat kohti kallioita ja naureskelivat. En osannut yhtaan tulkita, mita he meinasivat. Toinen kysyi viimein pitkan selityksen jalkeen ”hindi?” Siihen saatoin sanoa ”no, just english.” Mukavia ihmisia he kylla olivat. Heista heijastui tietynlainen vanhuus ja viisaus, mita monista vanhuksista taalla.

Junamme oli ns. postijuna, joka tarkoittaa, etta se on hitain mahdollinen juna. Tama kulkuneuvo puksutteli huimaa 40 keskinopeutta ja pysahteli toistuvasti. Yhdessa vaiheessa meinasi vesi loppua, silla monilla asemilla oli vain pumpattava kaivo, josta olisi saanut tayttaa pullonsa. Emme uskaltaneet juoda tuota lahdevetta, vaikka se olisi voinut olla aivan puhdastakin. Olimme tehneet perustavan laatuisen virheen ja lahteneet aavikolle ilman riittavaa vetta. Onneksi puolivalin jalkeen alkoi tulla asemia, jossa myytiinkin jotain. Yleensa kaikilla intialaisilla asemilla tehdaan vilkasta kauppaa, mutta noissa asemilla ei valttamatta nakynyt edes yhtaan ihmista.

Olimme perilla vasta vahan ennen auringonlaskua. Paikka koostui paljolti yhden vilkkaan tien ymparille nousseista talonrotiskoista. Emme kovin paljon jaksaneet kierrella kaupunkia, mutta yleiskuvana mieleen jai perusintialainen pikkukaupunki. Talla tarkoitan, etta liikenne oli vilkasta, palvelut eivat koostuneet guesthouseista ja ravintoloista, kuten reissaaja-alueilla, vaan rakennustarvikekaupoista, kioskeista ja moponvaraosaliikkeista. Majapaikan isantamme ihmettelikin suuresti, mita teemme siella, kun paikka on keskella ei mitaan. Joku seta oli kaynyt Helsingissa ja olisi innokkaasti halunnut jutella Suomesta. Harmi vain, etta han halusi tata juuri silloin, kun olimme juuri laittaneet nukkumaan. Sinnikkaasti han soitteli ovikelloamme ja koputteli, eika halunnut uskoa, etta olimme jo nukkumassa.

Iltamme kruunasi upea ateria. Tuo ravintola jaikin selvasti myonteisimpana kokemuksena mieleen tuosta kaupungista. Ruokani oli makaroonia ja ananasta kermaisessa kookoskastikkeessa maustettuna monivivahteisesti. Tama ruoka oli ensimmainen makuelamykseni gujaratilaisesta keittiosta ja taytyy sanoa, etta huhupuheet pitivat paikkansa. Yleisesti tunnettua on, etta gujaratilaiset ovat vaativia ravintoloitten asiakkaita matkatessaan muualla Intiassa. Se viittaa siihen, etta heidan oma keittionsa on erittain tasokas. Tuo ravintola oli muutenkin ensiluokkainen. Se oli ns. hieno ravintola, mutta hinnat eivat silti ylittaneet reissaaja-alueiden hintoja, joihin olimme tottuneet. Siella oli jopa hohtavan valkoiset kankaiset ruokaliinat ja taas monia hovimestareita palvelemassa. Heidan palvelualttiutensa vahan arsyttikin, kun sai tuntea itsensa avuttomaksi. Kun yritin hieman siirtaa vuokaa, joka oli niin kuuma, etta loysasin heti otteeni, tarjoilija riensi valittomasti siirtamaan tuota astiaa puolestani.

Ahmenabad

Ensivaikutelmana oli saasteinen ja iso kaupunki. Ilma oli todella pakokaasunkatkuista. Paatimme majottautua mahdollisimman lahelle rautatieasemaa, silla tiesimme, ettemme viihtyisi pitkaan tuossa saasteiden- ja melunpesassa. Menimme kysymaan yosijaa heti ensimmaisesta nakemastamme hotellista. Heilla ei ollut kuin kalliita ilmastoituja huoneita. Sen jalkeen saimme perakkain 4 eri paikasta ”full” tokaisun. Viidennessa paikassa ajattelimme, etta nyt otamme huoneen, vaikka se olisi minkalainen. Huoneessa oli kuitenkin sangyssa repeilleet tahraiset lakanat, se oli hyvin kuuma, vessa lainehti ja mitaan hyttysverkkoja ei ollut tuuletusaukoissa. Paatimme siis jatkaa matkaa. Onneksi hotelleja oli tiheassa, samantien varressa perakkain. Sittemmin loysimme tasokkaan ja viihtyisan huoneen, jossa oli toimiva televisiokin. Kello ei ollut viela kovinkaan paljoa ja paatimme suunnitella jotain ohjelmaakin kyseiselle paivalle. Olimme jo pitkaan haaveilleet elokuvissa kaynnista Intiassa. Siispa paadyimme etsiskelemaan teatteria. Kysyimme ensin hotellistamme ja tyontekija osasi sanoa sen olevan parin kilometrin paassa. Lahdimme sitten kavelemaan hanen opastamaansa suuntaan. Saimme samalla katsella kaupunkia. Lehmat ja pissan haju jaivat paallimmaisena mieleen. Mikaan kaupunki ei ole viela tahan asti haissut yhta pahalle kuin Ahmenabad! Kaupungissa oli myos poikkeuksellisen paljon lehmia ja poikkeuksellisesti useat eivat kayskennelleet taysin vapaina vaan ne laidunsivat jonkun talon edessa ruohoa, mika niille oli jostain karratty.

Kyselimme toistuvasti ihmisilta teatterin sijaintia. Joillakin ei ollut harmainta hajua. En voi olla ihmettelematta, miten huonosti ihmiset usein tuntevat kotikaupunkinsa. Joskus se saattaa johtua siita, etta paikoilla on eri hindin kielinen nimi. Nyt kuitenkin tuota City pullsea kaikki nimittivat tuolla nimella. Eras mies viittiloi meita kaantymaan vasemmalle. Kuitenkin, kun olimme tarponeet pitkasti tuota katua, seuraava neuvonantajamme kaski meidan palata takaisin pain samaa tieta. Nain matkamme eteni. Aina kysyessamme, saimme ristiriitaisia neuvoja. Aina toinen kaski menna suoraan ja toinen kaantymaan. Kuin ihmeen kaupalla kuitenkin loysimme paikan. Itse paikka naytti suurelta ihmeelta. Ne kujat joita olimme pitkaan tarponeet olivat roskaista ja nuhjuista perus-Intiaa ja siita kaiken homehtuneiden sementtitalojen ja polisevan hiekan keskelta nousee eteemme yhtakkia ostosparatiisi, joka voisi olla suoraan New Yorkista. Se oli hyvin amerikkalainen ostoskeskus: suuria varikkaita mainostauluja, iso piha puutarhaistutuksilla, huvipuistovalineilla ja jaatelokioskeilla ja itse rakennuksessa moderneja kaarevia muotoja seka lasirakennelmia.

Hieman tuli elitistinen olo ja sita kautta huono omatunto. En ymmarra, miten maa, joka pystyy rakentamaan upeita temppeleita, suureellisia ostoskeskuksia ja kehityy muutenkin nopeasti, ei pysty parantamaan myos koyhimpien kansalaistensa oloja. Eiko siihen vain ole haluja? Miksi siihen ei ole haluja? Maksaa? Mutta maksaisivathan he myohemmin sen tyopanoksellaan takaisin ja sita paitsi koulutettuina he hankkisivat vahemman lapsia, mika olisi varmasti Intialle hyvaksi, silla vaestonkasvusta tulee viela vakava ongelma. Joka tapauksessa en voi vaittaa, ettenko olisi tervehtinyt riemulla tata ostosparatiisia. Naissa samaisissa rakennuksissa sijaitsi myos hieno elokuvateatteri. Olisin halunnut nahda Slummien miljonaari elokuvan,mutta vaikka mainokset siita olivat englanniksi,itse elokuvaan ei ollut teksteja enkuksi. Ihmettelen aina tata sujuvaa hindin ja englannin yhdistamista. Esimerkiksi uutiskanavallakin lukee sujuvasti Breaking news, vaikka kaikki itse uutiset luetaan hindiksi. Paadyimme elokuva valinnassamme Little Zizou nimiseen elokuvaan. Hihittelevat kassatytot, jotka tuuppivat toinen toistaan luukulle palvelemaan meita tyyliin ”mene nyt sina, kun mina en kehtaa”, eivat osanneet sanoa, millainen leffa kyseinen kuva olisi. Niimpa mainoksen perusteella paattelimme, etta se voisi olla hauska.

Kavimme ennen elokuvan alkua ruokakaupassa. Loysin sielta puuroa! Se oli Disney paketissa, ja siina mainostettiin, etta saan jonkin lelun mukana. Jes! Yritin tehda myos puhelinkauppoja. Valitsin kauan sopivan hintaista ja kivan nakoista puhelinta. Loppuvaiheessa kaupantekoa mies tiskin takana alkoi vasta selittamaan, ettei suomalainen korttini kavisi puhelimiin. Sanoin Nokian olevan Suomesta, etta kylla sen on pakko kayda. Kokeilimme sitten eraaseen puhelimeen korttiani, mutta ei se loytanyt kenttaa, kuten mies oli ennustanutkin. En sitten ehtinyt pitempaan inttamaan hanen kanssaan, etta miksi ei korttini toimi, koska elokuvan naytos oli alkamassa. Ostimme isot totterot popkornia ja lahdimme kohti salia. Ovella meidat kuitenkin pysaytettiin. Saliin ei saisi vieda evaita. Ainahan elokuvissa kuuluu syoda jotain! Sellainen teatteri, missa tama ei ole sallittua, on kylla jo liian hieno! Laitoimme popkornit reppuumme ja tulimme takaisin vartijoiden tutkittaviksi.He avasivat repun ja alkoivat jalleen valittamaan evaistamme. Paasimme silti menemaan saliin antamalla ymmartaa, etta evaat pysyisivat repussa. Eivat tietenkaan pysyneet! Soimme niita aina vaivihkaa. Teatterista: Kaikki oli punaista samettia lattiasta kattoon, penkin olivat hyvin leveat ja kun hieman liikautti takapuoltaa ne kallistuivat itsestaan lahes makuuasentoon. Jokaisesta penkista lahti kasinojan tienoilta ohut vaijerimainen lamppu, se naytti aivan mikrofonilta. Ehka se oli siina hatavarana, etta jos jotain alkaisi pelottamaan pimeassa. Olin kuullut, etta intialaiset usein kommentoivat elokuviaan kovaaanisesti. Tuolla kaikki olivat kuitenkin hyvin hiljaa, mita nyt yhdella naisella soi puhelin ja han puhui siihen muutaman sanan. Teatteri oli ylellisyydestaan huolimatta hyvin pieni, vain 24 paikkainen. Itse elokuva oli tyypillinen menestystarina. Ihmisilla oli alussa erilaisia haaveita ja lopussa kaikkien unelmat toteutuivat.

Lopussa tutkiskelimme viela vahan tuota ostospaikkaa ja kavimme pizzalla. Kavin myos lyomassa muutaman pallon krikettia maksullisella radalla, jolloin sain yleisoa ymparilleni. Aika rauhallista alueella oli. Intialaiset eivat selvastikaan ole viela kovin tottuneita tuollaisiin keskuksiin. En tieda kuinka paikka pysyi pystyssa, kun siella oli niin vahan kuluttajia. Yhdessa seinassa luki ”tervetuloa tulevaisuuteen.” Muutenkin kaikki keskuksen mainokset hehkuttivat kehitysta. Kyllahan tama maa kehittyy hurvaa vauhtia, varmaan kohta tuollaiset keskukset ovat taynna porukkaa. Niita myos nousee kuin sienia sateella. Tuokaan keskus ei ulkoasustaan paatellen ollut kuin korkeintaan 5 vuotta vanha. Onko se sitten hyva? Yhdessa mainoksessa kaupungilla sanottiin ”Intia maailman suurin talousmahti 2030.” Nain saattaisi hyvinkin olla jos tasta maasta on viela jotain jaljella tuohon mennessa. Talla vaudilla luonnonvarat eivat riita ja vaestorajahdys tuhoaa taman maan. Tietty jos jotain tehtaisiin toisin! Vielako on aikaa muutokseen? En osaa sanoa. Tammoisena kehitys tuskin jatkuu, joko se menee parempaan tai huonompaan suuntaan, siis kohti tuhoa tai uudestisyntymaa.

Viela olisi paljon asiaa, mutta taidan jattaa toiseen kertaan. Olemme nyt siis Diulla, joka on vahan liiankin rauhallinen paikka. Oli vaikea loytaa majapaikkaa rannan lahelta, kun guesthouseja ei ole kovinkaan tiheaan. Se on reissaajan kannalta huono, mutta muuten tietty ehdottoman hyva, pysyvat rannat kunnossa. Paikka nayttaa ”siistitylta Intialta.” Liikennekin on mukavan hiljaista ja kaduilla kiva kavella.

March 21st 2009
Published: March 21st 2009

Tanaan paristelimme mopolla ympari Diun saarta. Emme ole yleensa vuokranneet mopoa vaan suosineet pyoria. Tanaan teimme kuitenkin poikkeuksen, silla jalkani olivat viela kipeat toissapaivaisesta noususta jainalaistemppeliin, jonne oli 3500 porrasta. Lahdimme aamulla kavelemaan rantatieta tarkoituksena katsella maisemia ja etsiskella majapaikkaa. Nykyinen Jay Shankar guesthousimme on kivalla paikalla lahella rantaa, mutta aika homeinen ja hiostava luukku. Ei se nyt mikaan pahimman paan murju ole, silla sangyt ovat paksuilla patjoilla ja lakanat puhtaat. Televisiokin sisaltyy huoneen hintaan, mutta nakyy vain musvavalkoisena ja kohisee niin paljon, ettei siita juuri ole iloa. Ajattelimme kuitenkin muuttaa, silla guesthousen isantamme on arsyttavan yrmy ja patemisenhaluinen. Saimme kummatkin tayttaa kahdet monivaiheiset paperit kirjautuessamme sisaan. Han koko ajan neuvoi, mita tulee mihinkin laittaa ja syytti Kallea siita, ettei han ollut painanut kynallaan tarpeeksi kovasti, eika mustepaperin lapi ollut jaanyt jalkia toisiin papereihin. Intialaiset ja paperit! He kylla rakastavat papereitaan. Tosin sekin onneksi vaihtelee. Taalla nettipaikassa ei ole yllattaen tarvinnut kirjoitella mitaan tietoja ylos. Delhissa taas eras halusi myos kuvauttaa meidat ja tehda meista jonkin profiilin, ennen kuin paasimme koneen aareen.

Emme nahneet kavellessamme yhtaan guesthousea. Tama saari on kylla epatavallisen hiljainen. Myohemmin saimme selville, etta lahes kaikki majoitus on keskittynyt kaupungin alueelle. Rannalla ei ole kuin pari hassua

paikkaa, joista meidan katsastamamme ovat olleet hintalaatu suhteeltaan huonoja. Sea village resortti, minka kavimme ensin saarelle rantauduttuamme katsoon oli todella hienolla paikalla. Meri loi rantaan kivenheiton paassa ja paikan piha oli kivasti laitettu. Resortti sana kuitenkin koki todellisen inflaation! Mokit olivat peltisia ja ruostuneita, seinatkin olivat peltia ja ne kallistelivat kaikki eri suuntiin. Muurahaisia kipitteli joka puolella. Sanoimme siis ”ei kiitos” tuolle paikalle.

No niin, se majapaikoista. Etsimme aamulla paikan, josta pystyisin soittamaan vaarilleni puhelun. Loysimme sellaisen ja samaisessa paikassa mainostettiin skootterin vuokraa. Ajattelimme ”miksipa ei”, koska aikaa oli kivasti ennen puhelintreffejani ja mopo on ihanan nopea tapa saada kokonaiskuva tallaisesta saaresta. Hyppasimme siis ajopelin selkaan ja karautimme rantatielle. Ajelimme ristiin rastiin ja ihmettelimme edelleen ravintoloiden ja majapaikkojen puutetta. Myoskaan muita palveluita ei oikein keskustan ulkopuolella nakynyt. Alueet vaikuttivat paljolti rikkaiden lomahuvila alueilta, silla monet talot nayttivat autioilta. Oli kylilla tietty myos elemaa ja eraastakin koulusta meille vilkuteltiin ja vastaan tulevat lapset huutelivat milloin mitakin. Arkkitehtuuri on taas taalla aivan erilaista kuin vaikkapa Bundissa. Taalla on portugalilaistyylisia taloja ja paljon valkoisia kirkkoja, joista osista maali on halkeillut. Yleisesti talot ovat taalla paremmassa kunnossa kuin muualla Intiassa. Monet talot hehkuvat kirkkaissa vareissa. En oikein osaa kuvailla arkkitehtuuria muuten kuin, etta talot ovat joka suuntaan ronsyilevia. Niissa on monia ulokkeita, lahes aina pitka parveke, josta paasee eri huoneisiin, niissa on usein kaytetty kaakelilaatta koristelua ja harjamaisetkattorakenteet ovat myos yleisia.

Paasimme skootterillamme kauksi keskustasta eraan levean tien varteen. Sitten se yhtakkia paatti sanoa sopimuksen irti. Se nyki pari kertaa ja pysahtyi. Poljimme sita sitten vuorotellen pitkaan kayntiin. Emme ole kummatkaan kovin asiantuntijoita koneiden kanssa. Ainoa mika minulla tuli mieleen oli, etta ehka siella on roska tankissa ja yritimme heilutella mopoa. Saimmekin sen sitten viela kayntiin ja helpottuneina paatimme kaantya takaspain. Paasimme taas pari kilometria, kunnes se taas simahti. Talla kertaa olimme kuitenkin onneksi asutuksen kohdilla. Ensin kaikki vain ajelivat ohi ja emme kehdanneet pysayttaa ketaan. Sitten eras poika kysyi, kuinka voisi auttaa. Selitettyamme tilanteen, han kurkkasi tankkiin ja sanoi bensan olevan lopussa. Meidan silmiemme mukaan tankissa oli viela lahes puolet bensaa! Poika sanoi bensa-aseman olevan 2 kilometrin paassa. Taalla kilometrit ovat pitkia.Olen oppinut, etta intialaisten 2 kilometria, on meidan nelja. Onneksi vahan ajan paasta naapurin seta tuli laheisesta talosta ja han kavi hakemassa tyhjan pullon, seka lupasi kayttaa Kallea bensatankilla. Mina jain odottelemaan. Pian he tulivat takaisin ja kiittelimme kovasti setaa. Han ei suostunut ottamaan edes mitaan palkkiota avustaan! Kuinka ollakkaan mopo ei kuitenkaan lahtenyt lisatyllakaan bensalla kayntiin. Seta oli jo kadonnut ja jaimme omin nokkinemme polkemaan mopoa. Pian viereemme pysahtyi tati. Han hyppasi tottunein ottein mopon selkaan. Hankaan ei heti saanut sita kayntiin, mutta vahan aikaa varkattyaan ryypyn kanssa, se lahti. Kylla intialaiset moponsa tuntevat! Tallakaan saarella ei kovin montaa autoa ole.Lahes kaikilla on mopot ja uutuutena nailla alueilla nakyi jo mantereenkin puolella isoja moottoripyoria, joissa oli takarenkaan paikalle rakennettu lava.(naihin tuntui mahtuvan kymmenittain ihmisia kyytiin) Viela loppumatkallakin ajopelimme hieman kiukutteli, mutta sitten se alkoi yllattaen toimimaan kuin unelma. Kalle oppi erityisen tekniikan, kuinka sen saa polkaistua kayntiin ja liikkeessakaan se ei enaa sammuillut.

Iltapaivalla kavimme rannalla ja uimassa. Olin innoissani pienen ja hiotuneen kotilonkuorisilpun tayttamasta hiekasta. Veden rajassa ranta muodostui oikeastaan kokonaan naista simpukankuorista. Kaikki olivat hieman eri nakoisia, varisia ja muotoisia. Kerasin sita vahan mukaan. Siita vois tulla kivaa koristetta kukkaruukkuihin.

Illalla loysimme yllattaen todella viehattavan hotellin. Kavimme ahkerasti skootterillmme kiertaan eri paikkoja, silla halusimme pois murjustamme. Ei silla, etta se olisi mitenkaan liian huono meille. Jos hinta olisi vaikka 100, pysyisimme siella ilomielin. Se on kuitenkin hinnaltaan 250 ja tuollaisesta paikasta se on ryostohinta, 300 maksavat jo oikeasti viihtyisat paikat. Nain off sesonkina on mahdollisuus saada halvalla oikeasti tasokasta. Tuo Super silver hotelli on kylla hyvin hotellimainen, mutta huone on mahtavan valoisa, taysin siisti,iso ja henkilokunta ystavallista. Silti aina ihmettelen noita perushotellimaisia hotelleja. Jos mina perustaisin guesthousen, kehittelisin sinne jotain persoonallista. Tannekin sopisi, vaikka jonkinlainen merellinen teema: Meriaiheisia maalauksia, aaltomaisia muotoja rakenteissa yms. Laosissa oli usein oikeasti panostettu tietynlaiseen omaleimaisuuteen ja kiinassakin oli hieman tallaista henkea, mutta intiassa ei juuri koskaan. Taalla saa olla iloinen kunhan uusi koti olisi aina edes perussiisti.

Nyt sitten pieni takauma viela Palitanaan, jossa olimme pari paivaa sitten. Siella oli jainalaistyemppeli, joka menee kylla vaikuttavuudessaan karkeen kaikissa taman reissun nahtavyyksissa! Vuoren huipulla oli 900 temppelia, joita oli sinne rakennettu 1000-luvulta lahtien ja nykyisat temppelit olivat paa asiassa 1500-luvulta. Jainalaiset ovat mieltyneet uskonnossaan kaikenlaisiin koettelemuksiin. Nousu temppelille oli selvastikin tehty tassa hengessa tarkoituksella erityisen vaikeaksi. Temppeliin johti 3500 porrasta ja valilla pitkia loivasti nousevia polkuja. Nousua oli kokonaisuudessaan 2 kilometrin verran. Itsekin pidan joskus tallaisista fyysisen kunnon ja mielen sisukkuuden koettelemuksista. Nautin kiipeilysta, koska aamulla ilma oli raikas ja paikan ymparilla leijaili kiehtova pyha tunnelma. Oli hienoa myos paasta luonnonrauhaan kaupungin keskelta.(Palitana oli pieni kaupunki, mutta hotellimme oli vilkkaan tien varrella) Lahdimme kiipeilemaan jo aamulla ennen 7 ja kiipesimme parin tunnin ajan valilla hiukan levahtaen. Kantajia parveili aluksi ymparillamme.He olisivat halunneet kuljettaa meidat ylos istuttamalla pieneen kiikuntapaiseen, joka roikkui puisesta puomista. Tama puomin molemmissa paissa olivat kantajat. Joskus naimme myos neljan kantajan selkanojallisia tuoleja.Koko ideahan olisi mennyt pilalle jos olisimme ottaneet kantajat! Koko paikan tarkoitushan oli koetella kestokykya. Sen verran olimme lusmuilleet vaatimuksista, etta otimme vesipuollon mukaan. Oikeasti kaikki syominen ja juominenkin olisi ollut kielletty nousun aikana.

Oikeastaan tuo nousu oli vaikuttavinta paikassa. Itse temppeleiden merikin oli tietysti hieno, mutta niita olemme jo nahneet paljon. Nousun aikana hienointa oli yhteishenki, joka vallitse kiipeilijoiden joukossa. Meitakin kannustettiin heti jatkamaan, kun vahan istuimme. Nuoret tytot tyonsivat selasta vanhoja aitejaan tai mummojaan portaita ylospain. Valkokaapuisia pyhia munkkeja tai nunnia tervehdittiin aina hyvin kunnioittavasti. Jotkut jaivat juttelemaan naille valkopukuisille, naytti kuin he olisivat kysyneet jotain neuvoa elamaansa. Eras nainen loi minulle kukkia kouraan kavellessaan pysahtymatta ohitseni ja sanomatta sanaakaan. Uhrasin ne eraalle puulle. Torvensoittajia ja rumpujen paristelijoita oli aika vahan valia reitin varrella ja tama musiikkikin loi omaleimaista tunnelmaa. Sen oli tarkoitus saada sielu puhdistumaan ja tietynlaiseen vastaanottavaan tilaan. Lahelta musiikki oli kylla korvia vihlovaa.

Nyt pitaa lopetella, koska kone meinaa jumittua.

March 23rd 2009
Published: March 23rd 2009

Eilen emme paljon muuta puuhailleet kuin kavelimme kaupungilla, lueskelimme ja illallistimme suomalaispariskunnan kanssa. Tormasimme suomalaisiin jo aamulla eraassa ravintolassa, kun olimme kirjojen metsastys kiertueella. Usein guesthousejen yhteydessa on kirjahylly ja joskus myos ravintoloihin on saattanut eksya muutamia kirjoja. Tuolla Niles guesthousissa oli kodikas kattoravintola, joita ei paljon Gujaratissa nay, mutta minkalaisia oli Rajasthanissa tuiki tiheaan. Ravintoloisija sitten yhtakkia esitteli meidat suomalaisille, jotka asustivat siella ja tupsahtivat sisaan ravintolaan. Han huikkasi ”hekin ovat Suomesta”. Niimpa luonnollisesti menimme vaihtamaan heidan kanssaan pari sanaa. Sovimme, etta illallistaisimme yhdessa ja illalla sitten suuntasimmekin Kallen kanssa takaisin tuohon herkullisen ruuan ravintolaan. Saimme heilta hyvia neuvoja Nepalia varten. Oli muutenkin mukava jakaa reissukokemuksia, silla hekin olivat kolunneet ahkerasti tata maata. He olivat olleet taalla elokuusta lahtien ja kayneet Bangladeshissakin.

Tanaan olemme olleet aika aktiivisia. Aamulla paatimme vuokrata pyorat ja lahtea katseleen luolia. Yritimme vuokrata kahta pyoraa tasta meidan hotellista. Ensin he kunnostivat yhden polyisen pyoran hyvaan kuntoon ja sitten taikoivat toisenkin jostain. Toisessa pyorassa ei vain ollut lukkoa. Yritimme kysella, etta enta jos joku varastaa sen, emme halua olla vastuussa. Hotellipoika naytti sitten kuinka pyoran saa valelukkoon ja vakuutteli, ettei sita kukaan tieda, ettei se ole oikeassa lukossa. Emme olleet kuitenkaan vakuuttuneita. Kun pyoraa vahan heilautti, lukko aukesi. Sitten he sanoivat puolen tunnmin paasta aukeavan toisen vuokraamon ja he lupasivat hakea sielta lukollisen pyoran. Lueskelimme sitten puoli tuntia ja tulimme takaisin. Toista pyoraa ei nakynyt, mutta pian joku kiikuttaa paikalle jonkinlaisen pyoran nakoisen. Taas sama tilanne,ei lukkoa! No, otimme yhden pyoran, jossa oli lukko ja ajattelimme vuokrata muualta toisen. Kyselimme kaduilta vuokraamoista, mutta aina meidat opastettiin vain tietyn vuokraamon luo, josta oli pyorat loppuneet.Kukaan ei tiennyt mitaan toista vuokraamoa. Nain Intiassa monesti yksinkertaisistakin asioista tulee vaikeita! No, paadyimme sitten kyydittamaan toisiamme yhdella pyoralla.Matka ei onneksi ollut pitka.

Luolat eivat olleet niin luolamaisia kuin Laosissa, silla useissa kohdin luolista puuttui yksi seina. Ne olivat enemmankin syvennyksia kalliossa. Ihmiset olivat ne sinne itse hakanneet, missa oli varmasti ollut valtava tyomaara. Muutamista alttareista paatellen paikka oli pyha. Luolia oli useita ja valilla luolat olivat jopa onkalomaisia. Tosin usein silloinkin katossa oli reikia. kattoaukkojen ansiosta valo siiviloityi luoliin taianomaisesti! Oli oikeastaan ihan kiva, etta luolat olivat noin avaria ja valoisia, silla ainakaan niihin ei voinut eksya ja mahdolliset kaarmeet ja muut villielaimet naki paremmin. Tosin emme kylla nahneet kuin puluja ja muita lintuja. Oli hienon nakoista, kun eraassakin kohdin kallio muodosti ikaan kuin pylvaan luolan keskelle, myos monenlaisia esiintyontyvia kielekkeita ja porrasmaisia muotoja oli kaikkialla. Liaaneja roikkui katossa ja yritin heijailla niilla, mutta eivat ne tietenkaan kestaneet. Kaikenlaiset kasvit, jotka olivat kiinnittyneet sinnikkaasti luolan seiniin, olivat kauniin nakoisia heleassa vihrydessaan tummaa kalliota vasten.

Luolilla ei ollut ketaan muita meidan lisaksemme, myos rannalla, mihin seuraavaksi suuntasimme,saimme nayttia ylhaisesta yksinaisyydestamme. Uiskentelimme vahan aikaa ja lahdimme lepaileen hotellille. Syonnin jalkeen suuntasimme katsomaan eraan kristillisen kirkon ja sielta poljimme viela linnoitukselle. Tallaisella pikku kylalla on kiva, kun kaikki nahtavyydet ovat lahella. Niita jaksaa kierrella jopa useamman paivassa. Kaikki nahtavyydet tanaan olivat ilmaisia! Aika erikoista oli, ettei linnakaan maksanut mitaan. Ainoastaan linnoituksen alueella jylhana ylhaalla kalliolla ja lahes merenpaalla seisova majakka maksoi 2 rupiaa yhdelta. Linnoitus ei ollut mitenkaan erityisen vaikuttava, mutta oli se silti aivan kaymisen arvoinen. Paljonhan siita oli tuhoutunut, mutta muuria oli viela paljon pystyssa ja eras tornintapainen, jonne paasi nousemaan. Rakennus, joka oli meren ylapuolella ja, jossa oli viela muutama yksityiskohta jaljella menneesta loistosta, oli viehattava, koska levealla ikkunalla oli kiva istua ja tuijottaa alhaalla lyovia aaltoja. Alue oli kohtalaisen iso ja siella oli monien rakennusten raunioita, seka tykkeja.

Kirkosta sen verran, etta se on kuuluisa taidokkaista yksityiskohdistaan julkisivussaan. Se olikin paatyosastaan kunnostettu hienoksi, maalattu puhtaan valkeaksi ja kaikki reliefit olivat vaikuttavia. Kirkko oli selvasti katollilainen kirkko, silla sisalla oli paljon puisia pyhimysveistoksia. Myos alttari oli aika prameileva. Silti saarnastuoliinkin oli panostettu. Se oli tummaa puuta ja taynna veistoksellista koristelua. Kirkossa tuoksui mahtavasti vanha puu.

Huomiselle ei ole kummempaa ohjelmaa. Varmaan taas uppoudumme kirjoihimme.

March 24th 2009
Published: March 24th 2009

Olen viime kirjoituksissani kertonut paljon tekemisistamme. Nyt ajattelin pohtia jalleen Intian olemusta. Milta Intia on nyt uudelleen tulemiseni jalkeen vaikuttanut?

Aikalaillahan samanlaista se on kuin muistelinkin, samanlaista kuin idassa pain. Intia on meluinen, yhta aikaa taynna karsimysta ja iloa, se on mopojen toottailya, pakokaasuja, hiekkapolya, vehreita palmuja ja vareissaan loistavia kukkia, se on nuorten miesten yhteiskunta, (minne tahaansa katseeni nostankin, lahes aina se kohtaa uteliaasti katselevan nuoren miehen) upeita temppeleita, ihania sadunomaisia pikku-palatseja, junia ja ihmisia ahertamassa erilaisissa fyysisesti vaativissa toissa. (kantamassa paansa paalla raskaita vesiastioita, hakkaamassa kivia sepeliksi, ompelemassa ym)

Kirjoittelin tuon maaritelmani Intiasta vain ajatuksenvirtana. Tallaisia juttuja minulle tuli akkiseltaan mieleen. Toivottavasti siihen ei tullut enemman kielteisia kuin myonteisia seikkoja. Naen kuitenkin taman maan ongelmistaan huolimatta kiehtovana. Meilta kysytaan usein: mita pidatte Intiasta? Kalle on nyt alkanut sanomaan: it is good and bad. Han sanoo sen olevan kiinnostava ja hyvin erilainen. Taalla on kaikkea! Ei voi mitenkaan sanoa, etta tama olisi edes paasaantoisesti koyha maa. Taalla on voimakkaasti kasvava ja laaja keskiluokka. Etenkin taalla Gujaratissa ihmiset nayttavat yleensa hyvinvoivilta. Tama onkin Intian osavaltioista paremmin toimeen tuleva kuin useat muut. Toisaalta taalla ja Rajasthanissa olen ensikerran nahnyt oikeasti nalkaa nakevia ihmisia. En tietenkaan voi tietaa kenella on vahan nalka, mutta kylla sen erottaa jos ihminen on taysin riutunut ja hanen jasenensa ovat pelkkaa luuta. Aikaisemmalla matkallani en oikeasti tormannyt koskaan tallaisiin ihmisiin, mutta Rajasthanissa ja taalla Gujaratissa olen nahnyt heita ensi kerran. Puhuimme suomalaisten kanssa siita, kuinka kerjalaiset Intiassa eivat yleensa onneksi ole kovinkaan kurjassa kunnossa, kun he olivat kayneet Bangladeshissa, joka on viela huomattavasti koyhempi maa ja siella tilanne pahempi. Minullekin on ollut myonteinen yllatys, etta vaikka kadulla elavat lapset ovat usein hyvin likaisia, heilla on silti terveesti pulleat posket ja he jaksavat hypella ja naureskella.

Hmm, tulee mieleen, etta olisin kirjoittanut naista samoista asioista ennenkin. No, olen hajamielinen, joten saatan toistaa itseani. Muistan kuinka kirjoitin, ettei tyttojen elama ole taalla helppoa, kun he joutuvat tekemaan niin paljon kotitoita. Siita en kuitenkaan ole kirjoittanut, kuinka poikienkaan osa ei valttamatta ole pelkkaa leikkimista. Udaipurissa, kun olimme syomassa eraassa ravintolassa, jossa perhe samanaikaisesti asui, pikku-poika tuli tekemaan laksyjaan poytaamme. Han oli korkeintaan kuusi-vuotias ja harjoitteli ahkerasti numeroiden piirtamista paperiin. Han myos luetteli numerot meille englanniksi ja naytti itsetyytyvaiselta, kun kehuimme hanta. Hanen aitinsa ei kuitenkaan nayttanyt olevan samaa mielta. Tiukalla aanensavylla han komensi poikaa jatkamaan tehtavia, kun han vahan nosti katsettaan vihkostaan. Valilla han tuli tarkistaan pojan kirjoituksia ja vahan lapsaytti hanta, kun ei ollut johonkin tyytyvainen. Kovakouraisesti han myos nosti pojan istumaan ryhdikkaammin tuolillaan. Koko sen ajan, kun soimme,poika teki laksyjaan. Saattaa olla, etta pojilta vaaditaan sikali enemman kuin tytoilta, etta heidan pitaa menestya opinnoissaan. Varmaan on tarkeaa, etta tyttokin menestyy, mutta ei niin oleellista. Mies on kuitenkin myohemmin perheen paa asiallinen elattaja. Pojan pitaa pystya sosiaaliseen nousuun ja perheen pitaa voida olla ylpea hanen menestyksestaan, muuten han on hapeaksi.

Diun saaresta:

Taalla on 44 tuhatta asukasta. Pinta-alaltaan tama on noin 40 neliokilometria. Saaren erottaa mantereesta vain lyhyt silta. Saaren tarkeimmat elinkeinot ovat kalastus, viina ja matkailu. Tassa muutamia faktoja paikasta, jossa olemme nyt viettaneet monta hauskaa paivaa ja ihastuneet suuresti paikkaan. Aluksi paikka ei vaikuttanut niin ihanteelliselta, kun emme paasseet aivan rantaan asustelemaan. Nyt meilla on kuitenkin ollut hyva majapaikka ja taalla on ollut kiva vaellella milloin missakin pain kaupunkia, kun kaikkialla on niin rauhallista. Olemme pitaneet siita, ettei taalla ole nakynyt kuin kourallinen lansimaalaisia. Varmaan sesonkina heita olisi hieman enemman. Muitakin turisteja on ollut vahan, mutta silti palveluita on aivan tarpeeksi. Pari pyoravuokraamoa enemman olisi kylla tarpeeseen, mutta toisaalta minulle tarkeinta ovat kuitenkin nettipaikat ja hyvat ravintolat. Niita taalla on sopivasti. Ihanteellisesti taalla on myos muuta kuin turismipalveluita ja tata ei voikaan mitenkaan kutsua miksikaan turismighetoksi. Taalla on paljolti puhtaasti asuinalueita, jotka nayttavat kivoilta pikkukortteleilta korkeini kiviaitoineen ja varikkaine kivitaloineen. Lapsilla on usein tilaa leikkia kaduilla,toisin kuin isommissa kaupungeissa. Asken he hyppelivat ruutua ja joskus he pelailevat kuulapelejaan, tai krikettia jos tienreunassa on enemman tilaa. Vanhemmat aijat pelailevat usein ”sormibiljardia”. Se on aikalailla koronan tapaista, mutta kiekkoja ei lyoda kepailla vaan sormin.

Pieni takauma matkasta tanne:

Tulimme tanne monen mutkan kautta. Palitanasta menimme Talajaan. Bussi pysahtyi tuolloin yhtakkia tienvarteen. Ensin ajattelimme vain, etta joku jaa pois, mutta kun koko bussi alkoi olla tyhja, yritimme kysella ihmisilta, mita tapahtuu. Eras vanhempi aija pysahtyi kohdallemme kaytavalle ja pyoritteli kasiaan ilmassa. Han maalaili ilmaan monenlaisia mutkia. ”Otahan nyt tuostakin selvaa,ei oikein avaudu”, ajattelimme. Menimme sitten muiden perassa tienvarteen ja ulkona vasta huomasimme bussin etukumin olevan puhki. Joku sanoi toisen bussin tulevan joskus lahiaikoina. Ajattelin odotuksessa menevan ainakin pari tuntia, mutta yllattaen bussi saapui 10 minuutin paasta. Oli vaikea tietaa milloin olisimme perilla, silla asemien nimet olivat vain hindiksi. Osasimme kuitenkin jaada oikealle asemalle.

Tuolla Talajassa jouduimme kysymaan kaikista saapuvista busseista, menevatko ne Unaan. Busseissakaan ei nimittain lukenut maaranpaata kuin hindiksi. Pelailimme samalla korttia ja vuorotellen viiden minuutin valein juoksimme kyseleen bussikuskeilta, minne kyseisen ajoneuvot menevat. Unan bussi oli koko ajan tulossa ”ihan kohta”. Tunnin odottelimme ja sitten se suvaitsi saapua. Matka meni mukavasti uutta asvalttitieta myoten. Kirjassamme luki, etta matkassa olisi mennyt 6 tuntia, mutta siina menikin alle 4. Seuraavalla asemalla odottelimme taas pitkaan Diun bussia ja taas pelailimme.Laaja ihmisjoukko ymparoi pelipenkkimme. Siina oli eri-ikaisia miehia vauvasta vaariin ja oli seka hindua etta muslimia. Naiset eivat jostain syysta koskaa osallista naihin vaenkokouksiin, jotka keskittyvat ymparillemme pikkukylilla. Unassa sain silti hammastya. Muslimi-nainen, jolta vain silmat nakyivat kaavun alta tuli kysymaan Kallelta, minne olemme menossa. Han myos tervehti meita ja toivotti hyvaa matkaa. Eivat muslimi-naiset yleensa puhu vieraille miehelle, harvoin he ovat minullekaan mitaan sanoneet. Korttia pelaillessamme oli hupaisaa, kun eras pikku-poika uskoi tuntevansa pelin, mita pelaamme ja elaityi siihen taysilla. Han oli koko ajan Kallen selan takana ja osoitteli, mita kortteja Kallen pitaisi lyoda. Yhdessa vaiheessa han myos riuhtaisi kortit omaan kateensa ja naytti Kallelle kiihkeasti, mita kortteja laittaisi ja kuinka. Loppu vaiheessa peliamme han myos kaivoi omat pienet likaiset pelikorttinsa taskustaan ja esitteli niita ylpeana. Han oli kylla hauska pikku kaveri! Vesikauppias han kai oli, silla leikkejensa lomassa han kanniskeli koria, jossa oli vesipusseja ja yritti kaupitella niita.

Olemme Diulla varmaan viela huomisen paivan. Tanaan kavimme katseleen nakoaloja eraan museon katolta, joka oli vanha kirkko. Hengailimme myos kattoravintolassa suomalaisten kanssa. Huomiseksi olisi viela yksi kirkko katsastamatta ja voisin ehka ostaa jotain vaatteita.

March 25th 2009
Published: March 25th 2009

Jaan kylla suuresti kaipaamaan Diuta! Huomenna lahdemme jatkamaan matkaa Dwarkaan, joka on myos rannikolla ja Gujaratissa. Olen unohtanut mainita, etta Diu on oikeastaan oma laaninsa. Tama alue pysyi pitkaan Portugalin hallinnassa ja ihmiset taalla, jotka ovat syntyneet ennen vuotta 1961 ovat edelleen Portugalin kansalaisia. Ensimmaisina paivina ihmettelimmekin, kun niin moni kertoi meille olevansa portugalilainen. Sen jalkeen eras seta selvitti meille asiaa ja han tuntui olevan hyvin tyytyvainen Portugalin kansalaisuudestaan. Monet tulevat tanne Diulle, koska taalla on halpaa viinaa. Se on taalla yli puolet halvempaa kuin muualla Intiassa. Mielestanui taalla on kuitenkin paljon muutakin koettavaa kuin juominen. Itse asiassa me ei olla juotu kuin muutama olut. On ollut sen verran vasynyt olo, etta olemme alkaneet aikaisin nukkuun. Jokin pieni terveysongelnma minulla on jalleen, kun vasyttaa, joskus on pienta lampoa, hiuksia lahtee ja usein yolla saattaa palella, vaikkei taalla tosiaan ole kylma.(epailen kilpirauhasen vajaatoimintaa) Toivottavasti tama ei tasta pahene. Haluaisin ehdottomasti nahda Nepalin!

Mahani on sentaan ollut kohtalaisen hyvana. Jokaisesta ripulittomasta paivasta Intiassa on syyta olla kiitollinen. Kaiken lisaksi olen pystynyt lopettamaan happovaivalaakityksen, joka minulla oli pitkaan. Hmm, mitas muuta? Laitoin asken muutamia kuvia, mutta se on niin hidasta, etten niita paljon pysty lataileen.

Huomenna saattaa tulla pitka paiva, silla joudumme vaihtamaan taas bussia useaan kertaan. Olemme varanneet enslauantailla pitemman matkan junaliput ja menemme Jamnagarista Delhiin. Siina saastamme kivasti aikaa, kun pitaisi viela aivan pohjoisessa kierrella ennen Nepalia. Tuossa junamatkassa menee noin 26 tuntia, mutta meilla on nukkumispaikat, joten matka menee varmasti rattoisasti.

En tieda yhtaan, missa on seuraava netti, kun niita ei pikku kylilla yleensa ole aivan joka nurkalla.

March 27th 2009
Published: March 27th 2009

Ei ole kylla koskaan ollut nain hidas netti. Pitaa kirjoittaa worldPadilla silla aikaa, kun yritan avata blogiani. Joka sivuston avaamiseen menee noin 3 minuuttia.

Matka Diulta Porbanderiin:

Saapuessamme asemalle hieman 7 jalkeen aamulla, meille kerrottiin etta valtion bussi Dwarkaan oli juuri lahtenyt. Eras matkatoimiston mies sanoi, etta privaattibussin pitaisi hureistaa kohta aseman ohitse. Han komensi meidat tien varteen odottelemaan. Kiipesimme muurille kesyja kulkukoiria pakoon, mutta eras niista hyppasi ketterasti 1,5 metrin korkuiselle aidallekin. Joskus olen kauhistellut, miten julmasti intialaiset kohtelevat koiriaan, kun he saattavat lyoda niita kepeilla tai heitella kivilla. Vaarinhan se on, mutta silti on parempi jos koirat pelkaavat ihmista. En tarkoita, etta niita pitaisi lyoda. Ehka ihanne tilanne olisi juuri sellainen kuin se usein on taalla, etta kulkukoirat ja ihmiset elavat kumpikin erillista elamaansa, kummatkin ovat taysin valinpitamattomia toisiaan kohtaan. Koskaan aikaisemmin emme olleet tormanneet noin huomionkipeisiin kulkukoiriin! Ne yrittivat leikkisasti naykkia Kallen huosuista roikkuvia nauhoja ja minut ne ymparoivat joka puolelta tullen aivan lahella haistelemaan. Niita oli joku selvastikin hoitanut pentuna ja varmaan ruokkinutkin. No, onneksi nuo tapaukset olivat aidosti ystavallisia ja eivat kovin kapisen nakoisia. Yhta rohkeat ja akaisemmat koirat olisivat pelottavia. Varsinkin kun niita on usein isoja laumoja, niita saattaa ilmaantua kuin tyhjasta kymmenittain. En haluaisi tormata sellaiseen laumaan pimeassa. Aina joskus saakin kuulla huhuja, miten jonkun kimppuun oli hyokatty. Se on kuitenkin kasittaakseni hyvin harvinaista, yhta epatodennakoista kuin Suomessa suden hyokkays. Yleensa koirat ovat mita leppoisampia ja harmittomampia otuksia, kun ne paistattelevat paivaa raukean nakoisina jossain tienvarressa.

Bussia Dwarkaan ei koskaan nakynyt. Siispa otimme bussin Diulta Unaan. Nama naapurikaupungit olivat monessa mielessa kuin yo ja paiva. Siina missa Diu oli siisti, eurooppalaisvaikutteinen puistoineen ja lasten leikkikenttineen, seka roskakoreineen ja rauhallisine katuineen, Una oli intialaisittain likainen ja ruuhkaisa. Ruuhkat eivat kuitenkaan nakyneet bussiasemalla, vaan saimme odotella bussia vahan aikaa. Matkasimme lahes kuusi tuntia ja olimme silloin vasta Porbanderissa. Siella meidan oli tarkoitus vaihtaa bussia, mutta olimme sen verran vasyksissa, etta paatimme jaada tuonne Gandhin syntymakaupunkiin.

Porbander:

Kaupunki olisi ollut viihtyisa ilman kerjalaislaumoja ja telttakylia. Tassa kaupungissa karjistyi koyhien ja rikkaiden ero raikeimmin, mita mina olen Intiassa nahnyt! Tietenkin todella isoissa kaupungeissa, kuten Delhissa ja Mumbaissa on myos suurta loistoa ja aarimmaista koyhyytta. Porbanderin kokoisessa kaupungissa on kuitenkin usein tasaisemman koyhaa.Tuo kaupunki oli yleisilmeeltaan rikas. Leveita katuja, hienoja rantahuviloita, hienoja hotelleja ja paljon trendikkaita liikkeita. Etsiessamme ruokapaikkaa eksyimme vahingossa eraan telttakylan lahelle. Sielta tuli sitten juosten lapsilaumoja meita kohti. He eivat osanneet yhtaan englantia, mutta kasien ojentelusta ei jaanyt paljon epaselvaa. Aluksi naytti vain silta etta he saavat iloa siita, kun saavat roikkua kasissamme. Sitten he alkoivat kuitenkin repia meita jokasuuntaan. Joku tarttui toistuvasti juomapullooni ja yritti repia sita kadestani. Rohkeimmat kavivat jopa kaulapussiini kasiksi, mutta silloin sanoin heille vahan akaisemmin ja huiskautin sinne suuntaan. Onneksi joku paikallinen tuli karkumaan heille ja he jattivat meidat vahaksi ajaksi rauhaan. Pian osa heista ilmaantui takaisin. Sitten taas vastaantuleva seta komensi heita ja vain yksi sinnikkain poika jai roikkumaan meihin. Intialaiset ovat usein kaikki perusolemukseltaan siviilipoliiseja.(oikeita poliiseja taalla ei naekaan juuri koskaan) He puuttuvat karkkaasti joka asiaan. Talla kertaa oli ihan kiva, etta he komensivat naita riivioita.Joskus tuntuu, etta olin parempi ihminen ennen Intiaan tuloani! Silloin olisin tuntenut vain symbatiaa naita takkutukka lapsia kohtaan. Nyt kuitenkin paallimmaiseksi nousi artymys. Totta kai pohjimmiltani edelleen tunnen myotatuntoa heita kohtaan, mutta auttaminen on hieman vaikeaa jos lapsia on kymmenittain, sinulla ei ole mitaan ruokaa mukana ja olet tehnyt periaatepaatoksen, etta rahaa ei anneta lapsille. Olemme Kallen kanssa paattaneet, etta kun palaamme Suomeen lahjoitamme jollekin jarjestolle, joka tekee taalla toita kadullaelavien hyvaksi. Uskon, etta silla tavoin voisin auttaa paremmin. Huonosta omastatunnosta, kun eilen lahes suutuin noille lapsille, ostin tanaan ison kasan banaaneja ja jaoin niita muutamille pyytajille. Vanhuksille olen myos tanaan ollut avokatinen, ja heitellyt rubioita heidan kulhoihinsa.

Dwarka:

Kirjassamme sanottiin, etta matka tanne olisi kuin kulkemista kohti maailman loppua. Kerrankin kirja oli oikeassa. Kylla tama jonkinlaiselta maailman aarelta alkoi tuntumaan, kun pitkiin aikoihin bussin ikkunasta ei nakynyt muuta kuin hiekkaa,kitukasvuista pensasta ja tasaista silminkantamattomiin. Yksi suolajarvi onnistuttiin pongaamaan, mika osi kertoo luonnon karuudesta. Bussi ramisi koko matkan niin, etta jouduimme karjumaan toistemme korviin. Ramina johtui paljolti bleksimuovi-ikkunoista, jotka hakkasivat toisiaan vasten. Lahes kaikissa paikallisbusseissa on tallaiset auki-liukuvat ikkunat, jotka ovat kiinni loysissa urissaan, ja hakkaavat usein toisiaan vasten pitaen kuin kalkkarokaarmemaista aanta.

Tulimme tanne Dwarkan kaupunkiin puolen paivan aikoihin, majottauduimme ja lahdimme syomaan. Pitkasta aikaa emme loytaneet kuin paikallisen ravintolan. Heilla ei ollut mitaan menua ja paikasta sai vain thaleja. Paatimme ottaa sellaisen puoliksi. Paikan isanta aluksi vastusteli ja ihmettelimme, mika siina nyt taas on ongelma. Usein ongelmat tulevat siita, ettei yhteista kielta ole. Taas selvisi jalkeen pain, etta tassa paikassa thali oli loppumaton thali eli, kun se yleensa on vain yksi iso tarjotin erillaisia ruokakippoja, nyt astiat taytettiin aina valilla. Sen takia han ei meinannut hyvaksya, etta ottaisimme vain yhden puffetin. Mina siina sitten aluksi selitin, etten syo paljon, jolla tarkoitin vain, ettemme tarvitse kahta annosta. Han varmaan ymmarsi sen niin, ettemme syo kahden edesta, vaikka he kantaisivatkin ruokaa eteemme. En oikeastaan uskaltanut syoda paljon mitaan, silla suuri osa oli kylmaa.

Lahdimme kaymaan paivaretkella Okhassa ja Betin saarella. Bussi kulki sujuvasti Okhaan ja sielta hyppasimme alukseen, joka puksutteli saarelle. Betin saari on pyhiinvaelluskohde, koska Krisna tappoi siella jonkin demonin. Me emme kuitenkaan kayneet katsomassa temppelia vaan vierailimme moskeijassa, seka kuljeskelimme rannalla ja kivoissa maaseutumaisissa kortteleissa. Olemme nahneet vain vahan todellista maaseutua viime aikoina, joten saari tarjosi kivaa vaihtelua kaupungeille. Ominaista saarelle olivat kivimuurit, jotka olivat kasattu ilman laastia ja monen kokoisista luonnonkivista.Sataman lahettyvilla kaupattiin paljon kaikenlaista uskonnollista matkamuistoa.Siita erottaa paikallisille ja lankkareille suunnatut matkamuistomyymalat, etta ensiksi mainituissa myydaan alyttomasti kaikkia tauluja, joissa on hindujumalien kuvia ja erilaisia uhrilahjoja temppeleita varten.

Ihmiset saarella olivat mukavia, mutta heidan kanssaan oli hieman turhauttava yrittaa kommunikoida, kun yhteista kielta ei loytynyt. Istuessamme rantahietikolla ja askarrellessamme kasikoruja ohuista juurista, meidat ymparoi lauma miehia. Hekin nayttivat turhautuneilta, kun puistelimme paatamme heidan ”hindi?” kysymyksille. Eras osasi kysya, mista maasta olemme, mutta siihen se sitten jaikin. Oli aika hupaisaa, kun kujilla sain muutaman ”good night” tervehdyksen. Taalla ei paljon ujostella kayttaa englantia, jos yksikin sana loytyy sanavarastosta, se halutaan tuoda esiin ja joskus silla halutaan jopa kertoa kokonaisia elamantarinoita. Saimme kuulla myos ”I love you” huudahduksia.

Veneessa ihmiset olivat jostain syysta hyvin kiinnostuneita ymparilla parveilevista lokeista. Niille heiteltiin leivan murusia ja monet kaivoivat kamerapuhelimensa esiin rapsien lukuisia kuvia.

Huomenna pitkalle junamatkalle.

March 30th 2009
Published: March 30th 2009

Luin lehdesta, etta eraassa Gujaratin kaupungissa oli aloitettu kamppanja muovijatteita vastaan. Lahtokohtana jutussa oli, kuinka lehmat karsivat syotyaan muovia. Tekstissa kuvattiin tarkkaan lehmien karsimysta ja kerrottiin, kuinka eraankin lehman suolistosta oli loytynyt 35 kiloa muovijatetta, johon se raukka oli sitten kuollut. Tallaisten kamppanioiden puutetta olen juuri ihmetellyt! Tassa oli kylla mielenkiintoinen asetelma, erikoiset lahtoargumentit. Uskon kuitenkin, etta lukijoiden herattelyyn huomaamaan asian tarkeys on tehokasta vedota juuri lehmien hyvinvointiin. Jos vedottaisi vaikka siihen, kuinka koyhat ihmiset karsivat, kun he joutuvat elamaan kaiken jatteen keskella ja hengittelemaan myrkkykaasuja, joita irtoaa palavasta muovista, se ei varmastikaan valitettavasti aiheuttaisi niin suurta huolestumista.Lehmathan ovat pyhia! Ne symboloivat aiti Intiaa. No, joka tapauksessa ilahduin, etta tassa maassa on sentaan jotain yritysta korjata vallitsevia oloja. Kirjoittajat suunnittelivat jakavansa kaduilla tiedotuslehtisia ja esittavansa naytelmia, etta tietoisuus muovijatteiden ongelmista leviaisi. Olisi ollut mielenkiintoista tietaa, mita rarkaisua jutun kirjoittaja ehdottaisi ongelmaan. Sita ei kuitenkaan jutussa sanottu. Haluaisin tietaa, minne jate sitten pitaisi laittaa ellei kadunvarsiin. Itse aina valtan heittamasta mitaan pakkauksia kaduille, mutta luulen niiden paatyvan sinne guesthousejen ja ravintoloiden roskiksistakin. Ongelma on, ettei kaduilla ole roskiksia!

Junassakin, jolla tulimme pitkan matkan Jamnagarista Delhiin, kehotettiin pitamaan juna siistina. Opastaulussa kiellettiin roskittaminen. Saman aikaisesti junassa ei kuitenkaan ollut yhtaan roskista. Kaikki heitettiin vain ikkunasta pihalle. Jonkinlaista kansalaisaktivismia tama maa kylla kaipaisi! Taalla ei nay koskaan edes mitaan kerayksia minkaan asian hyvaksi! Kohteista olisi varmasti runsaudenpulaa. Ainoa keraysidea mihin olen tormannyt oli Betin saarella. Ei ole varmaan vaikea arvata, mihin se liittyi.Lehmiin tietenkin! Niiden ruokakuluihin saarella pyydettiin antamaan avustusta.

Eilen juttelimme junassa huippu-mukavan intialaisen kanssa. Ensin han istui minun viereeni juttelemaan, mutta minulta loppui kielitaito lyhyeen, silla erikoista kylla, han osasi hyvin englantia. Menin sitten sanomaan Kallelle, etta olisi minun vuoroni tulla ylapedille makoileen ja lueskeleen. Kalle ei ollut kovin innokas poistumaan turvapaikastaan ja han lausahti, ettei jaksaisi aina niita samoja kysymyksia. Pian han kuitenkin jutteli alhaalla innokkaassti taman uuden tuttavuutemme kanssa, joka oli 22-vuotian maantiedon opiskelija, miespuolinen tietenkin. Heilla tuntui olevan niin hyvat keskustelut, etta minunkin mielenkiintoni herasi. En malttanut enaa pysytella katonrajassa vaan laskeuduin yksinaisyydestani muiden pariin. Naytimme hanelle kuvia Suomesta, mita olin ottanut muutamia mukaan repimalla vanhan kalenterin, jossa oli Konneveden nakoaloja. Metsaa ja jarviahan niissa tietenkin ennen kaikkea oli. Varmaan han sai hieman vaaran kasityksen ja yritimme painottaa, etta on meilla kaupunkejakin. Kovasti han ihaili maisemiemme puhtautta ja piti talvimaisemia kauniina selittaen, etta Kashmirissa on vahan samannakoista. Sitten han kysyi, etta mista muusta Suomi on kuuluisa kuin Nokiastaan. Se oli aika vaikea kysymys, silla ei Suomi ainakaan taalla Aasian maissa paljon muusta ole tunnettu. Kerroimm tietenkin formulakuskeistamme, koska heidan nimiaan nakee taallakin lehtien sivuilla, mutta muuta ei tullut mieleen. Olisi tietty voinut, vaikka Ahtisaaren mainita. Puhuimme sitten siita, etta Suomi tunnetaan korkeasta koulutuksestaan ja meilla koulutus on ainakin viela toistaiseksi ilmaista, mita han hammasteli kovasti.

Seuraavan kerran jos tulee vastaan joku, joka osaa englantia enemman kuin perusfraasit, haluaisin kysya: Onko mielestasi ongelmallista, etta Intiassa on niin paljon ihmisia? (monet eivat selvastikaan taalla nae vaestonkasvua ongelmana, vaan vahvuutena.”Olemme vahva kansa, kun meita on paljon” tuntuu olevan vallitseva mentaliteetti)Mita pitaisi tehda vaestorajahdyksen hillitsemiseksi? Mihin sinun mielestasi minun kannattaisi laittaa roskat?menevatko ne oikeasti kaatopaikalle jos kaytan harvoja roskiksia?

Minua on viime aikoina harmittanut, kun en ole juurikaan oppinut mitaan lisaa intialaisesta kulttuurista. Ihan pienia tiedonjyvia saan joskus ja niitakin usein Kallelta, joka lukee niita kirjoista. Olen esimerkiksi oppinut, etta mies, joka on useiden ravintoloiden seinatauluissa on nimeltaan Sri Sajbaba, ja han on/oli suuri opettaja. Han pitaa kattaan edessaan kammen auki, koska tallainen ele tarkoittaa hanen opettavan.Guajaratilaisesta kulttuurista opin vain sen, mita nain: suurta muotia Diun seudulla olivat valkoiset, lahkeisiin kapenevat huosut, johon kuului valkoinen paahina ja pitkahko ”takki”. Dwarkassa pain taas erikoista tyylia olivat pipot jotka olivat kuin suomalaisia pipoja junttityyliin pystyssa paalaella, mutta niiden huippu oli laskettu alas, siis pipon ylinkohta oli litistetty. Gujaratissa naisilla oli hennatatuointeja paljon enemman kuin muualla pain Intiaa ja joskus nain vihreillakin vareilla koristeltuja kasivarsia. Jotkut nuoret tytot tekivat toisilleen hennoja jopa junassa, missa ei varmasti kovin tarkkaa jalkea syntynyt, silla juna keinahteli ainaka tehokkaasti.

Viela eilisesta ystavastamme: Hanella oli mahtavan sadehtiva olemus. Oli mahtava, kun han hymyili, han tuntui ikaan kuin loistavan. Oli hyva, kun han lopussa hyvasteli meidat ja pyysi anteeksi kaikkien maamiehiensa puolesta, jotka ovat kohdelleet meita toykeasti. Naurahdimme siina sitten, etta ei meita nyt niin huonosti ole kohdeltu ja yritimme sanoa, etta eihan se suinkaan olisi hanen vikansa. Han osoitti sivistyneisyyttaan myos selittamalla: anteeksi viela, kun tuoppauduin seuraanne, mutta on aina hyva keskustella erilaisten ihmisten kanssa, vaihtaa ajatuksia, silla se avartaa mielta.

Saapuessamme junalla Jamnagarista Delhiin(olimme edellisena paivana menneet ensin junalla 3 tunnin matkan Dwarkasta Jamnagariin), paadyimme laitakaupungille. Taalla julkiset kulkuyhteydet ovat aika huonosti jarjestetty, silla pitaisihan olla itsestaan selvaa, etta eri asemia yhdistaisi vaikkapa metro. Lahijunat kylla puksuttelevat hitaasti,harvakseltaan ja ihmisia pursuilevasti asemien valia. Illalla en jaksanut kuitenkaan enaan hypata lahijunaan, silla olin aika vasynyt. Niimpa jaimme tuonne syrjaiseen paikkaan yhdeksi yoksi, vaikkei siella ollut edes yhtaan ravintolaa. Hotellistakin meinasivat ensin pyytaa 900, mutta loysimme naapurista paremman tarjouksen eli 400. Tanaan sitten kulkeuduimme jalleen tanne Bharganjin alueelle ja pidan tasta paikasta edelleen saasteista huolimatta. Paitsi paakatuja turistikauppoineen inhoan. Kavin silti katseleen yhta mekkoa, minka yhteydessa minut ohjattiin kellariin sovittamaan sita. Kauppiaalta meni vahan aikaa, kun han yritti saada valot toimimaan. Han tyonsi pelkat kaksi johtoa pistorasiaan ja kipinat vain lentelivat! Kun han sai johdot tarttumaan sinne, han laittoi vauhdikkaasti varsinaisebn topselin sinne pitamaan johtoja paikallaa. Tallaisia viritelmia taalla nakyy harva se paiva!

Kyllahan Gujaratin rannikkokaupungit olivat hiljaisia Delhiin verrattuna. Niissa parasta oli juuri, etta kaduilla mahtui kavelijakin vaivatta etenemaan. Toisaalta ei niissa mitaan suurempaa nahtavaa ollut.(siis itse kaupunkielamassa) Palitanan temppelit olivat upeat ja Diu oli tietenkin oma lukunsa, mutta sehan ei kuulunutkaan Gujaratiin. Kaupungit tuolla rannikolla eivat olleet yleis-ilmeeltaan yhtaan niin mielenkiintoisia, mita esim. tama osa Delhia. Taalla voi tormata kaduilla monenlaiseen puuhasteluun: nekkukauppias meni asken ohi pyoritellen nekkuja liemessa, eraan kaupan edessa varjattiin silkkia ja kaduilla on usein harkavaunuja tai hevosia yms. Gujaratissa ja Rajasthanissa minua kieltamatta viehattivat kamelit. Harva se paiva nain jonkin ajelevan kamelivaunuilla. Junasta nain jopa kamelilaumoja laiduntamassa vapaina aavikolla.

Nyt pitaa lopetella enen kuin sahkot jalleen menevat.

March 31st 2009
Published: March 31st 2009

Lahdimme tanaan taas seikkaileen taalta rauhallisesta Sirswal wiew hotellimme kaduilta keskustaan. Taalla on kylla ihanaa, kun vaikka kadut ovat taynna elamaa, siella saa reissaaja kuitenkin olla rauhassa. Edes paabasaarikaduilla kauppaaminen ei ole niin kovaa kuin Central parikin ymparistossa. Eksyimme Baliza basaariin, missa kaupustelu oli hyvin kiihkeaa ja sen ulkopuolella puistossakin joku tuli koko ajan tyrkyttamaan aurinkolaseja tai koruja. Yhdella kauppiaalla, joka kaupusteli korvan puhdistusta, oli vihko mukanaan, johon hanen asiakkaansa olivat kirjoittaneet palautetta. Han kehui, etta hanella on ollut suomalaisiakin asiakkaita ja naytti heidan kirjoitustaan vihkosestaan. Han kai luuki, etta se olisi ollut hyvakin mainostemppu. Tuossa paperissa kuitenkin luki ”kannattaa sopia hinta etukateen,aija on kova kusettaan.” Tama kauppias luuli varmaan, etta tekstissa ylistetaan hanen palvelujaan niin ylpeasti han sita minulle esitteli.

Nyt on taas tehty monenlaisia testeja, koska oloni ei ole ollut taysin terve. Olihan se hyva varmistaa, etta kaikkien testien mukaan olen edelleen huippukunnossa. Ainoa, missa oli poikkeamaa olivat hormonit, eivat kuitenkaan kilpirauhas, kuten itse epailin, vaan tietyt naishormoonit. Laaklari ei kuitenkaan pitanyt tilannetta mitenkaan vakavana,vaan sen pitais korjautua itsestaan,ellei sitten ole tulehdusta.Jotakin han hopisi mahdollisesta tulehduksesta lantion alueella ja kuinka ollakkaan ehdotteli antibiootteja.Paadyimme siihen, etta kokeilen naita pillereita jos olo ei kohene. Muuten terveys on ollut ok. Olen erittain ylpea siita, etten ole saanut nyt mitaan mahavaivoja taalla Delhissa,vaikka tama on avoviemareineen ja tiheine asutuksineen varmasi hyvin bakteereille altista aluetta. Roskia nailla kaduilla on oikeastaan ihmeen vahan. Joskus jos lahtee aikaisin liikkeelle, saattaa joutua kahlaan roskissa. Joka aamu nimittain kadunlakaisijat puhdistavat kadut risuharjoillaan ja tyontavat valtavia kottikarryllisia roskia.Ihmiset usein myos pesevat kadun jokainen oman kotinsa tai liikkeensa edustalta, mika on hyvin hyodyllista polyn vahentamiseksi. Monet kauppiaat joutuvat pitkin paivaa huiskimaan mustaa polya sipsipussiensa ja keksipakettiensa paalta. Eilen loysimme taalta ihka oikean ruokakaupankin, mutta ne ovat kylla harvassa ja tuo kyseinenkin yksilo oli hyvin pieni. On kylla hyodyllista kayda kaupassa hintojenkin tarkkailun vuoksi, silla sitten tietaa mita hedelmien pitaisi maksaa. Muissa tuotteissahan onneksi on lahes poikkeuksetta hinta valmiina. Tosin kaikki lankkarithan eivat sita selvastikaan tieda, silla meiltakin yritetaan harva se paiva pyytaa liikaa, jolloin naytamme hintaa paketista, johon se on pienella printattu.

Diulla oli kylla mahtavaa, kun ihmiset eivat olleet niin rahanahneita. Siella oli aidosti leppoisa meininki. Naapurikioskistammekin sain usein alennusta, kun heilla ei ollut vaihtorahaa.Kauppias vain tokaisi huolettomasti”maksat sitten ens kerralla”. Jossain kunnon turistipaikoissa meininki on usein niin, etta ravintolakuittiin ilmestyy kuin itsestaan 5-10 rupiaa enemman. Joskus joku on jopa kehdannut sanoa meille ”eihan 5 rupiaa ole teille mitaan”. Nain eras nettipaikan pitajakin kerran lausahti,kun sanoimme toisessa paikassa Udaipurissa olevan halvempi netti. Tallaiset kommentit arsyttavat suuresti! Jos aina maksaa netista 5 rupiaa ylihintaa niin kylla siita keraantyy. Sita paitsi 5 rupialla saa esim. postikortin, kaksi mandariinia, 10 karkkia tai sen voi lahjoittaa kadullaelavalle. 5 rupiastakin voi siis olla paljon iloa! Suuresti minua myos arsytavat kerjalaiset, jotka eivat ole tyytyvaisia saamiinsa rahoihin. Tanaan annoin eraalle naiselle 2 rupiaa ja han pudisteli paataan seka ojenteli kasiaan kovasti selittaen. Olin sitten ottamassa rahojani jo pois hanen kadestaan ja sitten vasta naytti silta, etta kelpaavathan ne kuitenkin. Yksi mies myos selitti, kun Kalle antoi hanelle 5 r, etta leipa maksaisi 10. Ensinnakaan chapati kaduilla ei maksa niin paljon ja toiseksi,kerjaamisen idea on, etta kaikki antavat vahan. Ei tallainen yhteiskuntavastuu voi olla yhden ihmisen harteilla, vaan totta kai jos kerjaamisen olisi tarkoitus korvata muu sosiaalihuolto, kaikkien paremmin toimeen tulevien pitaisi kantaa oma kortensa kekoon.

Kaduilla tapahtunutta:eilen joku oli kuollut ja han makasi paketissa kadun reunassa.Ihmiset selittivat meille ”murha”, mutta en tieda pitiko paikansa. Tanaa nain taas monenlaista yritysta: yhdella oli karusellilaite pyorien paalla, jossa han pienta rahaa vasten pyoritti lapsia ja yhdella oli lankapuhelimia invapyoran lavalla.

Huomenna lahdemme Chandigarhiin, jota sanotaan yhdeksi Intian vehreimmista kaupungeista. Delhin polyn jalkeen olisikin mukava paasta taas raikkaampiin ilmoihin. Siella pitaisi taas olla myos viileampaa. Delhin ilmastokin on kylla jo aivan siedettava, mutta silti odotan innolla, etta ilma viela vahan jaahtyisi. Gujaratissa oli usein liian kuuma, lahes 40 paivalla. Sadellut ei ole koko reissulla, vaika taksi paivaksi luvattiin kuuroja. Pilviakaan ei kuitenkaan ole nakynyt vaan aurinko on paahtanut siniselta taivaalta, kuten aina.

April 1st 2009
Published: April 1st 2009

Olemme nyt Intian ainoassa suunnitellussa kaupungissa. Ranskalainen arkkitehti sai 1950-luvulla tehtavakseen luoda kaupungin lahes tyhjasta. Kaikesta huomaa, etta tama on viimeisen paalle suunniteltu kaupunki, mika on hyvin epaintialaista. Kadut ovat taalla pitkia leveita ja taysin suoria. Yleensahan kadut nayttavat kartoista kuin koukeroiselta kirjoitukselta, kuten Delhin kadut. Delhissa on jatkuvia umpikujia ja teita, jotka kiemurtelevat matomaisesti. Taalla taas kaupunki on jaettu tarkkoihin sektoreihin, ja kaupunginosat ovat nimeltaan sektori 18 ym. Kaikki sektorit ovat yhta suuria ja paakatujen jokainen risteys paattyy liikenneympyraan. Itse keskustan alueella toisella puolen ovat toimistot ja toisella kaupat. Ydinkeskustassa on hyvin levea kavelykatu, jonka molemmin puolin on sijoiteltu huippuhienoja ostoskeskuksia ja pienempia liikkeeita. Sielta loytyvat kaikki muotimerkit, kuten Esprit, Levis,Reebook ym. Paa-asiassa kaupat ovat trendikkaita vaatekauppoja, mutta myos tavintoloita loytyy jonkin verran ja lelu-ja kirjakauppoja. Eilen etsimme pitkaan ja sinnikkaasti Sub Wayta Delhista, kun muistimme sellaisen nahneemme. Tanaan taas emme olisi edes halunneet jyrsimaan noita patonkeja, mutta tormasimme siihen vahingossa ja paljon muita ruokapaikkoja ei nakynyt. Nyt sitten illemmalla kavimme syomassa paikallisempaa ruokaa, tosin sekin oli astetta hienompi paikka ilmastointeineen.

Taalla on paljon petonielementtitaloja, jotka voisivat olla kuin suoraan Oulusta, lahinna Kaionharjusta tai kaukovainiolta. Hieman vanhaa talokantaa siis lahinna, mutta intialaisittain hyvakuntoista. Intialaista naissa taloissa ei ole kuin voimakkaat varit, usein talot ovat syvan punaista tiilta. Tama on kylla hyvin erilainen intialainen kaupunki! Sellaisenaan tama on hyvin piristava kokemus monine istutuksineen, puiden reunustamine teineen, taideteoksineen ja kavelykatuineen. Myos Diulla nakyi jonkinverran liikenneympyrataideteoksia, mutta muuten kaikki tilataide ja veistokset ovat kylla Intiassa harvinaisia. (taidetta nakee vain uskonnollisissa yhteyksissa,kuten temppeleissa)Taalla tormasimme taiteeseen kuitenkin jo heti rautatieaseman edessa, jossa patsasteli muutamia ihmishahmoisia veistoksia. Tama kaupunkia sanotaankin alueensa taidepaakaupungiksi. Taalla on paljon museoita ja kuuluisa teatteri, seka lukuisia taidekouluja ja gallerioita. Jos tama ei olisi niin torken kallis kaupunki, pitaisin tasta kovastikin.

Tulimme tanne junalla 4,5 tuntia Delhista. Lahdimme jo kuudelta liikenteeseen ja saimme asemalla hypella ihmismeren yli, kun siella nukkui joka puolella porukkaa. junassa oli hyvin tilaa, silti loysin itseni juoksemasta junaa kiinni. Ajattelin huvittuneena, etta taidan olla jo vahan intialaistunut, kun minun pitaa rynnia kiireella junaan sisaan, vaikka juuri ketaan muita ei ole nakopiirissa. Intiassa ihmismassat kuitenkin usein ilmestyvat tyhjasta,kai yritin ennakoida sita. Asetuin mukavasti makuuasentoon pehmustetulle penkille (joskus myos second classin penkit ovat pehmustetut) ja ajattelin hyvalla tuurilla voivani torkkua tunnin verran. Jo seuraavalla asemalla kuitenkin hatkahdin hereille, kun juna tarisi kuin maanjaristyksessa ihmisvirtojen hyokyessa sisaan. Jouduin siis nousemaan istumaan. Minun penkilleni ankesi viisi ihmista, vaikka se oli kolmelle tarkoitettu numeroista paatellen. Huviksi osoitin numeroita ja sanoin siina olevan vain kolme paikkaa. Minulle hymyiltiin huvittuneen ymmartavasti ja sanottiin ”that is India.” Ihmiset taalla ovat niin tottuneet ahtauteen, etta heita se ei varmaan yhtaan hairitse. Kallenkin lahes litisti harvinaisen isokokoinen aija, kun han istui puoliksi Kallen syliin. Yritin kysella eraalta meilta jututtavalta kaverilta, jonka kanssa vaihdettiin sahkopostiosoitteitakin(han ehdotti, etta viettaisimme Delhissa paivan yhdessa, kun palaamme sinne), nakeeko han vaestomaaran ongelmana vaan hyvana asiana. Ei han ymmartanyt yhtaan, miksi se olisi ongelma. Han vain tuumasi hieman naivisti ”Tulemme kaikki hyvin toimeen toistemme kanssa.”

Jouduimme taalla hieman kiertelemaan ennen kuin loysimme majapaikan. Ensin otimme riksan, jonka piti vieda meidat aivan bussiaseman lahelle, mutta se veikin tietty jonnekin kauemmaksi eraaseen hotelliin. Hotellissa ei sinaansa ollut mitaan vikaa, mutta huone oli tasoonsa nahden aivan liian kallis ja se oli huonolla paikalla, mitaan ravointoloita ei ollut lahella. Tiesimme toki, etta tama on kallis kaupunki, mutta silti 600 peruskampasta tuntui liialta. No, lopulta paadyimme kuitenkin ottamaan samanhintaisen kampan, mutta se oli sentaan toisella puolella kaupunkia ja kavelymatkan paassa keskustasta. Saimme taas pitkaan tapella riksojen kanssa, koska pyorariksat eivat osanneet enkkua ja kun saimme heidat ymmartamaan, ylihintaa oli puolet. Kaiken lisaksi ymparillamme oli taas lukuisia neuvojia, jotka vain vaikeuttivat paatoksentekoamme, kun kaikki selittivat ”omaan pussiinsa”.

Kavimme asken katsoon Rock puiston, joka oli todella taiteellinen seikkailupuisto. Se oli ikaan kuin jokin todella hienoksi laitettu eurooppalainen huvipuisto ilman huvipuistolaitteita. En tieda annanko vaaran kuvan jos nimitan paikkaa seikkailupuistoksi, silla ei paikassa oikein muuta tehty kuin kaveltiin tiettya reittia myoten, ja kiipeiltiin keinotekoisille vesiputoksille seka sukellettiin kumartumalla pienista tunneleista. Samanaikaisesti tuon reitin molemmin puolin oli koko ajan monenlaista kierratysmateriaalista tehtya taidetta. Useimmissa oli kaytetty kaakelilaatan palasia, jossain bangelsseja, pullonkorkkeja tai sakkikankaita. Paa-asiallisena materiaalina oli kuitenkin kivi, joka oli upotettuna petoniin ja siita oli valettu monenlaisia muureja,siltoja ja hienoja koristeellisiaelementteja. Suurat rahat puistoon oli kylla kaytetty! Vaikka puistossa haisikin raha, siella haisi kuitenkin ehka viela enemman luovuus. Monet materiaalit olivat kuitenkin selvasti alunperin roskia ja niita oli kaytetty hyvin kekseliaasti, esimerkiksi bangelssiromusta oli tehty ilmeikkaita ihmisia ja pullonkorkeista elainpatsaita. Yhdessa vaiheessa polkumaiset reitit levenivat isoksi aukioksi, jossa oli monenlaista nahtavaa ( isoja kaakelilaattamosaiikki teoksia) ja pitkiin vaijereihin ripustettuja keinuja,joissa sai hurjat vauhdit, seka peilitalo, jossa intialaiset kikattelivat vaaristyneille kuville hurmioituneesti. Mietimme aluksi, etta tuolla talossa on varmasti jotain hyvin hauskaa, kun sielta kantautui pitkan matkan paahan raikuva naureskelu. Ei siella sitten kuitenkaan ollut kuin peileja, mutta tulin itsekin hyvalle tuulelle, kun katsoin intialaisten ilonpitoa. Monet halusivat tuolla puistossa taas kuvauttaa meita itsensa kanssa ja suostuimmekin moniin kuviin. Viime aikoina ei olekaan saanut tuntea itseaan kovin julkkikseksi, mutta taalla on taas ollut hieman sellainen ilmapiiri. Pari paivaa sitten jossakin tosin kirjoitimme nimemme eraan pojan laukkuun,kun han sita pyysi, kuin suuretkin starat.

Tuo kivipuisto oli kylla kivan erilainen nahtavyys! En ole missaan tormannyt mihinkaan vastaavaan.Palitanan temppeleiden ohella, se menee nahtavyyslistani karkeen. Huomenna suuntaamme jalleen pohjoisemmaksi eli Amritsariin, jossa on kultainen temppeli ilmaisine majotuksineen.

April 3rd 2009
Published: April 3rd 2009

Mina ja sikhi-vauva kultaisella temppelilla.Mina ja sikhi-vauva kultaisella temppelilla.Mina ja sikhi-vauva kultaisella temppelilla.


Eras aiti halusi otattaa minusta kuvan vauvansa kanssa

Eilisesta paivasta:

Aamun vietimme viela Chandigarhin ylellisesssa ymparistossa. Olihan se kylla hyvin lansimaalainen kaupunki! Kaupunki olisi aivan hyvin voinut olla kuin jokin rikas ja hyvinvoiva Euroopan suurkaupunki ainakin ydinkeskustaltaan. Kun siirryttiin vyohykkeiden reunamille, loytyi myos hieman enemman intialaistyylista nuhjuista kioskia ja kerjalaisiakin nakyi muutamia. Tosin tormasimme kylla pariin aika huonokuntoiseen kerjalaiseen ostosparatiisin keskellakin illalla. Tuli hieman suuttunut olo, ajattelin: Miten osaatte rakentaa tallaisia hienoja kauppoja ja nain loisteliaan kaupungin etteka silti pysty huolehtiin muutamista koyhista ihmisistanne? Chandigarh selvasti kuitenkin yritti kaikin puolin olla mallikaupunki,idyllisyyden perikuva. Sinne suunniteltiin jopa metroa, vaikka julkinenliikenne toimi muutenkin intialaisittain tosi hyvin. Mekin osasimme kayttaa busseja, vaikkakin toisella matkalla lahdimme vahan vaaraan suuntaan ja jouduimme vaihtaan autoa. Reitit olisivat tietenkin voineet olla muillakin kirjaimilla merkityt kuin vain hindiksi. Edistysta kuitenkin oli, etta busseja kulki sujuvasti ja jopa pysakkeja loytyi. Chandigarhissa oli ymmarretty, etta puut ovat kauniita! Joskus teita reunustivat jopa kolmen riviston leveat puukaistaleet. Kavelyteitakin loytyi puiden vierustoilta mukavasti ja niissa mahtui kulkemaan, kun ei tarvinnut kierrella mitaan kojuva, joita yleensa teidenreunat ovat taynna. Intialaista kavelyteissa oli se, etta ne loppuivat usein kesken, eli yhtakkia tientoisella puolen ei ollutkaan kevyenliikenteen vaylaa.

Kavimme kulttuurikompleksissa, jossa oli monenlaista taidenayttelya ja taidekoulua. Pyorahdimme kuitenkin vain pikaisesti taidemuseolla. Ensin saimme etsiskella sisaankayntia pitkaan. Kavelimme lahes kilometrin eraan muurin reunustaa tiedostaen, etta museo olisi sen toisella puolen, mutta kykenematta paasemaan sisaan alueelle. Opasteiden puute on usein Intiassa rasittavaa! Chandigarhista loytyi opastaulu, johon oli hienosti merkitty kaikki, mutta ei sita mista puolen paasee sisaan museoon. Muurin paadyssakaan ei ollut mitaan aukkoa, mutta siella piikkilanka-aita oli nostettu ylos ja eras poikakin pujahti sen raosta, joten mekin kiipesimme tasta sisaan.

Taidemuseon parasta antia olivat sen modernitteokset. Muuten siella oli vahan liikaa taas hindupatsaita ja erilaisia kankaita. Moderni esittavataide, kuten Nicholas Roerichin teokset olivat puhuttelevimpia vuoristomaisemineen ja upeine unenomaisine varimaailmoineen. Otimme museolta pois pyorariksan, joka ei sitten suostunut ajamaan sita reittia mita olisimme halunneet. Se kierteli niin ihme reitteja, etta emme pysyneet teiden suoruuudesta huolimatta kartalla ja viimein Kalle pyysi jattamaan meidat eraaseen etaisesti tutulta nayttavaan paikkaan, ettemme ihan taysin eksyisi. Kavimme ostosalueella syomassa ja sitten suuntasimme juoksujalkaa guesthousillemme. Aikaa check outiin oli vaivaiset kolme minuuttia ja yleensahan se ei ole niin minuutin paalle, mutta tuossa paikassa oli niin hankalaa vakea, etta he olisivat voineet alkaa pirulliseksi ja vaatia seuraavankin paivan maksua jos olisimme myohastyneet. Ehdimme kuitenkin juuri ja juuri ja lahdimme sen jalkeen etsiskelemaan paikallisbussia varsinaiselle bussiasemalle.

Jouduimme bussissa aivan taakse, mika tiesi aikamoista hyppyytysta. Aurinkokin paisteli todella kuumasti, mutta onneksi paasimme myohemmin vaihtamaan paikkoja. Perilla Amritsarissa ajattelimme ensin lahtea temppelille, mutta sitten huomasimme lukuisat hotellirivistot aivan bussiaseman lahella. Alkoi niin vasyttaa, etta ajattelin, etten jaksaisi enaa yhtaan bussia ja muutenkin silloin harvoin jos hyvia majapaikkoja on bussiaseman lahella, eika tarvii ottaa riksaa, tilanne pitaa hyodyntaa. Ensimmainen hotelli naytti kivan kliiniselle. Huoneessa ei ollut muuta vikaa kuin,etta sinne ei tullut valoja. Pyysimme nayttamaan toisen huoneen, mutta se oli kadun puolella ja meluinen. Yritimme kysella oliko valojen puute tilapaista tai voisiko loisteputken vaihtaa, mutta vastauksena oli paanpudistus. Hotellinaulassa johtaja kylla vakuutti, etta kaikissa huoneissa olisi valot, mutta emme luottaneet hanen sanoihinsa, kun olimme nahneet, etteivat valot yksinkertaisesti syttyneet, vaikka sahkoakin oli. Yhdessa hotellissa oli taas muka taytta, vaikka avaimia roikkui useita naulassa. Olemme ymmartaneet, etta tama ”full” ilmaus ei johdu niinkaan siita, ettei meista lakkareista pidettaisi, kuten ensin luulimme vaan siita, ettei heilla ole ulkomaalaiskaavakkeita. Viimein loysimme ok paikan. Kalle oli jo kirjoittamassa papereita, kun mina suunnistin huoneemme vessaan ja huomasin ponton olevan taynna kakkia. Yritin vetaista sita ja ruskea haiseva vesi lahti vain nousemaan hallitsemattomasti. Luonnollisesti vaihdoimme huonetta, onneksi paikasta loytyi toinenkin ok huone. Kalle masentui eraan vasta ostaman paitansa katoamisesta niin, ettei han jaksanut enaa lahtea mihinkaan. Mina lahdin sitten yksin etsimaan ravintolaa, mutta sellaista ei nakynyt. Suunnistin sitten suosiolla kauppaan, kun se muutenkin kiinnosti suuresti. Ostin sielta niin paljon tavaraa, etta olisin samalla hinnalla syonyt ainakin 4 kertaa ravintolassa. Palatessani hotellillemme huomasin sen sysipimeeksi. Yritin suunnistaa kaytavalla huonettamme kohden ja en nahnyt yhtaan mitaan, mutta joku tuli sitten puhelimen kanssa nayttamaan valoa. Kalle etsi huoneessamme taskulamppua, mutta se oli sakkipimeassa haasteellista. Lahes heti, kun lamppu loytyi, generaattori lahti paalle. Sain sitten keiteltya puuroa, johon lisasin ostamaani cheddarjuustoa, siita tuli Anskun spesiaali.

Tama paiva:

Tanaan vaihdoimme majapaikkaa ja kotiuduimme tanne kultaisen temppelin alueelle. Olisimme halunneet majottautua itse temppeliin, mutta pitkallisten kyselyjen jalkeen selvisi, etta siella on taytta. Ensin kirtelimme valtavaa temppelia muurien ulkopuolelta etsien Nivasseja, jotka olisivat asuntoloita, mutta emme niihin tormanneet. Jain sitten viihtyisaan puistoon istumaan, kun Kalle lahti kyseleen.Selvisi, etta ensin taytyy tehda varaus.Loysimme rakennuksen, jossa pystyi varaamaan majotusta ja asetuimme jonon paahan. Kun tuli vuoromme, sikhit lasin takana hiljenivat ja nayttivat neuvottomilta. He pudistelivat paataan ja mitaan ei tapahtunut,kukaan ei osannut englantia. Eras lahti kuitenkin oppaaksemme ja vei meidat eraaseen huoneistoon. Kaikki siella olivat lankkareita ja monet makasivat sangyissaan dormissa puolikuolleen nakoisina,naytti, ettei siella ollut paljon yolla nukuttu. Huoneet olivat kaikki taysia. Yritimme kysella onko heilla lisaa huoneita, mutta siita alkoi vain innokas selittaminen. Siita olisi voinut paatella, etta huoneita vapautuisi kohta. Meidan kaskettiin odottaa vahan aikaa ja sittemmin paikalle tuli kielitaitoinen sikhi, joka osasi sanoa, ettei huoneita ole. Miksi he eivat heti siella luukuntakana sanoneet, etta majoitustilat ovat taynna?!

Onneksi temppelin ymparistossakin oli hyvin paljon hotelleja ja jakaannuimme kiertamaan niita jattaen rinkkamme eraaseen hotellin aulaan. Kerrankin mina loysin meille majapaikan.Se oli sopivan hintainen, pitaja-sikhi oli tosi mukava(pitkasta aikaa joku joku hotellinpitaja joka osaa hymyilla ja on kohtelias) ja huone kiva yhdistelma siisteytta ja nuhjuisuutta. Vanha hotelli, mutta sellainen, joka on silti pidetty kunnossa.Milta Amritsar ja sikhit ovat vaikuttaneet? Amritsar on kaaoottinen, kuten perusintialaisen kaupungin kuuluukin. Sikheilla taas tuntuu olevan kiva veljellinen asenne toisiaan kohtaan, he nayttavat pitavan kaikessa yhta. Monet heista ovat isokokoisia,hyvinvoivan nakoisia ja tietenkin perinteisesti pukeutuneita:turbaani,tikari,pitka parta ja joskus keihaskin. Lukemani mukaan he pitavat itseaan soturiluokkana ja ovat oikeudenmukaisuuden ja korkean moraalin ristiretkilaisia. Heidan uskontonsa erosi 1400-luvulla hindulaisuudesta, koska he vastustivat kastilaitosta.He uskovat myos ainoastaan yhteen jumalaan.Heilla on kymmenen gurua, joista perustajaguru on selvastikin tarkein koska hanen (guru Nanak) naamaansa nakyy jokaisessa paikassa. Sikhejen ja hindujen valisia yhteenottoja on aina silloin talloin nailla seuduilla, mutta talla hetkella on tietaakseni rauhallista.

April 4th 2009
Published: April 4th 2009

Kultainen temppeli on taman kaupungin sydan. Siella nousee esiin sikhilaisyyden seka hienoimmat etta pahimmat piirteet. Hienoa on, etta he tarjoavat temppelin yhteydessa ilmaisen majoituksen ja ruokaakin saa kuka vain taysin ilmaiseksi. Sotaisuus sita vastoin on piirre, mika minua ei miellyta tassa uskonnossa. Museon lukuisat taulut olivat taynna vakivaltaisia kuvia, joissa sikhit olivat verissa pain taistelutantereella tai jotakin marttyyria keitettiin tai sahattiin elavalta.

Sotaisuus nayttaisi kuitenkin nykyaan olevan sivuroolissa. Miekkoja kylla myydaan matkamuistomyymaloissa ja muutakin rekvisiittaa nakyy, mutta tuskin sikhit kansana ovat sen sotaisempia kuin muutkaan. Heidan avustyonsa ainakin kielii rauhaa rakentavasta asenteesta ja suvaitsevaisuudesta. Sikhit eivat tee keittiossaan eroa eri uskonnollisuuksien valilla, vaan kaikki ovat tervetulleita nauttimaan thalilautasen antimista. Niimpa mekin kaytimme tilaisuuden hyvaksi.

Kun astuimme sisaan ruokailutiloihin, meteli oli korvia huumaavaa. Kaikki tarjottimet ovat metallia ja niita paiskottiin tiskialtaiseen varmaan lahes satojen kasien voimin. Tiskaajia oli pitkissa riveissa ja ensin jotkus tyhjensivat astiat ja heittivat ne karryihin.Mietimme missa varsinainen ruokailutila olisi ja itse mietin myos mita siella uskaltaisi syoda. Pian meidat opastettiin portaita pitkin ylakertaan. Siina valissa saimme kateemme kipon,tarjottimen ja lusikan. Ylakerran halli muistutti isoa kouluruokalaa. Myos tunnelma oli sellainen, koska halinaa ja touhutusta riitti. Meidat ohjattiin istumaan pitkille matoille joukon jatkoksi. Naita mattoja oli lukuisissa riveissa, tarjotin oli jokaisen istujan edessa ja ruuan jakajat kulkivat kaytavia myoten ja kavivat viskomassa ruokaa jokaisen tarjottimelle. Kyseessa oli perus thali, eli tarjotin koostui monesta syvennyksesta, johon yhteen tuli daalia,toiseen paneeria,kolmanteen chapati-leipaa ja viimeiseen riisia,lopuksi sai jalkiruoka leivoksenkin. Ruokaa sai myos pyytaa lisaa, kun oli syonyt kaiken. Arvata saattaa, etta kun Intiassa tarjotaan ilmaista ruokaa, halukkaita on paljon paikalla. Ihmettelin suuresti mista sikhit saavat rahat tahan toimintaan, mutta kasittaakseni he ovatkin aika rikas kansanryhma.

Ruokailun jalkeen suunnistimme temppelille, jota voisin kuvailla lyhyesti: Siihen oli kaytetty satoja kiloja kultaa,alueella oli muitakin temppeleita, kuin tuo kuuluisa kultainen, keskella oli iso allas, jossa sai ottaa pyhia kylpyja, altaassa ui suuria kaloja, joiden ruokkiminen oli suosittua huvia, alueen museo koostui paljolti maalauksista, joissa oli eri sikhilaisia guruja ja sikheja taistelukentilla.

April 5th 2009
Published: April 5th 2009

Nyt alkavat maisemat jo nayttaa pohjoiselta ja ilmastokin on sen mukainen. Luulin, etta Amritsarissakin oli ollut jo viileampi, mutta siella oli kuitenkin paivalla hyvin kuuma. Taalla sita vastoin saa nauttia palelemisen ylellisesta tunteesta. Vahan aikaa olin t-paitasillaan, kun etsiskelimme majapaikkaa, vaikka viilealta tuntuikin. Halusin tuntea viileyden ymparillani. Sitten kuitenkin ilman viela iltaa kohden kylmetessa annoin periksi ja laitoin villapaidan paalle. Arvioisin, etta taalla on nyt alle 15 lamminta. Paivemmalla oli ehka lahelle 20.

Katselin havupuita silla silmalla, etta nehan nayttavat silta kuin olisimme Suomen lapissa. Tama harha kuitenkin sarkyi nopeasti, kun nain apinaperheen hyppelemassa oksistoissa. Luonto on kylla vaikuttavan nakoista! Harmi, etta kameramme on tainut sarkya lopullisesti.Se on jo pitkaan temppuillut, mutta nyt se ei suostu enaa ottamaan tarkkoja kuvia ja poistaa itsestaan kuvia kortilta.Pitaa katsoa uskallammeko ostaa taalta digikameran, koska ne ovat just nain arvaamattomia,vai ostammeko jotain kertakayttofilmikameroita. Parasta olisi jos saisimme kameran jossain korjautettua, mutta ei taida taalta pikkukylilta loytya sellaista osaamista,varsinkin kun kameramme on harvinainen merkki.

Parvekkeeltamme nakyy lumihuippuisia vuoria! Valkoinen sumu leijailee niiden ymparilla ja saa itse vuoret nayttamaan kauniin sinertavilta. Kun katsoo vuoria, niiden kylmyys tuntuu kuin kasin kosketeltavalta, ne hohkavat ihanaa kylmyytta. Varmaan suomalaisista lukijoista tuntuu oudolle, kun nain ihannoin kylmyytta, mutta pitkallisten paahtavien helteiden jalkeen tallainen viileys tuntuu hyvin virkistavalle.Viileys yhdessa raikkaan ja kevyen vuoristoilman kanssa tuntuu hemmottelevan koko kroppaa. En yhtaan ihmettele, miksi viela sata vuotta sitten rikkaan matkustivat aina vuoristoon parantumaan milloin mistakin taudista.En tieda onko siihen tieteellisia perusteita, mutta vuoristoilma tuntuu hyvin terveysvaikutteiselle.

Olemme nyt siis Mcleod Ganjissa, joka vaikuttaa taas aikamoiselta reissaajaghetolta. Menimme ensin Dharamsalaan, jossa naytti olevan paljon resorttimaisia hotelleja, joten ajattelimme taman kylan olevan rauhallisempi, mutta kylla tamakin on aivan kaupunkin kokoinen. Turismi ei silti onneksi ole pilannut naita maisemia. Luonnon keskelle nayttaisi paasevan aika pian taman keskuksen ulkopuolella. Ei tama onneksi intialaisittain mikaan iso kaupunki ole,asukkaita vain muutama kymmenen tuhatta. On tassa keskittymassa taas hyvatkin puolensa:ravintoloita ei voi olla loytamatta, monipuolista ruokaa on tarjolla, taalla olisi paljon monenlaisia kivoja pienia putiikkeja, joissa erilaista taidetta ja kasitoita,kuten kankaita ja koruja.

Nousu tanne kukkoloille oli heti Himachal Padeshin rajan jalkeen hyvin kiemuraista serpentiinitieta. Koko ajan oli 180 asteen mutkia ja valilla tienreuna oli kivasti murentunut,eli auton ja pudotuksen valissa saattoi olla vain alle parin metrin verran tieta. Yllattavan akkia luonto muuttui kuivasta lampiman ilman kasvillisuudesta vahan vehreempaan vuoriston kasvillisuuteen. Amritsarissa ja sen lahitienoilla ei oikeastaan ollut kovinkaan vehreaa ja varsinkin isoissa kaupungeissa poly oli kiusallista,se sai puut nayttamaan harmailta ja keuhkoni tekemaan vastarintaa. Yleensahan vuoristossa kasvillisuus vahenee, mutta me olemme nahtavasti kuitenkin viela sen verran matalalla, etta taalla tosiaan on monenlaista puuta ja jopa kukkaa.

Matkamme tanne kesti reilu 7 tuntia, mutta se meni harvinaisen sujuvasti. Aamulla bussi lahti samantien, kun saavuimme asemalle, toinen bussi lahti Patankotasta sellaisella aikataululla, etta ehdimme juuri syoda valissa ja saimme sitten rynnata bussiin. Dhramansalassa ihmettelimme vahan aikaa mista pikkubussit lahtevat eraiden toisten lankkareiden kanssa. Meinasimme jo ottaa taksin, mutta sitten loysimme pikkubussin, joka lahti sujuvasti liikkeelle ja kaikki mahtuivat kyytiin, vaikka vahan sylikkain istuimmekin. Toiset lankkarit menivat Patin kylaan, minne mekin aiomme ehka myohemmin siirtya.Pitaa huomenna kayda kaveleen siella ja katsoon olisko se oikeasti kyla. Aika outoa on olla taas tallaisessa paikassa missa on paljon muitakin reissaajia, mutta on siina se hyva puoli, etta taalta loytyy kirjoja.

April 6th 2009
Published: April 6th 2009

Tanaan aamulla herasimme ilmeellisiin aaniin. Olin jo lahes unohtanut milta sateen ropina kuullosti ja sehan kuullosti ensialkuun rattoisalta. Sitten, kun sita jatkui ja jatkui, vaikka valilla naytti kirkastuvan, se alkoi hieman kyllastyttaa. Ilmanlampokaan ei tanaan noussut juurikaan 10 asteen ylapuolelle. Olen nyt ollut kiitollinen takistani, jota olen raahannut mukana tanne asti, vaikka olen monena aamuna ollut jattamaisillani sen jonnekin asemalle. Kylla sen varmaan viela lahjoitankin jollekin asemanlapselle, silla tuskin tata kylmyytta muualla jatkuu. Tama on nyt pohjoisin paikka, jossa tulemme kaymaan ja olemme nyt noin 2000 metrin korkuudessa.

Katselimme asken elokuvaa Tiibetin sorrosta. Ravintolanpitaja kysyi sen jalkeen ”was it nice?”.Ehka han tarkoitti pidimmeko leffasta, mutta ei sita kylla kivaksi voinut sanoa. Se kertoi lukuisista Kiinan ihmisoikeus rikkomuksista tiibetilaismunkkeja vastaan. Usein rauhalliset mielenosoitukset paatyivat pidatyksiin ja kiinalaissotilaiden vakivaltaan. 2008 kansannousussa kuoli satoja ihmisia.Tarkkaa maaraa ei tiedeta, silla tiedotusvalineiden sensuuri on tiukkaa. Monet dokumentin ihmisista sanoivat haluavansa vain ihmisoikeuksia ja, etta Dalai lama paasisi palaamaan. Taallakin nakee useimmiten seinissa kyltteja ”Save Tibet”, ei niinkaan enaa ”Free Tibet”, vaikka ei tamakaan harvinainen plakaatti ole. Mielestani oli suuri virhe antaa Kiinalle olympialaiset, silla siten lansi sinetoi hyvaksymisensa Tiibetin sorron suhteen. Ymmarran Kiinan kannan siten, etta sen alueella on lukuisia vahemmisto kansoja ja maa pirstaloituisi pieniin osiin jos se antaisi kaikille itsenaisyyden.Vahvan valtion on oltava yhtenainen ja Kiina tahtoo olla vahva.Nyt ei kuitenkaan puhutakaan itsenaisyydesta, pelkastaan vain tiibetilaisen kulttuurin sailymisesta. Sananvapaus on taysin tabu Tiibetissa.Yksi puoli vahingossa lausuttu hallituksen vastainen sana saattaa johtaa yolliseen hakuun kotoa ja jopa elinkautiseen. Miten sailyttaa oma kulttuuri elinvoimaisena jos kaikki tiedotus on viimeisen paalle kontrolloitua, jos kannykka ja internetliikennettakin valvotaan ankarasti?

Olemme tanaan pesseet pyykkia, pelailleet korttia ja lueskelleet. Toivottavasti huomenna olisi aurinkoista, etta paasisimme tutkimaan tata kaupunkia. Viehattavalta tama nayttaa sateessakin: Varikkaita viireja liehuu vuorten rinteilla, luostareita on muutamia rukousmyllyineen, munkkeja kirkkaan punaisissa kaavuissaan kavelee kaduilla ja maisemat nayttavat kiehtovan jylhilta, silla joka puolella ymparilla kohoaa vuoria. Meidan guesthousiammekin pitaa kaksi tiibetilaismunkkia.He eivat osaa sanaakaan englantia, mutta silti homma sujuu heilta osaavammin kuin eraassa toisessa lodgessa, missa ensin kavimme. Nainen siella etsi ensin pitkaan avainta, sitten han kokeili isoa nippua avaimia huoneen oveen ja ei vielakaan saanut sita auki. Han pahoitteli asiaa ja seuraavaksi haki lisaa avaimia, mutta vielakin oikea oli kadoksissa. Lopultakaan ovi ei auennut ja paatimme jatkaa matkaa. Se oli kylla hieman koomista, mutta sellaista tama asiakaspalvelu usein on Intiassa.Mikaan ei ole kovin jarjestelmallista ja monesti kaikki on toivotonta sahellysta.

Eilen bussissa katsoin vesikielella, kun eras intialainen mies tuli autoon puisen ison arkun kanssa, joka naytti ikaan kuin tyokalupakilta ja alkoi kaivamaan sielta juustoja. Hanella oli pakissaan banaaninlehtia, joiden paalle leikkasi veitsella isosta kankaisiin kaaritysta kimpaleesta juustosiivuja. Muorit edessani vetivat naita juustoja urakalla. Kysyin Kallelta:Enko vois ostaa? Mutta han ei antanut lupaa, mika oli kylla hyva, silla luultavasti lampimassa juustossa olisi pesinyt vahintaan giardia. Huomenna yritan loytaa jostain ravintolasta juustoja, koska taalla naytetaan nautiskeltavan paljolti eri juustoja,joten se selvastikin kuuluu alueen ruokakulttuuriin.

April 7th 2009

Saa nahda meneeko taas koko kylalta sahkot. Asken ne jo patkivat niin, etta japanilaiset kyllastyivat ja lahtivat taalta nettipaikasta. Eilen, kun palailimme kampillemme, kadut olivat taysin pimeita. Usein Intiassa monilla on omat generaattorit, joten sahkojen katkeaminen ei paljonkaan vaikuta valaistukseen, mutta juuri talla taipaleella, mita eilen kavelimme generaattoreita ei ollut. Mopojen valot onneksi valaisivat hieman. Oli kuitenkin vaikeuksia lahtea laskeutumaan portaita guesthousiimme, silla siella oli sakkipimeaa. Munkki-isantamme tuli sopivasti paikalle tulitikkujen ja kynttilan kanssa, mutta hanen tikkunsa olivat kostuneita ja katkeilivat. Pitkaan raavimme tikkuja ja valilla ne syttyivatkin, mutta viima puhalsi aina liekin sammuksiin. Kalle sitten eteni kasi kopelolla huoneeseemme ja haki taskulampun. Silla aikaa munkki oli tullut avuksemme ja han osasi taidokkaasti sytyttaa kynttilan noilla huonoillakin tikuilla.

Meidan majapaikkamme on kylla nyt ollut kaikin puolin viihtyisa:puhtaat seinat, toimiva vessa,ei hometta, paksut lampimat peitot,hyttysverkot ikkunoissa ja oma parveke. Se on myos rauhallinen, mita nyt munkkien resitointia kantautuu alkuillasta ikkunoiden takaa ja ulko-ovemme ylapuolella on linnun pesa,jotka visertelevat.Ajattelimme kuitenkin rahan ahneuksissamme vaihtaa paikkaa, silla loysimme Monastary guesthousin, missa huoneen hinta oli vain 100. Saastyneet rahat voisi sitten kayttaa shoppailuun, silla kerrankin saatavilla on kaikkea oikeasti hienoa. Tuossa huoneessa oli vain petonilattia ja kaksi sankya.Se oli siis hyvin askeettinen lohkeilleine seinineen ja puuttuvine vessoineen. Kuuma suihku ja vessa oli kuitenkin huoneen ulkopuolella ja paikasta oli uskomattomat nakoalat alas laaksoon ja horisontissa siintaville vuorille.

Erillaisia putiikkeja ja kojuja on taalla kylla loputtomiin, kaikkea on saatavilla. Suunnittelimme, etta menisimme huomenna Daramsalaan, koska emme uskoneet taalta loytyvan pankkiautomaattia tai puhelinkauppaa, mutta sitten tormasimme niihinkin kumpaankin. Oikeastaan tama Mcleod Ganjikin on Daramsalaa, tama on yksi sen kylista. Silti usein tama paikka on myos merkattu omaksi kaupungikseen.Yhta sekavaa kuin aina Intiassa.Olemme paatyneet ratkaisuun, etta tappaisimme kaksi karpasta yhdella iskulla, siten etta ostaisin kamerapuhelimen. Tarvitsen kuitenkin jossain vaiheessa puhelimen ja,kun kamerammekin kerran on hajalla niin sama se on yhdistaa nama tarpeet.

Taalta saisi kylla mahtavia kuvia.Hieman harmitti tanaan kameran puute, kun kavelimme vesiputouksille ja siella olisi ollut sanoinkuvaamattoman jylhat maisemat.Mahtavan vahan taalla on kylla roskia! Taalla kiinnitetaan selvasti huomiota ymparistonsuojeluun, silla roskiksia on saatavilla ja roskaamisen kieltavia kylttejakin on muutamia. Jopa eras rokousmyllyn rukous oli kirjoitettu rikkaan ja monipuolisen luonnon sailyttamisen puolesta.Silti intialaiset, jotka kayvat taalla vapaapaivinaan nayttavat roskaavan surottomasti.Onneksi he ovat kuitenkin vahemmistona ja tiibetilaiset hallitsevat tata aluetta tapoineen. Tiibetilaiset ihmiset ovat kylla vaikuttaneet kohteliailta ja hyvakaytoksisilta perusintalaisiin verrattuina.

Koko eilisen paivan oli hyvin kylma ja satoi. Oli kylla mahtava nayttia kuumia juomia,lahinna erillaista teeta, mutta juuri muuta mahtavaa kylmyydessa ei ollutkaan. Sita vastoin tanaan oli taas lammin paiva. Keskella paivaa tarkeni lyhythihaisella ja muutenkin villapaita tuntui riittavan lampoiselle. Paivalla kahlailin vesiputousten hyisessa himalajan vedessa ja valelin silla kasvojani, silla se oli niin upean kristallinkirkasta ja viileaa,kun juuri silloin aurinko lammitteli.

Tormasimme tanaan suomalaiseen tyttoon ja hankin oli taas Oulusta.Han oli taysin hurahtanut tiibetin buddhalaisuuteen ja oli menossa jonnekin luostariin asumaankin pariksi viikoksi.Han mainosti meille meditaatio ryhmaansa, joka oli perustettu Ouluun.Siitahan vois tulla meille uusi kiehtova harrastus.

April 9th 2009
Published: April 9th 2009

Onhan nama uudet kuvat laadultaan aika hamyisia verrattuna digikameralla otettuihin. Kiva kuitenkin, kun saa jotain kuvia muistoksi ja eivat nama korkeuserot kuitenkaan nayttaisi tasokkaallakaan kameralla juuri miltaan. Tama taytyy nahda omin silmin! Kalle sanoi tanaan, etta tama on juuri sellaista Intiaa kuin han ennen reissua kuvitteli sen olevan. Oma ennakkokuvitelma-Intiani taas oli lahempana Rajasthanin palatsi-kaupunkeja tai Orissan idyllista maaseutua kalastajakylineen. Mielestani tama alue on hyvin epatavallista Intiaa, mutta silti pidan siita suuresti.

Tama on juuri sellaista maisemaa, etta taalla voisi viihtya pitempaankin. Eras pariskunta sanoikin tulleensa tanne kuukaudeksi ja eras taiteilija-nainen taas oli ollut koko talvi-kauden. Taalla ei varmasti kavisi aika pitkaksi, silla harrastusmahdollisuuksia on loputtomasti:vaellusreitteja kulkee lukuisia lahettyvilla, pitempiakin retkia aina lumirajalle asti jarjestetaan ja monenlaisia kursseja pidetaan buddhan opetuksista, astrologiasta,tiibetilaisesta hieronnasta,reiki-hoidosta tai tajchista. Uskoisin taalla voivan opiskella myos perinteista tiibetilaista maalaustaidetta, koska olen nahnyt useiden lansimaalaistenkin maalailevan kankaille.

Ilmasto taalla on hyvin yllatyksellinen! Tahan mennessa muualla reissatessamme saa onkin ollut vahan tylsankin stabiili. Taalla ilmasto muuttuu niin nopeasti,ettei tahdo perassa pysya. Eilen satoi muuten koko paivan, mutta keskipaivalla oli lyhyt kuivempi hetki.Tosin silloinkin oli hyvin synkkaa ja kalseaa kuin Suomessa syksylla. Tanaan paiva aukeni sateisena ja koleana, mutta aamun jalkeen alkoi kirkastumaan ja nyt illalla on ollut hyvin aurinkoista. Lampotila hyppii alle 10 asteen ja 20 valilla. Eilen illalla huomasimme ravintolassa, etta hengityksemme hoyryaa, joten aika viileaa oli. On hupaisaa, miten monenlaista vaatetusta taalla nakee ja se viestiikin hyvin ilmaston suuresta vaihtelevaisuudesta, silla jotkut ovat pukeutuneita toppatakkeihin ja toiset taas lyhythihaisiin ja sandaaleihin.

Meinasimme jo eilen vaihtaa asumusta, mutta sitten kun Kalle oli tiedusteluretkella, taivas repesi ja emme voineet lahtea muuttamaan rinkkojen kanssa rankkasateessa. Lahdimme sitten bussilla pyorahtaan Daramsalassa ja yritimme nostaa sielta rahaa. Kokeilimme hyvin monia eri automaatteja, mutta jotkut eivat suostuneet lukemaan Kallen korttia ollenkaan ja toiset olisivat antaneet vain 10 000 rubiaa. Onnistuimme viimein loytmaan automaatin, josta sai 15 000, mika on sekin kylla onnettoman pieni rahamaara jos sen jakaa kahdelle. Olisimme halunneet nostaa 55 000 niin se olisi riittanyt meille koko loppureissuksi. Arsyttavaa nostaa koko ajan ja heittaa lukuisia euroja hukkaan. Puhelinkaupassa meilla oli onneksi parempi tuuri, silla siella pystyi maksamaan luottokortilla. Ostin Nokian 7210 supernovan, joka maksoi noin 80 euroa. Ajattelin sen olevan suurinpioirtein saman hintainen kuin Suomessa, mutta yllatyin iloisesti, kun katsoin netista sellaisen maksavan Suomessa 120 e.

Tanaa oli mahtavan sumuista. En ole varmaan koskaan nahnyt yhta sakeaa sumua.Tunnelma oli hyvin aavemainen! Tuntui kuin sumun keskelta olisi hyvinkin voinut ilmestya vaikka itse lumimies Jeti, joka olisi eksynyt Himalajalta tanne laaksoihin. Nakyvyytta tieta myoten oli ehka alle 50 metria ja, kun katsoi tien reunalta alas kuiluihin, jonne on syva pudotus, erottui vain pehmeaa pilvea.

Muutimme tanaan guesthousiin, joka on samalla luostari. Sinne nousee todella jyrkka kapea tie ja se sijaitsee Mc Leod Ganjin ja Paksun valissa eli keskella ei-mitaan. Edestapain rakennus nayttaa aika tavalliselle majatalolle, mutta katolta loytyykin yhtakkia stuba,varikkaita rukousviireja ja kiinalaiskattoinen luostarimokkikin. Munkit ovat kylla hauskaa porukkaa. Monet heista nauravat kaikelle, mita sanovat tai mita me sanomme, ja se ei ole mitaan pilkallista naurua(jota kuuluu usein intialaisten nuorten miesten suusta) vaan erittain sydamellista.

Kiipeilimme tanaan vuorilla ja patikoimme aivan omia reittejamme liuskekivipolkuja. Valilla eksyimme joillekin paremmillekin poluille, mutta paljolti seurailimme kilejen vuoristoon tekemia reitteja. Vuorten kivet ovat mahtavia, kun ne hohtavat ja kimaltelevat auringossa. En tieda kivilaaduista mitaan, mutta voisin nimittaa niita hohdeliuskekiviksi. Kun kesken kaiken vaellustamme alkoi satamaan, majoituimme kivista tehtyyn vuohiensuojaan.

Olemme nyt jamahtaneet tanne McLeod Ganjiin, vaikka tiedamme, etta pitaisi jo lahtea jatkamaan matkaa. Tama kostautuu myohemmin ja joudummekin varmaan pari etappia etenemaan yhden yon viipymisvauhtia. Tama on kuitenkin niin upeaa aluetta, ettei taalta malta lahtea ja olemme varmaan viela pari paivaa.

April 10th 2009
Published: April 10th 2009

Eilen osallistuimme kynttilamielenosoitukseen tiibetilaisten mielipidevankien puolesta. Heidat oli vangittu 2008 kansannousussa ja tuomittu elinkautiseen tai kuolemaan. Emme aluksi edes tarkkaan tienneet, mita varten ihmiset ottivat kynttiloita laatikosta ja liittyivat pitkan kulkueen hannille.Menimme kuitenkin mukaan, silla ajattelimme Tiibetin puolesta marssimisen olevan aina hyva teko.

Kavimme tanaan Tiibet museossakin, missa oli mielenkiintoista tietoa tiibetin pakolaisten kulkeutumisesta talle alueelle,Dalai Lamasta ym. Paljonhan talla alueella tietty esiintyy propagandaa tiibetin puolesta ja valilla on vaikea olla kriittinen. Yritan olla nielematta kaikkea ”itse totuuksina”, mita kuulen Kiinan tehneen tiibetilaisille tai kuinka se on alistanut kyseista aluetta. Joskus nain Ylen uutisissa haastattelun, jossa joku tiibetilainen oli aivan tyytyvainen Kiinan uudistuksiin alueellaan, oli perustettu mm. kouluja. Silti vaikka kuinka puolueettomasti yrittais tarkastella naiden kahden kansan valisia ristiriitoja, tulee pakosti asettuneeksi tiibetilaisten puolelle. Faktat puhuvat senkin puolesta, kuinka Kiina riistaa Tiibetin alueen luonnonvaroja, kuten rakentaa patoja ja ryostaa mineraaleja. Tallainen luonnon tuhoaminen tuhoaa tehokkaasti myos tiibetilaista kulttuuria, silla monet elavat luonnonvarassa.

Ostimme eilen illalla vihreaa lemon teeta ja pienen pullon viskia. Keittelimme sitten mokissamme teeta ja lorauttelimme viskia vahvikkeeksi. Kymalla saalla se lammitti mukavasti! Tanaan on ollut taas aurinkoista ja samanlainen saa kuin joskus Suomessa vappuna eli juuri ja juuri tarkenee lyhythihaisella. Hieman hankalaa kuitenkin oli, kun eksyessa varjon puolelle,alkoi heti paleleen. Taman paivan paaasiallinen ohjelmanumero oli jalleen kerran vaeltelu luonnossa.

April 11th 2009
Published: April 11th 2009

Kirjoittelen nyt taalla Paksun kylassa. En kylla sanoisi, etta tama on sen kylamaisempi kuin Mcleod Ganji. Nain viikonloppuisin varsinkin taalla on hyvin vilkasta ja liikennekin oli asken taysin tukossa. Jotkin festarit taalla on tulossa, kun koko ajan kannetaan tavaraa edes takaisin. Kun olimme syomassa,oli hupaisaa seurata tavarakulkuetta ikkunan ohi. Joku kantoi isoa ruukkukukkaa, toinen raahasi teltan tukirunkoja, jotkut kuljettivat muhkeaa sohvaa ja lukuisat ihmiset kanniskelivat tuoleja ja peittoja. Kantaminen on taalla kunniassa! Tavaraa liikutellaan paljolti kantamalla ja aasit kuljettavat selassaan rakennustyomaille kivimurskaa. Aaseja nakee usein marssimassa perakkain tienreunustaa. Silti myos autoliikennetta on harmilisen paljon.Ei tietenkaan Intian tasoon paljon, mutta ottaen huomioon nama kapeat tiet, tanne ei mielestani tarvitsisi rekkojen eika bussejen eksya ollenkaan. Eilenkin liikenne oli pitkaan tukossa, kun iso armeijan kuorma-auto oli jumittunut vastakkain toisen kookkaan ajoneuvon kanssa ja kumpikaan ei tietenkaan voinut peruuttaa, silla taakse oli muodostunut autojen jono ja levennyksia, missa mahtuu kaantamaan kuorma-auton on todella harvassa. Usein nayttaa myos silta, kuin autot veisivat tienvarsikojut mukanaan, kun ne joutuvat hiissautumaan aivan matkamuistomyymaloita hipoen eteenpain.

Matkailukausi on vasta alkamassa talla alueella, joten viela tama turistienmaara on aivan siedettava. En kuitenkaan valttamatta haluaisi ola taalla pahemman sesongin aikaan. Toisaalta tietenkin aina voisi vetaytya korkeammalle vuoren rinteelle ja johonkin syrjaisaan

majataloon, silla niitakin loytyy. Tama Paksun keskusta vaikuttaa nyt aivan Rukan laskettelukeskuksen rinneravintolakeskittymalta. Taalla on aivan samanlainen markkinatunnelma ja samanlaisia hienoja hotelleja, jotka nousevat rinteeseen. Vain lumi puuttuu. Sitakin nakee kylla kirkkaalla saalla ylimpien vuorten rinteilla.

Yritimme taas tanaan loytaa Dalai laman asumusta, mutta paadyimme vain kiertamaan muuria. Aivan hanen asuntonsa viereen ei tietenkaan paasekaan, mutta olimme ymmartaneet, etta kuitenkin sinne lahettyville paasisi. Emme silti jaksaneet nahda loputtomasti vaivaa, etta olisimme loytaneet muurista sisaankaynnin, silla tuskin olisimme kuitenkaan nahneet Dalai Lamaa.Valilla han pitaa puhetilaisuuksia, mutta vain tiettyina paivina ja sattumalta hanta nakee harvoin. Monet munkit kavivat suutelemassa muuria ja tekivat kunnioittavia kumarruksia. Muuriin ymparilla kulki viihtyisa polku, joka oli reunustettu varikkain rukousviirein ja tiibetilaiskirjaimin maalatuin kirkkain kivin. Kivista oli tehty myos kasoja, jotka olivat maalattuja valkoisiksi.En tiennyt mita ne symboloivat, mutta kaikesta henki luonnon kunnioitus. Kavimme taas myos poyrittelemassa rukousmyllyja polunvartisessa luostarissa.

Kuulimme huhun, etta nayttelija Richard Gere olisi lahjoittanut tanne suuren summan rahaa alueen jatehuoltoa varten. Se onkin varmasti tarpeen, silla Intian valtiota taman alueen kehitys ei suuremmin kiinnosta, vaan se on jatetty aikalailla oman onnensa nojaan. Varmaankin se johtuu taman alueen erityisluonteesta eli tiibetilaisyydesta. On hienoa, miten maailman myotatunto on tiibetilaisten puolella ja heita ei ole

jatetty taysi yksin, vaan eripuolilla maailmaa olevat tiibetilaisten ystavyysjarjestot avustavat tata seutua kaikin tavoin. Taalla nakeekin hieman vahemmin kerjalaisia kuin muualla Intiassa ja tiibetilaisia ei nay kerjaavan ollenkaan, vaan koyhemmat ovat lahinna intialaisia.

Avustusjarjestoista, ja turistijen tuomista rahavirroista huolimatta, talla alueella on viela paljon tehtavaa. Jatehuoltoa pitaisi kehittaa huomattavasti, silla roskiksia on todella harvassa. Omat pihat ja ravintoloiden seudut taalla kylla pidetaan hyvin puhtaina, mutta yleisilla paikoilla, kuten tien varsilla nakee roskia. Surullinen naky ovat myos sipsipussit joenuomissa tai muovit takertuneina vuortenrinteiden pensaisiin. kerasin kiipeillessamme muutamia roskia ja haaveilin, etta tanne perustettaisiin roskankerays kurssi,kun kaikki muitakin kursseja on tarjolla. Toivottavasti tasta ei nyt saanut sellaista kuvaa, etta tama olisi hyvinkin roskaista seutua. Perus-Intiaan nahden tama on siistia ja luonnonmaisemat korkeilla rinteilla puhtaan ja koskemattoman nakoisia.

Yleensa kaikki suuntaavat taalta Manaliin tai lahtevat etelaan pain Rishikeshiin. Me menemme taas omia polkujamme! Lahdemme huomenna jalleen alueelle, mika ei ole millaan tavoin reissaajaseutua eli kohti Mandin kaupunkia. Nyt laitan viela muutamia kuvia tanne blogiini ja sitten lahdemme ostamaan paasiaisen kunniaksi jotain herkkuja.

April 14th 2009
Published: April 14th 2009

Kallen tietokoneen nayton paalla istuu valtava reilu 10 senttinen heinasirkka. Viime aikoina olemme taas tormailleet eksoottisiin otuksiin. Viimeisena iltana Mcleod Ganjissa jain yksin vahaksi aikaa huoneeseemme, kun Kalle lahti kirjakauppaan.Yhtakkia kuulin sahkoista sarinaa ja nain valopisteiden hehkuvan tuolimme alla. Kyse oli madosta, joka nousi pystyasentoon saristen ja sen silmat vilkkuivat. Kallen ilmaannuttua takaisin kerroin hanelle tasta otuksesta, mutta han tuumasi huvittuneena: just niin, nyt on tainut Anskulla olla liian janna kirja. Myohemmin huudahdin:tuossa se on taas. Kallenkin oli pakko uskoa silmiaan ja menimme tarkastelemaan otusta lahempaa. Huomasimme, etta valot,joita olin pitanyt silmina olivatkin otuksen takapaassa ja ristimme sen peravalomadoksi,jonka jalkeen kiikutimme sen ulos vapauteen.

Mandin kaupunki:

Saavuimme sinne kahdessa eri etapissa,joista ensimmaisessa meni 30 kilometrissa 2,5 tuntia.Onneksi toinen taipale sujui hieman nopeammin kilometreihin suhteutettuna,vaikka aikamoista pysahtelya ja vatkausta sekin oli. Aika hullua touhuahan tama on kyntaa naita vuoristoja sivuttain suunnassa! Jos olisimme lahteneet heti Daramsalasta kohti Delhia, olisimme varmasti saastaneet ajassa jos olisimme sitten kurvanneet sielta taas kohti Rishikeshia.Nyt tuli kuitenkin tehtya nain ja naimmepahan erilaisia maisemia. Nyt pitaisi pahimman vuoriston olla ohi, silla tama on jo alavaa maata.Itse Rishikesh nousee hieman kukkulan rinteelle, mutta varsinaisista vuorista taalla ei ole tietoakaan. Johonkin kauas horisonttiin ne ovat kadonneet ja muuttuneet

hamyisiksi kukkuloiksi.

Mitas sanoisin Mandista. Paallimmaisena jai mieleen kaupungin halpa hintataso. Burgerit maksoivat 15 rubiaa,kun ne aina turistipaikoissa ovat vahintaan 60. Kaupunki kylla vaikutti sellaiselta, etta siella olisi voinut viihtya pitempaankin. Siella nayttivat yhdistyvan lansimaalaiset palvelut, kuten trendikkaat kahvilat ja paikallinen hintataso tunnelmineen. Kohtalaisen rauhalliselta kaupunki myos vaikutti, silla siella pystyi hyvin liikkumaan kavellen muun liikenteen seassa. Ymparoivat vehreat vuoret, makiset kadut ja levea joki, toivat kaupunkiin myos omaa tunnelmaansa. Majoutuimme heti ensimmaiseen vastaan tulevaan hotelliin, joka oli muuten perussiisti, mutta lattiaa peitti tosi kulunut ja rasvainen lattiamatto. Pelkasin illalla, etta paikassa olisi petipunkkeja, mutta onneksi patjat olivat uuden uutukaiset ja siksi kai punkit eivat olleet kotiutuneet paikkaan.

Shimla

Mandista Simlaan kulki hyvakuntoinen,mutta edelleen hyvin mutkainen vuoristotie, joka sahaamiseen meni 7 tuntia. Teiden varsilla pahimpien jyrkanteiden kohdalla oli usein hiekalla taytettyja tynnyreita, petoniporsaita tai muurin patkaa. Silti mietin useammankin kerran, pysayttaisivatko sellaiset esteet raskaan bussin,tuskimpa. En kuitenkaan varsinaisesti osannut pelata,silla vauhti oli rauhallinen ja puustoa oli usein tien varsilla sen verran, etta auto olisi saattanut niihinkin pysahtya jos kuski olisi menettanyt sen hallinnan. Simlassa ensimmaiset tuntemukset kaupungista olivat: rasittavia ihmisia. Muutamat aijat liimautuivat meihin ja yrittivat vakisin kaupitella ”halpoja” ja ”hyvia” hotellihuoneita. Yritimme karistaa heita kimpustamme, mutta eivathan he hyvalla uskoneet. Kaikki paikat, josta kavimme kyseleen olivat heti yli tonnin hotelleja, kun meilla oli nama iki ihanat saattajat mukana. Yhdessa vaiheessa mina jain istumaan eraan hotellin edustalle ja Kalle lahti aijat perassaan kiertelemaan. Kallen tullessa takaisin, han ei ollut loytanyt huonetta, mutta oli saanut eksytettya perassa roikkujat. Lahdmme sitten yhdessa toiseen suuntaan ja kohta kimppuumme hyokkasi taas hotellin esittelija. Kavelimme hanen kanssaan vahan matkaa yhta matkaa, yrittaen natisti sanoa, etta ei kiitos. Sitten kuitenkin sanoimme akaisesti ja lahdimme eri reittia kuin han. Viimein viesti meni perille. Loysinkin sitten lahes heti meille viihtyisan ja halvan paikan, kun paasin kyseleen huonetta ilman rinkkoja(rinkat jaivat Kallen huostaan, silla niiden lasnaolo nayttaa monesti nostavan hintaa) ja ilman seuraajia. Tasta hotelli Klassickista oli hienot nakoalat vuorille. Simlan kaupunki oli viela Mcleodiakin korkeammalla eli yli 2000.

Simlassa oli hienoa vanhan Englannin arkkitehtuuria. Kellotornit,kirkot ja hienot harjakattoiset talot toivat mieleen brittilaisyyden. Muuta hienoa Simlassa ei sitten ollutkaan.Se yritti kaikin tavoin olla moderni kaupunki, mika tarkoitti lahinna ostoshysterian lietsomista. Nykyaikaista olivat roskaamisen kieltavat kyltit, mutta roskia oli heti julkisten paikkojen ulkopuolella aika reippaasti. Voi tietenkin ajatella, etta nykyaikaista olivat myos muodikkaasti pukeutuneet ihmiset ja hienojen muotiliikkeiden isot mainostaulut, seka tietenkin itse ostoskatu, joka oli pyhitetty kavelyliikenteelle. Menimme yhteen hienoon ravintolaan ja ajattelin korkeista hinnoista huolimatta,etta voihan sita joskus vahan tuhlata jos saa rahoileen vastinetta. Tuota vastinetta ei kuitenkaan tullut. Pastani oli hyvin tulinen ja kananpalat liian pehmeita ja rustoisia makuuni. Olisi tehnyt mieli pitaa pieni valistustuokio kokille: italialainen ruoka ei ole tulista. Ymmarran sen,etta intialainen maku on ja kuuluu olla tulinen, mutta jos tehdaan eri etnisia ruokia ja viela julistetaan niiden olevan vaikapa italialaista,niihen ei silloin kayteta intialaisia mausteita. Menin sittemmin viela Subwaylle paikkailemaan nalkaani.

Pienta pohdintaa:

Valilla tuntuu, etta intialaiset ovat omaksuneet lantisyydesta vain sen pahimmat puolet. Kuluttaminen tuntuu olevan Intian isoissa kaupungeissa suurinta huutoa. (Vuoriston keskella Oulun kokoisessa Simlassa tuntui sijaitsevan todellinen ostosparatiisi. Se oli jotenkin irovokasta siella luonnon keskella.En uskaltanut ajatellakaan kuinka se kaikki tavarapaljous oli kiikutettu sinne)Jos omaksutaan lannesta aatteita, miksei samalla voida omaksua jotain hyvaakin. Intia voisi omaksua jotain lantisesta jarjestelmallisyydesta tai harkitsevasta rationalissudesta. Taalla on kylla paljon pyrkimysta jarjestelmallisyyteen, mutta se jaa lahes aina suunnitelmien tasolle tai erillaisten tyhjanpaivaisten kylttien. Busseissa esim saattaa lukea toisessa ovessa ”out”,joka tarkoittaisi, etta siita mennaan ulos. Bussin pysahtyessa ulos angetaan kuitenkin kummastakin ovesta, samoin kuin samaan aikaan sisaan. Busseissa myos lukee tietyissa penkeissa ”vain naisille” tai ”vapaustaistelijoille”, mutta siita paatellen kuinka miehia istuu aina naisten penkeilla, naitakaan kehotuksia ei noudateta. Hupaisaa oli myos nahda kuinka bussit jaivat koko ajan kiinni ahtaisiin vuoriston bussiasemiin. Jos toinen tie olisi pyhitetty sisaan menevalle liikenteelle,tata ongelmaa ei olisi ollut.

Mita tarkoitan harkitsevalla rationalisudella? No,eihan tata lannessakaan liikaa esiinny, mutta taalla viela vahemman. Toisaalta ihailen kylla intialaisten suurta elamaniloa. On hienoa, miten he repivat riemua peilitalon vaaristavista peileista tai rapikoinnista mahallaan meren rantavesissa. Keski-ikaiset ihmiset saattavat alkaa yhtakkia hihkua kuin pienet lapset, kohdatessaan jotain ihastuttavaa. Silti heidan eronsa verrattuna vaikkapa tiibetilaismunkkeihin on valtava hyvan kaytoksen saralla. Tama on nyt tietenkin pahaa yleistamista, mutta harvemmin esimerkiksi intialainen kerjalainen kiittaa saamastaan rahasta tai kadunmies pyytaa anteeksi tonaistessaan kadulla.(ravintoloitsija Daramsalassa ei pyytanyt edes anteeksi sita, kun kaatoi vesipullomme.Jos han ei osannut englantia,olisi han edes aanen savyllaan voinut jotain ilmaista,mutta han ei sanonut mitaan.) Rationalisuuden puute nakyy Intiassa usein myos uskonnollisena hurmoksena tai ylilyonteina. Uskonnot ovat mielestani yleensa voittopuolisesti myonteinen asia. Taalla ihmiset kuitenkin menevat siinakin liiallisuuksiin.Vasta oli lehdessa kuinka eras mies oli uhrannut Kalille temppelissa kielensa ja hanet oli loydetty omasta verilammikostaan.

Munkit jututtivat meita hyvin kohteliaasti ja kyselivat asiallisesti Suomesta. Intialaiset taas alkavat usein hyokkaavaan aanen savyyn tinkaamaan jotain. Eraalla bussiasemalla toissapaivana intialainen nuori mies kyseli: eivatko olekin taman kaupungin ihmiset tosi mukavia. Sanoimme, etta emme tieda, kun vasta olimme sinne tulleet. Han kuitenkin jatkoi tiukkaamistaan: olemmeko me kivoja, kylla vai ei.

Olemme nyt siis Rishikeshissa, jonne matkustimme noin 12 tuntia. Lahdimme aamulla jo 5 liikkeelle, joten nyt hieman vasyttaa.Onneksi saamme nyt olla taalla pari yota paikoillaan. Paikka vaikuttaa ihanteelliselle reissaaja ghetolle:vehrealle, hyvin hoidetulle, palvelurikkaalle. Suomalaisia kirjojakin saattaa loytya, silla naimme jo Tieteen kuvalehden eraassa ravintolassa suomeksi.

April 15th 2009
Published: April 15th 2009

Viimeksi, kun puhuin kehityksesta ja siita kuinka lannesta omaksutaan vain ”paheellisia” asioita ja sellaista, mika ei mielestani alkuunkaan toimi intialaisessa kulttuurissa, jai mainitsematta eras hyva esimerkki. Hyvin asiaa valoittava esimerkki on ”western toilet” vastaan ”indian toilet”. Tosi monessa paikassa nakee lantisen mallisia vessoja ponttoineen, joita intialaiset eivat osaa kayttaa. Mielestani tanne tahan hygienitasoon ja naihin kayttajamaariin sopii yleiseksi vessaksi paljon paremmin reikavessa. Se on huomattavasti helpompi pitaa puhtaana ja koska siina kyykkiessa ei tarvitse koskea mihinkaan, se levittaa varmasti vahemman bakteereja. Joistain syysta monissa muka moderneissa kaupungeissa vain halutaan omaksua lannesta kaikki mahdollinen. Se johtaa vessojen kohdalla siihen mita eilenkin nain: vessassa oli uusi hieno pontto, mutta joku oli hajoittanut lattiaviemarin kaakelilaattoja niin, etta siihen oli saatu reikavessaa muistuttava pieni aukko(aivan liian pieni toimiakseen). Seurauksena oli lattialla kusilammikot ja kivat tuoksut.

Tanaan naimme Ganges-virran ja kavimme uittamassa siella varpaita. Tanaan oli todella kuuma paiva ja kaipailimme takaisin vuoriston viileyteen. Kavelimme pitkaa riippusiltaa myoten joen toiselle puolelle, jossa oli kunnon matkailukeskittymat ja hyvin rauhatonta aluetta lukuisine torikojuineen ja rihkamakauppoineen. Pidan tasta meidan alueestamme suuresti, silla tama on oikeasti rauhallista seutua. Taalla High Bank alueella ei ole kuin muutamia ravintoloita ja guesthouseja ja ei juurikaan mitaan rasittavia myymaloita. Kaikenlaista massage centteria ja

yoga koulua on kylla jonkin verran, mutta hekaan eivat ahdistele palveluillaan. Kaiken lisaksi taalla on hyvin paljon istutuksia ja rauhallisia vehreita pikku polkuja, joissa ei ole muuta liikennetta kuin harvakseltaan mopoja(ei ollenkaan autoja tai riksoja!). Viimeksi taisin sanoa, ettei vuoria olisi, mutta ehka niita juuri ja juuri voisi kutsua vuoriksi.Kylla ne aika jylhana kohoavat heti Gangesin takana.

Ganges ei talla kohtaa vaikuttanut hirvean saastuneelta. Vesi ei ollut ruskeaa vaan paremminkin turkoosin vihreaa. Monet sadhut eli pyhat miehet uiskentelivat siina. Roskia olivat rannat taynna ja kysyin eraalta armeija aijalta,miksi intialaiset roskittavat. Sanoin: tama on muuten niin kaunista seutua. Joki on pyha,joten en voi kasittaa miksi ihmiset saastuttavat sita. Han vain sanoi: eihan taalla ole roskia. Pidatko armeijasta? Intialla on todella vahva armeija. Han siis vaihtoi heti puheenaihetta ja vain kielsi roskien olemassa olon. Sanoimme olevamme pasifisteja, mutta han ei siihenkaan reakoinut kuin kehumalla armeijaa ja ylpeilemalla kuulumisellaan siihen.

Lahdemme huomenna luultavasti jatkamaan matkaa ellei taas iske kunnon ripuli. Mahani on pitkasta aikaa hieman sekaisin. Ei olisi pitanyt menna syomaan salaatteja tai jaateloa viime paivina! On ollut vain niin kuuma, etten ole pystynyt pysymaan erossa noista riskiruuista, vaan ne ovat olleet liian suuri houkutus.

April 18th 2009
Published: April 18th 2009

Kaksi kokonaista bussivapaata paivaa! Tuntuu ihanalta armahdukselta. Olemme kumpikin jo saaneet aikalailla tarpeeksi naista vuoristoradoista ja ennen kaikkea hitaudesta. Emme ole kovinkaan karsimattomia ihmisia, mutta tunnin valein puolen tunnin pysahtely ja siina valissakin jatkuvat kymmenen minuutin tauot,alkavat ottaa voimille.

Rishikesh oli aivan natti paikka, mutta hieman tylsa. Se olisi rentouttavaan lomailuun oivallinen paikka, tai jos haluaa harrastella yogaa, ayurvedaa tai asrameissa hiljentymista. Jos taas vain haluaa oppia Intiasta ja kokea jotain yllattavaa, se ei ole siihen kovinkaan toimiva ymparisto.(ainakaan reissaaja-alue) Lahdimme sielta heti parin yon jalkeen jatkamaan matkaa kohti Ramnagaria. Monet kulkeutuvat tuohon paikkaan laheisen kansallispuiston vuoksi, mutta itse en ollut edes kuullut puistosta. Pari jenkki-reissaajaa kyselivat meilta, milloin suuntaamme puistoon, mutta selitimme meilla olevan muuta mielessa. Jenkki-aija oli ihan mukavan oloinen ihminen, mutta aika tyypillinen amerikkalainen. He aikoivat lentaa Delhista Katmanduun,koska olivat kuulleet, ettei vuoristossa olisi aivan turvallista. Nahtavasti he viittasivat vuoristoteiden huonoon kuntoon. Me olemme niita nyt niin paljon kolunneet, etta voisin sanoa olevamme jo aika asiantuntijoita arvioimaan teita. Mielestani suurinosa teista on ollut aivan loisto kunnossa. Eilenkin vain tietyilla etapeilla asvaltti kaventui yhden auton levyiseksi, yleensa se oli aivan tarpeeksi leveaa parille autolle ja varsinkin mutkat olivat levennettyja ja suojattu muurin patkilla. Yllatys on ollut kuinka tiet

ovat olleet tasaista asvalttia.Oletin, etta se olisi hyvinkin kuoppaista tai valilla hiekkatieta. Tietenkin poikkeuksiakin on ollut, kun olemme nain pitkasti matkanneet naita teita. Ramnagarin Ranikhetin valissa oli keskivalin paikkeilla hyvin kapeaa tieta jyrkkine pudotuksineen. Kun katsoin ikkunasta, en erottanut tienreunaa! Pudotus alkoi siis niin lahelta, etten nahnyt tieta kurkottelematta ikkunasta.Aina, kun joku tuli vastaan, bussin piti pysahtya tienvarteen.

Nepalin puolen teiden kunnosta on tietenkaan vaikea sanoa mitaan Intian tieston perustella. Kuitenkin se on karttaan merkitty isoksi tieksi ja Etela-Nepalin ei pitaisi olla kovinkaan vuoristoista, joten nailla perusteilla odotan jopa helpompaa matkantekoa kuin taalla. Ei se kylla paljon tuskastuttavampaa voisikaan olla.Kerrompa lyhyesti eilisesta paivasta niin lukijat saavat jonkinlaisen kuvan taalla reissaamisen haasteellisuudesta.

Paatimme lahtea ajoissa liikenteeseen ja jattaa taakse Ramnagarin, tuon kenkienkorjaajien (tuli tarpeeseen,kun kummankin kengat olivat rikki) ja kakkukauppiaiden kaupungin. Jo seitseman jalkeen olimme bussiasemalla kyselemassa busseja Almoraan tai johonkin valille. Lippuluukun aija sanoi Kallelle, etta vain yksi bussi menisi ja se lahtisi 9.30. Ajattelimme turhautuneesti, ettemme koskaan olisi perilla jos lahtisimme noin myohaan. Sita paitsi kuumuus iskisi vastaan jo tuohon aikaan ja olisi ollut kiva lahtea aamun viileydessa. Vaihtoehtomme oli palata takaisin nukkumaan majapaikkaamme, josta olimme vain haipyneet kirjautumatta ulos, silla hotellipoika nukkuin niin makeasti, ettemme raaskineet

herattaa,tai voisimme viela kysella busseja. Kadun varressa nakyi useita linja-autoja ja mietimme, mihin ne kaikki menevat. Herasi epausko, ettei voi olla, etteiko joku edes menisi Almoran suuntaan. Aloimme sitten kyseleen ja eras sanoi, etta kolmas auto rivista menee.Ei kuitenkaan mennyt, kun lahemmin tiedustelin. Eras aija taas sanoi:seuratkaa minua, mina naytan.luottakaa vain minuun. Kavelimme vahan aikaa hanen perassaan, mutta sitten han alkoi selittaan: istukaa vain tuohon ravintolaan ja syokaa vaikkka aamupalaa,mina kayn kyseleen. Siita ei varmasti olisi tullut sen selvempaa.Aija halusi vain, etta soisimme hanen ravintolassaan! Kiitimme hanta ja lahdimme omille teillemme. Joku osasi sanoa, etta Ranikethiin lahtisi juuri niilla hetkilla auto ja han osoitti erasta, joka oli aariaan myoten taynna tavaraa ja ihmisia. Intiassa matkanteko on sikali ollut helppoa, etta taalla busseilla ei yleensa kuljeteta rahtia ja se tekee liikkumisesta sujuvampaa, mutta tuo auto oli poikkeus. Siella oli monenlaista sakkia katolla ja keskikaytavakin tuli tayteen viljapusseja, jotka puoliksi hajosivat lattialle ihmisten kiipeillessa niiden paalla. Saimme onneksi viela istumapaikat, mutta ne olivat aivan takarivilla.

Bussin tunnelmista: lapset kiersivat sylista syliin. Aina kun joku uusi ihminen tuli autoon, han kaappasi jonkun ipanan syliinsa saadakseen itselleen istumapaikan. Viereinen teinipoika huudatti kannykallaan musiikkia, koska ei varmaan ollut kuullutkaan korvakuullokkeista. Bussi kallisteli ja hiljenteli koko ajan. Nuoret tytot edessamme oksentelivat kilpaa vuorotellen kurkotellen ikkunasta niin, etta heidan nenastaankin lensi oksennusta. Oksenteluidensa valissa he soivat itumaisia pahkinoita ja tarjosivat meillekin. Eras aija kutsui ystavallisesti meidat kottinsa kylaan. Han oli taas niita intialaisia, joiden kaytos on omituinen sekoitus ystavallisyytta ja hyokkaavyytta. Ensin han sanoi ”mina haluan olla ”freedshiip”” Yritin kysya hanelta monta kertaa, mita han tarkoittaa, mutta aina han aansi viimeisen sanan niin epaselvasti, etten ymmartanyt. Viimein hoksasin hanen tarkoittavan, etta han haluaa olla ystavamme. Jos olisi suoraan kaantanyt mita han sanoo, se olisi kuullostanut: mina haluan olla ystavyyssuhde. Sitten han taputti ensin Kallea polvelle ”sina minun veli” ja sitten minua ”siskoni”. Yritimme kiittaa kohteliaasti kutsusta ja pahoitella, etta meilla on nyt hieman kiire, joten emme ehdi kylaileen. Miksi kaikki kutsuvat meidat juuri silloin kylaan, kun meilla oikeasti on kiire? Yleensahan meilla ei ole ollut talla reissulla mitaan tiukkoja aikatauluja. No, han ei kuitenkaan ymmartanyt kieltaytymista. Han toisteli kutsuaan useaan kertaan ja sanoi, kuinka han asuu viehattavassa kylassa ja kuinka hanelle olisi kunnia, jos tulisimme. Jos olisimme poikenneet hanen kylaansa, emme olisi ehtineet sina paivana Almoraan. Monille maaseudun intialaiselle kiire on kuitenkin taysin vieras kasite. Huomasihan sen hyvin bussinkin kulustakin: sita pysahdyttiin lahteille tayttamaan jumapulloja, kuski haipyi jutteleen mukavia jonkun tienvarsi talon isannan kanssa, pysahdyttiin katteleen, kun joku rekka oli hajonnut tielle, syomaan pysahdyttiin vahan valia ym. Paatin antaa hanelle kynan ja paperia, etta han kirjoittaisi yhteystietonsa. Paattelin aivan oikein, etta se rauhoittaisi hanta. Paasimme molempia osapuolia tyydyttavaan paatokseen, kun lupailimme varmasti tulla ensikerralla. Han ojensi meille katensa ja sanoi ”sina luvata”.

Ranikethiin asti matka meni kuitenkin kohtuu sujuvasti. Sielta meidan oli vaikeuksia saada jatkokyytia. Olimme jo menossa yhteen ”full taksiin”, joka tarkoittaa halpaa taksia vakimaaran kesken jaettuine hintoineen. Olimme onnistuneet tinkimaan hinnan 50 yhdelta, mutta kun kiipesimme kyytiin ja viela varmistelimme ”siis 100 yhteensa”, hinta muuttuikin. Arsyttavasti virnuileva aija sanoi ”120”. Minulle se olisi ollut se ja sama, 10 enemman vasyneena jos haluaa tosissaan paasta perille ei paljon haittaa. Kyse oli kuitenkin periaatteista: meita yritettiin taas huijata ja se nosti varsinkin Kallen niskakarvat pystyyn. Otimme rinkkamme ja hyppasimme ulos autosta. Joskus kylla tuottaa suurta tyydytysta maksaa nain takaisin huijausyrityksia. Meita luullaan usein israelilaisiksi, koska heilla on kovan tinkijan maine. Rishikeshissakin istuimme pitkaan riksan takana ja neuvottelimme hinnasta. Kuskin kaveri tuumasi vain ”Suomi on rikas maa” ja nahtavasti oletti meidan siten maksavan, vaikka minka ryostohinnan. Istuimme kuitenkin sinnikkaasti ja yritimme puhua kuskia ympari, etta han ottaisi muitakin kyytiin,jolloin hinta putoaisi. Tuo oli niita harvoja kertoja, kun jouduimme kuitenkin vahan antamaan periksi, silla muitakaan riksoja ei nakynyt. Emme tienneet mista ne riksat lahtisivat, joissa olisi jaettu hinta. Saimme tuon riksahinnan putoamaan vain 100:sta 80 rubiaan. Rishikeshista lahtiessamme emme enaa antaneet kusettaa itseamme. Kysyimme hintaa yhdelta kuskilta, mutta hanen sanoessaan 100, lahdimme vain kaveleen. Otimme tien varresta ”oikean” riksan, joka maksoi 10 ja virnuilimme tyytyvaisina, kun myohemmin riksan kyytiin nousi sama aija, joka oli edellisena paivana huijannut meilta ylihintaa. Naytimme, etta meitahan ei kahta kertaa huijata, kylla me viela opimme maan tavoille.

On kylla hupaisaa, kuinka monet myyjat hakeltyvat, kun huomaavat minun tietavan tuotteiden oikeat hinnat. He jotenkin pitavat meita lansimaalaisia niin taysin sinisilmaisina ja kaikki suhtautuvat, kuin olisimme juuri tanne tulleet ja emme tietaisi mistaan mitaan. No,eivathan he tietty voi tietaa, kauanko me olemme taalla olleet. Kylla taalla tosiaan akkia oppii maan tavoille. Oppii nauramaan vaarille hinnoille, mika on usein tehokkain keino. Kaikista eniten arsyttaa se jos meilta yritetaan pyytaa tuotteesta enemman kuin siihen merkitty ”maximi price”. Vasta eraalla bussiasemalla minulta yritettiin ottaa keksipaketista 5 enemman, mutta myyjan ihmetykseksi laitoin keksit takaisin ja kavelin seuraavalle kioskille, josta sain sen oikealla hinnalla. Ei taalla tartte ihan mihin tahansa noyrtya, silla kilpailua on aina niin paljon. Joka puolella kaupataan aina pikkupurtavaa ja hedelmia. Oikeastaan vaikea kuvitella, etta taalla tosissaan joku nakee nalkaa, kun ruokaa nakyy aina niin paljon jokapuolella. Hedelmatiskit notkuvat hedelmista, kaupat pullistelevat sipsipusseistaan, ja chapatin tuoksut leijailevat paistolevyilta.Tasta huolimatta luin juuri Unisefin uudemmasta tutkimuksesta, jossa vaitettiin, etta joka toinen intialainen lapsi olisi aliravittu. Aliravitsemus ei tietenkaan tarkoita suoranaista nalkaa, mutta silti on vaikea kuvitella, etta niin moni karsisi siitakaan. Lapset ovat usein aina niin vilkkaan ja eloisen oloisia, vaikka laihoja olisivatkin. Tietenkin omaan vaikutelmaani asioiden luonteesta, vaikuttaa paljon se, etta emmehan ole slummialueilla tai telttakylissa paljonkaan liikkuneet.

No niin, nyt paluu Ranikethiin. Emme siis menneet taksiin vaan jaimme odottelemaan bussia. Meille sanottiin sen saapuvan aivan kohta. Vahan ajan paasta eras kuitenkin epaili:bussi on mennyt jo. Ei se kylla varmasti ollut mennyt ohitsemme, olimme olleet niin tarkkaavaisia ja kyselleet joka bussista. Jaimme sitten odottelemaan samaa bussia, joka oli lahtenyt Ramnagarista 9.30. Sehan sitten tuli viimein ja saimme todeta, ettemme olisi olleet yhtaan aikaisemmin perilla,vaikka olisimme lahteneet silla alunperinkin. No, saimme kuitenkin syoda tuolla valipysahdyspaikalla. Vahan aikaa etsimme ravintolaa ja siina samassa mukaamme tarttui selva ”Hyderabaad” tapaus. Olemme ristineet nama ihmiset, jotka liimautuvat meihin,taman kaupungin mukaan, silla siella tormasimme pahimmanlaatuiseen tapaukseen. Edellisista hyderabadeista olikin aikaa, silla he olivat Amritsarissa meita seuranneet teinipojat, jotka eivat osanneet sanoa muuta englanniksi kuin hokea minulle ”hello darling, hey baby”. Tama Ranikethin tapaus seurasi meita ravintolaammekin,jossa hairikoi epaselvallea hindin mongerruksellaan ja vaativalla aanensavylla. Han myos halusi katella, eika meinannut paastaa irti kasistamme. Viimein ravintoloitsija kysyi meilta:tunnetteko taman miehen?onko han teidan oppaanne? Saimme kiitollisina sanoa, etta ei ole ja hanet kaskettiin ulos. Ravintoloitsija pahoitteli miehen kaytosta ja sanoi taman olevan ”vanha ihminen”.

Kun vihdoin saavuimme tanne Almoraan, loysimme viehattavan guesthousin. Paatimme kerrankin noudattaa kirjamme neuvoa, silla siina tata paikkaa ylistettiin maasta taivaisiin. Mielenkiintomme paikan suhteen herasi ja niimpa suuntasimme sinne. Paikka mainostaa itseaan persoonallisuudella ja sanoo:mistaan et loyda samanlaista tai edes samantapaista guethousea. Tama pitaa kylla paikkansa. Kun astuimme huoneeseemme, tuntuu kuin olisimme tulleet jonkun kotiin. Siella oli paljon uskonnollisia esineita, hindujumalten kuvia seinilla, patsaita, takka, mattoja, sohvia, nojatuoleja ja kaikenkaikkiaan huone oli viehattava. Ainoa varjopuoli paikassa oli, etta matot olivat hyvin polyisia. Niita ei varmasti ollut aivan heti tuuletettu. Aamulla meidan kummankin nokka oli aivan tukossa,ja ajattelimme jo vaihtaa paikkaa, mutta emme loytaneet mitaan yhta viehattavaa. Paikan isanta on myos todella mukava, joten emme olisi kehdanneet lahtea. Aamulla sanoimme, etta ehka lahtisimme, kun olen allerginen vanhoille tekstiileille. Han johdatti minut sitten alakertaan ja sanoi antavansa hyvaa laaketta. Seurasin hanta, kun en saanut kieltaydyttya. Isanta kaivoi hyllykkojensa katkoista pelottavan nakoisen pullon, jossa oli kirkkaan sinista nestetta. Sita han sitten olisi kaatanut kurkkuuni, mutta siina vaiheessa onnistuin kieltaytyyn. Koin ihmeparantumisen ja sanoin, ettei minulla enaa ole juurikaan kurkku kipee.Mahatma Gandhi on aikoinaan yopynyt tuossa samassa majatalossa ja itse rakennus on 1800-luvulta.Nyt pitaa lopettaa.Ulkona tapahtuu jotain jannaa:varmaan mielenosoitus.Syomaankin pitais lahtea.

April 19th 2009
Published: April 19th 2009

Kaytan nyt hyvaksi taman tilaisuuden paasta nettiin, vaikkei mitaan ihmeempia olekaan tapahtunut, kun huomisen jalkeen olemme pitkaan pikku kylilla ja siella ei valttamatta ole koneita. Saattaa olla, etta jo huomenna illalla olemme Nepalin puolella. Mikaan ei ole kuitenkaan niin epavarmaa kuin matkanetenemisvauhti nailla teilla. Oikeastaan hitaus ei johdu niinkaan teista kuin jatkuvista pysahdyksista. Joka tapauksessa tietkin ovat tietenkin mutkaisia ja nyt ne nayttavat kartalla erityisen kiemuraisilta.

Eilen oli Kallen synttarit. Annoin hanelle aamulla pienen paketin, joka sisalsi sikhirannerenkaan ja suklaata. Suklaa tuntuu taalla viela ylellisemmalta herkulta kuin Suomessa, silla se on muuhun hintatasoon nahden hyvin kallista, ja siksi se sopi hyvin synttariherkuksi. Siina on silloin jotain erityisyyden tuntua. Illalla paatimme viela kokkailla Kallen synttareiden kunniaksi, kun guesthouse isantamme oli tata mahdolisuutta mainostanut. Emme ensin meinanneet osata paattaa mita laittaisimme, mutta paadyimme yksinkertaiseen pannuruokaan, johon tulisi pastaa ja vihanneksia. Ostimme pastalta nayttavia tahden muotoisia aineksia ja monenlaisia vihanneksia. Vhannesmyyja oli erittain ystavallinen, silla han ei yrittanytkaan huijata. No, taalla pikku kylilla huijataan harvemmin. Vihannesten hinta suhteessa hedelmiin on aina muutenkin myonteinen yllatys. Ostimme monia tomaatteja, kurkun,paprikan ja sipulin, ja evaat maksoivat 12 rubiaa. Pitaisi varmaan siirtya hedelmista vihannesten jyrsimiseen. Viimeksi bussissa soinkin kurkun vain kuorimalla sen ja sitten popsimalla. Siihen olisi varmaan kuulunut jokin tulinen kastike, silla intialaiset katsoivat kummissaan.

Nuori jenkkipoika tuli vastaan, kun kavelimme tiella vihannespusseinemme. Han kommentoi pasta-aineksiamme: nuo ovat tosi hyvia jos ne paistaa, mutta keittamatta ne menevat mossoksi. Olimme siis ostaneet jotain aivan muuta kuin peruspastaa! Kiipesimme sitten majapaikkaamme Kailas hotelliin ja kyaselimme aijalta, missa keittio sijaitsee. Han vei meidat ylos ja osoitteli likaisessa nurkkauksessa olevaa ruostunutta harvelia. Seuraavaksi han johdatti meidat taas alas ja eraan oven taakse. Mieleeni tuli, etta jospa keittio oliskin siella. Oven takana oli kuitenkin vain muutamia keittovalineita. Valitsimme sielta likaisen pannun ja eraan emaliastian. Palasimme sitten jalleen valikatolle, jossa aijalla oli nurkkauksessa, jossa oli hyvin paljon roskaa, kaiken moskan keskella jonkinlainen keittovaline. He yrittivat Kallen kanssa ensin pitkaan saada tata petroolikayttoista harvelia toimimaan, mutta sytytysnarut olivat lahteneet pois paikoiltaa. Sila aikaa mina kuorin ja pilkoin vihanneksia. Olin vahan huuhdellut emaliastiaa, minka paalla pilkoin, mutta en ollut jaksanut nahda suurta vaivaa, kun ajattelin kuumennuksen tappavan bakteerit. Kuinka ollakkaan petrooliharveli ei lahtenyt toimimaan. Se ei ollut mikaan yllatys Intian ”toimivuus standardeilla”. Kaikki muutenkin tuossa hotellissa olivat enemman tai vahemman rempallaan. Kun pesimme pyykkia, saimme jatkuvasti pienia sahkoiskuja vedenkuumennuslaitteesta. Sahkoinenkentta muodostui jopa itse vesiraanan ymparille, joka oli varsinaisesta laitteesta puolen metrin paassa. Kaytimme lopulta kaikenlaisia apuvalineita, kuten hammastahnaputkiloa nappejen paineluun ja olimme huolellisia, etta nykasimme topselit irti kayton jalkeen. Itse asiassa toinen vedenkuumennin ei edes lahtenyt toimimaan ja toisessa kuuma vesi lorisi niin hitaasti, etta siina meni ikuisuus ja sitten se loppui melkein heti kesken. No, pyykit saatiin kuitenkin pestya ja ne kuivuivat nopeasti terassimaisen tasanteen kaiteilla.

Kun seta ei saanut petroolikeitinta toimaan, han siistyi puukeittimen pariin. Pian siella leimusivatkin iloiset liekit. Puu on aina kiylla ihanan varma vaihtoehto. ”Vanhassa vara parempi”, patee usein Intiassa. Mita hienompi taalla jokin varkki on, sita todennakoisemmin se ei toimi. No, tuossa hotellissa mitkaan valineet eivat olleet kylla kovin hienoja, vaan kummatkin keittimetkin umpiruostuneita. Puusysteeni kuitenkin toimi muuten hyvin, mutta silla oli haasteellista saada pannua kovin kuumaksi. Pannumme oli myos niin pieni, etta jouduimme siirtelemaan ruokia valila muualle ja sitten taas pannulle,eli paisteleen osissa. Isantamme neuvoi meita koko ajan vieressa ja kertoili tarinoitaan. Han oli yli 90 vuotias ja todella virkku vaari. Han oli ollut aikanaan pankin johtaja ja 70-luvulla jaadessaan elakkeelle, oli perustanut tuon guesthousen. Han kertoili meille mm. Sri Sajbabasta, joka on tunnettu opettaja ja han sanoi nahneensa paljon erilaisia guruja naiden elaessa.Han kertoi meille pitkan tarinan, miksi Intiassa arvostetaan suuresti lapsia,mutta mina en ymmartanyt siita paljon muuta kuin oman verenperinnon jatkuvuuden tarkeyden. Han kertoi myos britista, joka oli yopynyt siina guesthousessa ja, joka oli halunnut lapsia, mutta ongelma oli ollut vaimon puuttuminen. Jollan tavoin tama Almora ja sen temppelit olivat vaikuttaneet asiaan, etta seuraavan kerran, kun britti oli tullut tanne hanella oli ollut vaimo mukanaan. Lapsia ei kuitenkaan ollut yrityksista huolimatta siunaantunut. He olivat kuulema nukkuneet juuri samassa huoneessa kuin me nyt ja myohemmin guesthouse isantamme oli saanut sahkopostia, etta pariskunnalle oli syntynyt lapsi, joka oli saanut alkunsa taalla.Tanaan, kun lahdimme pois isantamme virnuili hampaattomalla suullaan: tulkaahan sitten takaisin, kun teilla on lapsi.

Ruuastamme tuli aivan syotavaa, vaikkakin se oli vain haalean lamminta. Hieman pelkasimme myrkyttaneemme itsemme, mutta ainakaan tahan asti ei ole tullut oireita. Mahamme ovat tainneet jo tottua aika bakteeririkkaisiin evaisiin. Pastan nakoisista tahdista tuli ihan kuin popkorneja. Ne pullistuivat rapeiksi ja narskuivat kivasti hampaissa.

Tanaan kavimme museossa (ilmainen, mutta muuta yllattavaa paikassa ei ollut.hyvin pieni museo) ja muutimme kotia. Loysimme guesthousin, joka ei ole yhta persoonallinen kuin Kailas, mutta paljon siistimpi. Huoneessa on ihana kaakelilattia! Jostain syysta talla seudulla on kokolattiamatto perinne kunniassa! Kaikissa hotelleissa on mattoja tai kokolattiamatto. Muuta omaleimaista Almorassa: Puurakennukset, joissa puuleikkauskuvioita, leivokset, jotka ovat paalta taynna valkoisia sokerirakeita ja sisalta kinuskimaista mossoa, pikaruokaravintolat (missaan muualla ruoka ei ole tullut nain niopeasti poytaan,varsinkin City heart ravintola on huippu suppeasta listastaan huolimatta)

Almorassa on ollut ihanne ilmasto.Paivalla on ollut noin 25 ja illalla 15-18. Tama olikin pitkaan brittejen suosittu kesakaupunki, jonne vetaydyttiin karkuun liiallista kuumuutta. Nepalin ilmasto onkin sitten aika arvoitus, mutta luulisin, ettei siella alyttoman kuuma viela voi olla.

 

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi