Trans-Siberia-junalla Aasiaan, osa 4

Thailand's flag

Asia » Thailand » North-East Thailand » Nong Khai
October 16th 2008

Minulla ei ole dengue! Kaikki muutkin arvot olivat ok, kun kavin asken niita sairaalassa mittauttamassa. Pienta kuumetta on nyt viidetta paivaa. Ensin oli maha sekaisin, sitten iski virtsatietulehdus ja sen jalkeen kuumeilua. Tosin kuume on hyvin alhainen, eli vain 37. (mikali laosilainen vanhanaikainen hyvin hidas mittari toimii) Antibiootit ovat onneksi hyvin purreet virtsatietulehduksen oireisiin. Jospa se tasta! Huomenna lahdemme Bangkokiin, jossa on huippusairaalat, joten siella on hyva sairastaa, jos tama viela jatkuu.

Aloitetaampa tama selitys vaikka eilisesta paivasta. Lahdimme aamulla hyvissa ajoin kavelemaan kohti bussiasemaa. Emme jaksaneet alkaa tappelemaan tuktuk kuskien kanssa kyydin hinnasta, joten piruuttamme paatimme kavella. Kuskit olivat Vientianessakin oppineet huutelemaan meidan peraamme ”tuk tuk?” Eivat he silti niin hyokkaavia olleet, kuten usein taalla Thaimaassa, tai monessa Aasian turistikohteessa. Vientiane kokemukset jaivat nyt aika pinnallisiksi, kun olin sen verran heikossa kunnossa. Laivafestifaaleilla pyorimme jonkin verran, mutta mitaan muuta emme siella harrastaneet. Hienoin kokemus oli laskea kukkaasetelma, jossa oli palava kynttila, virran vietavaksi. Tallainen seremonia kuului noihin juhliin. Kun nain ihmisten kantavan kukkaveneitaan joelle pain tuli tunne ”minakin haluan”. Kavin heti ostamassa oman kukkaalukseni ja ravintolassa tiedustelin tarjoilijlta kukkien merkitysta. Han selitti innokkaasti elehtien pahanonnen kaikkoavan niiden myota. Mutta han puhui sen verran epaselvaa englantia, etta en ymmartanyt kuin hanen eleidensa perusteella, etta he tosiaan pyrkivat luopumaan kaikesta pahasta taman rituaalin avulla. Virta vie mennessaan kaiken vanhan ja pahan ja tuleva on hyvaa jos laskiessa kukat vesille ajattelee tosissaan toivoen kaikkia hyvia asioita. Monet polvistuivatkin ikaan kuin rukoilemaan ennen kuin laskivat kukkaseppeleensa vesille. Joki oli hienon nakoinen, kun se oli taynna kukkaveneiden synnyttamia valopisteita. Jotkut laskivat vesille pitkia palmunoksista tehtyja veneita, jotka olivat taynna kynttiloita. Mutaiset pikku pojat tekivat bisnesta, silla etta tarjoutuivat uimalla kulettamaan kukkaveneet kaemmaksi joelle.Nyt takaisin eiliseen paivaan. Kavelimme siis bussiasemalle. Tarkoitus oli lahtea Udon thaniin, mutta sinne lahteva bussi oli juuri tayttynyt. Kello oli kahdeksan ja seuraava sinne lahteva bussi olisi mennyt vasta 10.30, joten paatimmekin lahtea Nong Khaihin, koska sinne bussi lahtisi tuntia aikaisemmin. Lueskelimme ja kavimme tuhlaamassa loppuja rahoja evaisiin. Loysin Kallelle jopa granaattiomenan, joka on hanen suuri heikkoutensa, mutta tama omppu ei ollut aivan yhta hyva vaaleudessaan kuin Kiinan punaiset omenat. Joka tapauksessa granaattiomena on aina taattu ajantappaja. Kun sita alkaa syomaan, aika saa siivet! Se on niin tyolasta puhaa, etta odottavankin aika menee huomaamatta. Bussi oli myohassa ja, kun se saapui, sielta virtasi loputtomasti porukkaa ulos. Se oli lastattu aariaan myoten tayteen, mutta yllattaen meilla seuraavilla matkustajilla olikin paikkaliput. Tama asema on kansanbussiasema, ei mikaan Vib-bussejen lahtopaikka. Silti juuri tuo bussi oli hieno ja ilmastoitu, johtuen varmaankin siita, etta se meni rajan yli. Ylitimme rajan kuuluisaa Friedship siltaa myoten, joka erottaa Laosin ja Thaimaan. On kylla varmaankin hyvin harvinaista, etta paakaupunki on maan rajalla, kuten Vientiane! Rajamuodollisuudet sujuivat yllattavan helposti. Lahjoitimme loput kippi-rahamme erilaisiin hyvantekevaisyys kerayksiin, kuten Punaiselle Ristille.

Matka oli lyhyt, silla Nong Khai on rajakaupunki. Odotimme tahallaan pitkaan bussissa ennen kuin astuimme ulos, silla naimme tuktuk kuskien vaijyvan meita innoissaan. He kurkistelivat bussiin ja viittoilivat suu virneessa. Hioimme taktiikkaamme, silla tiesimme olvamme nyt hieman heikoilla, koska emme tienneet kaupungista mitaan. Emme tieneet yhtaan majapaikkaa ja tiesimme mahdollisesti tarvitsevamme kuskien opastusta. Ensiksi tuli kylla mieleen ”lahetaampa kaveleen”, kun he hyokkasivat heti kimppuumme ja pajattivat yhteen aaneen. Otimme sitten kuitenkin sitten yhden pojan kuskiksemme, koska han lupasi vieda meidat halpaan hotelliin ja edullisesti eli vain 40 bahdilla. Hotelli ei kuitenkaan ollut halpa, vaan 800 bahtia. Poistuimme heti samantien hotellista. Kadulla samainen tuktuk poika huomasi taas meidat, han oli ovelasti jaanyt odottamaan. Leveasti hymyillen han sanoi, etta veisi meidat ilmaiseksi seuraavaan paikkaan. Yllatyimme ja kyselimme toisiltamme ”Onko mahdollista, etta olemme kerrankin tormanneet mukavaan kuskiin, vai onko tassa koira haudattuna?” Hyppasimme jokatapauksessa kyytiin ja han vei meidat seuraavaan kalliiseen hotelliin, hinta oli 600 bahtia. Yritin sitten jalleen selittaa, etta korkeintaan 400 olisi meidan hintaluokkaa. Talla kertaa ajelimme sen verran sivukujille, etta arvasin sielta loytyvan halvemman paikan. Perilla poika hyppasi nopeasti kyydista sanoi menevansa sisalle kyselemaan hintaa. Kalle arvasi hanen punovan juonia ja lahti nopeasti hanen peraansa. Kuski-poika yritti sanoa meille, etta hinta olisi 400, mutta hotellin johtaja oli onneksi rehellinen ja laksytti poikaa arsyyntyneella aanensavylla ja lausahti meille oikean hinnan. Poika yritti vieda satasen valista! Hotellin omistaja kylla antoi hanelle 50, nahtavasti palkaksi siita, kun han toi meidat hotelliin asiakkaiksi. Poika olisi kuitenkin halunnut enemman. Han alkoi viela meillekin selittaa ”we came and we came, ja han teki kasillaan kiertelevia eleita. Han yritti selvasti ilmaista, etta haluaa lisaa maksua, kun kierratti meita eri paikoissa. Han oli kuitenkin selkeasti luvannut sen olevan ilmaista! Heittaydyimme tietamattomiksi. Pudistelimme paatamme ja sanoimme olevamme pahoillamme, mutta emme ymmarra, mita han tarkoittaa. Ei hanen englantiaan tosiaan kovin helposti ymmartanytkaan. Yleisesti Laosissa puhutaan parempaa englantia kuin Thaikuissa.

Tanaan sitten lahdimme aamusta kohti sairaalaa. Tuktuk kuski ei meinannut ymmartaa maaranpaatamme, vaikka piirsimme ristin paperiin, vaan han kavi lapi kaikki muut paikat. Olisko kyseessa bussiasema, juna-asema jne. Kun aina pyorittelimme paatamme ja viimein kirjoitimme hospital paperiin, hanella valahti. Sairaala oli hyvin taynna porukkaa! Kavimme vain ensin kurkkaan ovelta ja totesimme, etta eihan tasta touhusta saa mitaan selkoa. Kaikki opasteet olivat vain thaikuiksi. Lahdimme sitten kohti toista rakennusta, jonka olimme matkalla nahneet. Siinakin oli ollut seinassa punainen risti. Paikalla kuitenkin huomasimme, ettei se ole sairaala, vaan jokin Punaisen Ristin toimipiste. Paatimme sitten palata sairaalalle ja katsoa loytaisimmeko oikeaa odotusaulaa tai osaisiko kukaan neuvoa meita. Meita sitten ohjailtiin tiskilta toiselle ja viimein jonottamaan eraaseen aulaan. Siella piti aina siirtya tuolilta toiselle jonon vahentyessa. Myos erilaisia lappusia tayteltiin. Kun paasin laakarin huoneeseen, huomasin jonon jatkuvan siellakin. Sairaanhoitajalla oli nahtavasti siella valta siirrella jonoa haluamallaan tavalla, arvioida kuka tarvitsee kiireellisimpaa apua. Aina valilla han viittoili ihmisia vaihtamaan paikkaa. Kiltisti toiset siirtyivat jonon hannille ja toiset ensimmaiseksi. Ei Suomessa varmasti onnistuisi ilman ihmisten vastavaitteita! Minakin siirryin pian hannilta ensimmaiseksi ja paasin tohtorin puheille. Kalle toimi puhemiehena ja asia meni nuorelle tohtorille perille, kun hanelle jaksoi hitaasti toistella sanoja, kuten ”fever”. Ensiksi han kirjoitti antibiootteja ja jotain pahoinvointi laaketta. Kun sanoin, etta minulla on jo antibiootteja ja pahoinvointiakaan ei ole, han yliviivasi jotain paperista. Sitten han kysyi haluammeko testeja. Sanoin haluavani ainakin dengue testin ja niinpa han kirjoitti labralahetteen.

Labrassa seurasin tarkoin, etta neula otettiin avaamattomasta pakkauksesta. Siella kaikki sujui uskomattoman nopeasti. Saimme tulokset muutamassa minuutissa. Muutenkaan koko sairaala kayntiin ei mennyt kuin alle 2 tuntia, vaikka sairaala oli selvasti kansansairaala, ei mikaan eliittipaikka. Suomessa olen paivystyksessa odotellut kuusikin tuntia ilman, etta mitaan tapahtuu. Kun saimme tulokset ja menimme takaisin laakarin huoneeseen, huomasimme ettei siella ole enaa ketaan. Laakariin olisi paassyt vasta reilun tunnin paasta. Han oli nahtavasti lounastauolla. Luimme sitten itse tulokset, mista oli helppo saada selvaa, silla kaikkiin oli merkitty sulkuihin, minka valilla arvot pitaisi olla. En viitsinyt jaada enaa odottelemaan, silla eihan laakari olisi voinut tehda enaa mitaan. En tienyt yhtaan, mita laakkeita laakari oli maarannyt, silla kaikki oli thaikuiksi. En halunnut hakea mitaan epamaaraisia pillereita, silla happovaivani eivat varmasti pitaisi niista. Yritimme kysella eraalta sairaanhoitajalta ovatko laakkeet antibiootteja, mutta han vain nyokytteli ja yritti ohjata meita tiskille, josta laakkeet saa. En tietenkaan voisi syoda kahta antibioottia yhta aikaa, joten en sitten hakenut mitaan pillereita.

Nyt meilla on koko reissun ensimmainen ilmastoitu huone. Vahan on jo ikava sinne, joten taidan tasta lopetella. Huomenna matkaamme reilu kymmenen tuntia junassa kolmannessa luokassa kohti Bangkokia. Juna lahtee jo kuudelta aamulla, joten toivottavasti loydamme kiltin kuskin, ettemme myohasty junasta kuskin kanssa tapellessamme. Paljon jai Laosista kertomatta, joten saatan Bangkokissa tehda viela siita maasta yhteenvetoa ja muistella muutamia sattumuksia.

October 18th 2008
Laos muistelua:Odomxaissa oveemme koputettiin yhtakkia illalla, kun olin juuri suihkuun menossa ja asettumassa nukkumaan. Oven takaa kuului koko ajan akaisempia koputuksia, kun emme heti avanneet. Sitten sielta kuului tiukasti ”passport”. Paatimme, etta on parempi avata ennen kuin he tulevat oven lapi, joten kaariydyin peittoon, koska olin vain alusvaatteisillaan, ja Kalle meni avaamaan. Sisaan astui ainakin kolme sotilaspukuista miesta ja yksi heista karjaisi ”passport” ja kun annoimme ne, han silmaili niita hyvin epaluuloisesti. Luulin jo, etta varmasti he olivat tulleet pidattamaan meidat huumeiden salakuljetuksesta tai vastaavasta sekoittaen meidat joihinkin toisiin. Kun sedat olivat vuorotellen tutkailleet meidan matkustusasiakirjamme, he kuitenkin vaansivat naamansa johonkin hymyntapaiseen virneeseen ja toivottivat hyvat illan jatkot.

Luang Prabangisssa kavimme Punaisen Ristin saunassa kylpemassa ja mina kavin hieronnassa. Suosittelen paikkaa! Rahat menevat hyvaan tarkoitukseen eli suoraan Punaisen Ristin toimintaan.

Vang Viengnista lahtiessa sattui tapaus, joka kertoo hyvin, miten laosilaisetkin ovat jo oppineet huijaamaan, tosin aika heikosti. Kun kavelimme tienvarteen, josta bussin oli tarkoitus menna ohi, santaavi (pick up lava-auto) kuski sanoi, ettei busseja mene. Kalle sitten kysyi, minka hintainen santaavi olisi. Johon kuski lausahti ”saman hintainen kuin bussi”. Kalle ”mutta eihan busseja mene?” Kuski ”Mutta jos menisi.” Kalle sitten vain tyytyi hymahtamaan jotain. Kuski reakoi tahan alkamalla haukkumaan olemattomia busseja erittain hitaiksi, jollain han viimeistaan puhui itsensa pussiin.

Vientianessa minulle tehtiin elamani ensimmainen ruumiintarkastus. Festifaalien ansiosta poliiseja oli liikkeella ja he olivat sulkeneet muutamia teita. Heidan ohitseen ei paassyt ilman tarkastusta. Poliisien apuna oli paljon nuoria ja innokkaita pikkupioneereja (Laoshan on sosialistinen maa) ja he pitivat paikalla koko ajan hauskaa naureskellen. Asianmukaisesti joku nuori tytto laitettiin tarkistamaan, ettei minulla ole mitaan aseita ja joku aija tarkisti Kallen. Laosissa oltiin hyvin tarkkoja siita, etta eri sukupuolta olevat eivat saaneet koskettaa toisiaan, elleivat olleet naimisissa. Avioparejenkaan ei selvasti ollut oikein suvaittavaa julkisesti osoittaa tunteitaan, koska en kertaakaan tallaista nahnyt. Sen sijaan samaasukupuolta olevat kavelivat usein kasikynkkaa ja joskus nain kahden teinipojan nukkuvan aivan vierivieressa paa samalla tyynylla. Suomessa teinipojat ovat sen verran homofobisia, etta tallainen ei varmasti olisi siella mahdollista.

Minulla oli oikeastaan mielessa paljonkin tarinoita Laosista, mutta nyt ne ovat kaikonneet mielestani. Kokonaisuutena Laos oli edelleen sellainen Kaakkois-Aasian helmi, millaisena sen muistinkin. Siispa nyt siirryn Thaimaan puolelle. Nong Khaissa oli hyvin vapauttavaa olla pitkasta aikaa ei-turisti kaupungissa. Tuntui kuin pystyisi vapaammin hengittamaan! Kukaan ei pysaytellyt hyotymismielessa tai huudellut mitaan. Laosinkaan kaupungit eivat mitenkaan erityisen pahoja olleet tassa mielessa, mutta jotenkin vaikkapa se, etta Luang Prabangin oli rakennettu keskustaltaan niin turistien tarpeeseen, alkoi pikku hiljaa ahdistamaan. Ennen kaikkea kaikki Tour toimistot, joita naki joka puolella niin Luang Prabangissa, Vang Viengissa, kuin Vientianessakin alkoivat stressaamaan. Vientianessakin tunsimme itsemme lahes rikollisiksi, kun Kalle halusi itsenaisesti hankkia meille bussiliput ja sattui kysymaan tietoja guesthousista. Sita suorastaan paheksuttiin jos ei ostanut lippuja jonkin valikaden kautta. Luulen, etta tulevaisuudessa itsenaisesti toimiminen tehdaan Laosissa entista vaikeammaksi, aivan kuten Vietnamissa. Vietnamissa kaikki asiat hoituvat aina erillaisten toimistojen kautta. Mitako vikaa tassa on? Tietenkin se, etta toimistot vievat aina valista. Esimerkkina toimisto Vientianessa, joka pyysi paikallisbussi lipuista Nonghaihin kolminkertaisen summan, mika oli oikea hinta. Muutenkin tietenkin kunnon vasemmistolaisena vastustan tallaista yksityistamista. Paljon parempi on, etta bussifirmat ovat julkisia, siten ne pysyvat tavallisenkin kansan ulottuvissa. Jotkut uskovat, etta hinnat pysyvat parhaiten kurissa, kun on paljon pienia kilpailevia yrityksia. Itse en kuitenkaan usko tahan. Firmat sopivat aina jonkinlaisesta kartellista! Tasta esimerkkina Vang Viengnin lukuisat nettipaikat. Joka ikisessa paikassa luki seinassa 300 kippia minuutti. Usein niissa oli viela tasmalleen samanlainen monistelappu eli samanlaisuus todistaa, etta naita hintalappuja oli jaettu yritysten kesken.

Nong Khaista viela sen verran, etta se oli rajakaupungiksi yllattavan viihtyisa. Megongin ranta oli siistia, koko ranta katu oli kiiltavaa kivilaattaa, ja mielenkiintoista aluetta basaareineen ja buddhatemppeleineen. Yksi temppeli oli erityisen hieno, silla sinne paasi kiipeamaan ylos aina ison kultaisen buddhan jalkojen juureen asti ja sielta pystyi ihailemaan kaupunkia, seka toisella puolen Mekongia nakyvaa Laosia. Jotenkin groteskin nakoinen oli iso valkkyva lootuksenkukka, joka oli asetettu jokeen. Muutenkin thaimaalaiset tuntuvat rakastavan kaikkea valkkyvaa ja varikasta, se nakyy usein vahvasti kaupunkikuvassa. Myoskaan temppeleiden suhteen ei rahaa tuhlata. Tuollakin pikku kaupungissa ne kimalsivat ja loistivat tuoreessa kiiltavassa maalissaan ja osittain kultaisina. Kaikenlaisia varillisia lasinpaloja kaytetaan myos paljon temppeleiden koristeluun, joten nekin luovat saihkyvaa vaikutelmaa. Paakadut Nong Khaissa olivat hieman liian rauhattomia liikenteeltaan, etta olisivat olleet kovinkaan viihtyisia, mutta eivat ne kuitenkaan aivan Menglan katujen tasolle vastenmielisyydessaan yltaneet. Niin siella kuin taalla Bangkokissakin pyorailijat tai kavelijat ovat suhteellisen harvinainen naky. Useimmiten ihmiset huristelevat mopoillaan, jotka eivat todellakaan ole mitaan sahkomopoja, vaan reippaasti pakokaasuja paastelevia.

Tasta paivasta: Aamulla ajattelimme heti ensimmaiseksi selvittaa aanestyspaikan. Menimme nettiin ja kirjoitimme Bangkokin googlemappiin lahetyston osoitteen. Ensin kartta antoi monta mahdollista paikkaa, sittemmin klikkasimme embhasy Finland linkkia ja saimme selvan merkin tiettyyn pisteeseen karttaa. Kalle sitten piirsi pienen kartan vihkoomme ja laittoi ylos skytrain pysakin ja niin lahdimme seikkaileen. Iloksemme olimme huomanneet, etta paikan pitaisi olla suhteellisen lahella. Helposti paasimme skytraini pysakille, jonka piti olla lahella lahetystoa. Kartan perusteella loysimme oikean tienkin ja lahdimme tarpomaan sita. Paikan olisi pitanyt tulla vastaan kohtalaisen pian, kaikkien muiden maiden lahetystoja tulikin, mutta ei Suomen. Kysyimme sitten eraalta vartija-miehelta. Han otti kunnia asiakseen selvittaa paikan sijainnin. Han tutkaili karttaa ja osoitteli milloin mihinkin, pian paikalle tuli toinen mies ja sitten kolmas. Kaksi ensimmaista nosti lahes tappelun vihkostamme, johon olimme kirjoittaneet osoitteen ja piirtaneet kartan. He repivat sita toistensa kadesta ja olivat milloin mitakin mielta paikan suunnasta. He kyselivat meilta monenlaista, mutta suurinosa meni ohi, kun he pajattivat thaikuiksi. Yritimme vain osoitella osoitetta paperissamme. Yhdessa vaiheessa toinen mies luuli, etta etsimme skytrainia, koska sekin oli kartassamme ja siksi noiden kahden miehen valille nousi kunnon suukopu. Yritin valilla ottaa kartan heidan kadestaan ja kiittaa avusta, mutta he eivat suostuneet luopumaan siita, vaan selittivat entista kiivaammin. Kolmas mies totesi valilla jotain rauhallisemmin. Viimein kaksi yli-innokasta auttajaamme tuntuivat paasevan jonkin nakoiseen yhteisymmarrykseen ja tyytyvaisena osoittivat suuntaan, jonne olimme alunperinkin olleet matkalla. Kavelimme sinne pitkasti, mutta totesimme, ettei paikka voi olla niin kaukana. Palasimme jalleen auttajiemme luo, koska juuri silla paikalla oli ollut sen nakoinen rakennus, mika ehka voisi olla lahetysta. Yritimme livahtaa heidan huomaamattaan, mutta tietenkin aijat huomasivat meidat. Talla valin yhdelle miehista oli kirkastunut, missa paikka varmasti olisi ja han osoitteli erasta korkeaa rakennusta. Lahdimme sinne pain, mutta ovivartija pysaytti meidat ja pudisteli paataan, kun kysyimme paikasta. Olimme siis jalleen hakoteilla! Googlemappi oli heittanyt paikan aivan vaaraan kohtaan! Vartija ehdotti taksia ja siihen me paadyimmekin. Taksikaan ei ensin tiennyt paikkaa, mutta eras radiopuhelimella puhuva mies kysyi joltain ja ilmoitti paikan taksille.

Saapuessamme perille, olimme ensin varmoja, etta olimme vaarassa paikassa. Edessamme oli suuri ostoskeskus. Missaan ei lukenut Suomen lahetysto! Kaikkiin muihin lahetystoihin oli ollut opastekyltit. Kaiken lisaksi rakennuksen nimi oli Amarin Tower, eika Marin tower, kuten ulkoministerion sivuilla oli sanottu. Kun kiersimme rakennuksen sivulle, selvisi kuitenkin helpotukseksemme, etta paikka oli kuin olikin oikea. Se oli samassa rakennuksessa kuin ostospaikka, mutta 16. kerroksessa. Oli erikoista ja oudon tuntuista yhtakkia lukea ala-aulassa suomenkielisia opasteita. Viela oudompaa oli kuulla aanestyshuoneessa suomenkielta. Oli kuin olisimme yhtakkia tupsahtaneet pikku-Suomeen, jonkinlaiseen suomalaisuuden keitaaseen!

Ilta paivalla kavimme sairaalassa. Meille avattiin taksin ovi kumartaen ja lausuen hyvin kohteliaasti ”svadikaa”. Tama Samitijev hospital on hyvin elitistinen paikka ja siella kohdellaan potilaita kuin kuninkaallisia. Eipa siita kuitenkaan enempaa. Kaikki sujui ongelmitta, kun itse ei tarvinnut osata mihinkaan, vaan aina lahti joku saattamaan paikasta toiseen. Laakarikin puhui hyvin englantia, joten kommunikointi ongelmia ei ollut kuin korkeintaan minulla, ja annoinkin Kallen toimia suosiolla tulkkina. Yli 200 euron lasku siita tuli, joten mikaan halpa paikka ei ollut kyseessa! Tosin saimme talla rahalla hyvin monenlaisia laakkeita, kuten malarialaakkeet, antibiootit ja minun mahalaakkeeni 7 kuukaudeksi.

Jos nyt kerrankin olisimme Bangkokissa terveita, voisimme katsella tata kaupunkia enemman. Tama on viides kerta taalla, mutta yleensa aina meista toinen on ollut sairas. Nyt oma sairauteni on onneksi parempaan suuntaan menossa. Paivalla ei ollut enaa kuumettakaan ja toivottavasti se ei nouse nyt enaa illalla. Haluaisin ainakin kierrella muutamia museoita ja ehka kayda jossain kylpylassa. Temppeleita olemme jo talla matkalla nahneet paljon, mutta temppelin, jossa on kuuluisa makaava buddha, voisi kayda katsastaan.

October 20th 2008

Ajattelin nyt keskittya kuvien laittoon, joten en kirjoita kovin pitkasti. Tanaan ajateltiin kayda katsastamassa Siam park vesipuisto. Netissa aamulla tutkiskelimme karttaa ja vertailimme sita omaan paperikarttaamme, jossa on bussireitit. Google mappi antoi kuitenkin taas niin toisistaan poikkeavia sijainteja puistolle, etta emme uskaltaneet luottaa siihen. Puiston kotisivuilla taas ei ollut mitaan kunnon opasteita, vain pelkka osoite. Kysyimme sitten eraasta turisti-infosta, josta selvisi, etta puisto on Bangkokin ulkopuolella. He osasivat kylla neuvoa reitin sinne, mutta matkassa olisi mennyt yli 2 tuntia suuntaansa. Emme sitten jaksaneet lahtea niin kauaksi. Kyselimme tietaisivatko he eraasta toisesta vesipuistosta, jonka piti olla lahempana, mutta siita he eivat tienneet mitaan. Kysyin olisiko missaan lahella uintipaikkaa, jolloin he osoittivat laheiseen puistoon. Sielta loytyikin allas, mutta uimaan ei paassyt ellei ollut jasen. Jaseneksi liittymiseen taas olisi vaadittu laakarintodistus, valokuva yms.

Kavimme syomassa todella ylellisessa ostoskeskuksessa, jossa silti oli ns. food hall. Nama ruokahallit ovat todella mahtavia, silla niista loytyy hyvin monenlaista thai-ruokaa ja kaikki on hyvin halpaa. Taalta Sukhumvitin alueelta on ylipaataan vaikea loytaa edullista ruokaa. Yleensa ravintoloissa on lahes suomi hinnat. Ensimmaisena iltana emme paljon jaksaneet etsiskella ruokapaikkaa, niimpa menimme Larryyn, joka on perussiisti ravintola, ei mikaan edes kovin oky, ja silti jouduin maksamaan burgeristani 5 euroa. Tallaisissa paikoissa

tosin on kivaa, etta voi kayttaa visaa, joten rahanmeno ei tunnu konkreettiselta. Tuntuu oudolta, etta en ainakaan tahan asti ole tormannyt niin hienoon ostariin, ettei siella olisi ruokahallia. Tuollakin hienotkin ihmiset valitsivat naista tiskeilta nuudelia, riisia, tofu mossoja, vihanneksia ja erillaisia lihoja. Taman hallin vieressa oli hienoja ravintoloita, joissa nama aivan samanlaiset annokset maksoivat vahintaan 200 batia, kun hallista niita sai 50 b. Kaytanto tallaisessa ruokalassa on kateva. Ensin maksat lippuluukulle jonkin summan ja saat sen edesta kuponkeja. Sitten ojennat naita kupunkeja tiskien yli kokeille ja osoittelet mista kulhoista haluat ruokaa. Yleensa kaksi lajia maksaa tietyn summan, kolme tietyn jne. Lopuksi saat lippuluukulta kayttamatta jaaneista kupungeista rahat takaisin. Ei ihme, etta hienot ravintolat olivat lahes kaikki tyhjillaan! Tosin herkkupaikat vetivat vakea. Koko ostoskeskuksen kyseinen kerros oli omistettu ruualle, ja enimmakseen herkuille, kuten leivoksille ja sorpeteille. Maksoin sorpetti annoksestani saman verran kuin ateriastani, mutta se kannatti. Passion ja litsi sorbettini olivat raikkaan herkullisia. Thaikut itse tuntuivat ostavan lahinna juomia. Taalla erilaiset pirtelot ovat hyvin suosittuja. Thaikut nayttavat juovan niita jatkuvasti. Muutenkin he syovat usein, mika selittaa pienet annokset. Taalla ruokaa tulee lautaselle usein harmillisen vahan, mutta se johtuu selvasti siita, etta paikalliset itse vetavat koko ajan katukeittioistaan lihavartaitaan ja nuudelisoppiaan.

Hylattyamme vesipuistosuunnitelman, paatimme lahtea kiinalaisessa kaupungin osassa pyorahtaan. Eilen kavimme Chatuchak markkinoilla, jotka ovat mahdollisesti maailman suurimmat ulkoilma markkinat. Sita mainostetaan maailman suurinpana, mutta varmasti tallaisista markkinoista on vaikea saada eksaktia tietoa ja on vaikea laskea milla tavoin isoin jne. China townikin koostuu paljolti basaareista, joten aikamoiseksi shoppailuksi ovat menneet nama ensimmaiset paivat taalla. Paa asiassa olemme kylla katselleet. Jonkin verran koruja olen ostellut ja yhdet shortsit seka yhden paidan.

Eilen illalla oli hauskaa eraassa baarissa heitella dartsia thaikku tyttojen kanssa. He olivat ihanan iloista porukkaa ja kannustivat aina aanekkaasti minua ja Kallea, kun satuimme heittamaan hyvia tuloksia. Heilla oli peliin aivan omanlaisensa saannot, miten en ollut ennen pelannutkaan, paljon hauskemmat saannot kuin tavallinen dartsi. Pelin idea oli hieman samanlainen kuin jatsissa eli aina pyritaan saamaan tiettyja yhdistelmia/tuloksia ja sen jalkeen ne yliviivataan.

Edelleen minulla on hieman kuumetta. En voi kasittaa mista tama johtuu! Mitaan muita oireita ei ole, mutta kuumetta on aina 37 tai hieman yli, aamulla pari pykalaa vahemman. Mitenkaan erityisen huono olokaan ei ole, nain illalla vahan voimaton.

October 22nd 2008
Sairastelu jatkuu edelleen. Kavin eilen taas sairaalassa, kun ajattelin, etta olisi hyva selvittaa mista on kyse. Tahan astihan he olivat maaranneet laakkeita ilman mitaan tutkimusta, paitsi Nong Khaissa otettiin perustestit. Nyt he ottivat kaikki mahdolliset testit maksa- ja tulehdusarvoista parasiitteihin, mutta mitaan ei loytynyt. Kaikki naytti olevan hyvin. Sairaanhoitaja jopa kommentoi 37,1 asteen lampoani ”no fever”. Tiedan kylla, etta tama lampo on minulle kuumetta! Laakari otti tosissani kuumeiluni, mutta ei loytanyt mitaan selkeaa syyta. Papereihinsa hanen oli tietty pakko kirjoittaa jokin diagnoosi ja siella luki muistaakseni jotain enteriitista eli ruuansulatus kanavan tulehduksesta. Mikaan tulehdus se oman arvioni mukaan kuitenkaan tuskin on, silla tulehdusarvot eivat ole olleet missaan vaiheessa kohollaan ja sita paitsi antibiooteilla ei nayta olevan mitaan tehoja. Laakari kaski jatkaa kuuria, mutta en ole varma onko se enaa aiheellista. Tana aamuna viela otin pillerin, mutta oman kokemukseni mukaan (olen syonyt lukuisia antibioottikuureja ja silloin kun ne ovat olleet toimivia, ne ovat tehonneet jo parin tabletin jalkeen) niiden olisi pitanyt jo alkaa vaikuttamaan.Tosi voimaton olo! Mihinkaan ei kuitenkaan satu ja muita oireita ei juuri ole. Eilen oli selka oudosti kipea, mutta tunnistin sitten kivun happovaivoihin liittyvaksi ja otin Nexiumin, joka tehosi. Juuri tasta syysta on erittain turhauttavaa ja vastenmielista syoda antibiootteja, koska pitka kuuri tulee varmasti johtamaan pahoihin happoongelmiin.

Meilla oli paljon suunnitelmia, mita olisimme tehneet taalla Bangkokissa. Nyt kuitenkin lahes kaikki jaivat toteuttamatta. Kalle loysi jopa reitin, miten olisimme paasseet Paradise Lagoon vesipuistoon. Lahdemme kuitenkin kohta varmaan kaymaan katsastamassa pari Bangkokin kuuluisinta temppelia. Eilen lepailin koko paivan,- mita nyt illalla kavin ostoskeskuksessa nostamassa mielialaani herkuilla-, eika sekaan auttanut mitaan. Aivan sama siis tehdakin vahan jotain, jos vain suinkin jaksaa.

Huomenna olisi lento Intiaan Kalkutaan. Onneksi vointini on kuitenkin sen verran hyva, etta jaksan lentaa. Jos mitaan yllattavaa akillista parantumista ei tapahdu, joudun siella varmaan suoraan sairaalaan. Pakko se siella on selvittaa, mika on vikana. Tama on jo kymmenes paiva kuumetta, joten se alkaa varmasti olemaan elimistolle jo aika raskasta, mika nakyykin voimakkaana vasymyksena.

India's flag

Asia » India » West Bengal » Kolkata
October 24th 2008

Published: October 24th 2008

Tuli aika vahan kirjoitettua Bangkokista kaupunkina ja toisaalta en enaa jaksaisi kirjoittaa pelkastaan siita, joten ajattelin verrata Bangkokia Kolkataan. Olemme olleet taalla vasta pari paivaa, joten kehotan lukijaa suhtautumaan tahan hyvin pintapuolisena vertailuna.

Kaupunkikuva:

Bangkokissa kaupunkikuvaa hallitsivat ;korkeat hyvakuntoiset rakennukset, jotka suurimmilta osin olivat loistohotelleja tai jattilaismaisia kauppakeskuksia, raataliliikkeet, katukeittiot, joista leijaili herkullisia tai vahemman herkullisia tuoksuja, baarit ja ravintolat seka lukuisat hierontapaikat. Kolkatassa arkkitehtuuri on paljolti matalampaa, (ainakin monilla alueilla, silla olemme ajelleet paljon takseilla. 2-3 kerroksisia taloja on paljon) harvat korkeat kerrostalot ovat lahes poikkeuksetta mustien hometaplien peitossa ja muutenkin rappeutuneita. Vanhanmalliset taksit hallitsevat liikennetta. Kaikenlaisia liikkeita on, mutta ne ovat yleensa hyvin pienia, isompia ruokakauppoja on vahan ja kioskeja puolestaan paljon. Yleisesti kaupunkikuva taalla on hyvin monenkirjava, viela varikkaampi kuin Bangkokissa. Vaen paljous ja se, etta lahes kaikki rakennusvanhukset nayttavat nahneen parempiakin paivia, ovat hallitsevin piirre kaupunkikuvassa. Nytkin joku nikkaroi jotain, eli rakennuksia joskus myos korjataan, mutta yleisesti nayttaa silta kuin ne olisi jatetty siirtomaavallan jalkeen (varmastikin moni on rakennettu silloin) oman onnensa nojaan.

Ymparistoasioista:

Bangkok on hyvin siisti kaupunki. Kadunlakaisijoita on joka puolella ja juuri missaan ei nay roskia. Roskiksia on myos mukavasti katujen varsilla. Silti ihmiset eivat selvastikaan ole kovin innostuneita ja valveutuneita ymparisto asioista. Henkiloautoja kaytetaan paljon, muovipussikulttuuri on itsestaanselvyys ja kukaan ei ajele sahkokayttoisilla kulkupeleilla saati sitten polkupyoralla. Myoskaan mitaan kyltteja ympariston hyvinvoinnin edistamiseksi ei nay, kuten Pekingissa nakyi. Myonteinen poikkeus oli, etta eraassa kaupassa nain kangaskasseja, joita mainostettiin ymparistoarvoihin vedoten. Samaisessa hienossa ostoskeskuksessa myyjilla oli rinnassaan pinssi, jossa luki ”think green”. Silti eras heista meinasi vakisin laittaa yhden pienen ostokseni muovipussiin, jouduin lahes ”repimaan” sen hanen kadestaan. He eivat koskaan mitenkaan kasittaneet, etta joku ei halua pussia, silla he olivat niin rutinoituneita pakkaamaan tavarat pussiin. He eivat varmaan ehtineet edes ymmartaa, mita sanoin, ennen kuin sujauttivat tavarat muovin sisaan. Bangkokissa ilmanlaatu oli varmasti huono liikenteen maaran vuoksi, mutta se ei silti tuntunut hengittaessa pahalta. Olisikohan johtunut siita, etta kostea ilmasto sitoi hiukkasia? Varmasti pitempiaikaiset vaikutukset nakyvat ihmisten keukoissa, mutta heti paastojen vaikutusta ei juuri huomaa. Taalla Kalkutassa sita vastoin ilman huono laatu tuntuu valittomasti. Taallakin on kosteaa, mutta se ei tunnu auttavan. Johtuisikonhan osittain siita, etta autokanta on hyvin vanhaa, kun taas Bangkokissa autot olivat erittain uusia? Myos tiet ovat paljolti ahtaita, jolloin paastot jaavat paikoilleen. Roskia taalla Kolkatassa nakee hyvin paljon. Niita on korkeina kasoina usein teiden vieressa. Ihmiset penkovat niita ja selvasti lajittelevat. Tama on tietenkin myonteista ympariston kannalta. Taalla kieratys toimii ja kaikki kaytetaan loppuun asti. Lehmat ja koirat syovat kaiken suinkin syotavaksi kelvanneen, mita ihmiset eivat ole roskakasoista huolineet.

Ihmiset:

Bangkokilaiset ovat, kuten yleensakin suurkaupunkilaiset eli etaisen ystavallisia. Kukaan paikallinen ei alkanut kyselemaan meilta mitaan henkilokohtaista, mutta heidan kanssaan asioidessa he usein hymyilivat ja olivat kohteliaita. Paljolti he suhtautuivat meihin kuin ilmaan. Taalla taas ei voi olla yhta huomaamaton. Juuri talla Sudder streetilla paikalliset ovat selvasti tottuneet ulkomaalaisiin ja tuijotus ei ole kovin voimakasta, mutta varsinkin nuorten aijien paat kaantyvat aina, kun kuljen ohi. Ihmiset nayttavat kaduilla kavelleessaan usein vakavilta. Ystavien kanssa jutellessa tai perheen parissa, he kuitenkin nayttavat naureskelevan iloisesti. Tanaan, kun tulimme sairaalasta taksikuskimme vitsaili jatkuvasti toisten kuskien kanssa huudellen aina auki olevasta ikkunasta, kun liikenne oli pysahtynyt. Eraassa vaiheessa, han selvasti kilpaili nopeudesta viereisen taksin kanssa, jonka kuskia sanoi ystavakseen. Apteekin poika suhtautui meihin hyvin iloisesti ja han oli ihanan avoimen oloinen, kun kyseli maastamme ja, mita pidamme Intiasta. Ihmisille tuntuu olevan hyvin tarkeaa, etta pidamme heidan maastaan. Bangkokissa tallaista kyselya ei esiintynyt. Jos taalla myontaa pitavansa Intiasta, saa palkaksi sadehtivan hymyn. Seka Bangkokissa etta taalla on saanut olla varuillaan, ettei tule huijatuksi asioidessaan milloin missakin. Toistaiseksi vain taksikuski on yrittanyt selkeasti huijata meita eli pyytaa rahaa siita, kun hanella ei ollut vaihtorahaa ja sitten han kavi kyselemassa monilta ihmisilta, kuka pystyisi sarkemaan. Han yritti saada rahaa siita, etta taksi oli joutunut seisomaan paikallaa. Eihan se nyt meidan vikamme ollut, ettei hanella ollut yhtaan vaihtorahaa? Naissa kummassakin kaupungissa on selkeasti mentaliteetti ”ulkomaalaisilta on luvallista yrittaa huijata niin paljon rahaa kuin he aaliot vain erehtyvat antamaan”. Olenkin lukenut, etta intialaiset ovat yleensa hyvin rehellisia, mutta tama ei pade tuntemattomien ulkomaalaisten kanssa asioidessa. Paljon innokkaammin ihmiset taalla haluavat aidosti tutustua meihin, kuin Bangkokissa, sikali ilmapiiri on mukavan lamminhenkinen. Kerjalaisia nakyi Bangkokissakin nyt enemman kuin pari vuotta sitten. Silti heidan maaraansa ei tietenkaan voi verrata Kolkatan kerjalaismaariin. Taalla heita on kaduilla siella taalla. Bangkokissa he aina istuivat kadulla bussipysakkeihin nojaten, ja vain ojensivat kuppiaan, mutta taalla he usein lahtevat seuraamaan. Sanoisin myos etta yleisesti he ovat kurjemmassa kunnossa taalla kuin siella. Taalla he ovat usein hyvin laihoja. Myos eleimet ovat pahemman nakoisia taalla. Tahan asti kaikkialla kulkukoirat ovat olleet kiiltavaturkkisia ja hyvakuntoisia, mutta taalla nakee koiria, joilta nakyy sisaelimet tms.

Hinataso:

Taalla hintataso on yleisesti alhainen. Aamulla soin puuron 18 rupialla ja nyt perunamuussia keitetyilla vihanneksilla 50. (1e on 60 rupiaa) Silti sairaalan kokeet maksoivat 50 euroa ja taksi on sikali kallis, etta he rahastavat matkustajamaaran mukaan. Taksi on siis selkeasti kalliimpi kuin Bangkokissa. Tasokasta guesthousea on taalta vaikea loytaa alle 400 rupian. Onneksi juuri talla 400, joka on meidan bujettimme mukainen alkaa loytamaan jo jonkinlaisia paikkoja. Sanoisin, etta Bangkokista saa halvemmalla tasokkaamman paikan kuin taalta. Jos ei ole niin valia, missa nukkuu, niin silloin Kalkuta on varmasti halvempi. 200 rupian kopit taalla ovat guesthouse kiertelymme perusteella paikkoja, joissa patjojen sisalmykset pursuavat ulos, sangyt ovat lautalavereita ja seinat taynna tahroja. 500-600 rupialla tuntui jo monesta paikasta irtoavan ylellinen huone, mutta nama hinnat ylittavat oman varallisuutemme. Niimpa olemme kiitollisia loydostamme eli Gulistan hotellista, jossa eras huone on juuri 400. Muut huoneet siellakin nayttivat hieman karuilta, mutta meidan huoneemme on kaakeloitu lattiasta kattoon, sangyssa on valkoiset lakanat ja vessakin on siistia kaakelia ilman hometaplia. Bangkokissa hinnat olivat ravintoloissa nousseet huimasti. Siella ei enaa paljon alle neljan euron syonyt mitaan. Sita vastoin katukeittioissa ja food haleissa hinnat olivat pysyneet edullisina.

Tasta paivasta: Kavimme taas tutkituttamassa, mika minua voisi vaivata. Sairaala oli taskokas, mutta ei yhta toimiva kuin Bangkokissa. Testien tulosten saamisessakin menee huomiseen iltaan. Bangkokissa ne sai puolessa tunnissa. Laakarin yksi epaily oli diapetes, mihin kylla monet oireeni viittaavat, mutta toivon mukaan ei kuitenkaan…Jospa huomenna selviaisi jotain!

October 26th 2008
Published: October 26th 2008

Sairastelustani huolimatta olemme onneksi hieman pystyneet tutustumaankin tahan kaupunkiin. Juuri sairastelun ansiosta olemme ajaneet paljon taksilla ja nahneet kaupunkia eri puolilta. Taalla Sudder streetin lahella taas olemme kavelleet jonkin verran etsiskellessa ruokapaikkaa tai katsellessa markkinakojujen tarjontaa. Tein asken muutamia ostoksia joululahjapakettiin, jonka aion lahettaa Suomeen ja taytyy todeta, etta halpaa on. Monenlaisia vaatteita saa 2 eurolla ja perus t-paitoja jopa alle 50 centin. Syominenkin on lahes yhta halpaa kuin Kiinassa. Tosin taytyy myontaa, etta ehka Kiinan paikallinen ruoka menee silti hieman voiton puolelle, silla siella oli aina isot annokset. Toisaalta taalla on hienoa, etta lansimainen ruoka on saman hintaista kuin paikallinen. Nain ei suinkaan yleensa ole, vaan tahan asti esimerkiksi burgerit ovat olleet aina kolminkertaisesti kalliimpaa kuin paikallinen evas. Asken soimme 100 rupialla yhteensa (eli noin 1,60 e) kummatkin mahamme tayteen.

Milta Kolkata on nayttanyt? Ainakin sateiselta. Ensimmaisina paivina ei satanut, mutta nyt sadetta on piisannut. Ostimme tanaan lehtikauppiaalta, (joka tuli sen jalkeen aina uudestaan ja uudestaan kauppaamaan lehtea muistamatta, etta oli jo myynyt meille.Tama osoittaa kuinka intialaiset nakevat kaikki valkonaamat samannakoisina) lehden, jossa sanottiin malarian ja denguen lisaantyneen sateen takia. Pitaa nyt muistaa levitella hyttysmyrkkyja. Tosin on tassa entisessakin taudissa jo stressin aihetta, joten ei oikein jaksa huolestua mistaan epatodennakoisesta malariasta. Sita paitsi, syommehan estolaakitysta. Kolkata on nayttanyt myos koyhalle, mutta ei toistaiseksi aivan niin jarkyttavalle kuin kuvittelin. Ajattelin, etta taalla tormaa koko ajan toinen toistaan sairaammalta nayttaviin ja jollain tavoin vammautuneisiin ihmisiin. Toistaiseksi olen nahnyt vasta yhden aidosti kuoleman sairaalta ja karsivalta nayttavan miehen: han oli uskomattoman laiha, kadeton ja han makasi likaisella peitolla kadun reunassa taristen kauttaaltaan seka paastellen vaikeroivia aania. Muuten kerjalaisaidit, jotka ovat tulleet pyytamaan lapsilleen maitoa tai kelloa soittavat kerjaavat miehet, ovat vaikuttaneet suhteellisen hyvakuntoisilta. Naisilla on ollut jopa kauniit varikkaat sarit paallansa. Laihoja ja hieman likaisia he ovat aina, mutta eivat suuresti karsivan oloisia. Varmaan kerjalaistenkin elama voi olla monenlaista. Toisilla voi olla hieman helpompaa kuin toisilla. Joillakin on kadulla keittovalinneet ja he pystyvat laittamaan ruokaa, silloin jos sattuu olemaan mita laittaa. Joillakin on jopa jonkinlainen pressukankainen teltta kadun varressa. Toisilla taas ei varmasti ole kerta kaikkiaan yhtaan mitaan.

Kun olemme ajelleet muualla pain Kalkutaa, kerjalaisia on nakynyt vain harvakseltaan. Juuri talla alueella heita on jostain syysta eniten. Ehka he ovat keraantyneet sinne, missa on rahaa eli lankkareiden lahelle. Taalla on aika paljon reissaajia, mutta silti he hukkuvat paikallisten sekaan. Mikaan reissaajien getto tama ei todellakaan ole, kuten vaikka Vang Viengnin keskusta. Taalla on mukavasti majapaikkoja ja jonkin verran ravintoloita, seka netti ja pesulapalvelut, joten kaiken tarvittavan ollessa saatavilla, taalla on reissaajan helppo elella. Silti katukuvaa hallitsee paikallisten elama: joku pumppaamassa vetta kaivosta vanhanaikaisella pumpulla, joku saippuoimassa itseaan keskella jalkakaytavaa, ihmisriksat vetamassa isopyoraisia karryjaan, keltaiset taksit puikkelehtimassa ahtailla kaduilla, kengankiilottajat tyossaan, joku leikkaamassa partaa kurkistellen peilin palasesta itseaan, pojat raahaamassa pitkia bamburunkoja, joissa kyhataan rakennustelineita, naiset laiskimassa pyykkia katukivetysta vasten yms. Haasteellisinta taalla on jaksaa byrokratiaa ja kovettaa itsensa sen verran, ettei anna kaikkia rahojaa kerjalaisille. Valilla on pakko kavella heidan ohitsee kuin ei huomaisikaan. Pari kertaa paivassa tulee annettua joku rupia jollekin, mutta maitoa en ole alkanut ostamaan, silla mielestani se yksinkertaisesti maksaa liikaa eli 100 rupiaa yksi pieni pullo. En ymmarra, miten maito maksaa niin paljon! Mista aidit yleensa saavat taalla maitoa lapsilleen? Se on varmasti tavallisellekin intialaiselle liian kallista.

Byrokratia tuli taalla pahimmillaan asken vastaan. Nama tarkeilevia pikku virkamiehia leikkivat nettipaikkojen sedat yleensakin ottavat aina passin tiedot ylos paksuun kirjaansa. Nyt taman paikan seta oli tavallistakin pahempi. Hanella oli jopa digitaalinen sormenjaljen tunnistin, jota han kaytti innokkaasti! Siihen piti painaa miljoona kertaa sormensa. Han otti myos valokuvan minusta, passistani ja kaikki mahdolliset henkilotiedotkin piti kirjoittaa ylos. Kaikki tama vain netin kayton vuoksi! Mita rikollista he kuvittelevat, etta voisin tehda talla koneella tai miten voisin sen sarkea? En kerta kaikkiaan ymmarra tarkoitusta, mutta yleensakaan Intiassa ei kannata kysella minkaan tarkoitusta. Monesti kyse on tavoista, tottumuksista ja ennen kaikkea juuri jarjestelmasta. Yhteiskunnan hierarkia nakyy hyvin tallaisessa byrokratiassa. Luulen, etta kaikki papereiden tayttamiset ja yleisestikin asioiden kirjaus ylos, ovat jaanteita brittien vallan ajoilta. Sairaalassakin jouduin tayttamaan monenlaisia tietoja. Huvittavinmpia olivat kohdat, joissa kysyttiin veljen tai miehen nimea tai muuta holhoojaa. Laakari kysyi myos olemmeko naimisissa ja naytti avoimesti paheksuntansa, kun sanoimme, etta emme ole. Han totesi Intian olevan hyvin konservatiivinen maa, kuin se olisi ollut toimiva perustelu myos hanen henkilokohtaiselle mielipiteelleen ja samalla anteeksipyynto mielipiteen takia.

Nettiaika loppuu. Huomenna jalleen sairaalaan.

October 26th 2008
Published: October 26th 2008
Sairastelustani huolimatta olemme onneksi hieman pystyneet tutustumaankin tahan kaupunkiin. Juuri sairastelun ansiosta olemme ajaneet paljon taksilla ja nahneet kaupunkia eri puolilta. Taalla Sudder streetin lahella taas olemme kavelleet jonkin verran etsiskellessa ruokapaikkaa tai katsellessa markkinakojujen tarjontaa. Tein asken muutamia ostoksia joululahjapakettiin, jonka aion lahettaa Suomeen ja taytyy todeta, etta halpaa on. Monenlaisia vaatteita saa 2 eurolla ja perus t-paitoja jopa alle 50 centin. Syominenkin on lahes yhta halpaa kuin Kiinassa. Tosin taytyy myontaa, etta ehka Kiinan paikallinen ruoka menee silti hieman voiton puolelle, silla siella oli aina isot annokset. Toisaalta taalla on hienoa, etta lansimainen ruoka on saman hintaista kuin paikallinen. Nain ei suinkaan yleensa ole, vaan tahan asti esimerkiksi burgerit ovat olleet aina kolminkertaisesti kalliimpaa kuin paikallinen evas. Asken soimme 100 rupialla yhteensa (eli noin 1,60 e) kummatkin mahamme tayteen.Milta Kolkata on nayttanyt? Ainakin sateiselta. Ensimmaisina paivina ei satanut, mutta nyt sadetta on piisannut. Ostimme tanaan lehtikauppiaalta, (joka tuli sen jalkeen aina uudestaan ja uudestaan kauppaamaan lehtea muistamatta, etta oli jo myynyt meille.Tama osoittaa kuinka intialaiset nakevat kaikki valkonaamat samannakoisina) lehden, jossa sanottiin malarian ja denguen lisaantyneen sateen takia. Pitaa nyt muistaa levitella hyttysmyrkkyja. Tosin on tassa entisessakin taudissa jo stressin aihetta, joten ei oikein jaksa huolestua mistaan epatodennakoisesta malariasta. Sita paitsi, syommehan estolaakitysta. Kolkata on nayttanyt myos koyhalle, mutta ei toistaiseksi aivan niin jarkyttavalle kuin kuvittelin. Ajattelin, etta taalla tormaa koko ajan toinen toistaan sairaammalta nayttaviin ja jollain tavoin vammautuneisiin ihmisiin. Toistaiseksi olen nahnyt vasta yhden aidosti kuoleman sairaalta ja karsivalta nayttavan miehen: han oli uskomattoman laiha, kadeton ja han makasi likaisella peitolla kadun reunassa taristen kauttaaltaan seka paastellen vaikeroivia aania. Muuten kerjalaisaidit, jotka ovat tulleet pyytamaan lapsilleen maitoa tai kelloa soittavat kerjaavat miehet, ovat vaikuttaneet suhteellisen hyvakuntoisilta. Naisilla on ollut jopa kauniit varikkaat sarit paallansa. Laihoja ja hieman likaisia he ovat aina, mutta eivat suuresti karsivan oloisia. Varmaan kerjalaistenkin elama voi olla monenlaista. Toisilla voi olla hieman helpompaa kuin toisilla. Joillakin on kadulla keittovalinneet ja he pystyvat laittamaan ruokaa, silloin jos sattuu olemaan mita laittaa. Joillakin on jopa jonkinlainen pressukankainen teltta kadun varressa. Toisilla taas ei varmasti ole kerta kaikkiaan yhtaan mitaan.

Kun olemme ajelleet muualla pain Kalkutaa, kerjalaisia on nakynyt vain harvakseltaan. Juuri talla alueella heita on jostain syysta eniten. Ehka he ovat keraantyneet sinne, missa on rahaa eli lankkareiden lahelle. Taalla on aika paljon reissaajia, mutta silti he hukkuvat paikallisten sekaan. Mikaan reissaajien getto tama ei todellakaan ole, kuten vaikka Vang Viengnin keskusta. Taalla on mukavasti majapaikkoja ja jonkin verran ravintoloita, seka netti ja pesulapalvelut, joten kaiken tarvittavan ollessa saatavilla, taalla on reissaajan helppo elella. Silti katukuvaa hallitsee paikallisten elama: joku pumppaamassa vetta kaivosta vanhanaikaisella pumpulla, joku saippuoimassa itseaan keskella jalkakaytavaa, ihmisriksat vetamassa isopyoraisia karryjaan, keltaiset taksit puikkelehtimassa ahtailla kaduilla, kengankiilottajat tyossaan, joku leikkaamassa partaa kurkistellen peilin palasesta itseaan, pojat raahaamassa pitkia bamburunkoja, joissa kyhataan rakennustelineita, naiset laiskimassa pyykkia katukivetysta vasten yms. Haasteellisinta taalla on jaksaa byrokratiaa ja kovettaa itsensa sen verran, ettei anna kaikkia rahojaa kerjalaisille. Valilla on pakko kavella heidan ohitsee kuin ei huomaisikaan. Pari kertaa paivassa tulee annettua joku rupia jollekin, mutta maitoa en ole alkanut ostamaan, silla mielestani se yksinkertaisesti maksaa liikaa eli 100 rupiaa yksi pieni pullo. En ymmarra, miten maito maksaa niin paljon! Mista aidit yleensa saavat taalla maitoa lapsilleen? Se on varmasti tavallisellekin intialaiselle liian kallista.

Byrokratia tuli taalla pahimmillaan asken vastaan. Nama tarkeilevia pikku virkamiehia leikkivat nettipaikkojen sedat yleensakin ottavat aina passin tiedot ylos paksuun kirjaansa. Nyt taman paikan seta oli tavallistakin pahempi. Hanella oli jopa digitaalinen sormenjaljen tunnistin, jota han kaytti innokkaasti! Siihen piti painaa miljoona kertaa sormensa. Han otti myos valokuvan minusta, passistani ja kaikki mahdolliset henkilotiedotkin piti kirjoittaa ylos. Kaikki tama vain netin kayton vuoksi! Mita rikollista he kuvittelevat, etta voisin tehda talla koneella tai miten voisin sen sarkea? En kerta kaikkiaan ymmarra tarkoitusta, mutta yleensakaan Intiassa ei kannata kysella minkaan tarkoitusta. Monesti kyse on tavoista, tottumuksista ja ennen kaikkea juuri jarjestelmasta. Yhteiskunnan hierarkia nakyy hyvin tallaisessa byrokratiassa. Luulen, etta kaikki papereiden tayttamiset ja yleisestikin asioiden kirjaus ylos, ovat jaanteita brittien vallan ajoilta. Sairaalassakin jouduin tayttamaan monenlaisia tietoja. Huvittavinmpia olivat kohdat, joissa kysyttiin veljen tai miehen nimea tai muuta holhoojaa. Laakari kysyi myos olemmeko naimisissa ja naytti avoimesti paheksuntansa, kun sanoimme, etta emme ole. Han totesi Intian olevan hyvin konservatiivinen maa, kuin se olisi ollut toimiva perustelu myos hanen henkilokohtaiselle mielipiteelleen ja samalla anteeksipyynto mielipiteen takia.

Nettiaika loppuu. Huomenna jalleen sairaalaan.

October 29th 2008
Published: October 29th 2008

Taalla tapahtuu koko ajan paljon kasittamatonta, joka saa uteliaisuuteni heraamaan ja tekee tasta kaupungista mielta kiehtovan. Asken, kun tulin tanne nettipaikkaan, eteisessa ottaessani kenkia pois, eras ulkoa akkiseltaan ilmestynyt mies kosketti polviani pienella paperilapulla. Han kosketti kumpaakin polveani lapulla, vei sen rituaalisesti pyorittaen kasvojensa eteen ja havisi illan hamaraan. Taas tuli tunne, kuten niin usein Intiassa ”tah, mita tapahtui?”

Jos vain parantuisin, jaksaisin kysella ja tutkailla enemman. Ihailen lansimaisia reissaajia, jotka istuvat kadullaelajien viereen portaille ja jututtavat heita. Taalla on hienoa, etta yleensa kielimuuri ei kohoa eteen! Tahan asti, vaikkapa Mongoliassa, kontaktin saaminen paikallisiin on ollut vaikeaa, silla yhteista kielta ei ole ollut. Taalla hyvin monet koyhemmatkin ihmiset osaavat englantia. Joskus sattuu jokin taksikuski, joka ei osaa puhua yhtaan sanaa, mutta silti han usein ymmartaa hieman. Taalla on niin lukuisia kielia, etta englannista on kehittynyt ikaan kuin yhteinen kieli eri etnisille ryhmille ja siksi yleensa kaikki osaavat sita ainakin jonkin verran. Televisiossa monet kanavat ovat englanniksi ja katukuvassa mainokset ja liikkeiden nimet ovat usein englanniksi.

Tama kaupunki on valokuvaajan paratiisi. Kaikki on niin varikasta, kuten naisten sarit, autot, talla hetkella talot, kun ne ovat koristellut kukilla ja valoilla Diwalin kunniaksi ja vaikkapa myytavat hedelmat. Koko ajan myos tapahtuu kaikenlaista. Hyva kuvahan on sellainen, joka kertoo tarinan! Sellaisia kuvia taalta on helppo saada, ihmiset puuhailevat kaduilla koko ajan jotain. Harva vain kavelee kaduilla, kuten lansimaissa. Taalla kadut eivat ole etenemista varten, vaan elamista varten! Liikenne on valilla hurjaa, silla mitaan tiettyja kaistoja ei selvastikaan ole, vaan taalla pujotellaan. Ei siis ajeta oikeaa tai vasenta laitaa, vaan mennaan siita, mihin milloinkin aukeaa pienikin rakonen. Liikenteen seassa saattaa yhtakkia olla vuohilauma tai lehmia, vaikkakin elaimet ovat suhteellisen harvinaisia. Liikenne koostuu myos ihmisriksoista, tuktukeista, enimmissa maarin keltaisista hyvin vanhoista takseista (ovat aivan museoauton nakoisia, kuten linja-autotkin) ratikoista, busseista, kolmipyoraisista polkupyorista, joissa kuljetetaan usein korkeita kuormia rahtia niin, etta kuski saa olkea selkavaarana, ihmisista jotka kantavat paketteja paansa paalla, harvinaisista henkiloautoista ja skoottereista.

Olihan se eraanlainen aikamatka tupsahtaa modernista Bangkokista yhtakkia tanne. Tietenkin taallakin on joitakin moderneja ostoskeskuksia ja muita hienoja liikkeita. Ne ovat kuitenkin vahemmistona ja meidan majapaikkamme valittomassa laheisyydessa niita ei ole yhtaan. Hieno konditorio taalla on kylla muutaman kadun paassa. Bengal on tunnettu Intian parhaista herkuista! Hyvin monenlaisia leivoksia, suklaisia, pahkinaisia, kermaisia ja koristeellisia, saa 0,10-0,20 e kappale. En muistanut aikanaa kertoa lentomatkasta mitaan, joten mainitsen nyt sen verran, etta nousu oli hyvin pelottava. Kone nosti nokan hyvin pystyyn ja piti samanlaista aanta kuin autosta kuuluu, kun se ei jaksa vetaa liian jyrkkaa makea ylos, tai kiihdyttaessa liian pienella vaihteella. Olin taysin vakuuttunut, etta kohta nokka kaantyy kohti maata! Pystyin rauhoittumaan vasta, kun olimme saavuttaneet lentokorkeuden ja kone oli suoristunut. En ole koskaan ennen pelannyt lentamista, mutta tuo nousu oli hieman ikava kokemus, lasku ei enaa aiheuttanut mitaan jannitysta. Kallen kanssa olimme arvuutelleet, mita lennolla tarjotaan ruuaksi. Mina arvasin, etta saisimme jonkun kuivan kakun ja Kalle, etta saisimme aterian. Olimme kummatkin vaarassa, silla saimme ison ”aarrearkun”, joka oli taynna erilaisia leipia ja leivonnaisia. Voin siis kaikesta huolimatta suositella Air Indian Expressia! Ilmassa pysyttiin ja kone oli aivan tasokas, vaikka penkit olivatkin kulunutta punaista nahkaa ja lentoemannat hieman tylyja.

Kavimme eilen metsastamassa kirjoja. Loysimme yhden kaupan, jossa omistaja ylpeana ilmoitti heilla olevan myos suomalaisia kirjoja. Pitkaan han siirteli korkeita kirjapinojaan, kunnes kaivoi esiin pari alimmaista hyvin polyista teosta. Han otti polyhuiskan ja meni tomuttamaan niita rappusille. Sen jalkeen han tyytyvaisena ojensi ne minulle ”Finnish book, very good books”. Yleensa ”good book” tarkoittaa taalla, etta kirjat ovat hyva laatuisia. Katselin niita eparoiden, uskaltaisiko koskea vai hajoaisivatko ne kasiini. Toinen oli hometaplien peitossa ja toinenkin polysta mustunut. Selailin kirjoja, toinen oli historiateos, joka kertoi kommunismin pahuudesta ja toinen oli romaani, jossa luki etukannessa ”hyvaa joulua isalle jouluna 1950 t.aiti.” Taas tuli hieman aikamatkailija fiilis! Saattaa silti olla, etta menen viela hakemaan taman romaanin, silla taalla ei voi olla kovin valikoiva kirjojen suhteen. Kolkata ei selvastikaan ole suomalaismatkailijoiden suosiossa. Tiesin sen toki etukateenkin, etta monet suomalaiset kayvat kiertamassa vain kultaisen kolmion Delhi, Jaipur, Agra. Suosittelen kuitenkin tuloa myos tanne! Luulen, etta tama on hyvin erilaista Intiaa kuin tuo seutu. Paljon koyhempaa, mutta hyvin omaleimaista.

Jonkin verran olemme jutelleet paikallisten kanssa, mutta aina aika lyhyesti. Eras aija guesthousimme edessa kertoi meille Diwalin merkityksesta hinduille. Ylpeana han sanoi hinduilla olevan hyvin monia festivaaleja, painvastoin kuin kristityilla. Diwali on ilon juhla, jossa juhlitaan Kalia. Nytkin musiikki pauhaa ulkona ja pojat tanssivat Diwali teltan edessa, jonka sisaan on pystytetty Kali kuvaelma eli muutamia taidokkaasti tehtyja koristeellisia nukkeja. Eras ravintolan seta taas piti meille oppitunnin hindujen pukeutumisen merkityksesta, avioliitosta yms.

Sairaalakaynnista vain sen verran, etta skistosomiaasi se ei ollut. Nyt pitaa vain yrittaa parantua itsestaan syomalla hyvin ja lepaamalla, silla mitaan vikaa minusta ei ole loytynyt. Jos huomenna on aamulla kuumetta, saatan viela kokeilla erasta antibioottikuuria(tarkoitettu parasiitteihin), jota toinen laakari suositteli ja toinen ei suositellut.

Huomenna voisi yrittaa tehda jotain muuta kuin menna sairaalaan. Otsikostakin voi paatella, etta olen hieman katkera siita, kun ymparillani on koko ajan tapahtunut kaikkea jannaa, mutta itse olen sairauden takia jaanyt siita hieman ulkopuoliseksi.

October 30th 2008
Published: October 30th 2008

Tanaan kavimme kurkkaamassa kuningatar Viktorian kunniaksi rakennetun palatsin. Tama oli toinen varsinainen nahtavyys, jonka olemme taalla kayneet katsastamassa. Intia museo ei ollut juuri mistaan kotoisin. Bangkokinkin kansallismuseo oli hieman mielenkiintoisempi, silla siella oli sentaan panostettu havainnollisuuteen, esimerkiksi pienoismalleissa, joihin sai mukaan aanikertomuksen tai valot nayttivat kartalla tietyn reitin yms. Intian kansallismuseo sita vastoin oli hyvin perinteinen eli lasin takana oli erilaisia esineita alkaen kivikaudelta ja edeten nykyaikaa kohden. Viktoriapalatsissa oli tiettya loistokkuutta! Siina oli upeaa klassista puhdaspiirteista ja harmoonista muotokielta ja siita huokui tiettya historiallista henkea. Se oli reilu sata vuotta vanha, mutta ainakin ulkoa pain naytti olevan hyvassa kunnossa. Emme menneet sisalle, silla emme pida hinnoittelusta, jossa lankkareille on sata kertainen hinta, mita paikallisille. Intia museossakin tosin oli niin, mutta silloin oli sadepaiva ja emme kertakaikkiaan keksineet muutakaan tekemista.

Eras vanha pitka partainen hippi sanoi minulle tanaan, kun Kalle mainitsi sairaudestani ”Ei tuo ole viela mikaan sairaus, tyypillista tropiikissa, ala ajattele sita vaan keskity nauttimaan. Lahtekaa taalta Sudder streetilta valilla toisaalle seikkailemaan, silla tama ei ole todellista Kolkataa. Tassa kaupungissa sinun ei tarvitse pelata mitaan, taalla olet turvassa, tama on upea paikka.” Taman tyylista han hopisi. Tutustuimme tahan partasuuhun jo lentokentalla. Han tuli samalla lennolla ja menimme hanen kanssaan

samaan taksiin, silla vanhana Intian kavijana han osasi neuvotella hyvan hinnan. Intian rakkaus ei selvastikaan katso ikaan. Muualla reissaajat ovat usein pari kymppisia, mutta taalla nakee paljon vanhempiakin Intiaan hurahtaneita. Tama tyyppi on kylla erittain hauska tapaus, han laskee koko ajan leikkia kaikkien paikallisten kanssa ja sain jopa yrmean apteekin sedan nauramaan. Menimme hanen perassaan apteekkiin, silla han suositteli minulle jotain mineraalipitoista juomaa, joka on hyvaksi jos on ollut pitkaan maha sekaisin. Han sanoi, etta itse on juonut jopa Gangesin vetta samalla, kun on nauttinut tuota mineraalijuomaa(Electral). Itse en ihan niin paljon tuohon ihmejuomaan luottaisi, mutta varmasti on hyva nauttia erilaisia suoloja. Kun Kalle kysyi aijalta, kuinka kauan han aikoo viipya taalla, han vain puisteli paataan ja hymyili kuin pitaisi vastausta itsestaan selvana, ”en tieda, niin kauan kuin tuntuu silta”. Tama on yhteista tosi reissaajille, heilla ei koskaan ole mitaan aikatauluja! Nyt meillakaan ei ole suunnitelmia niin kauan kuin olen sairaana. Onneksi ei ole mihinkaan kiire!

Juttelimme tanaan myos taas eraan paikallisen kanssa. Kavelimme puistossa ja han kaveli vierella, avaten keskustelun tyypillisesti saatilan analyysilla. Han totesi tanaan olevan kuuma paiva. Sitten han kertoi, etta nyt on talviaika, eli yleisesti viileampaa. Ilmasto onkin kieltamatta parin sadepaivan jalkeen ollut ihanteellinen. Yoksi

lampo laskee vain reiluun 20, joten ei ole kuuma nukkua. Paivalampokin jaa yleensa alle 30, joten ei tarvitse koko ajan hikoilla, kuten Bangkokissa. Mies kertoi tyttonsa kerailevan kolikoita, joten kaivelimme taskujamme ja loysimme hanelle pari Thaimaan kolikkoa ja jopa euro 5 senttisen. Sitten han piti meille pitkan esitelman eri Intian kaupungeista ja suositteli majapaikkoja niissa. Han oli koko ajan hyvin mukava ja leppoisan oloinen, joten annoimme hanelle mielellamme muutaman kympin, kun han keskustelun paatteeksi kysyi voisimmeko tarjota hanelle kylman juoman. Talla tavoin aidosti ystavallisetkin ihmiset usein yrittavat hyotya meista reissaajista. On tietty myos poikkeuksia, joskus joku on neuvonut tieta vain tuosta vaan, kun olemme nayttaneet eksyneilta, tai joskus joku haluaa vain pelkastaan tietaa mista maasta tulemme. Usein kadulla kavellessa monet paikalliset pojat tervehtivat minua huutamalla ”hello, how are you” ja valayttamalla levean hymyn. Lapsetkin hymyilevat hellyyttavasti, mutta usein he myos pyytavat jotain, joten he ovat aika rasittavia. Kerran ojensin taksin ikkunasta yhdelle pojalle pari keksia, ja kohta ikkunan takana oli lauma lapsia koputtelemassa ja ojentelemassa kasiaan. Olemme ajatelleet antaa taalla rahaa jollekin jarjestolle, joka tekee toita kadulla elavien parissa. Niin apu menisi varmasti paremmin perille. Aluksi annoin kerjalaisille myos suoraan kateen kolikoita, mutta nyt en ole enaa jaksanut/nahnyt sita kannattavaksi.

Vointini on edelleen samanlainen eli pikku kuumetta on. Aloitin aamulla antibiootit, joiden pitaisi tepsia suolitulehdukseen tai parasiitteihin. Kokeilen nyt laittaa kuvia tanne.

November 4th 2008
Published: November 4th 2008

Reissaajatoveri Kalle hakkeroitui paivittamaan Anskun blogia. Ja tassa hyvin pikainen analyysi lukijakunnalle:

Amri hospital uutena osoitteena jatkamme nyt tautiseksi heittanytta matkaa. Kuume roikkuu siina rajoilla, 37 korvilla, kaypa joskus allakin. Ripulointi saatu antibiooteilla selatettya ja odotellaan viela Magnaxin antibioottisia vaikutuksia. 2-3 paivaa ja olemme kovasti viisaita jos ei jo aivan valaistuneita. Vatsa/suoli-infektio on tohtorimme diagnoosi ja uskomme sita nyt sitten vaihteeksi.

Ok – Ansku jatkaa tasta kunhan nappaily taas kuuluu ohjelmistoon.

– Vieraileva tarinankertoja Kalle

November 9th 2008
Published: November 9th 2008

Olihan se aika rankka episodi! Kuukauden olen ollut sairaana ja juuri, kun naytti epatoivoisimmalta, aloin parantua. Tanaan sain sairaalasta terveenpaperit! Kaikkien mahdollisten kymmenien verikokeiden, rontgenkuvan, virtsa- ja ulostusnaytteiden, seka sonografian mukaan olen taysin terve. Se ei valitettavasti silti tarkoita, etta peruskuntoni olisi viela kovinkaan huippu ja kuumekin viela hieman heittelee.

Tapaamisemme laakarin kanssa aamulla meni seuraavasti. Mina olin hyvin pettynyt, silla olin juuri mitannut lammokseni tasan 37, vaikka se aamummalla oli 36,8. Laakari oli tullessaan hyvalla tuulella ja hymyili huolettomasti kysyessaan vointiani. Olin koko ajan inhonnut entista enemman hanen hymyaan, silla siita sai kuvan, ettei han suhtautunut sairauteeni vakavasti. Sanoin hanelle ”Olet epaonniostunut, kumeeni nousee yha ylos ja alas, en ole vielakaan taysin terve. Mielestani oli suuri virhe lopettaa antibiootti liian aikaisin”. Siihen han vain totesi, ”mahainfektiossa ei koskaan kayteta antibioottia yli 5 paivaa.” Mina ”Oletko edelleen taysin varma diagnoosista”. Laakari ”Olen, silla ripuli meni ohitse ja tulehdusarvot laskivat.” Mina ”Miksi minulla sitten on yha lampoa?” ja sanoin Kallelle, etta sano minua hikoiluttaneen ja palelluttaneen viime yona vuorotellen. Talla tavoin meidan keskustelumme usein etenivat, etta sanoin yhden lauseen, joka usein jai kielitaidon loppuessa keskenkin ja kaannyin kallen puoleen lausahtaen ”sano hanelle…” Kallen sanoessa, mita kaskin, tohtori totesi ”No se voi johtua Intian lampotilasta.” Tata keskustelua kuumeen rajoista kavimme sairaalassa jatkuvasti! Etenkin kansainvalinen tohtori, joka oli kuulema tiedustellut asiaa kaikilta, sanoi ihmisen kehonlampotilan usein luonnollisesti nousevan Intian ilmastossa. Sita paitsi kuumeen virallinen maaritelma heidan mukaansa on 37,2, jota minun lamponi harvoin ylitti, joten heilla oli vaikeuksia suhtautua vakavasti kuumeiluuni. Yritimme sitten kysella taas kerran voisiko kyseessa olla viirus. Aikaisemmin tohtorimme oli suoralta kadelta tyrmannyt taman teorian perustellen, ettei virus yleensa kesta kuukautta. Nyt han kuitenkin myonsi, etta mahdollisesti kyseessa saattaa kuitenkin olla viirus. Oma lopullinen diagnoosini on, etta minulla on ollut monia eri sairauksia.
Ensin sain viruksen ja sittemmin mahabakteerin. Bakteeri aiheutti parin paivan ripuloinnin ja sairaalassa he saivat sen kukistettua. Bakteeri sai aikaiseksi myos virtsatientulehduksen, mutta se oli jo sairaalaan paastyani aikalailla parantunut. Virus on selvastikin yha hengissa, silla kuumeilu jatkuu, mutta sen kanssa on nyt vain yritettava elella. Hyvin pientahan kuume on, joten sen ei pitaisi olla elimistolle vaarallista. Ainoa haitta siita on vain jatkuva vasynyt olo. No, huomenna lahdemme rantakohteeseen Dighaan ja yritamme loytaa sielta rauhallisen majapaikan, jossa on hyva lepailla.

Ainoa huvi sairaalassa oli yrittaa paasta kiipeamaan kattoterassille vartijoiden huomaamatta. Jostain syysta sinnekin meno oli kiellettya. Kallen kanssa kavimme kuitenkin muutamia kertoja siella haukkaamassa happea ja ihastelemassa Kolkatan varikasta maisemaa. Meidan piti aina ensin hieman vaijya huoneeni ovella ja tarkkailla siivoojahenkilokuntaa seka vartijoita. Silloin, kun kaytava naytti hiljaiselta, tai kukaan ei katsonut meihin pain, livahdimme akkia portaikon ovelle. Ensimmaisina paivina minulla ei ollut edes mitaan tarvetta paasta huoneestani minnekaan. Pehmea sankyni tuntui maailman parhaalta paikalta ja halusin ainoastaan nukkua. Muutaman paivan paasta kuitenkin, kun oloni vaikutti paremmalta, ajattelin lahtea Kallen seurassa kaymaan sairaalan pihassa. Kavelimme vain muina miehina kohti hissia, mutta hissin kayttaja pysaytti meidat valittomasti. Pian paikalle tuli hoitaja selittamaan, etta saisin kavella ainostaan tietylla kaytavalla ja ulosmeno olisi ehdottomasti kielletty. Han sanoi sen olevan sairaalan saannoissa, silla joskus joku potilas oli yrittanyt karata maksamatta ja potilaata voisivat levittaa sairauksia. Tiesin, ettei oma sairauteni ollut tarttuva. Sanoin hoitajalle, etten ollut mikaan vanki ja kavisin vain pihassa, mutta han puisteli paataan. Silloin minut valtasi voimakas suljetunpaikan ahdistus. Siihen asti ei ollut ollut tarvetta paasta mihinkaan, mutta nyt kun tiesin, etten paasisi, vaikka haluaisin, minut valtasi voimakas tarve paasta ulos, tuntui, etta seinat kaatuvat paalle. Loysin sitten eraan portaikon ja lahdin laskeutumaan. Paasin alaovelle asti kenenkaan hairitsematta, mutta siita kurkattuani nain vartijoita. Odotettuani hieman he kuitenkin lahtivat. Paasin helposti istumaan ulkoportaille vahaksi aikaa. Nautin taysin siemauksin avarasta taivaasta ja tunsin itseni vangiksi, joka on juuri vapautunut. Oloni oli myos voitonriemuinen ja helpottunut ”paasimpas ulos, minua ei voida pitaa vakisin neljan seinan sisalla”. Kun olin istunut siina pari minuttia, saatoin mielellani vapaehtoisesti palata takaisin sisalle ennen kuin lahestyva vartija edes ehti tulla sita kaskemaan.

Taalla Amri sairaalassa, jota en kylla voi suositella, mutta minka puoleen kaantyisin kuitenkin mielummin kuin Apollonin, kaikki yrittivat kovasti tehda olomme kotoisaksi. Alku oli hyvin lupaava, silla ensiavussa oli uskomattoman ystavallista porukkaa. Eras aija kyseli selvastikin minua rauhoittaakseni ja saadakseni minut paremmalle tuulelle minulta koko ajan kaikenlaista. Han hymyili hyvin aurinkoisesti ja tiedusteli harrastuksistani, mita kielta puhun, kyseli passistani mitka sanat ovat suomenkielta, antoi puhelin numeronsa minulle tarjoutuen Kallen ja minun oppaaksi kaupungille sitten, kun paranen, puhui kanssani pojasta, joka oli toinen potilas ja selitti hanen tilaansa yms. Sain mukavasti huomion pois omasta karsimyksestani, kun katselin poikaa, joka oli astunut lasin palaseen ja oli hyvin peloissaan laakarin yrittaessa poistaa lasia, erityisesti han saikkyi jaykkakouristuspiikkia.

Meilta tiedusteltiin aina aterioiden jalkeen ”Was it OK, madam/sir?”. Silti ateriat olivat harvoin juuri sita, mita pyysimme ja usein ruoka oli jaahtynytta. En voi kasittaa, miten he eivat saaneet keittiota paremmin pelaamaan kaikesta suuresta yrityksesta huolimatta! Aluksi tuntui kasittamattoman hienolle, etta saisimme tilata mita vain ja ei tarvitsisi valita listasta. Mutta sittemmin valinnanmahdollisuudet osottautuivat hyvin rajallisiksi. He eivat esimerkiksi ymmartaneet ”lihapullan” kasitetta. Lahes aina soin vihanneksia, riisia, perunamuussia ja hedelmia. Aamulla soin aina puuroa ja iltapalalla usein pastaa. Joskus kun pyysin luutonta kanaa, sain kunnon luumoykkyiset kimpaleet kuppiini. Olihan se silti mukavaa saada pieni hovikumarrus, kun keittiopoika toi ruuan ja siivoojat olivat hyvin kohteliaita kysyessaan luututessaan lattian ”Onko nyt siistia madam.” Suurin puute sairaalassa oli, etta laakari kavi vain kerran paivassa. Aina loppupaivasta ilmaantui paljon kysyttavaa, mita emme sitten seuraavana aamuna enaa muistaneet tohtorilta tiedustella. Elokuvia katsellessa ja kirjoja lukiessa kului suurin osa toipilasajastani! Kalle sai jopa hakea minulle Sudder streetilta sen yli 50 vuotta vanhan polyisen teoksen. Se on sittemmin osoittanut luettavaksi. Taalla ei voi olla turhan nirso suomenkiellisten kirjojen suhteen, niista on alkanut olemaan aikamoinen pula.Jos jotain hyotya pitaa loytaa sairaala ajastani, opin siella huomattavasti englantia. Elokuvien teksteista ja siita, kun yritin vakisin selittaa laakarille mita haluan, vaikka sanat olivat taysin hukassa, oli paljon hyotya. Joka aamu luimme myos sanomalehden, jonka lehtiaija toi oveen koputtaen aamuisin tasmallisesti 7 aikoihin. Sehan siella hieman hairitsi, etta joka aamuheratys oli kuuden jalkeen, jolloin sairaanhoitajat tulivat vaihtamaan lakanat. Sen jalkeen huoneessa alkoi ravata milloin mitakin porukkaa siivoojista keittajiin. Loppupaivina laitoimme oveen lapun, ettei hairintaa ennen 8. Viimeisena yona Kalle meni jopa niin pitkalle, etta kiilasi poydan oven eteen. Lahtoni sairaalasta oli juhlava. Minut karrattiin hoitajien ymparoimana kaytavalle pyoratuolissa, otettiin kuvia ja ojennettiin ruusu. Vahan jopa havetti siina tilanteessa olla hankala potilas, mutta silti kylla sanoin heille suorat sanat, kuinka pettynyt olen heidan sairaalaansa. Olen silti varma, etta paadymme Kallen kanssa heidan nettisivuilleen kuvatekstin kanssa ”Namakin lansimaalaiset olivat hyvin tyytyvaisia sairaalamme hoidontasoon”. Nyt kun ajattelen niin ei se hedan vikansa ole, ettei virukselleni voi tehda mitaan. He olisivat kuitenkin silti voineet edes myontaa,ennen kuin viime hetkilla, etta se voi olla virus ja ennen kaikkea hoitajat olisivat voineet opetella mittaamaan kuumetta oikein. Mittari oli aina liian vahan aikaa. Sitten, kun se oli oikean ajan ja tulos oli 37,2, he totesivat tyytyvaisina ”no fefer”. Kyllahan se arsytti, kun oloni oli mita oli ja tiesin sen olevan kuumetta.

Kansainvalinen tohtori oli koko ajan hyvin lipeva. Han selitti, etta voisimme koska vain soitaa jos olisi mita tahansa ongelmia tai muuten kysya hanelta. Han auttaisi kaikessa. Viimeisena iltana han kehtasi jopa tiedustella olenko yha pettynyt heidan sairaalaaansa, vaikka olen jo terve, yrittaen selvastisaada minut muuttamaan mieleni. Oloni ei ollut yhtaan terve! Olihan se mukava tietaa hanen auttavan kaikessa, mutta ongelmiin ei koskaan tullut mitaan muutosta, vaikka kerroimmekin niista hanelle.

Nyt pitaa lopetella ja lahtea syomaan. Pitaa nyt vain reissata paiva kerrallaan ja nauttia joka hetkesta, silla en yhtaan tieda kuinka kauan reissua kestaa. Niin kauan kylla jatkan kuin suinkin jaksan!

November 12th 2008
Published: November 12th 2008

Yritan keskittya kirjoittamaan, vaikka nettipaikan pitaja aijat kurkkivat vieresta ja kyselevat koko ajan ”Mika kieli” Miksi et kirjoita kahdella kadella” yms. Kalle ihmettelee kauankohan he jaksavat tuijottaa, vaikka eivat ymmarra mitaan.

Olemme nyt Dighassa, joka on Kolkatalaisten rantakohde ja etenkin nuorten parien suosiossa. Nain viikolla taalla on kuitenkin hyvin hiljaista. Mistaan muualta tanne ei selvastikaan tule porukkaa. Mita olemme jutelleet ihmisten kanssa, kaikki ovat Kolkatasta ja bussifirmat mainostavat vain matkoja Kolkata-Digha. Eilen juttelimme ranskalaisen Patrikin kanssa, joka on ainut lansimaalainen, johon olemme taalla tormanneet. Toisaalta hankin lukeutuu paikallisiin, silla han on asunut taalla 7 vuotta. Han sanoi taalla kayvan vuoden aikana noin 30 lansimaista reissaajaa. Han kutsui meidat vieraaksi kylaan, jossa asustelee, mutta viela hanta ei ole nakynyt oveemme koputtelemassa, joten en tieda ehdimmeko kylaileen. Lahdemme taalta nailla nakymin huomenna Chandipuriin, joka on viela pienempi paikka kuin tama, mutta siella pitaisi olla kirkkaammat vedet.

Eilen kavimme uiskentelemassa aaltojen tyrskyissa. Vesi oli hyvin hiekkaista, mutta ei muuten likaisen nakoista. Hiekka teki siita kuitenkin hyvin sameaa, joten ei uskaltanut kovin kauaksi rannasta. Vesi oli ihanteellisen lamminta. Kylpylan lampoista, mutta kuitenkin aavistuksen virkistavaa. Sain kastautua siina jo ennen varsinaista uintireissuamme. Lahdimme aamulla kavelemaan rannalle, johon viettaa betoni rinne. Ajattelin oikaista eraasta kohden, joka oli hieman marka, mutta ajattelin, ettei rosonen petoni voi olla liukasta. En ehtinyt ottaa kuin yhden askeleen kuin jo huomasin laskevani vauhdikkaasti liukumakea kohti rantaan lyovia aaltoja. Silloin oli viela nousuvesi, joten hiekkarantaa ei ollut juurikaan nakyvissa, vaan petoni laski suoraan kohti merta ja aallot nousivat petonirinteelle. Ei kai siina muuta vaarallista oli ollut, mutta meresta olisi voinut olla vaikea paasta siita kohtaa ylos jos olisi liukunut aivan veteen asti. Vanhan kiipeilijat ottein loysin kuitenkin kivesta nopeasti pienet koloset, joihin iskin sormeni ja vedin itseni ylos.

Viimeisena yona Kolkatassa meita kiusasivat jalleen petipunkit. Emme saaneet viihtyisaa hotelli Galaksin huonettamme vaan jouduimme menemaan Checkpointiin, jossa oli hyvin nuhjuista. Petipunkki halytyskelloni alkoivat heti soida, mutta olin niin vasynyt, etten jaksanut lahtea etsimaan parempaa paikkaa, varsinkin kun ne olivat Sudder kadun ymparistossa kiven alla. Myrkytin sankyni ja itseni huolella ennen nukkumaan menoa. Yolla selvisi, etta se oli kannattanut. Kalle herasi keskella yota armottomaan kutinaan ja han oli taynna paiseita. Itse huomasin vasta aamulla kasissani ja jaloissani vain muutamia hyvin pienia patteja. Kuinka tunnistat petipunkki paikan? Kokolattiamatto, sanky likaisen seinan vieressa ja ohuet nuhjuiset vanhat patjat ovat mahdollisia merkkeja. Mita voit tehda? Veda sanky irti seinasta, pyyda vaihtamaan lakanat, ala kayta huopaa vaan nosta se heti kauaksi sangysta ,ja myrkyta itsesi seka sankysi. Talla kertaa hotelli Sea Hawkissamme ei onneksi ole ollut petipunkkeja! Oli kylla juhlanpaikka huomata, etta olimme loytaneet sen verran tasokkaan paikan, silla taallakin hyvat asunnot olivat tiukassa. Loysimme kuitenkin hotellin joka on ulkoapain jopa ylellinen. Siella on hieno puutarhamainen sisapiha, meri nakoala ja oma terassi. Sisalta huoneet ovat kuitenkin paastetty rapistumaan ja kaikki on kulunutta. Huoneemme on kuitenkin lattian luuttuamiseni jalkeen hyvinkin viihtyisa, lukuunottamatta vessaa.

Eilen palatessamme hoteelliimme sanoin akkiseltaan Kallelle ”Oletko koskaan nahnyt noin isoa kaarmetta?”. Sanoin taman hyvin rauhallisesti ja ihastuneella aanella. Silti Kalle hatkahti. Katselimme kummatkin vaikuttuneena viereisen terassin parvekkeella paivaa paistattelevaa 1,5 metrin mittaista kaarmetta. Liikuimme hiljaa sen ohitse korkeintaan parin metrin paasta. Minua puistatti vasta jalkeenpain hieman, kun kaarme lahti liikkeelle. Paikallaan se oli nayttanyt niin vaarattomalle ja ystavalliselle, mutta liikkeella se oli selva saalistaja. Se liikkui uskomattoman nopeasti luikerrellen. En ole kylla tyypillinen naisihminen, kun en yhtaan saikahtanyt. Enemman pelkasin jattimaista lentavaa koppakuoriaista illalla huoneessamme. Nyt taytyy antaa Kallelle vuoro.

November 16th 2008
Published: November 16th 2008

Saavuimme tanaan Bhubaneswaraan junan toisessa luokassa, joka oli alhaisin mahdollinen luokka. Intian junaluokitukset ovat hyvin sekavia, silla toisenluokankin alla on eri tasoisia luokkia. Kokonaisuudessaan taalla on kasittaakseni 7 erilaista luokkaa ja parempiin ilmastoituihin paikkanumeroin varustettuihin vaunuihin on aikalailla mahdoton saada lippuja ilman varausta. Me matkustamme aina ilman tarkkoja suunnitelmia, joten nayttaa silta, etta meidan luokaksemme varmaankin vakiintuu tuo kyseinen sikaosasto, silla sinne paasee viimehetkillakin ennen junan lahtoa. Nama vaunut eivat koskaan tule tayteen, vaan junaan angetaan vieriviereen ja tungetaan vakisin sisalle, vaikka juna jo pullistelisi rajahtamispisteessa, osa porukasta jaa ulos roikkumaan avonaisista ovista.

Aluksi naytti, ettemme mitenkaan mahdu junaan, silla Kalle oli viela puoliksi ulkona, kun juna lahti liikkeelle. Paasin kuitenkin kiipeamaan eraan sakin paalle ja tilaa tuli juuri sen verran, etta Kalle mahtui rinkkoineen sisalle. Ensin seisoin epamukavasti sakin paalla, jossa en saanut painoa kummallekin jalalle, vaan valilla seisoin yhdella jalalla. Pian juna kuitenkin pysahtyi ensimmaiselle asemalle, jolloin paasin ankeamaan vaunujen valikaytavalle, jossa oli hieman valjempaa ja mahdoin seisomaan ilman etta olisin ihmismassan puristuksessa. Samalla paasin eroon ahdistelijoistani. Teinipojat olivat toisaalta mukavia kyselleessaan minulta Suomesta ja rupatellessaan mukavia, mutta samalla he ikaan kuin vahingossa hipeloivat. Junan vaunujen valissa istuskeli hyvin kohtelias vanha mies. Han nosti vartavasten sakkinsa minulle penkiksi

seinanvierustalle ja kehoitti istumaan sen paalle. Kun soin evaita, tarjosin hanellekin kekseja ikaan kuin vastapalvelukseksi. Sittemmin han raivasi tavaroitaan ja siirtyi hieman viitteloiden, etta Kallekin paasisi tuohon syntyyneeseen pieneen rakoseen istumaan. Loppumatkasta junasta poistui suurin osa porukasta ja paasimme jopa penkeille istumaan. Kokemukseni tuosta alemmasta luokasta olivat siis paasaantoisesti hyvia! Junaan oli vaikea paasta sisalle, samoin kuin uloskin. Mutta jos naista vaativista tehtavista selviaa, loppu on kohtalaisen helppoa. Vaikka juna olisi kuinka taynna, saa sita aina johonkin raivattua itselleen pikku sopen, jossa on siedettava istua/seisoa. Pitaa vain opetella tunkemisen jalotaito! Toisaalta voi myos luottaa siihen, etta aina on mukavia vanhempia ihmisia, (jostain syysta he ovat aina ystavallisimpia meille) jotka tarjoavat apuaan, osaavat osoittaa jonkin paikan, johon ”leiriytya”.

Nyt palaan ajassa taaksepain ja siirryn Chindipuriin. Digha oli viihtyisa rantakohde, mutta Chandipur oli viela pari astetta enemman kohti paratiisia. Ei Chandipurkaan viela mikaan Perhentian (olimme siella hiljaisella kaudella pari vuotta sitten. Nyt tuo Malesian saari on varmaankin jo liian suosittu) ollut, mutta paljolti jo sinne pain. Miten kuvailisin Chandipuria? Se oli hyvin pieni kyla. Paikka kuului Balasoren alueeseen ja muodostui vain noin 8 hotellista, muutamasta pikkukioskista, matkamuistomyymalasta ja arviolta alle 50 paikallisten asumuksesta. Tosin perheita asui myos hotelliensa yhteydessa. Sanoisin, etta

kaikkien Intian pikkukylien ja usein kaupunkienkin hotellienpitajat asuvat hotellien tiloissa. Chandipurissa oli paljon ihania kaktuksia. Eraalla perheella oli jopa korkea kaktusaita pihansa ymparilla. Maasto oli hyvin hiekkaperaista, hienojakoista valkeaa hiekkaa. Rannan lahella oli hiekkaista metsaa, jossa puita oli harvahseltaan siella taalla keskella hiekkadyyneja. Dighassakin oli tallaista hienoa hiekkametsaa, mutta Chandipurissa metsikko ja ranta oli aivan guesthousimme vieressa. Kieltamatta majapaikan onnistunut valinta vaikuttaa paljon siihen, millainen maku paikasta jaa. Joskus se vaikuttaa harmillisenkin paljon. Jos sattuu esimerkiksi valitsemaan petipunkkihuoneen ja aamulla joka paikasta syyhyttaa niin paljon, ettei voi keskittya mihinkaan muuhun, ei paikkaa voi muistella kovin lammolla. Nyt kuitenkin valitsimme Asha Nivas guesthousen, joka osottautui hyvaksi ja viihtyisaksi kodiksi. Se oli mukavaa vastapainoa hotelleille, silla siella oli kuitenkin myos pieni oleskelutila. Mitaan Kallen kaipaamaa kirjahyllya ei vielakaan ollut, puhumattakaan lohoilysohvista, joihin olisi hyva asettua lukemaan. Kuitenkin sielta loytyi terassi muovituoleineen ja pyotineen, josta oli hyva nakoala merelle. Guesthousissa oli myos erittain hyva palvelu. Tietenkin kaikki oli erittain hidasta, kuten intialaisuuteen kuuluu, mutta kaikki tapahtui kuitenkin aikanaan. Sain kattilassa keitettya kuumaa vetta peseytymista varten eli sain jarkattya itselleni kuuman suihkun ja saimme vaihdatettua lampun, etta naimme lukea illalla.

Sahkot toimivat maaseudulla yllattavan hyvin. Dighassa ei ollut yhtaan katkosta ja Chandipurissakin vain

pari. Kolkatassa sahkot patkivat koko ajan. Kesken ruokailua ravintolassa saattoi tulla sakkipimeaa ja omistajat joutuivat tuomaan kynttiloita poytiin, kunnes saivat generaattorinsa kayntiin. Siella kaikilla oli itserakennetun nakoiset generaattorit, jotka pitivat valtavaa aanta ja paastivat ulos bensahoyryja. Maalla siis kaikki oli parempaa! Hiljaisuus oli upeaa, varsinkin Chandipurissa! Ei mitaan alyttomia toottailyn aania. (Kun ajoimme dighaan autossa oli uskomattoman selkapiirta karmiva tootin aani. Se kuulosti kuin kirkuvalta hammaslaakarin poralta. Chandipuriin matkatessa automme aani oli paljon mielyttavampi. Toottiin oli nauhoitettu eraanlainen melodia. Se kuullosti suurin piirrtein ”tyttydy tyttydy ty tyyy”) Kerjalaisia ei nakynyt ollenkaan maaseudulla. Koyhan nakoisia ihmisia kylla tuli silloin talloin vastaan, mutta kukaan ei pyytanyt mitaan ja mitaan”vaatemyttyja” ei nakynyt katujen varsilla, kuten Kolkatassa.

Meihin suhtauduttiin Chandipurissa hyvin uteliaasti. Autot saattoivat pysahtya meidan viereemme tiella kavellessamme ja aijat veivata ikkunan auki vain katellakseen ja sanoakseen ”hello”. Jo lahtiessamme Dighasta ja ylittaessamme Lansi-Bengalin rajan siirtyessamme Orissan puolelle, saimme valtavasti huomiota osaksemme. Odottaessamme bussia Orissan rajalla, meita tuijotettiin avoimen uteliaasti ja joku tuli kyselemaankin perustutustumiskysymykset. Kun bussi saapui ja kavelimme sita kohti, huomasimme yhtakkia olevamme nuorten poikien piirittamia. Olimme kuin filmitahtia! Nuoret pojat nayttavat olevan kaikkialla innokkaampia tekemaan tuttavuutta. Muita ihmisia kielitaidon puute varmaankin oli pidatellyt, mutta kun nama englannintaitoiset pojat huomasivat meidat, heita ei pidatellyt mikaan. Heita oli varmaan ainakin pari kymmenta ja he kaikki tungeksivat ymparillamme. Yhtakkia joku heista keksi kaivaa kameran esiin ja pian kameroita alkoi ilmaantua enemmankin, oli hienoa digikameraa ja vanhanaikaisia isoja lootia. ”photo photo” huudahdukset kaikuivat ilmassa. Annoin omankin kamerani eraalle ja niin salamat valahtelivat. Samaan aikaan he kyselivat ”Keta olette, mista tulette, kauanko olette olleet Intiassa, minne menette, mita olette pitaneet maasta, oletteko ystavia?” Kun vastasin viimeiseen kysymykseen, etta Kalle on aviomieheni, saimme raikuvat aploodit ja hurraa huudot. Olin aika ihmeissani naista suosion osoituksista, mutta varmaan he paattelivat, etta olimme vasta menneet naimisiin. Olemme katsoneet parhaaksi sanoa kaikille olevamme aviopari, silla niin saamme paljon parempaa kohtelua ja valtymme paheksuvilta kysymyksilta. Apollo sairaalaan tohtori opetti meille kantapaan kautta, etta Intia on tosiaan hyvin konservatiivinen. Paatimme tosin jo Suomessa, etta olemme taalla naimisissa, mutta aluksi se meinasi unohtua.

Bussissa eras nuorimies tuli taas juttusille. Hanella oli tavanomaisten kysymysten lisaksi myos muuta tiedusteltavaa. Han oli utelias uskontomme suhteen ja ei meinannut millaan ymmartaa, kun Kalle sanoi olevansa buddhalainen. Viimein se meni kuitenkin hanelle perille. Han sitten ilmoitti kuin anteeksipyytavalla savylla olevansa muslimi. Hanella oli selvasti ennakkoasenne, etta kaikki lannessa inhoavat muslimeja. No, ei se Usan politiikan takia ihme olekaan, etta lansi antaa tallaista kuvaa. Hanen sanojensa jalkeen meinasi kuitenkin tulla pitka hiljaisuus. Ajattelin, etta minun on rikottava hiljaisuus, ettei han paattele, etta meillakin olisi jotain muslimeja vastaan ja sanoin itse olevani kristitty. Han sitten ihmetteli vahan, miten sovitaan yhteen, kun Kalle on buddhisti. Seuraavaksi han halusi tietaa, millainen avioliitto meilla on. Ymmarsin hanen puheestaan, etta jarjestetty avioliitto on yha Intiassa yleinen. Sanoin meilla olevan rakkausliiton, johon han nyokytteli innokkaasti.

Chandipurissa kavimme rannalla myos lisaa mielenkiintoisia keskusteluita. Eras noin 16-18 vuotias aija halusi tietaa, miten tytot ja pojat tulevat toimeen keskenaan Suomessa. Kun Kalle ei ymmartanyt hanen hienovaraista vihjailuaan, han veti Kallen sivummalle. Tama oli mielestani hyvin huvittavaa. Han halusi suojella, minua tallaisilta miestenjutuilta. Kuiskaten han kyseli Kallelta ovatko suhteet, kuten Usassa eli hyvin vapaita ja han ylpeasti ilmoitti lukeneensa nain internetista. Mina olin tahallani lahestynyt keskustelijoita, enka suostunut jaamaan syrjaan. Intiassa on hyvin tavallista, etta nainen on syrjassa keskustelusta, tai vastaa vain jos kysytaan. Kalle yritti sitten selittaa, etta kaikki on hyvin yksilollista. Lansi on invidualistinen! En tieda meniko sanoma perille, mutta ainakin yritimme sanoa, etta sukupuolet ovat saman arvoisia ja riippuu ihmisista, miten he toimivat, eli onko heilla esiaviollisia suhteita yms. Taalla on kylla hyvin vahvasti herannyt siihen, miten lannessa tosiaan ollaan yksilokeskeisempia. Tassa on tietty seka hyvat etta huonot puolensa.

Jatkan huomenna, silla tama netti on hyvin kallis.

November 17th 2008
Published: November 17th 2008

Nyt ajattelin muistella hieman, mita olemme puuhailleet viime aikoina ja milta Intia on vaikuttanut. Viimeksi kirjoitin vahan liikaakin vain eri keskusteluista, joita olemme taalla kayneet. Ne ovat usein aika tylsia, silla ihmisilla on lahes aina samat kysymykset. Joskus kuitenkin syntyy kiintoisiakin juttutuokioita, kuten nuo avioliittoa ja uskontoja koskevat, joista viimeksi kerroin.

Palaan nyt ajassa taaksepain aina Kolkataan asti. Viimeisena paivana ennen sairaalareissuani kavimme katsastaan Kalighat temppelin. Siella suoritimme mielenkiintoisia rituaaleja, joissa piti koskettaa kukkaseppeleella otsaansa, lausua perheenjasentensa nimet ja ripustaa seppele roikkumaan alttarin ylapuolelle. Yhdessa vaiheessa kukkia piti myos heitella eraan patsaan juurelle ja samaan aikaan oppaamme piirsi meille otsaan punaiset taplat. Oli mukavaa saada temppeliin opas, vaikkakin han intialaisittain ankesi vakisin seuraamme ja alkoi pyytamatta esitella temppelia. Kerrankin olin kuitenkin kiitollinen tallaisesta neuvonnasta, silla nain saimme paljon enemman irti paikasta. Opas selitti innokkaasti, kuinka joka paiva aamulla ja illalla uhrataan vuohi Kalin kunniaksi. Vuohenverta olikin jokapaikassa eraan alttarin juurella. Lopuksi saimme ranteeseemme nauhat, jotka kertovat meidan olevan aviopari. Sittemmin seurasi tyypillinen ”otetaan rahat pois turisteilta” vaihe. Tama jatkuva huijaus, jota on kaikkialla Intiassa, aina hieman pilaa muuten hienojen paikkojen kuvaa, mutta se on vain hyvaksyttava erottamattomana osana tata maata. Taytyy oppia suhtautumaan, kuten vanha valkopartainen hippiystavamme, joka naureskeli vain kaikille rahannyhtamisyrityksille, teki pilaa kauppiaista, jotka yrittivat pyytaa liikaa ja tinki kaikesta heittaen samanaikaisesti huumorilappaa. Kyseinenkin temppelipappien huijausyritys oli kieltamatta oikeasti hyvin huvittava! He sanoivat kaikkien kavijoiden yleensa lahjoittaneen reilu 1000 rupiaa. Ensin kauhistelimme summaa ja mietin miten kehtaamme lahtea lahjoittamatta nain paljon. Heidan kirjassaan, johon merkittiin kaikki lahjoitukset, luki aina 1100 tai 1200 rupiaa. Vahan asiaa ajateltuamme, hoksasimme kuitenkin heti, mista on kyse. Mina en oikeastaan ymmartanyt, minkalainen huijaus oli kyseessa, mutta haistoin kuitenkin ukotuksen. Kalle selitti myohemmin, etta he olivat selvasti lisanneet ykkosen aina kaikkien lahjoitusten eteen, jolloin naytti, etta kaikki olisivat lahjoittaneet isoja summia. Homma vain paljastui siina, etta tilikirjaa katsellessa herasi kysymys, miksi kaikki olisivat lahjoittaneet vahan yli tonnin, miksei koskaan tasarahaa. Lahjoitimme lopulta pari sataa, vaikka eihan se pakollista olisi ollut. Mutta tallaisesta kivasta kokemuksesta (huijausta lukuunottamatta) maksoi mielellaan.

Chandipurissa aikamme kului paljolti lepaillen. Jaksan aivan hyvin touhuilla aina valilla jotakin ja usein keskipaivalla on taysin virkea olo, silti kuume verottaa voimia. Paljon enemman on tullut nukuttua kuin terveena ollessa, jolloin kylla silloinkin nukuin usein 10 tuntisia oita. Dighassa nukkuminen oli hieman ongelmallista, silla joka aamu aikaisin alkoi kuulua ikaan kuin kattilankansien yhteen lyomista ja kovaa rummutusta. Luulen, etta kysessa oli jonkinlainen joka aamu suoritettava auringonnousun rituaali. Kerran, kun kurkkasin ikkunastamme, heratessani tahan meteliin, nain naisia kavelemassa hitaana kulkueena rantatieta ja heilutellen jotain soittimentapaisia. Chandipurissa oli hiljaisempaa, mutta naapurimme soittivat usein musiikkia iltaisin. Tosin intialainen musiikki on mielestani hyvin mielyttavan kuuloista, joten oikeastaan siihen oli mukava nukahtaa. Kavelimme paljon hiekkarannalla, joka oli uskomattoman pitka ja levea. Vesi ei ollut mielestani yhtaan kirkkaampaa kuin Dighassa(Lonely planet oli taas vaarassa. Olen kylla ylpea, etta reissasimme pari kuukautta ilman mitaan opaskirjaa! Vasta Kolkatasta ostimme opuksen ja tahan asti se on ollut taas monessa asiassa vaarassa, esim. kartoissa mikaan ei pida paikkaansa Phubaneswaran kohdalla), mutta silti meressa oli aivan hyva uida. Aallot olivat uskomattomia! En ole koskaan muualla nahnyt sellaisia kolmion muotoisia aaltoja. Aallot eivat edenneet yhtena harjana, vaan niista erkaantui akaisia vaahtopaisia pikku huippuja, jotka usein nousivat jyrkastikin. Intialaiset ottivat kaiken irti vedesta ja hiekasta. Isot aijat kieriskelivat innoissaan matalassa rantavedessa ja karjahtelivat aaltojen syoksyessa kohti. Nuoret naiset taas kiljahtelivat ihastuneesti, kun heidan aviomiehensa nostivat heidat aallon yli tai heittivat aaltoon. Lapset rakensivat hiekkalinnoja, kuten missa tahansa rannalla ja usein aikuisetkin osallistuivat rakennuspuuhiin. Paikassa oli hieman harmillista se, etta vain aamuisin meri oli lahella. Illaksi se karkasi kauaksi kolmen kilometrin paahan ja nakyi horisontissa vain pienena vaahtoisena viivana. Monet kavelivat leveaa hiekkarantaa myoten illallakin merelle asti uimaan, mutta itse emme jaksaneet, vaan uimme vain aamuisin.

Lahes hauskin tekeminen Chandipurissa oli leikkia elainten kanssa. Aivan majapaikkamme vieressa oli kolme pienta kilia, joita hoidimme ahkerasti. Kilit olivat tosi pikkuisia, imevaisikaisia ja olivat hyvin suloisia, kun tulivat nuoleskelemaan ja naykkimaan kasiamme. Kerran leikimme myos koiranpennun kanssa, joka oli ihastunut Kallen housujennaruihin. Lehmia siella oli tietenkin myos paljon, lisaksi oli myos ankkoja, joille heittelin keksinmurusia. Villina elaimena mainittakoon upea raidallinen uskomattoman nopea orava, joka oli mahdollisesti maaorava. Apinoita emme Chandipurissa nahneet. Dighassa tormasimme niihin puistoreissullamme. Ne olivat mahtavan porroisia ja istuskelivat aidalla valmiina heittamaan meita hedelmilla, joita nilla oli kasissaan. Ne nayttivat silta kuin haluaisivat pommittaa meita, mutta eivat ehtineet silla etenimme nopeasti riksalla. Dighassa varsinainen nahtavyys(Chandipurissa ei varsinaisia nahtavyyksia ollut), jonka kavimme katsastamaan oli puistoalue. Ei se kiinalaisille puistoille vetanyt vertaa, mutta monenlaisia istutuksia, viihtyisa polku, ja iso lampi siella oli joka tapauksessa. Nain siella hyvin jattilaismaisen ampiaispesan. Se oli juuri niinkuin satukirjoissa, taysin pyorea ja ison jalkapallon kokoinen. Myos monenlaisia varikkaita perhosia, kuten sinisen metallinhohtoinen perhonen, ja lintuja lenteli puiston ylla. Puistokierroksemme jalkeen, annoin hennata kateni. Tiella istui mies, jolla oli edessaan monenkuvioisia henna leimasimia. Siita tuli hyvin taiteellisen nakoinen. Myos hinta oli kohdallaan, vain 5 rupiaa. Olisi pitanyt ottaa kuvioita enemmankin, vaikka toisaalta nyt ne olisivat jo kuitenkin lahteneet. Kadessani nakyy himmeasti enaa vain osa kuviosta.

Taalla Bhubaneswarassa, joka on Orissan osavaltion paakaupunki olisi useita temppeleita, mutta en tieda jaksammeko kierrella niita. Tama ei suoraan sanottuna ole kovinkaan viehattava kaupunki. En tieda alueen nimea, mihin majottauduimme, mutta se on noin kilometri rautatieasemalta. Hotellimme viressa on hyvin vilkas, levea ja meluisa tie. Onneksi huoneemme ei ole tien puolella, joten siella on suht hiljaista. Intiassa on ylipaataan hyvin vaikea loytaa hiljaista majapaikkaa. Kaikkialla on niin paljon porukkaa! Jos vieressa ei ole tieta, niin aina on jokin meluisa iso perhe naapurina. Hotelli Galaksi on varmaan ollut hiljaisin kotimme ja siellakin alkoi aina aamuisin kuulumaan lasten kiljuntaa. Aanet on toisaalta myos miellyttava osa Intiaa. Kolkatassa varsinkin aanimaailma oli jopa kiehtova ja se muodosti erottamattoman osan ”muurahaispesa vaikutelmasta”, joka heijastaa Intian suurta elavaisyytta. Bhupaneswarssa ei viela tahan asti ole ollut mitaan suuren kaupungin hyvia puolia: ei hyvia monipuolisia ravintoloita, ei kirjakauppoja, ei helposti loydettavia netteja joka puolella, ei tasokkaita ruokakauppoja, (yksi loydettiin) ei helposti kaytettavaa sujuvaa joukkoliikennetta, ei paljon tasokkaita ja halpoja hotelleja ym. Hotelli Deepawalin huoneemme on kylla siisti ja viihtyisa, mutta se oli hyvin vaikea loytaa (ajelimme pitkaan riksalla kaatosateessa) ja ylittaa hieman budjettimme. Ajattelin, etta voin kuitenkin maksaa 50 rupiaa yosta, koska viime paivina olin alittanut jatkuvasti budjettini. Hinta oli siis 450, joka putosi siihen kovan tinkimisen jalkeen. 400 on yleisesti rajamme ja se onkin osottautunut hyvaksi rajaksi, silla nayttaa, etta 300 ja 400 rupian huoneiden valilla on huikea ero. 300 huoneet ovat usein jarkyttavia luukkuja. Valilla tosin on vaikea saada edes 400 tasokasta ja puhdasta huonetta, vaan he meinaavat pyytaa satasen enemman. Olisi mukava tietaa, mita paikalliset maksavat huoneista! Kolkatalainen seta mainosti meille Asoka hotellia, jonka olisi pitanyt Dighassa maksaa vain 90. Emme koskaan loytaneet tuota paikkaa ja kaikki, mita kavimme katsomassa olivat vahintaan 300. Guesthousimme seta kertoikin meille, etta ulkomaalaisten taytyy maksaa enemman, koska papereita taytyy tayttaa niin paljon. Kuullosti aika tekosyylta! Tuskin papereissa niin kova tyo on, varsinkin kun yleensa joudumme ne itse tayttamaan.

Mita muita vaikutelmia Intiasta on syntynyt? Kaikki on mahtavan hidasta! Jos itsella ei ole kiire, se ei haittaa, mutta joskus loputon papereiden pyorittely rasittaa, tai laskun viipyminen ravintoloissa tuskastuttaa. Asken valokuvaamossa, kun olimme maksamassa polttamiamme cd-levyja, tiskin seta puhui samaan aikaan puhelimeen, nappaili konettaan, otti vastaan muilta rahoja, allekirjoitti jonkin lapun ja lausahteli lyhyesti jotain eri tiskilla pyorahtaville ihmisille. Kaiken tekemnen yhta aikaa ja singahtelu sinne tanne, hidastaa muutenkin hidasta palvelua! Eilen kaupassa oli koomista katsella, kuinka kaksi eri kassatyontekijaa, tyoskenteli ostostemme kimpussa varmaan 1o minuuttia. Poika nappaili laskimeensa summia aina vaarin ja aloitti alusta, lukiessaan laitteella viivakoodia han saattoi pysahtya tarkastelemaan tuotetta ja sitten vasta laski sen hitaasti muovipussiin. Varikkyys ja elavaisyys ovat edelleen Intian viehattavampia puolia! En koskaan vasy ihastelemaan naisten upeita sareja, tai sita mita kaikkea kaduilla voi tapahtua. Vanhat ihmiset ja nuoret pojat ovat usein aidoimmin ystavallisia, meista kiinnostuneita ja haluavat mielellaan kuvattavaksi. Yritan varmaan lahiaikoina taas laittaa tanne kuvia. Nyt taytyy lahtea etsimaan ravintolaa, mika on aina tyolasta.

November 18th 2008
Published: November 18th 2008

Loysin suomalaisen kirjan! Se oli taman paivan kohokohta, vaikka muutenkin tama paiva on ollut onnistunut.

Junamatka Bhubaneswarasta tanne Puriin kesti vain pari tuntia ja junassa oli mukavasti tilaa. Tulipahan sekin todettua, etteivat intialaiset junat aina ole aariaan myoten taynna! En ymmarra, miksi aina kaikkialla puhutaan, etta junaliput pitaisi varata Intiassa ehdottomasti etukateen. Nytkin homma eteni niin taysin kivuttomasti. Ostimme liput luukulta, johon olisin naisena saanut etuilla, mutta jonotimme kiltisti, koska jono oli lyhyt. Liput maksoivat 11 rupiaa yhdelta eli noin 15 senttia. Juna lahti 20 minuutin paasta ja nyt sinne ei tarvinnut edes kyynerpaa taktiikalla tunkea. Kyllahan siella kaikki istumapaikat tulivat tayteen, mutta kenenkaan ei kuitenkaan tarvinnut roikkua ulkona, kuten viimeksi. Varmaankin junien vakimaaran vaihtelut selittyvat silla, kuinka tiheeseen junia menee. Puriin niita tuntui lahtevan vahan valia. Isojen kaupunkien valilla junat ovat myos taydempia kuin pikku paikkojen, joihin kai Purikin lukeutuu. Ei tama nyt mikaan aivan pieni kyla ole, vaan paremminkin hyvin eloisa kaupunki. 150 000 asukasta taalla pitaisi olla. Olemme tosin majottautuneet kalastajakylan lahelle, jossa on mukava kylamainen tunnelma kapeine hiekkateineen, joten paikka ei tunnu noinkaan isolle kaupungille.

En nyt kirjoita kovin pitkasti, silla keskittymiseni menee kuvien laittoon. Postireissusta Bhubaneswarassa on kuitenkin viela pakko kertoa. Tuntui kuin olisin tehnyt aikamatkan ja eksynyt postitaloon 100 vuotta sitten! Luulin, etta homma etenisi vain siten, etta loisin tavarat pahvilaatikkoon ja kirjoittaisin paalle osoitteen. Olin kuitenkin totaalisesti vaarassa. Mikaan ei Intiassa suju nain tylsan helposti. Ensin meita heiteltiin virkailijalta toiselle, kunnes meita pyydettiin seuraamaan erasta setaa. Menimme ulos pihalle kadun varteen, jossa sedalla oli jonkinlainen poyta ja tuoli, jotka muodostivat hanen konttorinsa. Kyselin pahvilaatikkoa, mutta seta leikkasikin puuvilla kankaasta palasen. Mietin, mita han aikoo, mutta pian han alkoi ommella neulalla ja langalla kangasta muovipussin ymparille, jossa minulla oli lahetettavat tavarat. Tassa meni reilu 10 minuttia, kun han pisteli huolellisia pistoja neulallaan. Seuraavaksi han kaivoi esille epamaaraisen vanhan purkin, jonka avaamiseen saksilla kului aikaa. Siella oli jonkinlaista sinettivahaa, jota han sulatteli tulella huolellisesti ja tiputteli puuvillakankaaseen. Ennen kuin vaha ehti kuivua,han loi jokaiseen (moneen kymmeneen) vahalaiskaan leimalla kuvion. Lopuksi meidan piti tayttaa eras paperi, jossa kysyttiin monenlaisia kysymyksia aina lahetyksen arvoon asti, ja kirjoittaa pakettikankaaseen osoitteet. Ei riittanyt, etta kirjoittaisin vastaanottajan osoitteen, vaan myos lahettaja piti tarkasti kirjata. Ongelmia meinasi tulla, kun meilla ei tietenkaan taalla ole mitaan osoitetta. Mutta onneksi Kallella oli hotellin avain mukana, jonka osoitteen pystyimme laittamaan pakettiin, joten kaikki tarkat maaraykset tuli taytettya. Intialaiset ovat kylla viela ihastuneempia papereihin ja kaikkien henkilotietojen tayttoon kuin kiinalaiset!

Puri on tahan astisista Intian kohteistamme ehdottomasti ykkonen! Taalla on kirkkaat vedet, ihania pienia hiekkateita, joissa ei tarvitse vaistella autoja. Halpoja ja tasokkaita majapaikkoja on paljon. Loysimme paikan, joka maksaa vain 150 rupiaa yolta ja tastakin hinta olisi tippunut jos lupautuisimme olemaan pitempaan. Tallaiseen sopimukseen emme kuitenkaan ryhtyneet, silla petipunkeista ei koskaan tieda missa ne lymyavat. Ei siella kylla tayty mitkaan petipunkki varoitusmerkit. Lattia on siistia marmorikivea, lakanat puhtaat, patja ei vanhan myhkyrainen ja seinatkin ovat uutta maalia.(ihanasti vaaleanpunaiset) Ehdottoman hienoa taalla Purissa on myos ravintoloiden monipuolisuus. Bhubaneswarassakin oli hienoja ravintoloita ja niita oli paljon joka puolella, mutta kaikissa oli samat ruuat, ei mitaan etnisyytta. Taalla on lansimaista, japanilaista, kiinalaista ja hyvin monenlaista intialaista. Lansimainen ruoka tulee minulle hyvin tarpeeseen, silla olin jo hieman kyllastynyt Parathaan, Aloo butter fryn, omeletteihin ja naaneihin, jotka ovat lahes ainoita mita voin intialaiselta listalta tilata.

November 20th 2008
Published: November 20th 2008

Eilen lueskelimme rannalla ja juttelimme ihmisten kanssa, jotka joskus tulivat vain tervehtimaan, mutta useimmiten myos kauppaamaan jotain. Ostin eraalta helmikauppiaalta rannekorun. Vasta kun han alkoi kauppaamaan korallia, aloin miettia, olikohan helmienkaan osto kovin viisasta. Korallista minulle tuli heti mieleen, etta korallinsukellus on hirveaa merten ryostoa. Sanoinkin, etta mielestani koralleja pitaisi suojella ja siksi en voi ostaa. Sittemmin kuitenkin mietin, etta eiko helmiakin kalasteta juuri niiden vuoksi. Todennakoisesti minunkaan koruni helmet eivat ole loytyneet vahingossa syotavien kotiloiden sisalta, vaan kotiloita on tuhottu lukemattoimia maaria etsittaessa helmia. En kylla osta enaa mitaan mika on meresta! Taalla meri nayttaa sailyneen viela kohtalaisen puhtaana ja hyvinvoivana ja olisi tietty hienoa jos se pysyisikin sellaisena.

Eilen otin myos oikean hennatatuoinnin. Viimeksi otin hennani painokuvioina, jotka lahtivat muutamassa paivassa pois. Nyt otin hennan, joka piirrettiin kateen ja sen pitaisi sailya kuukausia. Poika, joka teki tatuoinnin oli hyvin taitava. Suuren taiteilijan tarkkuudella han piirsi monenlaisia kiemuroita ja kukantapaisia kateeni. Ainoa, mika harmittaa on, etta han aivan loppuvaiheessa lahes pilasi tyonsa, silla han laittoi nimeni intialaisittain kateeni eli kirjoitti tikkukirjaimin Ana. Nama kirjaimet eivat yhtaan sovi kuvioiden joukkoon. Onneksi ne aikalailla hukkuvat muun kuvioinnin sekaan. Nainen, joka aluksi bongasi meidat rannalta ja vei taman taiteilija-pojan luo, kutsui meidat

Elamaa kylassaElamaa kylassaElamaa kylassa


Kyla oli hyvin vilkas ja siella oli jatkuva hyorina kaynnissa

sittemmin kotiinsa syomaan. Vahan mietimme uskallammeko menna, mutta sitten uteliaisuus vei voiton ja suostuimme kutsuun. Sovimme, etta tapaamme seuraavana paivana lounasaikaan samassa paikassa.

Tanaan aamulla vuokrasimme pyorat, kavimme aamupalalla jalleen eri ravintolassa ja kavin ostamassa erittain halpoja rannekoruja, jotka olivat vain rupian kappaleelta. Olen innostunut keraamaan ranteeseeni erillaisia koruja, useimmat intialaistyylisia. Muuten en ole juuri vaihtanut ulkoasuani, kuten useilla lankkareilla on intiassa tapana. Pukeudun edelleen useimmiten vanhoihin lankkarivaatteisiini. Dighasta ostin ”sarin”( ei kiedottava eli ei varsinainen sari, vaan tunikan tapainen), mutta en ole sita paljonkaan pitanyt.

Aamupala ravintolammekin oli hyvin viihtyisa, kuten lahes kaikki ruokapaikat taalla. Dighassa ja Chandiburissa usein ruokaa odotellessa viihdytin itseani pohtimalla, mista naiden ravintoloiden kolkko vaikutelma oikein syntyi. Mista kaikesta koostui se luotaantyontava karu kuva, jonka ravintoloista sai? Tulin siihen tulokseen, etta ikkunoiden kalterit, huoneiden hamaryys, taulujen ja viherkasvien taydellinen puute, tumma laatta-tai semettilattia, kuluneet muovijakkarat ja pinttyneen likaiset kylmaa hohkavat marmorikivipoydat olivat tarkeita tekijoita. Taalla taas voi miettia samaa toisin pain. On monesti vaikea eritella, mista kaikesta johtuu, etta ravintolat nayttavat niin kodikkailta ja houkuttelevilta. Jos otetaan vaikka esimerkiksi Honeyfall ravintola, joka on hotellimme vieressa, siella viihtyisyytta luovat erityisesti monenlaiset kasvit, seinamaalaukset(Picasson kubismin tyyliset), valoisuus ja erillaiset seinapinnat.

Syonnin jalkeen suuntasimme rannalle

lueskelemaan. Emme tietenkaan saaneet kauaa olla rauhassa itseksemme, vaan taas tuli eras seta kauppaamaan hierontaa. Aluksi kieltaydyin ja keskityin vain lueskelemaan. Han sitten antoikin yllattavan helposti periksi ja jatti meidat rauhaan. Kallen mentya uimaan, tylsistyin ja paatin sittenkin ottaa hieronnan. Seta levitti kankaan hiekan paalle eraan katoksen alle ja mina asetuin siihen. Oli mahtavan rentouttavaa kuunnella aaltojen kohinaa, nauttia lampimista merituulten tuulahduksista ja tuntea kuinka kaikki lihakseni rentoutuivat taitavan massage-aijan kasittelyssa. Han selitti, etta koko hanen sukunsa ovat hierojia ja han on oppinut taidon aidiltaan. Oli mukava suosia tallaista ”perheyritysta”, vaikkakin monet sanoivat minulle jalkeen pain, etten olisi saanut ottaa hierontaa rannalta. Heidan mielestaan muualla, sisatiloissa olevissa yrityksissa, hieronta on paljon tasokkaampaa. Mielestani kyseinen aijakin oli kuitenkin hyvin taitava! Suosin mielellani tallaisia pitkan perinteen taitajia, joilla tieto/taito kulkee suvussa.

Sittemmin suuntasimme paikalle, johon olimme sopineet tapaamisen. Eilinen hennakuvioinnin tehnyt poika oli jo paikalla ja han lahti opastamaan meita kylaan. Mitenhan kuvailisin kylaa? Siella oli hyvin paljon porukkaa, ennen kaikkea paljon lapsia. Se oli rakennettu aivan rannan tuntumaan hiekalle ja kapeita polkuja risteili heinakattoisten talojen valissa. Ankat, koirat ja lehmat kulkivat vapaina siella taalla. Meidat istutettiin sangyntapaiselle, joka oli ulkona talon edessa. Siina ensin vahan aikaa juteltiin ja sitten meidat kutsuttiin sisalle mokkiin, jonne ruoka oli katettu lattialle. En uskaltanut paljon syoda, silla riisi nostettiin lautaselleni kasin ja se oli hieman viileaa seka mullan makuista. (tosin niin on joskus ravintoloissakin, maku tulee varmaan keitinvedesta) Toisaalta en ruuan tulisuuden takia olisi pystynyt syomaan, vaikka olisin halunnutkin. Intialaisilla on hyvin erilainen kasitys mausteista kuin lankkareilla. Isanta tyttomme, joka oli kokannut oli luvannut, ettei laita mitaan tulista. Maistettuani ruokaa, suuni meinasi kuitenkin syttya palamaan. Kalle soi joka tapauksessa isona poikana reippaasti. Onneksi han oli rohkea ja uskalsi syoda, joten emme vaikuttaneet taydellisen epakohteliailta. Kallen maha nayttaa olevan vielakin kunnossa, joten luultavasti voisin jo kehua meidan selvinneet tasta tulikokeesta. Oli kylla hieno kokemus kayda kylassa! Ensimmaisen kerran vierailimme intialaisessa kodissa! Mokki oli arviolta 20 neliota. Siina oli tiiliseinat, joista rapisi laasti, betonilattia (joka oli hyvin siisti) ja heinakatto. Annoin talon emannelle pari rannekorua kadestani tuliaiseksi ja edellisena paivana olimme maksaneet hieman ruokarahoja. Emme olisi kehdanneet syoda ilmaiseksi kodissa, jossa selvasti oli rahalle tarvetta. 8 ihmista asui tuossa saman katon alla. Heidan sukulaissuhteensa jaivat hieman epaselviksi, mutta luultavasti siella asui kaksi sisarusta perheineen eli lapsineen ja aviomiehineen. Lapset olivat laihoja, mutta eivat sairaaloisen laihoja ja nayttivat muutenkin terveilta. Kaikki lapset olivat innoissaan valokuvauksesta ja rapsinkin heista kuvia esitellen ne aina heille, jolloin he naureskelivat iloisesti. Kyla ei mikaan aivan pieni ollut, vaikka koostuikin pikkuisista mokeista. Naita mokkeja oli kuitenkin loputtomasti rannan myotaisesti. Eras nuori mies sanoi kylassa olevan 20 000 asukasta. Meren taytyy olla hyvin kalaisa, silla elanto tuntui tulevan paa asiassa kalastuksesta, vaikka monelle turismi olikin varmasti sivubisnes.( Nykyaan Purin turismi on kuitenkin kohtalaisen hiljaista. Monet hotellit nayttavat olevan tyhjillaan.)

Huomenna teemme paivaretken Konarkiin.

November 22nd 2008
Published: November 22nd 2008

Emme saaneet ruokamyrkytysta kalastajakylasta, mutta sita vastoin saimme sen eilen Konarkista. Minun kohdallani se on tosin hyvin lieva, en tieda voiko edes puhua myrkytyksesta. Hieman vaan on pahoinvoiva olo ja mahassa valilla kiertaa. Mitaan ripulia minulla ei kuitenkaan onneksi ole, pain vastoin kuin Kallella. Kalle juoksi koko yon tunnin valein vessassa. Paatimme aamulla, etta han voi aivan hyvin aloittaa antibioottikuurin, kun ei ole niita koskaan elamansa aikana paljon syonyt. Itse en ihan kevein perustein enaa ala potsimaan antibiootteja, kun ne monesti aiheuttavat sivuoireitakin. Kallelle ei niista ole koskaan tullut mitaan mahaoireita ja sita paitsi ripuli on sen verran rankka, etta tarpeetonta turhaan karsia. Etsiskelin Kallelle pillerit, jotka oli minulta Bangkokissa jaaneet syomatta. Lonely Palanetin mukaan juuri nuo antibiootit (Cipro…jotain) tappavat tehokkaasti mahabakteereja. Kerrankin oli tasta opuksesta jotain hyotya!

Olimme siis ei eilen konarkissa katsomassa Aurinko temppelia, joka on Orissan osavaltion kuuluisin nahtavyys ja koko Intian laajuudellakin hyvin suosittu turistikohde. Juuri tuo turismi siina vahan hairitsi! Itse asiassa temppelin alueella ei edes ollut alyttoman paljon matkailijoita. Lansimaisia oli vain muutama ryhma ja pari pariskuntaa. Intialaisia oli enemman, mutta silti paikasta sai tietyissa kohdin kuvia, joissa ei nakynyt ketaan, mika kertoo siedettavasta vakimaarasta. Temppelialueen ulkopuolella sita vastoin oli kunnon hardelli! Oppaat ankesivat

vakisin seuraan ja tarjosivat asiantuntemustaan temppelin historian esittelijoina. Olisihan se ollut ihan mielenkiintoista ottaa opas jos hanen englannistaan olisi saanut selvaa ja jos hinnoista ei olisi tarvinnut jaada tappelemaan loppupaivaksi. Tiedan, etta opas olisi ensin suostunut aivan siedettavaan hintaan, mutta alkanut kierroksen lopuksi vaatia jollain tekosyylla lisaa rahaa. Toisaalta on mukavakin katsella jotain tallaista suurta historiaa henkivaa paikkaa ilman, etta siita omaa mitaan taustatietoja. On hauska tulkita hindumytologiaa reliefeista, vaikka tietaakin tulkintojensa luultavasti menevan pieleen. Tietylla tavoin paikasta voi kuitenkin saada enemmankin irti jos ei omaa mitaan ennakkotietoja tai ennakko-odotuksia. Joku on varmasti kanssani taysin eri mielta. Itse kuitenkin miuelellani menen katsomaan nahtavyytta mieli ”tabula rasana eli tyhjana tauluna” ja annan vaikutelmien vapaasti piirtya siihen. Usein luen kohteesta tylsat faktatiedot vasta jalkeen pain, jolloin ne eivat pilaa tunnepainotteista elamysta katsomishetkella. Muuten on vaarana, etta muistelee vain faktoja ja katselee kohdetta niiden lapi, eika tee ollenkaan omaa tulkintaa.

Nyt kohde oli kylla paras mahdollinen oman tulkinnan tekemiselle. Paikassa oli hyvin paljon hindupatsaita ja sitakin enemman kiveen hakattuja reliefeja eli kohokuvioita. Useimmat kuvat nayttivat ylistavan hedelmallisyytta, kuten usein luonnonuskonnoissa on ollut tapana. Luonnon, kuten auringon palvonta, nayttaa usein kaikissa vanhoissa uskonnoissa osuvan yhteen hedelmallisyyskultin kanssa. Osoittelimme Kallen kanssa reliefeja puhelimme seuraavanlaista:

”Tuo on varmasti se kuningas,joka taman on rakennuttanut, kun se on noin iso ja noin keskeisella paikalla” yms. Temppeli oli rakennettu 1200 luvulla ja se oli ollut kaytossa vain muutaman satavuotta, jonka jalkeen se oli joutunut vandalismin kohteeksi. Restaurointi oli aloitettu jo 1900-luvun alussa, jolloin ajalle tyypillisen rankan restauroinnin takia, saatiin myos tuhoa aikaiseksi. Korjaus toita tehdaan vielakin jatkuvasti. Meita harmitti, kun emme paasseet varsinaisen temppelin sisalle, mutta ovet olivat muuratut umpeen. Kai temppeli oli mennytsen verran huonoon kuntoon. Sinne paasi kuitenkin kiipeilemaan ja ”teppelitasanteilla” eli tietynlaisilla laajoilla terasseilla paasi kavelemaan ja kurkkimaan paatemppelia joka suunnalta.

Aurinkotemppeli on vielakin hinduille tarkea ja hyvin pyha. Tasta kertoo hyvin nalkalakko temppelin ulkopuolella. Sinne oli pystytetty katos, jonka edessa olivat liput, joissa luki ”Nalkalakossa loppuun asti”, ja sen alla luki vaatimuksina, etta nama ihmiset haluaisivat ilmaisen sisaanpaasyn temppeliin lauantaisin ja he vaativat, etta tietty osa temppelia olisi kunnostettava. Ei kuullosta kovin pahoilta vaatimuksilta, mutta silti heita ei oltu kuunneltu, koska heidan oli pitanyt turvautua tallaiseen aarimmaiseen keinoon. Katoksen alla makoili arviolta 5 laihaa ihmista vilttejen paalla. Toisaalta minussa herattaa suurta ihailua tallainen suuri usko johonkin asiaan. Mika lansimaiselle ihmiselle olisi niin tarkeaa, etta han olisi valmis kuolemaan sen puolesta? Kovin monelle ei mikaan asia olisi niin ehdottoman pyha ja tarkea. Saattaa olla, etta meiltakin loytyisi jokunen radikaaliluonnonsuojelija tms, joka olisi valmis antamaan henkensa edistamansa asian puolesta, mutta kylla he olisivat hyvin harvassa. Toisaalta lansimaisena minussa herattaa myos kauhistusta tallainen aarikeino. Heraa naivi kysymys ”eiko asioista voisi keskustella?”Eihan ihmisten voi antaa kuolla noin turhaa, noin pienen asian takia! Mutta taalla ihmishenki ei ole niin arvokas, se on vain pieni asia! Kummat ovat oikeassa? Eiko hindulaisuuskin opeta, etta kaikki elama on arvokasta? Kuolema on kuitenkin hindulaisuuden mukaan kiinteaosa elamaa, se on vain siirtymaa toisenlaiseen elamaan ja olomuotoon. Silloin siihen ei liity niin vakinaista ja ehdotonta kamppailua elamansailyttamisen puolesta kuin lansimaissa. Voisin jatkaa tata pohdiskelua loputtomiin ja ehka viela palaankin siihen.

Nyt viela takaisin kylaan, jossa kavimme vierailulla. En kuvaillut sita kovinkaan tarkasti, joten lisaan viela pari havaintoa. Kellaan ei ollut mokissaan sahkoa tai juoksevaa vetta. Vesi haettiin kaivosta, jossa oli vesipumppu. Mokissa, jossa kavimme, ei ollut mitaan huonekaluja, joka hieman ihmetytti jalkeen pain. Missa he kaikki nukkuvat? Varmaan vilttien paalla lattialla ja vierivieressa siskonpedin omaisesti. Monet kalastajat kutoivat rannalla kalaverkkojaan tai kunnostivat venettaan. Naiset taas tuntuivat usein lakaisevan pihaa, polttavan roskia, laittavan ruokaa ja hoitavan lapsiaan. No joo, nyt taidat taas yrittaa lisata kuvia. Sitten pitaisi ehka menna shoppailemaan jotain matkamuistoja. En ole koko reissusta viela ostanut juuri mitaan ja kun en tieda yhtaan milloin tama omalta kohdaltani loppuu, pitaisi jotain ostaa muistoksi. Taalla Purissa on kylla monena paivana ollut aivan hyva olo. Nyt kuitenkin sain taman viruksen lisaksi varmaan taas jonkun pikku bakteerin. Sehan siina on, etta saan varmasti nyt heikkokuntoisena varmasti helposti muitakin sairauksia, vaikka itse virus olisikin aivan siedettava.

November 23rd 2008
Published: November 23rd 2008

Bussialttari,Jagannath sisaruksineenBussialttari,Jagannath sisaruksineenBussialttari,Jagannath sisaruksineen


Universumin luojajumala Jagannath oli suosittu Purissa ja tama kultti oli levinnyt sielta muuallekin Orissaan.

Huomenna hyvastelemme Purin ja lahdemme kohti Chilica lakea. Tuo jarvi on Aasien suurin matalasuolainen jarvi. Tassa vesialtaassa siis sekoittuvat jarvi ja merivesi. Juuri tasta syysta se nahtavasti houkuttelee puoleensa monenlaisia, useita harvinaisiakin, elaimia. Paikka on samalla laaja luonnonsuojelualue ja siella on mm. delfiineja, flamingoja ja kilpikonnia. Jarven keskella sijaitsee saari, jonka luononkauneutta ylistetaa kaikissa esitteissa maasta taivaaseen.

En tieda onko Chilicalla nettia, joten tahan kirjoitteluun saattaa taas tulla taukoa. Kylla sen isompi paikka pitaisi olla kuin Chandipurin, mutta kuitenkin huomattavasti pienempi kuin tama Puri. Puri on kylla ollut mahtava sekoitus vilkasta kaupunkia ja rauhaisaa maaseutua! Keskustan alueella on uskomaton vilske: porukkaa tunkee jokasuunnalta, tuktuk-mopot toottailevat, autot yrittavat vaistella kaikkea muuta liikkuvaa ahtailla kaduilla, pyorariksat pujottelevat kaiken keskella, lehmat ja koirat makoilevat milloin missakin, torimyyjat ovat asettuneet teiden sivuun ja tekevat kauppojaan yms. Meteli, ennen kaikkea tooteista lahteva, on korvia huumaava. Vahan matkan paassa rantaa kohden edetessa touhu kuitenkin rauhoittuu, liikenne harvenee ja tiet kaventuvat entisestaan. Sri aurobindonivas (muistaakseni kirjoitetaan nain) gueshousekadullamme tunnelma on viehattava. Edelleen ihmisia rittaa, mutta kaikki kuljeskelevat leppoisasti tai istuvat kotiensa edessa, lapset pelaavat usein tiella lasikuulapeliaan. Tunnelma on hyvin kodikkaan rauhallista!

Tallainen paikka, joka on joskus ollut hyvin suosittu matkailukohde, on usein kylla paras. Sellainen kaupunki, jonne on aikanaan luotu kaikki puitteet reissaajille ja sitten kohde on lahes unohdettu, tai ainakin porukka on siirtynyt suurimmaksi osaksi muualle, on yleensa ihanne tallaisille reissaajille kuin me. Pidamme pienista rauhallisista paikoista! Chandipurikin oli tallainen. Se ei ole kuitenkaan koskaan ollut merkittava turistipaikka, joten sielta puuttuivat mm. ravintolat, joissa olisi minun mahallen sopivaa ruokaa. Purissa on kaikkea, mita reissaja sattaa toivoa! Tietenkin omaa rauhaa voisi olla enemman, mutta se on yleensa mahdoton toivomus Intiassa. Kaupittelu on sita paitsi ollut aivan siedettavaa ja kerjaajia ei ole ollut juuri lainkaan. Jotkut lapset juoksivat eras paiva laumassa meita kohden rannalla ja kun tulivat lahelle, kailottivat ”one rupia”. Kun emme antaneet mitaan, he kuitenkin rauhoittuivat nopeasti, mita nyt repivat minua kasista vahan aikaa. Usein lapset voi tehda tyytyvaisiksi vain kattelemalla heita ja sanomalla ”Hello”. Myos valokuvista useimmat tuntuvat olevan hyvin innoissaan ja he poseeraavat mielellaan kameralle. Valilla kuvauksesta ei ole ollut tulla loppua, kun lapsia on tullut aina vain lisaa paikalle ja he ovat kaikki halunneet kuvaan. Kuvan jalkeen he keraantyvat aina innokkaina kurkkimaan kamerannaytolleni ilmestyvaa kuvaa, osoittelevat sita ja nauraa kikattelevat.

Nama koneeni nappaimet ovat taysin jumissa, joten kirjoittaminen on ollut hidasta. En siksi voi paljon pitemmasti kirjoittaa. Taman paivan tekemisista: Kavin aloevera(suomalaisittain kirjoitettu) hoidossa, johon sisaltyi mm. tehokas paahieronta, ostimme matkamuistoja, ostin homeobatisia laakkeita kuumeeseen, kavimme aamu-uinnilla, katselimme jalleen yksien hindufestifaalien juhlintaa (en tieda mika juhla on kyseessa, mutta juhliahan hinduilla riittaa) ja kavelimme kaupungilla.

Matkustaminen Intiassa on kylla tyolasta ja hidasta! Toivottavasti huomenna paasemme istumaan bussissa. Taas pitaisi olla vain 3h matka, mutta Konarkinkin matkassa meni yli tunti, vaikka piti vain puoli tuntia. Bussit pysahtelevat 5 minuutin valein ja koko ajan porukkaa tunkee bussiin kyytiin tai ripustautuu siihen roikkumaan. No, onhan se aina mielenkiintoista nahda, kuinka paljon voi yhteen bussiin mahtua ihmisia ja siina kaytetaan ihailtavasti mielikuvitusta, mihin rakoseen aina voi tunkea viela yhden ihmisen.

November 24th 2008
Published: November 24th 2008

Nyt on kylla taas pitkasta aikaa paikka, josta on haikea lahtea. Guesthouse isantamme tulivat kattelemaan meidat aamulla, toinen sanoi minulle ”Good morning honey” ja hymyili herttaisesti. He kyselivat minne aiomme seuraavaksi ja toivottelivat tervetulleiksi taas uudestaan Puriin. Tuskin aivan lahiaikoina tanne palaamme, mutta mielellani kylla viela joskus tulisin takaisin. Kun kavelimme pienta katuamme kohti paakatua, ihmiset kadun molemmin puolin nostivat kattaan ja vilkuttelivat. Eraat miehet kyselivat ”Olitteko onnellisia Purissa? Mita piditte tasta paikasta”. Vakuuttelimme heille, etta pidimme Purista hyvin paljon ja tama oli hyvin upea paikka”. Talla kertaa tama vakuuttelu piti jopa paikkansa. Dighassa nuoret pojat rannalla kyselivat samaa ja silloinkin kehuimme paikan kauneutta ja sanoimme viihtyneemme hyvin. Dighasta puuttui kuitenkin tietty viehatys, tietty ihanan leppoisa ja ystavallinen ilmapiiri, mita taalla Purissa on. Myos rantakohteena se tietenkin oli huonompi voimakkaan vuoroveden vaihteluntakia ja hyvin samean veden.

Eilen tapasimme paljon ihania ihmisia. Eras kauppiaskin matkamuistomyymalassa oli tosi rennon mukava. Han ei yrittanyt tuputtaa mitaan, vaan antoi meidan rauhassa katsella. Samaan aikaan han jutteli mukavia hindutarustoista, jonka aiheisia postikortteja katselimme. Han kertoili mika jumala missakin kuvassa on. Han oli myos hyvin kiinnostunut Suomesta. Han lausahti tyypillisen avaus repliikin ”Eiko Suomi ole hyvin kylma maa.” Tama tuntuu olevan ihmisilla ensimmainen mielleyhtyma maastamme. Talla hetkella se varmasti pitaakin paikkansa. Yritan kuitenkin aina sanoa, etta kesalla meilla on myos lamminta. Jotkut ovat olleet hyvin ihastuksissaan, kun olemme sanoneet kesalla olevan usein 20-25. Se on taalla ihannelampotila, ihmiset eivat pida siita, kun taalla on kesaisin liiankin kuuma ja pitavat tuollaista lampoa/viileytta taivaallisena.

Nyt keskittymiseni vahan herpaantuu, silla seuraan silmakulmastani poikaa, joka lausuu jotain mantraa ja ripottelee kukkia puupatsaiden paalle. Kysyin juuri mita patsaat ovat nimeltaan, olin jo unohtanut, vaikka eilinenkin kauppias niista meille kertoi. ”Tsagonat”(Minusta se kuullosti talta.Voi olla, etta kirjoitetaan eri tavoin) on taman leveasti hymyilevan ja suurisilmaisen jumalan nimi, josta on tehty paljon puupatsaita ja, jonka naama hymyilee monissa kankaissa. Tsagonat on hyvin rakastettu Purissa ja han tuntuu olevan ikaan kuin Purin oma jumaluus. Kasittaakseni hindu jumalat ja heidan suosionsa vaihtuvat paljolti paikasta riippuen. Monilla kaupungeilla ja kylilla on omia jumaluuksia, aivan kuten keskiajalla Euroopassa jokaisella paikalla oli oma suojeluspyhimyksensa. Vielakin tama perinne on katollisissa maissa, mutta monien kapunkien pyhimykset ovat paljolti unohdettu. Taalla jumalia ei unohdeta, vaan he ovat kiintea osa arkipaivaa. Busseissakin suorittetaan usein ennen lahtoa uhraamisrituaalit edessa olevalle pienelle alttarille. Bussin etuikkunaan alttarin ylapuolelle ripustetaan kukkakoynnoksia ja suitsukkeita sytytellaan. Eilen rannalla, huomasin etta sinnekin oli tehty pienia valiaikaisia alttareita hiekalle ja niiden eteen oli uhrattu banaania. Kalastajat olivat nahtavasti kiittaneet hyvasta saaliista ja varmaan tarkoitus on myos turvata jumalten suosiollisuus jatkossakin. Katselin heidan verkkojaan, mista he puistelivat kimaltelevia runsaslukuisia pikkukaloja irti. Toistaiseksi ainakin jumalat tuntuvat rakastavan Puria. Tosi vahan taalla on nainkin isoksi kaupungiksi nakynyt kerjalaisia tai kaduillaelavia. Aivan maaseudulla, kuten Chandipurissa heita ei nakynyt yhtaan. Taalla on muutamia silloin talloin nakynyt illalla istumassa kadunreunassa. Kukaan ei ole kuitenkaan niin surkean nakoinen kuin Kolkatassa joskus naki. Eraallakin kerjaavalla aijalla oli kasinpoljettava invapyora. Jos hanella on ollut varaa ostaa pyora, han ei voi olla taysin koyha.

Eilen tapaamistamme ihmisista viela sen verran, etta eras riksakuski keksi Kallelle hyvan lempinimen. Han huuteli sita jo paivalla ja illalla, kun vaelsimme guesthousillemme, han liittyi seuraamme juttelemaan. Yleensa kuskeilla ei ole muuta mielessa kuin kysymykset ”Riksa?, Minne menette?” Vaikka emme sanoisi mitaan maaranpaastamme, he usein huvittavasti toteavat ”sinne on pitka matka, hyvin pitka”. Nyt han kuitenkin ihaili Kallen partaa ja sanoi Kallen nayttavan aivan Alibabalta. Sanoin, etta se on Kallelle loistava lempinimi ja nauroimme yhdessa riksakuskin keksinnolle. Han sitten kyseli jotain jatkosuunnitelmistamme ja toivoi, etta olemme viihtyneet Purissa.

Pelottavasti taalta menee sahkot koko ajan. Outoa on, etta monesti sahkot menevat vain tietyista koneista. Nahtavasti taalla on tyypilliseen aasialaiseen tapaan aika omatekoiset sahkoviritelmat. Ei siina muu hairitse kuin, etta tekstini saattaa kadota. Ravintoloissa on usein tunnelmallistakin, kun sahkot haviavat. Yleensa se ei hairitse ruuanlaittoa, silla liedet toimivat kaasulla ja tandooriuuni puilla. Taallakin illalla Honey Fallissa oli hienoa, kun joka puolella lepattivat kynttilat. Muualla kaduilla se oli tietenkin vahan haasteellista. Astuimme koko ajan lehmankakkeihin, kun emme nahneet mitaan ja saimme pelata astuvamme koirien paalle. Vaikka sahkot toimivatkin, pikkukadut olivat illalla hyvin hamaria.

Kohta lahdemme bussiin. Meille yritettiin asken kaupata taksia mainoslausein ”Bussi on hyvin taynna, se pysahtelee koko ajan, joudutte seisomaan, teidan rinkkanne ei mahdu mihinkaan. Taksi on hyvin tilava ja uusi, olette silla nopeasti ja helposti perilla”. Naureskelimme vain naille heitoille ja sanoimme tietavamme nama kaikki seikat. Nyt on taas kuitenkin niin virkea olo, etta uskon selviytyvani, vaikka matka olisi kuinka rankka. Miten rasittava 55 kilometrin matka edes voi olla? Tiedan, etta Intiassa se voi olla hyvinkin tyolas. Jos tuohon kilmetrimaaraan menee kolme tuntia, se kertoo jo paljon. Koskaan ei voi kuitenkaan tietaa, mita on edessa taalla matkatessa. Usein kun odottaa pahinta, kaikki meneekin yllattavan sujuvasti. Viimeksi junamatkakin oli niin leppoisa. Jos junat eivat ole aina taynna, eivat valttamatta bussitkaan. Pitaa nyt katsoa paasemmeko istumaan. Jos emme paase varaamaan istumapaikkoja, voi olla etta harkitsemme taksia. Ei taksikaan olisi kuin 4 euroa yhdelta. Bussit vain ovat lahes ilmaisia.

November 28th 2008
Published: November 28th 2008

Harmi, kun taalla Intian pikku kylilla netteja on niin harvassa. Toisaalta Mumbain iskujen jalkeen olen iloinen, etta olemme kaukana isoista kaupungeista. Gobalburissa, jonne olemme nyt majoittautuneet on porukkaa vain kuutisentuhatta ja viela leppoisampi ilmapiiri kuin Purissa.

Nyt pitaisi siis koostaa jonkinlainen tapahtumaselostus viime paivista. Tapahtumia on hyvin paljon ja aikaa vain reilu tunti, joten tehtava on haasteellinen, mutta yritetaan.

Ensiksi paluu Chilica lakelle:

Sinne siirtyminen Purista Satapadaan vei 3,5 tuntia, mutta matka oli hitaudesta huolimatta helppo. Saimme istua ja sama bussi vei perille asti, lahes hotellin pihaan. Majottauduimme Yatrinivas hotelliin, joka naytti olevan paikan kolmesta hotellista ainoa tasokkaampi. Emme mitaan huipputasoa vaadi, mutta petipunkkipaikkojen jalkeen olemme oppineet vaatimaan kuitenkin perussiisteytta. Hotellihuoneestamme oli siihen asti matkan paras ikkunanakoala: Jarvi kimalteli muutaman kymmenen metrin paassa parvekkeestamme, palmut reunustivat rantaa ja hotellinpiha oli taynna hienoja istutuksia.

Kokonaisuudessaan Chilica oli pienoinen pettymys. Esitteista sai sen kuvan, etta kyseessa olisi todellinen luonnonsuojelualue. Tosi asiassa paikan ymparistonsuojelu oli viela aivan lapsenkengissa! Se oli hyvin ristiriitaista, silla toisaalta paikkaan oli rakennettu hyvin hieno museo, joka esitteli Chilican ainutlaatuista ekosysteemia ja jokapaikassa puhuttiin delfiinien suojelusta, mutta kuitenkin jarven rannat olivat kauttaaltaan roskienpeitossa ja moottoriveneita risteili jarvella hyvin runsaasti. Museossakin, tai ehka se oli paremminkin jonkinlainen

luonnontieteellinen keskus, kerrottiin, kuinka delfiineja usein loukkaantuu moottoriveneiden ropeleihin. Veneet myos saastuttavat, silla niiden moottoreista valuu oljya. Kasitin, etta koko taman jarven ainutlaatuinen luonto on vaarassa tuhoutua edella mainitsemistani syista ja, koska alueella kasvatetaan liikaa katkarapuja ja muita lajeja, jotka eivat sinne kuulu.

Kavimme delfiinitourilla rikkaiden intialaisten turistien kanssa. hotellimme jarjesti reissun ja lahdimme sille, koska matka oli hyvin halpa (vain 80 r) ja koska Chilicalla kaikki tuntui pyorivan delfiinien ymparilla, siella ei paljon muuta olisi voinut tehda. Sanoin Kallelle ”Tuleekohan tasta viela uintireissu”, kun intialaisia muoreja kiipesi veneeseen loputtomasti ja vene painui vaajaamatta kohti vesi rajaa. Lopulta vesirajaan jai kuitenkin viela jopa ruhtinaalliset 15 senttia. Vahan liian iso seurua meita kuitenkin oli, silla aina joku kalatti niin kovaaanisesti, etta delfiinit pysyttelivat meista kaukana. Intialaiset eivat tunnetusti muutenkaan osaa olla hiljaa. Muutamia pyrston vilahduksia naimme ja yhdessa vaiheessa erotin kauempana Irrawadi-delfiinin paankin ennen kuin se sukelsi piiloon. Aina, kun delfiini vilahti porukka nosti niin ihastuneen metelin, ettei niita vahaan aikaan nakynyt lisaa. Reissun paras anti oli oikeastaan, rantautuminen dyynille, joka erotti meren jarvesta. Taalla merensuulla oli hyvin upeat autiot rannat!

Toivottavasti tuosta delfiiniturismista koituisi jotain hyvaakin delfiineille. Jospa tietoisuuden lisays nostaisi kiinnostusta delfiineja kohtaan ja sita kautta parantaisi

suojelua. Oikeammin suojelu pitaisi aloittaa! En nahnyt mitaan muita konkreettisia toimia taman koko luonnonalueen hyvaksi, kuin museon perustamisen, joka oli kylla hienoimpia museoita talla reissullamme. Myos roskiksia, mitka ovat intiassa suuria harvinaisuuksia, oli muutama rannan tuntumassa ja niissa luki ”use me”. Ihmiset eivat kuitenkaan juurikaan valittaneet tasta kehotuksesta. Veneessa oli mukavanoloinen teinitytto, joka soi koko ajan kekseja ja tarjosi minullekin. Kun han oli syonyt, han valmistautui heittamaan roskan veteen. Han roikotti sita jo vedenpaalla, mista mina ehdin sen kuitenkin siepata. Han vilkaisi minua todella yllattyneesti, kun otin roskan ja tungin sen taskuuni. En tieda ymmarsiko han yhtaan, miksi toimin nain! Taalla ei yksinkertaisesti ole yleisesti heratty siihen, etta luontoa olisi jotenkin tarvis suojella. Nahtavasti on itsestaan selvaa, etta ihminen saa ottaa luonnosta niin paljon hyvaa itselleen kuin siita suinkin saa irti ja ympariston kuuluu vain hyodyttaa ihmista. Kiinassa naki kaikesta selvasti, etta tama sinnekin aikojen saatossa vahvasti juurtunut ajatusmalli oli murtumassa. Intiassa tallaisia merkkeja ei valitettavasti ole havaittavissa, ei ainakaan taalla osin Intiaa. Kun tytto oli syonyt toisen keksipakettinsa, han toimi sen roskan kanssa samoin kuin edellisenkin. Roska viisti jo vetta, mutta sitten han kaantyi kysyvasti katsomaan minua. Otin sitten taas roskan hanelta ja yritin jotain huonolla englannillani selittaa, etta

mielestani meidan pitaisi suojella jarvea. tytto ei sanonut mitaan, joten en tieda ymmarsiko han edes englantia.

Olimme Chilicalla vain kaksi yota ja lahdimme aamulla aikaisin kohti Barkulia. Ainakin luulimme, etta matkaisimme kohti Parkulia. Astuimme lauttaan, kysellen Parkul ja osoittaen jarven toiselle puolelle. Meille nyokkailtiin innokkaasti. Lauttamatkassa keski reilu puoli tuntia ja se oli hyvin mielyttava: aamun raikas tuuli puhalsi, aurinko lammitti, mutta ei polttanut, ja kauniita valkoisia lintuja risteili jarven ylla. Perilla huomasimme heti, etta nyt olemme jossain taysin hukassa. Olimme taysin korvessa! Siella oli vain hiekkatie ja muutama pikkuinen talo. Paikalliset Sanoivat paikan olevan jokin M:lla alkava. Kyselimme bussia kohti Berhanpuria, mutta kaikki sanoivat, ettei sellaista mene. Lahdimme sitten kavelemaan kohti pikku tieta, koska tiesimme, etta paatyisimme johonkin kylaan, silla taalla on kylia kuitenkin hyvin tiheassa, vaikka laajoja peltoalueita onkin paljon. Tormasimme eraaseen kalastajaan. Han pyyteli meita innokkaasti vieraaksi kylaansa, mutta paatimme jatkaa matkaa. Olisihan se hienoa joskus asustaa jossain oikeasti pienessa ja syrjaisessa kylassa vahan aikaa, mutta en ymmarra mita soisin siella. Tama saattaa kuullostaa nirsolle, mutta tosi asia on, etta luultavasti saisimme pahan mahataudin tai ainakin ruoka olisi niin tulista, etta sairastuisin katarriin. (en ole paljon intialaista ruokaa pystynyt syomaan, silla parin kokeilun jalkeen happovaivani ovat aina pahentuneet) Kalastaja kehui meren olevan hyvin kalaisa, joka oli mukava kuulla. Taalla kaikista koyhimmat ovat usein kalastajia. Tietenkin heidan lisakseen on viela niiden joukko, joilla ei ole mitaan elinkeinoa ja he joutuvat kerjamaan, mutta nama ihmiset ovat rannikkoseudulla onneksi harvassa. On hienoa, etta vaikka kalastajat ovat koyhia, he harvoin nakevat nalkaa, silla kalasaaliit ovat kuitenkin usein runsaita.

Vahan matkaa kaveltyamme loysimme pikkujeepin, joka teki lahtoa. Se ei kuitenkaan intialaisittain tarkoita, etta se olisi ollut todella lahdossa. Yritimme kysella, milloin jeeppi lahtee ja minne se menee. Kumpaankaan kysymykseen ei kuitenkaan tullut selvyytta. Aijat eivat osanneet yhtaan englantia. Lahdin sitten kaymaan pusikossa vessassa. Kuulin sinne pian toottailyn aania ja joku hakkasi nyrkilla auton kylkea. Tama on taalla aina merkki etta auto lahtee. Pian siis poksyt ylos ja rynnistys kohti autoa. Silloin kun kuski viimein paattaa lahtea, onkin yhtakkia aina hirvea kiire ja liikkeelle lahdetaan valtavalla tohinalla, viimeiset ihmiset hyppivat kyytiin auton jo liikkuessa.

Ensimmaisella jeepilla paasimme eraaseen kylaan. Siella korjattiin toista jeeppia, johon meidan piti vaihtaa. Taman jeepin liikkeellelahtoa taytyi odotella pitkaan viela sen jalkeenkin, kun se oli korjattu. Auto oli ahdettu tayteen ihmisia, mutta se vain seisoi tienvieressa. Kenellakaan ei tuntunut olevan kiire mihinkaan ja ihmiset odottivat karsivallisesti sulloutuneina kuin sillitpurkkiin. Itse lahdin sitten taas kavelemaan ja katselemaan. Sain rapsittya hienoja kuvia. Lahes koko matkan ajan, jonka tulimme Chilicalta kohti Gopalpuria oli uskomattoman hienot maisemat. Maisema oli kuin tilkkutakki: tilkut vesistoja ja niiden valiset ompeleet kapeita pikkuteita. Tiet menivat aina eraanlaisten patojen paalla ja kummallakin puolen oli vetta. Siella oli niin paljon saarekkeita, patoja ja kanavia, etta paikka oli kuin maaseutuversio Venetsiasta! Mielellaan siella siis huristeli mita erilaisemmilla kulkuneuvoilla. Tuskastuttavaa oli vain paikallaan odottele. Sina paivana tuli todettua kiistaton fakta: matka ei etena jos ei liikuta. Matkasimme 7 tuntia ja kaikenkaikkiaan 5 eri kulkuneuvolla! Matkaa oli arviolta reilu 70 kilometria. Linnuntieta oli ollut vain 30, mutta rannansuuntaisesti ei mennyt tieta, vaan tiet mutkittelivat pikkukylien lapi ja kiersivat vesialtaita.

Lahdimme sitten tunteroisen ihmettelyn jalkeen viimein liikkeelle. Pian pysahdyimme taas eraaseen kylaan. Kylissa mielenkiintoisia olivat rituaalit, mita pyhatmiehet suorittivat kulkuneuvoillemme. Yhdessa vaiheessa eras pyhamies pysaytti minut, kun kavin hedelmia ostamassa. Han ojensi minua kohti valkoista maalia. En tiennyt yhtaan mita, minun pitaisi tehda! Han sitten elehti koskettamaan otsaani varilla. Ymmarsin ottaa mallia hanen otsapilkustaan ja tein itselleni samanlaisen eli ensin ruskeanvalkoisella pohjan ja sitten hanen ojentamallaan punaisella varilla keskelle pisteen. Han pyoritteli astiaansa josta roikkui kukkia kasvojeni edessa ja lausui jonkin mantran. Kylat itsessaankin olivat kiintoisia: siella tuli vastaan harkia roikottaen valissaan puista kyntoauraa. joka kylassa kasvoi keskeisella paikalla valtava pyhapuu, joka tuntui olevan kuin kylan sielu.Ihmiset olivat usein keraantyneet sen lahelle istuskelemaan laajan valetun sementtinelion paalle, joka monesti ymparoi puuta. Yhdessa kylassa saimme jarkyttya pahasti, kun huomasimme siella useilla lehmilla viidennen jalan. Taalla lehmilla on usein luonnostaan pieni kyttyra selassa(ja siina saattaa kasvaa joskus paise), mutta nailla lehmilla lahti kyttyrasta viela sorkantapainen iilmassa roikkuva jalka. luulen, etta naita lehmiakin pidettiin omituisuudessaan jotenkin pyhina, silla eras mies polki riksaa, jossa oli takana iso alttaripyhakko ja kyydissa vasikka. jolla oli myos tallainen roikkuvasorkka.

Toisaalta ehka turha saalia tai ihmetella elainten sairauksia, kun monilla ihmisillakin on sairauksia. Harmillista taalla on, etta monilla on tauteja, jotka voitaisiin niin helposti parantaa, kuten kaihi silmassa. Tosi monet varsinkin maaseudulla kulkevat sivuttain kumarassa tai laahaavat toista jalkaansa. Ovatkohan he lapsena sairastaneet polion? Sekin voitaisiin niin helposti valttaa! No, toisaalta ihmisilla on taalla sellaista laaketieteellista osaamista, mista me emme lansimaissa tieda juuri mitaan. Tarkoitan lahinna aloevedaa ja muutakin luonnonlaakintaa.

Toiseksi viimeinen kulkuneuvomme tuolla vaelluksellamme oli isobussi. Se oli aariaan myoten taynna ja juuri lahdossa, kun yritimme angeta sen matkaan. Paatimme sitten kiiveta katolle, jossa oli viela hieman tilaa. Lukuisat avuliaat kadet auttoivat nostamaan rinkkamme katolle. Oli mahtava paasta sinne virkistavaa tuleen kuuman jeepin jalkeen. Oli myos hienoa, etta bussi liikkui! Isot bussit pysahtelevat aavistuksen verran vahemmin ja ainakin lyhyempia aikoja kuin pienet jeepit. Katolla olimme jalleen valtavan huomion keskipisteena. Eras aija yritti houkutella meita hanen guesthousiinsa vieraaksi ja lahes jo suostuin, kun luulin sen olevan Gopalpurissa, mutta selvisikin, etta se oli paikassa josta olimme juuri tulossa. Samaan aikaan toinen nuori poika kyseli nimeani, mita pidan Intiasta ja sanoi minun olevan jonkun tietyn filmitahden nakoinen. Kolmas poika taas keskittyi vain katsomaan minua palvovin ilmein. Hieman tunsin itseni vaivautuneeksi, mutta toisaalta olin jo alkanut tottua tahan intiassa. Kallen silmiakin kehuttiin upean varisiksi. Olimme hyvin ahtaasti katolla puristuksissa kaikki toisiamme ja kaidetta vasten, joten ei tarvinnut pelata ainakaan tipahtamista. Toisaalta tama ahtaus antoi taas tilaisuuden eraalle yrittaa puristaa minua reidesta, mutta sanoessamme olevamme naimisissa ahdistelu rauhoittui, ja pojat tyytyivat vain sanalliseen vuorovaikutukseen. Eras halusi valttamatta pitaa minua kadesta, joten sallin hanelle taman. Valilla tekisi mieli huutaa naille ihmisille, kun kiinnostus meista saa kasittamattomat mittasuhteet ”Me ollaan vain ihmisia, me olleen samaa lajia kuin tekin, ei mitaan ihmeotuksia.” Useimmiten kiinnostus on kuitenkin kohteliaan varovaista. Vain silloin kun se on paallekayvan yli-innookkaan hyokkaavaa, se on ahdistavaa. Se on parasta jos vuorovaikutus on molemmin puolista, silloin se on antoisaa. Monesti jos ihmiset haluavat kuvata meita, pyydan sitten vastavuoroisesti heista kuvaa. Jos ihmiset taas kyselevat Suomesta, mina kyselen usein heilta Intiasta.

Viimeinen vaihe mentiin Berhanpurista Gopalburiin pikkubussilla. Sitten kaveltiin Gobalpurissa etsien majapaikkaa. Loysimme muutaman paikan jalkeen mieleisen hotelli Kalingasta. Hotelleja oli taas helppo kierrella, kun ne olivat niin lahekkain. Purissa maksoimme huoneestamme lopulta vain 100 r paivalta. Niin halvalla emme taalla paase, mutta saimme tingattua 500 huoneen 250. Intiassa suurena erona K-Aasiaan on, etta huoneissa todellakin on tinkausvaraa. Tallaisissa paikoissa, kuten Purissa ja taalla, hienoa on, etta kova kilpailu pitaa hinnat alhaalla.

Toisen paivan aamuna tormasimme suomalaisaeen Ismoon. Han asuu Gobalpurissa osan vuotta, pitaa sita tukikohtanaan ja kiertelee ympari intiaa. Olemme saaneet hanelta loistavaa tietoa paikallisista tavoista ja uskomuksista. Mielenkiintoisia ovat esimerkiksi kuviot, joita ihmisen piirtavat liiduilla talonsa eteen toivottaekseen Laksmin eli vaurauden jumalan tervetulleeksi. Nyt on Laksmin kuukausi. Hindukalenterissa joka kuukausi on pyhitetty tietylle jumalalle ja se tarkoitttaa erilaisia uhrimenoja, juhlija yms. Suomalainen lahti meille oppaaksi viereiseen kylaan, jossa asui hyvin tunnettu ja arvostettu aloeveda tohtori. Hanelta sain sellaiset rohdot, etta niilla pitaisi viimeistenkin kuumeiden rippeiden lahtea. Tohtori oli brahmaanisukua ja opiskellut aloevedetiedetta 7 vuotta eraassa hindujenpyhassa kaupungissa. Ismo nayttaa tuntevan kaupungissa hyvin paljon porukkaa. Tohtori sanoikin hanesta ”ei tama kaveri ole suomalainen, han on Gopalburilainen. Han on perheenijasen.” Meidan ei tarvinnut maksaa hanella laakarinpalkkiotakaan ollenkaan kun Ismo ja han olivat niin hyvia ystavia.

Eilen saimme joukon 7-12 vuotiaita poikia oppaaksi Shivan temppelille, joka oli hyvin varikas ilmestys. Kaikki moikkailevat meita koko ajan kylassamme/kaupungissa ja ihmiset ovat hyvin valittoman ja iloisen oloisia. Tanaan tosin ilmeet ovat aikuisilla olleet hieman vakavampia, varmaankin Mumbain takia. Tulimme Behanpuriin nettiin, kun kylan postissamme he eivat saaneet yhteyksia toimimaan, vaikka parhaansa yrittivat. Tanne on 14 km matkaa, mutta ajassa meni 1,20 h. Voi olla, ettemme uudestaan jaksa matkustaa tanne vain netin takia. Muuten tama on hyvin jarkyttava kaupunki! Tama on tyypillinen vaestorajahdys kaupunki:kadut ovat tukossa, melu on huumaava ja kaupungin asemakaavasta ei saa mitaan tolkkua, rakennuksia on pystytetty vain sinne, minne on mahtunut ja kaikki tuntuu leviavan kasiin. Kaipaan jo Gobalpurin rauhaa, joten taidan lopetella. Nalkakin on, kun taalta ei loytynyt yhtaan ravintolaa. Sita vastoin loytyi ilmastoitu iso kauppa, joka oli suuri yllatys.

December 1st 2008
Published: December 1st 2008

Nyt saivat postissa taas netin kuntoon. Kylla taalla syrjasemmille seuduillakin kehitys menee nopeasti eteenpain. Taalla on aivan uusi postilaitos, jossa on monia tietokoneita kaytossa ja aivan erillinen ”information kiosk”, jota nyt kaytan ja jossa on monenlaisia palveluita postin asiakkaille mukaanlukien netti. Tassa vempaimessa on jopa kosketusnaytto. Tietenkin on eriasia, kuinka nama uudet hienot laitteet toimivat, useimmiten kaikki on tietenkin epakunnossa tai sitten niita ei osata kayttaa. Kavimme teettamassa paperivalokuvia muutaman, koska lahetimme ne joulutervehdyksina muutamille sukulaisille. Siella kuvaamon seta oli nahtavasti juuri oppinut kayttamaan tietokonetta ja olihan se hidasta. Han teki monia turhia juttuja ja olisi tehnyt mieli neuvoa hanta, mutta se olisi pian kaynyt hanen ammattiylpeytensa paalle.Eilen postissa saimme todistaa myos hauskaa tapahtumaa, kun postin siivoojat saivat uudet mopit. Yleensa taalla kaytetaan siivoukseen heinista tai risuista tehtya harjaa ja luututaan kasin pelkalla ratilla. Nyt koko postin henkilokunta kokoontui moppien ymparille, kun niita availtiin muovista. Sitten ne kiersivat kadesta kateen ja niita ihasteltiin kovaaanisesti.

Ismokin kertoi,jopa hieman harmitellen, miten muutos taalla on hyvin nopeaa. Yleensa muutaman kuukauden Suomessa olonsa aikana tanne on ilmestynyt uusia puhelinkauppoja ja muuta elektroniikkaa. Kannykat ovat kuulema taalla muuttaneet paljon ihmisten elamaa ja tehneet kaikesta paljon rauhattomampaa. Onneksi kuitenkaan talla kylalla kaikki eivat koko ajan karju

puhelimiinsa, kuten vahan isommissa paikoissa. Taalla on varmasti edelleen suuri joukko ihmisia, jotka eivat koskaan ole pitaneet kannykkaa edes kadessaan.

Eilen taallakin oli hieman vilkkaampaa, silla berhampurilaiset rikkaat tulivat rannalle viettamaan sunnuntai iltapaivaa. Yleensa kuitenkin etenkin rannan tuntumassa on ihanan uneliaan rauhallista. Hotellimme sijaitsee noin 20 metrin paassa rannasta, siis lahes meren paalla. Nyt meidan parvekkeeltamme on viela hienommat maisemat kuin Chilicalla, silla terassilta nakyy kauaksi merelle ja loputtomasti hiekkarantaa. Mita olemme taalla puuhastelleet? Olemme piirtaneet maailmankartan hiekkaan,(ihmiset pysahtyivat aina valilla seuraamaan tyoskentelyamme ja pikkupojat antoivat vihjeita, kuten muistuttivat parista Intian saaresta.)olemme kiivenneet majakkaan (joka on upea ilmestys illan hamartaessa ja voimakkaan valokeilan halkoessa merta) pelanneet sulkapalloa poikien kanssa, katelleet lukuisia pikkulapsia, jotka haluavat kaduilla tulla tervehtimaan, olemme poseeranneet monien kanssa valokuvissa, olemme syoneet viihtyisassa Krisna kafeessa ja jutelleet samalla italialaiset reissaajan kanssa, olemme katselleet ja kuvanneet upeita raunioita, joita on rannantuntumassa monia (ne ovat aavekartanoiden nakoisia) yms.

Taalla ei kovin monia muita reissaajia ole nakynyt. Olemme naiden paivien aikana nahneet vain 2 lankkaria Ismon lisaksi. Tama ei siis ole mikaan turistipaikka! Intialaisia taalla pyorii suppealla alueella rannassa muutamia, mutta heitakin on nain viikolla harvakseltaan. Kun lahtee nousemaan rantatieta kylille pain, meno hieman vilkastuu. Autoja ei kuitenkaan onneksi

ole kovinkaan montaa, joten korvat saavat levata toottailyilta. Yleensa saamme vilkutella kylilla pikku lapsille ja valilla nostaa katta vanhemmillekin. Olemme hieman ihmetelleet, miten me tunnumme olevan ihmisille niin uusi ilmestys, kun kuitenkin matkailu Intiassa on kautta aikojen ollut hyvin suosittua. Paadyimme siihen paatelmaan,etta kuitenkin naissa osissa reissaajia on ollut vahemman. Orissa ei ole mikaan kovin suosittu osavaltio. Puri taitaa ola ainoa hieman paremmin tunnettu kohde ja sekin on kultakautensa jo elanyt, joskus se on ollut rakastettu hippimesta. Eilen koulupojat pyysivat meilta jopa nimmarit. Se oli tahan astinen suosiomme huipentuma!

Aika loppuu.Jatkan mahdollisesti huomenna.

December 2nd 2008
Published: December 2nd 2008

Aluksi hieman politiikkaa. Aiti kysyi kuinka poliittinen kriisi nakyy taalla. Sanoin sen nakyvan vain lehtien sivuilla. Pikku kylilla, missa olemme olleet, se ei ihmisten kaytannonelamassa olekaan nakynyt juuri ollenkaan. Nain reissaajana, kun ei ole lahemmin ihmisten kanssa tekemisissa on tietenkin myos vaikea sanoa ulkopuolisena, miten Mumbain tapaus on vaikuttanut paikallisten elamaan. Gopalpurissa naki vain ihmisten pitavan hauskaa aalloissa, juoksevan kilpaa lastensa kanssa hiekkarannalla ja tekevan kuka mitakin toitaan. Ismo oli meille kuitenkin tassakin korvaamaton tietolahde ja han pystyi hieman raottamaan ”verhoa”, etta naimme pintaa syvemmalle. Joku Ismon ystava oli ollut menossa Kolkataan pain jotain isompaa valtatieta ja hanet oli pysaytetty seka meno etta paluumatkalla. Kaikki hanen tavaransa oli pengottu tarkoin. Tarkastuksia on siis lisatty! Pinnan alla selvasti kuohuu, vaikkei se tavallisten ihmisten, puhumattakaan meista, arjessa nay mitenkaan. Lehdessa oli kysely, pitaisiko Intian pommittaa Pakistania ja 80 prosenttia vastanneista sanoivat kylla. Ihmiset taalla ovat siis selvasti suutuksissa. Eivat tietenkaan syytta, mutta olen samaa mielta Ismon kanssa, etta nyt pitaisi laittaa jaita hattuun. Intian poliisiviranomaisten pitaisi kerata riittavasti todisteita ja vieda hommaa eteenpain YK:n kautta. Jos kiistattomasti pystyttaisiin osoittamaan, etta pakistanilainen terroristijarjesto oli iskun takana, syylliset pitaisi saada YK:n kautta kansainvalisen oikeuden eteen. Mita hyodyttaa pommittaa tiettyja alueita Pakistanissa, missa terroristit mahdollisesti majailevat? Viattomia siviileja kuolee kuitenkin! Sita paitsi siita seuraa vain kostonkierre. Usan toiminta on kylla jalleen kaksinaamaista. Sehan on nyt luvannut apuaan Intialle Mumbain iskujen tekijoiden kiinni saamiseksi. Kuitenkin se on useiden tietojen mukaan tukenut Pakistanin”salaista poliisia”, (en muista tarkkaa organisaaton nimea) jolla on kytkoksia terroristijarjestoon, jonka on vahvasti epailty olevan iskujen takana.

Vaikka sanoin ihmisten olevan suutuksissa, paattelen taman vain Ismon kertomusten ja median valittaman kuvan kautta. Omiin korviini ei ole kantautunut yhtaan keskustelua, jossa ihmiset olisivat puhuneet Mumbaista ja kukaan ei ole meidan kanssamme alkanut politikoimaan. Myoskaan taman paivaisen matkamme aikana turvatoimien kiristyminen ei nakynyt mitenkaan. Joskus, kun olimme Bangkokissa ja siella oli vasta rajahdellyt, poliiseja oli joka puolella. Taalla poliiseja nakyy ylipaataan todella harvoin. Intia on iso maa ja Mumbai on kaukana! Pitaa vain toivoa, etta kriisi ei levia.

Asiasta kolmanteen. Taalla on kylla ongelmallista, kun julkisia vessoja on todella vahan. Jos on missa tahaansa liikenteessa ja tulee vessantarve, saa kylla etsia pitkaan edes jotain toiletin tapaista. Maaseudulla se on helppoa, kun aina loytyy jokin pusikko, mutta jos porukkaa on enemman, kuten tassakin kaupungissa, on mahdotonta loytaa mitaan ”vessapiilopaikkaa”. Jo Kolkatassa ihmettelin tata. Siellakin kaikki ravintoloitsijat aina pudistelivat paataan, kun kysyin vessaa. Mihin ihmiset tekevat tarpeensa jos ovat kaupungilla asioilla? Kolkatassa ihmettelyni loppui, kun nain eraan naisen vain menevan kadun reunaan avoviemarin paalle ja kyykistyvan. Onhan se paikallisilla naisilla helppoa, kun heilla on hame.

Olemme nyt Visakhapatnamissa (Vizag), jonne tulimme Berhanpurista junalla. Aamulla oli viela tarkoitus kayda hakemassa aloevera rohtoja Gopalpurin viereisesta kylasta eli corapallista, mutta tohtorin kliniikka naytti suljetulta, joten ajelimme bussilla ohi. Gopalpurin upeuden kasittaa nyt viela paremmin, kun vertailukohtana on tama Vizag ja Perhanburi. Mitahan Gopalburista viela sanoisin? Voisin viela tuulettaa, kuinka intialaisittain puhtaat rannat siella oli ja kuinka vesi oli kristallin kirkasta. Aallot olivat myos mahtavia. Paikallliset eivat useinkaan osanneet uida, joten he pysyttelivat aika rantavedessa. Me taas menimme Kallen kanssa usein kauemmaksi isoihin aaltoihin. Aallot olivat kylla valilla hyvin voimakkaat ja virtaukset kuljettivat rannanmyotaisesti niin, etta nousimme vedesta aina ylos eri kohdasta, mista olimme menneet. Gopalpurin meri oli aikamoinen huvipuistolaite! Aallot kuljettivat valilla pitkasti harjallaan ja sitten alas syoksyessaan painoivat kohti hiekkapohjaa ja pyorittelivat siella niin, etta ei tiennyt missa on taivas ja missa maa.

Viimeisena paivana pelasimme intialaisten turistien kanssa jalkapalloa rannalla. Ostimme pallon, josta oli ensin iloa pelivalineena, sitten sen puhjettua tuolina ja hattuna. Ensimmaisen kerran myos intialainen tytto tuli juttelemaan meille. Aikaisemminkin bussimatkalla eras tytto kysyi muutaman kysymyksen, mutta selvasti miespuolisen sukulaisensa painostamana, mutta nyt tuo tytto tuli oma-aloitteisesti juttelemaan. Han kysyi minulta tyypilliset kysymykset, mista maasta olen ja mika on nimeni. Han yritti houkutella minua uimaan, mutta minulla oli juuri silloin kamera taskussa, joten en voinut. Han piti sitten hauskaa minunkin edesta ja antoi miehensa heitella hanta aaltoihin.

Gopalpurissa koiranpennut, joita oli joka paikka taynna, toivat paikkaan viela lisaviehatysta. (samoin muut elaimet, kuten pienet kilit, vasikat, oranssimahaiset kotkat, jotka lentelivat rannan ylla ja hiekalla kipittelevat ravut) Hoidimme aina ruokaa odotellessamme Krishna ravintolamme viereisen talon pikkukoiria. Hyva ravintolakin on kylla yleensa ehdottoman tarkea, etta paikassa viihtyy. Nyt tilanteen pelasti Krishna. Italialaiset matkailijat olivat opettaneet heille kuinka tehda perunamuussia. Luigi sanoi siina kestaneen kauan, etta he ymmarsivat mista on kyse, mutta olivat lopulta oppineet. Listalta loytyi siis ainakin yksi minulle sopiva ruoka. Kaikenlisaksi ravintola otti avoimesta vastaan toivomuksia. Sain tilata muutakin, mita ei ollut listalla, kuten keitetyt vihannekset ja omelettileivan tomatilla ja sipulilla. Kaiken lisaksi he osasivat tehda lempi-intialaisen ruokani ilman tulisuutta, eli dal butter fryn.

Hotelli Kalingaa en voi ylistaa samaan malliin. Olihan se upealla paikalla ja huone oli perussiisti. Palvelu ei kuitenkaan toiminut kovin hyvin vaan ruuasta ja lampimassa pesuvedessa kesti aina pieni ikuisuus. Kaiken huipuksi he alkoivat aamulla vaatia lisamaksua yhdesta paivasta, mita emme muka olleet maksaneet. He itse olivat unohtaneet kirjata maksun papereihinsa. No, saimme heidat lopulta uskomaan, etta olimme maksaneet. Seuraavaksi he keksivat, etta pitaa maksaa viela 170 rupian verot. Missaan muualla tallaista ei ollut aikaisemmin ollut. Luulimme siis, etta se oli huijausta. Maksoimme kuitenkin, mutta protestoimme, etta heidan olisi pitanyt ilmoittaa veroista. Heilla pitaisi olla seinalla kyltti, jossa kerrotaan lisamaksuista. Kysyimme viela Krishna ravintolan pojalta veroista ja han vahvisti nain olevan kaikissa hotelleissa Gopalpurissa. Loytyipahan siis yksi huono piirre jopa tasta muuten niin unelma paikasta!

Berhanburin hienossa kaupassa sattui hauska tapaus. Kalle jai ulos vahtimaan rinkkojamme, kun mina menin shoppailemaan meille evasta junamatkaa varten. Kauppa oli todellinen sekatavaraliike, siella oli leluista, vaatteista ja ruuasta lahtien kaikkea mahdollista. Kaiken lisaksi siella oli vessa, mista olin hyvin onnellinen. Kiertelin paikassa ja kaupan sisalle astikin kuulin kuinka joku jututti Kallea koko ajan innokkaasti. Tullessani ostosteni kanssa kassalle, huomasin etta joku seta ojentaa mikrofoniaan Kallea kohti. Ensin seta sanoi mikkiin ”Meilla on tanaan taalla vieraanamme kaksi suomalaista reissaajaa ja nyt kysyn heilta muutamia kysymyksia”. Han kyseli Kallelta lyhyesti matkasuunnitelmastamme ja mita olemme pitaneet Intiasta. Kun han ojensi mikkinsa kohti minua, en ensin ymmartanyt yhtaan, mita han kysyi. Onneksi kaupassa ei ollut paljon porukkaa, mutta silti muutamat olivat pysahtyneet kauemmaksi katselemaan ja kuuntelemaan. Pian minulla kuitenkin valahti sanoa, etta en osaa paljon englantia ja oma kieleni on Suomi. Jostain syysta han halusi seuraavaksi tietaa isani nimen. Kun sanoin ”Jouko”. Han halusi tietaa, voiko Jouko hyvin. Kun vastasin myontavasti, han naytti tyytyvaiselta ja nyokytteli innokkaasti. Kai se kuuluu intialaiseen kulttuuriin tiedustella perheenjasenten hyvinvointia. Silti tuon kysymyksen tarkoitus tuossa kyseisessa tilanteessa jai minulle hieman hamaraksi.

Juna-asemalla ostimme perinteisesti viimeisen eli alimmanluokan liput. Junan saapuessa huomasimme kuitenkin, etta kyseiset vaunut olisivat aivan asemalaiturin toisessa paassa. Ajattelimme, etta emme jaksa kavella sinne asti. Toisaalta pohdiskelimme myos, etta mahtuisimmeko kuitenkaan sisaan. Keksimme, etta menemme sleeper osastoon ja siirrymme sitten sikaosastolle jos joku tulee sita vaatimaan. Mielessamme oli myos Ismon vihje, etta voisimme halutessamme maksaa erotuksen, joka jaa viimeisen luokan ja sleeperin hinnan valiin. Ajattelimme, etta tuskin lippuja kuitenkaan heti tarkistetaan, silla aikaisemmin junissa niita ei ollut tarkistettu ollenkaan. Yllattaen konduktoori saapui kuitenkin silla silmanrapayksella, kun juna lahti liikkeelle. Kysyimme sitten paljonko pitaisi maksaa, etta saisimme jaada paikoillemme. Hinta ei yllattaen ollut kuin 80 rupiaa yhdelta. Maksoimme kiltisti ja saimme nauttia leppoisasta junamatkasta. Vaunussa oli paljon tyhjaa tilaa ja suurenosan ajasta loikoilimme ylapedeilla.

Visaz ei nayta niin modernilta kaupungilta kuin olin salaa odottanut. En muuta kaipaisi kuin hyvia ruokakauppoja ja edes jonkun lansimaistaruokaa tarjoavan ravintolan. Outoa, etta edes pizza ja pasta eivat nayta levinneet naihin Intian pikku (pieni Intian luokassa, taalla on miljoona asukasta) kaupunkeihin. K-Aasiassa niita saa jokapaikasta, samoin kuin burgereitakin. Enpa niita muuten kaipaisi kuin mahani hyvinvoinnin takia. Hotellin loytaminen oli vaikeinta, mita missaan tahanastisessa paikassa. Kaikki olivat taysia, liian kalliita tai meluisia. Viimein loysimme eraan Sridevilodgen, josta irtosi huone 300. Se olisi kiva 100 rupian huoneeksi, mutta noin kalliiksi aikamoinen luukku. Televisio on iso ja siina on kirkas kuva, se on lahes ainoa myonteinen seikka huoneessa. Myos puhtaat lakanat sain pyytamalla ja ne nayttavat valkoisilta toisin kuin sangyssa valmiina olleet. Intian majoituksen taso on yleisesti ollut hieman huonompaa kuin K-Aasiassa tai Kiinassa. Televisio on yllattavasti kuulunut lahes vakiovarusteena kaikkiin huoneisiin, joka on tietty ollut ylellista. Muuten vessat ovat usein otokka vessoja eli niiden tuuletus on kadulle ilman mitaan hyttysverkkoa, joten sielta tulee monenlaista hyttysta. Tosin on tassakin ollut poikkeuksia, esim hotelli Kalingassa tuuletusaukot olivat jotenkin suojattu. Myoskaan huoneenlattioita ei taalla ole aina vasta luututtu, kuten K-Aasiassa oli itsestaanselvyys. Huoneiden siivouksessa nakyy hyvin Intian aarimmaisyys. Kaikki on taalla kylla tai ei, mitaan valimuotoa ei ole missaan! Huoneet siivotaan joko joka paiva, tai sitten niita ei siivota ollenkaan. Purissakaan kukaan ei kertaakaan kaynyt lakaisemassa huonettamme, mutta ei siihen hintaan toisaalta olisi voinut oletaakkaan, ja sita paitsi osasinhan itsekin luututa enimmat hiekat.

Huomenna lahdemme katsastamaan laheisen rannan ja muutamme sinne jos sielta loytyy edullista majoitusta.

December 3rd 2008
Published: December 3rd 2008

Monenlaiset kotityöt olivat yleensä naisen harteillaMonenlaiset kotityöt olivat yleensä naisen harteillaMonenlaiset kotityöt olivat yleensä naisen harteilla


Nainen tekee hiekasta rangoli-kuviota

Eipa sitten lahdettykaan rannalle vaan elellaan hiljaiseloa Vizagissa. Maha on taas pitkasta aikaa sekaisin, joten en jaksanut lahtea mihinkaan. Kallellakin kierteli eilen vahan mahassa, mutta on nyt rauhoittunut. Itsellakin helpotti, kun Kalle haki apteekista muutamia pillereita. Intiassa ei voi nahtavasti nahda tervetta paivaa! No, eipa oikeastaan pitkiin aikoihin ollutkaan ollut mahan kanssa mitaan ongelmaa. Voisin nyt manailla, miten Intiassa on niin likaista ja ihmetella, miksi he eivat ravintoloissa osaa panostaa enempaa hygieniaan. Oikeasti olen kuitenkin sita mielta, etta meilla lansimaissa on liian puhdasta. Asia ei ole niin, etta taalla olisi liian torkyista, vaan etta me olemme lansimaissa tottuneet luonnottoman kliiniseen ymparistoon. Ei ole ihme, etta Suomessakin allergiat leviavat, kun tapamme puhdistusaineilla kaikki hyvatkin bakteerit. Monet reissaajat jotka palaavat Intiaan aina uudestaan ja uudestaan sanovat, etta ensimmaisella reissulla oli eniten sairauksia, mutta sittemmin elimisto on tottunut.

Voisin nyt lyhyesti pohtia naisen asemaa Intiassa. En muista olenko siita jo aikaisemmin kirjoittanut, mutta nyt pohdiskelu joka tapauksessa jatkuu. Toisaalta tilastot kertovat tyttovauvojen epasuosiosta, toisaalta kuitenkin isat nayttavat olevan vahintaan yhta ylpeita tytoistaan kuin pojistaankin. He esittelevat vauvojaan meille: osoittelevat kaduilla meita ja kehottavat lastansa vilkuttamaan tai vilkuttavat lapsensa kadella. Usein he myos pyytavat meita ottamaan kuvan lapsestaan. Ainakin taalla osin Intiaa isat ovat nayttaneet myos hoitavan lapsiaan ja usein sylissa pidetaan nimenomaan tyttaria. Kodinhoito kuuluu perinteisesti naiselle, mutta kuten jo sanoin isatkin nayttavat usein kanniskelevan lapsia sylissaan, joten nainen ei valttamatta ole alistettuna tahan rooliin. Nuoret naiset eivat lukemani mukaan saisi puhua vieraille, etenkaan vieraille miehille. Silti meille on muutama nuori tytto tullut juttelemaan. Naisia saatetaan ahdistella julkisissa kulkunauvoissa, mutta toisaalta heille saatetaan myos luovuttaa istumapaikka. Usein aviomiehensa kanssa asioidessa naiselle ei puhuta suoraan vaan miehensa kautta. Tama viittaisi naisen toisenluokan kansalaisuuteen. Silti jos nainen kouluttautuu ja paasee johtoasemiin tai vaikkapa politiikkaan, hanta saatetaan arvostaa jopa enemman kuin saman aseman saavuttanutta miesta. Nainen on jonkinlainen kunnioitettu pyhimysmadonna, jota palvotaan ja ihaillaan tai sitten han on orjatyolainen, joka tekee yhteiskunnan likaisimmat tyot (taallakin naiset ovat usein siivooajia, vaikka myos miehet siivoavat paljon julkisia tiloja) ja synnyttaa lapsia.

En ole juurikaan missaan vaiheessa kirjoittanut saasta, koska se on yleisesti muuttumaton taalla ja muutenkin tylsa puheenaihe. Siirtyessamme etelaa kohti saa tulee koko ajan hieman lampenemaan. Nytkin jo huomaa, etta taalla on kuumempi kuin Gopalpurissa. Purissa ja Gopalpurissa oli ihannesaa eli paivalla noin 28 ja illalla 20 asteen tienoilla. Kun yolla on viileampaa, parjaa hyvin ilman ilmastointia. Ilmastoinnista saisikin maksaa yllattavan paljon, useinkaan meidan budjettimme ei yltaisi siihen. Keralassa on kuulema ollut rankkasateita, mutta taalla osin Intiaa ei ole sadellut. Yleensakin tahan aikaan vuodesta nailla korkeuksilla sataa hyvin vahan. Pimeys saapuu illalla aina jo 5.30 aikoihin, mika on hieman liian aikaisin. K-Aasiassa pimeys tuli vasta 7-8 aikoihin, mika oli just sopiva. No, paljon pitempi paiva taalla on joka tapauksessa kuin Suomessa.

Vaihdoimme tanaan hotellia. Lahinna vain siksi, ettei edellisessa toiminut tuuletin. Sita ei voinut saataa. Katselimme uudessa hotellissa monia huoneita ja varasimme yhden. Rinkkojen haun ja majoittautumisen jalkeen vasta huomasimme, ettemme juuri siina huoneessa olleet kokeilleet ropelin saatoa. Niinhan siina tietenkin kavi, etta vaikka saatonuppi olikin paikallaan, se ei silti toiminut. Kaiken lisaksi ropeli pitaa kivaa aanta. No, kaikkea ei voi saada. Toisaalta huone on hieman puhtaampi kuin edellinen.

Nyt laittelen viela muutamia kuvia.

December 6th 2008
Published: December 6th 2008

Nyt seuraa pitkasta aikaa kronologisesti eteneva tarina. Kerron eilisesta seikkailustamme Bheemunipatmanissa. Ajattelin, etta minun pitaisi kokea viela ainakin yksi kunnon seikkailu, silla olen harkinnut lentoa jouluksi kotia. En oikein osaa tehda paatosta suuntaan enka toiseen kotiinpalun suhteen. Paluuta puoltaisi se, etta pitaisihan sairauteni syy jossain vaiheessa selvittaa. Jos se on virus, jolle ei voi mitaan tehda, joku voisi ainakin todeta poissulkevilla tutkimuksilla, etta se varmasti on virus. Jos olisin kunnolla sairas, paatos olisi helppo. Nyt olen kuitenkin taysin toimintakuntoinen. Pari paivaa sitten ripuli veti sen verran heikkoon tilaan, etta kavin jo Finnairin sivuilla katselemassa lentoja. Eilen oli kuitenkin taas terveempi paiva ja samoin tanaan. Siita, kuinka olen ”voimissani” kertoo hyvin eilisen paivan tapahtumat. En olisi jaksanut eilista ja viime yota jos olisin tosi sairas.

Lahdimme aamulla kohti bussiasemaa. Asemalla pyorimme vahan aikaa edes takaisin loytamatta bussia, joka veisi Bheemunibatmaniin. Yleensa asemilla selviytyminen oikeaan kulkuneuvoon on helppoa. Usein bussikuskit tai lipunmyyjat huutavat, mihin bussi on lahdossa. He kailottavat hyvin kova aanisesti maaranpaata. Jos siita kavelee rinkkojen kanssa ohitse, aina joku kysyy, minne aiomme ja osoittaa sitten oikean suunnan. Nyt asemalla oli kuitenkin hiljaista. Ei tietenkaan aidosti hiljaista, vaan intialaisittain rauhallista, kun kukaan ei kailottanut mitaan. Kyselimme muutamilta ihmisilta oikeaa bussilaituria. Yksi

selitti hyvin pitkaan ja innokkaasti, mutta hanen puheestaan ei saanut muuta selvaa, kuin etta suoraan pitaa menna. Ihmiset taalla luulevat usein, etta jos puhuu paaosin hindia ja heittaa sekaan pari englanninkielista sanaa, osaamme paatella hindinkieliset. Joskus voi tietenkin tilanneyhteydesta paatella, mutta ei laheskaan aina. No, viimein eras aidosti ystavallinen mies lahti opastamaan meidat paikan paalle. Emme ymmartaneet, kun han sanoi bussin lahtevan ylakerrasta. Asemalla ei ollut mitaan ylakertaa! Tallaisia kommunikaatiovaikeuksia taalla on jatkuvasti. Onneksi han sitten opasti meidat aina sinne asti, mista oli nakoyhtydeys oikealle pysakille. Ylakerta tarkoitti, etta bussi lahtee hieman ylempaa tien vieresta.

Tietenkin joku tutktuk kuski liimautui meihin kiinni viela viime metreilla ennen bussiin astumista. ”vain 300 rupiaa Bheemunibatmaniin, bussi lahtee vasta tunnin paasta”. Jos joku on rasittava ammattikunta niin nama mopotaksit! Kuin herhilaiset, he usein piirittavat meidat, kun saavumme uuteen kaupunkiin. Laumoittain he roikkuvat perassamme ja eivat usko, kun sanomme kavelevamme, vaan heittelevat kyytitarjouksiaan.(mitka hinnat eivat kuitenkaan pida paikkaansa, vaan perilla vaaditaan viela lisaa rahaa, mita emme tietenkaan anna). Tuktuk-kuski oli siina oikeassa, etta bussi ei lahtenyt aivan heti. Ei siina kuitenkaan tuntia mennyt, vaan korkeintaan puoli. Bussi oli aluksi puoli tyhja ja paasimme istumaan hyville paikoille. Matka meni sujuvasti. Bussi pysahteli muutamia kertoja, mutta pysahdykset olivat tehokkaan lyhyita. Tie oli myos todella hyva. Maisemat olivat epatavallisen hienot ottaen huomioon, etta kyseessa oli moottoritie. Tien molemmin puolin oli hyvin vehreaa ja pinnanmuotoja oli mukavasti, moninaiset kukkulat kohosivat horisontissa. Jossain vaiheessa nain jopa kyltin elaintensuojelualueesta. Kylla taalla jo hieman on yritysta suojella ymparistoa! Tavallisen kansan keskuuteen tama tietoisuus ei ole levinnyt, mutta jokin pieni eliitti selvasti on huolissaan luonnosta. Alkumatkasta kiinnitimme epatavallisen vahan huomiota. Valilla tosiaan saattaa menna pitkaankin, etta saamme olla rauhassa, sitten taas valilla joku on koko ajan jututtamassa. Akkiseltaan eras mies totesi meille bussissa ylpealla aanensavylla ”Kriket stadion”. Ymmarsimme, etta nyt on syyta ihastella paikkaa ja lausuimme asiaan kuuluvat kommuntit siita, kuinka stadioni naytti isolta ja hienolta. Kriketin peluu menee vakavuudessaan kylla taalla monesti naurettavuuden puolelle. Se on suuri ja tarkea urheilulaji, johon liittyy valtava maara kansallistunnetta. Kaiken lisaksi ihmiset usein kuulevat meidan sanovan ”England” Finlandin sijaan ja sitten he saattavat kuittailla ”Intia tulee voittamaan Englannin kriketissa”. Ei siina auta, vaikka korjaa meidan olevan Suomesta. Usein he kuulevat toisenkin kerran vaarin tai sitten tilanne on jo ohi ja ihmiset havinneet kadun vilinaan.

Mies, joka oli esitellyt meille stadionin naki tehtavakseen esitella kaikki tienvarren nahtavyydet. Han osoitteli useita kohteita bussin ikkunasta ja kertoi tarinoita. Han ei kuitenkaan tullut aivan perille asti ja loppumatka meni hiljaisuudessa. Perilla jaimme pois paatepysakilla. Naimme heti hotellikyltin, mutta intialaisittain se tarkoittikin vain ravintolaa. Seuraamme tarttui heti eras nuori poika. Han kyseli perustutustumiskysymykset. Kavellessamme ja ihastellessamme paikkaa, sain katella lukuisia ihmisia. Jotkut vain tarttuivat pikaisesti kateeni, sanoivat ”hello” tai ”welome” ja paastivat irti, mutta jotkut yrittivat hindiksi kysella jotain. Myos tuktuk kuskit perinteisesti kyselivat minne olemme matkalla, vaikka nyt niita ei ollutkaan laumaa kimpussamme. Eras sanoi, etta voisi 20 heittaa meidat hotelliin. Sanoin suomeksi ”Se on kuitenkin jossain lahella, kun se olisi noin halpa”. Kalle sitten tarjosi ”10 rupiaa?” Kuski pyoritteli paataan, mutta jatkessamme matkaa, han alkoi viittomaan kyytiinsa. Varmistimme viela ”Tiedathan jonkun halvan hotellin? Ja hintahan on 10 r ?” ”Yes , yes” oli vastaus. Vahan matkaa sitten ajelimme, kun kuski pysahtyi joidenkin kavereidensa eteen tien viereen. Han tuntui neuvottelevan jotain naiden muiden kuskien kanssa. Nopeasti meille kirkastui, ettei kuski ollutkaan tienyt yhtaan hotellia lahella. Seuraavaksi kuski alkoi vaatia lisaa rahaa tekosyylla, etta hotellille olisi monta kilometria matkaa. Selitimme ”Lupasit vieda meidat 10 rupialla hotellille. Taalla ei nay yhtaan hotellia. Emme maksa” ja lahdimme kavelemaan. Paatimme loytaa hotellin omin avuin. Yleensa majapaikat loytaa parhaiten itse, silla kuskit vievat aina minne sattuu, joko hirveisiin murjuihin tai useimmiten liian kalliisiin paikkoihin. Lahdimme vain kavelemaan rantatieta vailla mitaan paamaaraa, tai tietoa sijainnistamme. Loysimme sitten kylttikartan, jota jaimme tutkailemaan. Joukko paikallisia poikia piiritti meidat ja taas alkoi samat utelut. Omituista oli, etta hekaan eivat tienneet yhtaan hotellia! Yhdessa sitten tutkiskelimme karttaa ja loysimme pari guesthousia. Otimme kartasta suunnan ja lahdimme kavelemaan. Pojat ihmettelivat, miksemme ota kyytia. Missahan hukassa taas olisimme olleet jos olisimme ottaneet mopotaksin? Nyt loysimme aivan mukavasti ”rasteja” eli maamerkkeja, joiden perusteella olimme paattaneet suunnistaa. Kellotorni tuli vastaan siella missa pitikin ja samoin kristillinen kirkko. Rannikkokaupungeissa on kylla usein paljon kristinuskoa! Portugalilaisten perua? Jain sitten istumaan eraalle muurilla, kun Kalle lahti tarkistamaan onko guesthousi karttaan merkitylla paikalla. Nautin taysin siemaksin maisemasta. Ajattelin ”Kohta minun on lahdettava taalta. Nautihan Intiasta nyt taysilla, aisti Intia kaikilla aisteilla!” Kuuntelin ja kuulin papukaijan viserrysta, pikkupossun rohkintaa ja aaltojen kohinaa. Katselin ja nain kirkkaan vihrean papukaijan istumassa sahkolangalla, aaltojen lyovan kaukana vaahtopaisina hiekalle, joen haarautuvan moniin valkohiekkaisiin saarekkeisiin ja lukuisia varikkaita kivitaloja seka muutaman heinamajan. Haistelin ja haistoin lahinna paskan tuoksun. Intia haisee usein kakille, se on kiistaton fakta. Tietenkin on olemassa myos upeita mausteiden tuoksuja, meren tuoksu ja lampiman hiekan tuoksu. Kuitenkin paallimmeisena tuoksuu usein kakka. Lehmia on paljon ja ne paskovat joka puolelle, samoin koiralaumat, ja ihmisetkin kayttavat hyvin usein tienvarsia vessoinaan.

Viimein loysimme raan hotellin, jossa luki ”resort”. Pikku kylilla resortitkaan eivat valttamatta ole huippu kalliita, mutta tuollaisella kylilla, jossa kilpailua on vahan hinnat voivat olla pilvissa. Tuo ei edes mikaan huippulaadukas paikka ollut ja silti hinta olisi ollut halvimmillaan 900. Paatimme silti syoda siella. Yllattavasti kokki osasi tehda minulle sopivan lievasti tulisen Daalin. Saimme hotellissa alynvalayksen, etta kavisimme tutkimassa rantaa silla silmalla voisiko sinne pystyttaa leirin.

Rannalla huomasimme, etta joka paikkaan nakee jostakin puolelta. Lupaavia pusikkoja oli muutama, mutta ei niihin paassyt kunnolla piiloon. Eras kaktustiheikko muodosti sisaansa ikaan kuin luolan ja siella oli joku majaillutkin roskista paatellen. Se oli kuitenkin liian tiheaa pusiikkoa, silla hyttysverkkomme olisi ollut vaikea kiinnittaa sinne ja sita paitsi monenlaiset elaimetkin viihtyvat tallaisissa tiheekoissa. Jatkoimme etsintaa. Onneksemme olimme paasseet eroon pojista, jotka jossain vaiheessa vainosivat meita. Ensimmaisen kerran jopa ihonvariimme kiinnitettiin konkreettisesti ja suoraan huomiota. Eras noin 12-vuotias poika osoitteli Kallen kasivartta ja sanoi ”so white” ja vertasi sita omaan kateensa hihitellen. Vaikka nama pikkupaikkojen ihmiset eivat usein olisi tavanneetkaan lankkareita, nakeehan meita taalla lehtien sivuilla, mainoksissa ja televisiossa koko ajan, joten ei meidan niin ihmeellisia pitaisi olla. Jotkut pojista olivat asiallisia, mutta useimmat olivat hyvin arsyttavia. He istuivat rinkiin ymparillemme ja puhuivat lahes pelkastaan telegua. He vaikuttivat jopa arsyyntyneen loukkaantuneilta, kun emme osanneet heidan kieltaan. No, saimme heidat kuitenkin karistettua. Ei heille tarvinnut kuin suoraan sanoa ”Miksi seuraatte meita”, ja he ymmarsivat lopettaa perassa kulkemisen.

Loysimme viimein muurin, jonka takana naytti olevan hylatty rakennus. Se naytti heti ihanteelliselle majapaikalle! Ongelma oli vain, etta miten paasisimme muurin yli kenenkaan nakematta. Intiassa on lahes mahdoton tehda salassa mitaan. Juuri silla hetkella ei kuitenkaan nakynyt ketaan. Nostelimme kivia ja tiilenpaloja muuria vasten ja rakensimme nain tikkaat. Paasimme helposti yli, mita nyt saimme kasiimme pienia pintanaarmuja. Alhaalla aloimme heti suunnitella, minne pystyttaisimme leirin. Paikka, jossa olisi hiekka alusta olisi tieytenkin paras. Hiekalla vain kasvoi paljon pienta kasvia ja muuten alue oli paallystetty petonilla. Tutkimme paikan, ja huomadimme etta alueen laidalla olevassa talossa ehka asuu joku. Paattelimme, etta katolla, muutamien kattorakennusten takana olisimme parhaiten piilossa. Siella olisimme myos paljon paremmin suojassa elaimilta. Hieman epaillen katsoimme portaita, jotka nousivat katolle. Kestaako vai ei kestaa? Miten arvioida petonin kestavyytta? Puurakenteita on helppo kokeilla; katsoa nariseeko tai joustaako, onko lahoamista tai muuta. Petoni on haasteellisempaa, mutta paattelimme siita etta kantavia palkkeja oli viela paljon pystyssa, halkeamia oli vahan ja petonin sisalla oli paljon terasrakenteita, etta eikohan portaat kestaisi. Menimme kummatkin vuorollamme ylos ja hyvin kesti. Paatimme pystyttaa ”telttamme” heti alapuolella olevan seinan kohdalle, silla siita kohdin rakennus olisi varmasti lujimmillaan. Kasasimme kivia verkkomme ymparille ja venytimme sen aarimmilleen joka suuntaan. Verkkomme on nimittain tarkoitettu vain yhdenhengensankyyn, joten se on hyvin kapea. Laitoimme narut, joka nurkkiin ja naurus tasojen paalle, jonne kiinnitiomme ne tiilimurikoilla. Olimme juuri saamassa tyotamme valmiiksi. Tyytyvaisena katselin, kun Kalle kiinnitti viela yhta nurkkaa. Yhtakkia paikalle ilmestyi pari miesta. Miten he olivat huomanneet meidat? He sanoivat jotain kysyvalla aanensavylla. Sanoin ”camping” ja osoitin lytyssa olevaa epamaaraisesti joka suuntaan pullistelevaa hyttysverkkoamme. Seuraavaksi miehet kysyivat mika maa, johon Kalle mutkattomasti totesi ”Sweden”. Siina vaiheessa meinasi hieman alkaa naurattamaan. Nolo tilanne, mutta aika hupaisa. Kalle sanoi minulle ”Laitetaan tama nyt hurrien piikkiin.”

Miehet neuvottelivat vahan aikaa keskenaan. Toinen pahoitteli, kun ei osaa kuin heikosti englantia. Sen verran han kuitenkin osasi sanoa, etta on alueen turvallisuudesta vastaava ja sanoi, etta silla alueella missa me olemme ei ole mitaan ongelmaa, mutta etta ei kannattaisi menna toiseen paahan rakennusta. Sitten miehet taas puhuivat keskenaan ja me valilla yritimme kysella heilta, saammeko jaada. Kommunikointi oli kuitenkin hyvin vaikeaa! Missaan vaiheessa miehet eivat kuitenkaan nayttaneet mitenkaan vihaisilta, joten paattelimme, etteivat he kovin pahana pitaneet, etta olimme ”vallanneet” rakennuksen. Lahinna he nayttivat olevan ihmeissaan ja yrittivat kysella meilta monenlaista. Yhteisymmarrysta ei vain tuntunut loytyvan, sen ymmarsimme, etta he kysyvat, aiommeko olla yon yli. Naytti olevan ok, etta jaisimme. Myohemmin mies tuli kuitenkin takaisin ja sanoi, etta meidan olisi muutettava johonkin katolla olevista rakennuksista. Valitsimme sitten toisen, kun naytti, etta mies ei hyvaksyisi meidan jaamista taivasalle katolle. Han sanoi jotain, etta rannalta ihmiset voivat nahda meidat ja siksi se ei ole turvallista. No, lahdimme sitten syomaan ja sen jalkeen ehdimme pitaa viela siivoustalkoot ennen pimenemista. Saimme verkon mukavasti viriteltya rakennuksen sisallekin. Katolla oli vain sikali kivempaa, etta siella oli vahemman polyista. Sain kuitenkin lakastua enimmat polyt pois puunoksalla ja luututtua lattiaa hieman alusvaatteillani, jotka sitten heitin pois. Levitimme sanomalehtia alustaksi ja mina laitoin sen paalle viela sadeviittani ja pari pataani. Peitoksi otimme lakanan (Pollimme sen jo Kolkatasta kostoksi paikan petipunkeista) ja riippumaton. 21-4 nukuin kohtalaisen hyvin. Muuten tuli hieman pyorittya kovan alustan ja yon aanien vuoksi. Aamulla ennen auringon nousua kukot kiekuivat ja koirat tappelivat. Oli hienoa tuijottaa merelle katolta ja ihailla auringonnousua, jonka olen harvemmin nahnyt, syoden samalla aamupalaksi kekseja. Lahdimme aika pian auringonnousun jalkeen eli 7 aikoihin takaisin kohti Visakia, koska bussi tuli tiella sopivasti vastaan.

Taidan venyttaa paatostani lentojen varauksesta viela huomiselle. Nayttashan noita paikkoja viela olevan jaljella. Nyt on vapautunut halpoja lentoja jopa joulun jalkeen eli ainakin 28 paiva. Huomenna lahdemme varmaan junalla kohti Vijayawadia.

December 8th 2008
Published: December 8th 2008

Nyt en jaksa kirjoittaa mitaan varsinaista tarinaa, mutta kirjoitan muutamista hetkista ja tilanteista viime paivilta.

Loysimme Visakista Subwayn! Se oli aikamoinen loyto, vaikka en yleensa naista ylikansallisista ketjuista pidakaan. En kuitenkaan aivan oikeasti vain voi syoda perusintialaista ruokaa. Olen yrittanyt sen verran monesti ja saanut sellaiset happovaivat, etta alan pikku hiljaa oppia. Jos ravintoloitsijat vain ymmartaisivat, etta eivat laittaisi niita mausteita niin reippaasti, jos he ylipaataan kuuntelisivat, mita sanon! Joskus loytyy naita ravintoloita, joissa tilaukseen voi oikeasti vaikuttaa ja saan juuri sita, mita haluan. Useimmiten kay kuitenkin, kuten eilen. Kysyin rautatieaseman ruokalassa onko Biriyani tulista ja kokki vastasi ”No, it is normal”. Kyllahan siina heti halytyskellot hieman soivat. Jos joku on intiassa normaalin tulista, se on usein liian tulista minulle. Otin sen kuitenkin, kun muutakaan ei ollut saatavilla ja kokki oli kuitenkin painokkaasti kieltanyt sen olevan mausteista. Kun sitten nalkaisena aloin ahmimaan ruokaa, meinasi tulilieskat lentaa suusta. Jousuin juomaan puoli pullollista vetta paalle. Sen jalkeen otin sitten perusriisiin. Joka paikassa saa onneksi plain ricea. Eri asia sitten, miten sitakaan saa alas, eihan se millekaan maistu ja kuivana tarttuu kurkkuun, mutta nalka silla lahtee. Sita paitsi onhan se suurimmalle osalle maailman ihmisista lahes ainoaa ravintoa, miksi se ei siis olisi tarpeeksi hyvaa minullekin. Jos he parjaavat silla, kylla minakin, etenkin kun saan kaikki lisaravinnot pillereista. Syon b-vitaminia, calsiumia ja aloevera pillereita. Hedelmiakin tulee aika paljon osteltua.

Joka tapauksesssa nautiskelin taysilla Subway leivastani. Hieman makuelamysta hairitsi ikkunan ulkopuolella edes takaisin kaveleva kerjalaisaiti pienen lapsensa kanssa. Valilla aiti teki kasillaan eleita, jolla viittasi, etta heilla on nalka ja lapsi ojenteli kasiaan ikkunaa kohti. Kyllahan siina vahan tunsi olonsa syylliseksi! Miksi mina saan syoda, mutta nuo eivat? Milla tavoin mina olen parempi ihminen? Toisaalta heraa myos suuttumus Intian valtiota kohtaan ja sen rikkaita kansalaisia. Tassa maassa on niin valtavasti ruuantuotantoa, etta sita varmasti riittaisi kaikille jos se vain haluttaisi jakaa oikeudenmukaisesti. Sita paitsi tama ei ole mikaan koyha maa! Taalla on hyvin paljon rikkaita ihmisia, jotka syovat hienoissa ravintoloissa, pukeutuvat tuhansia rupioita maksaviin sareihin tai huipputraataleilla teetettyihin pukuihin, asuvat pikkupalatseissa ja kayttavat paljon rajaa lastensa koulutukseen ja kalliisiin terveyspalveluihin. Kaiken lisaksi Intian keskiluokka on voimakkaassa kasvussa. Talla maalla menee pienoisesta lamasta huolimatta kaikesta paatellen hyvin. Kehityksen hedelmista eivat vain paase nauttimaan laheskaan kaikki. Missa maarin mina mina olen vastuussa tasta inhimillisesta karsimyksesta? Mita mina voin tehda? Tekisi mieli kieltaa oma henkilokohtainen vastuuni taysin. En mina ole tehnyt mitaan, mika olisi ajanut ihmiset kadulle kerjaamaan. Jos mina saisin paattaa Intiassa olisi toimiva sosiaalihuolto. Ehka en tosiaan henkilokohtaisesti olekaan vastuussa, mutta olenko jotenkin kollektiivisesti lansimaalaisena syyllinen siihen, etta Intia on tallainen maa kuin on. Siirtomaavaltahan on paljolti tehnyt Intiasta tallaisen. Silloin riistettiin tata maata niin voimakkaasti, etta kaikki maan rikkaudet valuivat lanteen. Intian oma kukoistava tekstiiliteollisuus havitettiin, etta englantilaisille tuotteille saataisiin markkinoita. Silloin luotiin taman maan koyhyyden perusteet! Nyt maa on paassyt hieman jaloilleen, mutta se on tapahtunut liian vauhdikkaasti. IT-ala nousee hyvin nopeasti ja samoin muu elektroniikka ja intialainen osaaminen mm. laaketeollisuuden alalla on huippua. (hmm.Taas tuli sellainen ”mita tapahtuu” tilanne. Rakastan naita hetkia Intiassa ja tata yllatyksellisyytta tulen varmasti eniten kaipaamaan. Asken mies tuli jonkinlaisen pyhan savun kanssa huitomaan savua jollakin kasvinlehdilla naihin nettikoppeihin, ai ai, kun tuoksuu hyvalle.) Jos kehitys on nain nopeaa, on tietenkin aivan selvaa, etta siina samalla riistetaan jotakin kansanosaa. Mita olisikaan tapahtunut jos Intia olisi saanut kehittya omaa tahtiaan ilman siirtomaavaltaa aina naihin paiviin asti? Toisaalta hindulaisuus uskontonakin ajaa epatasa-arvoa ja perustuu siihen, etta ihmisilla on eri yhteiskunnallisia asemia, joten voi olla, ettei tama silti olisi kovin tasa-arvoinen yhteiskunta.

Voisin tietenkin viela vaittaa, etta olen suomalainen, joten en ole edes kollektiivisesti vastuussa. Suomella ei koskaan ollut siirtomaita! Se ei kuitenkaan vie vastuutani taysin, silla aina paadytaan siihen, etta minulla on mahdollisuus auttaa, joten vastuuni tulee sita kautta. Minulla on varallisuutta sen verran, etta voin ostaa lapselle ruokaa tai antaa aitille muutamia rupioita. Minunkin varallisuuteni rajat vain tulevat nopeasti vastaan. Keta pitaisi auttaa? En kuitenkaan voi auttaa kaikkia. Olen paatynyt tassa eettisen ongelman edessa ratkaisuun, etta autan joka paiva yhta ihmista. Siten valtyn joka hetki pohtimasta keta olisi hyva auttaa ja keta ei. Mieluiten autan jollain tavoin vammautuneita, koska heidan tyonsaantinsa on varmasti vaikeinta, tai hyvin vanhoja, jotka eivat enaa pysty toihin. Yllattavaa on ollut, miten naissa pienemmissa kaupungeissa, kuten Visakhissa ja Vijayawadassa on nakynyt jopa enemman kerjalaisia kuin Kolkatassa. Varsinkin Visakhissa heihin tormasi jatkuvasti, taalla Vijawadassa heita nakee vain muutaman paivassa, tietty riippuen missa liikkuu.

Subwaylla seurasin hyvittuneena leipieni tekoa. Vaikka kyseessa oli ketju, oli hienoa huomata kuinka lansimainen tehokkuusajattelu ei kuitenkaan ollut siellakaan onnistunut jyraamaan allensa intialaista tapaa tyoskennella. Oliivioljypullon haku keittion puolelta keski monia minuutteja ja leipaa taytettiin hyvin hidastetussa tahdissa. Janna huomio oli myos, mita leipia oli tarjolla. Maan kulttuuri oli otettu taytteidenkin valinnassa huomioon, lehman tai sianlihaa ei ollut ollenkaan, vaan ne oli korvattu kanalla, kalkkunalla ja lampaalla. Toisaalta luulisi, etta naita lihoja voisi olla, silla voivathan muslimit syoda lehmaa ja taas hindut puolestaan sikaa. Varmaan on niin, etta tassa on haluttu olla hienovaraisia ja ei ole haluttu arsyttaa kumpaakaan osapuolta, loukata heidan uskonnollisia tunteitaan. Mitaan suuria ristiriitoja en kylla ole huomannut Intian uskontojen valilla. Gopalburissakin pojista, jotka esittelivat meille temppelia olivat osa hinduja ja osa kristittyja, ja kaikki tuntuivat olevan hyvia kavereita. Silti olen huomannut, etta juuri muslimeja kohtaan tunnetaan tiettya varautuneisuutta. Purissa matkamuistokauppias totesi Suomen olevan hyva maa, kun Kalle ilmoitti kysymykseen uskonnoista, siella olevan vain vahan muslimeja.

En ole kylla huomannut taalla mitaan konkreettisia jannitteita liittyen Mumbain iskuihin. Mediakin on ehka aavistuksen rauhoittunut. Bhemunipatmanissa huomattiin yhtakkia, etta edessamme menee paljon sotilaspukuisia poliiseja isot kivaarit olellaan. Siina vaiheessa paatin, etta kannattaa ottaa heihin vahan etaisyytta. Kysyin Kallelta ”Mitahan tuossa tapahtuu” ja lisasin ”Kannattaa varmaan pitaa heihin vahan valia, kun ei tieda mista on kyse, taalla voi kuitenkin olla pienia jannitteita ilmassa Mumbain takia.” Sittemmin he hidastelivat kuitenkin tiella sen verran, etta saavutimme heita hieman. Naimme, etta keskella kulkevilla miehilla oli kasiraudat ja he olivat niilla toisiinsa sidotut. Paattelimme siita, etta kysessa oli vankikuljetus. Huvittuneina katselimme kuinka vangit pummasivat poliiseilta tupakkaa, juttelivat ja naureskelivat keskenaan ja maleksivat hyvin hitaasti eteenpain, pysahtyen sittemmin kioskille”. Yllattavan leppoisaa meininkia ottaen huomioon, etta vankeja oltiin viemassa vankilaan. Ei siina missaan muualla kuin Intiassa ykskaks vain pysahdyttais kioskille kahville poliisit ja vangit sulassa sovussa samaanpoytaan.

Seuraavaksi tilanne Visakhista illalla: Soimme ravintolassa, jossa ravintolitsija oli taas innokas seuramies. Han kyseli paljon Suomesta ja kertoi intialaisista jumalista, joita oli eraassa taulussa. Huvittava tilanne syntyi, kun otimme kasidesin esiin. Ennenkin monet ovat ihmetelleet tata ainetta. Tuo aija kysyi kuitenkin aivan tosissaan ”Eiko Suomessa ole vetta?” Han nahtavasti paatteli, etta olemme tottuneet pesemaan katemme aina tallaisella desifiointi aineella. Toivottavasti hanelle ei jaanyt kasitys, etta Suomi karsii valtavasta vesipulasta. Yritimme kylla selittaa, mutta taalla ei koskaan tieda, mita ihmiset lopulta ymmartavat.

Eilen junassa menimme istumaan seitsemanteen luokkaan eli perus second clasiin. Olimme kylla ajatelleet menna sleeperiin, mutta juna oli taas niin pitka, etta emme heti loytaneet sleeper vaunuja. Valttamatta niita ei olisi ollut ollenkaan, tai sitten ne olisivat olleet aivan toisessa paassa. Jos olisimme lahteneet etsimaan oikeita vaunuja, silla aikaa olisi ollut vaarana, etta second classit tayttyvat taysin. Harvinaista kylla, viela tuolla hetkella niissa oli istumapaikkoja vapaana. Menimme siis vauhdikkaasti varaamaan paikat. Olimme onnistuneet saamaan liput kohtalaisen helposti, vaikka aluksi tilanne vaikuttikin toivottomalta. Aamulla vakea risteili aseman edessa massoittain. Jonot lippuluukuille olivat hyvin pitkat. Kalle meni kuitenkin jonottelemaan ja mina istuskelemaan syrjemmalle. Sittemmin Kallelle selvisi, etta on olemassa erillinen naistenjono. Han tuli ilmoittamaan siita minulle ja mina ankesin jonon paahan, kun sen ensin onnistuin loytamaan. Siina homma eteni yllattavan vauhdikkaasti, vaikka miehet viereisesta jonosta tunkivatkin valilla naisten lippuluukulle ja jotkut yrittivat saada naisia ostamaan lipun itselleen. Kun olin viimein paassyt puolen tunnin jonotuksen jalkeen luukun kohdalle, eras mies tunki sivusta ja kehtasi kysya, voiko han ostaa ensin lipun. Silla hetkella oli kivaa olla nainen! Miehet saavat nahtavasti naisten luvalla etuilla, mutta eivat muuten. Mita han kuvitteli, etta olisin suosiolla luovuttanut paikkani, kun viimein olin paasemassa ojentamaan rahojani myyjalle? Yritin hymyilla kohteliaasti, mutta varmaan hymyni oli hieman vahingoniloinenkin, kun kieltaydyin ja kyynerpaataktiikalla sain pidettya paikkani muilta tunkeilijoilta, jotka olivat naisia.

Moneen tuntiin meita ei kukaan jututtanut ja lueskelimme ja torkuimme. Loppumatkasta kuitenkin heratimme taas mielenkiintoa. Eras mies lahetti pikkutyttonsa kysymaan, kuinka monta paivaa olemme olleet Intiassa. Tytto unohti valilla english sanat ja mies huuteli niita hanelle paikaltaan. Yksi mies kyseli myos teemmeko toita Intiassa. Kalle siihen ”Ei, me vain matkustetaan, kotona Suomessa me ollaan opiskelijoita”. Tahan mies ”Liittyyko matkanne opintoihinne?” Kalle ”Ei, me vain matkustetaan, halutaan nahda Intiaa”. Mies ”Miten te sitten hyodynnatte matkaa opinnoissanne?”. Hanelle tuntui olevan mahdoton kasittaa, etta vain matkustamme! Monille muillekin taman ymmartaminen on ollut vaikeaa. Monet varmasti pitavat tata hirveana ajan tuhlauksena. Intialaiselle nuorelle miehelle on tarkeaa luoda akkia uraa, menestya tai ainakin jollain tavoin tehda hieman rahaa, ja saada perhe. Pitkaan lansimaissa oli tapana pitaa etele-aasialaisia laiskoina ja monet varmaan vielakin ajattelevat nain. Itse asiassa taalla on kuitenkin tosi vahva yrittamisen henki. Ei ehka yhta vahva kuin Kiinassa, mutta kouluttautuminen ja hyvan tyopaikan saanti kuitenkin nahdaan hyvin tarkeina arvoina, ja ennen kaikkea elamassa eteen pain meno. Pitaa pystya nousemaan sosiaalisesti!

Pikku tytto ja hanen isansa juttelivat kanssamme pitkaan. Sittemmin he kysyivat tyypillisesti, onko meilla suomalaisia kolikoita. Seuraavalla kerralla otetaan kylla pussillinen 5-centtisia mukaan! Taalla hyvin monet tuntuvat kerailevan kolikoita. Minulla oli onneksi viela yksi 20-centtinen. Raha kiersi sitten kadesta kateen junanvaunussa ja kaikki tutkailivat sita tarkoin ja hyvin ihastuneesti. Teimme tyton hyvin iloiseksi, kun annoimme kolikon hanelle. He tarjoutuivat ostamaan sen, mutta sanoimme, ettei tarvitse maksaa. Lopuksi he kuitenkin vakisin antoivat siita muutaman kolikon. Saimme heilta myos guavat, jotka tuottivat ongelmia, kun emme tienneet uskaltaisiko niita kuorineen syoda.

Nyt olemme siis Vijayawadassa ja yritamme katsella taalla tanaan pitkasta aikaa jotain nahtavyyksiakin. Olen nyt paattanyt, etta kylla matkani varmaan piakkoin paattyy, mutta tarkkaa paivaa en ole viela saanut paatettya. Pitaa nyt kuluttaa itsensa taalla aivan loppuun. Nainkaan terveena en halua taalta lahtea, lahden vasta sitten kun olen tosissani aivan loppu.=) Suomessa on sitten aikaa tointua. Ehka voisin palata 28 paiva.

December 9th 2008
Published: December 9th 2008

Nyt on taas hieman ruokaa mahasa, joten jaksaa kirjoitella. Tulistahan se taas oli, vaikka painotin, ettei mitaan mausteita. Soin silti rohkeasti, koska en muuta lamminta ateriaa tanaan juurikaan ollut syonyt. En ymmarra, miten yleensa sanotaan, etta ihmiset joko vihaavat tai rakastavat Intiaa. Itselleni tahan maahan on muodostunut hyvin kaksijakoinen viha-rakkaussuhde! Aamulla taas ajattelin, kun istuin junassa annoin aamuisen raikkaan ilman puhaltaa kasvoilleni,ihailin ihanan vehreita maisemia, seka juttelin valilla ystavallisten ihmisten kanssa, etta en halua taalta mihinkaan. En tahdo pois! Junasa oli mahtavan tilavaakin, sain valilla makoilla. Suurinosa penkeista oli alkumatkasta aivan tyhjillaan ja lopuksikaan kukaan ei joutunut seisomaan. Oli mukavaa seisoskella avoimen oven edessa ja seurata ohi vilahtelevia maisemia, jotka nayttivat sisamaahan mentaessa koko ajan hieman erilaisilta.

Nyt illalla on kuitenkin taas sellainen olo, etta voisihan taalta jo lahtea. Turhautumisen kaikkeen saivat aikaan seuraavat tekijat: Keskivaiheilla matkaa junaan ilmestyi hairikko, joka vaikutti aluksi mukavalta, mutta sittemmin rasittavalta jatkuvine kysymyksineen, Hotellin loytamisessa meni ikuisuus, kun kaikkialla oli vaeltavien mustapaitojen (kayvat lapi hindujen pyhia paikkoja) takia taytta ja ruokaakaan ei meinannut loytya siita huolimatta, etta loysimme pizza/hamburilaispaikan, silla tama paikka oli tietenkin suljettu.

Voisin kirjoittaa viela hieman lisaa hairikko psykopaatista. Han tosiaan ankesi seuraamme junassa ja vaikutti aluksi hauskalta, kun han kertoili erilaisista laakekasveista, joiden kuvia oli hanen lehdessaan ja yritti opettaa meille telugun kielta. Sittemmin hyvastelimme hanet rautatieasemalla, tai ainakin luulimme hyvastelevamme. Han sanoi, etta voisi nayttaa mista bussit lahtevat. Han opasti meidat bussiin ja hyppasi myos itse kyytiin. Siina vaiheessa jo tiedustelin, minne han on menossa. Han sanoi oman asuntonsa olevan jollakin tietylla alueella, joka on lahella Abidsia, jonne meidan oli tarkoitus suunnata. Nielin taman selityksen ja ajattelin, etta on kiva kun on mukana joku, jolla on paikallistuntemusta. Paasisimme helpolla, kun voisimme vain kavella hanen perassaan. Bussi ei kuitenkaan mennytkaan suoraan Abitsin alueelle vaan jouduimme ottamaan tuktukin. Taas nuori aija ankesi viereemme istumaan. Pikku hiljaa han alkoi tuntumaan epailyttavan ystavalliselle. Aluksi han oli vaikuttanut vain avuliaalta, mutta pikku hiljaa kun han seurasi meita joka paikkaan, han alkoi vaikuttaa tunkeilevalta. herasi kysymys mita han meista haluaa? Han yritti moneen otteeseen saada meita tulemaan yoksi hanen asuntoonsa. Jos han olisi ollut vahan luotettavamman oloinen ja vahemman tunkeileva, olisimme ehka voineet mennakin. Nyt kuitenkin oli selvaa, etta menisimme hotelliin, silti han jatkoi seuraamista ja kyselemista, emmeko tulisi hanen luokseen. Vasta hotellilla, jossa oli tilaa, han kuitenkin lopulta paljasti todelliset korttinsa. Siihen asti hanen kaytoksensa olisi voinut lukea viela juuri ja juuri ystavalliseksi, hieman epakohteliaaksi ja tunkeilevaksi, mutta silti avuliaaksi. Sittemmin, kun olimme sopineet ottavamme huoneen, aloimme taas hyvastella hanta. Siina taas kateltiin ja kiiteltiin, mutta silti uskomatointa kylla aija ei vielakaan ymmartanyt lahtea. Han seurasi meita huoneeseemme, kun kavimme katsastamasa otammeko sen. Han sanoi Kallelle, etta Kalle voisi menna alakertaan kirjoittelemaan paperit kuntoon ja istui viereeni sangylle. Siina vaiheessa hanen aikeensa paljastuivat. Sanoin kuitenkin viisaasti, etta minunkin taytyy tayttaa tietoni papereihin ja lahdin Kallen mukaan. Aija tietenkin seurasi edelleen! No, sitten sanoimme, etta meidan taytyy levata ja yritimme jalleen hyvastella. Han kuitenkin nousi portaat perassamme ylakertaan huoneemme oven eteen. Silloin paatin, etta huoneeseemme emme enaa hanta paasta. Han yritti sanoa, etta aukaisisin oven ja menisimme huoneeseen niin han voisi antaa sahkopostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Pyysin hanta kuitenkin kirjoittamaan ne siina kaytavalla. Sitten sanoimme jo aika painokkaasti, etta nyt meidan oikeasti taytyy menna lepaamaan. Aukaisin oven ja paastin Kallen ensin sisaan, sitten menin itse. Aija kehtasi viela yrittaa angeta oven valiin, han tyonsi sita auki pain, mutta mina loin sen hanen nenan edestaan kiinni ja pistin lukkoon. Vahan ajan paasta oven takaa kuului viela aanekasta koputtelua. Onneksi han kuitenkin tajusi lahtea, eika jaanyt odottelemaan meita oven taakse. Olin varma, etta han olisi jaanyt vaijymaan johonkin ja suunnittelin jo ikkunan kautta poistumista. Selviamatta jai, mika aijaa vaivasi. Kylla hanen kaytoksensa meni jo aika reippaasti torkeyden puolelle. Pitiko han kaikkia lankkareita suurina idoleinaan ja oli siksi niin tunkeileva? Fanithan kayttaytyvat usein idoleitaan kohtaan juuri nain hyokkaavan yli-kiinnostuneesti.

Orissassa ihmiset olivat kylla enemman aidon ystavallisia. Taalla kiinnostus on valilla liian tunkeilevaa. Voisi sanoa, etta meihin suhtaudutaan kuin eksoottisiin elaimiin, kuin nayttelyesineisiin, varmaan samaan tapaan kuin joskus reilu 100-vuotta sitten, kun Euroopan sirkuksissa esiteltiin kummajaisia eli jollain tavoin erikoisia ihmisia.(riitti etta oli etnisesti erilainen) Totta kai suurin osa ihmisista sivuuttavat meidat kadulla taysin valinpitamattomasti. Eihan taalla kestaisi olla jos kaikki olisivat samanlaisia kuin pieni vahemmisto. Tama pienempi joukkokin jakaantuu viela kahteen ryhmaan.Kummankin ensireaktio on samanlainen: he ikaan kuin hatkahtavat huomatessaan meidat, aivan kuten kaikki ihmiset tekevat nahdesaan jotain erikoista, heidan ilmeensa on hyvin yllattynyt ja usein ihastunut. Toiset heista vain ojentavat katensa, hymyilevat valoisasti ja sanovat ”Hello” tai ”What country”. Toiset heista taas lahtevat kavelemaan peraan, kyselevat paljon kaikenlaista, usein niin, etta heidan puheestaan ei sa mitaan selvaa, aina he eivat edes hymyile ja heidan aanensavynsa on huomiota vaativa ja muutenkin he usein vaativat jotain. Pitaisi lahtea jonnekin tai pitaisi antaa rahaa johonkin tms.

Orissasa meihin suhtauduttiin enemman ihmisina, mielenkiintoisina sellaisina, mutta kuitenkin vain ihmisina. Voisin lyhyesti myos muuten vertailla naita kaikkia osavaltioita reissajan nakokulmasta. Lansi-Bengal oli koyhaa seutua, kaikki aika nuhjuista ja se nakyi majoituksen tasossakin. Toisaalta Orissakaan ei mikaan rikas osavaltio ollut, mutta siella majapaikat olivat aavistuksen siistimpia. Usein talojen ja guesthousejen pihoihin oli panostettu, niissa oli upeita kukkaistutuksia yms. Patjojen paksuus on koko ajan parantunut. Yleisesti Kolkatassa tuntui kaikissa paikoissa olevan sangyissa hyvin ohuet lumppupatjat, Orissassa oli jo vahan pehmeammat ja taalla Andrassa on usein ollut oikeat joustinpatjat. Andrassa yleinen piirre huoneissa tuntuu olevan, ettei tuuletusropelia voi saataa, aina saadin pyora on epakunnossa. Andrassa hotelleihin sisaankirjautuminen on toiminut hieman nopeammin kuin muualla. Orissassa kaikissa paikoissa meni aina ikuisuus ennen kuin he osasivat edes sanoa, onko heille huoneita ja minka hintaisia. Yhteinen piirre kaikissa osavaltioissa on siestanvietto, mika ei kuitenkaan Kolkatassa juuri nakynyt. Mielestani on aika huonoa bisnesta, etta ravintoloista ei tiettyyn aikaan saa tiettyja ruokia ja valilla ravintolat ovat jopa taysin suljettuja keskipaivalla. Listoissa saattaa olla erikseen luonasruuat ja iltapaivaruuat ym. ja jos kello ei ole juuri sen verran, etta olisi vaikkapa aamupala aika, et voi tilata omelettia, vaikka se listassa olisikin. Yleisesti pikku kylat ovat olleet kaikissa osavaltioissa viihtyisempia ja kaikki isot kaupungit Kolkataa lukuun ottamatta jarkyttavia ja turhauttavia paikkoja. Vijayawada oli aavistuksen viihtyisampi kuin muut intian ”pikku” kaupungit. Siella oli sentaan rautatieaseman ymparistossa vahan rauhallisempaa ja ei tarvinnut koko ajan pelata jaavansa mopon alle. Kaupunki kuva oli myos yllattavan siisti ja mieluista oli kirjakauppojen paljous. Tosin mielestani on synti raahata tanne Suomesta asti Harlekiini-kirja. Sellaisen suomenkielisen loysin eraasta putiikista, joka pullisteli ulos asti valtavia kirjakasoja.

Nyt pitaa kohta lopettaa, vaikka juttu onkin aika kesken. Mahasta vantaa sen verran pahasti ja taalla ei lahettyvilla ole vessaa. Sen verran viela Vijaawadasta, etta kavimme siella Kanakadurga temppelissa, joka oli hieno elamys. Yritan viela myohemmin kertoa siita tarkemmin. Hienointa siella kylla oli labyrintit joita oli tehty metallikaiteiden avulla ja joiden valissa joutui kulkemaan sita pitemman matkan, mita vahemman maksoi. Me menimme tietty ilmaisesta portista ja olihan se loputonta kiertelya, tunsi itsensa aivan rotaksi laboratorionlabyrintissa.

December 10th 2008
Published: December 10th 2008

Yritamme tassa katsella juna-aikatauluja, mutta sivut ovat taysin jumissa. Emme tieda yhtaan, kuinka paasisimme pois taalta Hyderabadista! Taas tulee fiilis ”ihan jarkyttava maa, mikaan ei toimi”. Tanaan oli kuitenkin toisaalta aika hauskakin paiva. Kierreltiin monenlaisissa nahtavyyksissa ja saatiin tutustua arsyttavaan, mutta huvittavaan kaveriin, joka toimi oppaanamme Tiedemuseossa. Juuri eilen paatimme, etta emme anna enaa kenenkaan lahtea seuraamaan meita ja taas tanaan saimme seuralaisen. Talla kertaa han oli kuitenkin hieman vahemman psykopaatin oloinen. Itse asiassa han oli mukava, mutta alituisine kysymyksineen hieman uuvuttava tyyppi. Han oli uskomattoman kiinnostunut siita millaista on eri sukupuolten valinen seurustelu ja yhteiselama Suomessa. Mika on sallittua ja mika ei.

Kaytiin katsastamassa Charminarin moskeija, kierreltiin bangelssibasaareissa (bangelssit ovat intialaisia kasikoruja, joihin olen ihastunut), katseltiin isoa budhaa, joka oli pystytetty eraalle saarelle, kierreltiin Lumphimi parkissa ja tutkiskeltiin tiedemuseon vekottimia, joista ei tietenkaan useat toimineet tai laitteet olivat muuten aikamoisia kotostelmia. Saimme ainakin nauraa vekottimille kunnolla. Ajatus oli sama kuin Oulun tietomaassa, mutta monet laitteet olivat uskomattoman huonosti suunniteltuja.

Hyderabadissa hienointa on ollut islamin vaikutus kaupunkiarkkitehtuuriin. Siina mielessa tama on hieman omaleimaisempi intialainen kaupunki, etta muslimit tosiaan nakyvat katukuvassa, mutta muuten vaikutelma on aika sama kuin kaikkialla isoissa kaupungeissa, joissa olemme olleet: joitakin hienoja rakennuksia, siella taalla moderneja kauppoja tai ostoskeskuksia, useimmiten taloista laasti halkeilee ja kaikki on nuhjuista, liikenne on hyvin ruuhkaisa, porukkaa on paljon, kavelytiet ovat tukossa, tien ylitys on hyvin haasteellista, joukkoliikenne vaikeasti kaytettavaa (Taalla tosin paikallisbusseja kulkee suhteellisen hyvin) yms.

Olen nyt varannut lennon 18. paivalle, joten luultavasti reissuni loppuu siihen. Kalle jaa viela jatkamaan seikkailua.

December 11th 2008
Published: December 11th 2008

Emme tosiaan eilen illalla onnistuneet selvittamaan, kuinka suoriutuisimme pois Hyberapadista, tuosta saasteiden ja ihmismeren kehdosta. Kyselimme asemalta junia, mutta meille sanottiin junia menevan Hospetiin vain illalla ja niiden kaikkien olevan taynna. Second clasiin mahtuu tietenkin aina, koska niistahan ei koskaan paikat lopu, mutta tassa luokassa en mielellaan matkustaisi yota. Taysin terveena ja hyvin levanneena se ehka just ja just menisi selviytymiskokemuksena. Nyt se ei kuitenkaan paljon houkutellut. Intian isoimmista kaupungeista lahtevissa junissa pitaisi olla myos lankkarikiintiot, eli vain turisteille varattuja paikkoja, mutta Hyberapadissa he eivat olleet kuulleetkaan tallaisesta. Hyberdapadi on sentaan neljanneksi isoin kaupunki Intiassa. Jos sielta ei naita lippuja saanut, ihmettelen suuresti mista niita saa. Seuraavaksi kyselimme busseja. Niita oli vain tavallisilla istumapaikoilla saatavilla, ei mitaan sleeper bussia. Matkassa olisi mennyt jokin 15-16 tuntia, mika olisi ehka mennyt jos lystin hinta olisi ollut kohtuullinen, mutta se olisi kustantanut yli 10 euroa. Sen jalkeen, kun netti sivustotkin jumittuivat, paatimme jattaa kyydin selvittelyn aamuun.

Aamulla Kalle lahti asemalle selvittamaan aikatauluja, kun olimme saaneet alynvalayksen, etta voisimme menna junalla ensin jonnekin risteysasemalle. Mina jain katukeittioon syomaan pannukakkua, jonka onnistuin tilaamaan ei-tulisena, tai ehtivathan he laittaa siihen pottumossoa, mika oli lievasti tulinen, mutta varsinaisista kastikkeista onnistuin kieltaytymaan. Olin juuri ehtinyt asettua mukavasti hotelliimme, kun Kalle tuli hirveella kiireella sisaan. ”Nyt pitais pakata vauhdikkaasti, juna lahtisi 9”. Kello oli 8.15, meilla kaikki kamat levallaan ja juna-asemalle matkaa. Uloskirjautumisessa meni ikuisuus, kun respan aija alkoi jankuttaa veroista. Olimme sopineet verojen kuuluvat hintaan, he olivat selvasti sanoneet niiden kuuluvan. No, lopulta han uskoi ja paasimme ulos kadunvarteen metsastaan autoriksaa. Heita oli siella jonossa, mutta monet vain pudistelivat paataan, kun pyysimme laittamaan mittarin paalle. Joku heitti, etta voisi 100 rupialla vieda meidat. Nauroimme vain hanen hinnoilleen. Tiesimme oikean hinnan olevan 30 luokkaa, silla asemalle oli vain reilun 2 kilometrin matka. Ihmeellisinta taalla on se, kuinka mopokuskit ja kauppiaat pitavat usein kiinni hinnoistaan, tai laskevat niita vain hieman. Kaakkois-Aasiassakin he usein yrittivat pyytaa liikaa, mutta jos tiesimme oikean hinnan ja vaadimme palvelua silla hinnalla, he lopulta aina suostuivat. Taalla tuntuu lahes kaikilla olevan periaate ”Lankkarilta taytyy saada enemman rahaa, muuten hanta ei palvella ollenkaan”. Eihan tallainen ole millaan tavoin hyvaa bisnesta! No, tama kertoo hyvin siita, miten monilla yrittajilla menee taalla tosi hyvin.

Eras nuori kuski suostui yllattavan helposti laittamaan mittarin paalle. Kun lahdimme liikkeelle, selvisi syy, miksi han oli niin mielellaan kaynnistanyt sen. Han oli hieman viritellyt mittaria! Ensin katselimme arsyyntyneina kuinka rupiat vilisivat ruudussa. Oikeasti lahtotaksan pitaisi olla 12 ja sen jalkeen hinnan pitaisi nousta vasta kilometrin jalkeen. Sanoin ensin ”No, kai se pitaa maksaa, kun on niin kiire, ettei muutakaan voida”. Kalle sitten yritti sanoa kuskille, etta mittari ei toimi, mutta kuski ei ollut kuulevinaankaan. Tutkailin sitten miettivaisesti mittaria ja kysyin Kallelta ”Mista kuski aluksi painoi, eiko tassa ollut jokin nappi?” Kalle kehotti kokeilemaan vaivihkaa oliko nappi mittarin takana ja loysinhan sen tunnustelemalla. Painoin siita ja mittarinluvut nollautuivat. Sanoin ”Onnistuuhan se huijauas toisinkin pain!”. Tata pelia voi pelata kaksikin, riemuitsimme. Lahti mittari taas vahan ajan paasta nousemaan, mutta talla kertaa huomattavasti hitaammin. Olihan kuskin naama perilla nakemisen arvoinen, kun han huomasi mittarin lukemat! Han oli luullut lypsavansa meilta typerilta turisteilta hyvat rahat, hinnasta olisi tullut varmaan viisinkertainen. Vahan aikaa han vain pudisteli etupenkillaan paataan ja sitten taas kaantyi katsomaan taaksepain eli mittariin ja meihin. Olimme jo pihalla, kun han herasi hammingistaan. Kovaaanisesti han alkoi vaatia 15 rupiaa. Osoitimme vain viattomasti mittaria ja sanoimme sen nayttavan 35, joten emme maksa enempaa. Han kuitenkin vetosi taulukoihin, jotka taikoi jostain esiin. Jo Kolkatassa naimme naita. Niissa on tietty mittariluku ja sen perassa on hieman isompi hinta, mita pitaisi maksaa viela lisaa. Voi olla, etta kyse on jalleen kerran veroista. No, hinta oli taulukossa kuitenkin vain 10, eika 15, kuten han vaitti. Maksoin 10 ja lahdimme juoksemaan kohti asemaa.

Taalla Secunderabad asemalla kyselimme junasta, jonka piti lahtea aivan niilla hetkilla ja juuri sielta asemalta. Selvisi, etta juna on ennen lahtenyt tuolta, mutta nykyaan se lahtisi kolmannelta asemalta eli Kachegudasta. Intiassa ei siis voi taysin luottaa edes rautatieaseman virkailijoiden tietoihin! Hyderapadin asemalla Kallelle oli selvasti sanottu junan lahtervan Secunderabadista. No, hyva uutinen oli, etta juna lahtisikin vasta 9.50, joten aikaa olisi viela. Menimme sitten odottelemaan bussia, joka ei koskaan tullut ja jonka sijasta otimme jalleen moporiksan. Nyt sovimme hinnasta, silla kenenkaan mittari ei mukamas toiminut. Kalle naytti lappua, jossa luki asema eraalle kuskille. Kuski lupasi lahtea 60, mutta liikkeella jo ollessamme han alkoi selittamaan, ettei nahnyt paikan nimea (vaikka lappu oli ollut aivan hanen nenan edessaan) ja asema onkin kauempana kuin han luuli, joten han vaati lisaa rahaa. Kovasti inttamalla Kalle sai pidettya hinnan entisellaan.

Riemuksemme asemalla selvisi, etta juna tosiaan lahtee sielta ja lippuluukullekaan ei tarvinnut paljoa jonotella. Luukun takana istuva virkailija virnisteli meille, kun kyselimme junaa Guntakalaan. Han sanoi ”Se on paikallisjuna”, sellainen epaileva ilme naanaamallaan kuin ”ette te siihen voi haluta”. Eipa teilla ole muutakaan junaa tarjolla, joten ette jata paljon valinnanvaraa, ajattelin. Kun eras juna puksutteli asemalle, Kalle kysyi lahella istuvalta meneeko se juna Guntakalaan. Vastaus oli: ei mene. Olemme huomanneet, etta jos Intiassa kyselee tietoja, ei pida luottaa vain yhden ihmisen infoon. Kalle siis lahti kyseleen muiltakin ja pian han tuli takaisin sanoen ”menee se, mutta siella on alyttomasti porukkaa”. Junaan sisaan paastessamme huomasimme kuitenkin onneksi, ettei se aariaan myoten taynna ollut. Tavarahyllyt olivat viela taysin tyhjillaan. Saimme varattua kummallekin oman hyllyn, mika tarkoitti pitkaa ja kohtuu leveaa tasoa, jonka paahan sai laitettua rinkan selkanojaksi. Kiipesimme ylos ja suurin osa matkastani menikin sitten torkkuessa puolihorroksessa laverillani. Saimme olla korkeuksissamme mukavasti rauhassa, eika kukaan juurikaan jututtanut. Neljan aikoihin aloimme pakkailemaan tavaroitamme ja kiipesimme alas kurkkimaan ikkunoihin ”eiko sita kohta oltais perilla”. Meille oli sanottu junan olevan noihin aikoihin perilla. Meni kuitenkin 19 ennen kuin juna oli paatepysakillaan!

Voisin kertoa viela lyhyesti eilisesta kaveristamme. Tormasimme haneen puistossa, sittemmin menimme hanen kanssaan syomaan, museoon ja han viela saatteli meita hotellillemme pain. Han oli tosiaan sairaalloisen kiinnostunut sukupuolten valisesta kanssakaymisesta Suomessa ja yleensakin lannessa. Hauskimpia kysymyksia mita han meilta tiedusteli: Onko teilla tosiaan nudistirantoja? Ollaanko siella oikeasti aivan alasti? Mita ne maksaa, ei voi olla ILMAISIA?(tassa vaiheessa han oli hyvin epauskoisen innostunut, kun kuuli niiden olevan ilmaisia) Nukutaanko teilla yleensa yolla alasti? Saako tytto ja poika suudella kadulla? Miten parit yleensa kavelevat? (han kysyi saako kavella nain ja otti kasikynkka otteen minusta)Onko esiaviollinen seksi mahdollista? Voivatko parit tosiaan alkaa olemaan yhdessa ilman, etta vanhemmat tapaavat ja sopivat asiasta? Saako nainen tanssia toisen miehen kanssa, vaikka han olisi naimisissa? Mina kylla loisin miesta jos joku tanssisi minun vaimon kanssa, mutta sinako et, han kysyi Kallelta. Jossain vaiheessa han pahoitteli uteluitaan, mutta sanoi asioiden kiinnostavan hanta, koska han oli 23-vuotias eika koskaan ollut harrastanut seksia ja Intiassa oli kuulema vaikea edes tutustua tyttoihin. Han valitti kuinka tyttoja on vahemman kuin poikia, koska vanhemmat haluavat pojan, koska tyton myotajaiset tulevat kalliiksi. Siina vaiheessa han hieman saalitti meita ja yritimme siksi vastailla mahdollisimman asiallisesti hanen kysymyksiinsa. Heraa vain kysymys, mita taalla koulussa opetetaan, silla han tiedusteli ”Miten parit sitten toimivat jos eivat halua lapsia? Kylla han jostain ehkaisysta oli kuullut, mutta ehkaisypillerit esimerkiksi olivat hanelle taysin vieras asia. Han ihmetteli: Miten voi yksi pieni pilleri estaa lapsen tulon,kasittamatonta.

Intia on kylla tosiaan hyvin konservatiivinen maa. Tarkoitan talla, etta asiat tehdaan, kuten ne on totuttu tekemaan, usein kuten muut tekevat. Yksilollisyydelle ei jaa suuresti sijaa. Askeisen tapauksen lisaksi seuraavat seikat kertovat siita:

Pukeutuminen ja ulkonako: Muslimeilla on parta ja hinduilla viikset. Kallen partaa on suuresti ihmetelty. Tytot pitavat hiuksiaan aina letilla tai ponihannalla. Naiset pukeutuvat lahes aina sareihin. Naimisissa olevalla naisella taytyy olla joko sormus varpaassa, punainen merkki otsassa tai hiusraja varjattyna punaiseksi. Banglesseja taytyy pitaa parillinen maara ja samaa sarjaa, usein 6-12 kappaletta. Niita ei koskaan saa ostaakaan yksittain, paitsi paksumpia renkaita.

Syominen: Kastikkeita taytyy kaaraista leivan sisaan ja pitaa syoda kasin. Leipaa ei saa vain dippailla kastikkeisiin, vaan taytyy tosiaan ottaa kastike leivan sisaan, nain meita eilen opastettiin. Kaikki ruoka pitaa sekoittaa tulisiin mausteisiin, usein kastikkeisiin. Edes guava hedelmaa ei saisi syoda ilman mausteita, vaan tallaista syontia katsotaan suuresti ihmetellen.

Nyt ei tule muita esimerkkeja mileen, vaikka niita olisi lukuisia liittyen kaikille elaman osa-alueille.

Yritamme suunnata taalta Guntakalasta huomenna Hampiin. Se on yksi paikka, joka minua Intiassa eniten kiehtoo, joten haluaisin nahda sen ennen paluuta. Se on kuulema hyvin kaunis rauniokaupunki. Siella haluan sit olla paikallaan muutaman paivan. Intiassa reissatessa ei kylla saisi olla aika-tauluja! Nyt meilla on pakosti sellaiset, kun lentoni on 18. paiva ja se kylla rajoittaa paljon seka luo paineita ehtimisen suhteen, koska Intiassa mitaan on vaikea suunnitella etukateen. Suunnitelmat kaatuu aina, no pitaa yrittaa jattaa pelivaraa…

December 12th 2008
Published: December 12th 2008

Onhan se taas helppoa olla turistipaikassa!Taalla ei tarvitse etsia loputtoman kauan sopivaa ruokapaikkaa, nettia tai muita palveluita. Taalla meihin lansimaalaisiin ihmisiin on totuttu ja kukaan ei katsele kummeksuen tai tuppaudu koko ajan juttusille. Toisaalta tietenkin varjopuoliakin on, kuten kaupustelu. Vaikea sanoa kumpi on arsyttavampaa aktiivinen kerjaaminen vain kaupustelu. Lapset, jotka roikkuvat hihansuussa ja hokevat koko ajan ”one rupia please”, ovat hyvin tuskastuttavia. Monista nakee, etta he haluavat vain kokeilla, saisivatko meista irti mitaan, eivatka edes ole huutavanavun tarpeessa. Tietenkin oikeastikin laihoja ja ryysyihin pukeutuneita lapsia on ja heille usein annan jotain pienta syotavaa. Taalla pikku kylilla on hienoa, etta lahes kaikki nayttavat oikeasti voivan hyvin. Kerjalaiset ovat todella harvinainen naky ja Ihmiset nayttavat oikeasti onnellisilta. Kuitenkin juuri taman turistialueen ytimessa, johon nyt olemme majoittautuneet, monet lapset ovat laitettu kaupustelemaan postikortteja ym. En missaan tapauksessa aio ostaa heilta mitaan. Lapsityo on rikos! Ehka on liian idealistista ajatella, etta Intiassakin lapsilla olisi oikeus elaaa vapaa ja leikintayteinen lapsuus, mutta mina olen idealisti. En ymmarra, miten jotkut turistit ajattelevat jopa tekevansa palveluksen lapsille kuin ostavat heilta. Lapset joutuvat vain tekemaan entista enemman toita, mita enemman he tienaavat.

Olemme nyt siis Hampissa ja elama taalla tulee muutaman paivan ajan olemaan mita luultavammin hyvin leppoisaa. Tanne paasy oli kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Olimme siis eilen yota Guntakalassa, joka oli valipysakkimme kohti Hampia. Meille oli sanottu junia lahtevan vain aikaisiin aamulla, joten ajattelimme, ettemme jaksa herata niin aikaisin. Herasimme joka tapauksessa kuudelta, silla laheiselta temppelilta alkoi kaikumaan hilpea musiikki. Tama musisointi olisi voinut olla kaunistakin vahan toisenlaisessa yhteydessa. Nyt se kuitenkin todella kovalla huutaessaan ja estaessaan nukkumisen oli todella rasittavaa. Luulimme ensin, etta joku lodgessamme soittaa musaa ja menimme kaytavalle huutamaan ”stop music please.” Kavin jopa katsomassa respasta olisiko siella joku, jolle valittaa, mutta he kaikki nukkuivat tyytyvaisina lattialla peitto korviin asti vedettyna. Keskiverto intialaisella on varmasti alempi kuulo kuin vaikkapa keskiverto suomalaisella, silla taalla melusaaste on valtava. No, kierreltyani kaytavilla, paikansin musiikin lodgen ulkopuolelta tulevaksi. Ei siina sitten auttanut kuin menna takaisin sankyyn ja puolen tunnin jalkeen myokka yhtakkia loppuikin. Yritin aamulla tiedustella, mista oli ollut kyse, mutta sain vastaukseksi vain sanat ”Se kuului temppelilta”. ”Niin mutta miksi” ”Se oli musiikkia”, oli vastaus. Taalla ei siis useinkaan saa vastauksia kysymyksiinsa! Nahtavasti kyseessa oli taas jotkut hinduseremoniat, kuten dighassakin. Valilla moskeijakin pauhasi kilpaa hindumusiikin kanssa, mutta sen aanet olivat huomattavasti mielyttavampia ja vaimeampia.

Aamulla lahdimme bussiasemalle, josta piti lahtea kyyteja kohti B (talla kirjaimella alkoi, en muista nimea) paikkaa. Puolisen tuntia odoteltuamme, eras mies tuli kysymaan, minne aiomme ja han kertoi olevansa matkalla samaan paikkaan. Kyseinen mies oli hyvin arvovaltaisen muslimin nakoinen. Hanella oli valkoinen pitsimyssy, musta kaapu, musta pitka parta ja asiaankuuluva iso maha. Han vaikutti aivan imaamilta, mika han mahdollisesti olikin. Vahan aikaa sitten viela odoteltiin ja mies sanoi menevansa junalla jos busseja ei tule. Monet bussit pyotrahtivat asemalla, mutta ei B paikkaan meneva. Imaami sitten sanoi, etta lahtisimme hanen matkaansa jos haluamme menna junalla. Lahdimme seuraamaan hanta. Pian mies joutui kunnon tappeluun moporiksakuskien kanssa. Kuskit olivat hinduja ja kyse oli kaikesta paatellen siita, etta kuskit meinasivat velottaa meidan lankkarien takia meilta kaikilta enemman. Ajattelimme ”Ei nyt meidan takia kannata laittaa pystyyn mitaan laajamittaista hindujen ja muslimien valista sotaa.” Imaami taputteli erasta pahinta riitapukarikuskia rauhoittavasti kadelle ja lahdimme kaikki jatkamaan matkaa. Pian vastaan tuli vanhempi kuski, joka lupasi nahtavasti ottaa meidat kyytiin oikealla hinnalla, silla imaami viittasi meita kiipeamaan kyytiin, itse han meni toiseen riksaan, kiittelimme hanta sitten kovasti. Monet muslimit ovat kylla olleet erittain auttavaisia ja ystavallisia. Gopalpurissakin eras jututti meita pitkaan, ja keskustelun savy oli rauhallinen, sellainen missa oikeasti kuunellaan, mita toinen sanoo. Toisin kuin tanaan taas junassa eras mies karjui meille kysymyksiaan ja suuttui, kun emme ymmartaneet hanen hindiaan. Hanen aanensavynsa oli koko ajan ”mita, hah?” tyylinen ja han puhui kuin pitaisi meita taysin aalioina, vaikkakin kiinnostavina sellaisina.

Menimme siis ensin Bellaryyn (Nyt Kalle ilmestyi, joten pystyin kysymaan hanelta paikan nimen), sitten Hospetiin ja sielta bussilla Hampiin. Lahdimme 11 aikaan ja olimme perilla kuuden jalkeen, koko paiva siis meni taas matkustaessa. Ensimmainen junaosio meni mukavasti, mutta toinen juna oli aariaan myoten taynna. Ryntays junaan oli jotain aivan uskomatonta! Ihmiset loivat toisiaan, etta ehtisivat junaan sisaan akkia ja saisivat istumapaikat, tai etta ylipaataan paasisivat sisapuolella junaan. Matka meni siedettavasti, vaikkakin happi meinasi loppua, kun olin kiilautuneena vessanurkkaan ja vessasta huokuivat kivat tuoksut. Ulospaasy oli jalleen koettelemus. Meinasin kuristua rinkkaani, kun se tarttui ihmismassoihin kiinni. Kalle loi juomapullolla (muovi) paahan ihmisia, jotka tunkivat agressiivisesti sisaan yhta-aikaa kuin muut ulos.

December 13th 2008
Published: December 13th 2008

Kaikki on kylla taalla Hampissa kalliimpaa, mihin olemme tottuneet. Nettikin maksaa 50 rupiaa tunnilta vaikka yleensa hinta on 15. Ravintoloissa taas laskumme on ollut nyt aina yli 150 vaikka kaikkialla muualla se on jaanyt lahes aina alle 100. Toisaalta hinnat eivat varmasti ole viela mitaan verrattuna vaikkapa Mumbain hintoihin, siksi en haluakaan olla siella paivaakaan. Tama Hampi on niin ihanan leppoisa (ei nyt aivan yhta rauhallinen kuin Gopalburi silla taalla on kuitenkin kaupustelua) ja kaunis paikka, etta haluan olla taalla mahdollisimman kauan. Otamme taalta varmaankin yobussin suoraan Mumbaihin. Se kylla maksaa 900 rupiaa, mika on torkea hinta, mutta kyse on sentaan sleeperista ja onhan matkaakin 14 tuntia. (ainakin toimistossa luvataan, oikeasta ajasta ei ole takuita) Totta kai kysymme bussia viela Hospetista, silla voi olla, etta Hampin turistitoimistot vievat paljon valista. Kyllahan tallaisissa paikoissa pitaisi aina kilpailuttaa eri tahoja ja tinkia hinnoista, muuten hinnat kohoavat kohta pilviin. Huomaa, etta taalla kauppiaat eivat paljon ole tottuneet tinkijoihin, koska he ovat hieman ihmetellen suhtautuneet meidan hintatarjouksiimme. Kylla hinnat ovat silti aina vahan pudonneet, kun olen shoppaillut muutamia vaatteita. Monet lankkarit vain maksavat kiltisti mita pyydetaan. Se houkuttelee kauppiaita nostamaan hintoja entisestaan. Katselin ihmetellen, kun eras lankkari maksoi silmaa rapayttamatta 200 rupiaa cd:n polttamisesta, vaikka oikea hinta olisi 10-40 valilla. No, kaikki eivat tieda oikeita hintoja ja suurin osa ei valitakaan tietaa. Mita vaikuttaa parin viikon tai kuukauden reissulla vaikka joskus maksaa pari euroa enemman jostain palvelusta? Pitkalla matkalla silla on kuitenkin suuri merkitys.

No, vaikka valitinkin hinnoista, pidan silti Hampista kovasti. Hieman liikaa taalla on porukkaa, seka intialaisia etta lankkareita ja vahan liikaa kauppiaat hairikoivat mainostamalla tuotteitaan. Silti, rauhatonta on vain paateiden varsilla ja ison temppelin ymparistossa. Kun kavelee joen uomaa myoten, saa olla taysin rauhassa, seuranaan vain kauniin kivikkoinen luonto. Joki on osittain kuivunut ja se virtaa vain siella taalla jattaen keskelleen saarekkeita joita myoten pystyy etenemaan. Valilla saa kavella hiekkaisia polkuja, nurmikkoista maastoa ja valilla taas hypella kivelta toiselle. Olen kylla varmasti enemman luontomatkailija kuin olen aikaisemmin tiedostanutkaan! Olen aina ollut onnellisimmillani tallaisissa kohteissa, jossa luonto on lahella ja sinne paasee kaikessa rauhassa vaeltelemaan, seka tarkkailemaan erilaisia elaimia.

Kallen ja minun tarkoitukseni oli paasta vastarannalle ilman venemaksuja. Kun tulimme toiselta puolen jokea, hinnoittelu oli taas tavanomaisen epareilua: 5 rupiaa paikallisilta 15 rinkkojen kanssa matkaavalta lankkarilta. Eivatko nama ihmiset tajua, etta tulemme Intiaan osin juuri siksi, etta tama on halpa maa! Jos meita koko ajan huijataan, ei meilla kohta ole varaa matkustaa taalla. No, sittemmin tosiaan yritimme kiertaa maksut kiertamalla konkreettisesti joen. Emme kuitenkaan kaikesta kivilla hyppelysta huolimatta loytaneet tarpeeksi kapeaa kohtaa, mista olisi paassyt yli. Pari kertaa joki kapeni niin, etta etaisyytta oli varmaan vain alle kolme metria, mutta virta oli niin kova, ettei siita olisi voinut kahlata yli. Venekuskit varmaan kieltavat rakennuttamasta siltaa joen yli, vaikka se olisi kylla varmasti jarkevinta ja luonnolle parasta. Eihan sen tarvitsis olla kuin pieni riippusilta. Kaikki on taalla muutenkin ihanan pienimuotoista: kapeita hiekkateita, ja pienia matalia taloja.

Emme siis koskaan loytaneet tieta joen ylitse, mutta sita vastoin loysimme paljon muuta. Ihailimme hienoja kivimuodostelmia, varikkaita joessa hiotuneita pikkukivia ja veden kallioihin syomia altaita seka muita kuvioita. Saimme kavella aivan kahdestaan! Valilla ketaan muuta ei ollut edes nakopiirissa. Valilla nakyi hindu-uimareita, jotka nautiskelivat taysilla pyhasta vedesta: he saippuoivat siina itseaan, pojat hyppivat siihen kivilta ja naiset jattivat uhrilahjoja, kuten banaania ja kukkia. Vaikka tama onkin aikamoinen turistipaikka, on hienoa, etta lankkarit ovat kuitenkin viela vahemmistona ja hindupyhiinvaeltajia on varsinkin nain viikonloppuna joenvarressa massottain. He ovat kuitenkin paaosin vain tietyssa kohden jokea, ja kauempana saa olla taysin rauhassa. Saimme olla jopa niin rauhassa, etta paasin kaymaan uimassa. Naissa joissahan ei saisi uida! Nyt kuitenkin olen mita todennakoisemmin joka tapauksessa palaamassa, joten lisataudit eivat paljoa haittaa. Sita paitsi vesi oli silla kohden todella kirkasta ja puhtaannakoista. Se oli mahtavan raikasta ja oli ihanan vapauttavaa vain yhtakkia saada tallainen paahanpisto: heitella spontaanisti vaatteet pois ja pulahtaa veden viileaan syleilyyn.

Onneksi hajoitimme seinan edellisesta huoneestamme. Majottauduimme ensin Padma guesthousiin, mika oli hyvin lahella bussiasemaa. Ajattelimme, etta emme jaksa vaihtaa heti paikkaa, silla huone oli siisti, hiljainen ja guesthousista oli mahtavat maisemat temppeleille. Selvisi kuitenkin, etta meidan olisi pitanyt tana aamuna vaihtaa huonetta, silla meidan huoneemme oli varattu ennakolta toisille. Olimme kuitenkin rikkoneet seinan maalipinnan parista kohden, koska yritimme kiinnittaa siihen teipilla hyttysverkkoa (mika oli kylla kiinnitetty ylhaalta, mutta tehty intialaisittain niin huolimattomasti, etta verkko laskeutui liian alas paapuolelta, eli melkein kasvoihin kiinni.) ja teippia irrottaessa, seinasta lahti laastia teipin matkaan. Emme sitten uskaltaneet jaada katsomaan, olisimmeko joutuneet kustantamaan jotain seinasta, vaan kirjauduimme ulos ja lahdimme kohti joen toista puolta. Olimme alunperinkin ajatelleet, etta siella voisi olla viihtyisampaa, silla kirjassamme kehuttiin aluetta. Taalla on tosiaan paljon parempi tunnelma: riippumattoja on siella taalla, ravintoloissa lohoilypatjoja, ravintoloita paljon ja niissa upeita istutuksia, ja turisteille suunnattuja myymaloita on hieman vahemman. Tallaisia helmia kuin Hampi kuin vain olisi enemman!

December 14th 2008
Published: December 14th 2008

Kalle poistelee mp-soittimestani biisejani ja laittaa muistitikulta sinne omaa musaansa. En enaa tee noilla moneen kertaan kuunnelluilla kappaleilla mitaan, kun minun reissuni on niin loppusuoralla. Tassa on nyt ollut jo hieman luopumisen ilmapiiri! En kylla haluaisi palata Suomeen! En edes ole niin sairas, etta palaaminen olisi sen puolesta pakollista. Nain illalla on monesti vasynyt olo ja lamponi on usein 37,2, mutta aamulla ja paivalla on useimmiten aivan normaalikuntoinen olo. Onhan Suomessakin puolensa. Kalle on yrittanyt nyt joka ilta piristaa minua ja kertoa, mita hienoa voin tehda Suomessa.

Paluun hyvat puolet: Naen taas ihanan pikku-siskoni ja muun perheeni, saan syoda kaikkia mahtavia suomalaisia herkkuja, kuten maitotuotteita, irtokarkkeja ja salaatteja (naita on tietty joskus tullut hieman vedettya, mutta kieltamatta vihannesten syonti ravintoloissa on hieman uhkarohkeaa, ne pestaan lahes aina raana/jokivedella), paasen kirjastoon, tapaan kavereita, voin aloittaa jonkun uuden harrastuksen ja opintojen paristakin voi lyotya jotain mista oikeasti innostua.

Lahdon huonot puolet: Taalla on niin kaunista (maaseudulla, kaupungit tietty ovat usein jarkyttavan likaisia ja saasteisia) ja Suomessa vain kylmaa ja pimeaa, taalla ymparillani tapahtuu koko ajan: pelkaan etta ahdistun Suomen hiljaisuudessa ja varittomyydessa, seka elaman tyhjyyden keskella, Kallea tulee kova ikava ja saatankin karsia pahasti yksinaisyydesta, taalla saa oppia joka paiva mielenkiintoisia asioita: Suomessa kaikki on liian tuttua ja paivasta toiseen samanlaista, En nae Nepalia, josta ennen lahtoa luin paljon, En paase Sri lankaan surffailemaan…jne.

Synkkien puolien lista on selvasti pitempi ja voisin viela jatkaakin sita. Silti tuntuu, etta kylla minun on nyt pakko menna tutkituttamaan itseni, koska en kuitenkaan haluaisi tasta elinikaista sairautta, vaikka tama ei viela juuri nyt olekaan kovin akuutti. On niin paljon sairauksia, jotka voidaan hoitaa helposti jos ne huomataan ajoissa, mutta jos aikaa kuluu niille ei enaa voidakaan tehda paljon mitaan. Se on kasittamatonta, miten taalla ei ole osattu minua hoitaa! Olen kuitenkin yrittanyt 5 eri paikassa. En jaksa enaa sita, kun laakarit eivat taalla kuuntele sitakaan vahaa kuin Suomessa. Joutuisin varmasti syomaan vaan jalleen antibiootteja jos menisin taalla sairaalaan. Suomessa en kylla suostu syomaan yhtaan kuuria ennen kuin jotain on diagnosoitu. Toivottavasti he osaavat siella tehda jotain. On edelleen pieni mahdollisuus, etta tama on viirus ja jos niin todetaan Suomessakin, voi pikkaisen harmittaa, etta menin keskeyttamaan reissuni. No, turha tata on loputtomasti spekuloida. Paasenhan tanne viela joskus takaisin! Olen nyt kuitenkin elamantyylini loytanyt. Eihan tama aina yhta herkkua ole, kun joutuu tunkemaan ihmismassan mukana juniin niin etta meinaa talloutua jalkoihin, etsimaan loputtomasti nalkaisena ruokapaikkaa tai vastailemaan jatkuvasti ”What contry?” kysymyksiin ja karistelemaan kerjalaisia kimpustaan. Silti olen aina nain reissun paalla onnellisimmillani! Aina tulee vastaan niin uskomattomia paikkoja ja hauskoja tilanteita. Jotain syvallisempaakin viehatysta tassa on, mutta en osaa sita tarkemmin maaritella. Jotenkin vastaus liittyy vapauden filosofiaan. Olen vain valinnut koulutukseni aika vaarin. Olisi varmaan pitanyt hankkia jokin perusduunari ammatti, kuten siivooja tai lahihoitaja, joille on aina toita. Silloin olisi helppo elaa, kuten italialainen Luigi, joka ajaa rekkaa puolet vuodesta Italiassa ja reissaa toiset 6 kuukautta Intiassa. Han oli kuulema jo pitkaan elanyt nain.

Mita olemme tanaan tehneet? Vuokrasimme pyorat ja ajelimme pienia hiekkateita aina tekojarvelle asti. Kiipesimme taas kiville ja kallioille ja loysimmen ihanan vilpoisan paikan eraan ison kiven varjosta, kivi lahes kaartui yllemme. Maisema oli hyvin kaunis! Tuijotimme siniselle jarvelle ja sen takaisille kivikasoille. Kaiken kokoisia kivia oli joka puolella ja niista useat muodostivat torneja tai muita hauskoja muodostelmia. Ymparisto oli karu, mutta viehattava. Iltapaivalla menimme joen toiselle puolelle, vaikka saimmekin jonottaa venetta. Kaynnissa olivat Hampi-festarit, joten porukkaa oli uskomaton maara. Rannalla oli varoitus kyltti, etta joessa ei kannattaisi uida, mutta kaikki kylpivat siina antaumuksella. Shoppailin taas jotain pienta, mutta vaatteita taalta on hyvin vaikea loytaa, silla ne ovat suomalaiseen tyyliin usein aivan liian varikkaita ja raikeita. Taalla moni sellainen paita tai mekko saattaisi menna, mita en kuitenkaan Suomessa paalleni pistaisi. Taalla aivan kuin kuuluu pukeutua hieman hippityyliin. Toisaalta monilla lankkareilla on ollut myos toppeja ja lyhyita housuja. Muualla en ole paljon toppia rohjennut paalleni pistaa, silla olisin saanut viela enemman huomiota kuin tavallisesti, mutta taalla minakin olen uskaltanut pukeutua kevyemmin. Katselimme ja kiertelimme sitten hieman myos raunioita, vaikka osa niiden viehatyksesta katosi kun ihmisia oli niin paljon. Huomenna pitaisi rauhoittua, kun festarit tietaakseni loppuvat. Markkina alueella oli rasittavaa, kun kaikki yrittivat taas nyhtaa meilta rahaa. Luulimme, etta olimme jo kaikkiin bisnesideoihin tormanneet ja oppineet niita valttamaan, mutta tanaan naimme taas uuden. Yhtakkia kavellessamme eras mies tyonsi jonkin tikun Kallen korvaan ja sanoi ”excuse me sir…” ja naytti mita Kallen korvasta muka oli loytynyt. Luultavasti hanella oli tata keltaista mommoa jo aikaisemmin sormissaan, silla en usko, etta sita niin paljon mahtuisi kenenkaan korvaan. Han roikkui vahan aikaa vakisin perassamme ja vaati, etta saisi puhdistaa Kallen korvat tikullaan. Muutaman kerran raunioilla meille tultiin vain aivan vilpittomasti juttelemaan ilman rahan huijausyritysta, mika oli piristavaa. Myonteista on myos, etta kauppiaat ovat taalla yleensa kohteliaita ja uskovat helposti jos kieltaytyy, he osaavat kayttaytya paljon paremmin kuin monessa muussa paikassa.

Huomenna pitais loytaa jostain laakari, joka kirjoittaisi paperin vakuutusyhtiota varten, ostaa tuliaisia ja hankkia yobussiliput.

December 20th 2008
Published: December 20th 2008

Nyt pitäisi yrittää koostaa jonkinlainen lopetus tälle blogilleni. Tai ehkä lopetus kuullostaa liian haikean surullisen lopulliselle, ehkä voisin sanoa blogini jäävän tauolle aina seuraavaan reissuun asti.

Luulin, että olisimme palanneet Hampiin vielä maanantai iltana, mutta toisin kävi. Sairasteluepisodillani oli vielä hyvin yllättävä loppunäytös! Kiertelimme Hospetissa ja shoppailimme hieman. Sitten ajattelimme, että tässä välissä voisimme käydä hakemassa lääkäriltä paperin vakuutusyhtiötä varten. Ajattelimme siis vielä palata tekemään ostoksia, yöksi Hampiin ja seuraavana päivänä olisin vielä halunnut kierrellä raunioita. Ensimmäinen lääkäri sanoi, että hänellä ei ole valtuuksia kirjoittaa paperia ja käski menemään sairaalaan. Pitkin hampain lähdimme sairaalalääkärin juttusille, koska ajattelimme siinä kestävän koko loppupäivän. Yllättäen sairaala olikin kuitenkin hyvin pieni ja rauhallinen ja pääsimme kävelemään suoraan tohtorin huoneeseen sisään. Helppous loppuikin sitten siihen. Tohtori alkoi väkisin vänkäämään, ettei voi kirjoittaa mitään papereita jos ei ensin tutki. Yritimme vakuuttaa hänet, että kaikki on kyllä tutkittu. Olimme ottaneet jopa Kolkatan sairaskertomuksen todistusaineistoksi. Häntä ei kuitenkaan niin helposti puhuttu ympäri, sillä hän oli intialaisittain hyvin tietoinen lääkärin arvovallastaan. Hän yritti rauhoitella meitä, kun meinasimme jo hermostua, että vain yksi pieni verikoe, jonka tulostensaamisessa menee vaivaiset 10 minuuttia ja sen jälkeen hän voi kirjoittaa paperimme. Huokaisten suostuin tähän. Pääsin suoraan piikitettäväksi ja sitten vain odottelimme tuloksia. 20 minuuttiahan siinä meni, mutta nyt kun on taas tutustunut tähän suomalaiseen terveydenhoitoon, tulosten saanti oli uskomattoman nopeata. Lääkäri pyysi meidät voitonriemuisen näköisenä huoneeseensa. Hänellä oli lasilevyn päällä punaisia läiskiä ja yksi sininen. Kovasti selittäen hän pyöritteli levyä ja osoitteli läikkiä. En ymmärtänyt muuta kuin, että väri ja sen kuinka aine liikkui jotenkin todistivat hänen diagnoosiaan lavantaudista.

Tuntui uskomattomalta, että kuudja vielä parinkaan tunnin päästä kuume ei laskenut, ennessa niiden kaikkien sairaaloiden sarjassa, missä olen vieraillut, yhtäkkiä oltiin löydetty jotain. Tähän asti kaikki lääkärit olivat sanoneet ”No problem, you are not sick”. Toisaalta tuntui hienolta, että viimein joku otti tosissaan sairasteluni. Toisaalta harmitti kovasti, kun olin jo mennyt varaamaan lennon. ”Jos vain olisi edes pari päivää lisää pelivaraa, jospa vain olisimme tulleet vielä vähän aikaisemmin sairaalaa,” harmittelimme toisillemme. Toiveikkaana ajattelin kuitenkin, että mahdollisesti yksikin hoitopäivä voisi riittää. Lääkäri sanoi, että vain 2 suonensisäistä annosta lääkettä ja huomenna voisin lähteä samaan aikaan pois. Siinä vaiheessa olin jo perumassa lentoja! Soittelin äitille ja hän selvitteli, miten lennon voisi perua. Vastaus oli pettymys: ei mitenkään, vain siirto on mahdollinen. No, en voinut varmaksi tietää toipuisinko, joten miten olisin voinut osata sanoa päivämäärän, johon siirtäisin lennon. Päätin antaa sairaalalle vuorokauden aikaa saada minut kuntoon, sitten ehtisin vielä yöbussilla Mumbaihin ja lennolle jos kuume ei laskisi. Olisihan se kuitenkin pitänyt arvata, että kun tauti on ollut niin pitkään, ei se parilla antibioottiannoksella lähde, vaikka minkälaiset myrkyt olisivat kyseessä. Olin aika pettynyt, kun vielä seuraavanakin päivänä oli keskipäivän aikaan kuumetta. Olimme soitelleet vakuutusyhtiön kanssa jo edellisenä iltana ja porukat olivat puhuneet Ema groubin (jokin hätätapauksia varten perustettu yritys, jossa lääkärit päivystavät 24 h vuorokaudessa) kanssa. He olivat lupailleet ambulanssikuletusta ja mahdollisesti ambulanssi lentoakin. Aamulla kuitenkin näytti, ettei asia lähde hoitumaan tuota kautta, sillä vakuutusyhtiö aukeaisi vasta 9 eli aikaeron takia vasta 12,30. Sitä paitsi en katsonut olevani niin huonossa kunnossa, että tarvitsisin ambulanssia. Niinpä Kalle lähti Hampiin kyselemään yöbussia. Sillä aikaa sain toisen lääkeannoksen ja parin tunnin päästä siitä mittasin kuumetta. Ei ollut laskenut. Se oli se käännekohta jolloin oli jo pakko tehdä sitovia päätösiä. Tuo oli se hetki, kun jouduin myöntymään ja antamaan periksi paluun suhteen.

Lääkäri olisi halunnut pitää minua sairaalassa vielä toisen yön. En kuitenkaan enää luottanut hänen ammattitaitoonsa. Näin jälkiviisaana voisi sanoa, että olisi pitänyt luottaa. Mistä olisin kuitenkaan voinut tietää, että juuri seitsemäs lääkäri, jonka tapaan, olisi oikeassa? Miksi juuri hän olisi oikeassa? Muut olivat vain tehneet vääriä diagnooseja, kuten Amrin tohtorin mahainfektio. Amrissa olin sentään ollut viikon, enkä ollut tullut kuntoon. Vakuutusyhtiöstä soiteltiin vielä ja vakuuttelin, että pääsisin kyllä yöbussilla lennolle ja huolehtisin lennon aikana hyvästä käsihygieniasta. He sitten lupasivat maksaa paluulentoni, sillä kysehän oli keskeytyneestä matkasta. Kaiken lisäksi he järjestivät minulle vielä lennon Helsingistä Ouluun.

Yöbussimatkasta sen verran, että hieman tuskaisaahan se oli. Penkit olivat leveät ja pehmeät ja niitä sai paljon kallistuttua, mutta ei kuitenkaan niin makuuasentoon, että olisi voinut nukkua. Kaiken lisäksi käsittämätöntä kyllä tässä uudessa ja hienossa bussissa oli petipunkkeja. Kallen selkä jyrsittiin täysin: se tuli kauttaaltaa tayteen paisuneita isoja punaisia läiskiä. Minua taas syötiin vain hieman jaloista sekä käsistä, nähtävästi en ollut niin maukas kuin vierustoverini. Loppumatkasta pääsimme onneksi kiipeämään kahdestaan leveälle yläpedille, josta oli mukava unensekaisen horroksen lävitse seurata Mumbaihin saapumista. Siinä sitä kestikin. Sanoisin, että ajoimme ainakin neljä tuntia tämän maailman isoimpien kaupunkien joukkoon kuuluvan cityn läpi ennen kuin saavuimme päätepysäkille, joka edelleen oli kaupungin reunamilla. Otimme siitä sitten taksin. Nähdessämme kuinka mittarilukemat nousivat vikkelästi, kauhistuimme. Tästähän tulisi mieletön lasku. Käskimme pysäyttään tienreunaan, ottaisimme moporiksan. Kuskit eivät kuitenkaan suostuneet. Alkoi kiivas väittely. Saimme sitten sovittua, että he veisivät meidät 400 rupialla perille hotelliin. Toinen tappelunaihe syntyi siitä, että kuskit olivat luvanneet viedä meidät alle 1000 rupian paikkaan. Sitten he alkoivat kuitenkin esitellä hotellikorttejaan, joissa kaikki hinnat olivat yli 2000. Toisaalta omat fiilikseni noin loppumatkasta olivat hieman välinpitämättömät pienten hintaerojen suhteen. Intiassa noilla rahoilla on paljonkin väliä, mutta mitä Suomessa merkitsee 20 euroa. Sitä paitsi tärkeintä oli, että pääsisin vain nukkumaan, että jaksaisin vielä vähän shoppailla ja lentää seuraavana päivänä. Niinpä maksoin kiltisti hyvin perustasoisesta paikasta 1000, Kallen maksaessa loput 500. Olin odottanut, että taksi pysähtyisi jonkin hyvin hienon hotellin eteen, sillä muualla Intiassa tuolla rahalla saisi jo ylellisyyttä. Rakennus oli kuitenkin matala ja muutenkin pieni, jopa hieman nuhjuinen. Kuumasuihku ja ilmastointi olivat ainoa ylellisyys. Tietenkin ilmainen kuljetus lentokentälle oli myös seuraavana aamuna mukava.

Kävimme eräässä ostoskeskuksessa, mutta kaikki tavarat olivat hyvin länsimaisia. Mitä järkeä on viedä tuliaiseksi sellaista mitä saa täältäkin? En siis ostanut paljonkaan ja olokin oli hyvin voimaton, joten ajelimme riksalla piakkoin takaisin. Täällä kaupassa eräs tyttö tuli jututtamaan minua ja kyseli taas miksi minulla on bängelssejä. Hän ei varmaan ollut nähnyt, että joku länsimaalainen pitäisi näitä käsikoruja. Sanoin pitäväni niistä. Tyttö tyytyi selitykseen, mutta seuraavaksi sain oppitunnin siitä kuinka näitä koruja kuuluu käyttää. Huvittuneesti kuuntelin hänen luentoaan. Sain taas kuulla, että koruja kuuluisi sekoittaa, yhdessä kädessä ei saisi olla vain tiettyä sarjaa. Taas törmäsin, kuten niin usein ennenkin Intiassa, länsimaisen yksilöllisyyden ja intialaisen yhteisöllisyyden eroihin! Sanoin ”But this is my style”. Tyttö katsoi minua hämmästyneesti ja alkoi innokkaasti myönnellä, juuri siten miten ihminen myöntelee halutessaan kovasti ymmärtää, mutta ymmärtämättä todellisuudessa alkuunkaan.

Hieman haikeissa tunnelmissa juotiin illalla läksiäisolut. Eihän sitä tuolloin konkreettisesti edes käsittänyt, että pian toinen ei enää olisikaan siinä vieressä. Olimme eläneet niin tiiviisti yhdessä pitkään ja jakaneet kaikki kommellukset sekä huippuhetket. Aamulla taksi vei lentokentälle ongelmitta, vaikka tietenkin taksikuski vaati tippiä, eikä ollut tyytyväinen antamaani pariin kolikkoon. Ovensuussa vartija sanoi, että Kalle ei pääsisi sisään, mutta kun sanoin hänen olevan aviomieheni ja hymyilin kauniisti, hän vain onnitteli Kallea hyvästi valinnasta ja saimme mennä. Missään vaiheessa sen jälkeen kukaan ei pysäyttänyt meitä. Niinpä mielestäni meitä ei voi kyllä syyttää siitä, että Kalle ei todellisuudessa olisi saanut tulla saattamaan minua portille. Missään ei edes näkynyt kieltolappuja! Olin hieman järkyttynyt, kun luin että Kalle oli pyssyn kanssa saatettu ulos.

Halimme pitkään portin luona. Sittemmin Kalle tuli vielä lähes passintarkastukseen asti, kun hän huomasi, että maastalähtökortissani oli jotain hämminkiä. Ei siinä muuta ollut kuin tyttö tiskin takana ei meinannut uskoa, ettei minulla ollut Intiassa osoitetta. Yritin miettiä pääni puhki, mutta mieleeni ei tullut yhtään hotellin nimeä saati osoitetta. Sain kirjoitettu lappuun säälittävästi vain hotel. Tyttö katseli kärsimättömästi kynän pyörittelyäni ja viimein huitaisi kädellä sen merkiksi, että saisin mennä. Koneessa minut valtasi aluksi valtava yksinäisyyden tunne, tai ehkä se oli jotain tyhjyyden tunnetta. Ennen kaikkea tuntui olevan mahdotonta olla hiljaa. En ole juuri koskaan aloittanut keskustelua vieraiden ihmisten kanssa. Nyt kuitenkin tuntui, että olisi pakko päästä jakamaan jonkun kanssa tuntemuksiani lähdön suhteen. Vieressäni istui sopivasti yksinäinen nuori poika. Aina lentokoneen nousuun asti onnistuin pysyttelemään hiljaa, mutta sitten tuli pakottava tarve aukaista suu. Sanoin ”Olihan se vähän erilainen nousu kuin Bangkokin koneella, pikkaisen pehmeämpi.” Siitä sitten alkoivat lähes koko lennon jatkuneet keskustelumme. Välillä kävin nukkumassa parin penkkirivin päässä tyhjillä penkeillä, mutta intialaisen pikkutytön kiinnostuttua liikaa sukistani (hän hipelöi niitä ja muutenkin mönki koko ajan vieressäni lattialla, joten en voinut nukkua) siirryin takaisin jatkamaan keskusteluja. Poika oli ollut Goalla 6 viikkoa ja kyllähän hän aika erilaisen Intian oli nähnyt mitä minä. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että reissasin juuri noilla alueilla mitä reissasin! Yleensä ihmiset käyvät aina Etelä- tai Pohjois-Intiassa ja harvempi seikkailee keskiosissa tai itärannikolla. Siellä oli niin paljon paikkoja, mitkä eivät olleet millään tavoin turistipaikkoja, mitä moni ei ehkä katsoisi itseisarvoksi, mutta itse katson sen hyväksi reissupaikan valinnan perusteeksi.

Oulussa minun piti päästä suoraan Oyos:n osostolle, mutta tiedon kulussa oli ollut aukkoja eivätkä he olleet saaneet papereita. Aluksi en meinannut päästä edes päivystykseen, mutta selittelyjen jälkeen pääsin sisälle odottelemaan. Aivan käsittämätöntä touhua, että he olivat hukanneet paperini! Lääkäri soitti seuraavana päivänä isälleni ja pahoitteli tapahtunutta, mutta mitä se silloin enää auttoi. Menimme ensin käytävälle odottelemaan, mutta näytettyäni paperia, josta näkyi lavantauti tulokseni eräällä hoitajalle, meidät laitettiin eristyshuoneeseen. Mitään sänkyä ei edes tuotu! No, olinhan tottunut nukkumaan lattialla. Mitään ei tapahtunut moneen tuntiin! Sittemmin hoitaja tuli ottamaan verikokeita ja taas ei tapahtunut mitään pitkiin aikoihin. En tiedä olisinko nähnyt lääkäriä ollenkaan jos ei Kallen äiti sairaanhoitajana olisi soittanut jollekin tutulleen. Pian puhelun jälkeen lääkäri tuli ja oli hyvin ystävällinen, mutta ei hän osannut mitään diagnoosia antaa. Lavantaudin olemassa oloa epäili kovasti, mutta ei täysin kiistänyt. Hän sanoi vain, että oireet ei täysin sovi. Hän kävi selvittämässä antibioottieni koostumusta ja väitti niitä hirveiksi myrkyiksi, mitä ei edes syödä missään Euroopassa. Käski kuitenkin syödä loppuun.

Pääsin tuolta sairaalasta sitten Kallen äitille yöksi. Kenenköhän olisi ollut vastuu jos olisin päästänyt valloilleen kunnon lavantauti epidemian? Jouduin vielä seuraavana aamuna viemään kakkapurkkeja terveysasemalle ja sielläkin jouduttiin odottamaan ikuisuus, vaikka minun ei olisi pitänyt mitään muuta kuin jättää purkit. Piti hakea vielä sairaan hoitajalta lähete, kun edellinen lähete ei kelvannut jne. Intiassa sentään homma eteni ja jotain tapahtu! He eivät osanneet paljon tehdä, mutta yrittivät aina. Sitä paitsi näyttää siltä, että viimeinen lääkäri teki kuitenkin oikean diagnoosin. Tänään minulla oli ensimmäinen kuumeeton päivä kahteen kuukauteen!

Onneksi minulla on täällä ihmisiä ympärilläni ja joulu on tulossa, joten en vielä ikävöi Kallea mitenkään aivan älyttömästi. Pieni huoli on kyllä miten hän siellä selviää. Intia tuntuu olevan täältäpäin kauempana kuin Suomi Intiasta käsin, jostain ihme syystä. Toivon, että hänellä ei olisi siellä älyttömän yksinäistä ja että hän löytäisi jotain matkaseuraa.

Nyt ihaillaan tässä vielä Alisan kanssa bängelssikokoelmaani. Alisa lähettää Kallelle terveisiä, että toisi meille vielä lisää näitä koruja. Ulkona on kylmää ja käsittämättömän pimeää, mutta onneksi jouluksi on luvattu lisää lunta ja kylmenevää. Ehkä sitä pikku hiljaa taas kotiutuu tänne!

December 21st 2008
Published: December 21st 2008

Ajattelin tehdä tähän vielä lyhyen top 10 listan parhaista paikoista. Viime reissusta tein kaikenlaisia listoja, mutta nyt ajattelin kirjata tylsästi vain mieleenpainuvimmat ja suurimman vaikutuksen tehneet paikat.

1.Intia: Gopalpur (Rauhallista, leppoisaa, tyhjät rannat, hienoja rauniotaloja, upeita ihmisiä ja ihania eläimiä)
2.Intia: Puri (Aidosti ystävällistä porukkaa, hippimeininkiä, aloevera hoitoja, halvat hyvät ravintolat sekä majapaikat)
3. Mongolia: Tsetserleg (Upeat kalliot ja vuoret, ihanaa maaseutua lukuisine eläinlaumoineen, idyllisiä pikkutaloja, hieno pikkutemppeli, sai olla mukavasti omassa rauhassa luonnon kauneuden keskellä)
4.Kiina: Peking (Hutongeissa vain oli niin hieno tunnelma: hyvin kiehtovia kapeita kujia käsityöläisperinteineen)
5. Kiina: Mojiang (Pengerviljelmät olivat uskomattoman kauniit, vanha kaupunki yhdistyi hienosti uuteen moderninpaan, puistot olivat hienoja)
6.Intia:Kolkata (Katujen elämän kiehtovuus)
7.Intia:Hampi (Rauniot ja loputtomat kiviröykkiöt, sekä saastumisestaan huolimatta kaunis joki)
8.Thaimaa:Bangkok (Paljon nähtävää, toimiva joukkoliikenne, suurkaupungiksi lämminhenkinen tunnelma)
9.Laos: Vang Vieng (Joki ja leppoisa riippumattomeininki)
10.Laos: Udomxai (Temppelillä oli mukava välitön tunnelma)

Kallen lista tulee varmaan näyttämään hyvinkin eriltä, koska hän koluaa vielä lukuisia paikkoja, mutta mielenkiinnolla jään odottamaan sitä.

Kirjoittajasta

Anssku

Pesunkestävä humanisti, hippimäinen yhteiskuntapohdiskelija, sydämeltään vasemmistolainen, minimalistisen elämäntavan kannattaja ja luonnon kauneuden suuri ihailija.

Kommentoi